Siipirikko

Aloitan tämänkertaisen blogikirjoitukseni työväenliikkeen aatteelliseen arvoperintöön liittyvällä, materialistisen historiankäsityksen syvintä olemusta kuvaavalla toteamuksella: "Yhteiskunnan taloudellinen perusrakenne vaikuttaa kaikkiin muihin yhteiskunnan erityisrakenteisiin ja viime kädessä myös ihmisen tietoisuuteen itsestään, kanssaihmisistään, tuottamisestaan, kuluttamiseen, hänen ihmissuhteisiinsa ja itseymmärrykseensä." Materialistinen historiankäsitys ei ole materiaalin, pääoman rakastamista siihen addiktoitumisen merkityksessä, vaan tietoisuutta materiaalisten olosuhteiden huomattavasta ja olennaisesta vaikutuksesta siihen kaikkeen muuhun jota ajassa tapahtuu. Onko työväenliike siis suuri materialisti pääoman ja maallisen mammonan rakastajana? Eipä todellakaan.  Materiaa ja sitä arvottavaa pääomaa rakastaa pääomakeskeinen, siis kapitaalista kiinnostunut ja siihen tarrautuva luonteenpiirre, jonka varaan koko omistava yhteiskuntaluokka rakentuu. Tämä suuri analyysierehdys sävyttää - tietenkin - vahvasti aikaamme. Sillä on myös vakavia seurauksia elämän eri aloilla ja erityisesti politiikassa.

Sosialidemokratia on vaikuttanut viime vuosina poliittisesti vaisulta ja hampaattomalta eikä tämä vaikutelma ole juurikaan muuttunut nyt kun liike on joutunut vaalitappioiden myötä oppositioon. Uskon aika monien liikkeen uskollisten kannattajien jakavan tämän tunteen ja olevan tilanteesta huolissaan etsien samalla sellaisia juuriin meneviä, radikaaleja ratkaisuja jotka nostaisivat liikkeen sille kuuluvaan arvoon ihmisen oikeuksien, sosiaalisen, taloudellisen, sivistyksellisen  aseman puolustajana ja tätä varten rakennetun, avoimen ja kansanvaltaisen  hyvinvointivaltion initioijana, luojana.

Hyvinvointivaltio on rakennettu kahden suuren peruspilarin varaan, jotka ovat historian saatossa eri muodoissa näkyneet sosialidemokraattien politiikassa. Torpparien vapautus tavoitteli itsellisyyttä ja sellaista toiminnallista vapautta, jonka pohjalta muun muassa yritystoiminta voi lähteä liikkeelle. Sodanjälkeisen ajan suuri tavoite oli teollistaminen, josta valtion velkarahalla ja finanssitoiminnan avulla syntyi sotakorvausteollisuus ja sen myötä maan kehittyminen maatalousvaltaisesta teolliseksi yhteiskunnaksi. Kehitettiin työelämää ja sen rakenteita yhteisen sopimisen, työehtosopimusjärjestelmän kehittämisen ja "yhteisessä venessä" olemisen hengessä.

Toisen pilarin tässä kehityksessä muodosti sellaisten yhteiskunnallisten rakenteiden luominen, jotka lisäsivät yksittäisen kansalaisen mahdollisuuksia tehdä työtä, saada taloudellista ja sosiaalista turvaa sekä kehittää itseään. Lapsilisät, äitiyspakkaukset, kansaneläkelaki, yhteiseen säästämiseen (siis voimavarojen kokoamiseen) perustuvan työeläkejärjestelmän luominen, peruskoulun ja koulutusjärjestelmän kansanvaltainen kehittäminen, siis sen hyvinvointiyhteiskunnan luominen.

Sanotaan että hyvinvointiyhteiskunnan rahoittaminen oli mahdollista nopean teollisen kehittymisen oloissa ja että juuri teollistamisvaihe mahdollisti hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen. Täytyy kuitenkin muistaa, että teollistaminen laitettiin käyntiin itsenäisen valtion fiskaalisin rahoitustoimenpitein; valtio jolla on itsenäinen valuutta, voi aina luoda pääomaa suunnitelmiaan ja sopimuksian varten ja painaa rahaa syntyvän setelitarpeen tyydyttämiseksi. Ei Suomessa muutoin olisi sellaisia resurseja ollut että teollistaminen olisi polkaistu käyntiin ilman valtion taloudellisia toimenpiteitä.

Valtion osuudesta hankkeiden käynnistäjänä ja kysynnän luojana on viime vuosina kirjoitellut ja esiintynyt myös muuten julkisuudessa "Raha ja talous" blogin pitäjät ja asiasta kirjankin julkaisseet Jussi Ahokas ja Lauri Holappa. Vaikka teollistamisvaihe ainoana vaikuttajana savupiipputeollisuuksineen on jo sitä mennyttä aikaa, voidaan edelleenkin luoda pääomia tyhjästä, käynnistää hankkeita, tehdä sopimuksia ja rahoittaa niitä - ei kuitenkaan markoilla, vaan euroilla. Jälkikeynesiläisen talouspolitiikan eroista verrattuna "valtavirtaiseen"saa juuri tämän blogin kirjoittajien kautta selkeän kuvan.

Liittyessään Euroopan Unioniin ja Valuuttaunioniin Suomikin joutui luopumaan omasta valuutasta, markasta ja itsenäisestä rahapolitiikasta. Suomen Pankista tuli EKP:n alaosasto ja Erkki Liikasesta ison valuuttakartanon määräaikainen isäntärenki. Euroopan Valuuttaunionin toimintapolitiikka - muuta politiikkaahan se ei saisi toimintaansa sotkeakaan - on kuitenkin sillä tavalla muotopuolta, että valtioiden ja niiden alarakenteiden rahoittaminen on sen keinovalikoimasta suljettu valuuttaunionin "perustuslaissa", sen artiklassa 123 yksiselitteisesti pois. Myös Maastrichtin sopimus rakennettiin jo 1990-luvun alusta lähtien tiukan talouskurin pohjalle, jonka rajoitukset tunnemme velkaantumista ja budjetin kasvua koskevine rajoituksineen. Tätä emme osanneet riittävästi huomioida Unioniin liittyessämme - se on näin jälkeenpäin myönnettävä.

Pohjoismaiselle sosialidemokratialle, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion ja ylipäätään valtion käyttäminen instrumenttina yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi ovat Euroopan Unionin kaikkein keskeisimmät periaatteet ölleet kohtalokkaita. Unionissa valtiota ja julkista sektoria ei voida ilmeisesti edes hätätilanteissa käyttää rakenteellisena välineenä rikkomatta peruskirjoihin hakattuja ohittamatomia sääntöjä. Sellaisen yksituumaisuuden syntyminen EU:ssa jossa peruskirjoja yksimielisin päätöksin muutettaisiin, näyttää mitä epätodennäköisimmältä. EU on valmis tuhansien miljardien tukitoimiin - mutta ne suuntautuvat säännönmukaisesti pankeille, finanssilaitoksille ja sieltä edelleen yritysmaailmaan. Juuri näinä päivinä EKP on lupaillut uutta piristysruisketta markkinasektorille, kun aikaisemmat, jo tuhansiin miljardeihin nousevat tuet eivät ole tuottaneet toivottua tulosta.

Yritysten ja pankkien suuri ongelma kuitenkin on se, että ne eivät voi omilla toimillaan luoda kysyntää - muuten kuin palkkoja korottamalla. Globaali kilpailu kuitenkin sulkee yrityksiltä - niin ne ainakin itse väittävät - mahdollisuuden palkkojen noston avulla lisäkysynnän luomiseen. Valtioiden ylä- ja ulkopuolella toimiva valtava pääomakasauma muistuttaa "Maailmojen sota" (Independency day) elokuvan suurta, tuntemattomin aikein lähestyvää uhkaavaa pilveä. Se raha ei luo kysyntää - sen toiminta edellyttää kysynnän olemista jo etukäteen.

Kun olen tässä puhunut kahdesta pilarista sosialidemokratian toiminnassa hyvinvointivaltion luomiseksi, olen tarkoittanut juuri valtion ja julkisen sektorin suurta merkitystä toisena, hyvinvointia, rationaalisuutta ja suunnitelmallisuutta edustavana  tukijalkana. Euroopan Unioni on kuitenkin kipsannut tämän toisen jalan rajoituksilla sellaiseen pakettiin että sen käyttäminen uuden hyvinvoinnin  ja suurten yhteiskunnallisten hankkeiden käyntiinpanijana on lähes mahdotonta.

Sosialidemokratia on liike, jonka toimintaa ja lentoa on siivittänyt näiden molempien tulkijalkojen kehittäminen kansanvaltaiseen ja ihmisten tarpeita palvelevaan suuntaan. Sosialidemokratian tuki hallitusyhteistyössä ja sopimustoiminnassa yritystoiminnan kehittämiselle, tukemiselle ja valtion elinten kautta tapahtuneelle rahoittamiselle on tapahtunut siinä hyvässä "kättä päälle" uskossa että tällä tavalla syntyisi uusia yrityksiä, investointeja, työpaikkoja ja uutta hyvinvointia. Eipä vaan ole syntynyt, työnantajat ja nyt SSS-hallituskin on yksiselitteisesti lähetynyt ryöstöretkelle tavoitellen valtion ja julkisen sektorin roolin supistamista entisestäänkin, yhteisen hyvinvoinnin ajamista alas. Sosialidemokratiankin vaihtoehtokonseptit ovat suuntautuneet "kasvun aikaansaamiseen ja viennin edistämiseen".

Kuten voi huomata, valtion ja julkisen sektorin rooli yhteiskunnallisten ongelmien hoidossa ja uusien suurten hankeiden aikansaamisessa on rajautunut pois. Sosialidemokraattiset kansanedustajatkaan eivät tee yhteisen sektorin, siis valtion ja julkisen sektorin kasvun suuntaan mitään uusia ehdotuksia. Puoluekokouksessa Seinäjoella vuonna 2014 vielä hyväksyttiin tämän suuntaisia ehdotuksia, mutta aktiiviseen käyttöön niitä ei ole otettu. Tuo sosialidemokratian keskeinen väline, valtio ja julkinen sektori on rajautumassa rakenteellisena välineenä ja todellisena vaihtoehtona pois. TV1:n jälkiviisaissa pidettiin taannoin ihan pähkähulluna ajatuksena sitä että yhteistä, kansanvaltaan perustuvaa sektoria pitäisi muka voimistaa.

Nyt palaan kirjoitukseni alkufilosofointiin taloudellisen perustan suuresta vaikutuksesta kaikkeen siihen mitä teemme. Euroopan Unionin markkinauskon myötä sosialidemokratialle tyypillinen tapa rakentaa yhteistä hyvinvointia valtion, so. julkisen sektorin toimenpitein on Euroopan Unionin hegemonisen markkina-asennoitumisen myötä rajautunut keinovalikoimasta pois. Näytää siltä että ei synny edes keskustelua yhteisen sektorin ja yhteisen motiivin merkityksestä eurooppalaisen tulevaisuuden rakentamisessa. Sosialidemokratian kaltaiselle aatteelliselle liikkeelle tämä merkitsee toisen olennaisen tärkeän toiminnallisen  siiven katkaisua pois. Aluksi toimintamahdollisuutena ja sitten myös tietoisuudesta. Unionin ideologisesti motivoitunut yksijalkaisuus, valtion näivettäminen ja markkinaideologian pitäminen säännönmukaisesti ensisijaisena ja ainoana vaihtoehtona taitaa tehdä tehtävänsä. Sosialidemokratiasta on tullut tai on hyvää vauhtia tulemassa siipirikko.

Tynkkyselle perussuomalaisissa oman puolueen tilan julkinen arviointi johti puolueesta erottamiseen. Sen verran uskon kuitenkin sosialidemokratian periaatteisiin, että itselleni en usko näin käyvän.

Kuohittu kansanvalta

Kansa on herämässä kiljumaan kimeällä äänellä hallituksen politiikkaa vastaan, politiikkaa joka muistuttaa taskuvarkaan käyttäytymistä: päältä päin ollaan täysin normaalin näköisiä mutta silmälläpidon ulkopuolella valmistellaan ja toteutetaan ilmiasun kanssa täysin ristiriidassa olevaa toimintatapaa.  Sen rehelliseen, tosin ilmeisesti vakaumusta vailla olevaan asennoitumiseen kuuluu nöyrtyminen Euroopan Unionin taholta tuleviin rakenteellisiin raameihin. Mistä tässä oikein on kysymys?

Eurooppaa koettelevaan alaspäin suuntautuvaan  kierteeseen  ja pysyvään lamaan - sellaiseksi se jo kaiketi on luokiteltava - on löydettävissä myös syviä, talous- ja finanssipolitiikassa noudatetuista periaatteista johtuvia syitä. Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin  rakenteet muodostavat vakavan, itseasiassa ehdottoman esteen valtion, siis julkisen sektorin kautta toteutettavalle elvytykselle. Kuten tiedetään, Maastrichtin sopimus rajaa budjettikurillaan valtion roolia merkittävästi:  mm. velanottoa (maksimissaan 60% )  budjetin kasvua (kolme prosenttia vuositasolla)  koskevilla rajoituksilla.

Unioni on toisaalta runsaan avokätinen pankkien, finanssilaitosten ja ylipäätään markkinaehtoisten ratkaisujen tukemisessa. Ne saavat jatkuvasti Unionilta lisärahoitusta talouslämän piristämiseen, vaikka mitään konkreettisia suunnitelmiakaan ei ole käytettävissä. Yksi näistä ruiskeista on komissaari Kataisen alaisuudessa toteutettava suunnitelma, jonka suuruus vipuvaikutuksineen on komissaarin itsensä kertoman mukaan jopa 360 mrd euroa. Onnistumisesta ei ole takeita ja nähtäväksi jää, muodostuuko näistä hankkeista ylipäätään sellaisia että ne työllisyyden muodossa  nostaisivat kansantalouksia kasvuun ja dynaamiselle toimintauralle.

Vimeksi 22.10.2015 Euroopan Keskuspankki on antanut lupauksia lisäavustuksista pankeille ja finanssilaitoksille ilman että ne ovat  sellaista tainneet edes pyytää. Pörssikurssit ampaisivat Euroopassa heti nousuun, mikä on merkki siitä että pankeilla ja finanssilaitoksilla  on uutta, tuoretta pääomaa sijoitettavaksi pörssin kautta avautuviin rahoitusinstrumentteiihin.

Kerrattakoon nyt vielä, että suurista ilmaisen rahan satsauksista huolimatta sekä pankeilla että yrityksillä on yksi suuri ongelma: ne eivät voi luoda kysyntää jonka varaan investointeja voitaisiin tehdä. Kysyntää voisivat luoda valtiot ja julkinen sektori ylipäätään, jolla on huutava tarve palveluverkkojen kehittämiseen ja infrastruktuurin uusintamiseen ja laajentamisen. Näihin suuriin
yhteiskunnallisiin hankkeisiin ei Euroopan keskuspankki voi rahoitusta suoraan antaa - valtioiden rahoittaminen on valuuttaunionin peruskirjassa (artikla 123) yksiselitteisesti kielletty.

Ymmärtääkseni sosialidemokratia on aina tukenut ns. sekatalousjärjestelmää, jossa valtio ja yritykset, julkinen ja yksityinen  muodostavat dynaamisesti toimivan kokonaisuuden.

Sosialidemokratia on ja pohjoismainen hyvinvointivaltio on aina rakentanut toimintansa vahvan valtion ja dynaamisen kasvavan julkisen sektorin varaan. Se edustaa toiminnassaan sitä yhteistä motivaatiopohjaa, jonka varaan demokraattiset instituutiot, avoin hallinto ja kansanvaltainen päätöksenteko rakentuu.  Tämän tukeminen on unionissa yksiselitteisesti estetty Maastrichtin sopimuksessa. Jos haluaa rumasti ilmaista asian, voi todeta, että kansanvallalta on viety munat, se on kuohittu ja muutettu poliittiseksi ruunaksi, alistettu markkinoille Maastrichtin sopimuksella ja Valuuttaunionin peruskirjalla.

Olen miettinyt sitä, miksi tätä ei ymmärretty silloin kun näitä sopimuksia tehtiin. Miksi suomalainen - ja tietenkin koko eurooppalainen sosialidemokratia ei nähnyt tätä ilmiselvää uhkaakuvaa Unionin rakenteita luotaessa? Kun muistelen tuota aikaa, niin devalvaatio ja sitä seuraava inflaatio olivat työelämässä olevan väestön palkanmuodostuksen kannalta suurimpia uhkia, olkoonkin että
devalvaatiolla, markan ulkoisen arvon laskemisella saatiin teollisuudelle hengähdystilaa ja uutta vientiä käyntiin. Vienti yleensä ampaisi kasvuun ja töitä tuli, mutta devalvoinnin johdosta uudella, alennetulla palkkatasolla. Juuri tätä pelättiin kaikkein eniten.

Yhteisen euron arveltiin pitävän käytössä olevan rahan arvoiltaan vakaana, mikä on sittemmin osoittautunutkin todeksi. Tällä on ollut erityisen paljon merkitystä esimerkiksi työeläkettä saavien eläkkeensaajien kannalta. Mutta sitä ei ymmärretty että yksityinen sektori tarvitsee aina tuekseen valtiota, joka rakenteineen ja palveluineen vastaa niihin suuriin tarpeisiin, joita kansakunnalla ja sen väestöllä on olemassa. Sitäkään ei riittävästi korostettu että julkinen sektori puskuroi voimakkaasti yksityisen sektorin luomia hinnankorotuspaineita ja aika-ajoin toistuvia lamoja ja matalasuhdanteita vastaan.

Viime vuosien yhteiskunnallinen ilmapiiri on suosinut markkinaratkaisuja kannattavia poliittisia voimia ja samalla painanut vasemmistolaisia, yhteisen hyvinvointirakenteen kehittämistä ja voimistamista tavoittelevia poliittiseen marginaaliin. Tätä suurta tendenssiä on ollut vahvasti tukemassa markkinoiden varassa elävä media ja jopa korruptiivinen markkinoiden tuki poliittiselle oikeistolle Kokoomuksen, Keskustapuolueen ja RKP:n taustavoimien organisoimana. Mitkään näistä puolueista eivät kannata vahvaa hyvinvointivaltiota, mikä näkyy erityisen hyvin nykyhallituksen politiikassa. Taskuvarkaalla on takanaan suuri tukija, Euroopan Unionin markkina-alisteista Eurooppaa rakentava suuri suunnitelma.

Poliittinen vasemmisto on vaalien jälkeenkin näyttäytynyt aika aneemisena ja vaihtoehtoa vailla olevana oppositiona, vaikka galluptulokset osoittavatkin vähäistä nousua. Miksi ei esitetä vahvempia, suuria suunnitelmia jotka loisivat työllisyyttä ja saattaisivat kansakunnan vanhaan malliin uuteen nousuun?

Vastaus taitaa löytyä Euroopan Unionihn perusrakenteiusta ja sen asettamista ehdottomista rajoista kansanvaltaisen, perinteisen sosialidemokraattisen politiikan toteuttamiseen. Valtiota voidaan vahvistaa vain velkarajoja ylittämällä, omaa rahaa painamalla, ylipäätään Unionin periaatteita rikkovalla politiikalla.  Jopa omien voimavarojen - mm. työeläkerahastojen - käyttö kohtaa budjettiraamien ehdottoman 3 %:n Unionin asettaman kasvurajoituksen kautta voimakkaan esteen elvyttävän politiikan toteuttamiselle.

Euroopan Unionin peruslähtökohta toisen maailmansodan jälkeen oli rauhan ja demokratian vahvistaminen maanosassamme. Näistä lähtökohdista tuntuu käsittämättömältä, paradoksaaliselta ja tuhosuuntaiselta, että juuri Euroopan Unionin kallioon hakattujen periaatteiden keskeinen sisältö tällä tavalla kuohitsee kansanvaltaa ja on avaruuden mustan aukon tavoin ajamassa maanosaa pelottavaan, suureen ja varmuudella vaaralliseen syöveriin.

Perimmäisten periaatteiden äärellä

Jos analyysini "Valuvian anatomiasta", siis Euroopan Unionin keskeisistä toimintaperiaatteista pitää paikkansa, on sosialidemokratia aatteellisena ja yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä joutumassa aidosti perimmäisten kysymysten äärelle.

Kun puhutaan sosialidemokratiasta yhteiskunnallisena uudistusliikkenä, on sillä tarkoitettu poliittista, taloudellista ja sivistyksellistä demokratiaa, joiden toteuttamisessa valtiolla ja julkisella hallinnolla on mitä keskeisin asema. Toteuttaakseen demokratian ydinalueisiin kuuluvia uudistuksia sosialidemokraattisessa liikkeessä on totuttu ajattelemaan juuri julkista hallintoa "demokraattisen sosialismin" toteuttamisen keskeisenä välineenä. Tästä tullaankin olennaiseen Eurooppaa, Suomea ja sosialidemokratiaa koskevaan kysymykseen: millaisia mahdollisuuksia Euroopan Unionin oloissa on visioida ja toteuttaa juuri sosialidemokratialle tyypillisiä yhteiskunnallisia uudistuksia?

Vastaus on sosialidemokratian kannalta yksinkertaisuudessaan mahdollisimman tyly: ei minkäänlaisia, koska Euroopan Unionin Maastrichtin sopimuksessa ja Euroopan Valuuttaunionin peruskirjassa yhteisen sektorin koko on rajattu tiukasti ja pysyvästi olemassaolevaan. Yrityksille, pankeille ja finanssilaitoksille annetaan noissa sopimuksissa etusija ja keskeinen rooli sisämarkinoiden rakentamisessa. Valtion ja julkisen sektorin rooli uusien suurten haasteiden toteuttamisessa on rajattu pois, se ei tule kysymykseen sääntöjä rikkomatta. Sääntöjä toki rikotaan kuten velkaantumisasteesta, korruptiivisesta politiikasta ja jopa ylimääräisten setelien painamisesta (Irlanti) tiedetään,  mutta suurena periaatteellisena linjana noita toimia kuitenkaan ei voitane pitää.

Kun siis sosialidemokratia Euroopan Unionin tasolla näyttää hyväksyvän markkinoiden "ensi yön oikeuden" ja julkisen sektorin alisteisuuden markkinavoimille, on tällä tietenkin suuria seurauksia esimerkiksi sosialidemokraattien uuden periaateohjelman sisältöön. Euroopan Unionin yhteydessä ei voida enää puhua "demokraattisesta sosialismista" siinä merkityksessä että yhteisillä rakenteilla, valtiolla, kunnilla ja ylipäätään julkisilla rakenteilla olisi tavoittelemassamme yhteiskunnassa keskeinen merkitys. Kysymys liikkeen yhteiskunnallisesta päämäärästä joutuu Euroopan Unioniin liittymisen myötä ja sen omaksumien periaatteellisten rakenteiden kautta uudelleen punnittavaksi. Markkinoiden ehdoilla  ja niiden hallussa olevalla pääomalla, kaupallisesti ehdollistetulla tulevaisuudella ei ole mielestäni kuitenkaan mitään tekemistä  demokraattisen sosialismin kanssa.

Pohdittavaksi jää siis suhteemme Euroopan sisämarkkinoihin ja siihen suuntaan jonka se näyttää yhä selkeämmin saavan. Vaihtoehdot ovat aika vähissä: ensimmäisenä on tietenkin pysyminen Euroopan Unionissa ja vaikuttaminen sisältäpäin rakenteiden uudistumiseen. Kysymyksessä on äärimmäisen raskas ja monella tapaa epävarma tulevaisuuden työkenttä. Enemmistö Euroopan Unionin Parlamentissa antaisi suotuisissa olosuhteissa jonkin verran happea sosialidemokraattiselle lähestymistavalle, mutta peruskirjojen muuttaminen ei pelkillä äänestyspäätöksillä parhaimmissakaan olosuhteissa onnistu. Tarvitaan konsensusta, suurta yksimielisyyttä jota aina on haettu suurten ratkaisujen yhteyssä. Jo nyt  markkinoilla on ylivoimainen lobbausvoima mitä tulee Unionin rakenteiden kehittämiseen ja sisämarkkinoiden politiikkaan ylipäätään.

Toinen tie olisi eroaminen Eurosta tai Euroopan Unionista ja yritys selvitä omin päin yhteismarkkinoista ja sen tavoitteista huolimatta. Euroopan Unioni käyttää jo nyt huomattavassa määrin sanktioita, raja-aitoja, asevoimia ja rangaistuksia suhteessa naapureihinsa. Pelkkä kansallinen hyvinvointivaltion tavoittelu ei oikein istu sosialidemokraattiseen periaateohjelmaan. Historiallisen ikkunan avautuminen pohjoismaisen hyvinvointivaltion päivittämiseen saattaa tulevaisuudessa olla mahdollista, mutta ei siitäkään taida periaateohjelmatason ratkaisuksi sentään olla.

En pitäisi mahdottomana sitäkään että Euroopan Unioni valuvikoineen hajoaa omaan mahdottomuuteensa. Globaali kilpailu ajaa yhteismarkkinat niin ahtaalle, että edellytykset Unionin pystyssä pysymiselle tuhoutuvat. Markkinat eivät voi luoda kysyntää, ne tarvitsevat sitä investoinneilleen ja toiminnalleen. Kun julkisen, siis yhteisen sektorin kehittäminen on suljettu pois laskuista, tie kansallisille päätöksille Unionin oven paiskaamisesta kiinni on enemmän kuin luonnollista. Sosialidemokraattisen periaateohjelman suuntaviitaksi tuostakaan dystopiasta kuitenkaan  ole.

Onko demokraattisen sosialismin tie kuljettu loppuun? Euroopan Unioni asettaa sosialidemokratialle uskomattoman kovan haasteen ja samalla uhan jonka myötä jo rakennettu kansanvaltainen, pohjoismainen hyvinvointimalli saattaa kokonaan tuhoutua. Periaateohjelmatyössä pitäisi kyetä antamaan vastaus tähän ajan asettamaan haasteesen.

Jos yhteistä rakennetta, valtiota ja julkista sektoria ei enää voida käyttää tulevaisuuden hyvinvoinnin rakentamiseen, jäljelle jää vain kimppu autonomisia, omaan yhteistyöhön perustuvia ratkaisuja, joiden luonne ei ole enää universaali, kaikkia koskeva, vaan edunvalvontaluonteinen, toivottavasti luja solidaarisuus. Ammattiyhdistysliike ja yhteen hiileen puhaltava osuustoiminta ovat näitä, jo vanhastaan käytettyjä ja hyvin toimineita ratkaisuja. Euroopan Unioni näyttää ajavan laajamittaisesti alas myös  kolmannen sektorin, kansalaisjärjestöjen tukea ja toimintaa. Autonomisessa sivistämisessä ja tietoisuuden lisäämisessä niillä on tietenkin merkitystä. Mutta visio yhteisestä turvallisuudesta, kansanvaltaisesta hallinnosta ja sosiaalista koheesiota ylläpitävästä valtiosta on menetetty.

Kun siis uutta periaateohjelmaa laaditaan, kysymys ei ole pelkästä kaunokirjallisesta tuotteesta ja onnistuneista muotoiluista tulevaa, oikeudenmukaista ja yhdenvertaisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa kuvattaessa. Sen vision täytyy tarjota konkretiaa juuri tässä ajassa olevien suurten yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemiseen tavalla, joka saa lukijan uudelleen eloon, hereille ja toimintaan.

Voiko tarjolla olevalle pohjalle vielä rakentaa demokratiaan ja sosiaaliseen oikeudenmkaisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa?

Valuvian anatomiaa

Europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari tokaisi jo vuosia siten, että Euroopan Unionissa on valuvika. Minäkin olen tässä vuosien saatossa tullut samanlaiseen yleisluontoiseen päätelmään, että valuvika on todellakin olemassa. Mitä Liisa tarkoitti tällä valuvialla, se ei ole minulle täysin avautunut ja saattaa olla, että kun seuraavassa teen tätä valuvian anatomiaa, analyysini saattaa poiketa paljonkin siitä mitä Liisa aikanaan tarkoitti. Joka tapauksessa lähestymistapani lähtee vanhasta sosialidemokraattisesta ajatelutavasta, vanhasta siinä mielessä että se on ajalta ennenkuin monetarismi ja uusliberalismi iskivät yhä kasvavalla voimalla läntiseen ja siinä samalla myös eurooppalaiseen talousajatteluun.

Toinen tärkeä tekijä analyysissani on tunnustus että olen lähesymistavaltani enemmän sosiaalipsykologi kuin talousteoreetikko. Lisäksi on kolmaskin, ehkä heikkoudeksi luettava vaatimus, joka liittyy kansanvaltaan: demokratiassa kansalaisella on oikeus mielipiteeseen ja kansantalouden spesialistienkin on alistuttava demokratiassa siihen, että maallikko esittää ehkä vaikeaksikin luonnehdittavasta yhteiskuntatieteen alasta omia mielipiteitään.

Kun opiskelin Työväen Akatemiassa 1950-60 -lukujen vaihteessa mm. kansantaloutta, meillä oli tämän haastavan teeman opettajana kansankorkeakoulun rehtori Väinö Liukkonen. Hänen taustansa on sikäli mielenkiintoinen, että hänet oli äänestyspäätöksellä - vasemmiston voimin - valittu parlamentaarisen sosialisoimiskomitean sihteeriksi. Tällainenkin erikoisuus komiteatyöskentelystä löytyy. Oikeistovoimien tehtävä komiteassa oli tietenkin koko hankkeen kyseenalaistaminen, mutta vahvoja, perusteltuja ajatuksia yhteiskunnan kannalta tärkeiden toimialojen kansallistamiseksi löytyi. Voisi kai todeta että suomalaisten valtionyhtiöiden tarina ja oikeutus alkaa sodanjälkeisen ajan ilmapiiristä, vaikka monet noista valtiojohtoisista yrityksistä syntyivätkin muuta kautta kuin tuon komitean työn tuloksena.

Väinö Liukkosen suuri teema oli yhteisöllinen säästäminen. Säästäminen? Siitähän puhutaan tänäkin päivänä melkeinpä enemmän kuin mistään muusta. Nykyisellä säästöpolitiikalla on kuitenkin kokonaan erilainen motiivi - se lähtee yksityisestä intressistä, omaan lautaseen tuijottamisesta, ei yhteisöllisestä ja yhteisestä voimavarojen kokoamisesta. Yhteisöllisen säästämisen  avulla on toteutettu niitä hankkeita, jotka ovat tehneet Suomesta hyvinvointivaltion - yksityisestä motiivista lähtevä säästäminen tarkoittaa yhteisen hyvinvoinnin rajaamista minimiin, purkamista ja - niinkuin nyt nähdään - sen korvaamista markkinoille alistetuilla rakenteilla.

Yhteisten rakenteiden vahvistaminen oli sodanjälkeisen teollisen nousun myötä mahdollista, sanotaan. Lähtökohdat olivat kuitenkin äärimmäisen vaikeat. Sotaa edeltävän Suomen ulkoasu muistutti enemmän rajantakaista Karjalaa kuin nykyisiä olosuhteitamme. Suomi oli yksi Euroopan köyhimpiä maita, vaikka meillä tiettyä kulttuurista valmiutta itsenäiseen elämiseen kansakuntana olikin. Sodan rakenteelliset, fyysiset ja henkiset vauriot olivat taakkanamme, sotavelat piti maksaa ja lähteä luomaan uutta visiota tulevasta. Kaikista vaikeuksista huolimatta luotiin pohjaa yhteiselle säästämiselle, verojen rakastamiselle. Valtiolla oli mahdollisuus silloin itsenäiseen rahapolitiikkaan, joka kansakunnalle näkyi inflaationa ja toistuvina devalvaatioina. Oikeistovoimat vastustivat silloinkin yhteisen sektorin vahvistamista ja sen aikainen maalaisliitto omistavan maaseutuväen edunvalvontaliikkeenä tuli uudistuksiin mukaan vain, jos erityisetuuksia maanviljelijöille ja metsänomistajille oli neuvoteltavissa suurten uudistusten yhteydessä. Nimitys "lehmäkauppa" tuli mukaan poliittiseen kielenkäyttöön juuri tämän maalaisliiton pysyväisluontoisen toimintamotiivin saattelemana. Demokratiassa kun tarvitaan aina puolueiden välistä yhteistyötä, sovittelua ja yhteisen ratkaisun hakemista. Useimmiten niissä ovat olleet vastakkain kansan universaalit, kaikkia koskevat oikeudet ja intressiryhmien kapeampialaiset, itsekkään tavoitteet.

Yhteisen säästämisen ajatus, valtion, kuntien ja julkisten rakenteiden vahvistaminen on ollut hyvin keskeinen osa sosialidemokraattista yhteiskuntapolitiikkaa. Oikeudenmukaisen jaon aikaansaaminen yksityisissä rakenteissa on kokonaan toisenlainen ja vaativa harjoitus, jonka eteen tosin jo tehtiin voimakkaasti työtä. Työehtosopimukset, myötämääräämisoikeudet, "työpaikkademokratia", työturvallisuus ja erinäiset työsuhteeseen liittyvät edut nousivat keskusteluun tätä kautta. Kasvava julkinen  sektori,  yhteisen säästämisen suuri saavutus otti myös näitä uudistuksia käyttöön ja  sovelsikin  niitä kokonaisvaltaisesti omalla alueellaan, julkisen alan työyhteisöissä.

Yhteisen sektorin vahvistamisen oli kansallisella tasolla se väline, jolla hyvinvointivaltion perusta luotiin ja joka sitten osoitti dynaamisuutensa ja elinvoimansa "pohjoismaisena mallina". Oletukseni on että pohdittaessa Euroopan Unioniin ja sen sisämarkkinoille liittymistä mielissä kangasteli mahdollisuus vahvistaa yhteisen säästämisen ja yhteisöllisen motiivin vaikutusta koko maanosan alueella.

Vaikka pohjoismaista mallia on on aina ihailtu ja kunnioitettu muualla maailmassa, Euroopassakin, sen sisäistä dynamiikkaa on kuitenkin ymmärretty huonosti. Katolinen Eurooppa ei ole koskaan sisäistänyt valtiota ja sen rakenteita sosiaalisena ja yhteisestä hyvinvoinnista vastuuta ottavana rakenteena. Kirkolle on aina ollut tärkeää sen ja perheen keskeinen rooli hyvinvoinnin  rakentajana. Kun yhteismarkkinoita luotiin, ajatuksena oli integraation asteittainen syventäminen. Pohjoismaisen ajattelutavan mukaisesti siihen kuuluu lähes itsestäänselvyytenä sosiaalinen vastuu ja sen ylläpitämiseen liittyvät taloudelliset rakenteet. Vaivalloisesti meille on alkanut seljetä että Eurooppa - siis pohjoismaiden ulkopuolella avautuva Eurooppa - muutamia harvoja poikkeuksia (esim.  (Itävalta) lukuunottamatta tavoittelee vaurautta ja hyvinvointia lähes pekästään markkinoiden ja yksityisen motiivin ehdoilla, ei yhteisöllisen vastuun pohjalta.

Minulla oli tilaisuus seurata Euroopan Yhteisön ilmapiiriä vähän lähempää 1970-luvun alussa ja jo silloin oli havaittavissa aatteellinen kilpailu ja vastakkainasettelu yhteiskunnallisten suuntausten välillä. Toinen maailmansota oli vielä lähellä, mutta Saksan talousihme oli jo tosiasia. Toisen maailmansodan ja sitä edeltäneen 1930-luvun ilmapiirin aiheuttama katastrofi oli kuitenkin vielä tuoreessa muistissa. Pyrittiin konseksukseen, yhteishallintoon, "comanagement" - henkeen. Järjestöjäkin vielä silloin kuunneltiin - nyt niitä ja niiden tukea ajetaan vauhdilla alas ja rakennetaan tulevaisuutta markkinoiden ja niiden lobbareiden varaan.

Nykyisen Euroopan Unionin peruskirjan ja valuuttaunionin perusteet ja arvovalinnat löytyvät jo vuosikymmenien takaisesta EEC:stä ja Euroopan Yhteisöstä. Suunta lyötiin lukkoon jo 1990-luvun  alussa, vuosia ennen kuin mm. Suomi tuli  Unionin jäseneksi. Maastrichtin perussopimuksen ja Valuuttaunionion linjaukset olivat jo olemassa, kun meillä arvailtiin, kannattaako Euroopan Unioniin liittyä. Kyllä minäkin liittymistä kannatin, mutta myöntää täytyy että Unionin rakenteessa olevasta valuviasta minulle ei ollut selkeää käsitystä.

Euroopan Unionin Maastrichtin sopimus ja Valuuttaunionin säännöt rajaavat selkeästi julkisen sektorin velkaantumista ja kasvua ylipäätään. Yhdessä yksityiseen motiiviin perustuvan säästämisen kanssa se merkitsee yhteiselle sektorille kuoleman kierrettä. Sellainen sosialidemokraattinen politiikka, jolla yhteisen sektorin finanssi- ja rahapolitiikan avulla luodaan välineitä yhteiselle vastuunotolle ja pohjoismaissa totutulle dynaamiselle kasvulle, on yksiselitteisesti rajattu pois Euroopan Unioni peruslähestymistavassa. Yksityisestä motiivista lähtevä valtion raha- ja talouspolitiikan tarkastelu sulkee kokonaan pois keskuspankin oikeuden luoda vaihdon välinettä, rahaa yhteisiin hankkeisiin, palveluihin ja sitä kautta tapahtuvaan dynaamiseen kasvuun. Yleisessä tiedossa alkaa jo kuitenkin olla että valtion raha- ja talouspolitiikan suora vertaaminen yksityistalouden toimintaan  ei ole perusteltua ja poliittisena ohjenuorana se johtaa syvenevään syöksykierteseen ja lopulta katastrofiin, josta meillä on jo näkyviä esimerkkejä ns. PIIG -maiden talousongelmien muodossa.

Unionin perussäännöissä tehty rajaus on perustunut mm. oletukseen, jonka mukaan valtioiden rahoittaminen johtaa inflaatioon ja hintojen nousuun. Kävin juuri Suomen pankin rahamuseossa, jossa oikein seinällä olevalla grafiikalla osoitettiin tämän yhteyden säännönmukaisuutta. Sitä ei kuitenkaan kuvio osoittanut, että kaiken keskellä on myös luotu hyvinvointirakenteita, sosiaalinen ja yhteiskuntavastuuta kantava Suomi. Euroopan Unionin monisatamiljoonaisessa yhteisössä inflaation vaara ei ole ollenkaan samanlainen uhkatekijä kuin pienessä, pohjoisessa, tuonnista ja viennistä riippuvaisessa maassa. Jos kahvi, banaanit tai kaakao vähän kallistuvat, niin ei se vielä maailmaa kaada. Juuri suuret yhteismarkkinat luovat valtioidenkin  rahoittamisen rinnalla vakautta.

Toinen oletus jonka nostan esille, ei ole luonteeltaan tekninen, vaan ideologinen. Yhteinen säästäminen, valtion ja julkisen sektorin vaurastuttaminen muistuttaa erehdyttävästi sosialismia ja pohjoismainen, avoimeen,  kansanvaltaiseen  hallintoon rakentuva hyvinvointivaltio sosialidemokraattien ideologista tavoitetta, demokraattista sosialismia. Tuon käsitteenhän sosialidemokraatit ottivat vähitellen käyttöön tehdäkseen selvän pesäeron rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan autoritaariseen "reaalisosialismiin". Kylmän sodan aikaiset pelot elävät siis edelleen Euroopan Unionin rakenteissa.

Euroopan Unioni ei halua ollaan missään tekemisissä yhteisen säästämisen, yhteisöllisen toimintamotiivin ja kansanvaltaisesti rakennetun julkisen hallinnon kanssa. Näin siitäkin huolimatta että se valtion ja kunnan veronkanto-oikeuksineen muodostaa vakaan ja dynaamisen pohjan suurille yhteiskunnallisille hankkeille, uudistuksille, palveluille - ja tietenkin myös demokratialle ja yhteiskuntarauhalle.

Tämä nuodostaa sen suuren eurooppalaisen paradoksin, jossa yksityisestä motiivista, markkinaehtoisesta suuresta suunnitelmasta lähtien yritetään luoda yhteistä hyvinvointia ja pitää yllä samanaikaisesti rauhaa ja demokratiaa. Kun puhun Euroopan Unionin valuviasta, tarkoitan tätä ristiriitaa jossa lujin päätöksin on irtauduttu avoimesta, kansanvaltaisesta hallinnosta ja jossa yhä rajummin voimin ajetaan Eurooppaa  ja koko läntistä maailmaa   markkina-alisteiseksi vapaamarkkina-alueeksi, jossa yhteisöllinen motiivi on alisteinen yksityiselle, voittoa tavoittevalle lähestymistavalle.

Irtautuminen tuosta megakoneesta ei taida olla mahdollista eikä järkevääkään, sen osoittvat Unionin käyttöönottamat rangaistustoimet, sanktiot. Ne näyttävät koskevan sekä taloutta että  paljoa muutakin, kuten naapurustopolitiikkaa, suhdetta kansalaisjärjestöihin, ihmisoikeuksiin ja loppujen lopuksi koko tulevaisuuttamme. Mistä löytyy se poliittinen voima joka rohkenee  kyseenalaistaa ja kaataa tämän taivaita hipovan tammen, joka patoaa Euroopan kehitystä, kansanvaltaista kasvua ja mallina olemista muulle maailmalle?

Mitä tästä markkinoiden kilpajuoksusta seuraa? Karl Marxin mukaan kilpailu on ahneiden sotaa. Äärimmilleen vietynä koko Rooman sopimuksen uljas tavoite rauhasta, demokratiasta ja yhteisestä vauraudesta on vaakalaudalla. Valuvika uhkaa kaataa koko suuren suunnitelman.

Tuhoamisen vimma

Ajassa näyttää olevan nyt tapahtumassa yhteisen hyvinvoinnin kannalta niin paljon tuhosuuntaista, alasrepivää ja elintilaa rajoittavaa, että muutkin kuin minä tuntevat itsensä kaiken tapahtuvan keskellä voimattomiksi ja neuvottomiksi. Se että eduskunta keskustelee yhden istunnon verran sosialidemokraattisen kansanedustajan Nazima Razmyarin aloitteen pohjalta vihapuheesta, vihan ilmauksista ja uhkaavaa, väkivaltaista käyttäytymistä ennakoivasta kielenkäytöstä, osoittaa että myös suomalaisessa luonteenpiirteistössä on piilevänä, ehkä voimakkaanakin, tuhosuuntaisen asennoitumisen mahdollisuus, joka vain odottaa suotuisia olosuhteita päästäkseen todella valloilleen.

Sitä ei tahdo oikein mielellään uskoa, että vihapuheiden taustalla  on todella syvä, pysyvä ja otollista hetkeä odottava luonteenpiirteistö, joka on - ei ainoastaan valmis tarttumaan väkivaltaan - vaan myös valmis tappamaan ja tuhoamaan. Kuitenkin merkkejä tuosta luonteenpiirteistöstä näkyy tavan takaa sekä jokapäiväisessä käyttäytymisessä ja jopa politiikasssakin, jos vain osaa pitää silmänsä auki ja rohkenee nähdä rationalisointien, hyväksyttyyn kaapuun puetun käyttäytymisen läpi.

Otetaanpa puheeksi vaikka isänmaallisuus. Sitä tapaa aika usein ihmisiä, jotka kantavat isänmaallisuuden tunnuksia koristeena tai muussa ilmiasussa mukanaan. Vahva, kultainen leijonariipus, asusteisiin liitetty tai kehoon tatuoitu Suomen lippu, kaikkihan me noita olemme nähneet. Nationalistiseen asenteesen liittyy usein kuitenkin vihje toiminnallisesta valmiudesta ja erilaisesta, pelottomasta ja muista viis veisaavasta asennoitumisesta kaljuksi ajetuine päineen ja kovaan toimintaan viittaavine varusteineen vöiden, kenkärautojen ja vastaavien muodossa. Kaikki tämä liittyy meillä kuitenkin hyväksyttyyn ja normaaliuteen, mutta luonteenpiirteistönä se antaa viitteen myös siitä, että "täältä pesee" jos tarve vaatii.

Kun Frankfurtin koulukunnan kuuluisa sosiaalipsykologi Erich Fromm kuvaa omiin, myös yhteiskunnallisiin (1930-luvun Saksa) ja kliinisiin (toiminta psykoanalyytikkona) kokemuksiinsa perustuvaa käsitystä ihmisluonteesta, näkee hän elämää ylläpitävien, biofiilisten luonteenpiirteiden rinnalla myös epäproduktiivisia asennoitustapoja ja kaavautumista. Tällaisia asennoitumistapoja ovat autoritäärinen, alistava ja alistuva persoonallisuustyyppi, kiihkeästi hamuava, omistamiseen ja riistämisen tähtäävä  pysyvä pyrkimys. Tähän ryhmään kuuluu myös taipumus sadismiin, kiusaamiseen, melkeinpä viihteellinen mobaamiseen taipuva asennoituminen sekä myös kylmäkiskoinen kaupallinen karaktääri, joka on valmis näkemään kaiken vaihdettavissa olevana, "kunhan hinnasta vain sovitaan". Ihan oman lukunsa muodostaa epäproduktiivisten luonteenpiirteistöjen joukossa kuitenkin elotonta tavoitteleva tappamisen vimma, joka haluaa tuhota, särkeä, pistää pirstaleiksi, aiheuttaa sekasortoa - ja nauttii tätä kautta saamastaan voimantunteesta.

Pohjoisiin kansoihin, kuten islantilaisiin, viikinkeihin liittyy meillä vähemmän tunnettu käsite berserkit, joka kuvaa vihan ja raivon päästämistä valloilleen ja tällaisessa mielentilassa tehtyjä kauhutöitä. Meidän kulttuurissamme kaiketi "Härmän häijyt" osoittivat ylivoimaista urhoollisuuttaan puukkotappeluineen ja hävitystöineen. Vaaniiko tällainen berserkkimäinen käyttäytyminen jokapäiväisessä elämässämme sivistyksen ohuen kamaran alla odottaen vain sopivaa tilaisuutta ponnahtaakseen yleiseksi hävitysvimmaksi?

Rajun kuvauksen tuhoamisen voimasta antaa myös kansalliseepoksemme Kalevala kuvatessaan Kullervon taustaa, elämä ja toimintatapoja. Kullervon toimista löytyy koko tuhosuuntaisen asennoitumisen arsenaali ja tuohon vimmaan liittyvä voima,  joka sitten tuhoaa myös Kullervon itsensä. Kullervon puolustukseksi voi sanoa vain sen, että Kullervon vimmaisen vihan juuret löytyvät orjuudesta, vapauden ja ihmisyyden riistosta ja sen aiheutamista seurauksista. Tässä Kalevalamme antaa tämän päivän päättäjille tärkeän neuvon: älkää tuhotko oikeudenmukaisuutta, älkää alistako ihmistä loputtomiin, älkää ottako ihmisarvoa kansalaisiltamme, älkää orjuuttako kansaamme uudelleen!

Olen monissa blogikirjoitukisssani yrittänyt kuvata myös niitä vaaroja, jotka nyky-yhteiskunnassamme uhkaavat yleisesti tunnustettua normaalia asennoitumista, "demokratiaa elämäntapana". Tästä ulottuvuudesta pitäisi demokratiaa ja kansanvaltaa rakastavien ihmisten kyetä keskustelemaan perusteellisemmin ja analyyttisemmin kuin mitä nyt tapahtuu. Muuten on olemassa vaara että annamme tuhosuuntaisille voimille vallan, jotka näkevät pirstomisen tuhoamisen oikeutetuksi ja hyväksyttäväksi. Myös työväenliikkeessä nämä voimat ovat päässeet aika ajoin etulyöntiasemaan ja seuraukset ovat demokratian kannalta myös olleet tuhoisia. "Alas lyökää koko vanha maailma ja valta teidän silloin on" - tuo säe kansainvälisen työväenliikkeen laulussa ei sulje pois tuhosuuntaisen virittäytymisen mahdollisuutta. Tuhoamisen vimma on siis piilevänä mahdollisuutena jokaisessa,  ihmisluonteessa ylipäätään.

Kun tässä ihmetellään nykyisen hallituksemme keinoja talouden ja työllisyyden parantamiseksi ja nähdään, että ehdotetuilla ja toteutettavissa keinoilla ei ole juurikaan yhteyttä yhteisen hyvinvoinnin turvaamiseen, vaan selvästi on nähtävissä vimmaa ajaa yhteistä hyvinvointia yhä ahtaammalle, jää kysymään: onko tuhoamisen vimma ottamassa meillä vallan myös politiikassa ja yhteiskunnallisessa käyttäytymisessä?

Euroopan Unioni, joka on perussopimustensa mukaisesti sitoutunut markkinavetoisen maanosan rakentamiseen, näyttää tässä suhteessa esimerkkiä ja luo asenneilmastoa, jossa riskinottoa ei vältetä. Yhteistä sektoria, julkisia palveluja ehdollistetaan kaupallisuudelle, alistetaan markkinoille, joiden toimintaan ei kansalaisella ole hallinnollista äänivaltaa sitten kun ne on valittu keskeisiksi toimijoiksi. Meillä on vuosikausia ajettu yhteistä sektoria alas verohelpotuksin ja yhteiskuntavastuuta yhä vähäisemmäksi rajaten. Vauhti näyttää vain kiihtyvän lainsäädännön valmistelussa, osallistamista ja aktiivista kansalaisuutta rajaavien rakenteiden aikaansaamisessa. Sitä jää kysymään: mikä on vastuuta ottavien motiivi? Mitä he oikein tavoittelevat?  Millaisella luonteenpiirteistöllä nuo kylmäkiskoista vallankäyttöä ajavat poliittiset voimat oikein  on varustettu?

Euroopassa ja Suomessakin on ollut aikoja, jolloin tuhoamisen vimma on päässyt valloilleen. Historia on tällaisista täynnä esimerkkejä ja ne näkyvät muodostavan televisionkin historiallisissa dokumenteissa merkittävän ulottuvuuden. Entä jos berserkkimäinen tuhoamisen vimma on todellakin iskemässä Suomeen, Eurooppaan ja tähän aikaan, jonka luulimme jo vapautuneen nekrofiliasta, vimmaisesta pirstomisesta, tappamisesta ja tuhoamisesta?

Siltä näyttää, että järkipuhe, perustelut yhteisen hyvinvoinnin arvosta ja merkityksestä eivät tunnu vaikuttavan juuri ollenkaan vallankäyttäjiin. Vaalilupaukset ja vakuutukset "pelkkänä korvana olemisesta" näyttävät olevan kokonaan vailla merkitystä. "Pelastukoon ken voi" henkitaitaa olla saamassa yhä suuremman vallan, kunnes yhtäkkiä on astuttu kaikkien pidäkkeiden rajojen yli ja helvetti on päässyt täysin valloilleen. Sitä on tapahtunut ennenkin, sitä on tapahtunut meilläkin, sitä on tapahtunut maanosassamme.

Joko tuhoamisen vimma on päässyt meillä ja maanosassamme todellakin valloilleen?

19.12. 2020

Helsingin Koskelassa kolme kuusitoistavuotiasta poikaa kiusasi samanikäistä toveriaan äärimmäisen raa'alla tavalla. Kiusaaminen oli kestänyt jo pidempään. Tapaus antaa aihetta olettaa, että tauistalla oli vahva sadistisen väkivallan taipumis ja todennäköiusesti myös aito halu tappaa, tehdä elottomaksi.

FORSSIN mukaan uhriin kohdistettiin tilanteessa eri puolille kehoa vakavaa ja pitkäkestoista väkivaltaa, jonka katsotaan olleen erityisen raakaa ja julmaa.

”Poliisin tietojen mukaan 16-vuotiaan uhrin pahoinpitely on kestänyt useita kymmeniä minuutteja, ja se on tapahtunut useammassa paikassa Koskelan sairaala-alueella. Uhrin vartalossa on todettu erilaisia ja lukuisia vammoja kauttaaltaan, jotka on aiheutettu eri tavoin”, Forss kertoo tiedotteessa.

Taiteettoman taiteen tavoittelusta

Tämän blogini nimi on "Kuuta osoittava sormi" joka viittaa zeniläiseen koaniin ja siinä mestarin tokaisuun:"Kuuta osoittava sormi ei ole kuu vaan sormi." Tämä tokaisu muodostui minulle tärkeäksi jo 1970-luvulla, kun käytiin kamppailua työväenliikkeen ja koko maan suunnasta. Sosialidemokratian rinnalla ja suuren naapurin Neuvostoliiton tukemana työväestön ja palkansaajien sieluista taisteli kommunistinen liike ja erityisesti sen neuvostojärjestelmälle uskollinen ja kaikissa yhteyksissä lojaali Kommunistisen puolueen vähemmistö, ns. taistolaiset.

Sosialidemokratia oli jo ennen ja varsinkin kansalaissodan jälkeen sitoututunut tiukasti kansanvaltaan. Joukkoliike oli kasvanut nopeasti ja suuren henkisen heräämisen merkeissä rakennettiin kansalaisjärjestöt "henkilö ja ääni" periaatteen varaan; näin syntyivät työväenyhdistykset, ammattiosastot, osuuskaupat, urheilu- ja sivistysliike, työväen musiikki- ja teatterijärjestöt. Kansanvallan periaate oli tuolloin uutta, mitään järjestöä ei oltu muilla tahoilla rakennettu tuon periaatteen varaan. Tässä katsannossa vuoden 1907 yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus oli suorastaan mullistava havahtuminen demokratiaan.

Kommunistinen liike haastoi - 1917 sosialidemokraattien suuren, eduskunnan enemmistöön vaalivoiton seurauksena tapahtuneen eduskunnan hajoittamisen johtaneen tapahtumasarjan loukkaamana ja sitä seuranneen kansalaissodan katkeran tappion saattelemana - kansanvallan periaatteen ja ryhtyi toteuttamaan militantin, rakenteeltaan tiukkaan autoritaariseen otteeseen perustuvaa "proletariaatin diktatuurin" suunnitelmaa. Tämä on juuri se seikka, joka jakoi työväenliikkeen neuvostotyyppiseen reaalisosialismiin ja toisaalta kansanvaltaisiin toimintatapoihin sitoutuneisiin sosialidemokraatteihin, jotka ryhtyivät tästä syystä kutsumaan yhteiskunnallista tavoitettaan "demokraattiseksi sosialismiksi".

Kommunistinen liike ei suinkaan ollut ainoa autoritaarinen liike Suomessa. Koko porvarillinen Suomi - pitkälle europpalaisten mallien mukaisesti - uskoi kiihkeästi militantiin toimintatapaan, suuren johtajaan ja narsistiseen kansalliseen paremmuuteen.

Tätä taistelua kommunistien kanssa käytiin Suomessakin henkeen ja vereen vielä 1970-luvun alkupuolella. Ei ollut helppoa löytää perusteita tehottoman tuntuiselle kansanvallalle sosialidemokraattien ja kommunistien välisessä mittelössä. Kommunistinen liike käytti koko "olemassaolevan sosialismin" taloudellista ja teoreettista voimaa omien kantojensa todistamisessa ainoiksi oikeiksi, "tieteelliseksi sosialismiksi" tai "proletaariseksi internationalismiksi". - kuten Breshnevin ajan neuvostokommunismin eräs kaikkein lennokkaimmista ilmaisuista kuului.

Olin löytänyt 1960-luvun lopulla Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulukunnan ja erään sen valovoimaisimmista - ja samalla perusteettomasti sivuutetuista - mestareista, nimittäin Erich Frommin. Hänen sosiaalipsykologiset havaintonsa kiehtoivat minua, erityisesti se tapa millä hän yhdisti Freudin syvyyspsykologiaa ja Marxin havaintoja yhteiskunnan taloudellisen perusrakenteen tärkeästä merkityksestä. Hän avasi tietoisuuttani ihmisen kaavautumisesta epäproduktiivisiin toiminta- ja perustelutapoihin ja toisaalta kiihkeään yritykseen tehdä tilaa omalle luovuudelle, itsensä löytämiselle, omaehtoisuudelle ja asettaa yhteiskunnalle poliittisia vaatimuksia ihmisen täydeksi vapauttamiseksi. Tältä perustalta alkoi yhä selkeämmin noina taistelun vuosina hahmottua käsitykseni sosialidemokratiasta tuon ajan ainoana kansanvaltaisena yhteiskunnallisena, yhteisen hyvinvoinnin mahdollistavana liikkeenä.

Kasvaa pelkän inttämsen tasolta havantuneeksi, demokratiaa motivoidusti kannattavaksi kansalaiseksi vaati kuitenkin edelleen lisäperusteita sosialidemokratian kansanvaltaisen lähestymistavan oikeutukseksi. Fromm oli jo 1950-luvulla tehnyt Meksikossa uraa uurtavaa työtä Zenin, erityisesti Japanissa suurta suosiota ja historiallisia juuria omaavan buddhalaisuuden syvien viisauksien avaamiseksi. Tätä kautta minäkin perehdyin muiden toimien ohessa Zeniin ja siihen vähään mitä asiasta tuolloin oli suomeksi kirjoitettu. Löysin nykyään hyvin tunnettuja Zenin ilmenemismuotoja, harjoitusistunnot, mestarin suuren mekityksen, symbololisen miekkataistelun, mestarin ja oppilaan väittelyt, Jousella ampumisen taidon, nykyään niin suositun Ikebanan, Zen puutarhat luostareiden yhteydessä, ylipäätään tuon äärimmäistä harjoitusta, pelkistämistä ja itsekkyydestä luopumista edellyttävän ja täydelliseen osaamiseen, harmoniaan tähtäävän "taiteettoman taiteen" tien.

Eräs Zenin mestarin kuuluisa koan, tokaisu kuusta ja sormesta havahdutti minut huomaamaan, että puhe "tieteellisestä sosialismista", puolueettomasta informaatiosta tai pelkästä teknisestä ratkaisutavasta pitänytkään paikkaansa. Uudet tieteelliset keksinnöt korvasivat vanhaa tieteellistä, puolueeton tiedonvälitys paljastui ihmisen kannalta mitä puolueellisimmaksi eikä tekniikakaan ratkaisutapana aina tuonut pelkästään niitä tuloksia joita ihminen olisi hyvinvointinsa tueksi tarvinnut. Myös sitä voitiin käyttää tuhosuuntaisesti, ihmistä ja kansoja vastaan. Tänä päivänä, pääomien kasautuessa yhä mielikuvituksellisemmiksi jättiläisrakenteiksi yli ja ohi ihmisen käsitys- ja päätöksentekokyvyn, voimme ehkä helpommin ymmärtää että kuuta osoittava sormi ei todellakaan ole kuu, ihmisen pyrkimys kohden parempaa on aina vain yritys - ja tämä hänen on rohjettava itselleen ja kanssaihmisilleen tunnustaa. Siinä yksi tärkeimmistä perusteistani demokratialle kaikkia ihmisiä koskevien universaalien oikeuksien rinnalla.

Vaikka Zen-Buddhismi edustaa sellaisenaan seremonioineen meille vierasta kulttuuriaa, on sen täydellisyyttä tavoittelevalla "x"-kokemuksella ja havahtumisella demokratian soveltamiseen elämäntapana yhteistä: tinkimätön, läpi elämän jatkuva harjoitus, omaehtoisuutta ja täyttä tietoisuuteen kasvua, "syntymistä" tavoitteleva piirre.


Juuri ihmisen ajattelukyvyn vajavaisuus ja maailman käsittämisen monimutkiasituminen asettaa vaatimuksia myös demokratialle elämäntapana. Jokainen tuntuu vannovan demokratian nimiin, mutta samalla joutuu kysymään: Ovatko toimintatapamme todella kansanvaltaan ja ihmisen oikeuksien kunnioitamiseen perustuvia? Niin paljon alistetaan, niin paljon kiusataan ja mobataan koulussa, työpaikalla, sosiaalisessa mediassa, niin voimakkasti ja peräänantamattmasti puolustetaan lähes rosvoamalla saatuja etuoikeuksia. Sitä jää kysymään: onko demokratian ja sen soveltamiseen elämäntapana tehty jo kaikki? Löytyykö ihmiskunnan historiasta tai erilaisista kulttuureista vielä apuvälineitä, jotka voisivat syventää  arvolähtökohtia ja harjoituksen muotoja kasvamisessa kansanvaltaan, oikeudenmukaisuuteen, kanssaihmisen kunnioittamiseen, osaamisen parantamiseen?

Luin tässä taas kerran uudelleen kulttikirjaksi muodostuneen Eugen Herrigelin 72-sivuisen kirjan "Zen ja jousella ampumisen taito". Lainaan tähän lopuksi pienen otteen tästä kirjasesta höystettynä kysymyksellä: olemmeko tehneet jo kaikkemme demokratian, kansanvallan hyväksi tässä yhteiskunnassa - ja omassa elämässämme?

“Jokaisen Zenin hengessä elävän taiteenalan mestari on kuin salama universaalisen totuuden pilvessä. Totuus on läsnä mestarin hengen vapaassa liikkuvuudessa ja se on hänen perimmäinen ja nimetön olemuksensa, joka tulee häntä vastaan siinä mistä käytetään sanaa “se”. Hän kohtaa tuon olemuksen yhä uudestaan omien mahdollisuuksiensa korkeimpana ilmenemismuotona, ja totuus näkyy hänelle - ja hänen kauttaan muille - tuhansissa muodoissa ja hahmoissa. Mutta huolimatta valtavasta kurista, johon hän on kärsivällisesti ja nöyrästi alistunut, hän ei suinkaan vielä ole siinä määrin Zenin läpitunkema, että se tukisi häntä jokaikisessä elämäntilanteessa, niin että hänen elämänsä olisi vain hyviä hetkiä. Näin on siitä syystä, että korkein vapaus ei vielä ole hänelle ehdoton välttämättömyys.

Jos hän tuntee vastustamatonta kaipuuta tuohon päämäärään, hänen on uudestaan lähdettävä tietä kulkemaan - taiteettoman taiteen tielle. Hänen täytyy uskaltaa ottaa viimeinen askel, jotta hän voisi elää totuudesta niin kuin se, joka on täysin yhtä sen kanssa. Hänestä on uudestaan tultava oppilas, aloittelija, ja käymällä läpi uusia muutoksia hänen on voitettava tien viimeinen, jyrkin osa. Jos hän suoriutuu uhkayrityksestä, hän kokee kohtalonsa täyttymyksen kohtaamalla täydellisen totuuden, muotoa vailla olevan alkujen alun, ei-minkään, joka samalla on kaikki, joutuu sen valtaan ja syntyy siinä uudestaan.”

(Eugen Herrigel: Zen ja jousella ampumisen taito, ISBN 952-9586-07-8, sivu 72) 

Sosialidemokratia - poissuljettu vaihtoehto?

”Sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä. Forssan 1903 kokouksen keskeiset tavoitteet on jo toteutettu. Hyvinvointiyhteiskunta on tässä suhteessa valmis. Sosialidemokratialla ei ole visiota tästä eteenpäin”.

Voiko suuri, satoja vuosia vanha liike kuolla tai menettää merkityksensä? Voiko se kadottaa yhteytensä juuriinsa ja lähtökohtiinsa niin että paluuta yhteiskunnallisessa tai aatteellisessa mielessä juurille ei enää ole?

Ihmiskunnan historiasta tästä löytyy kyllä esimerkkejä. Mihin katosivat ne voimat jotka rakensivat Kambodshaan tai Etelä-Amerikkaan suuret temppelinsä? Eikö hindulaisuuden suuri sanoma jota kuvataan Patanjali-joogassa tai Upanishadeissa kadonnut lähes tyystin säilyen vain suullisena, havahtuneelta mestarilta oppilaalle välittyneenä traditiona? Miten on käynyt juutalaisuudessa? Mooses sai vuorella pilvenä ilmestyneeltä nimettömältä jumalalta kymmenen käskyä, joiden keskeinen perusta oli toiminta harmonian hyväksi ja ihmisen tekemien epäjumalien, abstraktien tai konkreettisten idolien palvonnasta luopuminen. Maimonides-suuntauksen mukaan juutalaisuus irtosi tästä periaatteesta ja kadotti perinteensä siinä vaiheessa kun Saul voideltiin kuninkaaksi. Idolien palvonnan kieltäminen ja harmonian tavoittelu on niin tärkeää, että tästä arvoperiaatteesta luopuminen estää pääsyn takaisin käskyjen syvimpään sanomaan.

Palaan nyt takaisin sosialidemokratiaan. Yksi tärkeimmistä oppimetareistani, Frankfurtin koulukunnan suuri – mutta harvoin heidän joukossaan mainittu – mestari Erich Fromm – on työväenliikkestä ja sen arvoperinnöstä sanonut että ”Marxin kommunismi on juutalaisen harmoniakäsityksen ilmaisemista 1800-luvun yhteiskunnallisella kielellä”. Kun siis sosialidemokratia tavoittelee yhteiskunnallista tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja kansojen välistä solidaarisuutta, kyseessä on sama sanoma joka juutalaisuudessa ja kristinuskossa - islam mukaanluettuna - ilmaistaan pyhäpäivän kunnioittamisena ja nimien, kuvien, esineiden tai idolien palvonnan kieltämisenä . Tavoitteena on harmonia, joka on niin tärkeää, että kerran viikossa on vietettävä vuorokausi tämän suuren tavoitteen hengessä.

Jumalan nimen kieltäminen toisessa käskyssä viittaa siis toiseen tärkeään periaatteeseen, luopumiseen ihmisen itsensä luomien idolien palvonnasta. Kysymys ei ole ainoastaan jumala-nimestä ja sen erilaisista vastikkeista kirjoitettuina tai piirrettyinä, vaan ylipäätään niistä seitsemästä periaatteesta, jotka tulivat käskyinä Nooan pojille: lakiin perustuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus, jumalanpilkasta kieltäytyminen ja epäjumalanpalvonta; näiden lisäksi noihin tärkeisiin kieltoihin kuuluvat aviorikos, verenvuodatus, ryöstäminen tai lihan syöminen elävästä eläimestä. Haluan siis sanoa tällä lyhyellä kuvauksella, että nuo tärkeät vanhatestamentilliset kristilliset periaatteet ovat sovellettavissa myös yhteiskunnalliseen, ”historian sisäiseen” toimintaan.

Elämme juuri näinä vuosina arvojen suhteen ehkä samantapaistaa aikaa kuin juutalaisuuden historiassa oli Saulin voiteleminen kuninkaaksi. Irtautuminen työväenliikkeen arvoperinteestä näyttää ilmeiseltä. Ei tunnu aikaan sopivalta nimittää itseään työläiseksi eikä kaiketi edes palkansaajaksi, puhumattakaan työväenliikkeen arvoperinteestä ja senmukaisesta toiminnasta. Samaan aikaan ”epäjumalan palvomisen” muodot sanan vanhatestamentillisessa muodossa jatkavat voittokulkuaan. Markkinoista, kaupallisuudesta, omistamisesta ja voiton tekemisestä ja voiton saavuttamisesta kokonaisedusta piittaamatta on tullut tämän päivän epäjumalanpalvontaa. Idoleita rakennetaan milloin mistäkin ja niiden ympärille rakennetaan suuria spektaakkeleita. Harmonian tavoittelu, pyhäpäivän kunnioittaminen suurena tulevaisuuden symbolina on menettämässä sananmukaisesti merkitystään. Juuri nytkin kiitsellään pyhäpäivien luonteesta ja voitonhimossa väitetään niiden olevan samanlaisia kuin muutkin päivät. Toivoisi työväenliikkeen ymärtävän tässä asiassa antaa tukeaan uskonnollisille yhteisöille, vaikka ne eivät muutoin toisen käskyn suurta sanomaa näytä ymmärtävänkään.

Kaupallisuus, yksityistäminen, markkinat ja niiden globaali kilpailu näyttävät ottavan historiallisen niskalenkin muista aatteeista ja arvoista. Euroopan Unionin myötä olemme siirtymässä näiden periaatteiden varaan rakentuvaan monokulttuuriin, jossa Nooan pojille annetuilla käskyillä ei näytä olevan sijaa. Yhteinen intressi on joutumassa lopullisesti alistetuksi markkinahengelle ja ”ahneiden sodalle”, loputtomalle kilpailulle. Sosialidemokratia ei näissä olosuhteissa voi enää toteuttaa suurta yhteiskunnalliusta tehtäväänsä, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentamista. Siitä on tullut poissuljettu vaihtoehto. Paradoksaalista on että liittyessään Euroopan Unioniin sosialdemokratia ja vasemmisto kokonaisuudessaan olivat hyväksymässä sellaisen eurooppalaisen rakenteen, joka sulkee työväenliikkeen arvoperinnön mukaisen yhteiskunnallisen toimintatavan rakenteidensa ulkopuolelle. Tosin tuo markkinahenki oli saneltu Unionin perusteisin periaatteena jo ennen sinne menoamme – hyppäsimme jo liikkeellä olevaan junaan.

Onko siis sosialidemokratia tehnyt jo tehtävänsä? Onko kristillinen harmonia enää ollenkaan mahdollinen historian sisäisenä, siis konkreettisena yhteiskunnallisena tavoitteena? Onko sen aika lopullisesti ohi. Jos ei, niin missä muodossa noita periaatteita voi edelleen toteuttaa?

On armas mulle Aallon tie...

Lauantain TV1:n "Ykkösaamussa" Metalliliiton puheenjohtaja Riku Aalto oli toimittaja Jari Korkin haastateltavana. Tein muistiinpanot haastattelusta.

Ensimmäisenä tärkeänä ulottuvuutena nousi esille Sipilän hallituksen ns. "pakkolakien" perustuslaillisuus. Kaikki laithan ovat "pakkolakeja" eli niitä on noudatettava, mutta ne eivät saa olla ristiriidassa muun lainsäädännön eikä varsinkaan perustuslain kanssa. Tästä tullaan vielä varmasti hallituksen 5%:n "tuottavuusloikan" yhteydessä paljon keskustelemaan. Metalliliiton puheenjohtajalle ei - eikä tietenkään koko Metalliliitolle - kuitenkaan käynyt se, että eduskunta alkaisi määrätä työehdoista.

Riku Aalto puhui teollisuuden yhteydessä "avoimesta sektorista", jonka vastapainona on sitten "suljettu sektori". Olen aina pitänyt tätä ilmaisua tietenlaisena kylmän sodan jäänteenä, jonka oikeutus perustui neuvostososialismiin, yksipuoluejärjestelmään ja valtion autorisoituun asemaan tuotannossa. Julkinen sektori on tänä päivänä yhtä altistettu kilpailulle kuin yksityinenkin. Kunhan vapaakauppasopimukset EU:n ja USA :n välillä astuvat voimaan, tuo autorisoitu asema siirtyy markkinoille. TTIP:llä erityistuomioistuimineen  on oikeus haastaa julkinen sektori oikeuteen ja tuomita se korvauksiin, jos yksityisen sektorin tuotantoreviiriä katsotaan tulleen kavennetuksi.

Käytiin keskustelua myös neuvottelujen luottamuksellisuudesta ja avoimuudesta; Riku Aalto piti tärkeänä sitä että neuvotteluja voidaan käydä myös ilman että julkisuus hänksää koko ajan siinä välissä.

Metalliliiton puheenjohtaja puolusti myös varsin vakuuttavasti Metalliliiton aikanaan sopimuksiin neuvottelemaa lomarahamuotoista palkanlisää, jota  kootaan joka kuukausi mutta maksetaan ulos vain kerran vuodessa. Se että työnmantajalla on oikeus tämän palkanosan pitämiseen tileillään ei poista sitä tosiasiaa että kysymys on palkanosasta. Tässä on nyt käymässä niin, että ne työntekijät joilla ei ole lomarahaa - heitä lienee noin parisataatuhatta - eivät tältä osin osallistu tuottavuustalkoisiin, jos hallitus lainsäädännöllä puuttuu tähän palkanosaan.

Keskustelun välissä tavoitettiin puhelimeen vientiteollisuuden työmarkkinajohtaja, "kuningatar" Eeva-Liisa Inkeroinen, joka puheenvuorossaan nosti esiin käsitteen "avoimesta kansantaloudesta". Tämä käsite on nykyoloissa aika kyseenalainen; hallinnoltaan yritysmaailma on mitä suljetuinta ja suhteessaan kansaan ja yhteiskuntavastuuseen äärimmäisen pidättyväinen. Neuvottelutilanteessa tavoitteenasettelu työnmantajapuolella tähtää  yksinomaan yritysten intressien puolustamiseen ja viimeisten vuosien aikana jopa sen varsinaisen kansantalouden eli yhteisen intressin alasajoon. "Hakaniemen Ruhtinaaksi" Inkeroisen toimesta tituleerattu Aalto ei tähän seikkaan eikä Inkeroisen ilmauksiin puuttunut.

Aallon mukaan paikallisessa sopimisessa on pitkä perinne ja hallituksen toimet puuttua lainsäädännöllä lomapalkkaan ja sairaspäivärahoihin tai sunnuntai- ja yityökorvauksiin ovat pahasti ristiriidassa juuri paikallisen sopimisen kanssa. Aalto ihmettelikin oikeutetusti sitä että Sipilä yritysjohtajana ei ole ilmeisesti joutunut riittävässä määrin tekemisiin paikallisen sopimisen kanssa.

Toinen  henkilö jolle ohjelman aikana soitettiin oli Ilmarisen toimitusjohtaja Jaako Kiander. Hänen kommenttinsa edusti hyvin dynaamista lähtökohtaa bruttokansantuotteen nostamisesta, pakolaisten nopeasta työllistämisestä ja tätä kautta Maastrichtin sopimuksen määrittelemän 60%:n velkasuhteen pudottamisesta alhaisempiin lukemiin. Näinhän se on: 60 on sadasta 60% mutta sadastakahdestakymmenestä vain 50%. Supistusten sijasta tarvitaan kysyntää ja kasvua lisäävää politiikkaa. Sitä ei Kianderkaan kuitenkaan sanonut että kysyntää lisäävä kasvu lähtee liikkeelle julkisen sektorin voimavarojen kasvattamisen - ei misään tapauksessa supistamisen - kautta. Juuri tässä saattaisi työeläkerahastoillamme olla dynaaminen - ja samalla historiallinen -rooli rahoittajana ja kansakunnan toivon herättäjänä.

Uusi keskusjärjestö ammattiyhdistysliikkeen puolella on sekä tarpeellinen että ajankohtainen. Vähäiset voimat - toki suuremmat kuin mitä oli  vuonna 1907 ammatillista keskusjärjestöä perustettaessa - on koottava yhteen. Yhteiskunnan voimavaroin saavutettu korkea koulutustaso ei saa muodostua yhteen hiileen puhaltamisen esteeksi, vaan yhdeksi keskeiseksi visioksi transparentin ja avoimen yhteiskunnan rakentamisessa.

Riku Aalto harmitteli lopuksi myös sosialidemokratian tilaa puhuessaan ammattiyhdistysliikkeen ja sosialidemokratian suhteesta. Poliittisena liikkeenä sosialidemokratia ei ole  sellaisessa kunnossa kuin sen pitäisi olla.

Oma kriittinen kommenttini viimemainitussa asiassa koskee teollisuuden ammattiliittojen "vientivetoista ja kasvuhakuista" visiota ja sen suhdetta sosialidemokratiaan.  Missä on vahva ja dynaaminen valtio? Eikö sekatalous ja myös julkisen sektorin, infrastruktuurin ja palvelujen vahvistamien ole yksi tärkeimpiä tekijöitä myös teollisuuden aseman vahvistamisessa? Euroopan Unionin ja sen valuuttaunionin rakenteista johtuva valuvika on Euroopan kohtalon itsensä vuoksi pian otettava korjauksen kohteeksi.

Miksi emme ottaisi?