Kuohittu kansanvalta

Kansa on herämässä kiljumaan kimeällä äänellä hallituksen politiikkaa vastaan, politiikkaa joka muistuttaa taskuvarkaan käyttäytymistä: päältä päin ollaan täysin normaalin näköisiä mutta silmälläpidon ulkopuolella valmistellaan ja toteutetaan ilmiasun kanssa täysin ristiriidassa olevaa toimintatapaa.  Sen rehelliseen, tosin ilmeisesti vakaumusta vailla olevaan asennoitumiseen kuuluu nöyrtyminen Euroopan Unionin taholta tuleviin rakenteellisiin raameihin. Mistä tässä oikein on kysymys?

Eurooppaa koettelevaan alaspäin suuntautuvaan  kierteeseen  ja pysyvään lamaan - sellaiseksi se jo kaiketi on luokiteltava - on löydettävissä myös syviä, talous- ja finanssipolitiikassa noudatetuista periaatteista johtuvia syitä. Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin  rakenteet muodostavat vakavan, itseasiassa ehdottoman esteen valtion, siis julkisen sektorin kautta toteutettavalle elvytykselle. Kuten tiedetään, Maastrichtin sopimus rajaa budjettikurillaan valtion roolia merkittävästi:  mm. velanottoa (maksimissaan 60% )  budjetin kasvua (kolme prosenttia vuositasolla)  koskevilla rajoituksilla.

Unioni on toisaalta runsaan avokätinen pankkien, finanssilaitosten ja ylipäätään markkinaehtoisten ratkaisujen tukemisessa. Ne saavat jatkuvasti Unionilta lisärahoitusta talouslämän piristämiseen, vaikka mitään konkreettisia suunnitelmiakaan ei ole käytettävissä. Yksi näistä ruiskeista on komissaari Kataisen alaisuudessa toteutettava suunnitelma, jonka suuruus vipuvaikutuksineen on komissaarin itsensä kertoman mukaan jopa 360 mrd euroa. Onnistumisesta ei ole takeita ja nähtäväksi jää, muodostuuko näistä hankkeista ylipäätään sellaisia että ne työllisyyden muodossa  nostaisivat kansantalouksia kasvuun ja dynaamiselle toimintauralle.

Vimeksi 22.10.2015 Euroopan Keskuspankki on antanut lupauksia lisäavustuksista pankeille ja finanssilaitoksille ilman että ne ovat  sellaista tainneet edes pyytää. Pörssikurssit ampaisivat Euroopassa heti nousuun, mikä on merkki siitä että pankeilla ja finanssilaitoksilla  on uutta, tuoretta pääomaa sijoitettavaksi pörssin kautta avautuviin rahoitusinstrumentteiihin.

Kerrattakoon nyt vielä, että suurista ilmaisen rahan satsauksista huolimatta sekä pankeilla että yrityksillä on yksi suuri ongelma: ne eivät voi luoda kysyntää jonka varaan investointeja voitaisiin tehdä. Kysyntää voisivat luoda valtiot ja julkinen sektori ylipäätään, jolla on huutava tarve palveluverkkojen kehittämiseen ja infrastruktuurin uusintamiseen ja laajentamisen. Näihin suuriin
yhteiskunnallisiin hankkeisiin ei Euroopan keskuspankki voi rahoitusta suoraan antaa - valtioiden rahoittaminen on valuuttaunionin peruskirjassa (artikla 123) yksiselitteisesti kielletty.

Ymmärtääkseni sosialidemokratia on aina tukenut ns. sekatalousjärjestelmää, jossa valtio ja yritykset, julkinen ja yksityinen  muodostavat dynaamisesti toimivan kokonaisuuden.

Sosialidemokratia on ja pohjoismainen hyvinvointivaltio on aina rakentanut toimintansa vahvan valtion ja dynaamisen kasvavan julkisen sektorin varaan. Se edustaa toiminnassaan sitä yhteistä motivaatiopohjaa, jonka varaan demokraattiset instituutiot, avoin hallinto ja kansanvaltainen päätöksenteko rakentuu.  Tämän tukeminen on unionissa yksiselitteisesti estetty Maastrichtin sopimuksessa. Jos haluaa rumasti ilmaista asian, voi todeta, että kansanvallalta on viety munat, se on kuohittu ja muutettu poliittiseksi ruunaksi, alistettu markkinoille Maastrichtin sopimuksella ja Valuuttaunionin peruskirjalla.

Olen miettinyt sitä, miksi tätä ei ymmärretty silloin kun näitä sopimuksia tehtiin. Miksi suomalainen - ja tietenkin koko eurooppalainen sosialidemokratia ei nähnyt tätä ilmiselvää uhkaakuvaa Unionin rakenteita luotaessa? Kun muistelen tuota aikaa, niin devalvaatio ja sitä seuraava inflaatio olivat työelämässä olevan väestön palkanmuodostuksen kannalta suurimpia uhkia, olkoonkin että
devalvaatiolla, markan ulkoisen arvon laskemisella saatiin teollisuudelle hengähdystilaa ja uutta vientiä käyntiin. Vienti yleensä ampaisi kasvuun ja töitä tuli, mutta devalvoinnin johdosta uudella, alennetulla palkkatasolla. Juuri tätä pelättiin kaikkein eniten.

Yhteisen euron arveltiin pitävän käytössä olevan rahan arvoiltaan vakaana, mikä on sittemmin osoittautunutkin todeksi. Tällä on ollut erityisen paljon merkitystä esimerkiksi työeläkettä saavien eläkkeensaajien kannalta. Mutta sitä ei ymmärretty että yksityinen sektori tarvitsee aina tuekseen valtiota, joka rakenteineen ja palveluineen vastaa niihin suuriin tarpeisiin, joita kansakunnalla ja sen väestöllä on olemassa. Sitäkään ei riittävästi korostettu että julkinen sektori puskuroi voimakkaasti yksityisen sektorin luomia hinnankorotuspaineita ja aika-ajoin toistuvia lamoja ja matalasuhdanteita vastaan.

Viime vuosien yhteiskunnallinen ilmapiiri on suosinut markkinaratkaisuja kannattavia poliittisia voimia ja samalla painanut vasemmistolaisia, yhteisen hyvinvointirakenteen kehittämistä ja voimistamista tavoittelevia poliittiseen marginaaliin. Tätä suurta tendenssiä on ollut vahvasti tukemassa markkinoiden varassa elävä media ja jopa korruptiivinen markkinoiden tuki poliittiselle oikeistolle Kokoomuksen, Keskustapuolueen ja RKP:n taustavoimien organisoimana. Mitkään näistä puolueista eivät kannata vahvaa hyvinvointivaltiota, mikä näkyy erityisen hyvin nykyhallituksen politiikassa. Taskuvarkaalla on takanaan suuri tukija, Euroopan Unionin markkina-alisteista Eurooppaa rakentava suuri suunnitelma.

Poliittinen vasemmisto on vaalien jälkeenkin näyttäytynyt aika aneemisena ja vaihtoehtoa vailla olevana oppositiona, vaikka galluptulokset osoittavatkin vähäistä nousua. Miksi ei esitetä vahvempia, suuria suunnitelmia jotka loisivat työllisyyttä ja saattaisivat kansakunnan vanhaan malliin uuteen nousuun?

Vastaus taitaa löytyä Euroopan Unionihn perusrakenteiusta ja sen asettamista ehdottomista rajoista kansanvaltaisen, perinteisen sosialidemokraattisen politiikan toteuttamiseen. Valtiota voidaan vahvistaa vain velkarajoja ylittämällä, omaa rahaa painamalla, ylipäätään Unionin periaatteita rikkovalla politiikalla.  Jopa omien voimavarojen - mm. työeläkerahastojen - käyttö kohtaa budjettiraamien ehdottoman 3 %:n Unionin asettaman kasvurajoituksen kautta voimakkaan esteen elvyttävän politiikan toteuttamiselle.

Euroopan Unionin peruslähtökohta toisen maailmansodan jälkeen oli rauhan ja demokratian vahvistaminen maanosassamme. Näistä lähtökohdista tuntuu käsittämättömältä, paradoksaaliselta ja tuhosuuntaiselta, että juuri Euroopan Unionin kallioon hakattujen periaatteiden keskeinen sisältö tällä tavalla kuohitsee kansanvaltaa ja on avaruuden mustan aukon tavoin ajamassa maanosaa pelottavaan, suureen ja varmuudella vaaralliseen syöveriin.