Sosialidemokratia oli jo ennen ja varsinkin kansalaissodan jälkeen sitoututunut tiukasti kansanvaltaan. Joukkoliike oli kasvanut nopeasti ja suuren henkisen heräämisen merkeissä rakennettiin kansalaisjärjestöt "henkilö ja ääni" periaatteen varaan; näin syntyivät työväenyhdistykset, ammattiosastot, osuuskaupat, urheilu- ja sivistysliike, työväen musiikki- ja teatterijärjestöt. Kansanvallan periaate oli tuolloin uutta, mitään järjestöä ei oltu muilla tahoilla rakennettu tuon periaatteen varaan. Tässä katsannossa vuoden 1907 yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus oli suorastaan mullistava havahtuminen demokratiaan.
Kommunistinen liike haastoi - 1917 sosialidemokraattien suuren, eduskunnan enemmistöön vaalivoiton seurauksena tapahtuneen eduskunnan hajoittamisen johtaneen tapahtumasarjan loukkaamana ja sitä seuranneen kansalaissodan katkeran tappion saattelemana - kansanvallan periaatteen ja ryhtyi toteuttamaan militantin, rakenteeltaan tiukkaan autoritaariseen otteeseen perustuvaa "proletariaatin diktatuurin" suunnitelmaa. Tämä on juuri se seikka, joka jakoi työväenliikkeen neuvostotyyppiseen reaalisosialismiin ja toisaalta kansanvaltaisiin toimintatapoihin sitoutuneisiin sosialidemokraatteihin, jotka ryhtyivät tästä syystä kutsumaan yhteiskunnallista tavoitettaan "demokraattiseksi sosialismiksi".
Kommunistinen liike ei suinkaan ollut ainoa autoritaarinen liike Suomessa. Koko porvarillinen Suomi - pitkälle europpalaisten mallien mukaisesti - uskoi kiihkeästi militantiin toimintatapaan, suuren johtajaan ja narsistiseen kansalliseen paremmuuteen.
Tätä taistelua kommunistien kanssa käytiin Suomessakin henkeen ja vereen vielä 1970-luvun alkupuolella. Ei ollut helppoa löytää perusteita tehottoman tuntuiselle kansanvallalle sosialidemokraattien ja kommunistien välisessä mittelössä. Kommunistinen liike käytti koko "olemassaolevan sosialismin" taloudellista ja teoreettista voimaa omien kantojensa todistamisessa ainoiksi oikeiksi, "tieteelliseksi sosialismiksi" tai "proletaariseksi internationalismiksi". - kuten Breshnevin ajan neuvostokommunismin eräs kaikkein lennokkaimmista ilmaisuista kuului.
Olin löytänyt 1960-luvun lopulla Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulukunnan ja erään sen valovoimaisimmista - ja samalla perusteettomasti sivuutetuista - mestareista, nimittäin Erich Frommin. Hänen sosiaalipsykologiset havaintonsa kiehtoivat minua, erityisesti se tapa millä hän yhdisti Freudin syvyyspsykologiaa ja Marxin havaintoja yhteiskunnan taloudellisen perusrakenteen tärkeästä merkityksestä. Hän avasi tietoisuuttani ihmisen kaavautumisesta epäproduktiivisiin toiminta- ja perustelutapoihin ja toisaalta kiihkeään yritykseen tehdä tilaa omalle luovuudelle, itsensä löytämiselle, omaehtoisuudelle ja asettaa yhteiskunnalle poliittisia vaatimuksia ihmisen täydeksi vapauttamiseksi. Tältä perustalta alkoi yhä selkeämmin noina taistelun vuosina hahmottua käsitykseni sosialidemokratiasta tuon ajan ainoana kansanvaltaisena yhteiskunnallisena, yhteisen hyvinvoinnin mahdollistavana liikkeenä.
Kasvaa pelkän inttämsen tasolta havantuneeksi, demokratiaa motivoidusti kannattavaksi kansalaiseksi vaati kuitenkin edelleen lisäperusteita sosialidemokratian kansanvaltaisen lähestymistavan oikeutukseksi. Fromm oli jo 1950-luvulla tehnyt Meksikossa uraa uurtavaa työtä Zenin, erityisesti Japanissa suurta suosiota ja historiallisia juuria omaavan buddhalaisuuden syvien viisauksien avaamiseksi. Tätä kautta minäkin perehdyin muiden toimien ohessa Zeniin ja siihen vähään mitä asiasta tuolloin oli suomeksi kirjoitettu. Löysin nykyään hyvin tunnettuja Zenin ilmenemismuotoja, harjoitusistunnot, mestarin suuren mekityksen, symbololisen miekkataistelun, mestarin ja oppilaan väittelyt, Jousella ampumisen taidon, nykyään niin suositun Ikebanan, Zen puutarhat luostareiden yhteydessä, ylipäätään tuon äärimmäistä harjoitusta, pelkistämistä ja itsekkyydestä luopumista edellyttävän ja täydelliseen osaamiseen, harmoniaan tähtäävän "taiteettoman taiteen" tien.
Eräs Zenin mestarin kuuluisa koan, tokaisu kuusta ja sormesta havahdutti minut huomaamaan, että puhe "tieteellisestä sosialismista", puolueettomasta informaatiosta tai pelkästä teknisestä ratkaisutavasta pitänytkään paikkaansa. Uudet tieteelliset keksinnöt korvasivat vanhaa tieteellistä, puolueeton tiedonvälitys paljastui ihmisen kannalta mitä puolueellisimmaksi eikä tekniikakaan ratkaisutapana aina tuonut pelkästään niitä tuloksia joita ihminen olisi hyvinvointinsa tueksi tarvinnut. Myös sitä voitiin käyttää tuhosuuntaisesti, ihmistä ja kansoja vastaan. Tänä päivänä, pääomien kasautuessa yhä mielikuvituksellisemmiksi jättiläisrakenteiksi yli ja ohi ihmisen käsitys- ja päätöksentekokyvyn, voimme ehkä helpommin ymmärtää että kuuta osoittava sormi ei todellakaan ole kuu, ihmisen pyrkimys kohden parempaa on aina vain yritys - ja tämä hänen on rohjettava itselleen ja kanssaihmisilleen tunnustaa. Siinä yksi tärkeimmistä perusteistani demokratialle kaikkia ihmisiä koskevien universaalien oikeuksien rinnalla.
Vaikka Zen-Buddhismi edustaa sellaisenaan seremonioineen meille vierasta kulttuuriaa, on sen täydellisyyttä tavoittelevalla "x"-kokemuksella ja havahtumisella demokratian soveltamiseen elämäntapana yhteistä: tinkimätön, läpi elämän jatkuva harjoitus, omaehtoisuutta ja täyttä tietoisuuteen kasvua, "syntymistä" tavoitteleva piirre.
Juuri ihmisen ajattelukyvyn vajavaisuus ja maailman käsittämisen monimutkiasituminen asettaa vaatimuksia myös demokratialle elämäntapana. Jokainen tuntuu vannovan demokratian nimiin, mutta samalla joutuu kysymään: Ovatko toimintatapamme todella kansanvaltaan ja ihmisen oikeuksien kunnioitamiseen perustuvia? Niin paljon alistetaan, niin paljon kiusataan ja mobataan koulussa, työpaikalla, sosiaalisessa mediassa, niin voimakkasti ja peräänantamattmasti puolustetaan lähes rosvoamalla saatuja etuoikeuksia. Sitä jää kysymään: onko demokratian ja sen soveltamiseen elämäntapana tehty jo kaikki? Löytyykö ihmiskunnan historiasta tai erilaisista kulttuureista vielä apuvälineitä, jotka voisivat syventää arvolähtökohtia ja harjoituksen muotoja kasvamisessa kansanvaltaan, oikeudenmukaisuuteen, kanssaihmisen kunnioittamiseen, osaamisen parantamiseen?
Luin tässä taas kerran uudelleen kulttikirjaksi muodostuneen Eugen Herrigelin 72-sivuisen kirjan "Zen ja jousella ampumisen taito". Lainaan tähän lopuksi pienen otteen tästä kirjasesta höystettynä kysymyksellä: olemmeko tehneet jo kaikkemme demokratian, kansanvallan hyväksi tässä yhteiskunnassa - ja omassa elämässämme?
“Jokaisen Zenin hengessä elävän taiteenalan mestari on kuin salama universaalisen totuuden pilvessä. Totuus on läsnä mestarin hengen vapaassa liikkuvuudessa ja se on hänen perimmäinen ja nimetön olemuksensa, joka tulee häntä vastaan siinä mistä käytetään sanaa “se”. Hän kohtaa tuon olemuksen yhä uudestaan omien mahdollisuuksiensa korkeimpana ilmenemismuotona, ja totuus näkyy hänelle - ja hänen kauttaan muille - tuhansissa muodoissa ja hahmoissa. Mutta huolimatta valtavasta kurista, johon hän on kärsivällisesti ja nöyrästi alistunut, hän ei suinkaan vielä ole siinä määrin Zenin läpitunkema, että se tukisi häntä jokaikisessä elämäntilanteessa, niin että hänen elämänsä olisi vain hyviä hetkiä. Näin on siitä syystä, että korkein vapaus ei vielä ole hänelle ehdoton välttämättömyys.
Jos hän tuntee vastustamatonta kaipuuta tuohon päämäärään, hänen on uudestaan lähdettävä tietä kulkemaan - taiteettoman taiteen tielle. Hänen täytyy uskaltaa ottaa viimeinen askel, jotta hän voisi elää totuudesta niin kuin se, joka on täysin yhtä sen kanssa. Hänestä on uudestaan tultava oppilas, aloittelija, ja käymällä läpi uusia muutoksia hänen on voitettava tien viimeinen, jyrkin osa. Jos hän suoriutuu uhkayrityksestä, hän kokee kohtalonsa täyttymyksen kohtaamalla täydellisen totuuden, muotoa vailla olevan alkujen alun, ei-minkään, joka samalla on kaikki, joutuu sen valtaan ja syntyy siinä uudestaan.”
(Eugen Herrigel: Zen ja jousella ampumisen taito, ISBN 952-9586-07-8, sivu 72)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti