Eurooppalainen vaihtoehto

Millainen olisi vasemmiston vaihtoehto Euroopan Unionin politiikalle? Onko nykyisen Euroopan Unionin rakenteissa mahdollista toteuttaa sosialidemokraattista politiikkaa? Kun puhun vasemmistolaisesta vaihtoehdosta, haluan yhdistää sen ennenkaikkea sosialidemokratiaan ja sen arvoperintöön. Se tarkoittaa kaikenlaisten epäproduktiivisten vaihtoehtojen, kuten autoritaaristen rakenteiden, väkivallan, yhden puolueen ehdottoman hegemonisen aseman tai pelkkään elottomaan, aineellisen hyvinvoinnin sosialisointiin liittyvien vaihtoehtojen poissulkemista.
Tästä puhuminen on tärkeää juuri nyt, kun Kreikassa vasemmistolaista ja työväenliikkeen marxilaista arvoperinnettä tulkitseva Syriza-puolue on hallituksessa ja lähes yksin asemassa jossa se voi määrittää yhden eurovaltion suuntaa. Kirjoitan tämän senkin vuoksi, että asiaan perehtymättömällä olisi edes jonkinlaisia työkaluja yrittää tulkita sosialidemokraattisista lähtökohdista sitä mitä Kreikassa tapahtuu. Sekin on sanottava - vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvää - että kirjoitan omissa enkä puolueen nimissä, tavallisena, tosin yhteiskunnallisista asioista ja demokraattisesta elämäntavasta kiinnostuneena  kansalaisena.
Sosialidemokraattisen valtiota koskevan analyysin lähtökohtana pidän  tämän veronkanto-oikeudella varustetun yhteisön, siis valtion, kunnan ja meidän maassamme jopa kirkon yhteisöllistä motiivia, yhteisen hyvinvoinnin rakentamista. Oppi-isäni on tässä suhteessa Mikkelin suuri poika, Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950-60 -luvuilla, jonka yksi mielenkiintoinen tehtävä 1940-50-luvun taitteessa oli toimia Suomen toistaiseksi ainoan sosialisoimiskomitean sihteerinä. Hänen keskeinen teesinsä oli yhteinen säästäminen. Se  tarkoitti voimavarojen kokoamista yhteisten, koko kansaa palvelevien hankkeiden toteuttamiseksi. On paradoksi sinänsä että tämä ajatus esitettiin hävityn sodan jälkimainingeissa, jälleenrakennuksen ja sotakorvausten vaikeassa vaiheessa, jolloin 1930-luvun maatalousvaltaisesta Suomesta ryhdyttiin teollistamisen muodossa rakentamaan yhteiseen hyvinvointiin rakentuvaa Suomea. Sanotaan että teollisen  Suomen kasvuvaiheessa se oli mahdollista. On siis kuitenkin muistettava että oli muitakin suuria tehtäviä samaan aikaan - ja kuitenkin se oli mahdollista.
Lähtökohtana on siis yhteisen sektorin vahvistaminen ja hyvinvoinnin mahdollistaminen kartuttamalla voimavaroja, pääomia tähän tarkoitukseen. Nyt motiivina ei ole yhteinen vaan yksityinen säästäminen, jolloin yhteinen voimavarojen kartuttaminen   nähdään tuhlauksena ja yksityisen pääoman kartuttamisen esteenä. Tähän lähtökohtaan perustuvat oikeastaan kaikki pyrkimykset julkisen sektorin supistamiseen, yksityistämiseen ja kaupallistamiseen. Jos pidetään tiukasti kiinni demokratiasta elämäntapana ja pidetään etäisyyttä vähemmän produktiivisten motiivien suuntaan, on yhteisen säästämisen, yhteisen hyvinvoinnin ja yhteisen vastuullisuuden periaate aivan keskeinen sosialidemokraattien poliittisessa toiminnassa sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Tähän lähtökohtaan pohjautuu toveruus, solidaarisuus, yhteisvastuullisuus - siis demokratia elämäntapana.
Suomalainen - ja pohjoismainen - kansanvaltainen hyvinvointivaltio, kansankoti rakennettiin tälle pohjalle. Se ei ole rakenteena koskaan miellyttänyt itsekkäistä lähtökohdista kasvavaa perustelutapaa, jota olemme tottuneet nimittämään oikeistolaiseksi, porvarilliseksi, konservatiiviseksi tai kuten nykyään, uusliberalistiseksi. Tähän malliin ei yhteinen säästäminen kuulu eikä se siihen juurikaan sovellu - ehkä armeijaa ja poliisia lukuunottamatta. Päinvastoin, yhteisöllinen motiivi  tarkoittaa oman lautasen reunan takaa katseltuna sosialismia ja kommunismia, tarkemmin sanottuna niiden epäonnistuneita, epäproduktiivisia muotoja.
Miten Euroopan Unioni, sisämarkkinat suhtautuu yhteiseen säästämiseen, yhteisten voimavarojen kasvattamiseen ja yhteisölliseen motiiviin? Se näkyy Unionin perusasenteissa ja perustavaa laatua olevissa asiakirjoissa. Maastrichtin sopimus nimenomaisesti kieltää eurovaltioiden suoran tukemisen, siis muodollisesti demokraattisen hallinnon alla tapahtuvan voimavarojen kasvattamisen. Maastrichtin sopimus asettaa rajan myöskin yhteisen säästämisen kautta tapahtuvalle kasvulle rajaten sen kolmeen prosenttiin vuositasolla. Myöskään velanotolla valtion osuutta ei saisi kasvattaa, vaikka euromaat ovat toistuvasti rikkoneet asetettua 60:n %:n rajaa. Lyhyesti, Euroopan Unioni estää omilla säännöillään, kuten myös itsenäiseksi toimijaksi määritelty Euroopan Keskuspankki tämän sosialidemokratialle niin tärkeän yhteisen hyvinvoinnin tavoittelun yhteisten instituutioiden avulla.

Valuuttaunionin myötä eurovaltiot ovat myös menettäneet oikeuden itsenäiseen rahapolitiikkaan, joka sellaisenaan mahdollisti - kuten jälkikeynesiläinen talousteoria toteaa - "rahan luonnin tyhjästä" eli valtion aloitteellisuuden vakavaraisuuden ylläpitämisessä ja uusien, hyvinvoinnin kannalta tärkeiden projektien käynnistämisessä. Sosialidemokraattisen, kansanvaltaisesti toteutetun vasemmistolaisen vaihtoehdon toteuttaminen on jo Unionin perussäännöissä tehty mahdottomaksi.
Sitä jää kysymään, että miksi tällaiseen seikkaan ei kiinnitetty huomiota Euroopan Unioniin liityttäessä? Tosiasiassa juna oli jo ollut liikkeellä pitkään tähän suuntaan. Unionin valitsema linja piti hyväksyä karvoineen päivineen. Kaiken lisäksi oli pohjoismaisen hyvinvointivaltion suhteellisen hyvän onnistumisen pohjalta vielä aimo annos optimismia sekä sosialidemokratian että laajemminkin vasemmistolaisissa piireissä. Voi olla että kansallisella turvallisuudellakin oli 1990-luvun epävakaissa olosuhteissa oma osuutensa. Ideologista keskustelua Euroopan Unionin rakenteista ei käyty juuri nimeksikään, uskottiin vain että sisämarkkinat ja talousyhteisö vahvistavat yhteistä hyvinvointia - niinkuin euron osalta on tapahtunutkin.
Minun  oletukseni on, että tämä arvopohjaisia vaihtoehtoja poissulkeva piirre Euroopan Unionissa on se seikka, joka pohjimmiltaan aiheuttaa sekä taloudellista epäonnistumista ja pirstoutumisen uhan Euroopan Unionissa. Syy on sekä epätasa-arvoa luovassa talous- ja rahapolitiikassa että ideologisin perustein luodussa arvojen epäsymmetriassa. Niin  kauan kuin Euroopan Unionia johdetaan valtaisan oikeistolaisen, itsekkäisiin arvolähtökohtiin perustuvan poliittisen koalition voimin, Unionin tulevaisuuden näkymät ovat huonot. Erityisen huonot ne ovat eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta. Kreikan vasemmistolaisen Syrizan yritys luoda vaihtoehtoa nyt vallitsevalle hegemonialle on monessa suhteessa uhkapeliä, mutta se kuvaa sitä suunnatonta epätoivoa johon yhteisöllisen motiivin korvautuminen itsekkäällä intressillä saattaa johtaa.
Sellaista maailmanaikaa ei ilman suurta katastrofia taida olla tulossakaan, että Unionin ja EKP:n peruskirjoja muutettaisiin  moniarvoisempaan suuntaan. Sellainen rakennemuutos edellyttäisi taas kerran suurta konsensusta koko mantereen tasolla. Kreikan tapaus jo yksin osoittaa sen, että vallassa oleva blokki on valmis uhraamaan sekä rauhan että demokratian pitäessään kiinni saavuttamistaan etuoikeuksista.

Domestic exile - Massada

Mikä on sosialidemokratian strategia tilanteessa, kun järjestötoiminta on lamassa, media on kokonaisuudessaan poliittisten vastustajien käsissä ja maassa on hallitus joka tekee politiikkaa konservatiivien ja uusliberaalien sanelemilla ehdoilla?

En oikein usko kovaääniseen kapinointiin, varsinkaan kun ei ole välineitä eduskunnan kyselytuntia lukuunottamatta missä ääntä saataisiin kuuluviin. Vuosiksi unohtunut ammattiyhdistysliikkeen yhteys työväenliikkeen arvoperintöön on johtanut siihen ettei työelämään kohdistuva lakkoliike - yleislakosta puhumattakaan - ole tällä hetkellä se jolla joukkoihin luodaan tietoisuutta. Sosiaalinen media tarjoaa yhden merkittävän kanavan ja sitä toki käytetäänkin, mutta kattavuus kaikesta hälinästä huolimatta on aika pinnallista ja  taitaa rajoittua aika pieneen piiriin. Oman ajatuksen esittämistä vältellään ja syynä on paitsi tottumattomuus myös aito pelko siitä, että Some ennepitkää rankaisee avomielistä käyttäjäänsä. Porvaristo vyöryttää luokkataistelua ylhäältä ajatuspajojen ja salaisten rahoituskanaviensa kautta. Mediaan ei sosialidemokratialla ole tänä päivänä sellaista pääsyä että siellä voisi arvojaan ryvettymättä puolustaa.

Euroopan Unionin rakenne on alkanut selvästi muuttua markkinaehtoisesta markkina-alisteiseksi. Pohjan tähän luovat tietenkin jo EU:n perussopimukset, jotka yksiselitteisesti kieltävät sen vaihtoehdon, jonka varaan kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu. Erityisen selvästi sen joutuvat kokemaan ne sosialidemokraatit jotka ovat menestyneet kunnallisvaaleissa ja joutuvat omissa kotikunnissaan säästöpolitiikan jyrän alle ilman että pääsisivät kehittämään verotusoikeudella varustetun ja ihannetapauksessa erilaisia omia rahoitusinstrumentteja käyttävän kunnan toimintamahdollisuuksia. Lyhyesti sanottuna, sosialidemokratiasta on tullut vallankäyttäjän ja toimintamahdollisuuksien luojan sijasta rikolliseen verrattava resurssien tuhlaaja, joka on joutumassa poliittiseksi pakolaiseksi omassa maassaan. Sosialidemokratia - in domestic exile.

Sosialidemokratian arvomaailmalla on tietynlainen sympatiasuhde juutalaisuuteen. Tämä ei johdu pelkästään juutalaisten kokemista kärsimyksistä diasporassa, vaan demokraattisen sosialismin ja messiaanisen ajan yhteisestä sanomasta, harmonian tavoittelusta ja siihen liittyvien arvojen tarkasta vaalimisesta. Juutalainen uskonnollisuus edustaa tässä toista ääripäätä, demokraattisen sosialismin ihanne toista, yhteiskunnallisella kielellä ilmaistua visiota tulevasta. Mitä juutalaiset ovat tehneet silloin  kun heidän asemansa yhteiskunnassa on joutunut uhanalaiseksi?

Juutalainen vastaus - ainakin yksi merkittävä - on ollut eristäytyminen omaan asuinalueeseen, ghettoon tai korkealle vuorelle kuten tapahtui Massadassa lähellä Kuollutta merta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Luotiin oma yhteisö, jossa vaalittiin perinnettä, syvennettiin Mooseksen opin sanomaa, sovellettiin sitä elämään, luotiin symboleja, tunnuksia arvojen konkretisoimiseksi. Maailmaa ympärillä myllerrettiin mutta juutalaisten pyhät arvot nimettömästä jumalasta ja harmonian tavoittelusta säilyivät ja ovat yhä varteenotettavana elämäntapavaihtoehtona sovellettavissa. Uskon juutalaisten edelleenkin vaalivan arvojaan suljetuissa yhteisöissä joihin ulkopuolisella ei juurikaan ole pääsyä.

Poliittinen ympäristö on käynyt sosialidemokratialle vihamieliseksi ja vaikka sen arvot ovat säilyttäneet tuoreutensa ja merkittävyytensä, niiden itsestäänselvyydestä on kasvanut - taas kerran - välinpitämättömyys joka näyttää estävän nuorempaa sukupolvea tunnistamasta sosialidemokraattista arvotraditiota ja sen saavutuksia poliittisessa vastuunotossa. Kansanvalta näyttää työntävän sen keskeisen kehittäjän, sosialidemokratian ulos ihmiskeskeisen poliittisen työn toteuttajana.

Vanha suomalainen sananlasku sanoo: ei tupata kun ei tykätä. Sosialidemokratialla ei ole pääsyä porvarillisesti johdettuun mediaan - siis miksi olisimme kolkuttelemassa ovia ulkopuolelta. Emme ole ennenkään kaivanneet ulkoista tunnustusta puhumattakaan sen arvomerkeistä, vaikka pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio vieläkin palvelee monin eri tavoin kansalaisia alasajosta ja rakenneuhista huolimatta. "Luokkataistelu ylhäältä" väittää, että ei ole varaa maksaa palkkoja - pidetään siis eri muodoin taukoa vaihdon välineen vastaanottamisessa. Keskitytään kuluttamisessa vain olennaiseen ja vietetään pyhäpäivää ylitöiden sijasta juutalaisen tapaan harmonian hengessä. Keskitetään ostoksemme ja elämämme yksinkertaisten arvojen ympärille. Suljetaan ahne ja pahansuopa maailma itsemme ulkopuolelle. Monet taitavat tehdä edelläkuvatun jo lähes välttämättömyyden pakosta.

Lakko tarkoitti kieltäytymisestä oman työpanoksen antamisesta ehdoilla jotka osoittautuivat riistäviksi ja ihmisarvoa alentaviksi. Jos koko yhteiskunta alkaa vuosia jatkuneen markkinaihailun seurauksena hylkiä yhteistä hyvinvointia, vastaus voi silloinkin olla sama kuin työtaistelussa, lakossa: omaa henkistä ja fyysistä panosta ei anneta käyttöön, vaan keskitytään omissa yhteisöissä vision, uuden harmonian kehittämiseen. Me tulemme mukaan sitten kun kutsu kuuluu! Zen buddhistisen sanonnan mukaan mestari on lähellä kun oppilas on valmis...

Sosialidemokratian tulee omissa joukoissaan paneutua uudelleen tavoitteidensa ja niiden perusteiden analysointiin. Millä tavalla ihmisoikeuksiin ja ihmisyyteen kuuluu osallistumisen oikeus ja osallistamisen mahdollistaminen? Millainen tehtävä omaehtoisuudella ja itsensä toteuttamisella on hyvinvointiyhteiskunnassa? Miten varmistamme sosiaalisten oikeuksien ja toimeentulon toteutumisen jokaisen kohdalla? Mikä tehtävä yrittämisellä ja yritysmaailmalla on resursseiltaan rajallisessa ja ympäristöltään uhatussa maailmassa. Eikö ole aika lopettaa sotiminen ja siirtyä ihmiskunnan esihistoriasta tapaus ihmisen toteuttavaan, yhteisiä humanistisia arvoja vaalivaan maailmanaikaan? Onko omalla ja maapallon tasapainolla yhteinen nimittäjä?
Kun ajatellaan sosialidemokratian strategiaa näissä uusissa oloissa, omat järjestöt - sellaiset kuin osuuskauppaliike, ammattiyhdistysliike, sivistys- ja kulttuurijärjestöt - joutuvat uudelleen ottamaan hoitaakseen niitä tehtäviä, joita hyvinvointivaltiossa hoidettiin yhteisesti. Voisin kuvitella hyvinvointivaltion tukehduttamisen johtavan uuteen yhteistoimintatietoisuuteen, kun havaitaan verorahojen valuvan kaupallistamisen kautta kasvottomien, veroja kiertävien nykyajan kapitalistien talouspiratismia suosiviin veroparatiiseihin.

Epäsymmetrinen Eurooppa

Miksi Euroopan Unioniin liityttäessä kja sen instituutioita perustettaessa ei kiinnitetty huomiota siihen, että tämä yhteisö lainsäädännöllään kieltää sen kaltaisen elvyttämisen ja hyvinvointivaltion rakentamisen, joka on ollut tyypillistä pohjoismaissa? Maastrichtin sopimus nimenomaisesti kieltää valtioiden suoran tukemisen edes kriisitilanteissa. EKP:n säännöt - perustamissopimuksen pykälä 123 - samoin kieltävät valtioiden suoran tukemisen. Eikö tämä tarkoita sitä, että Euroopan Unioni ei ole demokraattinen yhteisö, koska se kieltää dynaamisen, yhteisestä hyvinvoinnista vastuullisen valtion rakentamisen?
Vastauksen antaa tutkija Lauri Holappa "Raha ja talous" blogissa:
"Saksa tiesi, että EMUun tulisi mukaan maita, joiden kasvumallit nojasivat enemmän kotimaiseen kysyntään ja joiden vientisektorit olivat paljon heikompia. Näin ollen se ymmärsi, että eurosta tulisi D-markkaa heikompi valuutta, mikä sopisi sen vientivetoiselle kasvumallille erinomaisesti. Ongelmana oli kuitenkin siinä, että Saksa pelkäsi EMUn perustamisen voivan johtaa joko ylikansallisiin tulonsiirtoihin tai Bundesbankin linjaa kevyempään rahapolitiikkaan. Saksa suostuikin mukaan EMUun vain, jos siitä puuttuisivat kaikki valtioiden väliset tulonsiirtomekanismit ja jos EKP:n mandaatti, asema ja säännöstö kopioitaisiin suoraan Bundesbankilta. Saksa sai lopulta tahtonsa läpi Maastrichtin sopimuksessa: tulonsiirtoja ei tullut, EKP:lle annettiin täysin itsenäinen asema, valtioiden suora keskuspankkirahoitus kiellettiin eikä EKP:lle annettu edes työllisyystavoitetta."


Kun nyt jälkeenpäin, lähes kahdenmymmenen vuoden jälken muistelun 1990-luvun puolivälissä käytyä keskustelua Euroopan Unionista ja siihen liitymisestä, en muista kertaakaan tuodun selkeästi esille Unionin kansalliselle politiikalle tai valtion ja julkisen sektorin tehtävälle asetettuja ja asetettavaksi tulevia rajoitteita. Euroopan valuuttaunionissa EMU:ssa valtiot ovat siis menettäneet tämän oikeutensa ja  Euroopan Valuuttaunionin poliittinen mahdollisuus "luoda rahaa tyhjästä", toisin sanoen tehdä sopimuksia uusista hankkeista ja rahoittaa ne "with the fresh money" eli käyttää keskuspankkinsa varantoja projektin suorittamiseen on suljettu Saksan vaatimuksesta mahdollisuutena kokonaan pois.

Taustalla on siis Saksa, joka käyttää keskeistä asemaansa häikäilemättä tämän epäsymmetrisen aseman ylläpitämiseen. Tästä syystä myöskään sellainen hyvinvointivaltiopolitiikka, josta pohjoismaat ovat tulleet tutuiksi ja joka on pohjoismaisen menestystarinan takana, ei nykyisissä EMU:n olosuhteissa ole mahdollista.
Lauri Holappa päätä blogikirjoituksensa toteamukseen, joka lupaa dramaattista ja traagistakin näytelmää:"Vaikuttaakin yhä enemmän siltä, että eurokriisi ratkeaa vasta, kun osa nykyisistä kriisimaista jättää EMUn. Tämä aiheuttaa todennäköisesti Saksassakin paniikin, koska sen yksityisellä sektorilla on huomattavia sijoituksia kriisimaissa. Esimerkiksi jälkikeynesiläinen ekonomisti Jörg Bibow on arvioinut tuoreessa tutkimuksessaan, että kriisimaiden euroero johtaisi näiden sijoitusten reaaliarvon romahtamiseen sekä kriisimaiden vientikilpailukyvyn huomattavaan parantumiseen. Nämä tekijät taas saattaisivat laukaista Saksassa täysimittaisen talouskriisin. Toistaiseksi EKP:n OMT-ohjelma on onnistunut estämään EMUn hajoamisen, mutta jossain vaiheessa mitta tulee täyteen Etelä-Euroopan kriisimaissa. Luvassa on vielä pitkä ja surullinen näytelmä."
Huomattava on että tutkija lauri Holappa on kirjoittanut blogikirjoituksensa jo marraskuussa 2013 mikä lisää sen analyyttista arvoa huomattavasti. Parastaikaa (23.6. 2014) käydään Brysselissä eurohallitusten pääministereiden ja valtionvarainministereiden kesken neuvotteluja siitä, millä ehdoilla Kreikka voi saada lisätukea suunnattomiin velkoihinsa.
Viime kädessä vastakkain ovat siis Saksan johdolla toteutettu itsekäs, saksakeskeinen austerity-politiikka ja toisaalta Saksan jo EMU:n perustamisvaiheessa poissulkema mahdollisuus tulonsiirroista tai EKP:n kevyemmästä elvyttämisen mahdollistavasta rahapolitiikasta.

Kumpi siis voittaa: Eurooppalaiset pää- ja valtionvarainministerit jotka kuuliaisesti seuraavat Saksan asettamia ehtoja velkojen maksulle huolehtien samalla siitä että Kreikka ei pääse otteesta - vai Kreikka, jonka parlamentilla on viime kädessä sananvalta demokratian nimissä neuvoteltuun, todenäkösesti liikaa Saksan tarpeita myötäilevään kompromissiehdotukseen. Jos Kreikka myöntyy, niin epäsymmetria - ja Lauri Holapan ennustama pitkä ja surullinen näytelmä - jatkuu .

Juhannussaarna ihmisyydestä ja arvoperinnöstä

Oikella vai vasemmalla?
Joudun aika-ajoin tilanteisiin jossa ulkopuoliset yrittävät määritellä, minkä lajin sosialidemokraatti oikein olen. Puhutaan oikeistososialidemokraateista ja vasemmistososialidemokraateista. Minulle tämä jako sopii huonosti, koska liikkeen suhde kanssaihmiseen määritellään toveruuden pohjalta. Se tarkoittaa sitä että hyviksi tovereiksi toisiaan kutsuvat pitävät selvyytenä yhteistä arvopohjan tulkintaa.

Ihmisyys
Keskeinen lähtökohta on mielestäni kuvattavissa yhdellä sanalla: ihmisyys. Sosialidemokratian tulkinta lähtee aina liikkeelle ihmisenä olemisesta ja sen eri puolien kuvaamisesta. Tässä mielessä sosialidemokratia edustaa radikaalia humanismia, koska se ei aseta ihmisen ja ihmisenä olemisen yläpuolelle mitään erityistä auktoriteettia. Jokainen tarkistus on oltava kaikissa olosuhteissa edelleen tarkistettavissa.

Pallokoordinaatio
Ihmisyyden ulottaminen jokaiseen ihmiseen tarkoittaa radikaalin humanismin ymmärtämistä koko lajia koskevana suurena periaatteena. Liikkeen arvoperusta avautuu tästä keskeisestä lähtökohdasta suurenevina renkaina yhä laajemmille ihmisyyttä kuvaaville aloille ja alueille, samoin kuin veteen putoavan kiven aiheuttamat renkaat etenevät joka suuntaan, tosin sosialidemokratiasta puhuttaessa tämä tapahtuu pallokoordinaatiossa, joka suuntaan laajenevana, eräänlaisena ihmisyyteen liittyvänä tietoisuuden alkuräjähdyksenä. SDP:n puheenjohtajanakin toiminut  Pertti Paasio puhui asioiden katselemisesta "pallokoordinaatiossa".

Kansanvalta

Liikkeen kansanvaltakäsitys on siten ihmislajiin liittyvä, sosialidemokratian kehittämä  sovellutus työväenliikkeen arvoperinnöstä, jossa jokaisen ihmisen ihmisoikeudet tulevat mahdollisimman suuressa määrin huomioonotetuksi. Tähän radikaaliin humanismiin en kuitenkaan katsoisi kuuluvan sellaisten oikeuksien tai etujen hankkiminen itselle, joita ei voida ulottaa kaikkiin lajin edustajiin. Sosialidemokratia pitää sisällään eettisen rajauksen, joka sulkee itsekkyyden, narsismin, oman voiton tavoittelun suhteessa kanssaihmiseen pois arvolähtökohtana.
Epäproduktiivisuus

Sosialidemokratia sulkee siis pois joukon epäproduktiivisia, tuhosuuntaisia ja yhteistä intressiä huomioonottamattomia lähestymistapoja jo lähtökohtaisesti, koska ne eivät tarjoa mahdollisuutta yhdenvertaisuuden toteuttamiseen ihmisyhteisössä oikeastaan millään niistä tasoista joilla tätä “epäproduktiivisuutta” esiintyy. Hamuava omistaminen, ahnehtiminen muista piittaamatta on yksi tällainen, aikaamme liittyvä vakava epäproduktiivinen suuntaus.

Omistamisen ulottaminen jokaiseen tasajaon muodossa ei sellaisenaan poista itse ahnehtimisen motiivia eikä tässä mielessä kuulu sosialidemokratian todellisiin tavoitteisiin, vaikka turvallisuuden ja toimeentulon kannalta tietty määrä omistamista onkin tarpeen ja hyväksyttävissä.

Alistamishalu, nujertaminen ja toisaalta alistumishalu, johtajan palvonta ovat saman autoritaarisen asennoitumisen mitalin kaksi puolta ja ovat sosialidemokratialle vieraita. Historia osoittaa että “miljoonien hulluus” voi lähteä liikkeelle myös tätä kautta. Se nimittäin voi johtaa laadultaan vaaralliseen tapaan hakea ratkaisuja asioihin väkivallan, epäluulon kasvattamisen, viholliskuvien rakentamisen ja sotaan valmistautumisen kautta. Vaara vaanii tässäkin suhteessa ihan lähietäisyydellä.

Jos vielä mainitsisin yhden, kunnioituksen puutteen elämää kohtaan, välinpitämättömyyden, silmittömän halun tuhota, saattaa toimimattomaksi - ja pitää toimimattomuutta elämän lähtökohtana, olen tullut nimenneeksi ne paon mekanismit, joista erityisesti kuuluisan Frankfurtin koulun sosiaalipsykologit ovat meitä varoittaneet. 
Markkina-alisteisuudessa, kaupallisuudessa on koko joukko juuri näitä elämään välinpitämättömästi suhtautuvia, nekrofiileja piirteitä. On surullista jos poliittisesti merkittävässä asemassa oleva ihminen joutuu paaduttamaan sydämensä ja pysyttelemään lujana markkinahengen muodostamasa veljeyden vankilassa.

Omaehtoisuus

Ihmisen keskeinen piirre on ilmaista itseään toiminnan, tekemisen, tuottamisen, ajattelun, ilmaisemisen, tuntemisen, haistamisen ja maistamisen kautta. Juuri näiden, ihmisyyteen olennaisesti liittyvien ulottuvuuksien toteutuminen on ollut uhattuna läpi koko ihmiskunnan tähänastisen historian.

Sosialidemokratia on kehittänyt lukuisan joukon ilmaisuja kuvaamaan näihin ihmisyyden piirteisiin kuuluvia toiveitaan. Työväen sivistysliike on kautta aikojen puhunut omaehtoisuudesta. Pohjosimaisen sosialidemokratian kautta käyttöön on tullut luovuus, “skapandet” joka ilmaisuna on jo suomalaista yleiskieltä. Työväenliikkeen arvoperinnössä puhutaan ihmisen toiminnallisesta vapauttamisesta ja erityisesti “työn vapauttamisesta”, jolla tarkoitetaan ihmisen toimintaan liittyvien, orjuuden eri asteita kuvaavien elementtien poiskitkemistä.  Ammattiyhdistysliike saa voimansa juuri työn vapauttamisen suuresta, radikaalihumanistisesta lähestymistavasta.  Sosialidemokraattien periaateohjelmissa tätä ulottuvuutta on kuvattu ilmaisulla "demokratia elämäntapana ja yhteistyön välineenä". Tämä muodostaa pohjan jokaiselle oman aikansa yhteiskunnan kriittiselle tarkastelulle ja omien toiminta- ja ajattelutapojen kehittämiselle.
Ihmisen esihistorian päätös

Lopullisena tavoitteena ei siis ole palkkaorjuuden ulottaminen jokaiseen ihmiseen, mikä näyttäisi olevan tämän päivän aate- ja arvokeskustelun keskiössä, vaan sellaisten olosuhteiden luominen joissa ihmisen omaehtoisuus, luontainen ja ehtymätön aktiivisuus pääsee oikeuksiinsa. Vasta silloin - kun tämä periaate on saatu hallitsevaksi, hegemoniseksi arvolähtökohdaksi, alkaa ihmiskunnan esihistoria tulla päätökseensä ja uusi,  globaali  tietoisuus näyttää tietä tulevaisuuteen.

Kun nyt taas kerran periaateohjelmasta keskustellaan, voi vain todeta, että kysymys on ihmisyydestä liikkeen keskeisenä voimavarana.

Domestic exile, osa I

Argentiinalainen ystäväni, jonka kanssa tein kansainvälisellä tasolla yhteistyötä 1970-luvun alkupuolella, luonnehti omaa tilannettaan naurahtaen sanomalla:"I'm in domestic exile". Olen pakomatkalla omassa kotimaassani.
Argentiina oli tuohon aikaan ankaran sotilasdiktatuurin hallitsema maa ja ystäväni suuntautuminen kansanvaltaiseen, demokraattisen sosialismin suuntaan ei miellyttänyt vallanpitäjiä. Hän oli erityisen innostunut pohjoismnaisesta hyvinvointimallista, sen avoimuudesta, demokraattisuudesta, antimilitaristisuudesta, avautumisesta kansainvälisen yhteistyön suuntaan, luovuudesta ja ihmisoikeuksien ehdottomasta kunnioittamisesta. Mitkään noista teemoista eivät sopineet sotilasjuntalle, kysymys oli brutaalista vallankäytöstä ja ihmisten, myös ystäväni ahdistamisesta ja järjestelmällisistä toimista tehdä tämä sympaattinen kaveri poliittisesti toimintakyvyttömäksi. Näin siinä myös kävi. Hänen toimistonsa suljettiin ja pääsy yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen suljettiin mahdollisuuksien ulkopuolelle - loppuelämäksi.
Tiedämme suurin piirtein mitä Argentiinalle on vuosikymmenien varrella tapahtunut. Sotilasjuntan opit ja erilaiset autoritaariset poliittiset rakenneratkaisut eivät ole maan tilannetta kohentaneet. Argentiina kamppailee edelleen olemassaolostaan vähän samalla tavalla kuin mitä Kreikassa nyt tapahtuu - tosin sillä erolla että Argentiinassa ei ole tapahtunut mitään poliittista, yhteiskunnallista heräämistä vaihtoehtoiseen ajattelutapaan.
Onko minun  oimalla henkiläökohtaisella tilanteellani jotain yhtymäkohtia siihen tilanteeseen, johon argentiinalainen ystäväni ja työtoverini neljä vuosikymmentä sitten joutui? Olen paljon mietinyt sitä, olenko minäkin "persona non grata", epätoivottu henkilö omassa maassani. Jos olen, onko minulla kohtalotovereita? Jos on, onko jotakin tehtävissä tilanteen korjaamiseksi?
Omalla kohdallani kävi niin, että koulunkäyntini jäi kesken ja päättyi keskikoulun päästötodistukseen, tosin hyvillä arvosanoilla. Kotini oli rintamamiestila kaukana pitäjän keskuksesta ja meitä sisaruksia oli kaikkiaan kahdeksan, minä vanhin tässä suuressa lapsikatraassa. Minä olin joukosta ainoa joka pääsi "yhteiskouluun", vanhimman lapsen kohdalla vielä kaiketi eli toivo koulutusmahdollisuuksien tarjoamisesta lapsikatraalle.
Isäni sairasteli jo lapsuusaikanamme, toimeentulo oli äärimmäisen niukkaa. Isäni joutuminen työkyvyttömäksi ja kansaneläkkeelle - työeläkkeitä ei vielä 1950-luvulla tavalliselle palkansaajlle ollut -  ratkaisi lopullisesti tilanteen niin, että minun oli palattava kirkonkylästä takaisin kotihommiin peltoa raivaamaan, metsätöitä tekemään ja auttamaan sisaruspalvea pysymään leivän syrjässä kiinni. Kokemus oli 17-vuotiaalle pojalle opettava ja siitä on ollut hyötyäkin myöhemmän elämän kovissa tilanteissa. Koulunkäynti kuitenkin jäi muutamaksi vuodeksi.
Armeijassa kävin sekä aliupseerikoulun että reserviupseerikoulun ja molemmista tulin ulos keskiarvoa paremmilla todistuksilla, vaikka en mikään sotilaallinen tyyppi olekaan. Tärkeätä oli kuitenkin päästä katsomaan, pärjäänkö ikäisteni joukossa tietojeni ja taitojeni puolesta.
Työväen Akatemia muodostui minulle tärkeäksi opinahjoksi sitten kun sisarusparvemme oli jonkin  verran varttunut. Se muodosti jonkinlaista pohjaa vaihtoehtoiselle sivistystielle, jonka varaan olin alkanut rakentaa saatuani yhteyden kansanvaltaisen työväenliikkeen aatemaailmaan ja erityisesti työväen sivistystyön suuriin ihanteisiin. Vaikka nuo kokemukset olivatkin merkittäviä, varsinaista muodollista pätevyyttä tuo opiskelu ei tarjonnut mihinkään ammattiin tai yhteiskunnalliseen tehtävään. Omaksi vaihtoehdokseni muodostui toiminta sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen järjestöissä, olinhan jo kotona tietynlaisena arvoperintönä saanut tuntumaa demokratiaan elämäntapana ja yhteistyön välineenä.
Domestic exile? Pakolaisena, vailla mahdollisuuksia omassa maassa? On nyt jälkeenpäin ja elämää kokeneena todettava, että muodollisen, pätevyyksiä tarjoavan koulutuksen puute on sulkenut elämän varrella paljon niitä ovia, jotka hyvän pohjakoulutuksen saaneelle ovat luonnostaan avoinna. Olin jo aloittanut itseopiskelun ja iltaoppikoulun opinnot, kun minut yhtäkkiä kutsuttiin kansainvälisen järjestön pääsihteeriksi. Tuli tarjous josta ei 1970-luvulla voinut kieltäytyä. Paradoksaalista on kaiketi se, että huolimatta puutteellisesta koulutuspohjastani tein vaativaa globaalia kasvatuspoliittista työtä jo silloin kun olimme työtovereita argentiinalaisen, toisella puolen maapalloa elävän työtoverini kanssa. Kansainvälinen kokemuskaan ei kuitenkaan korvannut muodollisen koulutuksen puutteita. Hankkimallani kielitaidolla ei kotimaassa ollut käyttöä.  Oli tullut rakenteellisia esteitä kykyjen ja kokemusten käytön tielle.
Siinä yksi ja todennäköisesti tärkeä ulottuvuus sarjaan  Domestic exile, osa I.

Eurooppa on perustettava uudelleen

Saksan ammattiliittojohtajat: Eurooppa on perustettava uudelleen!
"Poliittinen maanvyöry Kreikassa ei ole mahdollisuus vain tälle kriisin ravisuttamalle maalle, vaan myös sille, että EU:n talous ja sosiaalipolitiikka arvioidaan perusteellisesti uudelleen ja korjataan.
Me alleviivaamme uudelleen ammattiliittojen puolelta useaan kertaan ilmaistun kritiikkimme: ne ratkaisevat olosuhteet joiden puitteissa Kreikalle annetaan apua, eivät ole alun alkaenkaan ansainneet "uudistuksen" nimeä.
Ne miljardit joita Kreikkaan on kaadettu, käytettiin ennenkaikkea stabilisoimaan finanssisektoria. Samanaikaisesti vedettiin maa brutaalin leikkauspolitiikan muodossa mitä syvimpään lamaan ja samalla tätä kautta pahimpaan velkakierteeseen koko EU:n alueella. Seurauksena on Euroopassa vertaansa vailla oleva sosiaalinen ja inhimillinen kriisi: kolmannes väestöstä elää köyhyydessä, sosiaalisia turvaverkkoja heikennettiin massiivisesti, vähimmäispalkkaa laskettiin 22%, sopimusjärjestelmä ja muut vielä palkansaajia suojaavat oikeudet purettiin, ja lukuunottamatta kaikkein alimpia tuloryhmiä kansaa rasitettiin lisäksi verotuksella. Työttömyys on nyt 27%, nuorten keskuudessa jopa yli 50%. Monilta ihmisiltä puuttuu raha ravintoon, sähköön, lämmitykseen ja asumiseen. Suurimmalla osalla väestöstä ei ole minkäänlaista sairausvakuutusta ja he saavat vain hätätapauiksissa lääkäripalveluja. Vaalitulos on murskaava syytös tästä virheellisestä politiikasta.
Tehdyillä uudistuksilla ei ole mitään tekemistä Kreikan ongelmien hoitamisen kanssa. Mitään maan ongelmia ei niillä saatu ratkaistua vaan luotiin lisää uusia. Kysymys oli alasajosta, ei elvyttämisestä. Todelliset rakenneuudistukset, jotka ansaitsevat tämän nimen, viitoittavat tietä maan uusiin taloudellisiin kehittämismahdollisuuksiin sen sijasta että työnnetään korkeasti koulutettu uusi sukupolvi ulos maasta. Todelliset rakenneuudistukset tekevät totta taistelusta veronkiertoa ja veropakoilua vastaan. Todelliset rakenneuudistukset ehkäisevät "hyväveli" -politiikkaa ja korruptiota julkisten sopimusten muodossa. Tämä koskee ennenkaikkea tähänastisen, eroamaan joutuneen hallituksen tuhoisia sopimuksia joiden puitteissa lainanottoa tähän saakka on harjoitettu. Euroopan ei tarvitse enää pitää itsepintaisesti kiinni kansaa rasittavasta politiikasta, jonka enemmistö valitsijoista sisällöltään käsittämättömänä torjui. Näin ei voida enää jatkaa!
Tähänastisten Kreikan politiikasta vastuussa olleiden tappio vaaleissa oli demokraattinen päätös, jota myös Euroopassa täytyy kunnioittaa. Uusi hallitus tarvitsee reilun mahdollisuuden. Joka vaatii tähän saakka toteutetun uudistuspolitiikan jatkamista, toimii itse asiassa Kreikan laillisesti toteutettua politiikan uudelleenorientoitumista vastaan. Ja kun vihjataan, että tällainen uudelleensuuntautuminen olisi mahdoillista vasta kun Kreikka eroaa eurooppalaisesta valuuttaunionista, osoittaisi se samalla että eurooppalaiset instituutiot ovat yhteensopimattomia kansallisten päätöksentekoprosessien kanssa. Tällä tavalla saisivat voimistuvat nationalistiset virtaukset Euroopassa lisää tuulta purjeisiinsa.
Useaan kertaan moitittua ja toistaiseksi voittamatonta Euroopan tason demkoratiavajetta ei pidä lisätä sillä että rajoitetaan demokratiaa jäsenmaissa. Enemmänkin pitää, kuten olemme aiemmin vuonna 2012 "Eurooppa on perustettava uudelleen" julistuksessamme todenneet, vahvistaa demokratiaa EU:n tasolla, jos aiotaan saada eurooppalaiselle projektille lisää uskottavuutta. Eurooppalaista projektia ei vahvisteta säästömääräyksillä, vaan alhaalta tulevilla kansanvaltaisilla aloitteilla talouden jälleenrakentamiseksi ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi."
Ylläoleva teksti on julistus, joka liittyy saksalaisten ammattiyhdistysjohtajien, filosofien ja tiedemiestin (Mukana ovat mm. Ver.di:n ja IG-Metallin puheenjohtajat, prof.dr. Jürgen Habermas) aloitteeseen vuodelta 2012 "Eurooppa on perustettava uudelleen". Tässä julistuksessa vaaditaan Unionin rakenteita raunioittavan marssin pysäyttämistä ja vastuuttoman politiikan lopettamista. (Käännös IR)
Eurooppa on perustettava uudelleen!
http://www.europa-neu-begruenden.de/

Keskenjäävä tehtävä

Sosialidemokratiaa ja sen strategiaa olisi  kaikilta  osin uudistettava – tämä on se puoluetoimikunnan viesti joka jäsenkirjeessä on aivan äskettäin välitetty. Mitä se voisi tarkoittaa hävittyjen vaalien jälkeen? Tässä muutamia jäsenen etäisyydeltä tehtyjä arvioita.

Oletan että hävityt vaalit merkitsivät rutkaa pudotusta sosialidemokratian osalta sekä poliittisen organisaation, puolueen jäsenlehden ja tietenkin myös eduskuntaryhmän saamiin valtionavustuksiin. Jokainen tietää että poliittista koneistoa ei pitkälle pelkillä jäsenmaksuilla pyöritetä. Jos sellaiseen pyrittäisiin, se tarkoittaisi huimaa korotusta jäsenmaksuihin aikana jolloin muutenkaan   poliittiseen osallistumiseen ei ole draivia näkyvissä. Ammattiyhdistysliikkeessä tämä on toistaiseksi onnistunut ja siksi se on myös säilyttänyt suhteellisen itsenäisyytensä. Kun katselee elinkeinoelämän johdon strategioita, voi vain odottaa seuraavaa, ehkä ratkaisevaksi tarkoitettua iskua.

Edessä on siis myös puolueen toiminnassa suuria leikkauksia. Kun lehdet eivät saa enää erikseen lehdistötukea, merkitsee se sitä että perinteikäs sosialidemokraattinen sanomalehti Demokraatti – joka kantaa Työmiehen perinnettä – on vaarassa menehtyä paperilehtenä kokonaan. Nykyinenkin lehti on jo niin kuihtunut että sen tilaaminen on enemmän periaate- kuin sisältökysymys. Kun mietitään arvoihin ja sisältöön liittyvää sosialidemokratian tilaa, järjestötoiminnan ohella  on tämä kuitenkin tärkeä rikastuttamisen ja inspiraation väline jäämässä historiaan. Jäljelle ei jää muuta kuin se kasvava epävarmuus ja henkinen hätä, johon ei enää pystytä vastaamaan näillä keskeisillä poliittisen toiminnan välineillä.

Mitä jäi takavuosina tekemättä, kun hyvinvointivaltion keskeiset rakenteet initioinut puolue on putoamassa kokonaan pois poliittiselta kartalta?

Liikkeen takavuosien ylpeys ja luja varmuus perustui järjestötoimintaan ja sitä kautta tapahtuvaan osallistumiseen. Siellä luotiin pohja kansanvaltaiselle ajattelutavalle demokratiaan perustuvien toimintakäytäntöjen muodossa. Sosialidemokraattinen työväenliike oli pitkään ainoa voima joka rakensi kaiken toimintansa kansanvallan ja siihen perustuvan osallistamisen periaatteelle. Muut puolueet – ja kasvava julkinen hallinto – tulivat tähän kehitykseen vähitellen mukaan. Pohja kansanvaltaiselle ajattelulle oli kuitenkin luotu järjestöissä, osuustoiminnassa, työväenyhdistyksissä, sivistystyössä, ammattiyhdistysliikkeessä, kulttuuri- ja urheilutoiminassa. Kun me katselemme tämän päivän demokratiaa ja sitä että siihen luonnollisella tavalla vedotaan, tulee meidän nostaa lätsäämme myös niille jotka tämän uuden kulttuurin laittoivat alulle. Ilman työväenliikkeen arvoperintöä ja sen yhteyttä valistuksenajan aatteisiin sitä tuskin olisi tähän maailmanaikaan syntynyt. Tarve demokratiaan, osallistumiseen ja kokonaisvaltaisen vastuunottoon on ihmismielissä niin tärkeä elementti että ennenpitkää se olisi kyllä syntynyt – ja tulee syntymään vastaisuudessakin jos markkinat, ihmismielen autoritaarisuus, omistamisen kiihko tai muu tuhovoima onnistuu painamaan sen joksikin aikaa maan rakoon. Ihmisen luovuttamattomat oikeuden ovat universaaleja, pysyviä voimia ja niiden varaan sosialidemokratia vaalit hävinneenäkin voimana voi edelleen rakentaa..

Se että osallistuminen sille tarkoitetun yleisimmän rakenteen, kansalaisjärjestökentän kautta on rapistunut, osoittaa yhden keskeisen toiminnallisen osa-alueen, jossa visiomme tulevasta on mitä ilmeisimmin jäänyt alikehittyneeksi. Osallistaminen on kansanvallan valtaväylä, se henkinen moottoritie jota kautta tulevaisuuteen suunnataan. Olen jo aikaisemminkin puhunut yhtenä suurena yhteiskunnallisena uudistuksena osallistumisen valtaväylän rakentamisesta, joka yhteiskunnallisena kustannuksena on suurin piirtein samaa luokkaa kuin moottoriteiden rakentaminen ja tieverkoston ylläpitäminen. Tämän päivän (23.5. 2015) aamu-uutisissa sanottiin että tieverkosto on päässyt varojen puutteessa niin paljon rapistumaan että Suomi ei investointien sijoituskohteena tulee jatkossa tästä syystä enää kysymykseen. Kun sitten tiet otetaan korjauksen kohteeksi, se vie tietenkin rahaa mutta tuo työpaikkoja siksi aikaa kun tie on saatu uudelleen kuntoon. Osallistavat rakenteet tuovat nekin työpaikkoja, minun käsityksen mukaan kuitenkin pysyviin uusiin osallistamisen rakenteisiin. Kysymys on hyvinvointivaltion tietoisesta laadullisesta kehittämisestä.

Kansanedustaja Jutta Urpilainen kuvasi juuri tämän lauantain ykkösaamussa omia visioitaan sosialidemokratian uudistamisesta hänelle tyypillisellä, selkeällä ja luonteeseensa kuuluvalla hyvin miellyttävällä tavalla. Hänen visiossaan vientivetoinen kasvu, uudenlainen suhtautuminen yrittäjyyteen ja sosialidemokratian arvopohjan kehittäminen tätä kautta tuntuivat olevan lähellä sydäntä. Uskon tämän lähestymistavan olevan hyvin samanlainen myös teollisuudessa työskentelevien sosialidemokraattien keskuudessa. Edes vaalikeskusteluissa ei tätä lähestymistapaa avattu juurikaan enempää. Oltiin toki iloisia Äänekosken uudesta biologisia tuotteita valmistamaan ryhtyvästä tehtaasta, Koneen hienosta menestymisestä maailmalla, pelifirmojen ajoittaisesta tuloksenteosta ja muista uusista innovaatioista joita pulpahtaa aina silloin tällöin pintaan. Yrityksillä on tärkeä yhteiskunnallinen - ei ainoastaan yritysvastuusta - lähtevä tehtävä..
Jo edellisellä hallituskaudella vahvistettiin roimasti valtion rakenteiden kuten Tekesin ja Finveran mahdollisuuksia olla tukemassa uusia yrityksiä. Yritystä on siis ollut, mutta sellainen vientivetoinen kasvu joka toisi työpaikkoja ihmisille ja verotuloja valtion kassaan ei ota lähteäkseen liikkeelle. Resursseistakaan ei ole pulaa, Euroopan komissiossa superkomissaari Katainen on saanut vetääkseen yhtä uutta, puheenjohtaja Junckerin tukemaa, aika suuriin odotusarvoihin perustuvaa hanketta jossa rahaa on tarjolla – edellyttäen että visioita on ja että yrityksen omaa panostusta halutaan investointeihin käyttää. Halukkuutta ei näytä olevan, koska kysyntää, siis ostovoimaa ei ole riittävästi kotimaassa - muissa EU-maissa etsitään samoilla periaatteilla omia investointimahdollisuuksia. Kun siis katson eteenpäinpääsymahdollisuuksia vientivetoisen kasvun kautta, rajat tulevat kovin nopeasti vastaan. Niin kauan että syntyisi tuhat – tai edes sata - uutta vientivetoista kasvua luovaa yritystä Suomeen, sitä ei työelämään pyrkivä, hyvin koulutettu sukupolvi jaksa odottaa..

Työpaikkoja – monenlaisia työpaikkoja - olisi kuitenkin tarjolla erityisesti julkisen sektorin palvelualoilla ja sellaisten suurten yhteiskunnallisten uudistusten kuin SOTE-hanke, vanhuspalvelut ja edellä mainitsemani osallistamisen suuri kultuurinen kokonaiskenttä. Tätä aluetta pyritään nyt kuitenkin leikkausten ja ”säästöjen” (yksittäisen kuluttajan säästökäsite leikkausten synonyymina perustuu yksityisajatteluun, ei yhteiseen motivaatioon) nimissä pienentämään ja varmaan siinä onnistutaankin. Samalla vahvistetaan alaspäin menevää kierrettä siellä missä työpaikkoja uutta ostovoimaa aidosti voitaisiin luoda. Nimenomaan julkiselle sektorille tarvittaisiin uusia rahoitusinstrumentteja esimerkiksi joukkovelkakirjalainojen muodossa..

Euroopan Unionin Maastrichtin sopimuksen ja Valuuttaunionin päätökset julkisen sektorin velanotosta rajoituksineen (korkeintaan 60% bkt:sta), vuosittaisen kasvun suhteen (3%) ja itsenäisen rahapolitiikan osalta on rajattu pois mahdollisuuksien joukosta. Nämä puhtaasti hatusta vedetyt ja aikoinaan julkisen sektorin tuhlailun pelkoon ja inflaation aiheuttamisen poissulkemiseen tähdänneet rajoitukset ovat suurelta osin ideologisia ja tähtäävät vahvan valtion, ”Sosialismin” rajaamisen pois EU:n tulevaisuuskehityksest myös sen kansanvaltaisessa, pohjoismaisen hyvinvointivaltion muodossa. Ovatko nämä oudot ja eurooppalaisten valtioiden kannalta vahingolliset rajaukset ylipäätään Unionissa muutettavissa tai poistettavissa? Sosialidemokratian suuri eurooppalainen tehtävä on tämän ”valuvian poistaminen” - en tiedä onko se ilman rakennuksen purkamista edes mahdollista. Optimismiin ei ole aihetta niin kauan kuin itse aiheutettua sairautta omin toimin pahennetaan..

Valuuttaunionissa vain EKP voi luoda uutta rahaa, jota se painaa ja syytää pohjattomasti pankeille ja finanssilaitoksille. Nämä eivät voi kuitenkaan omilla toimenpiteillään luoda reaalista kysyntää ja ostovoimaa – siksi investointeja ja uusia työpaikkoja ei synny. Julkinen sektori voi luoda työpaikkoja ja ostovoimaa, jos sillä itsenäisten valtioiden aikaisempien mahdollisuuksien tapaan annetaan mahdollisuus pistää hankkeita pystyyn. Ja tätä kautta se voi tukea myös yrityksiä – ja sitä vientivetoista kasvua, jota tavoitellaan..

Tällä kuvauksella haluan vain osoittaa, että sosialidemokratian on taisteltava hyvinvointivaltiokehityksen varmistamiseksi myös kansainvälisesti ja ennen kaikkea Euroopan sisämarkkinoilla. Maastrichtin sopimuksen linjauksia on muutettava siten, että julkista sektoria, sen hankkeita kuten infrastruktuurin rakentamista ja palvelujen kehittämistä tuetaan EU:n keskeisten välineiden, keskuspankin ja investointipankin toimin. Keinoja pitää etsiä myös kansallisesti julkisten hankkeiden käynnistämiseksi silläkin uhalla että kasvu- ja velkarajat  kehittämisvaiheessa ylitetään.

Sosialidemokratian suuret arvotavoitteet – kuten omaehtoisuuden herättäminen, ihmisen toiminnallinen kuntouttaminen, ”työn vapauttaminen” odottavat edelleen tulemistaan. Uskon edelleen että vieraantumisen voittaminen ja globaalin tietoisuuden vahvistaminen kehitykseltään tasapainossa olevan planeetan puolesta on mahdollista. Vasta sitten kun näissä tavoitteissa onnistutaan, ihmisen esihistoria päättyy ja sosialidemokratia voi kääntää uuden, alusta saakka tavoittelemansa lehden ihmiskunnan historiassa – kohden uusia, rohkeita, inhimillisiä päämääriä..  

Onko tämä mahdollista? Juuri nyt - hävittyjen vaalien jälkeen ja oppositiosta - tämä ei ole mahdollista sen enempää Suomessa kuin Euroopassakaan. Vanhenevalle puolueen jäsenelle tämä tarkoittaa sitä, että sukupolvityö on tehty siihen määrään saakka kuin se ylipäätään oli mahdollista. Paljon saatiin aikaan, mutta jotain tärkeää jäi tekemättäkin. Siinä on haastetta uusille etsijöille ja raivaajille..