Marinaleda

Espanjaa vaivaa talouskriisi ja maan hallitus käy kriisin kimppuun euromaiden uusliberalistisen politiikan päätöksiä seuraten. Espanjan valtio vähentää työvoimaa, ottaa kaikkein köyhimmiltä ja jättää heikoimmat nääntymään. Rikkaimpia vastaavasti ei ole rasitettu juuri lainkaan. Espanjan politiikka muistuttaa tässä suhteessa yleistä eurooppalaista linjaa.

Elämme vuotta 2012 jKr. Koko Espanja on ladattu uusliberalistisia periaatteita pullolleen. Koko Espanja? Ei! Eräs taipumattomien sosialistien kansoittama kylä ei luovuta taistelussa tunkeutujaa vastaan.

Marinaleda on sosialistinen mallikylä, jota ympäröivät uusliberalismin hyökkäysasemat.

Marinaleda - elämää yhdenvertaisuudessa

Marinaleda on 2800. asukkaan kylä eteläisessä Andalusiassa, kylä muiden samanlaisten joukossa, saatetaan sanoa. Erot tulevat näkyviin, kun vertaa Marinaledan työttömien määrää alueen muihin kaupunkeihin ja kyliin. Andalusiassa on 30 % työvoimasta työttömänä, Marinaledassa ei yksikään. Tästä poikkeavuudesta vastaa ennenkaikkea Marinaledan pormestari Juan Manuel Sanchez Gordillo, joka valittiin v. 1979 ensimmäisissä vapaissa vaaleissa tehtävään ja on sen jälkeen voittanut kaikki vaalit ylivoimaisella enemmistöllä. Sanchez Gordillo on saavuttanut kansalaisten tuella jotakin joka on ainutlaatuista yli Espanjan rajojenkin. He ovat yhdessä luoneet paikkakunnan, jossa kukaan ei ole työtön ja jossa jokaisella on oma talo.

"Olen antikapitalisti, pasifisti, eko ja utopisti", sanoo Gordillo itsestään. Pormestari, joka ei koskaan jätä kaulastaan palestiinalaishuiviaan ja jonka työhuoneen seinää koristaa suuren vallankumouksellisen Che Guevaran kuva, elää ja ilmaisee tällä tavalla antikapitalismiaan.

Ensimmäisissä vaaleissa hän oli erään vasemmistoryhmittymän ehdokkaana - tämä ryhmittymä on tänään osa kylän yhdistynyttä vasemmistoa. Sosialidemokratia on tässä kylässä kaikkein eniten oikealla niistä puolueista jotka siellä ylipäätään ääniä saavat.

Vastarinnan uljas historia

Kylässä on kaikki organisoitu osuuskuntiin jotka tekevät yhteistyötä ja varmistavat ihmisille varman työpaikan. Osuuskuntien historia on samalla vastarinnan historiaa, joka voi tarjota tänä aikana rohkeutta ja toivoa. Vuonna 1979, vähän jälkeen ensimmäisten vapaiden vaalien, aloittivat kyläläiset palstoittaa ja hoitaa maata, joka kuului siihen aikaan Francon kenraalille El Infantadolle. 12 vuotta asukkaat piirittivät kenraalin huvilaa, säilyttääkseen käyttöoikeudet 1200 hehtaarin El  Humoso-maa-alueeseen. He sulkivat rautatien ja maantiet lähelläoleviin kaupunkeihin ja kyliin, eivätkä antaneet kenraalin käskyläisten eikä valtiovallan pidätystoimenpiteiden järkyttää itseään. He taistelivat unelmansa puolesta, joka oli elämä ilman köyhyyttä; sellaisen elämän puolesta jossa kaikki ovat yhdenvertaisia. 12. vuoden jälkeen, vähän ennen Sevillan maailmannäyttelyä, oltiin niin pitkällä että politiikka antoi myöten ja entinen kenraali möi maansa kyläläisille asettaen sen siten heidän käyttöönsä. Vähän myöhemmin nämä perustivat osuuskunta "El Humoson" joka tuottaa oliiveja, paprikaa, hapanpapuja ja artisokkaa, jotka purkitetaan kylässä ja myydään edelleen.

Osuuskunnan liikevaihto on vuodessa 5 miljoonaa euroa ja se tavoittelee sillä 3%:n liikevoittoa, ilman että ihmisiä sanotaan irti tai sosiaalista elämänlaatua heikennetään. Kylässä jokainen saa samaa palkkaa eli 1200 euroa. Kylän pormestari Gordillo, joka saa palkkansa maan aluehallinnolta, lahjoittaa osuuskunnalle yli 1200 euron menevän osuuden palkastaan. Tällä tavalla hän tukee osuuskuntaa vapaana kansalaisyhteisönä, joka puolestaan joko parantaa tuotantoa tai ohjaa rahan kylän muihin tarpeisiin.

Talo 15. eurolla

Sevillassa häädetään joka päivä keskimäärin neljä perhettä kodistaan, koska he, menetettyään työpaikkansa eivät ole enää kykeneviä maksamaan vuokraansa. Marinaledassa ei yksikään ihminen menetä asuntoaan, sillä kylä ja osuuskunta mahdollistavat asumisen kaikille. Mitä kylässä rakennetaan ja kuinka siellä investoidaan, siitä päättää kunnanvaltuusto tai osuuskunnan kokous, kumpikin tehtäväalueesta riippuen. Marinaledassa päättävät kuntalaiset, milloin ja mitkä asunnot peruskorjataan, kuinka uusi vanhainkoti rahoitetaan ja ennenkaikkea, kuinka monta uutta 15 euroa maksavaa taloa rakennetaan.

Pormestari Gordillo

Talot herättävät kateutta koko Espanjassa, sillä ne ovat paras vastaesimerkki kaikille niille, jotka epäilevät antikapitalismin olevan utopiaa. Marinaleda antaa jokaiselle kylän asukkaalle maapalstan käyttöön, ilmaiseksi. Andalusian maakuntahallinto tukee rakennusmateriaalien hankinnassa, kyläyhteisö maksaa muurarin ja arkkitehdin. Muut kulut ovat n. 50.000 euroa, mikä on 100.000 euroa vähemmän kuin ympäröivissä kunnissa. Kootakseen tämän summan joutuvat kyläläiset maksamaan joka kuukausi 15 euroa. Tällä alhaisella maksulla varmistetaan, että Marinaledassa ei kenenkään tarvitse elää köyhyydessä ja että taloja ei myydä, ne siirtyvät perintönä. Marinaledassa pätee viisaus jonka muu maailma näyttää unohtaneen: "Asuminen on ihmisoikeus eikä tavara jota voidaan käytttää kaupan välineenä."

Vaikka kylässä esiintyy sosialidemokraattien taholta kritiikkiä jonka mukaan toiminta on epädemokraattista,  kyläläisillä on kuitenkin enemmän päätösvaltaa kuin muissa kunnissa. Tilannetta voidaan kuitenkin pitää selvänä edistysaskeleena demokratian kannalta verrattaessa muihin espanjalaisiin kuntiin. Useimmat kylän asukkaat elävät tyytyväisinä eikä siellä esiinny sen enempää sosiaalisesti nöyryyttävää kuin rasististakaan henkeä. Gordillo näyttää olevan ylivertainen hahmo kylässä, sillä hänen suunnitelmansa hallitsevat vahvasti tulevaisuutta. Hän ei kuitenkaan käytä valta-asemaansa omaksi hyödykseen.

(Käännös saksasta: Ilpo Rossi) 

(Julkaistu ensimmäisen kerran 2. maaliskuuta 2012 ryhmän nimeltä "vapaudenrakastajat" toimesta, lähde

http://diefreiheitsliebe.de/reportage/das-wunder-von-marinaleda-vollbeschaftigung-im-sozialistischen-dorf ja http://www.jungewelt.de/2012/08-24/046.php )

Vapaa kettu vapaassa kanatarhassa

EK on julkaissut oman strategiansa Eva-raportissaan koskien palvelujen tuottamista julkisen sektorin itsensä, yritysten ja erilaisten palveluja tuottavien yleishyödyllisten yhteisöjen toimesta. "­Pal­ve­lut au­ki! – Vii­si vaa­ti­mus­ta kun­tauu­dis­tuk­sel­le" -ra­port­ti ha­luaa ni­men­sä mu­kaan ava­ta kun­ta­lais­ten pal­ve­lut kil­pai­lul­le ja mur­taa kun­tien mo­no­po­lin nii­den tuo­tan­nos­sa.

Vaikuttaa siltä että ainakin Kokoomusta ja sen ministereitä painostetaan kovasti adoptoimaan EK:n palvelujen tuottamisstrategia. Ajatuksen hyväksyminen ei ole kaukana myöskään Keskustapuolueen aikaisemmista poliittisista linjanvedoista - yhteistoiminta yritysten kanssa ehti jo edellisellä vaalikaudella poikia koko joukon raastupaan johtaneita hankkeita. Miesmuisti on tunnetusti kaksi viikkoa ja siksi on aika tyrkyttää kansalle uudelleen yritysystävällistä strategiaa ei ainoastaan palvelujen tuottamiseksi, vaan myös voittoa tavoittelevan yritystoiminnan mahdollistamiseksi julkisilla palvelumarkkinoilla.

Kun tiedossa on että elinkeinoelämän strategisia suunnitelmia ei voida eikä haluta suoralta kädeltä ainakaan porvariston leirissä tyrmätä, joutuvat kunnallisvaalien jälkeen muodostuneet uudet kunnanvaltuustot ja kuntien hallintoelimet ottamaan konkreettisesti kantaa siihen, millä tavalla palveluja kunnissa ja niiden yhteistoiminnassa tuotetaan. Yritysten ja julkisen sektorin yhteistoimintaa ei ole saatettu korruptiouhasta ja maasuttamismahdollisuuksista huolimatta sellaiselle tasolle, että se vastaisi palvelutoiminnan edellyttämässä yhteistyössä vaadittavia eettisiä normeja. Sitä ei taideta tehdä tässäkään raportissa.

Omana työnä palvelujen tuottaminen tapahtuu ainakin periaatteessa avoimen kunnallisen hallinnon alaisuudessa. Uusilla valtuutetuilla tulee olemaan uskomattoman vaativa tehtävä saada virkakoneisto valmistelemaan myös omana työnä tehtävää vaihtoehtoa siitäkin huolimatta että se parhaiten vastaa demokratian, avoimuuden ja kustannusten kasvun omissa käsissä pitämisen tärkeitä periaatteita.
Kuntien yhteistoimintaan perustuvassa mallissa hankkeet jäävät melkeinpä säännönmukaisesti hallintohimmeleiden organisoitavaksi jolloin yhteys kunnalliseen demokratiaan käytännössä katkeaa. Pienten kuntien yhteistyössä päätöksenteko voi muuttua poliittisesti täysin yksipuoliseksi - siinä julkilausumaton mutta keskeinen Keskustapuolueen päiväuni.

Julkisen ja yksityisen sektorin suhteen vallitsee muutamia suuria periaatteellisia väärinkäsityksiä. Kun puhutaan avoimesta sektorista, tarkoitetaan yksityistä yrittämistä. Julkinen sektori on tässä katsannossa ollut suljettua - sinne ei yksityisellä palvelutuotannolla ole ollut pääsyä. Jos suljettua rakennetta pidetään paheena, on syytä katsoa palvelutuotannon rakenteita entistä kokonaisvaltaisemmin. Hallinnollisesta näkökulmasta nämäkin arvot näyttäytyvät toisella tavalla: yksityinen sektori on suljettua ja läpinäkymätöntä, julkinen hallinto edustaa avoimuutta, transparenssia ja demokratiaa. Näiden asettaminen kilpailutuksessa samalle viivalle merkitsee hallinnollisesti epädemokraattisen ja suljetun yhtäällä ja kansanvaltaisen ja transparenssin toisaalla kokemista  samanarvoisina.

Euroopan Unioni on jo kuitenkin peruskirjassaan asettunut  tiukasti demokratian puolustamisen ja tukemisen kannalle. Kun siis Unionin kilpailutussääntöjen perusteella vaaditaan kilpailuttamisen pakkoa esimerkiksi kunnallisten palvelujen tuottamisessa, uhmataan tietoisesti kansalaisten demokratialle asettamia vaatimuksia sekä hallinnollisesti että myös verovarojen käytön näkökulmasta. Kansalainen ei koe oikeudenmukaisena sitä, että hänen palveluihin suuntautuvista odotuksistaan ja julkisten palvelujen arvostuksesta ryhdytään nyhtämään myös liikevoittoja yrityksille. Laajat kaupalliset - usein jo kansainväliset - palveluyritykset vievät veroeuroista osan omien tiliensä katteeksi ja siinä mielessä ne ovat lopullisesti pois itse tuotettavasta palvelusta.

Toinen suuri väärinkäsitys koskee säästämistä. Hyvinvointivaltion kulujen vähentäminen on säästöä yksityiseen kulutuksen yhteisten palvelujen kustannuksella. Olisi aika saattaa yhteisöllisen säästämisen ajatus kunniaan, jolloin säästämisellä tarkoitetaan yhteisten voimavarojen kartuttamista eikä niiden vähentämistä. Vahva julkinen sektori muodostaa toimivan puskurin markkinoiden heilahteluja ja globaalin talouden epävarmuuksia vastaan. Sinne sijoitetut varat kiertävät vuoden aikana monessa kukkarossa ja tuottavat yhdessä päätettyjen palvelutehtävien muodossa välitöntä laatua elämään ja tarjoavat lisääntyvän pääoman kierron kautta toimintamahdollisuuksia myös yritystoiminnalle.

Kansalaisjärjestöjen rooli palvelujen tuottajana on jossakin määrin erilainen kuin varsinaisen yritystoiminnan. Jo sääntöjensä perusteella ne rajaavat voitontavoittelun pois toiminnastaan ja perustavat toimintansa arvoihin ja aatteeseen myös palvelutehtävää suorittaessaan. Yhdistyslaki velvoittaa niitä demokraattisiin käytäntöihin omassa toiminnassaan. Tässä suhteessa ne muodostavat arvokkaan lisän kansalaisten suunnasta tulevalle mielipiteenmuodostukselle, yhteistoiminnalle ja kasvulle vastuunottoon. Järjestöjen pakkoyhdistäminen ja kilpailuttaminen sekä keskenään että yritysten kanssa tuhoaa tehokkaasti järjestöjen aatteellista arvopohjaa.

Valtuustojen ja kunnallisten hallintoelinmten uusiutuminen kunnallisvaalien seurauksena on tietenkin kuntien elinvoimaisuuden kannalta tärkeää, kunhan ei unohdeta sitä että uusi päättäjäsukupolvi on kasvatettava eettisesti vahvaan kansanvaltaiseen ajattelutapaan puoluekannasta riippumatta. Olisi suuri vahinko jos uudet valtuutetut joutuisivat taloudellisten pakkojen edessä heittämään sisällölliset odotukset ja ajatukset tien poskeen. Silloin jotakin aivan olennaista  putoaa pois kunnallisesta itsehallinnosta. 

Ainakaan HS:n uutisen (Helsingin Sanomat, kotimaa 22.8. 2012) mukaan yritystoiminnan luomasta korruptiouhasta ei puhuta mitään. Ei ilmeisesti myöskään siitä, että EVA:n raportti perustuu selvästi markkinaliberalistisille odotuksille, jotka ovat saattaneet koko läntisen maailman talouden kaaokseen. Uudet kunnallisvaltuustot ja kunnalliset toimielimet joutuvat siis selvittelemään sitä, miten kunnallinen demokratia selviää siitä, jos ja kun vapaan kilpailutalouden kettu päästetään  kuntayhteisön kanatarhaan.

Vuosi vanhan vanhentaa...

Sosialidemokraattisen Puolueen eduskuntaryhmä on päättänyt asettua vaatimaan kiinteitä henkilöstömitoituksia tulossa olevaan vanhustenpalvelulakiin. Tätä on pidetty pallon ampumisena omaan maaliin; pohjana henkilöstömitoitukseille tulisi olla huolellinen analyysi todellisista tarpeista.

Mitä nämä analyysit tarkoittavat? Palvelujen kohderyhmä on vanhaa väestöä, jonka tilanne henkilökohtaisella tasolla muuttuu nopeasti; sanonta vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa, tarkoittaa analyysin kannalta sitä että kun selvitys on valmis, on tilanne jo monelta osin muuttunut.

Vanhusten palveluun tarvittavan työn vaativuuden arviointi on horjuvalla, alati muuttuvalla pohjalla johtuen kohderyhmän elämäntilanteesta. Toisaalta TVA:n (Työn Vaativuuden Arviointi) kone putosi jo 1990-luvulla; käsitykset työn vaativuudesta törmäsivät perinteisiin ajatuskaavoihin, koulutuksellisten näkökohtien erilaisiin painotuksiin osaamistekijänä ja hallinnollisen ja suorittavan työn merkityksen erilaiseen arvostukseen.

Lähteminen liikkeelle "huolellisesta tarveanalyysista" johtaa pitkiin työstämisprosesseihin, joiden aikana kohderyhmän tarpeet ehtivät muuttua moneen kertaan ilman että todellisen työn alkuun olisi edes päästy.
Näistä syistä ymmärrän liikkeellelähtöä yleiseltä tasolta, mikä mahdollistaa lain saamisen nopeasti liikkeelle ja antaa resurssien myötä mahdollisuuden lähes välittömään liikkeellelähtöön vanhustenpalvelulain edellytämän laajennetun  toiminnan käynnistämisessä. Tämä on linjassa myös alan ammattiliittojen näkemyksen kanssa. Erittäin tärkeää on myös se, että kaupalliset palvelujen tarjoajat eivät pääse pelaamaan henkilöstömitoituksilla ja polkemaan tarjouskilpailuissa tätä kautta hintoja.

Jos sattuisi käymään niin - mihin en oikein jaksa uskoa - että väkeä tulisi palkattua  tehtäviin enemmän kuin tarvitaan, merkitsisi se ainakin johonkin mittaan saakka mahdollisuutta etsiä ja rakentaa uutta laadullista ulottuvuutta vanhusten palvelutyöhön. Esimerkiksi kotihoidon tuessa tällä on valtavan paljon merkitystä, joten pääministeri Kataisen huoli mahdollisen hoidon tai henkilöstön laitostumisen lisääntymisestä ei itse päätavoitteen kannalta voi muodostua ainakaan pitkäaikaiseksi ongelmaksi.

Työpaikkoja  näyttäisi siis olevan tulossa vanhusten palveluihin, mutta onko niitä kohtaan tarpeeksi mielenkiintoa työtä hakevalla aktiiviväestöllä? Vanhusten hoitamista ei pidetä kovin seksikkäänä elämäntehtävänä eikä se sitä olekaan jos työ suuntautuu riittämättömällä henkilöstömäärällä viime hetkiään elävää ihmisen auttamiseen. Vanhan sosialistisen periaatteen mukaan määrä muuttuu myös laaduksi, kun henkilöstö- ja muita palveluresursseja on riittävästi käytössä.

Ihmisten motivaatiotaso on erilainen kaikissa työsuhteissa työnantajasta riippumatta. Laiskuuden ja motivaation puuttumisen asettaminen henkilöstömitoituksen parantamisen esteeksi ei johda mihinkään ja on vastoin sitä arkikokemusta, että ihminen oppii yleensä pitämään tehtävästään: työ tekijäänsä neuvoo. Työelämään voidaan lisäksi monella tavalla rakentaa vaihtelua, viihtyvyyttä ja sosiaalisuutta lisääviä elementtejä - eikä vähiten silloin kun ollaan tekemisissä elämää kokeneiden seniorikansalaisten elämän iltapuolen tukemisessa.

Aatteellista alumiinia

Kukapa ei haluaisi jopa mielellään ilmoittautua kansanvallan, osallistamisen, osallistumisen ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämisen etuvartijaksi ja kehittäjäksi. Sosialidemokratialle nämä ovat jo aatteelliseen arkikieleen iskostuneita käsitteitä. Kyllä myös liikkeen kannattajat - ja vastustajatkin - rakentavat tämän lähestymistavan varaan ja miksei myös vuorollaan tehtävissä ja niinmuodoin myös vastuussa olevat – tietyin varauksin.

Varauksellisuudella tarkoitan tässä sitä perusdemokratiaan kuuluvaa asennoitumistapaa, jonka mukaan asioista keskustellaan, oman lähestymistavan lisäksi otetaan muitakin mielipiteitä huomioon, kuunnellaan ja kirjoitetaan esiin nousevia ajatuksia muistiin. On opittu myös empatiaa: uusia ajatuksia kehutaan mielenkiintoisiksi, kehittämisen arvoisiksi, niitä kannattaa laittaa hautumaan. Mutta laitetaanko?

Kansanvaltaisen liikkeen toimintakonsepti rakentuu kuuntelemisen, ryhmätöiden, ja ideoiden kehittelyn ja laajan neuvoa antavan toiminnan varaan. Edustajat ja tehtäviin pyrkivät tulevat toreille ja tilaisuuksiin kuuntelemaan ja keskustelemaan. Aatteellista kamaa tulee seminaareista, keskustelutilaisuuksista, lukemattomista paikoista. Vaikuttajille soitellaan, lähetetään sähköposteja, kirjoitellaan, nykyistään hihasta, esitetään varteenotettavia ajatuksia.

Nyt seuraa ratkaiseva kysymys: minne uudet ajatukset joutuvat, miten niitä kerätään ja miten niitä työstetään eteenpäin?

Vastaus kuuluu: käsitellään satunnaisesti, muiden kiireisten tehtävien ohessa, pääsääntöisesti ei mitenkään. Koulutusyhteisöjen työn ja opintojen yhteydessä tehdyt ryhmätyöt päätyvät kouluttajan kaapistossa mappi ööstä aikaa myöten roskikseen, hautautuvat kiireisen edustajan paperipinoihin, unohtuvat vanhoihin muistiinpanoihin. Hyvä idea on laitettu hautumaan, hautautumaan ja muuttumaan sekajätteeksi aatteellisen tietoisuuden kaatopaikalle.

Puhutaan kuuntelusta, empatiasta, vuorovaikutteisuudesta, avoimuudesta ja osallistamisesta. Laajan neuvoa-antavan toiminnan kohtalona näyttää kuitenkin olevan päätyminen aatteelliseksi sekajätteeksi jota ei systemaattisesti työstetä, jäsennellä ja oteta aatteellisen arvioinnin pohjamateriaaliksi. Voihan olla että päättävässä asemassa olevan henkisessä prosessissa jotakin päätyy päätöksenteon ja jopa toteuttamisen asteelle, mutta ajatuksen alkuperäiseen esittäjään uudella ulottuvuudella lienee useimmiten seitinohut yhteys jos sitäkään. Luovasta ponnistelusta ei palkita eikä siihen kannusteta; uuden ajatuksen esitäjä saattaa pikemminkin päätyä vähän kummallisena pidettyjen laajahkoon joukkoon. 

Aidon kuuntelun, neuvoa-antavan toiminnan, ideoiden ja ajatusten kokoamisen, siis osallistamisen pitäisi luonnostaan johtaa järjestelmälliseen arvomateriaalin kokoamiseen, jäsentämiseen ja saattamiseen neutraalin ja toimivan, siis hyvin organisoidun, tietoisen aatteellisen työstämisen kohteeksi. Mitään aatteellisessa toiminnassa tuotettua ei pitäisi hukata, aatteellisen arvotuksen tulisi koota henkisen työn tuloksia kaikilta sektoreilta, kaikista tilaisuuksista, ennenkaikkea hierarkioiden ulkopuolelta ja lisäksi ainakin alkuvaiheessa anonyymisti, jotta yhteiskuntaluonteeseemme kuuluva auktoriteettiusko ei pääsisi pudottamaan väärältä taholta tulevia ajatuksia jo kättelyssä historian roskatynnyriin. Erityisen arvokkaita ovat ilmeisesti juuri järjettöminä ja irrationaaleina pidetyt ajatukset, koska uuden olemukseen kuuluu oudolta ja uskomattomalta tuntuminen. Ei ole kovin ainutkertaista että järjettömänä ja jopa hulluna pidetty muuttuu järjelliseksi ja nerokkaaksi - ja päinvastoin.

Kuin puhutaan kansanvaltaisesta työväenliikkeestä, esimerkiksi Työväen Sivistysliitolla tulisi olla käytössään resursseja tällaisen toiminnan organisointiin. Tällä hetkellä niitä ei ole eikä näkyvissä olevien raamibudjettien puitteissa ole tulossakaan. Ainoa joka on saanut varoja aineistojensa järjestämiseen valtiolta, taitaa olla EK, jonka materiaalit Vanhasen-Kataisen hallituksen aikana arkistoitiin valtion projektiluonteisella tuella  Mikkelissä.

Jokainen edustaja joka on kuunnellut sitä intensiivistä tapaa millä hänelle ajatuksia esitetään, on voinut havaita esittämiseen ja sisältöön ladatun henkisen energian ja ajatustyön. Jos empatian osoitus jää pelkäksi muodollisuudeksi eikä rationaalista uskoa asian käsittelyyn synny, muuttuu tapahtuma käänteiseksi voimaksi, pettymykseksi ja vihaksi joka uhkaa murskata aatteellisen liikkeen perusteita myöten, niinkuin lupauksistaan luopuneelle petturille kuuluukin tapahtua.

Kävin muutama vuosi sitten Ala-Saksissa tutustumassa uudenuutukaiseen kaatopaikkaan, jonne rahdattiin jätettä koko Nieder-Sachsenin osavaltion alueelta. Sisääntuonnin yhteydessä toimi firma, jonka toistakymmentä työntekijää avasivat jokaisen talousjätepussin ja erottelivat moskan joukosta arvomateriaalit talteen. Työ kannatti, yrityksen kulut tulivat katetuiksi pelkällä roskapusseista löytävällä alumiinilla, näin meille kerrottiin.

Koskahan aatteellinen alumiini tulee systemaattisen keräämisen, tallentamisen ja jatkoprosesseihin johtavan työstämisen kohteeksi?

Säästämisen kahdet kasvot

Tässä taas yksi sellainen haaste, joka uusissa(kin)  kunnanvaltuustoissa on kiihkeän keskustelun kohteena; uudet valtuutetut joutuvat tähänkin haasteeseen vuoden 2013 alusta ottamaan kantaa:

Toimihenkilöliitto Erton puheenjohtaja Juri Aaltonen nosti kolumnissaan ”Ilmaistyölläkö säästöjä?” esiin tärkeän ulottuvuuden, jonka kansssa myös uudet valtuustot vuoden 2013 alusta joutuvat tekemisiin. Kysymys on kansalaisjärjestötoiminnasta, puuttuvista voimavaroista julkisissa palvelutehtävissä ja – taas kerran, väärästä säästämisen käsitteestä julkisella sektorila.

Viimeiset kymmenen vuotta kansalaisjärjestöjä – ikäihmisten järjestöt mukaanluettuna – on kannustettu lisääntyvässä määrin vapaaehtoistyöhön, auttamaan vanhuksia, tekemään töitä ilmaistyönä urheiluseuroissa, kulttuuritoiminnassa ja valtakunnallissakin tapahtumissa. Totta on että toiminnallisuus koetaan usein mielekkäänä, välittäminen ja auttaminen ovat perusarvoja, kuten Juri Aaltonen kolumnissaan toteaa.
On toki ulottuvuuksia joihin ammattimaisella työllä ei välttämätä ylletä. Kun Mosan kisällit tai Tapanilan seniorikuoro käy vanhusten palvelukeskuksessa tai kuntoutuslaitoksessa laulamassa, silloin on kysymys toiminnasta johon ammattityö ei yllä – eikä tarvitsekaan yltää. Kahvikupponen on riittänyt osallistujille palkkioksi esiintyjille pitkään harjoitellusta esityksestä. Sekin olisi saattanut olla merkittävämmän korvauksen arvoinen.

Mutta kun vapaaehtoistyöllä ryhdytään korvaamaan ammattityötä säästämistarkoituksessa, silloin ollaan väärillä jäljillä. Hyvinvointiyhteiskunnassa säästäminen tarkoittaa voimavarojen kartuttamista, yhteisen sektorin voimistamista, henkilökunnan ja muiden resurssien lisäämistä, tekijöiden palkkaamista ja kouluttamista uusiin tehtäviin. Jos säästämisellä ymmärretään yhteisten voimavarojen vähentämistä ja ihmisten houkuttelemista ilmaiseen työpanokseen lähimmäisenrakkauden nimissä, muuttuu toiminta yhteisen hyvinvoinnin rakentamisen sijasta sen kuihduttamiseksi ja näivettämiseksi. Jokainen tietää, että hyväntekeväisyytreen perustuva työ loppuu lyhyeen, kun joudutaan vaativiin tilanteisiin ja vastoinkäymisiin – ja niitä auttamistyössä tulee eteen tavan takaa.

Ihmiset tekevät nykyäänkin paljon omaehtoista työtä järjestöjen piirissä, usein niiden aatteellisen tehtävän innoittamana, itseään säästämättä, vanhuuteen ja voimien ehtymiseen saakka. Toiminta järjestöissä on läpi vuosien ollut tärkein yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja vastuuseen kasvattaja. Siellä on opittu yhteisöllisyyttä, yhteistoimintaa, on aktivoiduttu tehtäviin ja otettu vastuuta sekä järjestöstä itsestään että yhteiskunnasta laajemminkin. Tässä suhteessa poliitiset järjestöt ovat erityisen merkittäviä – ne muodostavat parlamentaarisen ja edustuksellisen demokratian kivijalan.

Miten yhteiskunta suhtautuu näihin järjestöihin? Niiden merkitys tunnustetaan, mutta yhteiskunnan tuki niille on muoodollista, köydellä työntämistä; kokoontumistiloista on uudelleen alettu periä maksuja, toimihenkilöiden ammattitaitoakin vaativiin tehtäviin, hallinnon hoitoon, rahastonhoitoon, toimiston ylläpitämiseen, kirjanpitoon, arkistointiin yms. ei avustuksia riitä. Jokainen tietää että pelkillä jäsenmaksuilla ei aatteellisten järjestöjen toimintaa jakseta pyörittää. Ammattiliitot muodostavat tässä suhteessa suorastaan historiallisen poikkeuksen, mutta siinä on kysymys toimeentulosta ja palkasta, palvesuhteen ehdoista. Sielläkin tehdään erittäin paljon vapaaehtoistyötä luottamusmiehinä, rahastonhoitajina, puheenjohtajina, sihteereinä, työsuojelutehtävissä.

Kun vapaaehtoistoiminnasta puhutaan, olisi suuri yhteiskunnallinen tehtävä saattaa kansalaisjärjestötoiminta tärkeänä osallistamisen ja osallistumisen muotona ajan vaatimalle tasolle. Tässä ei olisi kuitenkan kysymys säästöjen hakemisesta julkiselle sektorille, vaan voimavarojen kartuttamisesta niin, että perustehtävät saataisiin asianmukaisten korvausten piirin – ja että järjestöjen arvopohjan mukaista toimintaa voitaisiin myös suhteessa yhteiskuntaan kehittää.

Kansalaisjärjestökentän kunnostaminen on moottoritien rakentamiseen verrattavissa oleva suurtehtävä, mutta tässä oltaisiin rakentamassa tietoisuuden uutta valtaväylää. Se olisi samalla mielekäs työllistämisprojekti ja sopisi erinomaisesti myös nyt ajankohtaisen nuorisotakuun toteutusmuodoksi.

Hyväntekeväisyyteen perustuva ilmaistyö ja vapaaehtoistoiminta ei voi korvata sitä vastuullisuutta, pitkäjännitteisyyttä ja modernin tekniikan soveltamisessa vaadittavaa ammattitaitoa ja turvallisuutta, joita tehtäviin koulutettu ja asianmukaisesti palkattu työvoima toteuttaa.

”Tarvitsemme avointa keskustelua vapaaehtoistyön ja järjestöjen asemasta osana sosiaalipalveluja”. Vastuu palvelujen järjestämisestä ei saa edes kuntien talouspäälliköiden päiväunissa siirtyä vapaaehtoistuenh harteille.” Näin kirjoittaa Juri Aaltonen ja hän on mielestäni enemmän kuin oikeassa.

Hän on itse asiassa yhden suuren yhteiskunnallisen uudistuksen, osallistamisen valtaväylän avaamistaan odottavalla portilla.

Pakkoyhtiöittämistä vapauden nimissä

Aluksi pieni lainaus Helsingin Sanomista, se on julkaistu jo 23.4. 2010, asia ei siis ole aivan uusi: 

”EU:n komissio otti äskettäin kantaa kunnallisiin liikelaitoksiin. Komission mukaan kilpailullisilla markkinoilla toimivat kunnalliset liikelaitokset tulisi yhtiöittää. Komissio otti erityisesti kantaa Helsingin kaupungin Palmia-liikelaitokseen.
Uusi laki ei koskisi pelkästään paljon puhuttuja liikelaitoksia, vaan kaikkea muutakin toimintaa, jossa kunta toimii kilpailutilanteessa markkinoilla.

"Sellaisessa toiminnassa kunnat joutuvat muodostamaan joko yhtiön, yhteisön tai säätiön", lainsäädäntöneuvos Auli Valli-Lintu kertoo. Auli Valli-Lintu sanoo, että uutta yhtiöittämisvelvollisuutta on valmisteltu juuri siksi, että komission päätöstä on ennakoitu.”



Minä kirjoitin puolestani jo 23.7. 2009 eräässä blogissani julkisen ja yksityisen toimeliaisuuden eroista seuraavaa:

”Hallinnollisesti julkinen talous perustuu kansanvaltaan ja yhteisesti tehtyihin päätöksiin. Tässä mielessä julkisella sektorilla toimiva voi olla ylpeä ja motivoitu tehtävästään – se on ankkuroitu valtuustojen ja niiden toimielinten yhteisiin päätöksiin. Tehtävä on yhteisellä päätöksellä koettu tärkeäksi. Julkisen sektorin tehtäväkokonaisuutta valvotaan ja kehitetään yhdessä. Vuosittain tulos sekä toiminnan että talouden osalta on yhteisen tarkastelun kohteena valtuustoissa, toimielimissä, hallinnossa. Kansalaisen kannalta kysymys on avoimuudesta julkisen sektorin toiminnassa.

Yksityinen toiminta on – kuten nimikin jo asian ilmaisee – luonteeltaan yksityistä ja hallinnoltaan suljettua. Lainsäädäntö asettaa sille tietyt vähimmäisehdot, jotka julkisuuden ja transparenssin kannalta näyttävät olevan samalla kertaa sekä minimi että maksimi. Tavoite tälle toiminnalle on tuloksessa ja taseessa ”viivan alla” mikä tarkoittaa liikevoiton tavoittelua. Viivan päällä oleva on vain keino –  tavoite sinänsä – voiton maksimoimiseksi. Kansalaisen kannalta yksityisen yrityksen hallinto on suljettua ja läpinäkymätöntä. Paljon tarpeeellista ja hyödyllistä toki tehdään: yllättävän usein työntekijät kokevat työnsä mielekkääksi, enemmäksi kuin pelkäksi palkan ansaitsemiseksi. Kun jokainen tavoittelee voittoa ja riistää sitä työntekijöiltään ja kanssaihmisiltään, kaikkien oletetaan tulevan onnellisiksi. Tämä on pääomakeskeisen, siis kapitalistisen hyvinvointiajattelun olennainen ja keskeinen sisältö.”

Euroopan komission vaatimus kansanvaltaisen ja avoimen hallinnon yhteydessä toteutetun toiminnan ja hallinnoltaan suljetun yrityksen ja aika usein yksityisen voitontavoittelun piiriin kuuluvan toiminnan asettamisesta samalle viivalle tasapuolisuusvaatimuksen nimissä on mielestäni täysin absurdi. Euroopan Unionin perustaminen oli lähtökohtaisesti demokratiaa edistävä ja sotaa vastustava prosessi, taustalla olivat sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan opetukset. Kun katselee Etelä-Euroopan yhä kiihkeämmiksi ja laajemmiksi käyviä ja toistuvia mielenosoituksia, pitäisi tässä yhteydessä hätäkellojen alkaa soida myös vastuuta kantavien tietoisuudessa. 

Komissio kuitenkin ajaa vapauden nimissä lailliseksi julistettua riistoa monilla ei tavoilla. Julkisten rakenteiden pakkoyhtiöittäminen on yksi tällainen, rauhaa ja demokratiaa vaarantava diktaatti, jolle halutaan lain voima. Sillä ei ole kansan keskuudessa tarvittavaa kannatusta, päinvastoin, palvelut halutaan säilyttää julkisen hallinnon omana toimintana. Ylhäältä tuleva diktaatti ei edusta demokratiaa vaan nimensä mukaisesti diktatuuria.

Sosialidemokratialle tällainen pakkoyhtiöittäminen on historiallisestikin äärimmäisen vakava paikka. Todettiinhan jo vuoden 1903 Forsan kunnallispoliittisessa ohjelmassa, että ”kunnallisia töitä ei pidä antaa välikäsille”. Tämä kaukonäköinen kannanotto on osoitanut eettisen ja moraalisen kantavuutensa vuosikymmenten saatossa.

Jos Jutta Urpilainen valtionvarainministerinä ja Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajana joutuisi esittelemään tällaisen lain tulevaksi voimaan ensi vuoden alussa alkavan kunnallisvaltuustojen toimikauden aikana ja jos laki kaiken lisäksi toteutuisi, Etelä-Euroopan poliittinen palo leviäisi pikavauhtia myös tänne Pohjolaan ja Suomeen.

Esimerkiksi Helsingissä kunnallisen energialaitoksen ja sataman tuotot ovat mahdollistaneet kaupungin veroprosentin pitämisen jokseenkin kohtuullisena, mikä on kompensoinut jonkin verran muuten kalliiksi tulevaa elämistä maan pääkaupungissa. Palvelujen kaupallistaminen vie moraalisen pohjan veronmaksulta; jotakin aivan olennaista romahtaa kunnallisesta demokratiasta. Vaarassa ei ole ainoastaan Euroopan Unionin romahtaminen, vaan sen toimesta luotujen ja ylhäältä tulevalla diktaatilla toteutettujen kansallisten rakenteiden romahtaminen samantien. Näiden palvelusten myyminen yli kuntarajojen on jossakin määrin helpottanut pirstaleisen kuntakentän palvelujen saantia sananmukaisesti avoimilta ja kansanvaltaisilta markkinoilta.

Se mitä erityisesti ihmettelen on se, että europarlamentaarikkomme eivät ole suutaan tästä kysymyksestä avanneet, vaikka tällaisen pakkopelin tulo on täytynyt olla tiedossa. Mikä on sosialidemokratian ja kansanvaltaista hyvinvointivaltiota rakentavien voimien strategia tässä yhteydessä?

Tehtävä talousjohdolle

Kunnallisvaalit lähestyvät, mukana on paljon uusia ehdokkaita ja uusia valtuutettujakin on vuodenvaiheessa varmaan runsaanpuoleisesti aloittamassa uutta tehtävää. Jo vaalikamppailun aikana on tullut kehiteltyä teemoja ja esiteltyäkin niitä, mutta aina on noussut vastaan kysymys: mistä rahat? Millä resursseilla? Kuinka uudistus rahoitetaan?

Kuntien taloudellisesta tilanteesta saattaa nuorelle ja uudelle valtuutetulle ylipäätään tulla ensimmäinen lannistava kynnys, jossa kuvitelmat uudistuksista joudutaan työntämään taka-alalle. Voisin kuvitella ensimmäisten uusien valtuustojen preppaustilaisuuksien keskeisenä teemana olevan kunnan taloudellisen tilanteen, sen tasapainottaminen, säästämistarpeet ja prioriteettien asettaminen vallitsevien tosiasioiden pohjalta.

Juuri tämä on se tuleva tilanne jossa sormi tahtoo mennä yhdeltä jos toiseltakin kummastuksen suuhun. Eikö mitään siitä uudesta ja tarpeellisesta jota vaalikamppailun aikana on jo suunniteltu, kyetäkään toteuttamaan? Pelkkiä säästöjä karsimista, raastavaa realismia?

Kun julkisen talouden rahoituspohjasta puhutaan, on verojen ja maksujen ohella puhuttu varsin vähän muista mahdollisista rahoitusinstrumenteista. Voisiko sellaisia ylipäätään olla olemassa?

Se on tiedossa että suomalaiset ovat valmiita maksamaan veronsa hyvinvointiyhteiskunnan pystyssäpitämiseksi. Veroprosentit ovat jo nyt korkealla, hyvällä pohjoismaisella tasolla, tekisi mieli sanoa. Mutta rajansa kaikella. Ei uusi valtuutettu voi lähteä ensimmäiseksi verojen ja maksujen korottamisesta puhumaan.

Meille kaupataan pörssiosakkeita, rahastosäästämistä, uusia odotusarvoihin perustuvia tuotteita. Odotukset ja lupaukset ovat usein suuria, sellaisiinhan ostopäätös useimmiten pankin tarjoaman kahvikupposen ääressä perustuu. Suuria ovat olleet tavallisen yksityissäästäjän pettymyksetkin, kun katselee tilannetta koko Euroopan tasolla.

Voitaisiinko kuntien rahoituksen tueksi ja vaihtoehdoksi pörssijoittamiselle luoda omia rahoitusinstrumentteja, vaikkapa joukkovelkakirjalainoja? Sellaisiahan on jo olemassa, tosin kuntarahoitus toimii itse sijoitusyhtiönä ajatellen julkisen hallinnon rahoittamisen ohella myös omaa menestystään. Kun kunnan rahoitustarve on tässä ensisijaista, tulee kysyä: voisiko kunta itse laskea liikkeelle oman, projekti- tai toimialakohtaisen joukkovelkakirjalainan?

Kunnilla on yleensä maa- ja kiinteistöomaisuutta runsaasti, joten kyllä kunnissa vakuuksia riittää joukkovelkakirjalainan liikkeellelaskemiseksi. Keskeinen tekijä on kuitenkin kunnan oikeus kantaa veroa. Kahdenkymmenen prosentin ”pylläysoikeus” kuntaveron muodossa merkitsee lisätuloa jokaisesta kunnan alueella työllistetystä. Tiedossa on, että kuntien tarjoamat tehtävät ovat työvaltaisia, valtaosa hankkeiden rahoituksesta menee palkkoihin, siis työllistämiseen. Raha kiertää vuoden aikana monessa kukkarossa ja kassassa, työllisyydellä ja sen parantamisella on valtava voima. On oikeastaan ihme että tätä dynamiikkaa ei ole nykyistä enempää tutkittu.

Voisiko kunta itse laskea liikkeelle projektikohtaisen, pysyväksi rahoitusinstrumentiksi tarkoitetun velkakirjan? Voisiko kunta tältä osin toimia itse omana pankkinaan? Nämä ovat asioita jotka pitää selvittää ja joita sietäisi kokeilla. Uusi valtuusto voisi antaa kunnan rahoitusjohdolle ensi töikseen tehtävän vaikkapa sadan euron suuruisen nuorisotakuubondin, vanhustenhuoltobondin, sosiaaliturvabondin tai rakennushankebondin liikkeellelaskemiseksi. Bondi tarkoittaa tässä määräkokoista joukkovelkakirjayksikköä, joka olisi vapaasti ostettavissa ja jolle kunta maksaa pankkikorkoa korkeampaa korkoa. Motiivina tällaisten bondien ostamiseen on hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen rahoittaminen ja uuden dynamikan saattaminen liikkeelle julkisissa palveluissa.

Vaalikamppailun aikana olisi jo etukäteen tärkeää selvittää, mitkä puolueet ovat ylipäätään valmiita julkisen sektorin vahvistamiseen ja yhteisen säästämisen kasvattamiseen uusilla rahoitusinstrumenteilla. Samaa tarvetta dynaamiseen toimintaan löytyy varmati muistakin kunnallisvaalipuolueista, mutta ei varmastikaan kaikista.

Vain yksi esimerkki: nuoret pitäisi saada hallituksen valmisteleman valtakunnallisen nuorisotakuun hengessä nopeasti työn syrjään kiinni. Huoli nuorten tulevaisuudesta painaa meidän kaikkien mieltä. Eikö tähän hankkeeseen kannattaisi kuntabondin, uuden rahoitusinstrumentin muodossa panostaa?

Kun uusi valtuutettu siis joutuu kunnan taloudellisen todellisuuden kanssa vastakkain, olisi hyvä olla suunnitelma valmiina uusien vaihtoehtojen löytämiseksi. Jo etukäteen tulisi hakea kavereita myös muista valtuustoryhmistä ennenkuin aloitekyvyttömyys ja omaan ryhmään sulkeutuminen pääsee uudessa valtuustoryhmässä vallan päälle.

Hyökkäys on paras puolustus, sanotaan. Aloitteellisuus ja rohkeus vaatia uusia lähestymistapoja on luonnollinen osa ainakin uuden valtuutetun elämänasennetta – yli puoluerajojen. Yhteistä sektoria on vahvistettava. Siksi kunnan talousjohdolle on asetettava myös tehtäväksi työstää uusia, dynaamisuutta ja todellista toivoa luovia rahoitusinstrumentteja. Projektikohtainen kuntabondi, määräkokoiseen yksikköön pohjautuva joukkovelkakirjalaina voi olla yksi varteenotettava vaihtoehto.

Sopiiko tällainen myös kuntayhtymään tai muihin kuntien yhteisiin hallintohimmeleihin? No ei sovi, koska niillä ei ole veronkanto-oikeutta eikä riittävästi omaa omaisuuttakaan. Bondin voi laskea liikkeelle vain veronkanto-oikeudella varustettu yhteisö.

Kunta on juuri sellainen.