Pyhittääkö tavoite keinot?

Kotkaliikkeessä - sosialidemokraattisessa kasvamaan saattamisen järjestössä - oli jo 1950-luvulta lähtien 'kuntoisuuskäskyissä' yksi kehoitus jossa sanottiin:  "Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä vakaumusta." Rinteen hallituksen kaatumiseen johtaneen tapahtumaketjun yhteydessä tuli tämäkin, sosialidemokratialle tuttu ja velvoittava periaate mieleen. Vakaumus on jossakin määrin syvempi ilmaisu kuin pelkkä mielipiteen kertominen. Taustalla on arvoja ja parhaimmillaan kokonainen arvomaailma, joka ohjaa toimintaa, ilmaisuja ja jopa käyttäytymistä. Suomalainen sananlasku ilmaisee tämän asian seuraavasti: "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin."

Hallituskriisiin johtaneessa tapahtumaketjussa sen enempää Rinnettä kuin Paateroakaan ei syytetty valehtelusta, vaikka ristiriitaisuutta tapahtumien ja lausuntojen tuiskeessa saattoi esiintyäkin. Molempien vakaumus ja tahtotila suhteessa palkkoihin ja toimeentuloon ilmaistiin hallitusohjelmassa: "Edistämme palkkatasa-arvoa ja jatkamme samapalkkaisuusohjelmaa." Jo tämän yleisperiaatteen olisi pitänyt johtaa valtiojohtoisessa laitoksessa - siis Postissa - kriittiseen oman toiminnan tarkasteluun.

Tämän tahtotilan ilmaiseminen myös Postin työtaistelun aikana taisi olla se ratkaiseva syy, joka johti ministerieroon ja lopulta hallituksen kaatumiseeen. Rinteen ammattiyhdistystausta ja 180-asteen käännös suhteessa edellisen hallituksen kilpailukykypolitiikkaan tuli ilmaistua 'työehtosopimusshoppailuna'. Keskustapuolueen eduskuntaryhmän takapenkillä vaaniva edellisen hallituksen pääministeri odotti vain sopivaa hetkeä iskun tekemiseen. Paljastetut Whatsup-viestit ja sähköpostit näyttävät osoittavan, että epäluottamuksen syynä oli kunnioitusta ansaitsematon Rinteen vakaumus ja siihen liittyvä ammattiyhdistystausta.

Onko ammattiyhdistystoiminta jotenkin ristiriidassa ihmisoikeuksien ja demokraattisten arvojen kanssa? Yhdistyneiden Kansakuntien Yleismaailmallinen Ihmisoikeuksien Julistus on tässä yhteydessä tärkeä ja kantava ohjenuora. Se on sitä kokonaisuudessaankin, mutta tapahtuneen johdosta kannattaa kiinnittää huomiota sopimuksen 23. artiklaan:

"23. artikla.

Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan.
Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä.
Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot.
Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi."

Jokainen on myös oikeutettu - pääministeriä myöten - kaikkeen siihen suojaan, jonka ihmisoikeuden antavat: Tämä todetaan jo sopimuksen 2. artiklassa:

"22. artikla. 
Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Mitään erotusta ei myöskään pidä tehdä sen maan tai alueen valtiollisen, hallinnollisen tai kansainvälisen aseman perusteella, johon henkilö kuuluu, olipa tämä alue itsenäinen, huoltohallinnossa, itsehallintoa vailla tai täysivaltaisuudeltaan minkä tahansa muun rajoituksen alainen."
---
Suomikin on ratifioinut myös Kansainvälisen työjärjestön keskeiset sopimukset ja periaatteet, joiden mukaan työelämässä on toimittava. Vuonna 1998, 86. kansainvälinen työkonferenssi antoi julistuksen työelämän perusperiaatteista ja oikeuksista .
Tämä julistus sisältää neljä peruspolitiikkaa:

Työntekijöiden oikeus liittyä vapaasti ja neuvotella kollektiivisesti
Pakotetun ja pakollisen työn lopettaminen
Lapsityövoiman lopettaminen 
Työntekijöiden epäreilun syrjinnän päättyminen

ILO korostaa, että sen jäsenillä on velvollisuus pyrkiä noudattamaan täysin näitä periaatteita, jotka sisältyvät asiaankuuluviin ILO: n yleissopimuksiin. Useimmat jäsenvaltiot ovat nyt ratifioineet perusperiaatteita edustavat ILO: n yleissopimukset.

Edelläkuvatut periaatteet on tarkoitettu käytännössä sovellettaviksi ja ne muodostavat tärkeän osan siitä oikeusvaltioperiaatteesta, jota Rinteenkin nyt eronnut hallitus ajoi toisena tärkeänä periaatteena sovellettavaksi koko Euroopan Unionin tasolla.

Kun tässä valossa katselee vapaan ja puolueettoman, kaupallisiin arvoihin ja sieltä rahoituksensa saavan  median vyörytystä ja loppupeleissä  tapahtunutta ja perustelematta jäänyttä pääministerin luottamuksen menetystä, herää vahva epäilys että keskeisiä demokratiaan ja oikeusvaltioon liittyviä periaatteita ja toimintakäytäntöjä ei syksyn kriisissä noudatettu. Kysymyksessä oli poliittinen ajojahti, jonka toimintakäytännöt muistuttavat enemmän mobbausta kuin oikeusvaltioperiaatetta. 

Edeltäneen hallituksen kilpailukykypolitiikka oli itse asiassa mitä jyrkimmässä ristiriidassa sekä ihmisoikeuksien että työelämäsääntöjen keskeisten perusarvojen kanssa. Kun mobbaamisen tielle lähdettiin, olisi pitänyt ymmärtää, että aina löytyy voimia jotka saavat lisämotivaatiota ja vauhtia autoritaarisesti ja riistävästi asennoituneen, pohjimmiltaan kaupallisen median ylilyönneistä. Oikeutettu yhteiskunnallinen kritiikki muuttuu poliittiseksi vainoksi, jossa arvokasta ja aktiivista työtä tekevät ja yhteiskunnallista vastuuta kansalaisjärjestöissä ja yhteiskunnallisissa elimissä kantavat joutuvat vakaumuksensa vuoksi 'poliittisen pogromin' kohteeksi. Tietynlainen vakaumus julistetaan lopullisesti pannaan. Sitä ei juuri kukaan kestä pitkään; sillä on seurauksia jotka niin yhteiskunnallisen toiminnan, yleisen aktiivisuuden ja myös inhimilliseltä kannalta ovat epäproduktiivisia, lamaannuttavia ja aktiivisen, kansanvaltaisen yhteiskunnan henkistä pääomaa murentavia.

Pyhittääkö tavoite käytetyt keinot? Ei pyhitä. On kuten Erich Fromm, maineikas Frankfurtin koulun sosiaalipsykologi tavoitteiden ja keinojen suhteesta totesi: "Viimeinen sovellettu keino on jo osa päämäärää". 

Pelättävissä on, että jos tätä epäproduktiivista, tuhosuuntaista toimintakulttuuria ei avata ja arvostella, että keinot vain kovenevat demokratiaa kunnioittavan ja sen mukaan elävän kansalaisen on tavalla tai toisella suojauduttava. Historiasta löytyy tästäkin huolestuttavia esimerkkejä:

Kuinka oikeusmurha tehdään?

Omistajaohjausministeri Paateron eroilmoitus 29.11. 2019 ja siihen johtanut ryöpytys mediassa ja eduskunnassa on ollut viime päivien ja viikkojenkin keskeistä uutisaineistoa. Olen tähän keskusteluun  itsekin osallistunut lähinnä Facebookin kautta ja toteuttanut siten tasavallan presidentin itsenäisyyspäiväkutsujen teemaksi nostamaa tiedon ja yhteiskunnallisen keskustelun periaatetta. Seuraavassa muutamia postauksia Facebookin toimintalokistani poimittuna:

29.11. 2019
Poliittisen tahtotilan ja luetun ymmärtäminen
Postin hallituksen puheenjohtaja väittää, että hän - eikä Postin hallitus - ole saanut suullista tai kirjallista ohjetta miten toimia yhden ryhmän siirtämisessä toisen, eriarvoistavan, halvemman työehtosopimuksen piiriin. Hallituksen tahtotilasta sanotaan jo selvästi hallitusohjelmassa:"Edistämme palkkatasa-arvoa ja jatkamme samapalkkaisuusohjelmaa." Jo tämän yleisperiaatteen olisi pitänyt johtaa valtiojohtoisessa laitoksessa kriittiseen oman toiminnan tarkasteluun. Mielestäni postin hallitus ei voi vetäytyä tietämättömyyden verhon suojaan tässä asiassa. Ei voida edellyttää että ministeri on ällätikulla osoittamassa miten pitää päättää kun hallitusohjelman kanssa selvässä ristiriidassa oleva päätös aiotaan tehdä. Asiasta olisi pitänyt ilmoittaa ministerille jo etukäteen eikä jättää tehtyä päätöstä itse kaiveltavaksi jostakin sivulauseen sivulauseesta.
---
Parlamentaarisen demokratian ymmärtäminen
Ministeri Paateron ilmaisema luottamus Postin hallitukselle voidaan ymmärtää niinkin, että hän luottaa Postin hallituksen kykyyn lukea hallitusohjelmaa ja tulkita siitä hallituksen tahtotilaa. Kysymys on aivan keskeisestä parlamentaarisesta toimintatavasta ja erityisesti valtion omistamissa laitoksissa keskeisten poliittisten linjausten seuraamisen pitäisi olla jokapäiväistä ja luontevaa sopeutumista hallituksen ilmaisemaan tahtotilaan. Postin tapauksessa näin ei käynyt. Päinvastoin, Postin hallitus ja johto kokonaisuudessaan seurasi edellisen hallituksen kilpailukykyhenkistä politiikkaa. Lisäksi näyttää siltä, että Posti ei halua seurata Rinteen hallituksen tahtotilaa - siitä kielii Postin hallituksen puheenjohtajan Markku Pohjolan ilmoitus että hän ei aio erota. Kysymys on paitsi juridiikasta erillisen kirjallisen tai suullisen tiedon vaatimisesta hallituksen linjasta, myös poliittisesta painostuksesta aiemmin noudatetun linjan suuntaan. Onneksi paketinlakittelijoiden tapauksessa työtaistelun avulla Posti saatiin peräytymään.
---
27.11. 2019
Yksipuolinen media
Meillä puhutaan vapaasta lehdistöstä ja mediastakin, mutta tosiasiassa moniarvoisuudesta ei ole puhettakaan. Käy juuri niin kuin Aamulehden tapauksessa asiasta kerrot. Erityisesti sosialidemokratia on tämän vapaan lehdistön kattavan tulituksen kohteena eikä sosiaalista mediaa lukuunottamatta juuri mahdollisuutta ole sosialidemokratian lähtökohdista arvottavaan keskusteluun, tavoitteenasetteliusta puhumattakaan. Täytyy oikein ihmetellä, kuinka yhdistysten toimijat, valtuustojen jäsenet ja ay-liikkeen luottamusmiehet jaksavat pitää aatteestaan ja tietoisuudestaan kiinni tällaisissa olosuhteissa. Koko ajan on pelättävissä, että sanallinen tulitus muuttuu vihapuheeksi ja sen mukaisiksi teoiksi. Mistä löytäisi historiasta sopivan vertauksen tälle röykytykselle ja mielestäni tuhosuuntaisia piirteitä omaavalle yhteiskuntavisiolle? Venäjänkielestä tuli 1800-luvulla käyttöön sana "pogrom", jolla kuvattiin juutalaisiin kohdistunutta vihaa ja tuhotekoja. Minusta tämä tilanne muistuttaa sosialidemokraatteihin ja nyt koko hallitukseen suuntautuvaa 'poliittista pogromia'.
---
Koveneva politiikka
Muistiin fb-sivun toimintalokiin; näyttää siltä että ministeri Paatero on toiminut niin hyvin ja johdonmukaisesti kuin mitä hän saamansa informaation pohjalta on voinut tehdä. Postin hallitus tekee päätöksensä maapallon toisella puolen julkisten palvelujen puutteesta kärsivässä ja saastassa rypevässä San Fransiscossa, jonne juuri paria kuukautta ennen ministeriksi tullut Paatero ei osallistu. Edustajana on valtionhallinnon virkamies, joka jättää kertomatta päätöksestä ministerille. Pelkään että Paateroa vedetään tässä puolueettoman, porvarillisen, ilmoitustuloilla elävän lehdistön toimesta samalla tavalla 'kölin alta' kuin mitä tapahtui takavuosina Arja Alholle ja Maria Guzeninalle. Kaikkein kokeneimmat ja arvopohjaltan ehyimmät kansalaiset tuhotaan? Kaikesta huolimatta Paatero ei ole antanut vihalle valtaa vaan hakee edelleen luottamuksellista suhdetta Postin hallintoon. Näin minäkin olisin toiminut, jos olisin ministerin paineiden keskellä osannut...
"Postin hallituksessa istuu valtion edustajana omistajaohjausosaston finanssineuvos Minna Pajumaa. Hänen kauttaan Paateron esikunnalla on jatkuvasti suora yhteys Postin hallitukseen.
Pajumaa ei halua kommentoida aihetta HS:lle millään tavoin."
---

Poliittista noitavainoa?
Näin siinä sitten kävi; taas ajettiin rehti ja kokenut naisministeri nurkkaan, toiminut TUL:n puheenjohtajana, sosialidemokraattisen kasvatusjärjestön puheenjohtajana, lukuisissa tehtävissä omassa maakunnassaan, SDP:n puoluevaltuuston puheenjohtaja hän on parastaikaa. Kohta perinteeksi muodostuva porvarillinen kaava jatkuu; pidetään epärehellisenä, osaamattomana ja muutenkin vastuullisiin tehtäviin sopimattomana. Ei sopinut markkinahenkisesti johdettujen Veikkauksen ja Postin toimien valvojaksi. Sotkettiin mielettömän mediaryöpytyksen voimin lillukanvarsiin, ei päässyt toteuttamaan varsinaista tehtävää lyhyenä ministerinäoloaikanaan oikeastaan ollenkaan. Tämä on sitä modernia poliittista Pogromia...

Puolueeton, porvarillinen, yritysten ilmoitustuloilla ansaitseva media on puolensa valinnut - muutahan meillä ei olekaan. Se siitä vapaasta lehdistöstä, neljännestä valtiomahdista - jota se Aamulehdenkin tapauksessa sumeilematta käyttää. On siinä varsinainen tuki moniarvoiselle yhteiskunnalle...

Yhteiskuntavastuusta yritysvastuuseen
Rakenteelliset seikat ovat tässäkin taustalla. Yritysmaailma haluaa 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' nimissä ja Euroopan Komission kahden edellisen kauden politiikkaa noudattaen irtautua kokonaan yhteiskuntavastuusta.


26.11. 2019
Luottamuksen ilmapiiri:
Hyvä kirjoitus Satu Lehtolalta; mietin juuri tänään Lauri Ihalaisen eilen 26.11. 2019 A-studiossa peräänkuuluttamasta luottamuksen ilmapiiristä. Tekee mieli kysyä Mao Tse Tungin tapaan: voivatko sellaiset suunnistaa yhdessä, joilla on erilainen kartta, eri tavoite ja eri suuntaan osoittavat kompassit?
---
Yhteiskunta- vai yritysvastuu?
EK:n edustaja peräänkuulutti työntekijäpuolen 'yhteiskuntavastuuta' aamun 26.11. 2019 TV1:n lähetyksessä; tosiasia kuitenkin on että EK on Euroopan Komission kahden edellisen kauden toimenpiteiden ja suositusten mukaan luopumassa kaikesta yhteiskuntavastuusta 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' aikaansaamiseksi. Luopuminen valtakunnallisesta sopimisesta on osa tähän tavoitteeseen pyrkivää strategiaa, paikallisen sopimisen pirstominen seuraava ilmeinen askel.
---
'Erittäin kilpailukykyinen markkina'
Euroopan Unioni on peruskirjoissaan sitoutunut talousideologian yhteen ulottuvuuteen, nimittäin 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' ylivoimaiseen ja autuaaksitekevään lähtökohtaan (Lissabonin sopimus, art. 2, kohta 3) . Tämä on se yksiulotteinen lähtökohta, arvonluontia, josta Mazzucto puhuu. Markkina ei sellaisenaan luo arvoa - se tarvitsee kysyntää ostovoiman muodossa voidakseen investoida ja edistää 'yritysvastuuta'. Julkinen sektorin, valtion ja kuntien meidän tapauksessa - tehtävä on vastata arvonluonnilla kansalaisten ilmaisemaan kysyntään ja sosiaalisiin tarpeisiin. Tämä on näkynyt viime vuosina markkkinoiden pyrkimyksenä irtautua yhteiskuntavastuusta jota pyrkimystä Euroopan komissio on edellisillä toimintakausillaan voimakkaasti tukenut. Tähän ei liity mitään erityistä mystiikkaa vaan selkeä poliittisideologinen pyrkimys, jota mm. Social Europe - verkkolehti mielestäni ansiokkaasti kuvasi kesällä 2019...
---
24.11. 2019
Sopimusyhteiskunnan pirstominen
Keskitetty sopiminen on EK:n toimesta lopetettu - nyt on vuorossa alakohtaisen ja paikallisen sopimisen pirstominen...
---

22.11. 2019
Olisiko niin että juuret juontavat tässä Postin hallituksen pirstovassa politiikassa 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' aikaansaamisen ja sitten kun Postin sisälle on saatu tehtäväkokonaisuuksia toteuttavia yksityisiä toimijoita, nämä uhkaavat EU:n tasoisilla säädöksillä ja rankaisutoimenpiteillä? Eli kuin on annettu pirulle pikkusormi, se uhkaa viedä ennen pitkää koko käden?
---
Poliittinen amputoiminen
Vahvan valtion varaan hyvinvointia rakentava sosialidemokratia ja vasemmisto ylipäätään on joutunut tässä poliittisesti amputoiduksi; EU:n ja Saksan perustuslaissa - siksi kai EU:n perussopimusta on lupa kutsua - on vakava perustuslaillinen virhe: taloudellisia strategisia tavoitteita on sisällytetty yhteiskuntarakenteen perustaan ja nämä strategiset - luonteeltaan poliittiset - määräykset estävät moniarvoisen yhteiskunnallisen kehittämisen koko mantereen tasolla - vain märkkinavaihtoehto on hallitseva. Sosialidemokratian kannalta Euroopan Unionin lähestymistapa on autoritaarinen, kaikkia poliittisia voimia samaan lähestymistapaan pakottava järjestelmä. Tässä suhteessa - tosin päinvastaisessa merkityksessä - se muistuttaa vahvasti edesmenneen DDR:n valtiollista järjestelmää, jossa monia puolueita sallittiin, mutta niiden oli alistuttava neuvostotyyppisen sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän ehdoilla toimiviksi.

---
16.11. 2019
Hyvinvointivaltion rakentaminen
Kotimaan politiikassa Rinteen hallitus toimii hyvinvointivaltiota vahvistavalla otteella erinomaisella tavalla ja se ansaitsee tässä suhteessa jokaisen jäsenen ja kannattajan luijan ja vankkumattoman tuen. Jos sama ote saataisiin toteutettua myös Euroopan Unionin tasolla, sen finanssi- ja rahapolitiikassa, hyvinvointivaltiosta voisi tulla menestystarina koko mantereen tasolla. Kysymys on samalla kertaa sekä oikeusvaltioperiaatteesta että eurooppalaista hyvinvontia vahvistavasta rahoituskehyksestä.
--

Katharsis

Katharsis - äkkinäinen tunnetila puhdistumisesta, vapautumisesta, anteeksiannosta. Tunnekokemus suurena helpotuksena lienee tuttu itsekullekin elämän varrelta. Lapsena saatu anteeksianto, aikuisena vapautuminen  alkoholista tai huumeista ilmaisevat tätä kokemusta. Tuhlaajapojan paluu raamatun kertomuksena on meille useimmille tuttu. Käsitettä on taiteen ohella käytetty myös mediatutkimuksessa ja  sosiaalipsykologiassa.

Aristoteleellä katharsis tarkoittaa sitä, että herättämällä sääliä ja pelkoa tragedia johtaa näiden tunteiden puhdistumiseen. Konflikteja ja kliimaksia seuraa terapeuttinen vapautuminen jännityksestä ja harmoninen olotila. Aristoteleen oppi oli reaktiota Platonin näkemyksiä vastaan. Platon väitti tragedian ruokkivan ihmisissä sellaisia tunteita, jotka todellisessa elämässä tulisi pitää kurissa. Kuitenkin Platonin mukaan tragedia sallii hillittömän tuskan ja vihan hallita ihmistä, ja opettaa ihmisiä toimimaan näin elämässäänkin.  Platon näki filosofian itsensä katharsistisena.

Katharsis, Aristoteleen ilmaisu liittyy taiteeseen ja erityisesti kreikkalaiseen tragediaan. Kun tiedämme että antiikin Kreikan teatteri oli luonteeltaan oman aikansa tapahtumiin liittyvää yhteiskunnallista analyysia, tulee kysyneeksi, olisiko 'katharsiksella'  käyttöä myös nykyisissä yhteiskunnallisissa käänteissä ?

Millaisia ovat suuret yhteiskunnalliset katharsis-käänteet? olisiko Ranskan vallankumous 'veljeys,vapaus, tasa-arvoisuus' tunnuksineen ollut aikansa suuri puhdistautumisprosessi? Omalta elinajaltani tulee mieleen 1930-luku, toinen maailmansota ja sen päättyminen natsi-Saksan romahtamiseen ja  'ei koskaan enää sotaa!' ilmapiiriin.

Tärkeää on muistaa että myös 1950-luvun alussa tapahtunut Euroopan Unionin alkusanojen lausuminen ja eurooppalaisen yhteistyön liikkeellelähtö toisen maailmansodan jälkeisissä katharsis-tunnelmissa; vain muutaman vuoden takana oli tuon hirvittävän sodan loppuminen, sota-ajan kärsimykset ja raskas - mutta myös toivorikas - jälleenrakennuskausi. Uskottiin, että voidaan rakentaa uudenlaista tulevaisuutta rauhan ja demokratian hengessä. Mm. sosialidemokraattinen lasten kasvamaansaattamisjärjestö 'Nuoret Kotkat' syntyi rintamamiesten kokemuksista ja heidän aikaansaamanaan vuonna 1943.

Sekä bolshevikkien voitossa lokakuun vallankumouksessa vuonna 1918 että Neuvotoliiton romahtamisessa 1980-90-lukujen taitteessa voidaan nähdä näitä samoja piirteitä. Berliinin muurin murtumien edusti saksalaisille ja koko läntiselle arvomaailmalle tietynlaista puhdistautmista ja anteeksiantoakin - eihän muurin murtuessa väkivaltaa sittenkään käytetty. Elämänhalu uudistui, palautui ja uusi voimistuminen koettiin alkavaksi.

Näyttää kuitenkin käyvän niin, että ajan kuluessa puhdistumisen ja vapautumisen tunne unohtuu ja vähitellen palataan samoihin arvoihin ja asenteisiin, joihin haluttiin saada anteeksiantoa ja joista haluttiin päästä vapaiksi. Oikeistovoimat ja kansallinen itsekkyys ovat Euroopan Unionissakin päässeet uuteen vauhtiin ja nyt pelätään ihan oikeasti, että julma 1930-luku saattaa arvoineen ja asenteineen palata uudelleen. Omaksuttu yhteiskuntaluonne (Fromm)  istuu vahvassa ihmisen alitajunnassa ja periytyy suuren kirjan mukaan kolmanteen ja neljänteen polveen.

Onko Euroopan Unioni pysynyt sodanjälkeisen katharsiksen edellyttämällä tiellä? Rauhan ja demokratian kuorrutukseksi on noussut äärimmilleen viety kilpailu markkinoista ja elintilasta . Lissabonin sopimus,  Rauhan ja demokratian linnakkeessa demokraattinen valtio on käytännössä kokonaan alistettu 'erittäin kilpailukykyiselle markkinalle' (Lissabonin sopimus,  art.2, kohta 3). Markkinakilpailun tiimellyksessä EU:n jäsenmaat tavataan yhä useammin 'housut kintuissa' viemässä aseita ja sotavarustelua rauhan ja sosiaalisen turvallisuuden sijasta tukkanuottasilla oleviin  ja sotilaallisiin iskuihin valmistautuviin maihin. Jopa EU:n sisällä harkitaan jo valtionjohtajatasolla sotilaallisen puolustusrakenteen luomista yhtenäisen ja rajojaan turvaavan markkinayhteisön turvaksi. Katharsiksen henki on kadonnut, vanhat arvot ja sen mukaiset luonteenpiirteistöt ovat nousemassa uudelleen keskeisimmiksi.

Millainen uusi 'katharsis' voisi olla - ja ennenkaikkea, tarvitaanko sitä? Sosiaalisessa mediassa käydään yhä kiivaampaa ja kriittisempää keskustelua Euroopan Unionin mitä ilmeisimmin muuttuneesta arvopohjasta ja siitä, kuinka ehdottomasti ja vailla ulospääsytietä se on muurattu pysyviksi ja muuttumatttomiksi tarkoitettuihin peruskirjoihin. Kun rakenne yksipuolisuudestaan johtuen ei kykene vastaamaan suuriin yhteiskunnallisiin haasteisiin ja kansojen sosiaalisen turvallisuuden kaipuuseeen, kysymys vääristyneiden rakenteden seurauksista on ymmärrettävää. En liene kaukana oikeasta kun totean että monet aktiivisestikin yhteiskunnallista keskustelua ja Euroopan tilannetta seuraavista ovat aidosti 'ihmetyksen sormi kummastuksen suussa'. Pelättävissä on katastrofi, yhteisten rakenteiden hallitsematon murtuminen, yhteiskunnallinen räjähdys tavalla tai toisella.  Kukaan ei osaa ennustaa, miten se tapahtuisi ja mitkä olisivat seuraukset.

Onko niin, että vain väkivaltainen, hallitsematon murros, jota seuraa onnettomuus ja suuri on häpeä -  ja uusi tarve katharsikseen, se ainoa tie joka on edessämme? Aiheuttaako ilmeinen ilmastomuutos ihmiskunnan käyttäytymisessä katharsiksen, asenteiden ja elintapojen pysyvän muutoksen?

Vai käykö niin, että suuren onnettomuuden tai muutoksenkin kynnyksellä ja sen jälkeen ihmisen on Platonin ajattelun mukaisesti pidettävä 'tunteensa kurissa', kävi kuinka kävi?

Takaisin ylös pohjalta

 Katselemme televisioruuduista Barcelonan mielenosoituksia itsenäisyyttä tavoittelevan Katalonian puolesta. Palavat roskapöntöt, kaadetut autot ja tuhoisat seuraukset itsenäisyyttä tavoittelevan joukon jäljiltä nostaa esiin kysymyksen: onko katuprotestit ja väkivalta se tie jolla nykyään maailmaa parannetaan? 

Saksalainen der Spiegel -lehti julkaisi numerossaan 38 syyskuun puolivälissä 2019 kirjaesittelyn amerikkalaisesta Stuart Jeffriesin kirjasta "Grand Hotel Abgrund. Die Frankfurter Schule und ihre Zeit." Kirja kertoo aikanaan loistokkaasta "Frankfurtin koulukunnasta", sen vähittäisestä hiipumisesta globalismin ja markkinatalouden voitokkaalta näyttäneen etenemisen tieltä. 

Frankfurtin koulukunta, jonka sosiaalipsykologiasta kirjoituksissani analyysista minäkin olen useaan otteeseeen puhunut, näytti välillä jo painuneen lähes täysin unholaan. Stuart Jeffriesen kirja kertoo ensisijaisesti Frankfurtin koulun kriittisestä teoriasta ja sen eräistä tunnetuimmista edustajista; keskiössä on 'tavalliseen tapaan' Theodor W. Adorno ja hänen kuuluisat autoritaarisuutta ja järjen dialektiikkaa koskevat lauseensa, jotka jäivät elämään ja jotka tekivät koko koulukunnan kuuluisaksi. 

Spiegelin jutussa mainitaan myös Erich Fromm sekä Herbert Marcuse, Frankfurtin koulun johtaja Max Horkheimer sekä vielä elävä saksalainen filosofi ja analyytikko Jürgen Habermas. Frankfurtin koulukunnnan  erikoisuutena voidaan pitää sen ihmisen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta syvällisesti tutkineena erityisryhmänä, jonka toiminnan mahdollisti rikkaan amerikkalaisen viljakauppiaan Herman Weilin rahoitus. 

Frankfurtin koulukunta ei suoranaisesti osallistunut politiikkaan ja yhteytensä mm. Marxin aateperintöön se piti piilossa pitkään. Herbert Marcusesta tuli 1960-ja 1970-lukujen protestiliikkeiden ja vallankumouksellisten asenteiden symboli, vaikka Adornon mukaan "vallankumouksellinen käytäntö" on tietoisuutta  ja toimintaa johtava elämänasenne, ei väkivaltainen katuprotestien muoto. Tyypillistä koulukunnalle 1930-luvulta lähtien oli se, että se ei suoranaisesti osallistunut politiikkaan vaan teki tieteellistä sosiaalipsykologista työtä, "valistusta" syvemmän tietoisuuden herättämiseksi laajoissa massoissa. 

Vuoden 2008 finanssikriisin ja nyt vauhtiin päässeen ilmastomuutoksen aiheuttaman liikehdinnän seurauksena on syntynyt uudelleen yhteys Frankfurtin koulukunnan ajattelutapaan. Kulutuskoneeksi alistettu ihminen on väkivaltaisine protesteineen kuitenkin voimaton globalisaation ja lämpenevän maapallon edessä. Vaaditaan elämäntapamuutosta, luopumista ylettömästä kuluttamisesta. Etenkin nuoriso näyttää saaneen tarpeekseen pelkästä demokratiasta puhumisesta, kun samaan aikaan autoritaariset, väkivaltaiset, hamuavat ja tuhosuuntaiset arvot ja asenteet saavat mellastaa 'normaaliin elämäntapaan' kuuluvina  patologisina ja pohjamutiin johtavina  toimintakäytäntöinä kaikkialla maailmassa. 

Kirjailija Jeffriesin mukaan Frankfurtin koulukunta oli kuin "Grand Hotel" joka teorioineen vaipui vähitellen raunioiksi, mutta joka nyt on uudelleen heräämässä vaatien tietoista muutosta elämäntapaan, demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä. Väkivaltainen kumous ei voi tulla maailman muuttamisessa kysymykseen, tarvitaan epäproduktiivisten ja patologisten asenteiden korvaamista produktiivisilla, elämää ylläpitävillä asenteilla ja luonteenpiirteillä. Tähän uuteen tietoisuuteen on yksinkertaisesti herättävä ja ryhdyttävä ponnistelemaan kohden luovaa, yhteisöllistä, kokonaisuuksia huomioonottavaa elämäntapaa. Tämä on ihmiskunnan hengissäselviämisen elinehto. 

Juuri tämän uuden tietoisuuden luomisessa Frankfurtin koulukunnalla on sanansa sanottavana. Se on yhteydessä ihmiskunnan  humanistiseen arvoperintöön ja vaatii ihmistä hillitsemään intohimojaan ja valitsemaan hyvän ja kestävän elämäntavan alkukantaisten, epäproduktiivisten ja ihmisen perinteisten, jo 'perheessä opittujen'  kaavautuneiden tottumusten sijasta.

Haluan erityisesti korostaa sosiaalipsykologisen koulukunnan työssä sen jäsenen, koulukunnan sosiaalipsykologisen osaston elinikäiseksi johtajaksi valitun Erich Frommin panosta. Theodor Adornon - alunperin säveltäjän - autoritaarisuutta koskeva kritiikki ei olisi ollut mahdollista ilman Erich Frommin jo 1920-luvulla aloittamaa auktoriteettianalyysia "Autoriteetti ja perhe" käsikirjoituksen muodossa. Vielä 1960-luvulla monistemuotoisena levinnyt analyysi löytyy nykyään Frommin kootuista teoksista. Hänen 1930-luvulla tältä pohjalta laajentamansa ja ja 1950-luvun alussa kehittämänsä, tieteelliset premissit täyttävä tutkimuksensa  ihmisen luonteenpiirteiden kehittymisestä ja kaavautumisesta ovat edelleen mitä vaikuttavinta ja ihmiskäsitystämme haastavaa luettavaa. 

Ihmisen luonne, karaktääri (character) on se välittävä tekijä yhteiskunnan taloudellisen perusrakenteen ja ihmisen tuntemusten  ja toiminnan välillä, josta Karl Marx kirjoitti todetessaan  taloudellisen perusrakenteen välittyvän jopa haistamiseen ja maistamiseen saakka. Erich Fromm onnistui yhdistämään Marxin yhteiskunnallisen ja Freudin psykoanalyyttisen metodin 'yhteiskuntaluonteen' käsitteessään. Hän täydensi Marxin arvoperintöä syvällisellä ihmiskäsityksellä ja osoitti, että Freudin sukupuolimotiiviin perustuvan libido-teorian sijasta ihmisen hakema vastaus koko elämään on se voima, joka ajaa ihmistä eteenpäin koko hänen elämänsä ajan. 

Miksi Saksan työväenliike oli voimaton Hitlerin nopeasti kehittynyttä ja valtaanpäässyttä massaliikettä vastaan? Tätä kysymystä Erich Fromm ratkoi jo 1930-luvun tutkimuksessaan Saksan työväenliikkeen tilasta. Vastauksena - yhtenä keskeisimmistä - hän piti  Saksan työväestön ja keskiluokan taipumusta voimattomaan alistumiseen yhtäältä ja ruhjovaan vastapuolen nitistämiseen toisaalta kun se kävi mahdolliseksi. Frommin mukaan nämä molemmat ominaisuudet ovat autoritaarisen luonteenpiirteen tunnusmerkkejä ja tuhoisa voima yhdessä muiden eiproduktiivisten  piirteiden  (hamuaminen, väkivalta, tuhoaminen) kanssa. 

Onko ilmastomuutos se voima, joka nostaa biofiilisen, elämää ylläpitävän, luovan ja produktiivisen, elämää ja kanssaihmistä rakastavan, matriarkaalisen yhteiskunnallisen luonteenpiirteistön ja toimintatavan valtavirtaiseksi toimintamalliksi? Jos näin käy, tämä saattaa nostaa Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologian eiväkivaltaisena, korkeampaan tietoisuuteen perustuvana elämänkäytäntönä ihmiskunnan henkiseksi "Grand Hotelliksi".

Rohkea Reetta - jo nuoruudessaan

Sokea Greta?

Aluksi johdantoa syyskuun 2019  lopulta Taloussanomien uutisartikkeliin nojautuen: 

EKP:n pääjohtaja Mario Draghi - pääjohtaja vielä kuukauden - kaipaa euroalueen yhteistä finanssipolitiikkaa yhteisen rahapolitiikan lisäksi. "Euroalueella on yhteinen rahapolitiikka, mutta finanssipolitiikkaa jäsenvaltiot tekevät itsenäisesti. Finanssipolitiikalla tarkoitetaan sitä, miten julkinen talous kerää ja käyttää varoja."

Draghin vihjeiden takana on tukala ja vahingollinen - pysyviä vahinkoja jatkuvasti aiheuttava - Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin sementoitu lähestymistapa. Sen mukaan yhteinen finanssipolitiikka voi suuntautua ainoastaan "erittäin kilpailukyisen markkinan" luomiseeen. Valtioiden yhteinen - so. valtioiden omiin budjetteihin kohdistuva endogeeninen - yhteisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva - finanssipolitiikka on käytännössä kokonaan ja vieläpä tiukoin sanakääntein kielletty. Edes korjaustoimissa ei saa horjuttaa peruskirjojen markkina-alisteista lähestymistapaa - se on eettisillä säännöillä suljettu pois mahdollisuuksien joukosta.

Itse asiassa pääjohtaja Draghi ei saisi edes haikailla Valuuttaunionin jäsenvaltioihin suuntautuvan fiskaalipolitiikan suuntaan, mutta nyt, toimintakautensa lopulla hän ottaa riskejä myös tässä suhteessa. Tosin hän ei mainitse, millaista fiskaalipolitiikkaa valtioiden suuntaan tulisi harjoittaa, ellei sellaiseksi lasketa hänen kaavailemaansa yhteistä budjettia. Siinähän Komissio tai talouspoliittinen ministerineuvosto saattaisi yhteisen budjetin kautta saattaa liikkeelle sellaisia strategisia toimia jotka vahvistaisivat jäsenvaltioita.

Näen tässä Italian ja Ranskan yrityksen irtautua Saksan tiukkoihin taloussääntöihin sitoutuneesta talouspolitikasta. Samat periaatteet jotka Draghin mielestä vaivaavat Euroopan Unionia, löytyvät myös Saksan vuodelta 1949 olevasta perustuslaista, tosin hieman eri tavalla painotettuina.

Draghin varovaiset kiertoilmaisut antavat ymmärtää, että Euroopan Unionin ja samalla myös EKP:n pitäisi voida irtautua peruskirjoihin ikuisiksi ajoiksi ankkuroiduista uusliberaaleista elementeistä. Pidemmän päälle Ranska, Italia ja Espanja, koko EU:n eteläinen ulottuvuus ja vähitellen myös pohjoisemmat jäsenmaat joutuvat yhä pahempaan kurimukseen kovin vanhanaikaiseksi ja yksisiipiseksi osoittautuvan eurooppalaisen fiskaalipolitiikan johdosta.

Sellaisesta hyvinvointivaltiosuuntauksesta joka toi Pohjolaan muualla maailmassa tuntemattoman yhteisen hyvinvoinnin, ei voi nykyisillä säännnöillä olla puhettakaan.

Siksi Draghin viestiä pitäisi ennenkaikkea yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota ja -Eurooppaa tavoittelevien voimien tulkita kaiken kokeneen eroavan pääjohtajan tärkeänä sanomana tulevaisuutta ajatellen.

---

Koskien suhteellisen kriittistä lähestymistapaani eurooppalaiseen todellisuuteen mm. Facebookin kommenteissa on vaadittu evidenssiä ja väitetty lähestymistapani olevan virheellinen. Mitä evidenssiin tulee, Euroopan Unioni on suoriutunut taloudellisista haasteistaan korkeintaan välttävästi ja verrattuna muihin globaaleihintoimijoihin – kuten Kiinaan – todennäköisesti jopa kehnosti. Sen että kokonaisia kansakuntia – kuten Kreikka - joutuu taloudelliseen ja sosiaaliseen syöksykierteeseen pitäisi käydä evidenssistä, näytöstä siitä että Eurooppalaisen makrotalouden lähtökohdat ovat virheellisiä, perustuvat siis vääriin premisseihin, perusedellytyksiin.

Kaavautuneesta ja eitoivottuihin tuloksiin johtavasta eurooppalaisesta  syndroomasta olenkirjoituksissani syyttänyt muutamaa virheellistä olettamusta. Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa – sitä voitaisiin kaiketi kutsua jopa nykyisen Euroopan perustuslailliseksi asiakirjaksi – on otettu asioita jotka peruskirjaan eivät kuulu. Strategiset tai taktiset perusteet, tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalisena, toimintaa ohjaavana perusteena. Talouden ehdoton alistaminen ”mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle” tai jollekin strategiselle poliittiselle tavoitteelle perustuslaissa rikkoo tätä kategorisen imperatiivin tärkeää filosofista sääntöä vastaan.

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet."

Virheisiin kuuluu myös koko joukko valtavirtaisen talouden olettamuksia. Saksan perustuslakiin otettiin aikanaan (1949) kasvua ja velkaantumista rajoittavia säännöksiä. Taustana oli Saksan ennen toista maailmansotaa 1920-luvulla kokema hyperinflaatio, jonka kokemukset olivat vielä toisen maailmansodan jälkeenkin tuoreessa muistissa. Valtiontalouden ymmärtäminen kotitalouden ehdoilla toimivaksi siinä mielessä että ensin on säästettävä ennenkuin voidaan investoida, muodostuu valtavaksi taloudelliseksi rasitteeksi. Moderni valtio tekee aina velkaa saattaessaan liikkeelle projekteja ja suuria investointeja. Edes pankit eivät käytä peruspääomaansa lainoittaessaan yritysten hankkeita. Euroopan Unioni ei voi hankkeineen koskaan ajautua konkurssiin; lainasuhde perustuu aina velkasuhteen rakentamiseen. Oman keskuspankin omaava maa – siihen kai Euroopan Unioniakin voidaan verrata – voi rahoittaa kaikki hankkeensa ilman konkurssivaaraa; määrällinen biljoonaluokan määrällinen elvytys osoitti, että inflaatio ei ole keskeinen vaaratekijä poliittisilla päätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla elvytettäessä.

Euroopan Unionin perustuslaillinen yksiulotteisuus rampauttaa niitä voimia, jotka haluavat rakentaa tulevaisuutta vahvan demokraattisen valtion varaan. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio tunnistetaan toki Euroopan Unionissa "vahvana pohjoisena", mutta käytännön toiminnassa pohjoismaat joutuvat jatkuvasti alistumaan mahdollisimman tehokkaan markkinan "ensiyön oikeuteen". Kun tähän lisäksi liittyy pohjoismaiden itsensä vaitonaisuus omien arvojensa läpiviemisen suhteen koko unionin alueella, voidaan tätäkin pitää virheellisenä olettamuksena. on suoraan sanottava, että pohjoismaisen "kansankodin" periaate ei saa juuri minkäänlaista tukea Euroopan Unionin perusasiakirjoista eikä ohjelmatyöstä.

Vaihtoehdoksi ns. valtavirtataloudelle onkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana noussut keynesiläisistä lähtökohdista kasvava Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), jota syyskuun lopulla mm. Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi piti kokeilemisen arvoisena lähestymistapana. Sen keskeinen sanoma on, että Euroopan Unionin ja sen keskuspankin noudattama linja on poliittinen valinta, jolla on nähdyn kaltaisia seurauksia.

Strategisten ja taktisten toimenpiteiden sisällyttäminen perustuslakiin tai senluontoiseen asiakirjaan on karmea virhe poliittisen vapauden ja moniarvoisuuden kannalta. Sen että demokraattinen valtio suljetaan perustuslaillisesti keskeisen vaikuttajan ja toimijan roolista, luulisi herättävän jokaisen itseään demokraattina pitävän mitä voimakkaimpaan kritiikkiin, suorastaan hätähuutoon. Miksi näin ei tapahtu? Miksi poliittiset päättäjät, suuret puolueet, valtiosäännön tai talouden aasiantuntijat eivät reagoi?

Tässä tullaankin aikamme yhteen suurimmista ongelmista, modernin ihmisen kyvyttömyyteen ajatella, tuntea tai haluta jotakin itse – minkä luulisi olevan tärkein modernin yhteiskunnan hyve. Pelko leimauta neurootikoksi, olemalla erilainen kuin yleinen mielipide edellyttää, on tavallisen ihmisen elämän yksi suurimpia pelkoja; siinä voi menettää työnsä ja koko uransa, kaveripiirinsä, ystävänsä, joutua täysin eristetyksi – ja täydellisen eristyksen pelko aiheuttaa pakoa automaattiseen yhdenmukaisuuten. Erich Fromm, Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulun johtava sosiaalipsykologinen hahmo  kuvaa kirjassaan ”Vaarallinen Vapaus” tätä seuraavasti: ”Mutta tämä yksilön voimaton eristyneisyys, jota nämä kirjailijat ovat kuvanneet ja jonka monet niinsanotut neurootikot ovat tunteneet, ei tiedostu tavalliselle keskitason ihmiselle, siihen hän on liian arka. Hän suojautuu jokapäiväisen toiminnan rutiiniin, yksityiselämänsä ja yhteiskunnallisen kanssakäymisensä turviin, hän peittää tietoisuuden kaikenlaisilla huvituksilla, tapaamisilla, ’jonnekin menemisillä’.’hauskanpidolla’. Mutta yksinäisyys ja hämmennys eivät kaikkoa. Tällaista tilaa ihmiset eivät voi kestää iänkaikkisesti. He eivät jaksa kantaa taakkaa jonka ’vapaus jostakin’ muodostaa; jolleivät he voi muuttaa negatiivista vapautta positiiviseksi vapaudeksi, heidän on paettava kaikkea vapautta. Ne yhteiskunnalliset pääväylät, joita myöten vapautta on paettu, ovat: alistuminen johtajan alaisuuteen, kuten facistisissa maissa on käynyt, ja pakonomainen samankaltaistuminen, mikä on tapahtunut demokratioissamme.”

Mitäs tekemistä sokealla Reetalla on tämän blogin kanssa? Pikku tyttönä hän huomasi Anderssenin sadun kuvaamana, että keisari ei olekaan pukeutunut viimeisen muodin mukaan vaan että keisarilla ei ole vaatteita. Teini-ikäisenä hän purjehti Atlantin yli YK:n yleiskokoukseen ja joutui toteamaan että suuriinkaan valtionpäämiehiin ja päättäjiin ei voi luottaa. Vanhana ja näkövammaisenakin hän säilytti itsenäisyytensä ja laukoi totuuksia asioista, joihin tavanomaisuuksiin paennut kansalainen ei näyttänyt yltävän.

Mielestäni evidenssiä virhearvioista ja automaattiseen yhtenmukaisuuteen vajoamisesta on riittävästi.

Yhdellä siivellä ei voi lentää

EKP aloittaa taas marraskuun alusta valtioiden velkakirjojen osto-ohjelman. Määristä kertoi Helsingin Sanomat 13.9. 2019 ja oletusarvona voisi pitää Suomen tapauksessa noin 200 miljoonan ostoja kuukausitasolla mikä on noin yksi prosenttti 20 miljardin kokonaisesta kuukausierästä. Italiasta tuleva talouskomissaari on ilmoittanut pyrkivänsä kasvu-ja vakaussopimuksen uudistamisen/muuttamiseen. 

Tämä enteilee sitä, että tavalla tai toisella osto-ohjelman on palveltava myös valtiota. Italia itse on raskaasti velkaantunut. Pelkästään yrityksiin ja markkinoille suuntautunut elvytys vaarantaa vapaata ja rehtiä kilpailua. Nordean tulo Ruotsista Suomeen tapahtui myös siksi että Valuuttaunionin jäsenmaassa Suomessa se pääsee osalliseksi tästä määrällisestä elvytyksestä. 

Määrällinen elvytys vähentää valtion tarvetta velanottoon, koska määrällisellä elvytyksellä voidaan korvata valtion muutoin suorittamia tukitoimia yrityksille. Vuosien 2014-2018 valtavista elvytystoimista meillä vaiettiin visusti ja siksi tarkkoja lukuja ei kerrottu sen enempää Suomen Pankin kuin valtionvarainministeriönkään toimesta. Hallituksen kannalta EKP:n ilmoitus määrällisen elvytyksen uudelleen aloittamisesta on myönteinen uutinen - ja sitä se saattaa olla myös komissaari Urpilaisen kannalta. Tavalla tai toisella elvytyksen tulisi suuntautua myös julkisten investointiohjelmien toteuttamiseen ja ostovoiman lisäämiseen, jos elvytyksellä aiotaan saada eurooppalaista konetta toden teolla käyntiin…



EKP:n elvytystä on katsottava ennenkaikkea rahapoliittisesta näkökulmasta; Euroopan Komissiolla ja ennenkaikkea talouskomissaarilla on sekä oikeus että velvollisuus sanoasanansa Euroopan Unionin fiskaalipoliittisesta linjasta. Kun nyt Italian komissaari on astumassa tähän virkaan, on jo nyt kuultu ajatuksia koko Maastrichtin sopimuksen (Sopimus Euroopan Unionista) pohjana olevan Kasvu- ja vakaussopimuksen ottamisesta tarkasteluun.



Euroopan Unionin etelällä on perusteltuja syitä ottaa peruslähtökohdat tarkastelun kohteeksi. Maat ovat syvästi velkaantuneita eikä reaalitalouteen sidoksissa oleva austeristinen kurinpalautuspolitiikka kykene sukupolvienkaan aikana ratkaisemaan endogeenisesti kasvavaa rahataloutta. Kun pankkien ja valtioidenkin on mahdollisuus luoda rahaa velkasitoumuksilla ja vain mielikuvituksen rajoittaessa määrää, on reaalitaloudella mahdoton vastata velkaantumisen antamaan haasteeseen. Keskuspankkirahoitus on luonnollinen tapa vastata valtioiden infrastruktuurin, tehtävien ja palveluiden antamaan haasteeseen. Musta nolla, velaton valtio on nollatoimija myös sosiaalisen vastuunottajana.
EKP:n tuleva, marraskuun alusta 2019 tehtävänsä aloittava pääjohtaja Christine Lagarde on puhunut pankkiunionin ohella myös pääomaunionin viemisestä eteenpäin. Mikä pääomaunioni oikein on? Tästä ei ole kovin tarkkaa tietoa ainakaan minulla; Linkin takana oleva lyhyt kolumni kuvaa sitä, onko pääomaunioni rikkaruoho vai kukkanen. Lyhyesti voidaan todeta, että se näyttäisi tarkoittavan EU:n nykyisen perussopimuksen linjanvetojen yhä tiiviimpää ja ehdottomampaa sementoimista Euroopan Unionin tulevaisuuslinjaksi.
Italialla ja Ranskalla – vähintäänkin näillä – olisi tarvetta saada muutettua Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaa sellaiseen endogeeniseen talous- ja rahapoliittiseen lähestymistapaan, jossa hyvinvointivaltion - vahvan sellaisen - arvo palautettaisiin.Komissaareista se antaisi kaikille uusia näköaloja, mukaanluettuna Jutta Urpilaisen kumppanuussalkku. Ilman rahapoliittisia välineitä Kiina ei ole sivuutettavissa Afrikassa – eikä pikapuolin muillakaan mantereilla.
Taustalla on aika yksinkertainen selviö; demoraattinen valtio ja markkinat ovat erilaisia toimijoita sekä motivaatioltaan, lähestymistavaltaan että käytettävissä olevilta keinoiltaan. Itsenäisen keskuspankin omaava valtio – sellaiseksi kaiketi Euroopan unionikin on luettava – voi luoda vapaasti velkasuhteita projektejaan ja kaikkia rahoitustarpeitaan varten. Tähän mennessä toteutettu tuhansiin miljardeihin nouseva keskuspankkirahoitus määrällisen elvytyksen muodossa on jo osoittanut, että inflaatio ei ole endogeenista rahoittajaa uhkaamassa – jos ei sellaiseksi lasketa strategista poliittista tuhoamisyritystä mahdollisen vaihtoehtoisen, modernin talouspolitiikan vallatessa alaa. Omatekoinen toisen talouspoliittisen jalan - demokraattisen valtion - amputoiminen merkiutsee tuhosuuntaista tietä koko toisen maailmansodan jälkeistä aikaa sävyttäneelle pyrkimykselle luoda Euroopasta demokraattinen, taloudellinen ja kulttuurinen yhteisö. 
Modernin monetaarisen teorian kehittäjä, australialainen professori Bill Mitchell luennoi muuten juuri tässä viikonvaihteessa EKP:n järjestämässä työpajassa: ” Next week, I will be in Europe speaking to some large financial institutions including Amundi (Paris), Pimco (Berlin) and then a workshop at the European Central Bank, financial market interests in London, and more”, kirjoitti hän 11. syyskuua blogissaan.
Kykeneekö uuusi Euroopan komissio puheenjohtajansa Ursula von der Layenin johdolla aikaansaamaan käänteen eurooppalaisessa politiikassa moniarvoiseen, poliittista pluralismia edustavaan suuntaan? Jos Komission puheenjohtaja pysyy uskollisena Saksan perustuslaille, entinen meno näyttäisi jatkuvan eikä muutosta lähestymistapaan ole odotettavissa . 
Mitkä ovat tällöin vaihtoehdot? Äärioikeistolaiset voimat ovat kasvaneet Euroopassa ja ne pyrkivät voimakkaasti, voisi sanoa "keinoja kaihtamatta" takaisin kansallismieliseen politiikkaan. Se merkitsee Euroopan Unionin hajoamista. Markkinaehtoinen talousjärjestelmä ei voi luoda ostovoimaa eikä sellaisia rakenteita, jota moderni maailma tarvitsee, varsinkaan ilmastokriisin osoittaessa yhä vakavampia ilmenemismuotoja. 

Yhdellä siivellä ei voi lentää - siksi sekatalousmalli avaisi tietä tulevaisuuden hyvinvoivaan - mutta ei varmastikaan kriisittömään - tulevaisuuteen.

Nyrkki leuan alla?

Talouspolitiikkaan on viimeistään kolmannen vuosituhannen alusta tullut uusi  ulottuvuus, keskuspankkiraha. Rahapolitiikkahan ei ole enää lähes viiteenkymmeneen vuoteen ollut sidoksissa  peräiseen kultakantaan, vaan rahan vakaus perustuu muunlaisiin vakuuksiin. Siksi dollari ja Saksan markka aina ovat olleet vahvoja valuuttoja ja dollari on sitä edelleenkin. Saksan markan on korvannut monella tapaa Euroopan valuuttaunionin rahayksikkö euro. Se uusi ilmiö, joka on tullut kuvaan mukaan on rahan endogeenisuus, poliittisiin päätöksiin perustuva  rahan luominen ja kaksinkertainen kirjanpito, jolla rahan sijoittumista ja kulkua seurataan. Saattaa tuntua ehkä yllättävältä, miten raha syntyy ja kuka sitä tekee. Pankkilaitos kokonaisuudessaan tekee velkasuhteita muodostaessaan rahaa ja niin voi tehdä myös ahapoliittisesti itsenäinen valtiokin. Euroopan keskuspankki tekee päätöksillään, velkakirjojen ostoillaan ja jatkossa ehkä muillakin toimenpiteillään rahaa. Määrällisellä elvytyksellä ja valuuttaunionin jäsenmaiden velkakirjojen ostoilla luotiin "likviditeettiä" tuhansilla milljardeilla euroilla ja tämä piristysruiske nosti eurovaltiotkin hetkellisesti kasvun kauteen, vaikka määrällisen elvytyksen eurot piti EKP:n peurssääntöjen mukaisesti suunnata pankki- ja yritysmaailman tarjontapoltitiikkaan. Euroopan Keskuspankilla on siten jatkossakin erityisen merkittävä rooli keskuspankkirahan luojana ja koko mantereen talouspolitiikan monetaarisena toteuttajana, vaikka varsinainen talouspolitiikka kuuluu edelleenkin - ainakin muodollisesti - Euroopan Unionin poliittisen päätöksentekokoneistojn ruoteliin.

Mikä on politiikan ja EKP:n suhde? Finanssipolitiikka - poliittinen talous -  ja rahapolitiikka - monetaristinen tekniikka - näyttävät jo nyt sekoittuvan toisiinsa; kun Kreikka asetettiin taloudellisten kurinpitotoimine kohteeksi, oli Euroopan keskuspankki mukana troikassa asettamassa Kreikalle sanktioita. Kreikka ei päässyt myöskään määrällisen elvytyksen piiriin kuin aivan loppuvaiheessa ja silloinkin EKP:n muuttuneen asenteen johdosta.

Toteuttaessaan toimintaansa EKP tulee noudattaa Euroopan unionin konsolidoidun perussopimuksen 130. artiklaa, jonka mukaamn "Käyttäessään sille perussopimuksilla ja EKPJ:n ja EKP:n perussäännöllä annettuja valtuuksiaan tai suorittaessaan niillä sille annettuja tehtäviään ja velvollisuuksiaan Euroopan keskuspankki tai kansallinen keskuspankki taikka Euroopan keskuspankin tai kansallisen keskuspankin päätöksentekoelimen jäsen ei pyydä eikä ota ohjeita unionin toimielimiltä, elimiltä tai laitoksilta, jäsenvaltioiden hallituksilta eikä miltään muultakaan taholta. Unionin toimielimet, elimet ja laitokset sekä jäsenvaltioiden hallitukset sitoutuvat kunnioittamaan tätä periaatetta ja pidättymään yrityksistä vaikuttaa Euroopan keskuspankin tai kansallisten keskuspankkien päätöksentekoelinten jäseniin heidän suorittaessaan tehtäviään."

Perussopimuksen182 artiklan 3. kohdan mukaan "Euroopan keskuspankki on oikeushenkilö. Sillä on yksinoikeus antaa lupa euron liikkeeseen laskemiseen. Euroopan keskuspankki on riippumaton käyttäessään valtuuksiaan ja huolehtiessaan varainhoidostaan. Unionin toimielimet, elimet ja laitokset sekä jäsenvaltioiden hallitukset kunnioittavat tätä riippumattomuutta." EKP siis toteuttaa Euroopan Unionin rahapolitiikkaa suhteessa jäsenvaltioihin eikä sen itsenäiseen päätöksentekoon perussopimuksen mukaan puututta. Tämä antaa EKP:lle vahvan vaikuttajan ja toimijan roolin koko yhteismarkkina-alueella.

Tästä tulemmekin Suomen hallituksen EU:n puheenjohtajakaudelle asettamiin kahteen merkittävään päätavoitteeseen, EU:n rahoituskehyksen kehittämiseen ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamiseen. Suomi on selväsanaisesti ilmoittanut ja myös ehdottanut, että jos joku jäsenvaltioista ei ole valmis seuraamaan Euroopan komission päätöksiä jossakin keskeisessä hankkeessa, Unioni ottaa käyttöön sanktioita jotka sisällöllisesti tarkoittavat rajoituksia Euroopan Unionilta tuleviin tukiin. Kun Euroopan Unionin suurten strategisten hankkeiden rahoituksessa EKP:lla on määrällisen elvytyksen (QE) tapaan merkittävä rooli, jää miettimään, millä tavalla jo ennestään veteen piirretynä viivana toimiva ero Euroopan Unionin talouspolitiikkaa toteuttavan finanssipolitiikan ja EKP:n rahapolitiikan välillä toteutuu.

Kreikan esimerkki osoittaa, että jo määrällisen elvytyksen rajoittaminen vetivät EKP:n mukaan Euroopan Unionin talouspoliittisiin linjauksiin ja sanktioihin. Jos rahapoliittisa sanktioita ryhdytään laajemmin käyttämään oikeusvaltioperiaatteen läpiviemiseen, nostaa se EKP:n tietynlaiseksi nyrkiksi jäsenvaltioiden leuan alle ja tätä kautta myös poliittiseksi toimijaksi, joka saattaa kylläkin tukea Euroopan komissiota sen tavoitteissa, mutta "ei pyydä eikä ota ohjeitaunionin toimielimiltä, elimiltä tai laitoksilta, jäsenvaltioiden hallituksilta eikä miltään muultakaan taholta."

Uusliberaali "vain mielikvitus on rajana" talouspolitiikka oli Kreikan oman kokemattomuuden rinnalla se tekijä, joka sai koko valtion pysyvään ja vuosikymmeniä jatkuvaan velka- ja kurinpitokierteeseen. Unkari ja Puola ovat joutuneet  EU:n kanssa ristiriitaan pakolaispolitiikan ja demokraattisten oikeuksien rajoittamisesta seuranneiden syytösten ja kurinpitovaatimusten kanssa. Myös korruptio on otettu esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteen sääntöjä loukkaavavna toimintatapana - josta on erityisesti syytetty Romaniaa. Entä jos pohjoismaista hyvinvointivaltiota vahvistamaan pyrkivä hallitus joutuu samalla tavalla ristiriitaan vaikkapa kasvu- ja vakaussopimustemn rajoitusten ja konsolidoidussa perussopimuksessa demokraattiselle valtiolle asetettujen rajoitusten kanssa?

Kun tarkastelen tehtyjä ehdotuksia sanktioista sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelmaa mielessä pitäen, muistan jo 1952 periaateohjelmassa puhutun "demokratiasta elämätapana ja yhteistyön välineenä". Erityisen tärkeänä koen tuon periaatteen toteuttamisen kansojen välillä ja erityisesti valtiollisissa suhteissa. Onko liian rohkeaa todeta, että pelkkä ekonomistinen tai juristeriikkaan liittyvä lähestymistapa ei tavoita yhteisen hyvinvointivaltion sosiaalipsykologista ydintä? Ekonomia pitää tärkeänä vain rahavirtoja ja pääomaliilkkeitä, juristiikka puolestaan nojautuu pääasiassa sanktioihin. Kumpikaan ei ota suoranaisesti kantaa demokratian kannalta olennaiseen yhteisen hyvinvoinnin tavoitteluun. Euroopasta puhuttaessa se tarkoittaa suuria makrotaloudellisia  uhkia, haasteita, tavoitteita ja hankkeita, joissa toimintaa tulisi saada ripeästi ja dynaamisesti käyntiin.

Minua häiritsee että sosialidemokraattien johtama "keskustavasemmistolainen" hallitus yhtyy Euroopan tasolla autoritaariseen ja austeristiseen sanktiopolitiikan suosittelemiseen oikeusvaltioperiaatteen  syventämisen muotona. Samoin on häiritsevää se, että talous- ja rahapolitiikassa ja rahoituslehyksen luomisessa ei ole osattu avata endogeenisen sekatalousmallin näköalaa, jossa poliittiseen päätöksentekoon yhdistetään vahvan valtion ja markkinoiden "eurooppalainen hyvinvointimalli".

Olen jo aiemminkin blogissani viitannut huolestuttavaan mahdollisuuteen, jossa rahapolitiikkaa ryhdytään käyttämään poliittisena välineenä Euroopan unionin "Mahdollsimman tehokkaan markkinatalouden"  tavoitteiden saavuttamiseen estämällä endogeenisen rahapolitiikan käyttö demokraattisen valtion vahvistamiseen. Suomen hallituksen molempien päätavoitteiden, EU:n rahoituskehyksen ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisen yhteydessä pitäisi siis tarkastella myös Euroopan Unionin omien, kiveenhakattujen periaatteiden oikeusvaltioperustaa ja tarvetta koko rakenteen kehittämiseen kohden syvempää demokratiaa ja poliittista moniarvoisuutta.

Tarvitsevatko Euroopan Unionin jäsenvaltiot uhkaavan nyrkin leuan alle taloudellisten sanktioiden muodossa? Kansanvaltaien elämäntavan ja yhteistoiminnan kannalta tämä lähestymistapa tukee nationalistista itseymmärrystä ja loukkaa helposti myös kansallista oikeudetuntoa. Eino Leinoa  mukaillen:"edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie."