Eurooppalaiseen ja kansaiväliseen kielenkäyttöön on tullut mukaan ilmauksia, jotka kuvaavat kielteisellä tavalla kokonaista kansakuntaa ja sen suhtautumista itseensä, naapureihinsa, kansainväiseen yhteistyöhön, talouteen ja joka sosiaalisiin suhteisiin. Tarkoitan tässä sellaisia käsitteitä kuin "suomettuminen", "austerismi" tai "Brexit". Jopa koko Euroopasta on käytetty ilmaisua "Euroskleroosi", joka lääketieteessä tarkoittaa monimuotoista kovettumaa, autoimmuunista sairaustilaa.
Suomettuminen on pohjimmiltaan sosiaalipsykologinen ilmaisu tarkoittaen alistumista toisen tahtoon. Suomen katsottiin alistuneen Neuvostoliiton tahtoon, jonka ilmauksena hyväksyttiin ystävyys-, yhteistyö- ja avuntoantosopimus. Katsottiin, että hävityn sodan jälkeen Suomi oli pakotettu hyväksymään tällainen sopimus, joka sitoi Suomen Neuvostoliiton etupiiriin. Tosiasiassa sen oli jo aiheuttanut hävitty sota ja hyväksytty rauhansopimus kovine ehtoineen, voittajavaltioiden jättäessä sen soveltamisen käytännössä Neuvostoliiton tehtäväksi.
Tasavallan presidenttinä jo ennen sitä Urho Kekkonen ryhtyi soveltamaan tätä sopimusta sen aktiivisen hyväksymisen ja käytäntöön soveltamisen muodossa. Samalla tavalla kuin nöyrä orja alistuu isäntänsä tahtoon ja toivoo toimiensa avuilla saavansa isäntänsä luottamuksen Suomikin hyväksyi YYA-sopimuksen, aluksi vastentahtoisesti ja ajan myötä sitä aktiivisesti soveltaen.
Kun nyt jäljestäpäin katselee Venäjän ongelmia reuna-alueillaan olevien valtioiden kanssa, voisi YYA-sopimusta pitää myös suurvallaan viisaana naapurustopolitiikan ilmentymänä, jolla aikaa myöten oli suuri vakautta ja myös vaurautta luova merkitys. Suurin henkinen konflikti tuon sopimuksen aikana oli Neuvostoliiton nootti vuoden 1962 presidentinvaalien alla. Se tähtäsi Urho Kekkosen valtakauden jatkumisen ja Neuvostoliiton järjestelmää arvostelevien ja sitä vastaan ideologisin perustein taistelevien voimien, vakaumuksellisten porvareiden ja työväenliikkeen läntisen valtavirran, sosialidemokraattien aseman heikentämiseen. Myös näiden taipuminen ystävällisten suhteiden ja hyvän naapuruuden ylläpitämiseen ideologisista eroista huolimatta antoi aiheen "suomettumisen", "finlandisation" ilmauksen käyttämiseen.
Austerismi viittaa käsitteenä Itävaltaan (Austria) ja sen juuret ovat talouspolitiikassa. Kysymys on suhtautumisesta yhtäältä valtiojohtoiseen yhteiskuntajärjestelmään ja yritystoiminnan etusijalle asettavaan kilpailutalouteen. Sen monetaristista muotoa puhtaimmillaan edustaa taloustutkija Friedrich von Hayek , itävaltalainen teoreetikko. Kysymys on ehdottoman vallan antamisesta markkinoille ja sen näkymättömälle kädelle. Sen vastakohtana voitaisiin pitää puhtaasti valtiojohtoista taloutta tai myös keynesiläistä, antisyklistä talousajattelua, "sekataloutta" jossa sekä valtio että markkinat hakevat tasapainoista talopudellista kehitystä.
Austerismi viittaa siis von Hayekiin ja hänen itävaltalaisuuteensa, ja sosiaalipsykologisessa katsannossa siitä on tullut riistävän ja pakottavan valtiollisen asennoitumisen ilmaus. Sen puhdasoppisimpia soveltajia on ollut Saksa juuri tehtävänsä jättävän valtionvarainministerinsä Wolfgang Schäublen johdolla. Hän ei ole monetartististen oppien soveltamisessa suinkaan yksin. Itse asiassa koko Euroopan Unionion talous- ja rahapolitiikka on saanut markkina-alisteisen, monetaristisen muodon, jonka juuret ovat tavassa soveltaa Euroopan Unionin perusarvoja tavalla, joka johtaa monetaristiseen, uusliberalistiseen, kokonaisvaltaiseen toimintakäytäntöön Euroopan Unionion konsolidoidun perussopimuksen muodossa.
Kreikan taloudellisen itsenäisyyden nujertaminen on johdonmukaista konsolidoidun peruskirjan soveltamista ja sen seuraukset Kreikalle ovat olleet sekä taloudellisesti että sosiaalipsykologisesti nujertavat. Suomi ei joutunut koskaan YYA-sopimuksen johdosta Neuvostoliiton kanssa vastaavanlaisen kohtelun alaiseksi. Austerismi tarkoittaa autoritaarista, ehdotonta alistamista ja on tässä mielessä vapaaehtoisen alistumisen, "suomettumisen" kolikon vastapuoli; autoritaarisuuden tekeekin kuuluisan sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan niin hämääväksi juuri se, että se voi ilmetä joko täydellisenä alistumisena tai täydellisenä alistamisena. Kysymys on saman kolikon vastakkaisista puolista. Juuri alistuvaa autoritaarisuutta emme ole oppineet tunnistamaan. Suomettuminen ja austerismi ovat tässä mielessä autoritaarisuuden kaksi erilaista ilmentymää.
Entä sitten "Brexit", joka ilmauksena tulee sanoista "Britain" ja "Exit"? Tässäkään ei ole kysymys pelkästään taloudesta vaikka sillä vahva rooli EU:sta irtautumisessa onkin. Motiivit ovat vahvasti yksityisen intressin ajamisesta kansallisella tasolla ja tätä kautta tulee ymmärretyksi se, että juuri Toryt, Britannian ruohonsuuritason konservatiivit nationalististen ääriaineisten kanssa pääsivät voitolle Brexitistä järjestetyssä kansanäänestyksessä. Brerxit leimaa nyt koko saarivaltiota ja sitä pidetään itseriittoisena ja itsekkäänä oman edun tavoittelijana, rusinoiden poimijana pullasta, omistavan ja narsistisen poliittisen asenneilmaston ilmentymänä. Omistava, hamuava asennoituminen saa läntisessä arvoajattelussa aivan erityisen aseman, näyttäähän se johtavan paitsi säälimättömään ja jopa kohtalokkaaseen henkiseen vastakkainasetteluun, myös mitä jyrkimpään ja nopeasti etenevään taloudelliseen polarisoitumiseen.
Jos sosiaalipsykologisia, yhtenäiseen teoriaan pyrkiviä ilmauksia haluaisi käyttää, mikä Eurooppaa oikein vaivaa? Kaikille tieteen ja elämänalueille ulottuva alkeellinen ja kehittymätön asenneilmasto viittaa kehityksen pysähtymiseen ja koko mantereen jäämisen arvoissaan ja asenteissaan vasta kasvuvaiheessa olevan lapsen tasolle. Tarjolla olisi myös suurenmoisia tieteen ja historiallisen kokemuksen saavutuksia, mutta siitä huolimatta päädytään aina epäproduktiivisiin toimintatapoihin. Jopa meillä ilmaisuna tutuksi tulleeseen "ytimeen pyrkimisessä" on nähtävissä alistuvaa ja samalla aktiivista autoritaarista konformismia samaa mieltä olemisen hengessä. Tällaisesta lapsellisuudesta, keskenkasvuisuudesta käytetään sosiaalipsykologiassa ilmaisua infantilismi.
lauantai 10. maaliskuuta 2018
lauantai 3. maaliskuuta 2018
New Deal 2.0
USA on julistanut taloussodan Euroopalle ja koko muulle maailmalle. Tuontitullien asettaminen raudalle, teräkselle ja alumiinille ovat ristiriidassa sekä maailman kauppajärjestön WTO:n pitkän tähtäyksen pyrkimysten että jo vuosia kehitteillä olleen vapaakauppajärjestelmän kanssa. Molempiin näihin liittyy ongelmia jo ennestäänkin, ennenkaikkea markkinahengen kiihdyttämän globaalin kilpailun ja tuloeroja kasvattavan taloudellisen polarisaation muodossa.
Euroopan Komission kakkosmies Jyrki Katainen kuvasi televisiohaastattelussa 1.3. 2018 hyvin Euroopan joutumista "kahden tulen" väliin. USA:n tuontitullit vaikeuttavat eurooppalaisen, Kataisen mukaan joissakin tapauksissa aivan erityisiä laatuominaisuuksia sisältävän teräksen ja tullien alle joutuvien metallituotteiden kilpailukykyä suhteessa USA:n omaan tuotantoon heikentyy. Samalla toisaalta Kiina kilpailee jo nyt omalla teräksen ja alumiinin tuotannollaan painaen hintoja entistäkin alemmaksi.
Euroopan Komission puheenjohtaja Jean Claude Juncker ilmoittikin jo Euroopan Unionin ryhtyvän välittömiin toimiin maksujen asettamiseksi amerikkalaisille tuotteille Euroopassa. Globaali taloussota kiristyy astetta kovemmaksi ja uhkaa eskaloitua uusiin tuotteisiin, uusille palvelualoille ja tuhoaa jo nyt sitä luottamusta, jonka varassa läntinen arvoyhteisö lepää NATO:n yhteistä puolustusta myöten.
Euroopan vastaus tähän sodanjulistukseen on luonnollinen ajatellen sitä lähestymistapaa, jonka Euroopan Unioni on sisämarkkinoita luodessaan omaksunut. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan vapaiden markkinoiden kilpailusta, vaan markkinaehtoisen ja yhä enemmän markkina-alisteiseksi muuttuvan eurooppalaisen talousrakenteen suhteesta demokraattisen valtioon ylipäätään. Kilpailua ei käydä ainoastaan yritysmaailman ja sen eri odotusten välillä, vaan myös markkinoiden ja hyvinvointivaltion toimintamahdollisuuksien välillä.
Kuten Euroopan Unionin konsolidoidusta peruskirjasta ja siitä johdetusta - nyt jo jättimäisessä - ohjelmallisessa kokonaisuudesta voidaan todeta, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion asema on jo kauan ollut vaarassa jäädä täysin alisteiseksi markkinoiden ensisijaisuudelle. Euroopassa pohjoismailla on eniten kokemusta yhteisen hyvionvoinnin rakentamisesta valtion ja julkisen sektorin rakenteiden varaan. Euroopan Unionin lähestymistapa ei ole tunnistanut yhteisöllisen motiivin dynamiikkaa, vaan on käytännössä arvolähtökohdissaan kieltäytynyt sen kehittämisestä ja peruskirjassaan luonut yhteistä hyvinvointia ulossulkevan, hylkivän järjestelmän.
Oikea vastaus Euroopan Unionin vahvistamiseen olisi ollut yhteisten, demokraattisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla tasoilla, mukaan lukien Euroopan Unionin omat hallinnolliset ja toiminnalliset ulottuvuudet. Taloustieteessä tätä lähestymistapaa on totuttu nimittämään keynesiläiseksi, antisykliseksi lähestymistavaksi. Poliittisessa kielenkäytössä keynesiläistä lähestymistapaa suosiva sosialidemokratia puhuu "demokraattisesta sosialismista", yhteisistä kansanvaltaisista rakenteista. Niiden lähtökohta on talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksien täysi hyödyntäminen myös julkisen sektorin suuntaan. Sen Euroopan Unioni nykyisessä lähestymistavassaan sulkee mahdollisuutena lähes kokonaan pois.
Voidaan kysyä, miksi näin on tapoahtunut? Pitää muistaa, että linjavalinta tapahtui ideologisessa mielessä jo hyvin varhain. Tarkoitus oli paitsi rauha ja demokratia perustetun hiili- ja teräsunionin muodossa, myös kylmään sotaan olennaisesti liittyvän, Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi nimitetyn autoritaarisen ja tässä mielessä vulgaarin "sosialismin" torjuminen. Euroopan Unionin kehittyvien rakenteiden piti sulkea neuvostokommunismin mallin mukainen kehitys poisi laskuista Euroopassa. Merkittävimmän uhan tälle muodosti Saksan jakautuminen läntisen liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasvaltaan DDR:ään. Tämä kylmän sodan seurauksena syntynyt vastakkainasettelu johti ideologisin perustein vahvan valtion poissulkemiseen Euroopan Unionin sisämarkkinoilta. Vahinko vain, että tämä sama lähestymistapa sulki pois myös yhteisen sektorin ja sen varaan rakentuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin pois vaihtoehtojen joukosta. Miksi tätä asiaa ei hoksattu Euroopan Unioniin konsensuksella liityttäessä, on sekin mielenkiintoinen kysymys. Neuvostotyyppisen reaktionäärisen hyvinvointivaltion poissulkeminen johti myös demokraattisen, progressiivisen vaihtoehdon nurkkaanajamiseen.
Kun puhutaan alkaneesta kauppasodasta kasvavine tullimuureineen, miten edelläkuvattu liittyy Euroopan vastaukseen USA:n reaktiönääriseen "Amerikka ensin" politiikkaan?
Raudalle, teräkselle ja alumiinille - ja paljolle muullekin riittää Euroopassa kysyntää, kunhan niille luodaan keynesiläisellä, antosyklisellä elvytyspolitiikalla uudet ja kasvavat markkinat. Jos EU ei ehdointahdoin kiellä tätä mahdollisuutta, paradigmanvaihdolla tähän on kaikki mahdollisuudet. Parhaana todisteenä tästä on jo toteutettu ja vieläkin menossa oleva, jäsenvaltioiden kautta yritysmaailmaan suuntautuva määrällinen elvytys (QE), jonka mittasuhtet nousevat vähintäänkin 3000 miljardiin euroon. Mikään muu kuin peruskirjojen sekatalousmallia ehkäisevä rakenne ei estä uuden lähestymistavan ottamista. Eurooppa voisi sisämarkkinoillaan lisätä investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin valtavasti. Puutetta ja turhautumista on koettu jo riittävästi. Tämä olisi myös oikea vastaus USA:n tullimuurin kasvattamiseen. Sotaan ei pidä lähteä silloin kun muitakin ratkaisuja on tarjolla. Vastaus tähän viimeisimpään tulta syöksevään dragonimaiseen operaatioon on yhteisten demokraattisten rakenteiden elvyttäminen, New Deal 2.0 tietokonekieltä käyttääksemme.
Kysymys on niin polttavasta yhteiskunnallisesta ja koko mannerta koskevasta haasteesta että myös irrationaalia jääräpäisyyttä ja perustelematonta ylpeyttä edustavan poliittisen oikeiston, äärioikeistolaisten nationalistien, teräksestä ja alumiinista eroon pyrkivien vihreiden ja monoliittista vasemmistoa tavoittelevien voimien on otettava uusi, tietoinen jälkikeynesiläinen talous- ja rahapoliittinen asento. Nykyisestä Euroopan Unionista on tulossa muuten "seitsenpäinen lohikäärme", joka ei johda alkuperäisiin tavoitteisiin, rauhaan ja demokratiaan vaan kaikkia mahdollisia epäproduktiivisia piirteitä sisältävään taantumiseen primitiiviselle tasolle.
Euroopan Komission kakkosmies Jyrki Katainen kuvasi televisiohaastattelussa 1.3. 2018 hyvin Euroopan joutumista "kahden tulen" väliin. USA:n tuontitullit vaikeuttavat eurooppalaisen, Kataisen mukaan joissakin tapauksissa aivan erityisiä laatuominaisuuksia sisältävän teräksen ja tullien alle joutuvien metallituotteiden kilpailukykyä suhteessa USA:n omaan tuotantoon heikentyy. Samalla toisaalta Kiina kilpailee jo nyt omalla teräksen ja alumiinin tuotannollaan painaen hintoja entistäkin alemmaksi.
Euroopan Komission puheenjohtaja Jean Claude Juncker ilmoittikin jo Euroopan Unionin ryhtyvän välittömiin toimiin maksujen asettamiseksi amerikkalaisille tuotteille Euroopassa. Globaali taloussota kiristyy astetta kovemmaksi ja uhkaa eskaloitua uusiin tuotteisiin, uusille palvelualoille ja tuhoaa jo nyt sitä luottamusta, jonka varassa läntinen arvoyhteisö lepää NATO:n yhteistä puolustusta myöten.
Euroopan vastaus tähän sodanjulistukseen on luonnollinen ajatellen sitä lähestymistapaa, jonka Euroopan Unioni on sisämarkkinoita luodessaan omaksunut. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan vapaiden markkinoiden kilpailusta, vaan markkinaehtoisen ja yhä enemmän markkina-alisteiseksi muuttuvan eurooppalaisen talousrakenteen suhteesta demokraattisen valtioon ylipäätään. Kilpailua ei käydä ainoastaan yritysmaailman ja sen eri odotusten välillä, vaan myös markkinoiden ja hyvinvointivaltion toimintamahdollisuuksien välillä.
Kuten Euroopan Unionin konsolidoidusta peruskirjasta ja siitä johdetusta - nyt jo jättimäisessä - ohjelmallisessa kokonaisuudesta voidaan todeta, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion asema on jo kauan ollut vaarassa jäädä täysin alisteiseksi markkinoiden ensisijaisuudelle. Euroopassa pohjoismailla on eniten kokemusta yhteisen hyvionvoinnin rakentamisesta valtion ja julkisen sektorin rakenteiden varaan. Euroopan Unionin lähestymistapa ei ole tunnistanut yhteisöllisen motiivin dynamiikkaa, vaan on käytännössä arvolähtökohdissaan kieltäytynyt sen kehittämisestä ja peruskirjassaan luonut yhteistä hyvinvointia ulossulkevan, hylkivän järjestelmän.
Oikea vastaus Euroopan Unionin vahvistamiseen olisi ollut yhteisten, demokraattisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla tasoilla, mukaan lukien Euroopan Unionin omat hallinnolliset ja toiminnalliset ulottuvuudet. Taloustieteessä tätä lähestymistapaa on totuttu nimittämään keynesiläiseksi, antisykliseksi lähestymistavaksi. Poliittisessa kielenkäytössä keynesiläistä lähestymistapaa suosiva sosialidemokratia puhuu "demokraattisesta sosialismista", yhteisistä kansanvaltaisista rakenteista. Niiden lähtökohta on talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksien täysi hyödyntäminen myös julkisen sektorin suuntaan. Sen Euroopan Unioni nykyisessä lähestymistavassaan sulkee mahdollisuutena lähes kokonaan pois.
Voidaan kysyä, miksi näin on tapoahtunut? Pitää muistaa, että linjavalinta tapahtui ideologisessa mielessä jo hyvin varhain. Tarkoitus oli paitsi rauha ja demokratia perustetun hiili- ja teräsunionin muodossa, myös kylmään sotaan olennaisesti liittyvän, Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi nimitetyn autoritaarisen ja tässä mielessä vulgaarin "sosialismin" torjuminen. Euroopan Unionin kehittyvien rakenteiden piti sulkea neuvostokommunismin mallin mukainen kehitys poisi laskuista Euroopassa. Merkittävimmän uhan tälle muodosti Saksan jakautuminen läntisen liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasvaltaan DDR:ään. Tämä kylmän sodan seurauksena syntynyt vastakkainasettelu johti ideologisin perustein vahvan valtion poissulkemiseen Euroopan Unionin sisämarkkinoilta. Vahinko vain, että tämä sama lähestymistapa sulki pois myös yhteisen sektorin ja sen varaan rakentuvan pohjoismaisen hyvinvointimallin pois vaihtoehtojen joukosta. Miksi tätä asiaa ei hoksattu Euroopan Unioniin konsensuksella liityttäessä, on sekin mielenkiintoinen kysymys. Neuvostotyyppisen reaktionäärisen hyvinvointivaltion poissulkeminen johti myös demokraattisen, progressiivisen vaihtoehdon nurkkaanajamiseen.
Kun puhutaan alkaneesta kauppasodasta kasvavine tullimuureineen, miten edelläkuvattu liittyy Euroopan vastaukseen USA:n reaktiönääriseen "Amerikka ensin" politiikkaan?
Raudalle, teräkselle ja alumiinille - ja paljolle muullekin riittää Euroopassa kysyntää, kunhan niille luodaan keynesiläisellä, antosyklisellä elvytyspolitiikalla uudet ja kasvavat markkinat. Jos EU ei ehdointahdoin kiellä tätä mahdollisuutta, paradigmanvaihdolla tähän on kaikki mahdollisuudet. Parhaana todisteenä tästä on jo toteutettu ja vieläkin menossa oleva, jäsenvaltioiden kautta yritysmaailmaan suuntautuva määrällinen elvytys (QE), jonka mittasuhtet nousevat vähintäänkin 3000 miljardiin euroon. Mikään muu kuin peruskirjojen sekatalousmallia ehkäisevä rakenne ei estä uuden lähestymistavan ottamista. Eurooppa voisi sisämarkkinoillaan lisätä investointeja infrastruktuuriin ja palveluihin valtavasti. Puutetta ja turhautumista on koettu jo riittävästi. Tämä olisi myös oikea vastaus USA:n tullimuurin kasvattamiseen. Sotaan ei pidä lähteä silloin kun muitakin ratkaisuja on tarjolla. Vastaus tähän viimeisimpään tulta syöksevään dragonimaiseen operaatioon on yhteisten demokraattisten rakenteiden elvyttäminen, New Deal 2.0 tietokonekieltä käyttääksemme.
Kysymys on niin polttavasta yhteiskunnallisesta ja koko mannerta koskevasta haasteesta että myös irrationaalia jääräpäisyyttä ja perustelematonta ylpeyttä edustavan poliittisen oikeiston, äärioikeistolaisten nationalistien, teräksestä ja alumiinista eroon pyrkivien vihreiden ja monoliittista vasemmistoa tavoittelevien voimien on otettava uusi, tietoinen jälkikeynesiläinen talous- ja rahapoliittinen asento. Nykyisestä Euroopan Unionista on tulossa muuten "seitsenpäinen lohikäärme", joka ei johda alkuperäisiin tavoitteisiin, rauhaan ja demokratiaan vaan kaikkia mahdollisia epäproduktiivisia piirteitä sisältävään taantumiseen primitiiviselle tasolle.
torstai 1. maaliskuuta 2018
Pitäs olla, pitäs olla...
Sosialidemokratia tavoittelee poliittisena liikkeenäyhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, kansanvaltaista halinnollista rakennetta ja aktiivista kansalaisyhteiskuntaa. Kysymys on poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen demokratian toteuttamisesta sen kaikissa ulottuvuuksissa. Tämä kuvaus ei ole suora kopio mistään asiakirjasta tai päätöksestä, mutta tämä tällainen henki on löydettävistä mistä hyvänsä sosialidemokratian julkaisemasta ohjelmasta aina käytännön toiminnan perusteluihin ja yksityisen toimijan motiiveihin saakka.
Se käytännön väline jolla sosialidemokratia näitä tavoitteitaan pyrkii toteuttamaan on kansanvaltainen, demokraattinen ja resursseiltaan riittävän vahva valtio, valtio tässä ymmärettynä parlamentteineen, eri tasojen julkisine hallintoineen ja laitoksineen. Valtiota pienempiä julkisen hallinnon rakenteita ovat kunta ja ehkä tulossa olevan maakunnat, sitä suurempia taas sellaiset ylikansalliset elimet kuin Euroopan Unioni ja Yhdistyneet Kansakunnat alajärjestöineen. NATO ei ole valtiollinen elin, vaan ihmisten ja tekniikan sotilaalliseksi koneistoksi muovaava järjestö.
Ihanteellinen lähtökohta, eikö niin? Eihän tällaista kukaan halua estää - vai haluaako? Jos haluaa, pitäisi luoda sellainen vallankäytön väline, perustuslaki, joka nimenomaisesti kieltää yhteisen vastuunoton, voimavarojen kokoamisen tavoitteiden toteuttamiseksi ja ylipäätään kansalaisaktiviteetin tällaisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Tukeeko Euroopan Unioni tätä sosialidemokratian lähtökohtaa? Tai salliiiko se sosialidemokratian arvopohjan miniarvoisuuden, pluralismin ja demokratian mukaisena "läntisenä arvoyhteisönä"?
Euroopan Unioni, joka sekin alunperin luotiin rauhan ja demokratian linnakkeeksi, kuvaa yhteisessä, lopulta konsensuksella hyväksytyssä konsolidoidussa peruskirjassaan toimintatapaansa seuraavasti:
Tällaista 125. artiklan mukaista lähestymistapaa sosialidemokratian tehtävää hahmottava poliittinen johtaja tai hallitus katselee todennäköisesti karsaasti ja näkee sen toimintaoikeuksia vahvasti rajoitettavan. Miksi sosialidemokraattien johtamat hallitukset eivät kritisoi tätä lähestymistapaa ja vaadi sitä muutettavaksi, otettavaksi uudelleen tarkasteluun? Vastaus saattaa löytyä EU:n konsolidoidun peruskirjan tästä artiklasta:
Kun katselee näitä Euriopan Unionin keskeisiä asiakirjoja, voi kuitenkin todeta että ne seuraavat tiukasti ja säännönmukaisesti konsolidoidin peruskirjan henkeä ja kirjainta. Kun meillä ollaan nyt vaatimassa SOTE-lainsäädännön viemistä Eurooppa-oikeuden ja Euroopan Komission tarkastettavsksi, kysymyksessä on viime kädessä peruskirjan hengen ja koko Euroopan Unionin tehtävän tulkinta. Aika-ajoiun näyttää siltä, että Eurooppaoikeus ja Euroopan Komissio olisivat joutumassa ristiriitaan - haluaahan komissio noudattaa tiukasti "markkinaperiaatetta".
Kun nyt puhutaan sosialidemokratian näköalattomuudesta ja hampaattomuudesta, kyvyttömyydestä puuttua suuriin ja ilmeisesti yhä kasvaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin kotimaassa ja Euroopassa, tulevat mieleen suomalaisen kansanlaulun sanat: "Sinä olet isorikas - minä vallan köyhä. Pitäs olla, pitäs olla uskollinen nöyrä."
Se käytännön väline jolla sosialidemokratia näitä tavoitteitaan pyrkii toteuttamaan on kansanvaltainen, demokraattinen ja resursseiltaan riittävän vahva valtio, valtio tässä ymmärettynä parlamentteineen, eri tasojen julkisine hallintoineen ja laitoksineen. Valtiota pienempiä julkisen hallinnon rakenteita ovat kunta ja ehkä tulossa olevan maakunnat, sitä suurempia taas sellaiset ylikansalliset elimet kuin Euroopan Unioni ja Yhdistyneet Kansakunnat alajärjestöineen. NATO ei ole valtiollinen elin, vaan ihmisten ja tekniikan sotilaalliseksi koneistoksi muovaava järjestö.
Ihanteellinen lähtökohta, eikö niin? Eihän tällaista kukaan halua estää - vai haluaako? Jos haluaa, pitäisi luoda sellainen vallankäytön väline, perustuslaki, joka nimenomaisesti kieltää yhteisen vastuunoton, voimavarojen kokoamisen tavoitteiden toteuttamiseksi ja ylipäätään kansalaisaktiviteetin tällaisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Tukeeko Euroopan Unioni tätä sosialidemokratian lähtökohtaa? Tai salliiiko se sosialidemokratian arvopohjan miniarvoisuuden, pluralismin ja demokratian mukaisena "läntisenä arvoyhteisönä"?
Euroopan Unioni, joka sekin alunperin luotiin rauhan ja demokratian linnakkeeksi, kuvaa yhteisessä, lopulta konsensuksella hyväksytyssä konsolidoidussa peruskirjassaan toimintatapaansa seuraavasti:
125 artiklaValtion toiminta perustuu suurelta osin sellaiseen talouspolitiikkaan, jossa nimenomaan otetaan uusia vastuita, luodaan hankkeita ja kirjataan fiskaalisessa muodossa valtion pankin kirjanpitoon. Euroopan Unionin lähestymistapa on tässä suhteessa torjuva ja ristiriidassa hyvinvointivaltion kehhittämisen keskeisten periaatteiden kanssa. Sosialidemokratian piirissä niin suosittua keynesiläistä, vastasyklistä, valtion elvyttämiseen tähtäävää talouspolitiikkaa EU ei tunnista eikä tunnusta lainkaan.
(aiempi EY-sopimuksen 103 artikla)
1. Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi. Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.
Tällaista 125. artiklan mukaista lähestymistapaa sosialidemokratian tehtävää hahmottava poliittinen johtaja tai hallitus katselee todennäköisesti karsaasti ja näkee sen toimintaoikeuksia vahvasti rajoitettavan. Miksi sosialidemokraattien johtamat hallitukset eivät kritisoi tätä lähestymistapaa ja vaadi sitä muutettavaksi, otettavaksi uudelleen tarkasteluun? Vastaus saattaa löytyä EU:n konsolidoidun peruskirjan tästä artiklasta:
Tältä pohjalta johdetaan se markkinaehtoinen "sisämarkkinaperiaate" joka saa sitten sovellutuksia Euroopan Unionin ja sen jäsenvaltioiden politiikassa. Jäsenvaltioita ja niiden viranomaisia ohjaavia ja sitovia dokumentteja on kertynyt neljännesvuosisadan aikana valtava määrä. Uusissa asiakirjoissa viitataan aina aikaisempiin ja ne johtavat loogisesti aina tähän konsolidoituun peruskirjaan, jota kahden pykälän osalta olen lainannut. Peruskirja on kirjoitettu matkan varrella uudelleen ja artikloiden numerointia on muutettu, kuten lainauksista käy ilmi. Koko määräysviidakon hallinta on kenelle hyvänsä lähes ylivoimainen tehtävä. Lisäksi tulevat päätökset, joita ei julkisteta tai jotka on delegoitu itsenäisesti päätösvaltaa käyttävälle elimelle. Kannattaa käydä lukemassa!130 artikla(aiempi EY-sopimuksen 108 artikla)Käyttäessään sille perussopimuksilla ja EKPJ:n ja EKP:n perussäännöllä annettuja valtuuksiaan tai suorittaessaan niillä sille annettuja tehtäviään ja velvollisuuksiaan Euroopan keskuspankki tai kansallinen keskuspankki taikka Euroopan keskuspankin tai kansallisen keskuspankin päätöksentekoelimen jäsen ei pyydä eikä ota ohjeita unionin toimielimiltä, elimiltä tai laitoksilta, jäsenvaltioiden hallituksilta eikä miltään muultakaan taholta. Unionin toimielimet, elimet ja laitokset sekä jäsenvaltioiden hallitukset sitoutuvat kunnioittamaan tätä periaatetta ja pidättymään yrityksistä vaikuttaa Euroopan keskuspankin tai kansallisten keskuspankkien päätöksentekoelinten jäseniin heidän suorittaessaan tehtäviään.
Kun katselee näitä Euriopan Unionin keskeisiä asiakirjoja, voi kuitenkin todeta että ne seuraavat tiukasti ja säännönmukaisesti konsolidoidin peruskirjan henkeä ja kirjainta. Kun meillä ollaan nyt vaatimassa SOTE-lainsäädännön viemistä Eurooppa-oikeuden ja Euroopan Komission tarkastettavsksi, kysymyksessä on viime kädessä peruskirjan hengen ja koko Euroopan Unionin tehtävän tulkinta. Aika-ajoiun näyttää siltä, että Eurooppaoikeus ja Euroopan Komissio olisivat joutumassa ristiriitaan - haluaahan komissio noudattaa tiukasti "markkinaperiaatetta".
Kun nyt puhutaan sosialidemokratian näköalattomuudesta ja hampaattomuudesta, kyvyttömyydestä puuttua suuriin ja ilmeisesti yhä kasvaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin kotimaassa ja Euroopassa, tulevat mieleen suomalaisen kansanlaulun sanat: "Sinä olet isorikas - minä vallan köyhä. Pitäs olla, pitäs olla uskollinen nöyrä."
sunnuntai 25. helmikuuta 2018
Portti on kiinni
(Kuva der Spiegelin teemakirjoituksesta 4/2018)
Sosialidemokratiasta kirjoitetaan eurooppalaisessa valtalehdistössä pääsääntöisesti kielteisesti. Nyt kun vaalitulokset ovat ajaneet valtaosassa Eurooppa sosialidemokraatit oppositioon ja osittain jopa poliittisesti merkityksettömäksi voimaksi (Ranska, Hollanti), on alettu kysellä, missä on menty metsään ja onko tästä metsästä enää paluuta "ihmisten ilmoille." Viimeksi mm. Saksalainen der Spiegel -aikakauslehti on tammikuun 2018 neljännessä numerossaan käsitellyt tätä teemaa.Sosialidemokratia - ja koko vasemmisto - hakee vastauksia tähän kysymykseen. Saksassa vihreätkin luokiteltiin sosialidemokraattien ja DDR-taustaa edustavan die Linke -puoleen väliin kuuluvaksi. Vihreät ovat jo vähin äänin irtautuneet tästä analyysistaan ja haikailevat poliittista tulevaisuutta atomivoimavapaassa poliittisessa keskustassa - ilmeisen huonolla menestyksellä.
Vastaukset vaihtelevat myös työväenliikkeen sisällä. Jo parikymmentä vuotta sitten sosialidemokraattien piirissä ryhdyttiin hakemaan vastausta ns. "kolmannesta tiestä", joka merkitsi irtiottoa saksalaisen Willy Brandtin, itävaltalaisen Bruno Kreiskyn ja ruotsalaisen Olof Palmen kunniakkaasta perinnöstä - sen koettiin muodostuvan esteeksi pääsylle keskiluokan hyväksymäksi kansanliikkeeksi. Keskeisiksi hahmoiksi nousivat Tony Blair briteissä ja Gerhard Schröder kanaalin mantereen puolella. Blair taipui tiukkaan sotapolitiikkaan USA:n presidentti John Bush nuoremman tueksi ja Gerhard Schröder sai aikaan kuuluisan Harz IV säästöpoliittisen ohjelman, jossa mm. oikeus universaaliin sosiaalipolitiikkaan romutettiin poistamalla omaisuuden suoja sosiaalitukea vastaanottavalta kansalaiselta.
Tuloerojen kasvu ja pienituloisuuden lisääntyminen on nostanut oikealle suuntautuneita poliittisia voimia yhä vahvemmaksi tekijäksi eurooppalaisessa puoluekentässä. Der Spiegelin mukaan äärioikeistolaiset voimat saavat poliittista tukea kaikkein köyhimmiltä äänestysalueilta. Epävarmaksi tai lohduttomaksi asemansa kokevat ovat siirtyneet äänestämään meidän perussuomalaisia vastaavia voimia ympäri Eurooppaa.
Saksassa tunnettu die Linke-vaikuttajapari Sahra Wagenknecht ja Oscar Lafontaine etsivät vastausta yhtyneestä vasemmistosta poliittisena voimatekijänä. Tämä näyttää Saksassa - toisin kuin esimerkiksi Suomessa - olevan ylittämätön kynnys; Saksan SPD ei pidä mahdollisena hyväksyä die Linkeä mukaan koalitiohallitukseen, vaikka osavaltioissa tällaista kehitystä on jo tapahtunutkin. Onko puolueiden yhdistämisessä järkeä? Hallitusyhteistyö ohjelmallisella pohjalla ei sitä demokratiassa edellytä.
Suhtautumisessa pakolaispolitiikkaan on sosialidemokraattien keskuudessa tapahtunut kääntymistä oikealle, joka merkitsee rajoittavan maahanmuuttopolitiikan ottamista käyttöön kiintiöineen pakolaisvirrasta ja naapurivaltioista piittaamatta. Myös Saksan die Linke jakautuu tässä "kansallisen pakolaispolitiikan" harjoittamisen kannalle. Tanskan sosialidemokraatit ovat menossa tässä oikeiston kelkkaan. Kysymys on kuitenkin koko Eurooppaa koskevasta ongelmasta ja siksi oikea ja suorituskykyinen ratkaisu olisi löydettävä EU:n tasolta. Euroopan Unioni on kuitenkin peruskirjoillaan ja yksisiipisellä talous- ja rahapolitiikallaan rajannut dynaamiset vaikutusmahdollisuudet pois laskuista.
Saksassa - sen enempää kuin Suomessakaan - näköpiirissä ei ole senkaltaista sosialidemokraattista enemmistöä, joka mahdollistaisi itsenäisen hyvinvointipolitiikan toteuttamisen ilman koalitioita. Suomessa SDP:n kokemukset hallitusyhteistyöstä ja osallistumisesta porvarienemmistöisiin hallituksiin ovat olleet huonoja - ja niin ne näyttävät olevan Saksassakin. Koalitioissa saadaan toki aikaan joitakin joko ajallisesti rajattuja tai määrällisesti vaikuttavia "uudistuksia", mutta todelliseen käänteentekevään muutokseen näissä yhteishallituksissa ei ole mahdollisuuksia. Se merkitsee kansan odotusten muodostumista pettymyksiksi sosialidemokratian suhteen ja objektiivisessa avuntarpeessa olevien väestöryhmien hajautumista uusiin ja poliittisesti kokemattomiin "vaihtoehtopuolueisiin".
Usko vaalivoitolla saavutettavaan sellaiseen tulokseen, joka avaisi mahdollisuuden todelliselle muutokselle, on siis jo poliittisen voiman vähyydestä johtuen tällä hetkellä käytännössä poissuljettu mahdollisuus. Tätä epätoivoista tilannetta vahvistaa lisäksi se tosiasia, että suuri osa meitä ohjaavasta autorisoidusta lainsäädännöstä tulee nykyään Euroopan Unionin kautta. Euroopan Unionin peruskirjat on rakennettu hermeettisesti yksinomaan markkinaehtoista - juridisesti jopa markkina-alisteista - lähestymistapaa noudattavaksi. Olipa vaalitulos mikä tahansa, Euroopan Komission ohjausvaltaan ja sen takana oleviin sääntöihin on suostuttava. Myöskään vasemmisto ei voi eurooppalaista lainsäädäntöä ja ohjausmekanismeja ohittaa vaikka kritisoisikin niiden oikeellisuutta.
Keskustelua Euroopan Unionin peruskirjoihin perustuvasta uusliberaalista, konservatiivisia ja oikeistolaisia voimia legalisoivasta poliitisesta hegemoniasta ei ole syntynyt meillä senenemopää kuin Saksassa tai muuallakaan Euroopassa. Työn ja pääoman ristiriitaa pidetään sosialidemokratiassa edelleenkin avainperiaatteena, mutta parlamentaarinen tie sen avaamiseksi ja yhteisen, kansanvaltaisen kansankodin rakentamiseksi on suljettu. Portti on kiinni - näillänäkymin pysyvästi. Laillisin keinoin se ei ole mahdollista. Kun sanon tämän, niin Euroopan Unioniin yleisellä tasolla myönteisesti suhtautuvassa tämä herättää tietenkin kiihkeän vastareaktion: "Ei voi olla näin!" Näin on lupa tietenkin todeta - mutta sen tueksi tarvitaan vahvoja asiaperusteita. Tähän saksalainen sosialidemokratia koalitioata koskevien sondeerausneuvottelujen tuloksen muodossa osin uskookin. Edes hallitusyhteistyötä vastustavat "Juusojen" nuoret sosialidemokraatit eivät ole avanneet keskusteluaan tämän eurooppalaisen dilemman suuntaan. Liittopresidentti Steinmeierin asettama velvoite hoitaa kansan asiaa annetuissa raameissa siis pitää.
Kun siis Saksassa maalikuun alussa saadaan tietoon SPD:n jäsenäänestyksen "sondeerausneuvottelujen" tuloksesta, vaihtoehtoja ei taida sittenkään olla kuin yksi: jos tulos mahdollistaa hallitusneuvottelujen aloittamisen, ryhdytään neuvottelemaan lopullisesta hallitusohjelmasta. Jos tuloksena on irtautuminen sondeerausneruvottelujen tuloksesta, edessä ovat uudet vaalit ja opposioasemassa olevalle SPD:lle uuden tavoiteohjelman rakentaminen.
Millainen se tulisi olemaan? Juuri eronnut puheenjoihtaja Martin Schulz toteaa der Spiegel -lehden haastattelussa: samanlainen kuin mikä oli joulukuun 2017 alun puoluepäivillä hyväksytty lähestymistapa sondeerausneuvotteluihin lähdettäessä.
lauantai 24. helmikuuta 2018
Matti
Euroopan Unionin keskeisin ministerineuvosto - jäsenvaltioiden pääministerit - on parastaikaa koolla pohtimassa Euroopan Unionin tulevaisuutta.
Pääministeri Juha Sipilä kirjoittaa Euroopan Unionin tulevaisuudesta Helsingin Sanomien "Vieraskynä" -palstalla 23.2. 2018. Hänen mukaansa Euroopan Unionin on pärjättävä pienemmällä budjetilla. Maatalouteen ja yhteiseen puolustukseen havitellaan hänen mukaansa lisää resursseja muiden "ajankohtaisten" tarpeiden rinnalla. Lisäksi Euroopan unionin rahoitukseen on tuotava jatkossa vahvemmin myös ehdollisuuden elementti.
Yhtyykö suomalainen sosialidemokratia tähän pääministerin Eurooppa -näkemykseen? Euroopan ytimessä Saksassa kaavaillaan Euroopan Unionin vahvistamista ja koalitioneuvotteluissa Saksan SPD on saanut läpi ajatuksen sosiaalisesti oikeudenmukaisemmasta Euroopasta. Puhutaan uudesta alusta, johon uskotaan myös Ranskan presidentin tuovan mukaan valtiota vahvistavan uuden elementin. Saksan ulkoministeri Sigmar Gabriel on kiinnittänyt huomiota Kiinan yhä kasvavaan vaikutusvaltaan Afrikassa ja Aasiassa valtavilla resursseillaan mm. uuden silkkitien muodossa. Kiina satsaa paljon myös Eurooppaan Suomea myöten, biojalostuslaitos nousee Kemiin parastaikaa. Suuret haasteet kuten sosiaalinen epävarmuus, tuloerojen polarisoituminen, ympäristöongelmat ja niihin liittyvä pakolaisuus - kaikki nämä edellyttäisivät nimenomaan vahvempaa ja toimintakykyisempää Euroopan Unionia. Pääministerin helmikuun yhdellä eduskunnan kyselytunnilla antaman ilmoituksen mukaan myöskään Euroopan Unionin peruskirjoja, ts. yksipuolista, markkinaehtoista talous- ja rahapolitiikkaa ei olla muuttamassa sekatalouden suuntaan. Pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltiomallin vahvistaminen Euroopassa olisi hyvä sosialidemokraattinen vastaus Euroopan tulevaisuudelle. Ilman konsolidoidun peruskirjan talous- ja rahapolitiikan sääntöjen uudelleenarviointia se ei näytä mahdolliselta.
Näkymät tässä suhteessa Euroopan Unionin tulevaisuuden suhteen ovat jokseenkin lohduttomat. Konsolidoidun perussopimuksen ehdot Euroopan Unionin kehittämisen suhteen ovat äärimmäisen tiukat, ehdottomasti auktorisoidut eikä niiden muuttamisen suhteen sisäisesti ristiriitaisessa ja varsinkin nationalistiseen suuntaan kääntyneessä Euroopassa näytä olevan mahdollisuuksia. Edes Saksan SPD ei ole viitannut tällaiseen tarpeeseen, vaikka onkin parastaikaa SPD:n jäsenäänestyksesä olevaan koalitiosopimukseen kirjoittanut juuri eronneen puheenjohtajansa Martin Schulzin muotoileman, "Euroopan uutta alkua" lupailevan tekstin Saksan tulevan Eurooppapolitiikan johtotähdeksi. CDU torjui koalitioneuvotteluissa Schulzin ehdottaman voimakkaan liittovaltiokehityksen, joten jos Ranskan suunnasta ei tule vahvaa aloitetta, paradigman muutosta sekatalousmallisen uuden alun suuntaan ei ole odotettavissa. Euroopan Unioni jatkaa samalla markkinaehtoisella "kaikki valta neuvostoille" linjallaan.
Tämä merkitsee kaikkien suurten ongelmien kuten sosiaalisen turvattomuuden, unionin itsensä kiihdyttämän globalisaation, pääomien ja omistuksen polarisoitumisessa näkyvän eriarvoisuuden lisääntymisen, kilpailuun ja vihamieliseen asenteeseen perustuvan naapurustopolitiikan, pakolaiskriisseihin vastaaminen ihmiusoikeuksia loukkaavalla tavalla, ityse asiassa kaikkien suurten ja vastausta vaativien tehtävien epätyydyttävää ratkaisua.
Näköpiirissä ei tässä suhteessa ole tapahtumasta muutosta. Kun katselen tätä henkilökohtaisesta näkökulmasta ja tiedän ajan vastausten ja vaihtoehtojen löytämiseen olevan rajallinen, tuntuu siirtyminen nykyisen mallisen Euroopan Unionin kriittisestä tarkastelusta "euroskeptisyyteen" ja sen lohdutomaan näköalaan realistiselta ja rationaaliselta vastaukselta. Ainakaan tällä hetkellä en voi yhtyä sellaiseen positivistiseen näkemykseen, jonka mukaan Euroopan Unioni olisi arvoyhteisönä selviämässä edessä olevista suurista haasteista.
Shakkikielessä käytetään umpikujaan ajautumisesta nimistystä "matti". Kun olen valinnut tämän kirjoituksen otsikoksi "matti" ilmaisun, koen olevani tarkkailija, joka joutuu Euroopan Unionin tulevaa kehitystä pohtiessaan toteamaan tämän pohtimisen päättymistä tarkoittavan ilmaisun. Tältä näyttää siis tällä hetkellä, katsotaan, ehtiikö aika näyttää historiallisen akkunan avautumista sosiaalisesti oikeudenmukaisemmalle ja tähän motiiviin kokonaisvaltaisesti suuntautuvalle kehitykselle.
Pääministeri Juha Sipilä kirjoittaa Euroopan Unionin tulevaisuudesta Helsingin Sanomien "Vieraskynä" -palstalla 23.2. 2018. Hänen mukaansa Euroopan Unionin on pärjättävä pienemmällä budjetilla. Maatalouteen ja yhteiseen puolustukseen havitellaan hänen mukaansa lisää resursseja muiden "ajankohtaisten" tarpeiden rinnalla. Lisäksi Euroopan unionin rahoitukseen on tuotava jatkossa vahvemmin myös ehdollisuuden elementti.
Yhtyykö suomalainen sosialidemokratia tähän pääministerin Eurooppa -näkemykseen? Euroopan ytimessä Saksassa kaavaillaan Euroopan Unionin vahvistamista ja koalitioneuvotteluissa Saksan SPD on saanut läpi ajatuksen sosiaalisesti oikeudenmukaisemmasta Euroopasta. Puhutaan uudesta alusta, johon uskotaan myös Ranskan presidentin tuovan mukaan valtiota vahvistavan uuden elementin. Saksan ulkoministeri Sigmar Gabriel on kiinnittänyt huomiota Kiinan yhä kasvavaan vaikutusvaltaan Afrikassa ja Aasiassa valtavilla resursseillaan mm. uuden silkkitien muodossa. Kiina satsaa paljon myös Eurooppaan Suomea myöten, biojalostuslaitos nousee Kemiin parastaikaa. Suuret haasteet kuten sosiaalinen epävarmuus, tuloerojen polarisoituminen, ympäristöongelmat ja niihin liittyvä pakolaisuus - kaikki nämä edellyttäisivät nimenomaan vahvempaa ja toimintakykyisempää Euroopan Unionia. Pääministerin helmikuun yhdellä eduskunnan kyselytunnilla antaman ilmoituksen mukaan myöskään Euroopan Unionin peruskirjoja, ts. yksipuolista, markkinaehtoista talous- ja rahapolitiikkaa ei olla muuttamassa sekatalouden suuntaan. Pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltiomallin vahvistaminen Euroopassa olisi hyvä sosialidemokraattinen vastaus Euroopan tulevaisuudelle. Ilman konsolidoidun peruskirjan talous- ja rahapolitiikan sääntöjen uudelleenarviointia se ei näytä mahdolliselta.
Näkymät tässä suhteessa Euroopan Unionin tulevaisuuden suhteen ovat jokseenkin lohduttomat. Konsolidoidun perussopimuksen ehdot Euroopan Unionin kehittämisen suhteen ovat äärimmäisen tiukat, ehdottomasti auktorisoidut eikä niiden muuttamisen suhteen sisäisesti ristiriitaisessa ja varsinkin nationalistiseen suuntaan kääntyneessä Euroopassa näytä olevan mahdollisuuksia. Edes Saksan SPD ei ole viitannut tällaiseen tarpeeseen, vaikka onkin parastaikaa SPD:n jäsenäänestyksesä olevaan koalitiosopimukseen kirjoittanut juuri eronneen puheenjohtajansa Martin Schulzin muotoileman, "Euroopan uutta alkua" lupailevan tekstin Saksan tulevan Eurooppapolitiikan johtotähdeksi. CDU torjui koalitioneuvotteluissa Schulzin ehdottaman voimakkaan liittovaltiokehityksen, joten jos Ranskan suunnasta ei tule vahvaa aloitetta, paradigman muutosta sekatalousmallisen uuden alun suuntaan ei ole odotettavissa. Euroopan Unioni jatkaa samalla markkinaehtoisella "kaikki valta neuvostoille" linjallaan.
Tämä merkitsee kaikkien suurten ongelmien kuten sosiaalisen turvattomuuden, unionin itsensä kiihdyttämän globalisaation, pääomien ja omistuksen polarisoitumisessa näkyvän eriarvoisuuden lisääntymisen, kilpailuun ja vihamieliseen asenteeseen perustuvan naapurustopolitiikan, pakolaiskriisseihin vastaaminen ihmiusoikeuksia loukkaavalla tavalla, ityse asiassa kaikkien suurten ja vastausta vaativien tehtävien epätyydyttävää ratkaisua.
Näköpiirissä ei tässä suhteessa ole tapahtumasta muutosta. Kun katselen tätä henkilökohtaisesta näkökulmasta ja tiedän ajan vastausten ja vaihtoehtojen löytämiseen olevan rajallinen, tuntuu siirtyminen nykyisen mallisen Euroopan Unionin kriittisestä tarkastelusta "euroskeptisyyteen" ja sen lohdutomaan näköalaan realistiselta ja rationaaliselta vastaukselta. Ainakaan tällä hetkellä en voi yhtyä sellaiseen positivistiseen näkemykseen, jonka mukaan Euroopan Unioni olisi arvoyhteisönä selviämässä edessä olevista suurista haasteista.
Shakkikielessä käytetään umpikujaan ajautumisesta nimistystä "matti". Kun olen valinnut tämän kirjoituksen otsikoksi "matti" ilmaisun, koen olevani tarkkailija, joka joutuu Euroopan Unionin tulevaa kehitystä pohtiessaan toteamaan tämän pohtimisen päättymistä tarkoittavan ilmaisun. Tältä näyttää siis tällä hetkellä, katsotaan, ehtiikö aika näyttää historiallisen akkunan avautumista sosiaalisesti oikeudenmukaisemmalle ja tähän motiiviin kokonaisvaltaisesti suuntautuvalle kehitykselle.
keskiviikko 21. helmikuuta 2018
Kartesiolainen epäily
Mikä on saanut entiset kansalaisoikeustaistelijat 1970-80 -lukujen DDR:ssä vaeltamaan sitten muurin murtumisen 1991 toisiin puolueisiin, sosialidemokraatteihin, liberaaleihin, CDU:hun ja vihdoin AfD:hen, äärioikeistolaiseen ja kansallismieliseen poliittiseen valintaan? Vuoden 2018 der Spiegel nro 2 (5.1. 2018) kirjoittaa "näistä sankareista", jotka kertovat aluksi pettymyksestään DDR:ään, mielipidevainosta, pidätetyksi tulemisestaan ja sitten kokemuksistaan "lännessä", demokratian ihmemaassa Saksan Liittotasavallassa. Sankarit ovat analyytikoja, kamppailijoita, syrjään työnnettyjä - ja sellaiseksi he ovat kokeneet jääneensä myös Saksan liittotasavallassa.
Aistin samanlaisia piirteitä myös sosiaalisen median kirjoittelussa - myös omalla kohdallani. Lapsuudesta sakka koettu epävarmuus, "piikki lihassa" - onko se seikka, joka saa epäilevän etsimään uuden epäilemisen ja arvostelun kohteita? Vai onko sittenkin oikein uskoa maalaisjärkeen, rationaaliseen ajatteluun ja unelmaan toisenlaisesta todellisuudesta? Läntisissä demokratioissa ei paine yhdenmukaisuuteen johda pidätyksiin ja vankiloihin, vaan ulossulkemiseen "median relevanssialueelta", kuten der Spiegel-lehden toimittajien ilmaisu kuuluu. Ei ole pääsyä julkisiin tiedotusvälineisiin, ei edes keskeiseen keskusteluun vuosikymmeniä omaksi aatepiiriksi koetulla alueella. Se että vaietaan kuoliaaksi, takanapäin luokitellaan erikoistapaukseksi tai vain todetaan väärässäolijaksi tai muuten kummalliseksi herättää joukon kysymyksiä demokratiamme tilasta.
Kun en liene ainoa joka vähintäänkin alitajunnassaan on pohtinut tällaisia kysymyksiä, rohkenen lainata Hanna Arendtin jo vuonna 1958 julkaistun teoksen ja tämän vuosituhannen puolella suomennetuksi tulleen teoksen erästä, juuri tähän ongelmavyyhteen liittyvää kohtaa.
"Moderni filosofia alkoi epäilystä eli Descartesin ajatuksesta de omnibus dubitatum est: kaikkea on epäiltävä. Epäilyä ei kuitenkaan pidetty mielen luontaisena keinona ajattelun harhoja tai aistien illuusioita vastaan, ei myöskään skeptisyytenä niin ihmisten kuin aikojenkin moraalia ja ennakkoluuloja kohtaan, eikä edes tieteellisessä tutkimuksessa tai filosofisessa ajattelussa käytettävänä kriittisenä metodina. Karteosilainen epäily on merkitykseltään niin laaja ja tarkoitukseltaan niin perustavaa laatua oleva, ettei sitä kyetä määrittelemään näin konkreettisesti. Epäily on modernissa filosofiassa ja ajattelussa yhtä kekeisessä asemassa kuin aiempina vuosisatoina oli kreikan thaumazein eli ihmetys siitä, että kaikki on siten kuin on. Descartes käsitteellisti ensimmäisenä tämän modernin epäilyn, josta hänen jälkeensä tuli itsestään selvä, huomaamaton, kaiken ajattelun liikkeellepaneva voima. Epäily on toiminut näkymättömänä akselina, jonka ympärille kaikki ajattelu on keskittynyt. Aivan kuten käsitteellisen filosofian suurimmat ja aidoimmat edustajat Platonista ja Aristoteleesta uuteen aikaan asti ilmaisivat ihmetystä, samalla tavoin nykyajan filosofit Descartesista lähtien ovat keskittyneet epäilyksen ja sen seurauksien ilmaisemiseen.
---
Descartesin filosofiaa vainoaa kaksi painajaista, joista on tavallaan tullut koko uuden ajan painajaisia. Ei siksi, että kartesiolaisella filosofialla oli uuteen aikaan niin suuri vaikutus, vaan siksi, että painajaisten ilmaantuminen oli miltei väistämätöntä kun modernin maailmankuvan todelliset seuraamukset ymmärrettiin. Nämä painajaiset ovat hyvin yksinkertaisia ja tunnettuja. Ensimmäisessä painajaisessa epäillään sekä maailman että ihmiselämän todellisuutta, sillä jos aisteihin, arkiajatteluun ja järkeen ei voi luottaa, voi hyvin olla mahdollista, että se mitä me pidämme totuutena onkin vain unta. Toinen painajainen koskee yleistä ihmisenä olemisen ehtoja sellaisina, miksi uudet löydöt ne paljastivat, ja sen mahdottomuutta, että ihminen pystyisi luottamaan aisteihinsa ja järkeensä. Näissä olosuhteissa näyttää todellakin huomattavasti todennäköisemmältä, että paha henki, Dieu trompeur, tahallisesti ja pahansuovasti pettää ihmisen, kuin että jumala olisi maailmankaikkeuden hallitsija. Pahuus olisi täydellistä, jos kävisi ilmi, että paha henki on luonut olennon, joka elättelee sisällään käsitystä totuudesta, mutta ei muiden sille annettujen ominaisuuksien takia koskaan kykene saavuttamaan ainuttakaan totuutta eikä saamaan varmuutta mistään."
(Lainaus Hanna Arendtin kirjasta Vita activa - Ihmisenä olemisen ehdot (AlkuteosThe Human Condition 1958), 4. painos Tallinna 2017, sivuilta 286-290)
Aistin samanlaisia piirteitä myös sosiaalisen median kirjoittelussa - myös omalla kohdallani. Lapsuudesta sakka koettu epävarmuus, "piikki lihassa" - onko se seikka, joka saa epäilevän etsimään uuden epäilemisen ja arvostelun kohteita? Vai onko sittenkin oikein uskoa maalaisjärkeen, rationaaliseen ajatteluun ja unelmaan toisenlaisesta todellisuudesta? Läntisissä demokratioissa ei paine yhdenmukaisuuteen johda pidätyksiin ja vankiloihin, vaan ulossulkemiseen "median relevanssialueelta", kuten der Spiegel-lehden toimittajien ilmaisu kuuluu. Ei ole pääsyä julkisiin tiedotusvälineisiin, ei edes keskeiseen keskusteluun vuosikymmeniä omaksi aatepiiriksi koetulla alueella. Se että vaietaan kuoliaaksi, takanapäin luokitellaan erikoistapaukseksi tai vain todetaan väärässäolijaksi tai muuten kummalliseksi herättää joukon kysymyksiä demokratiamme tilasta.
Kun en liene ainoa joka vähintäänkin alitajunnassaan on pohtinut tällaisia kysymyksiä, rohkenen lainata Hanna Arendtin jo vuonna 1958 julkaistun teoksen ja tämän vuosituhannen puolella suomennetuksi tulleen teoksen erästä, juuri tähän ongelmavyyhteen liittyvää kohtaa.
"Moderni filosofia alkoi epäilystä eli Descartesin ajatuksesta de omnibus dubitatum est: kaikkea on epäiltävä. Epäilyä ei kuitenkaan pidetty mielen luontaisena keinona ajattelun harhoja tai aistien illuusioita vastaan, ei myöskään skeptisyytenä niin ihmisten kuin aikojenkin moraalia ja ennakkoluuloja kohtaan, eikä edes tieteellisessä tutkimuksessa tai filosofisessa ajattelussa käytettävänä kriittisenä metodina. Karteosilainen epäily on merkitykseltään niin laaja ja tarkoitukseltaan niin perustavaa laatua oleva, ettei sitä kyetä määrittelemään näin konkreettisesti. Epäily on modernissa filosofiassa ja ajattelussa yhtä kekeisessä asemassa kuin aiempina vuosisatoina oli kreikan thaumazein eli ihmetys siitä, että kaikki on siten kuin on. Descartes käsitteellisti ensimmäisenä tämän modernin epäilyn, josta hänen jälkeensä tuli itsestään selvä, huomaamaton, kaiken ajattelun liikkeellepaneva voima. Epäily on toiminut näkymättömänä akselina, jonka ympärille kaikki ajattelu on keskittynyt. Aivan kuten käsitteellisen filosofian suurimmat ja aidoimmat edustajat Platonista ja Aristoteleesta uuteen aikaan asti ilmaisivat ihmetystä, samalla tavoin nykyajan filosofit Descartesista lähtien ovat keskittyneet epäilyksen ja sen seurauksien ilmaisemiseen.
---
Descartesin filosofiaa vainoaa kaksi painajaista, joista on tavallaan tullut koko uuden ajan painajaisia. Ei siksi, että kartesiolaisella filosofialla oli uuteen aikaan niin suuri vaikutus, vaan siksi, että painajaisten ilmaantuminen oli miltei väistämätöntä kun modernin maailmankuvan todelliset seuraamukset ymmärrettiin. Nämä painajaiset ovat hyvin yksinkertaisia ja tunnettuja. Ensimmäisessä painajaisessa epäillään sekä maailman että ihmiselämän todellisuutta, sillä jos aisteihin, arkiajatteluun ja järkeen ei voi luottaa, voi hyvin olla mahdollista, että se mitä me pidämme totuutena onkin vain unta. Toinen painajainen koskee yleistä ihmisenä olemisen ehtoja sellaisina, miksi uudet löydöt ne paljastivat, ja sen mahdottomuutta, että ihminen pystyisi luottamaan aisteihinsa ja järkeensä. Näissä olosuhteissa näyttää todellakin huomattavasti todennäköisemmältä, että paha henki, Dieu trompeur, tahallisesti ja pahansuovasti pettää ihmisen, kuin että jumala olisi maailmankaikkeuden hallitsija. Pahuus olisi täydellistä, jos kävisi ilmi, että paha henki on luonut olennon, joka elättelee sisällään käsitystä totuudesta, mutta ei muiden sille annettujen ominaisuuksien takia koskaan kykene saavuttamaan ainuttakaan totuutta eikä saamaan varmuutta mistään."
(Lainaus Hanna Arendtin kirjasta Vita activa - Ihmisenä olemisen ehdot (AlkuteosThe Human Condition 1958), 4. painos Tallinna 2017, sivuilta 286-290)
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
Kohti omaehtoista työelämää
Hallituksen "aktiivimalli" työllisyysasteen nostamiseksi ja työttämänä olevien aktivoimiseksi työnhakuun - vaikka työpaikkoja ei ole edes tarjolla - on saanut vastaansa kansalaisaloitteen ja työntekijäjärjestöjen murskaavan kritiikin. SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta puhui A-studiossa 15.2. 2018 "ihmiskokeista" ja ehdotti että mallia ei aktivoitaisi vielä vaan sitä pyrittäisiin parantamaan, muuttamaan todellisuutta ja yhteisen hyvinvoinnin lähtökohtia paremmin vastaavaksi.
Minusta näyttää siltä, että työttömyyden hoitamiseen liittyvässä mallissa on useampiakin perustuslakimme kanssa ristiriidassa olevia arvoja ja asenteita.
Perustuslakimme 6. pykälän mukaan
"Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella."
- Työtön ihminen joutuu lähes joka suhteessa eriarvoiseen asemaan. Kun mm. työeläkettä ei työttömyysaikana kerry, työttömyys muistuttaa koko loppuelämän ajasta jolloin ihmisarvoa ja aitoa omaehtoisuutta ei kunnioitettu.
Sen 10. pykälän mukaan
"Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Henkilötietojen suojasta säädetään tarkemmin lailla."
- Jos missä niin juuri työttömyydessä näkyy yhteiskunnallinen kunnioituksen, yhdenvertaisuuden ja ihmisen luovan panoksen ymmärtämättömyyden puute mitä selkeimmin.
Perustuslain 7. pykälän mukaan
"Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen."
- Ns. "aktiivimalli" rikkoo juuri kansalaisen vapautta, koskemattomuutta ja turvallisuutta. Se on oire siitä, että pahempaakin voi joissakin olosuhteissa vielä seurata.
Lain 18. pykälä sanoo oikeudesta työhön:
"Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Oikeudesta työllistävään koulutukseen säädetään lailla."
- Tätäkin pykälää on vuosien mittaan jo vesitetty, mutta yhä siinä on selkeästi nähtävissä yhteiskunnan vastuu kansalaisen hyvinvoinnista ja oikeudesta oman panoksensa antamiseen omaan elämäänsä ja yhteisen hyvinvoinnin rikastuttamiseen.
Kun hallituksen "aktiivimalli on saanut niin kielteisen vastaanoton, lain toteutumista ja seurantaa valmistelevissa elimissä on laista alettu käyttää nimitystä "omaehtoisen työnhaun malli" (ministeri Lindström A-studion työttömyyttä käsitelleessä ohjelmassa 15.2. 2018, 38. minuutin kohdalla).
Omaehtoisuus käsitteenä tuli Suomeen 1960-luvun alussa Työväen Sivistysliiton pääsihteerin kouluneuvos Arvi Hautamäen toimesta ja arvatenkin sovellutuksena jo silloin Ruotsin työväen Sivistysliiton käyttämistä "skapande" -ilmaisusta, josta sittemmin alettiin käyttää "luovuus" ilmaisua. Omaehtoisuus tarkoittaa muutakin kuin itseopiskelua, itsensä kehittämistä, omien mahdollisuuksien löytämistä ylipäätään.
Omaehtoisuus ei voi perustua minkäänlaiseen ulkopuoliseen pakkoon. Elämän välttämättömien tarpeiden hankkiminen perustuu sekin itsesuojeluvaistoon ja haluun pitää omaa elämää yllä. Kyllä se tietenkin edellyttää vasuuntuntoa kanssaihmistä ja laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan, mutta lähtökohtana on omista arvoista ja asenteista lähtevä tulkinta.
Omaehtoisuus sisältää tämän lisäksi myös eheyden, autenttisuuden ja - mikäli mahdollista - yhteisön rikastuttamisen tunteen saavuttamisen - sen että voi olla hyödyksi, voi saada tunnustusta ja turvata vähintäinkin oma olemassaolonsa, luovasta panoksesta puhumattakaan. Omaehtoisuus kuuluu työn ja aktiviteetin vapauttamisen maailmaan, ei sen kahlitsemiseen.
Kysyä voidaan, miltä näyttäisi aidosti omaehtoisen työllistämisen malli. Perustuslakimme asettaa työn mahdollistamisesta yksiselitteisesti vastuun yhteiskunnalle itselleen, ei yksittäiselle työnhakijalle. Jos työn saaminen ei syystä tai toisesta onnistu. rangaistusten ja velvoitteiden on kohdistuttava yhteiskuntarakenteeseen itseensä, ei yksittäiseen kansalaiseen. Työttömyysturva on se vähimmäistaso, joka on ehdottomasti turvattava. Se ei kuitenkaan vielä takaa perustuslain hengen toteutumista.
Kun tältä pohjalta katsellaan työn saamisen ja tarjoamisen kokonaisuutta, konkreettisten toimien pitää suuntautua yhteiskunnan oman vastuun kasvattamiseen. Jos työtä "vapailla markkinoilla" siis yrityksissä ei ole tarjolla, yhteiskunnan on työtä järjestettävä. Työstä toki ei olekaan puutetta: julkinen sektori ja sen työntekijät ovat hukkua työn paljouteen ja tekemisen tarpeisiin. Työvoimatoimistot ovat "aktiivimallin" seurauksena oikeasti hätää kärsimässä näennäisen työnhaun aiheuttaman ja sen synnyttämän hakemushimalajan purkamisessa. Todellistakin työtä on tarjolla palveluissa, lastenhoidosta vanhustenhoitoon, infran kunnossapitämisestä ympäristönhoitoon. Kansalaistoiminnan sektori tarvitsisi työntekijöitä vaikka kuinkan paljon.
Perustuslaki ei puhu rahasta mitään, työnteon oikeutuksen toteuttamisesta kuitenkin painokkaasti. Työttömille voidaan tarjota työtä oman valinnan mukaan julkisen sektorin tehtäväalueelta silloin kun yritysmaailma osoittautuu kykenemättömäksi vastaamaan kansalaisen omien ja yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseen.
Euroopan Unionin oloissa valtiolla ei ole samanlaista oikeutta rahantekoon kuin aikaisemmin, ennen Euroopan Unioniin ja sen rahaliittoon liittymistä. Kun työttömyyden ja työnteon oikeutuksen ongelma koskee koko mannerta, muutoksia on saatava itse Unionin suuria hankkeita estävien peruskirjojen sisältöön ja yhteisiin tavoitteisiin. Itsenäinen valtio ja rahapoliittisesti itsenäinen Eurooppa ei voi ajautua konkurssiin. Niin kauan kuin muutoksia ei ole saatu parlamentaarisesti aikaan - todennäköisesti se on jopa mahdotonta - on uskallettava rikkoa järjettömiä sääntöjä ja tehtävä tarpeelliset satsaukset velaksi. Raha onkin tällä hetkellä lähes ilmaista. Suuret valtiot kuten Saksa saavat lainaa maksutta ja jopa korvausta siitä että ottavat velkaa. Rahaa on vaikka millä mitalla, outo tilanne kuivaa vain markkinoiden varaan rakentuvan maailman kyvyttömyyttä vastata todelloisiin tarpeisiin ja täyttää rakenteissa ja palveluissa olevia aukkoja.
Euroopan Unionin massiivinen määrällinen elvytys on ollut nostamassa myös Suomen taloutta kasvu-uralle, vaikka tätä seikkaa ei valtionvarainministeri analyysissaan sanallakaan mainitse. Määrällinen elvytys valtioiden kautta ja niiden hankeisiin suunnattuna olisi saattanut poistaa työttömyyden ja joukon muitakin makrotason ongelmia jo nyt, mutta Unionin omat, ideologisesti uusliberalismin suuntaan painottuneet peruskirjat esitävät tehokkaasti tällaiset ratkaisut.
Siis: kun työttömyysturvaan perustuva määräaika on tullut täyteen, on vastuun työpaikan saamisesta siirryttävä julkisyhteisön so. valtion, kuntien ja mahdollisesti myös tulevien maakuntien vastuulle. Ammattiliitot ja työyhteisöt voivat heti aloittaa työvoimatarpeen kartoituksen omassa työyhteisössään ja omalla toimialallaan. Kansalaisjärjestöt voivat ilmoittautua vastaanottamaan työntekijöitä omaan toimintaansa; tehtäviin voidaan hakeutua aitojen omaehtoisten tavoitteiden pohjalta. Koulutuksesa olevat puutteet korjataan koulutuksella työsuhteen sisällä. Alan vaihto mahdollistetaan niin, että työpaikkaa voi vaihtaa oikean suunnan löytämiseksi elämälleen.
Lyhyesti: omaehtoisuuteen ja sen täyteen tunnistamiseen perustuva yhteiskunta - perustuslakimme ei aseta tälle esteitä vaan tukee sitä - on se tulevaisuuden malli, johon pohjoismaiseen hyvinvointimalliin perustuva ajattelutapa, asenteet ja arvot ohjaavat uusliberalismin perusteista irtautuvaa ja yhteiseen hyvinvointiin, vastuunottoon ja aktivointiin tähtäävää uutta hallitusta.
Saammeko joskus sellaisen?
Minusta näyttää siltä, että työttömyyden hoitamiseen liittyvässä mallissa on useampiakin perustuslakimme kanssa ristiriidassa olevia arvoja ja asenteita.
Perustuslakimme 6. pykälän mukaan
"Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella."
- Työtön ihminen joutuu lähes joka suhteessa eriarvoiseen asemaan. Kun mm. työeläkettä ei työttömyysaikana kerry, työttömyys muistuttaa koko loppuelämän ajasta jolloin ihmisarvoa ja aitoa omaehtoisuutta ei kunnioitettu.
Sen 10. pykälän mukaan
"Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Henkilötietojen suojasta säädetään tarkemmin lailla."
- Jos missä niin juuri työttömyydessä näkyy yhteiskunnallinen kunnioituksen, yhdenvertaisuuden ja ihmisen luovan panoksen ymmärtämättömyyden puute mitä selkeimmin.
Perustuslain 7. pykälän mukaan
"Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen."
- Ns. "aktiivimalli" rikkoo juuri kansalaisen vapautta, koskemattomuutta ja turvallisuutta. Se on oire siitä, että pahempaakin voi joissakin olosuhteissa vielä seurata.
Lain 18. pykälä sanoo oikeudesta työhön:
"Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Oikeudesta työllistävään koulutukseen säädetään lailla."
- Tätäkin pykälää on vuosien mittaan jo vesitetty, mutta yhä siinä on selkeästi nähtävissä yhteiskunnan vastuu kansalaisen hyvinvoinnista ja oikeudesta oman panoksensa antamiseen omaan elämäänsä ja yhteisen hyvinvoinnin rikastuttamiseen.
Kun hallituksen "aktiivimalli on saanut niin kielteisen vastaanoton, lain toteutumista ja seurantaa valmistelevissa elimissä on laista alettu käyttää nimitystä "omaehtoisen työnhaun malli" (ministeri Lindström A-studion työttömyyttä käsitelleessä ohjelmassa 15.2. 2018, 38. minuutin kohdalla).
Omaehtoisuus käsitteenä tuli Suomeen 1960-luvun alussa Työväen Sivistysliiton pääsihteerin kouluneuvos Arvi Hautamäen toimesta ja arvatenkin sovellutuksena jo silloin Ruotsin työväen Sivistysliiton käyttämistä "skapande" -ilmaisusta, josta sittemmin alettiin käyttää "luovuus" ilmaisua. Omaehtoisuus tarkoittaa muutakin kuin itseopiskelua, itsensä kehittämistä, omien mahdollisuuksien löytämistä ylipäätään.
Omaehtoisuus ei voi perustua minkäänlaiseen ulkopuoliseen pakkoon. Elämän välttämättömien tarpeiden hankkiminen perustuu sekin itsesuojeluvaistoon ja haluun pitää omaa elämää yllä. Kyllä se tietenkin edellyttää vasuuntuntoa kanssaihmistä ja laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan, mutta lähtökohtana on omista arvoista ja asenteista lähtevä tulkinta.
Omaehtoisuus sisältää tämän lisäksi myös eheyden, autenttisuuden ja - mikäli mahdollista - yhteisön rikastuttamisen tunteen saavuttamisen - sen että voi olla hyödyksi, voi saada tunnustusta ja turvata vähintäinkin oma olemassaolonsa, luovasta panoksesta puhumattakaan. Omaehtoisuus kuuluu työn ja aktiviteetin vapauttamisen maailmaan, ei sen kahlitsemiseen.
Kysyä voidaan, miltä näyttäisi aidosti omaehtoisen työllistämisen malli. Perustuslakimme asettaa työn mahdollistamisesta yksiselitteisesti vastuun yhteiskunnalle itselleen, ei yksittäiselle työnhakijalle. Jos työn saaminen ei syystä tai toisesta onnistu. rangaistusten ja velvoitteiden on kohdistuttava yhteiskuntarakenteeseen itseensä, ei yksittäiseen kansalaiseen. Työttömyysturva on se vähimmäistaso, joka on ehdottomasti turvattava. Se ei kuitenkaan vielä takaa perustuslain hengen toteutumista.
Kun tältä pohjalta katsellaan työn saamisen ja tarjoamisen kokonaisuutta, konkreettisten toimien pitää suuntautua yhteiskunnan oman vastuun kasvattamiseen. Jos työtä "vapailla markkinoilla" siis yrityksissä ei ole tarjolla, yhteiskunnan on työtä järjestettävä. Työstä toki ei olekaan puutetta: julkinen sektori ja sen työntekijät ovat hukkua työn paljouteen ja tekemisen tarpeisiin. Työvoimatoimistot ovat "aktiivimallin" seurauksena oikeasti hätää kärsimässä näennäisen työnhaun aiheuttaman ja sen synnyttämän hakemushimalajan purkamisessa. Todellistakin työtä on tarjolla palveluissa, lastenhoidosta vanhustenhoitoon, infran kunnossapitämisestä ympäristönhoitoon. Kansalaistoiminnan sektori tarvitsisi työntekijöitä vaikka kuinkan paljon.
Perustuslaki ei puhu rahasta mitään, työnteon oikeutuksen toteuttamisesta kuitenkin painokkaasti. Työttömille voidaan tarjota työtä oman valinnan mukaan julkisen sektorin tehtäväalueelta silloin kun yritysmaailma osoittautuu kykenemättömäksi vastaamaan kansalaisen omien ja yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseen.
Euroopan Unionin oloissa valtiolla ei ole samanlaista oikeutta rahantekoon kuin aikaisemmin, ennen Euroopan Unioniin ja sen rahaliittoon liittymistä. Kun työttömyyden ja työnteon oikeutuksen ongelma koskee koko mannerta, muutoksia on saatava itse Unionin suuria hankkeita estävien peruskirjojen sisältöön ja yhteisiin tavoitteisiin. Itsenäinen valtio ja rahapoliittisesti itsenäinen Eurooppa ei voi ajautua konkurssiin. Niin kauan kuin muutoksia ei ole saatu parlamentaarisesti aikaan - todennäköisesti se on jopa mahdotonta - on uskallettava rikkoa järjettömiä sääntöjä ja tehtävä tarpeelliset satsaukset velaksi. Raha onkin tällä hetkellä lähes ilmaista. Suuret valtiot kuten Saksa saavat lainaa maksutta ja jopa korvausta siitä että ottavat velkaa. Rahaa on vaikka millä mitalla, outo tilanne kuivaa vain markkinoiden varaan rakentuvan maailman kyvyttömyyttä vastata todelloisiin tarpeisiin ja täyttää rakenteissa ja palveluissa olevia aukkoja.
Euroopan Unionin massiivinen määrällinen elvytys on ollut nostamassa myös Suomen taloutta kasvu-uralle, vaikka tätä seikkaa ei valtionvarainministeri analyysissaan sanallakaan mainitse. Määrällinen elvytys valtioiden kautta ja niiden hankeisiin suunnattuna olisi saattanut poistaa työttömyyden ja joukon muitakin makrotason ongelmia jo nyt, mutta Unionin omat, ideologisesti uusliberalismin suuntaan painottuneet peruskirjat esitävät tehokkaasti tällaiset ratkaisut.
Siis: kun työttömyysturvaan perustuva määräaika on tullut täyteen, on vastuun työpaikan saamisesta siirryttävä julkisyhteisön so. valtion, kuntien ja mahdollisesti myös tulevien maakuntien vastuulle. Ammattiliitot ja työyhteisöt voivat heti aloittaa työvoimatarpeen kartoituksen omassa työyhteisössään ja omalla toimialallaan. Kansalaisjärjestöt voivat ilmoittautua vastaanottamaan työntekijöitä omaan toimintaansa; tehtäviin voidaan hakeutua aitojen omaehtoisten tavoitteiden pohjalta. Koulutuksesa olevat puutteet korjataan koulutuksella työsuhteen sisällä. Alan vaihto mahdollistetaan niin, että työpaikkaa voi vaihtaa oikean suunnan löytämiseksi elämälleen.
Lyhyesti: omaehtoisuuteen ja sen täyteen tunnistamiseen perustuva yhteiskunta - perustuslakimme ei aseta tälle esteitä vaan tukee sitä - on se tulevaisuuden malli, johon pohjoismaiseen hyvinvointimalliin perustuva ajattelutapa, asenteet ja arvot ohjaavat uusliberalismin perusteista irtautuvaa ja yhteiseen hyvinvointiin, vastuunottoon ja aktivointiin tähtäävää uutta hallitusta.
Saammeko joskus sellaisen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)