Portti on kiinni

(Kuva der Spiegelin teemakirjoituksesta 4/2018)

Sosialidemokratiasta kirjoitetaan eurooppalaisessa valtalehdistössä pääsääntöisesti kielteisesti. Nyt kun vaalitulokset ovat ajaneet valtaosassa Eurooppa sosialidemokraatit oppositioon ja osittain jopa poliittisesti merkityksettömäksi voimaksi (Ranska, Hollanti), on alettu kysellä, missä on menty  metsään ja onko tästä metsästä enää paluuta "ihmisten ilmoille." Viimeksi mm. Saksalainen der Spiegel -aikakauslehti on tammikuun 2018  neljännessä numerossaan käsitellyt tätä teemaa.

Sosialidemokratia - ja koko vasemmisto - hakee vastauksia tähän kysymykseen. Saksassa vihreätkin luokiteltiin sosialidemokraattien ja DDR-taustaa edustavan die Linke -puoleen väliin kuuluvaksi. Vihreät ovat jo vähin äänin irtautuneet tästä analyysistaan ja haikailevat poliittista tulevaisuutta  atomivoimavapaassa poliittisessa keskustassa - ilmeisen huonolla menestyksellä.

Vastaukset vaihtelevat myös työväenliikkeen sisällä. Jo parikymmentä vuotta sitten sosialidemokraattien piirissä ryhdyttiin hakemaan vastausta ns. "kolmannesta tiestä", joka merkitsi irtiottoa saksalaisen Willy Brandtin, itävaltalaisen Bruno Kreiskyn ja ruotsalaisen Olof Palmen  kunniakkaasta perinnöstä - sen koettiin muodostuvan esteeksi pääsylle keskiluokan hyväksymäksi kansanliikkeeksi. Keskeisiksi hahmoiksi nousivat Tony Blair briteissä ja Gerhard Schröder  kanaalin mantereen puolella. Blair taipui tiukkaan sotapolitiikkaan USA:n presidentti John Bush nuoremman tueksi ja Gerhard Schröder sai aikaan kuuluisan Harz IV säästöpoliittisen ohjelman, jossa mm. oikeus universaaliin sosiaalipolitiikkaan romutettiin poistamalla omaisuuden suoja sosiaalitukea vastaanottavalta kansalaiselta.

Tuloerojen kasvu ja pienituloisuuden lisääntyminen on nostanut oikealle suuntautuneita poliittisia voimia yhä vahvemmaksi tekijäksi eurooppalaisessa puoluekentässä. Der Spiegelin mukaan äärioikeistolaiset voimat saavat poliittista tukea kaikkein köyhimmiltä äänestysalueilta. Epävarmaksi tai lohduttomaksi asemansa kokevat ovat siirtyneet äänestämään meidän perussuomalaisia vastaavia voimia ympäri Eurooppaa.

Saksassa tunnettu die Linke-vaikuttajapari Sahra Wagenknecht ja Oscar Lafontaine etsivät vastausta yhtyneestä vasemmistosta poliittisena voimatekijänä. Tämä näyttää Saksassa - toisin kuin esimerkiksi Suomessa - olevan ylittämätön kynnys; Saksan SPD ei pidä mahdollisena hyväksyä die Linkeä mukaan koalitiohallitukseen, vaikka osavaltioissa tällaista kehitystä on jo tapahtunutkin. Onko puolueiden yhdistämisessä järkeä? Hallitusyhteistyö ohjelmallisella pohjalla ei sitä demokratiassa edellytä.

Suhtautumisessa pakolaispolitiikkaan on sosialidemokraattien keskuudessa tapahtunut kääntymistä oikealle, joka merkitsee rajoittavan maahanmuuttopolitiikan ottamista käyttöön kiintiöineen pakolaisvirrasta ja naapurivaltioista piittaamatta. Myös Saksan die Linke jakautuu tässä "kansallisen pakolaispolitiikan" harjoittamisen kannalle. Tanskan sosialidemokraatit ovat menossa tässä oikeiston kelkkaan. Kysymys on kuitenkin koko Eurooppaa koskevasta ongelmasta ja siksi oikea ja suorituskykyinen ratkaisu olisi löydettävä EU:n tasolta. Euroopan Unioni on kuitenkin peruskirjoillaan ja yksisiipisellä talous- ja rahapolitiikallaan rajannut dynaamiset vaikutusmahdollisuudet pois laskuista.

Saksassa - sen enempää kuin Suomessakaan - näköpiirissä ei ole senkaltaista sosialidemokraattista enemmistöä, joka mahdollistaisi itsenäisen hyvinvointipolitiikan toteuttamisen ilman koalitioita. Suomessa SDP:n kokemukset hallitusyhteistyöstä ja osallistumisesta porvarienemmistöisiin hallituksiin ovat olleet huonoja - ja niin ne näyttävät olevan Saksassakin. Koalitioissa saadaan toki aikaan joitakin joko ajallisesti rajattuja tai määrällisesti vaikuttavia "uudistuksia", mutta todelliseen käänteentekevään muutokseen näissä yhteishallituksissa ei ole mahdollisuuksia. Se merkitsee kansan odotusten muodostumista pettymyksiksi sosialidemokratian suhteen ja objektiivisessa avuntarpeessa olevien väestöryhmien hajautumista uusiin ja poliittisesti kokemattomiin "vaihtoehtopuolueisiin".

Usko vaalivoitolla saavutettavaan sellaiseen tulokseen, joka avaisi mahdollisuuden todelliselle muutokselle, on siis jo poliittisen voiman vähyydestä johtuen tällä hetkellä käytännössä poissuljettu mahdollisuus. Tätä epätoivoista tilannetta vahvistaa lisäksi se tosiasia, että suuri osa meitä ohjaavasta autorisoidusta lainsäädännöstä tulee nykyään Euroopan Unionin kautta. Euroopan Unionin peruskirjat on rakennettu hermeettisesti yksinomaan markkinaehtoista - juridisesti jopa markkina-alisteista - lähestymistapaa noudattavaksi. Olipa vaalitulos mikä tahansa, Euroopan Komission ohjausvaltaan ja sen takana oleviin sääntöihin on suostuttava. Myöskään vasemmisto ei voi eurooppalaista lainsäädäntöä ja ohjausmekanismeja ohittaa vaikka kritisoisikin niiden  oikeellisuutta.

Keskustelua Euroopan Unionin peruskirjoihin perustuvasta uusliberaalista, konservatiivisia ja oikeistolaisia voimia legalisoivasta poliitisesta hegemoniasta ei ole syntynyt meillä senenemopää kuin Saksassa tai muuallakaan Euroopassa. Työn ja pääoman ristiriitaa pidetään sosialidemokratiassa edelleenkin avainperiaatteena, mutta parlamentaarinen tie sen avaamiseksi ja yhteisen, kansanvaltaisen kansankodin rakentamiseksi on suljettu. Portti on kiinni - näillänäkymin pysyvästi. Laillisin keinoin se ei ole mahdollista. Kun sanon tämän, niin Euroopan Unioniin  yleisellä tasolla myönteisesti suhtautuvassa tämä herättää tietenkin kiihkeän vastareaktion: "Ei voi olla näin!"  Näin on lupa tietenkin todeta - mutta sen tueksi tarvitaan vahvoja asiaperusteita. Tähän saksalainen sosialidemokratia koalitioata koskevien sondeerausneuvottelujen tuloksen muodossa osin uskookin. Edes hallitusyhteistyötä vastustavat "Juusojen" nuoret sosialidemokraatit eivät ole avanneet keskusteluaan tämän eurooppalaisen dilemman suuntaan. Liittopresidentti Steinmeierin asettama velvoite hoitaa kansan asiaa annetuissa raameissa siis pitää.

Kun siis Saksassa maalikuun alussa saadaan tietoon SPD:n jäsenäänestyksen "sondeerausneuvottelujen" tuloksesta, vaihtoehtoja ei taida sittenkään olla kuin yksi: jos tulos mahdollistaa hallitusneuvottelujen aloittamisen, ryhdytään neuvottelemaan lopullisesta hallitusohjelmasta. Jos tuloksena on irtautuminen sondeerausneruvottelujen tuloksesta, edessä ovat uudet vaalit ja opposioasemassa olevalle SPD:lle uuden tavoiteohjelman rakentaminen.

Millainen se tulisi olemaan? Juuri eronnut puheenjoihtaja Martin Schulz toteaa der Spiegel -lehden haastattelussa: samanlainen kuin mikä oli joulukuun 2017 alun  puoluepäivillä hyväksytty lähestymistapa sondeerausneuvotteluihin lähdettäessä.