Muistinpalautusta

Logiikka ontuu

Kirjoitin tämän tekstin alunperin jo kaksi vuotta siten, 11.6. 2015 ja julkaisin sen silloin Facebook-sivuillani. Kysymys on julkisen sektorin merkityksestä hyvinvointivaltion rakentamisessa. Erityisesti tarkastelen tässä Keskustapuolueen ja sen keskeisten ministerien asennoitumista yksityisen ja julkisen sektoriin tässä yhteydessä.

Elinkeinoministeri Olli Rehn ja pääministeri Juha Sipilä ovat useaan kertaan todenneet, että jos valtion kautta tapahtuva elvytys olisi toimiva ratkaisu, pitäisi Kreikan, Espanjan ja Portugali eli näiden PIIG-maiden olla taloudellisesti mitä parhaimmassa kunnossa. Näiden maiden taloudellinen tilanne siis osoittaisi että valtion kautta tapahtuva elvytys ei ole toimiva ratkaisu.

Entä pohjoismaat? Niissä on vuosikymmeniä rakennettu julkisen sektorin varaan, verot ovat Unionin korkeimmalla tasolla, mutta myös talous on – ehkä Suomea lukuunottamatta – edelleen erinomaisessa kunnossa. Rehnin ajatuksenjuoksun mukaan pohjoismaisen hyvinvointimallin olisi pitänyt ajaa myös pohjoismaiden taloudet rapakuntoon jo ajat sitten.

Rehnin analyysista herää ainakin kaksi pohtimisen arvoista kysymystä. Ensiksikin, onko valtion kautta tapahtuva elvytys todellakin kehno vaihtoehto, pankkien, investointiyhteisöjen ja yritysten kautta tapahtuvaan elvytykseen verrattuna? Toinen kysymys kuuluu, missä määrin Keskustapuolue on ylipäätään ollut julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvoinnin kannalla? 

Vaatisi seikkaperäistä tietoa siitä, missä olosuhteissa Kreikan velkaantuminen on tapahtunut. Pääsääntö näyttää olleen vahva yksityisen sektorin mukaantulo investointeihin, valtion järjestämät takuut rahoitukselle ja toteutuksen yhteydessä mukaan iskenyt korruptio, jonka johdosta huomattava osa varoista on päätynyt veroparatiisien pankkien tileille. Kreikka myöntää itsekin tämän olleen maan tavan. Olettaisin taustojen löytyvän muutaman vuosikymmenen takaisista autoritaarisista, rojalistiseen valtaan ja ehkä myös kirkon bysanttiseen kaikkivoipaisuuteen, siis vahvaan asemaan perustuneista käytännöistä. 

Sellaista avointa ja demokraattista hallintoa, yhtyneenä vähäiseen tai lähes järjestäytymättömään korruptioon kuin mikä on sävyttänyt pohjoismaista hallintoa ja hyvinvointiratkaisuja - sellaista ei Välimeren maista ole löydettävissä. Tuloksena on hukkaan, hankkeiden kannalta epäolennaiseen, tehottomaan ja jopa rikolliseen jemmaamiseen valuva raha ja olemattomat tulokset sijoitetun pääoman määrään nähden. Käynnissä olevan prosessin aikana nykyinen Syrizan johtama hallitus on Kreikassa tämän avoimesti myöntänytkin.

Pohjoismaissa vahva sosiaalinen omatunto ja rehti, korruptioon vaikeasti taivutettavissa oleva elämäntapa on johtanut toisenlaiseen tulokseen. Yhteisillä päätöksillä, yhteisellä voimien kartuttamisella, avoimella kansanvaltaisella hallinnolla ja yksityistä voittoa tavoittelemattomilla käytännöillä on pystytty osoittamaan, että veroa kantava yhteisö voi olla tavattoman voimakas pääoman kokoaja, yhteisiin hankkeisiin sijoittaja ja tehokas pääomien käyttäjä. Kun julkisen sektorin hankkeet ovat lisäksi paljon henkilöstöä vaativia ja samalla palkkapolitiikassaan ehdottoman avoimia ja järjestäytyneitä, muodostavat näihin hankkeisiin sijoitetut varat veronmaksun kautta voimavaroja kartuttavan  myönteisen kehän, edellyttäen tietenkin että sijoittaminen yhteisiin hankkeisiin on pitkäjänteistä. 

Yksityinen yritys tarvitsee sijoituksilleen kysyntää ja ostovoimaa. Julkinen investointi taas puolestaan luo kysyntää ja ostovoimaa. Siksi yhteinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa luo tärkeän perustan julkisen sektorin kautta tapahtuvalle elvyttämiselle.

Missä määrin Suomen Keskustapuolue tunnistaa itsensä vahvan hyvinvointivaltion initioijaksi ja kehittäjäksi? Vaikka puhutaan hyvinvointivaltion pelastamisesta, niin keinovalikoima näyttää päinvastaista. Tästä seuraa että sellaiset elvyttävät toimet jotka olisivat yhteiskunnallisen eheyden kannalta tarpeellisia koko Euroopassa, jäävät nyt kehittämättä. Voi olla että hallitus saa Euroopan konservatiiviselta hegemonialta synninpäästön ja luvan jatkaa, mutta kansan kannalta tulos näyttää uhkaavasti kääntyvän päinvastaiseen suuntaan.

Pelkkä odotettavissa oleva virheliikkeiden korjaus ei auta jos ajosuunta on kokonaisuudessaan väärä.

---

11.6. 2017

Kirjoitin siis edelläolevan tekstin kaksi vuotta sitten. Juuri samoihin aikoihin ilmeni, että Euroopan Keskuspankki - tuo autokraattinen ja poliittisten päätösprosessien lähes ulottumatomissa oleva laitos - oli aloittanut ns. määrällisen elvytyksen (Quantitave Easing), jossa keskeisenä toimena on valtion velkakirjojen osto yksityisten pankkien ja rahoituslaitosten kautta EKP:n omaan taseeseen, jossa se näkyy vastattavana. EKP:llä on suvereeni valta luoda rahaa pelkillä päätöksillä ja kirjanpidollisilla toimilla niin paljon kuin se tykkää. Vuoden 2017 loppuun mennessä määrällistä helpotusta tapahtunee yli 3000 miljardin edestä, se näkyy aikanaan EKP:n tilinpäätöksissä vastattavien kasvuna.

Mitkä ovat tulokset? Jos tämä massiivinen väline olisi suunnattu suoraan jäsenvaltioiden käyttöön, työttömyyden, sosiaalisen ja terveydellisen kurjistumisen pysäyttämiseen ja kansalaisten kuntouttamisen, maanosaan virtavien pakolaisten nopeaan asuttamisen ja integrointiin työelämään ja paikallsiin oloihin - Eoroopan henkinen ja aineellinen tila alkaisi näyttää kokonan toisenlaiselta kuin missä nyt ollaan. 

No miksi ei suunnattu? Vastaus Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin perusasiakirjat sulkevat tämän mahdollisuuden pois - ja kaiken lisäksi lopullisesti. Eikä tässä kaikki: tältä osin jäsenvaltioilla ei ole peruskirjan mukaan valitus- tai muutosoikeutta.

Yksiulotteisuuden seurauksia

Jussi Halla-aho on tänään 10.6. 2017 valittu Perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Timo Soinin kaksijakoinen, yhtäällä populistinen ja mobbaava, toisaalla vallasta kiinnipitävä irrationaali auktoriteetti, saa luopua Halla-ahon, vakavasti, huolellisesti ja uskottavastikin argumentoivan uuden puheenjohtajan tieltä.

Tuomioja näkyy nimitelleen kirjoituksissaan Halla-ahoa "noidan oppipojaksi". Vaikka en henkilökohtaisesti tällaista populismiin suuntautuvaa ilmaisua käyttäisikään, totta näyttää olevan, että perussuomalaisten uuden puheenjohtajan  konstit Suomen ja maailman pelastamiseksi perustuvat erilaiseen maailmankuvaan ja toisenlaisiin odotuksiin kuin mitä esimerkiksi sosialidemokraatit ja Sosialistinen Internationaali kautta maailman edustaa.

Tämä peruslähtökohta ei poista sitä tosiasiaa, että kansa omine analyyseineen on yhtä ahtaalla kuin sosialidemokratiakin suhteessa pakolaisvirtoihin. Otaksun aika monen sosialidemokraatin olevan kohtalaisen ilahtunut Halla-ahon valinnasta - ja niin olen minäkin, koska Halla-ahon vakavuus viittaa eheyteen ja vastuullisuuteen - sillä analyysipohjalla johon hän on opinnoissaan ja työurallaan kasvanut. Voisi jopa väittää, että ei meidän koulutusjärjestelmämme, poliittinen keskustelukulttuurimme eikä myöskään massamedia - joukkotiedotusvälineet - anna aineksia parempaan filosofisten, taloudellisten ja politiikan välineiden käyttämiseen suurten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa.

Jäsenyytemme Euroopan Unionissa näyttää tässä suhteessa vähentävän myös neuvottomaksi jääneen sosialidemokratian keinoja suurten, koko mannerta koskevien ongelmien ratkaisuun. Sen keskeiset välineet, Komissio, Neuvostot ja virkakoneisto on valjastautunut käyttämään valtavirtaisen, konservatiivisen talouspolitiikan markkinoille ja yrityksiin suuntautuneita välineitä yrityksenä rakentaa rauhan, demokratian ja yhteisen turvallisuuden Eurooppaa.

Tämä trendi on ollut vallitseva Unionissa ja sen ydinalueella keski-Euroopassa ja Brittein saarilla jo pitkään. Sen keskeinen piirre on valtiokoneiston, julkisen pakkoyhteiskunnan keinojen käyttämättä jättäminen massiivisten ongelmien iskiessä. Oireryhmään kuuluu, että ensimmäisenä tarjotaan välineeksi militaristisia, asevarusteluun, puolustukseen ja tarvittaessa myös hyökkäykseen käytettäviä ratkaisumalleja - ja tälle alueelle suotaisiin erityisasema myös rahoituksen suhteen.

Jos tätä tilannetta katselee poliittisena ja pohjimmiltaan myös arvokysymyksenä, tarkoittaa se sitä että oikeistolainen, konservatiivinen narratiivi, kertomus on tullut unionissa vallitsevaksi käytännöksi. Kun päätökset on sementoitu konsensuspäätöksin yhteiseksi lainsäädännöksi, jota ei voi poliittisin ratkaisuin muuttaa - ajattelen mm. Euroopan Keskuspankin autokraattista asemaa - , voidaan vallitseva tilanne nähdä eurooppalaisen sosialidemokratian suurena strategisena, ilman korjausmahdollisuutta olevana virheenä. Toisissa olosuhteissa talous- ja rahapolitiikkaa voitaisiin käyttää juuri sellaisena välineenä jolla eurooppalaisia perusarvoja, rauhaa, demokratiaa ja oikeudenmkaisuutta rakennetaan.

Se että sosialidemokratia itsekään ei osaa eikä pysty tästä poliittisesta amputaatiostaan puhumaan, muistuttaa rintamamiesten hiljaisuutta suhteessa omiin haavoittumisiinsa ja kärsimyksiinsä hävityn sodan jälkeen. Kun sosialidemokratia vaikenee - kuinka voidaan ajatella populismin ja puutteellisen taloustiedon varaan rakentuvan perussuomalaisten puolueen keksivän mitään muuta vaihtoehtoa, kuin kansallisen suojautumisen, sulkeutumisen ja pään pensaaseen laittamisen maailman kärsimyksien edessä?

Talous- ja rahapoliittinen siipirikkous on porvarillisesti ja konservatiivisesti toimivan Euroopan Unionin poliittisen johdon itse - tietoisesti - aiheuttama haavoittuvuus. Tässä mielessä eurooppalainen oikeisto markkinamiehineen kantaa raskasta vastuuta mm. pakolaisten ja maahanmuuttajen  epätoivosta ja irrationaaleista toimista. Euroopassa ei olisi tarvinnut käydä näin. Sosialidemokratian vastuuseen kuuluu se, että se luopui yhteisen julkisen rakenteen varaan rakennettavasta, dynaamisesta hyvinvointivaltiosta salliessaan Euroopan Unionin rakenteiden muuttua yhteistä sektoria ja yhteistä vastuunottoa hylkiviksi monstereiksi.

Halla-ahon voitto saattaa ennakoida Euroopan Unionin hajoamista. Porvarillisille poliitisille voimille on mahdotonta luopua aatteensa ytimestä, vallan antamisesta markkinoille. Mieluummin valmistaudutaan vaikka sotaan ja aseellisiin ratkaisuihin, joilla pidetään terrosisteiksi osoittautuvia poliittisia vastustajia kurissa. Ydinaseiden maailmassa kurimus ei kuitenkaan ole yksipuolinen - onnettomuus koskee meitä kaikkia.

Jos luova rakenteellinen vaihtoehto olisi tarjolla, voisin kuvitella perussuomalaisten Halla-ahonkin johdolla olevan valmis tukemaan sosiaalisia ja demokraattisia rakenteita ja niiden voimistamista. Perussuomalaiset eivät mielestäni sittenkään ole kiinni katkeamattomin sitein markkinafilosofiassa, toisin kuin Kokoomus ja Euroopan tasolla myös Keskusta ja sen europarlamentaarikkoryhmä Alde. Hallituksen pääministeri Sipilä ja Kokoomuksen Orpo ovatkin jo ottaneet etäisyyttä Halla-ahoon.

Kahden muun hallituspuolueen epäluuloinen murina voi merkitä pientä toivon pilkahdusta. Halla-aho on jo kuitenkin oppinut taistelemaan ja pärjäämään omilla aseillaan, joten edessä oleva revohka voidaan kirjata Euroopan Unionin ja sen taloudellisessa ytimessä olevan Suomen yksiulotteisen politiikan luonnolliseksi seuraukseksi.

Huojuvia taloja

Eduskunnassa käytiin 31.5. 2015 pääministerin ilmoituksen pohjalta ulko-ja turvallisuuspolitiikkaa sekä EU:n toimintaympäristön muutoksia käsittelevä täysistunto. Otin tällä kertasa analysoitavaksi erityisesti sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän Jutta Urpilaisen pitämän puheenvuoron . Kiinnitän tässä huomiota pariin kohtaan, jossa eduskuntaryhmä ottaa periaatteellista kantaa Natoon ja Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaan.

Eurooppalaisesta yhteisestä turvallisuudesta puheessa todetaan seuraavasti:" Haluamme kuulua eurooppalaiseen turvallisuusyhteisöön, joka tarkoittaa keskinäistä avunantoa ja solidaarisuutta. Tähän kuvaan sopii hyvin myös EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyön syventäminen sekä EU:n ja Naton yhteistyön tiivistäminen hybridiuhkien aikakaudella."

Ajatellen edessäolevaa presidentinvaalikampanjaa totean vain, että itsenäisen valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi ilmoittautuva Sauli Niinistö on useaan kertaan painottanut samaa asiaa, yhteistyön tiivistämistä Naton kanssa. Nyt kun USA:n presidentti Trump on alkanut asettaa ehtoja Natoyhteistyölle mm. maan kokoon suhteutettujen jäsenmaksujen ja aikaisempiin vuosiin perustuvien ja USA:lle kuuluvien saatavien muodossa, alkaa Pohjois-Atlantin Liitto näyttää yhä epämääräisemmältä, kalliimmalta ja myös arvaamattomammalta kuin mitä takavuosien keskustelussa on annettu ymmärtää. Niinistö olisi valmis menemään jopa niin pitkälle, että jopa pelkästään Euroopan Unionin varaan rakentuva "Nato" tulisi kysymykseen.

Presidentin vaalin kannalta olisin odottanut sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän laittavan pelimerkkejään enemmän Yhdistyneiden Kansakuntien eli YK:n kuin "huojuvan talon" eli Naton varaan. Trumpin valitsema linja on vaarantamassa tämän ihmisoikeuksiin perustuvan universaaliyhteisön toimintamahdollisuudet. Sen sijaan että ryhtyisimme sotakoneistoja rakentavan ja niitä meillä maksattavan, äärimmäisen kalliin militaristisen "turvayhteisön" jäseneksi, voisimme hyvinkin ja vaikka vastaavansuuruisilla panostuksilla lisätä tukeamme YK:lle ja sen erityisjärjestöille ihmiskunnan suurten ongelmien ja tehtävien hoitamisessa.

Sitten Euroopan Unionista:
"Suomen on edesautettava sitä, ettei vastikään julkistettu sosiaalisten oikeuksien pilari jää EU:ssa pelkäksi julistukseksi vaan että siitä seuraa konkreettisia toimenpiteitä esimerkiksi työntekijöiden oikeuksien sekä tasa-arvon parantamiseksi. Myös talous- ja rahaliittoa on kehitettävä vahvemmin kasvua ja työllisyyttä tukevaksi kuitenkin niin, että jatkossakin jokainen maa vastaa omista veloistaan. "

Toteaisin, että periaatteellisessa kannanotossa ei voi juuri laittaa toisiaan pahemmin korvalle lyövää ajatusta samaan kappaleeseen kuin tässä tällä kertaa pääsi käymään. Kappaleen lopussa oleva maininta siitä, että "jatkossakin jokainen maa vastaa omista veloistaan" on itse asiassa suora lainaus EKP:n peruskirjan siitä pykälästä, jonka pohjalta kaikki Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin tuki suuntautuu yksipuolisesti pankeille ja rahoituslaitoksille ja samalla sulkee jäsenvaltiot ulos aktiivisesta rahapolitiikasta ja suurten sosiaalisten tehtävien rakenteellisesta rahoittamisesta. Jos haluaa ymmärtää tätä lausumaa parhain päin, se saattaisi tarkoittaa sitä, että kansallisten pankkien romahtaessa jäsenvaltio vastaa yksin pankkiensa pystyssäpysymisestä. Ymmärtääkseni tämä vaihe on Euroopan Unionissa jo muilla päätöksillä pääosin ohitettu .

Euroopan Unionissa on itse asiassa aivan huutava tarve demokratiaan, kansanvaltaan perustuvien valtioiden, alueiden ja julkisten laitosten tukemiseen. Juuri SDP:n ryhmäpuheenvuorossa ilmaistu periaatekannanotto on se keskeinen peräseinä, johon kaikessa markkinoihin perustuvassa kehittämistyössä törmätään. Aikaisemmassa EKP:n peruskirjassa tämä asia ilmaistiin suoralla julkisyhteisöjen tuen kiellolla, uudemmassa konsolidoidussa peruskirjamuodossa asia ilmaistaan juuri siten, että "vastuuta jäsenvaltioiden tekemistä veloista ei oteta".  Euroopan Kekuspankki  ei  ole todellisuudessa kyennyt pitämään kiinni tästä markkinoille ehdottoman ylivallan antavasta periaatteesta. Päinvastoin, se on jo pari  vuotta suorittanut määrällistä elvytystä ja ostanut pankkien kautta valtioiden liikkeellelaskemia velkakirjoja ja siirtänyt tällä tavalla valtioiden velkaa omaan taseeseensa. Sen keskuspankki voi tehdä vaarattomasti, koska sillä on pelkin kirjanpidollisin toimin oikeus luoda uutta pääomaa joutumatta koskaan velkojen maksajaksi. Määrä tulee pyörimään tämän vuoden 2017 loppuun mennessä jo yli 3000 mrd:ssa eurossa.

Määrällinen elvytys siinä muodossa kuin miten EKP sitä nykyään käyttää on tehokas mutta demokratian kannalta vaarallinen keino. Kreikkaan tämä määrällinen elvyttäminen ei ulotu, koska se valtiona on joutunut EU:n, EKP;n ja vastaanhangoittelevan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n  kurinpitotoimenpiteiden kohteeksi. Jos Keskuspankki voi ilmeisen poliittisin perustein valita ne valtiot joita tuetaan tai jotka jäävät ulkopuolelle, muodostaa tämä itsevaltainen, autoritaarinen rakenne mitä suurimman uhan sekä demokratialle että "länsimaiselle arvoyhteisölle", jota tässä muka ollaan puolustamassa.

Toisenlainen, esimerkiksi John Maynard  Keynesin ajattelutapaan ja laajaan yhteiskunta-analyysiin perustuvan lähestymistavan nostaminen keskusteluun on siksikin tässä yhteydessä paikallaan. Asiaa koskevan kirjoituksen on YTM Jussi Ahokas julkaissut "Poliittinen talous" sivustolla otsikolla

John Maynard Keynesin talouspolitiikka ja suomalaiset keynesiläisen talouspolitiikan määritelmät

Sallinette hevosenkokoiset kirjaimet tässä linkissä. Me elämme todella huojuvassa talossa huojuvien ajatustemme kanssa.

Yhteinen hyvä

Suomen Eduskunnassa on hyväksytty uusi hallintorekisterilaki, joka näyttää sallivan omaisuuden - pääomien -  piilottamisen näkymättömiin ja ulottumattomiin jonnekin maailman pimeän rahan pesimäpaikoista. Keskeisenä perusteena lienee omista vilpittömistä motiiveista riippumaton maailmanlaajuinen käytäntö, joka ei aseta esteitä oman tai varastetun tavaran kätkemiselle. Lakiin liitetyt ponnet käyttäytyvät tässä puskureina niitä kansalaisia vastaan, jotka pitävät yhteisellä työllä, laajoilla ja monipuolisilla tuotantoketjuilla ja valtion tukiaisilla saavutettua voittoa yhteisenä hyvänä ja yksityiseen kaappaamiseen liittyvää toimintaa sivistyneiden toimintatapojen vastaisena, varkauteen rinnastettavana kahmimisena.

Poliittisen opposition vaatimus globaaleille markkinoille sijoittamisen avoimuudesta ja yhteiskunnallisesta vastuullisuudesta ei hallintorekisterilaissa tietenkään toteudu. Vielä vähemmän siinä toteutuu yhteisen hyvän tavoittelemisen ylevä periaate, jonka tulisi olla johtotähtenä ministereiden ja kansanedustajien toiminnassa ylipäätään. Lainsäädännölle asetettu velvoite toimia yhteisen hyvän ja kansalaisen hyvinvoinnin turvaajana jää toissijaiseksi, yksityinen, usein kivikasvoisen pokerinaaman taakse kätketty ja viimeiseen hengenvetoon saakka puolustettu rajattoman ja hankintatapaa kyselemättömän omistamisen etuoikeus kummittelee koko ajan taustalla. Todellinen motiivi paljastuu vain suljetuissa ja suojatuissa olosuhteissa; omistamiseen liittyvä ulkoinen arvostus rauhoittaa painajaisina kummittelevaa pragmaattisuuteen pakotettua kristillistä omaatuntoa.

Omistamisen muotoja ei tarvitsisi pakottaa osakeyhtiö- tai osuuskuntamuotoonkaan - pelkästään. Kirjassaan "Rikkaus ilman ahneutta" (Reichtum ohne Gier ISBN 978-3-593-43354-7 E-Book (PDF)) saksalainen poliitikko ja publisisti  Sahra Wagenknecht kuvaa Saksan historiaan liittyvää eettisesti toisenlaista, yhteiseen hyvään perustuvaa omistusmuotoa. Niin Saksassa kuin muuallakin maailmassa on tullut tavaksi perustaa tuotantoyhtiöiden tai muuten aikaansaadun omaisuuden  kupeeseen säätiöitä, joihin siirretään verotukselta suojaan ja yksityistä omaa tai perillisten käyttöä varten. Rakenteeltaan nuo säätiöt ovat osa yksityiseen ahnehtimisen ja kaappaamishaluun liittyvää feodaalista rakennetta, jonka periaatteet ovat - tietenkin - jyrkässä ristiriidassa ja vastakkaisia "yhteisen hyvän"  periaatteelle.

Sahra Wagenknecht kuvaa kirjassaan saksalaista Carl-Zeiss-säätiötä, joka ryhtyi  Carl Zeissin omistamana vuonna 1866 valmistamaan työpajassaan hienomekaanisia laitteita. Yrityksen palveluksessa oli fyysikko Ernst Abbe, jonka tekninen osaaminen muodosti pohjan uuden aikakauden mikroskooppien tekniselle tarkkuudelle ja täsmällisyydelle. Tämä merkitsi samalla yrityksen nopeaa kasvua ja palkintona osaamisestaan Carl Zeiss kutsui Ernst Abben osakkaaksi yritykseen. Kun yrityksen perustaja 12 vuotta myöhemmin kuoli, tuli Ernst Abbesta ja  Zeissin perillisistä rikkaita ihmisiä.

Seuraavina vuosina Abbe perusti Carl-Zeiss-säätiön, johon hän sijoitti oman osuutensa yhtiön varoista ja sai samalla huomattavaa hyvityssummaa vastaan myös mukaan perillisten osuudet. Säätiöstä tuli yrityksen vastuullinen omistaja ja se ryhtyi säätelemään yrityksen johtamista ja toimintasuhteita tavalla joka teki tästä yrityksestä yhden oman aikansa menestyneimmistä ja samalla sosiaalisesti vastuullisimmista toimijoista.

Sahra Wagenknechtin mukaan Abben ideat ovat edelleenkin  hämmästyttävän ajankohtaisia ajatellen millaiselta moderni yrityksen perussäännön tulisi näyttää. Abbe piti sääntöä muovatessaan sopivana  tärkeänä yrityksen etäännyttämistä omistajan persoonasta (Entpersöhnlichung des Unternehmens). Hän piti yrityksen menestystä tuloksena senhetkisten ja aikaisempien työntekijöiden työstä, johtavien toimihenkilöiden ja ammatillisten osaajien laadullisesta  ja teknisestä osaamisesta sekä yliopistollisen tutkimustyön ja yhteiskunnallisen kokemuksen ja palvelujen antamasta tuesta. Siksi hän oli vakuuttunut, että tiukan eettisen normin mukaan katsottuna yrityksen voittoa tulisi tarkastella ja käsitellä  "yhteisenä hyvänä". Yrityksen omistajan ja yhteistyökumppaneiden tulisi rajoittaa vaatimuksensa henkilökohtaiseen panokseen perustuvaan kohtuulliseen palkkaan.

Abben muotoilema Carl Zeiss -säätiö ei katsonut myöskään pelkän rahallisen voiton takomista tavoitteenaan, vaan myös piti tärkeänä nostaa yrityksen taloudellista ja yhteiskunnallista kokonaispanosta, johon kuului myös varautuminen huonoihin ja poikkeuksellisiin aikoihin. Yritys kasvoi ja menestyi eikä edes kylmä sota ja säätiön jääminen DDR:n puolelle pysäyttänyt tämän säätiön menestyksellistä toimintaa.

Kansalaisyhteiskunnan ja menestyvän yritystoiminnan keskeinen toimija ei siis ole omistaja, vaan yrityksen organisaatiota ja toimintaa ohjaava "yhteinen hyvä".  Menemättä tässä yhteydessä tarkemmin Wagenknechtin monipuolisesti perustelemaa yhteisen hyvän motivaatiopohjaan, totean vain että hallintorekisterilainsäädännön yhteiskunnallinen perusta on hiekalle rakennettu. Sen eettistä kyseenalaisuutta symboloi parhaiten perussuomalaisten puolueensa rinnalle rakentama  säätiö jonka johdossa eroava puheenjohtaja Soini istuu "tästä ikuisuuteen" periaatteella. Yksityinen intressi on feodaalisin periaattein sementoitu yhteisen hyvän edelle.

Projekti on kesken...

Kohdattiin taas parin vuoden tauon jälkeen entisten työkavereiden, nykyisin eläkkeellä olevien kesken. Vanha työnantajamme, jo eläkkeellelähdön jälkeen nimeään ja rakennettaan muuttaut työntaja oli kutsunut meidät kokoon. Kysymyksessä on sikäli poikkeuksellinen työnantaja, ettän sen keskeisenä tehtävänä on ajaa työntekijöiden työelämään ja ammattiin liittyviä oikeuksia. Saada tehdä työtä ammattiliiton palveluksessa toimitsijana oli minun mielestäni suuri etuoikeus. Työssä yhdistyi toimeentulon hankkiminen ja oman maailmankatsomuksen keskeisten arvojen toteuttaminen. Näin suurenmoista yhtälöä ei kaikissa työsuhteissa pääse koskaan kokemaan, vaikka usein se näyttää toteutuvan joko tehtävän kokonaiskuvan tai sitten ammatillisen ja muun, jopa spontaanin  osaamisen kautta yllättävän usein.

Mistä puhuttiin? Tuntui taas mukavalta kohdata yhteisön työkavereita ja erityisesti niitä, joiden kanssa oltiin läheisesti tehty yhteistyötä. Puhuttiin ammattiyhdistysliikkeen tehtävästä nykyaikana, työhön ja asemaan liittyvistä intohimoista, hyvistä ratkaisumalleista kriisitilanteissa, työtehtävän ja edunvalvonnan visionäärisestä yhdistämisestä. Yhtenä osallistujana voi kokea vain sen keskusteluyhteyden, jossa sattumoisin sillä kertaa on mukana. Voi aavistaa että samanlaista ajatusten, ideoiden, kokemusten  ja elämysten sinkoilua tapahtui kaikissa muissakin osallistujien pöydissä.

Mikä nyt eteen, kun Elinkeinoelämän Keskusliitto on purkanut neuvotteluorganisaationsa ja ei halua muodollisestikaan esiintyä neuvotteluosapuolena? Mitä lyhenne EK voi tästä eteenpäin tarkoittaa ammattiyhdistysaktiiville? Oltiin sitä mieltä, että ammattiyhdistysliike osaa itsekin tulkita talouselämän kulkua niin hyvin, että se kykene määrittelemään tuotannon tulosten perusteella myös sen aikaansaaneiden työntekijöiden palvelusuhteen oikeudenmukaiset ehdot. Elinkeinoelämän Keskusliittopa siinä ei todellakaan välttämättä tarvita - lainkaan. Lyhenne EK on työntekijäpuolen kannalta tarkoittaa tämän jälkeen keskeisesti vain yhtä ulottuvuutta: Ei Kiinnosta.

Mistä sopimusneuvotteluissa - myös silloin kun ne toteutetaan paikallisesti - on kysymys? Kysymys on juridisessa mielessä eräänlaisesta joukkokanteesta. Kun saksalainen autonrakentaja Volkswagen asentaa autoonsa vääriä ja auton ympäristöystävällisyyden kannalta itselleen edullisia mittaustuloksia, ovat amerikkalaiset autonostajat nostaneet joukkokanteen tätä yritystä vastaan ja Volkswagen joutuu maksamaan korvauksia kaikille vääriin mittaustuloksiin ostonsa perustaneille  autonomistajille. Sama koskee työntekijöiden oikeuksia; kun työntekijät ovat työllä luoneet uutta arvoa ja tulosta yritykselle tai yhteiskunnalle, yhteisten neuvottelujen kautta on saatava tästä hyödystä sovittu osa kaikille siihen osallistuneille. Tiimityöhön ja osittuneeseen valmistukseen tai toteutukseen perustuva työ ei ole juri koskaan yksilösuoritus. Se on lähes poikkeuksetta paitsi oman yrityksen sisällä tehtyä tiimityötä, myös koko sosiaalisen rakenteen ja infrastruktuurin mukanaan tuomaa tulosta. Neuvottelu ja sopiminen työntulosten jakamisesta kertoo yhteisön sosiaalisesta ja eettisestä osaamisesta, oikeudenmukaisuuden ja vastuuonoton hyväksymisestä, perustan luomisesta yhteiselle hyvinvoinnille ja tasapainoiselle yhteisön ja yhteiskunnan kehittämiselle.

Usein kauhistellaan lakkoja. Niitä pidetään jonkinlaisena moraalittomuuden ja ahneuden ilmauksena. Tosiasiassa ammattiliitot perustuvat toimintanhsa mitä huolellisimpaan tutkimukseen. Yhteinen vaatimusten jakaminen saavutetuista tuloksista kitkee nopeasti pois kaikkein yltiöpäisimmät, usein narsistiset oman edun tavoittelijat ja heidän pyrkimyksensä. Yksilökohtainen ja työyhteisön kokonaispanosta aliarvioiva johdon tai sen alaisuudessa toimivien yksilöiden palkitseminen ei tätä tee. Päinvastoin, se jättää yhteisölliset oikeudenmukaisuustavoitteet ja sosiaalisen eheyden sivuseikaksi lisäten jännitteitä ja epäonnistumisen vaaraa. Se edustaa ennen valistuksen aikaa eläneitä alkukantaisia vaistoja, välinpitämättömyyttä kanssaihmisestä ja koko yhteisöstä. Lakkohan ei ole muuta kuin yhteistä kieltäytymistä työpanoksen antamisesta silloin kun oikeudenmukaisuuden yksilölliset ja yhteisölliset tarpeet eivät toteudu. Tämä läksy - ja siihen liittyvä mielenlujuus, solidaarisuus - on myös tulevien sukupolvien opittava. Kun työpaikalla tulee eteen kysymys ammatillisesta järjestäytymisestä, silloin annetaan vastausta koko siihen arvomaailmaan, jolle yhteinen hyvinvointi perustuu.

Jo työelämässä tuli näistä asioista paljon puhuttua sekä ammattiliiton jäsenten että työtovereiden kesken. Usein jaoimme yhteisen käsityksen tehtävän tärkeydestä ja myös tarpeesta kasvaa uudelle tietoisuuden tasolle sekä näiden arvojen välittäjänä että niitä koskevan tietoisuuden syventäjänä. Hauskaa - ja samalla edelleenkin haastavaa - oli kokea eräänkin entisen työtoverin tervehdykseen liittämä tokaisu, nykyajan twiitti kättä puristettaessa: "Meidän projekti on vielä kesken..."

Mitä voit tehdä? Muista että paikkakunnaltasi löytyy jo työelämänsä päättäneitä, ammattiyhdistysliikkeessä arvokasta työtä tehneitä ja edelleen maailmanmenoa pohdiskelevia - ja sitä usein kummeksuviakin entisiä toimijoita. Eikö ole aika koota vähäiset voimat yhteen ja elävöittää tärkeät toiminnan ja taistelun perinteet, hyödyntää sitä tietotaitoa, jota edellisillä, vielä elävillä työntekijäsukupolvilla on hallussaan?

Kahden pahan välissä

Ranskan presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen haikaillaan taas kovasti arvoliberalismin perään. Ensimmäisen kierroksen voittaja Macron on ilmaissut olevansa eurooppamyönteinen ja haluavansa uudistaa Euroopan Unionia. Macron toimi jonkin aikaa Hollanden kauden alkuvaiheesa Ranskan sosialistihallituksen valtionvarainministerinä, mutta joutui ristiriitaan hallituspuolueen politiikan kanssa ja erosi. Uusi tuleminen tapahtuu nyt sitoutumattomana keskitien kulkijana. Linjaa kuvataan milloin keskustavasemmistolaiseksi, riippumattomaksi keskustalaiseksi tai keskustaoikeistolaiseksi suuntautumiseksi.

Ranskalainen keskitie tarkoittanee koalitioiden hakemista arvoliberaalissa hengessä kaikista niistä suunnista joista yhtymäkohtia yhteisiin linjauksiin olisi löydettävissä. Kysymykseen tulenevat Euroopan kansanpuolueet ja kristillisdemokraatit, liberaaleihin arvoihin vetoava ja koviin oikeistolaisiin painotuksiin taipuva Euroopan parlamentin Alde-ryhmä ja edelleen Euroopan Parlamentin toiseksi suurimpana ryhmänä esiintyvä Demokraattien ja Sosialistien ryhmä. Myös Vihreä liike on ilmeisen sopiva yhteistyökumppani vaikka sen hohto Euroopan tasolla onkin hiipumassa.

Euroopan Unionin politiikka on muuttunutt viime vuosina konsensushenkisestä yhä selvemmin markkinapainotuksia korostavaksi. Pohjan tälle suuntautumiselle muodostavat Euroopan Unionin voimassaolevat keskeiset perusasiakirjat. Taustalla on vahva usko markkinoiden uudistavaan ja sitä kautta uutta luovaan  ja pelastavaan voimaan. Surullinen tosiasia kuitenkin on, että sitten valuuttaunionin luomisen viriiliä dynamiikkaa ei ole Euroopan Unionin kehittämiseen tullut. Sen sijaan on tullut alusta alkaen yhteiskunnallisen uudistumisen vauhdin hiljeneminen ja pysähtyminen - sekä alkava taantuminen heikompien jäsenmaiden alkaessa pudota pois kyydistä. Puhutaan jo erivauhtisista kehityksistä jäsenmaiden kohdalla.

Perinteiseen vahvaan, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioon nojaava sosialidemokraatti voisi todeta, että näin käy välttämättä kun ryhdytään rakentamaan politiikkaa pelkkien markkinoiden varaan, Valtio ja kansalaisyhteiskunta toimijana on suljettu lähes kokonaan pois mm. Maastrichtin sopimuksessa ja Euroopan Keskuspankin peruskirjassa  toiminnallisena vaihtoehtona. "Määrällisen elvytyksen" vastaanottajana ja toimivana subjektina EU:n jäsenvaltio on julkisesti ilmaistussa suuntautumisessa kokonaan pois laskuista. Uudistetun peruskirjan versiossa ilmaisu on piilotettu muotoon, jossa EKP kieltäytyy ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden sitoumuksista. Se tarkoittaa että rahapoliittiset toimet suunnataan markkinoille, pankeille ja investointilaitoksille. Tosin näille suunnattu määrällinen elvyttäminen kätkee piilotetun ja julkistamatta jätetyn kanavan jäsenvaltioiden velkakirjojen siirtämisestä vaivihkaa EKP:n taseisiin. Se on kuitenkin vastoin sääntöihin lukittua oppikirjaa - ja siksi siitä ei myöskään puhuta.

Kilpailupolitiikka puolestaan rajaa mahdollisuuksia ostovoiman nostamisen ja kulutuskysynnän lisäämiseen. Tämä viralliseksi poliittiseksi totuudeksi kohonnut linjaus tarkoittaa, että yritykset eivät uskalla ryhtyä investoimaan, koska makrotasolla kysynnän ja ostovoiman lisäystä ei ole odotettavissa. Suuret optiot ja tuloerojan polarisoituminen eivät auta mitään, koska tulojen lisääntyminen ylimmissä tuloluokissa ei lisää kulutusta. Ostovoiman puute suurten massojen keskuudessa, ylimpien tulonsaAjaryhmien kulutuskyvyn rajallisuus ja markkinoiden kyvyttömyys luoda ostovoimaa muodostavat sen myrkkykeiton, joka ajaa Euroopan Unionia yhä pahempaan umpikujaan.

Sosialidemokraattisella politiikalla - jota väitetään vanhenevien kansalaisten väistyväksi yhteiskunnalliseksi suuntaukseksi - olisi tähän tepsivä ja nopeasti vaikuttava keino. Kysymys on määrällisen elvyttämisen suuntaamisesta suoraan jäsenvaltioille tavalla, jossa vastataan hyviksi koetuilla tavoilla kansalaisten sosiaalisiin, kulturellisiin ja koulutuksellisiin tarpeisiin.  Itse asiassa koko Euroopan poliittinen vasemmisto hakee vastausta juuri tästä suunnasta. Populistiset voimat saattaisivat myös hyväksyä valtioiden kautta tapahtuvan määrällisen elvytyksen. Perussuomalaisten ja populistien rajat sulkevaa ja sotilaallista varustautumista kannattavaa linjaa voisi kuitenkin kutsua tavaksi toteuttaa keynesiläistä rahapolitiikkaa äärioikeistolaisella ja sosiaalisen kuntoutumisen kannalta taantumuksellisella tavalla.

Aikamme paradokseihin kuuluu sekin, että tästä opillisesti täysin oikeistolaisesta politiikasta on seurannut Euroopan Unionin heikentyminen ja Iso-Britannian konservatiivisen enemmistön puoluetaktisista syistä käyntiinsaattama Brexit-ilmiö.  Brittien toryt eivät ole kuitenkaan liikkeellä sosiaalisemman Euroopan puolesta, vaan väittävät Unionin politiikan olleen liian sosiaalista ja vapaamielistä. Tämän ilmauksena on nähty maahanmuuttajien ja pakolaisten kasvavat virrat, joiden pääsy jakamaan etuoikeutettujen ruokapatoja on ehdottomasti estettävä. Samalla pakolaisten elvyttävä tuotantopotentiaali uhkaa jäädä kokonaan käyttämättä.

Merkkejä siitä, että Unionin kautta olisi aikahorisontin tällä puolen nähtävissä järkiintymistä ja aivan välttämättä tarvittavaa perusasennoitumisen muuttumista, ei ole näkyvissä. Suomen nykyinen hallitus edustaa tässä myös Euroopan Komission yksipuolista ja tuhosuuntaista ydinsanomaa. Meilläkään ei valoa tunnelin päässä ole näkyvissä. Valtionvarainministeri Orpo viittasi puolivälihiiren (kysymyksessä ei ole kirjoitusvirhe!) päätökseksi  "suureen sosiaalipoliittiseen uudistukseen" vuoden 2019 vaalien jälkeen. Mitä se muuta voisi tarkoittaa kuin Saksan Hartz IV -tyyppistä sosiaalisen ulottuvuuden kiristämistä, jonka mukaan tuen tarpeessa olevan on käytettävä kaikki henkilökohtaiset varansa asuntoa ja autoa myöten ennenkuin viime käden hengissäpitävää tukea on saatavissa.

Samaan aikaan uskotaan jo talouden olevan nousu-uralla. Hallituksen puoliväliriihen lausunnoissa ei näkynyt tähän viittaavia iloisia ilmauksia. Eurooppa on muuttunut henkisesti "Abendlandiksi" jossa ideologisista syistä ja itäeurooppalaistyyppisen autoritaarisen valtiososialismin pelossa kielletään myös kansanvaltainen, pohjoismaissa hyväksi koettu kansankoti, hyvinvointivaltio.

Ranskan eroa EU:sta ajavalla äärioikeistolaisella Le Penin puolueella on Euroopan Unionin itsensä käyttöön antamat aseet Ranskan irrottamiseksi Unionista ja samalla rauhaa ja demokratiaa tukemattoman yhteismarkkinasuuntautumisen kuoppaamiseksi koko mantereen tasolla. Äärioikeisto ei kuitenkaan tavoittele sosiaalisempaa, yhteistyöhenkisempää ja kansalaista kuntouttavaa kehitystä, vaan mitä ilmeisimmin paluuta 1930-luvun aatteellisiin aineksiin. Irrationaali yritys ratkaista mantereen ongelmat markkinoiden avulla on päättymässä irrationaaliin yritykseen ratkaista ongelmat kansallisella, nationalistiseen linnoittautumiseen ja varustautumiseen suuntautuvalla politiikalla.

Mikä on sosialidemokratian vastaus tähän asetelmaan?   Kirjailija ja sosialisti Mark Twainin vastaus tähän ristiriitaan oli seuraava:"Kahdesta pahasta älä valitse kumpaakaan." Keskustaliberaalin ranskalaisen Macronin vastausta voidaan tässä vaiheessa vain arvailla.

Sosiaalisen ikkunan päivittäminen

Kunnallisvaalituloksen ja nykyhallituksen vuoteen 2019  jatkuvan, sosiaali- ja terveyspalvelujen kaupallistamisen ja resurssittoman, paikalliselta tasolta alueelliselle siirtyvän palveluiden etäännyttämisen myötä SDP:n  vuonna 1903 Forssan kokouksessaan julistama, kuntien varaan rakentuva  hyvinvointiprojekti on lopullisesti ohi. Huippukohtansa tämä 115-vuotias kehitystrendi saavutti 1970-luvulla historiallisen ikkunan avautuessa pohjoismaiseen kansankotimalliin perustuvan hyvinvointivaltion luomisessa. Tuo aika ei kestänyt pitkään, korkeintaan kymmenen vuotta, mutta sen tulokset jäivät historiaan peruskouluineen, päivähoitoineen, terveyskeskusjärjestelmineen, kuntainliittoineen, laajoine sopimuspoliittisine uudistuksineen ja ennenkaikkea yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointia toteuttavine rakenteineen ja sitä tukevana 'uutena tietoisuutena'.

Vaikutukset olivat siis syviä myös kansalaisten sosiaalisessa tietoisuudessa ja ajattelutavassa. Hyvinvointipalveluihin opittiin luottamaan ja niiltä vaadittiin samalla myös yhä parempaa suorituskykyä. Julkisen sektorin ja vahvan henkilöstörakenteen varaan rakentuva järjestelmä osoitti, että vanhoja, tylysti, autoritaarisesti ja kylmäkiskoisesti toteutettuja  asenteita  voitiin ja osattiin  kehittää. Vastoin konservatiivisia  käsityksiä byrokraattiset asenteet ja toimintatavat eivät olleet hyvinvointivaltion sisäänrakennettuja, pysyviä ominaisuuksia vaan pikemminkin jäännettä ajalta, jolloin kanssaihmisen kohtalosta ja hyvinvoinnista ei välitetty.

Kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakenne perustuu  kansalaisen loogisiin kykyihin, omanarvontuntoon ja luonnolliseen kasvamiseen demokratiaan, osallistumiseen, osallistamiseen ja  omakohtaiseen, yhteiskunnalliseen tietoisuuteen perustuvaan vastuunottoon. Tämä perusta on kaupallistamisen ja hallinnollisen etäännyttämisen myötä katoamassa. Sosialidemokratian suuri visio kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta painuu taka-alalle, vaikka sosialidemokratiaa kunnioittamattomat ja sen arvopohjaa ymmärtämättömät voimat yrittävätkin hahmotella kuvaa modernista hyvinvointirakenteesta. Vanha, hyvä yhteinen vastuunotto siirtyy taka-alalle, koska uutta uljasta tulevaisuutta tavoittelevat voimat eivät osanneet antaa arvoa sille mitä on jo saavutettu. Isien ja äitien perintö heitettiin roskalavalle vanhojen valokuvien, huonekalujen ja muun roinan kanssa.

Voiko historiallinen ikkuna yhteisen hyvinvoinnin suuntaan avautua uudelleen? Missä muodossa se voisi uudessa, vähintäänkin euroopanlaajuisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tapahtua? Ilmeisen selvää on, että kansallinen konsensuskaan - jota ei tällä hetkellä ole - ei voi enää olla riittävä pohja sosiaaliselle ja kansanvaltaiselle käänteelle. Euroopan Unioni on markkinaehtoisine ja niiden varaan yksipuolisesti rakentavine voimineen se ehdoton este, jonka arvoperusta määrää sekä Suomen että koko mantereen arvopohjan la toimintalinjan.

Eihän tässä hätää olisi, jos Eurooppa ja Euroopan Unioni osoittautuisi vitaaliksi ja dynaamiseksi toimijaksi, jolla on selkeä visio kansalaisten tarpeita palvelevaksi strategiaksi. Markkinat eivät ole kuitenkaan sellaiseksi osoittautuneet, eivät edes käsittämättömän suuren, yli 3000 miljardin ilmaisen määrällisen elvytyksen turvin. Monimutkaisilla kommervenkeillä on onnistuttu jonkin verran voimavaroja suuntaamaan tärkeisiin yhteiskunnallisiin investointeihin. Nuo ratkaisut edustavat kuitenkin periaatteessa Unionin ehdottomasti kiistämää ja kategorisesti kieltämää, usein keynesiläiseksi kutsuttua ajattelutapaa. Verovaroja ja itsenäistä rahapolitiikkaa toteuttava julkinen pakkoyhteiskunta - sitähän sekä EU että sen jäsenvaltiot ovat -  kykynee varmasti omilla toimillaan luomaan resursseja ja kysyntää. Yksityinen sektori sen sijaan luo resursseja vain ostovoiman ja kysynnän kautta, se tarvitsee niitä voidakseen investoida ja kehittää toimintaansa.

Voiko siis sosiaalisen tietoisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin ikkuna avautua? Miten se voisi tapahtua?  Nykyisissä olosuhteissa minun katseeni kääntyy eurooppalaiseen politiikkaan ja kansainvälisen sosialidemokratian rakenteisiin ja ohjelmallisiin tavoitteisiin. Yhteisen hyvinvoinnin uusi visio voi lähteä toteutumaan vain koko mannerta uudistavien rakenteiden ja laajan yhteistyön kautta.

Sosialidemokratian poliittinen voima ei tähän sosiaalisen tietousuuden henkiinherättämiseen yksin riitä, ei sen enempää Suomessa kuin koko Euroopassakaan. Kun siis vihreät, kristilliset, itsensä vasemmalle sijoittavat ja itseään sosialidemokraattista valtavirtaa edistyksellisempinä pitävät voimat havittelevat  yhteisestä hyvinvoinnista voimaa hakevaa tulevaisuusvisiota, katseet on käännettävä Eurooppaan ja heräämiseen eurooppalaisen kansankodin rakentamiseen.

Juna näyttäisi kuitenkin kulkevan kokonaan toisenlaiseen suuntaan. Oletettu valo edessä saattaa olla samaa raidetta vastaantuleva megakone täydellisen taloudellisen polarisoitumisen, sodan, ympäristökatastrofin tai hillittömän suurten kansainvaellusten muodossa. Jokaisen on mielessään ratkaistava, selvitäänkö suurista rytinöistä softalla vai raudalla.