Sosiaalisen ikkunan päivittäminen

Kunnallisvaalituloksen ja nykyhallituksen vuoteen 2019  jatkuvan, sosiaali- ja terveyspalvelujen kaupallistamisen ja resurssittoman, paikalliselta tasolta alueelliselle siirtyvän palveluiden etäännyttämisen myötä SDP:n  vuonna 1903 Forssan kokouksessaan julistama, kuntien varaan rakentuva  hyvinvointiprojekti on lopullisesti ohi. Huippukohtansa tämä 115-vuotias kehitystrendi saavutti 1970-luvulla historiallisen ikkunan avautuessa pohjoismaiseen kansankotimalliin perustuvan hyvinvointivaltion luomisessa. Tuo aika ei kestänyt pitkään, korkeintaan kymmenen vuotta, mutta sen tulokset jäivät historiaan peruskouluineen, päivähoitoineen, terveyskeskusjärjestelmineen, kuntainliittoineen, laajoine sopimuspoliittisine uudistuksineen ja ennenkaikkea yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointia toteuttavine rakenteineen ja sitä tukevana 'uutena tietoisuutena'.

Vaikutukset olivat siis syviä myös kansalaisten sosiaalisessa tietoisuudessa ja ajattelutavassa. Hyvinvointipalveluihin opittiin luottamaan ja niiltä vaadittiin samalla myös yhä parempaa suorituskykyä. Julkisen sektorin ja vahvan henkilöstörakenteen varaan rakentuva järjestelmä osoitti, että vanhoja, tylysti, autoritaarisesti ja kylmäkiskoisesti toteutettuja  asenteita  voitiin ja osattiin  kehittää. Vastoin konservatiivisia  käsityksiä byrokraattiset asenteet ja toimintatavat eivät olleet hyvinvointivaltion sisäänrakennettuja, pysyviä ominaisuuksia vaan pikemminkin jäännettä ajalta, jolloin kanssaihmisen kohtalosta ja hyvinvoinnista ei välitetty.

Kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakenne perustuu  kansalaisen loogisiin kykyihin, omanarvontuntoon ja luonnolliseen kasvamiseen demokratiaan, osallistumiseen, osallistamiseen ja  omakohtaiseen, yhteiskunnalliseen tietoisuuteen perustuvaan vastuunottoon. Tämä perusta on kaupallistamisen ja hallinnollisen etäännyttämisen myötä katoamassa. Sosialidemokratian suuri visio kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta painuu taka-alalle, vaikka sosialidemokratiaa kunnioittamattomat ja sen arvopohjaa ymmärtämättömät voimat yrittävätkin hahmotella kuvaa modernista hyvinvointirakenteesta. Vanha, hyvä yhteinen vastuunotto siirtyy taka-alalle, koska uutta uljasta tulevaisuutta tavoittelevat voimat eivät osanneet antaa arvoa sille mitä on jo saavutettu. Isien ja äitien perintö heitettiin roskalavalle vanhojen valokuvien, huonekalujen ja muun roinan kanssa.

Voiko historiallinen ikkuna yhteisen hyvinvoinnin suuntaan avautua uudelleen? Missä muodossa se voisi uudessa, vähintäänkin euroopanlaajuisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tapahtua? Ilmeisen selvää on, että kansallinen konsensuskaan - jota ei tällä hetkellä ole - ei voi enää olla riittävä pohja sosiaaliselle ja kansanvaltaiselle käänteelle. Euroopan Unioni on markkinaehtoisine ja niiden varaan yksipuolisesti rakentavine voimineen se ehdoton este, jonka arvoperusta määrää sekä Suomen että koko mantereen arvopohjan la toimintalinjan.

Eihän tässä hätää olisi, jos Eurooppa ja Euroopan Unioni osoittautuisi vitaaliksi ja dynaamiseksi toimijaksi, jolla on selkeä visio kansalaisten tarpeita palvelevaksi strategiaksi. Markkinat eivät ole kuitenkaan sellaiseksi osoittautuneet, eivät edes käsittämättömän suuren, yli 3000 miljardin ilmaisen määrällisen elvytyksen turvin. Monimutkaisilla kommervenkeillä on onnistuttu jonkin verran voimavaroja suuntaamaan tärkeisiin yhteiskunnallisiin investointeihin. Nuo ratkaisut edustavat kuitenkin periaatteessa Unionin ehdottomasti kiistämää ja kategorisesti kieltämää, usein keynesiläiseksi kutsuttua ajattelutapaa. Verovaroja ja itsenäistä rahapolitiikkaa toteuttava julkinen pakkoyhteiskunta - sitähän sekä EU että sen jäsenvaltiot ovat -  kykynee varmasti omilla toimillaan luomaan resursseja ja kysyntää. Yksityinen sektori sen sijaan luo resursseja vain ostovoiman ja kysynnän kautta, se tarvitsee niitä voidakseen investoida ja kehittää toimintaansa.

Voiko siis sosiaalisen tietoisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin ikkuna avautua? Miten se voisi tapahtua?  Nykyisissä olosuhteissa minun katseeni kääntyy eurooppalaiseen politiikkaan ja kansainvälisen sosialidemokratian rakenteisiin ja ohjelmallisiin tavoitteisiin. Yhteisen hyvinvoinnin uusi visio voi lähteä toteutumaan vain koko mannerta uudistavien rakenteiden ja laajan yhteistyön kautta.

Sosialidemokratian poliittinen voima ei tähän sosiaalisen tietousuuden henkiinherättämiseen yksin riitä, ei sen enempää Suomessa kuin koko Euroopassakaan. Kun siis vihreät, kristilliset, itsensä vasemmalle sijoittavat ja itseään sosialidemokraattista valtavirtaa edistyksellisempinä pitävät voimat havittelevat  yhteisestä hyvinvoinnista voimaa hakevaa tulevaisuusvisiota, katseet on käännettävä Eurooppaan ja heräämiseen eurooppalaisen kansankodin rakentamiseen.

Juna näyttäisi kuitenkin kulkevan kokonaan toisenlaiseen suuntaan. Oletettu valo edessä saattaa olla samaa raidetta vastaantuleva megakone täydellisen taloudellisen polarisoitumisen, sodan, ympäristökatastrofin tai hillittömän suurten kansainvaellusten muodossa. Jokaisen on mielessään ratkaistava, selvitäänkö suurista rytinöistä softalla vai raudalla.