Välikäsille avoin yhteiskunta

Keskusteluun avoimesta yhteiskunnasta haastaa tänään kaksikin nimimiestä; eilen 22.4. 2016 Hjallis Harkimon juontamassa keskusteluohjelmassa Nordean hallituksen puheenjohtaja  Björn Wahlroos puhui avoimen yhteiskunnan ja avoimen maailman puolesta; vastakohtana oli järjestäytynyt yhteiskunta ja mitä ilmeisimmin rakenne nimeltä valtio ja julkinen sektori, joka säätää lakeja ja rajoittaa hänen mukaansa ihmisen vapautta jopa niin, että valtion toimintaa on rajoitettava ja aloite annettava yksityisille toimijoille.

Tänään 23.4. 2016 pääministeri Juha Sipilä on puolestaan puhunut Keskustapuolueen kokouksessa Jyväskylässä ja kysellyt sitä, että mitä vikaa yhtiössä rakenteena on. Yhtiöt ovat hänen mukaansa selvinneet tehtävistään yleensä hyvin ja Helsingin kaupungillakin on hänen mukaansa jo satoihin laskettava yhtiöiden määrä toimintoja suorittamassa.

Yhtiöittämisestä on Helsingissä todellakin jängätty usein vuositolkulla ja erityisesti  julkisen alan henkilöstö, Helsingin tapauksessa kaupungin ja mm. liikennelaitoksen työntekijät ovat käyneet uskomattoman kovaa, voimille käypää taistelua esimerkiksi Liikennelaitoksen bussiliikenteen yhtiöittämistä vastaan. Yhtiömuoto ei ole ollut taloudellisesti yhtään sen edullisempi kuin toiminta kaupungin liikelaitoksena. Siniset bussit hävisivät kaupunkikuvasta ja tilalle tuli kaikenlaista romua eri puolilta Eurooppaa bussiliikennettä hoitamaan. Vitsinä keskusteltiinkin siitä, että pesäpallomaassa Suomessa ei saa olla jalkapallon mentäviä reikiä bussien kyljessä - pesäpallon mentävä reikä vielä sentään hyväksyttiin.

Vuosia tätä markkinayhteiskuntaa rakennettaessa on puhuttu avoimesta ja suljetusta sektorista. Tässä keskustelussa monet johtavat sosialidemokraatitkin puhuvat markkinataloudesta avoimena ja julkisesta suljettuna sektorina. Nyt kun julkinen sektori ja markkinat aiotaan asettaa lopullisesti samalle viivalle tai oikeastaan yhtiöittämisvaatimuksen myötä julkinen alistetaan yksityiselle, puheet avoimesta ja suljetusta kilpailutaloudesta on parasta lopettaa - se ei kuvaa enää ajassa tapahtuvaa, siis reaalista tilannetta.

Avoimen ja suljetun talouden vaihtoehdoista puhuttaessa juuri kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota siihen demokratian kannalta aivan olennaiseen seikkaan, millaisia  rakenteita yhtiö ja julkinen toimija ovat hallinnoltaan. Tämä on mitä merkityksellisintä kansanvallan, läpinäkyvyyden, päätöksenteon ja todellisen tehokkuuden kannalta.

Nykyään puhutaan myös hyvästä hallinnosta ja sille asetetaan koko joukko vaatimuksia. Kansalaisen kannalta yhtiörakenne ei täytä kuin lain asettamat minimivaatimukset. Se on liikesalaisuuden suojaamaa, kilpailunkin vuoksi  tiukasti julkisuudelta  suljettua toimintaa. Yhtiörakenne on tiukan hierarkinen ja muistaakseni mm. Björn Wahlroos on puolustanut toimitusjohtajan ehdotonta auktoriteettia yhtiön päätöksenteossa. Luottamusta joko on tai sitten ei. Toimitusjohtaja on pomo vaikka hän jossakin määrin alaisiaan kuuntelisikin.

Autoritaarinen elämänasenne on yksi perustavimpaa laatua olevista epäproduktiivisista luonteenpiirteistöistä ihmisen suuntautumisessa kautta maailman ja kautta ihmishistorian. Sekoittuneena hillittömään omistamisen haluun ja hamuamiseen, alistamiseen, narsismiin ja nöyryyttämiseen, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan tai kaiken pysäyttävään nekrofiiliin,  kanssaihmisen kohtalosta piittaamattomaan tuhomisvimmaan, tarvittaessa vaikka tappamiseen, autoritaarisen rationaalisuuden hyväksyminen ja salliminen omana toimintatapana on - on aina ollut - mitä arveluttavinta uhkapeliä. Alistettujen raivo, väkivalta ja sekasortoinen käyttäytyminen on se hinta jota tästä yksinvallasta kaikkialla maailmassa ja joka hetki maksetaan. Ei voi olla kylliksi varoittamatta tästä yleisestä, urautuneesta ja vähäiselle analyysille jääneestä, usein uskonnollisen vakaumuksen tukemasta demokraattisen elämäntavan vihollisesta.

Hallinnon suhteen julkinen sektori on rakenteeltaan kansanvaltainen, demokratiaan ja läpinäkyvyyteen perustuva. Päätöksistä voidaan valittaa ja tämä luonnollisesti viivästyttää eteenpäinmenoa etenkin suuria ja monimutkaisia ratkaisuja tehtäessä. On opittu kuitenkin hakemaan myös yhteistä linjaa, puhutaan konsensuksesta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, laadukas, tehokas, avoin ja tasapuolinen - se on mielestäni parhain historiallinen todiste siitä, että organisaatiot voidaan rakentaa myös kansanvallan pohjalle ja että pysyvää, kaikkiin kansalaisiin kohdistuvaa laadukasta tulosta myös syntyy.

Yhtiön tarkoituksena on jo lainsäädännönkin mukaan tuottaa voittoa. Tämä piirre tekee yhtiöstä julkisen sektorin toimijana arveluttavan ja kansalaisten veronmaksumotivaatiota jäytävän tekijän. Osa maksetuista veroista valuu yhtiömuodossa väistämättä yhtiöiden omistajien taskuihin voittoina ja kun yhtiöt tätä nykyä ovat suuria kansainvälisiä toimijoita, osa verovaroista päätyy kansainvälisille, globaaleille omistajille. Julkisen sektorin toimiessa ja tuottaessa palveluja tätä vaarallista elementtiä ei ole, varsinkin jos palkkojen suhteen toimitaan hyväksyttyjen sopimusrakenteiden puitteissa. Voitontavoittelu näkyy ennenpitkää myös toiminnan laadussa, vaikka yrittäjät omissa suljetuissa klubeissaan yhtiörakenteen ylivoimaa itsestään selvyytenä kaiketi pitävätkin.

Yksityisen ja julkisen sektorin kilpailun siunauksellisuudesta puhutaan paljonkin. Kun markkinaehtoiseen vaihtoehtoon pyrkivä poliittinen tahto on vuosia vallankahvassa, näkyy se julkisen sektorin mahdollisuuksien köyhdyttämisenä ja rajaamisena. Helsingissä on tuiki tavallista, että jopa lakisääteisissä terveyspalveluissa julkisen sektorin toimija kehottaa kääntymään yksityisen palveluntarjoja puoleen ja osaa ehdottaa jopa yritystä joka tehtävän voisi hoitaa. Minullekin on käynyt näin mm. hammashoidossa ja ajokortin lääkärintodistusta hakiessani. Pelkään tällaiseen toimintaan myös liittyvän piilevää korruptiota.

Juha Sipilä väläytti tänään puheessaan uuden valtionyhtiön perustamista, jonka tehtäväksi tulisi rakentaa koko SOTE-ratkaisua palveleva tietoliikennekokonaisuus. Julkisen sektorin omat ratkaisut tässä suhteessa olisivat kokonaisvaltaisia ja niin pitääkin olla. Yhtiöiden kohdalla Euroopan Unioni vaatii määräajoin tapahtuvaa kilpailuttamista. Kun hinta kuulemma todellisuudessa ratkaisee, niin miten voidaan taata ratkaisujen ja valintojen pitkäjänteisyys?  Mikä on kansalaisen tietoturva näissä mahdollisesti ja alati muuttuvissa rakenteissa? Sanokaa minun sanoneen, että tästä on syntymässä kahtiajakautuneeseen SOTE-rakenteeseen - jo siihen pelkästään - hirmuinen revohka. Kansalaisen oikeusturva ja demokraattiset oikeudet taitavat tulla valovuoden jälkijunassa näissä ratkaisuissa.

Keskustapuolue tuntuu olevan edelleen huolettoman luottavainen yhtiörakenteisiin, vaikka ei ole montakaan vuotta siitä, kun Keskustapuolue ja Kehittyvän Suomen eri yhtiöversiot pistivät maan sekaisin ja taisivat onnistua pudottamaan sosialidemokratian maan johtavan puolueen roolista muutaman vaivaisen tuhannen äänen erolla. Yhtiömuoto on altis kilpailulle ja on valmis lobbaamaan sekä rahalla että henkilösuhteilla saavuttaakseen päämääränsä. Tärkein kannustin on voitontavoittelu eikä siinä yhteydessä ensisijaisesti haluta nähdä kokonaisuuden vaatimuksia oman lautasen reunan yli. Yhtiövastuu astuu yhteiskuntavastuun tilalle. Tämä  koskee sekä yhtiöiden hallinnossa olevia että korruptiivisen vaikuttamisen kohteeksi joutuvia julkisen sektorin päättäjiä.

Onko tässä kysymyksessä juuri meidän aikaamme liittyvä ilmiö? Vuonna 1903 Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan kokouksessa, sen kuntaohjelmassa  todettiin: kunnan työt on tehtävä omana työnä, niitä ei pidä antaa "välikäsille". Nyt nämä välikädet ovat taas kourimassa taskujamme.

Ongelman tekee suunnattoman vaikeaksi ja raskaaksi se, että tällä tuhosuuntaisella kehityksellä on vahva, hegemoninen asema Euroopan Unionissa. Ratkaisua tähän ongelmaan ei ole näköpiirissä - jo vuosia ennen Euroopan Unioniin liittymistämme tehtyjen ratkaisujen johdosta. Demokraattisin keinoin niitä ei voida muuttaa. Muutoksen on kuitenkin tultava ja mitä todennäköisimmin se tapahtuu hallitsemattomasti, kaoottisesti. Tämä kapitalismin markkina-alisteinen  malli ajautuu umpikujaan - ja aika on jo nyt raskaana massojen muutosvaatimuksista ja raivosta.

Raivo ei riitä

Suuttumuksesta järjestäytymiseen?

Valveilla koko yön - #NuitDebout protestit Ranskassa - on ollut aikamoinen suuttumuksen voimannäyte. Se lähti liikkeelle Ranskan presidentin Francois Hollanden ilmoitettua kansallisen "työkoodin" uudelleentyöstämisestä. Syntynyt lakiehdotus sai sitä valmistelleen ministerin nimen mukaan nimen  "El Khomri -laki", jossa sallitaan työn vuokraaminen ja helpompi irtisanominen. Se sai aikaan laajallelevinnyttä vastarintaa.

Tästä kirjoittaa "Social Europe" -verkkolehdessä Geoffrey Pleyers tänään 21 huhtikuuta 2016. Vastarinta synnytti Pariisiin ja sittemmin myös Bordeaux'hon ja Lyoniin vastaavanlaisia yövalvojaisia. Niiden tarkoituksena on muodostaa paikka, jossa kansalaiset kertovat kokemuksistaan, ilmaisevat suuttumustaan ja jopa raivoaan sekä kehittelevät mielikuvaa paremmasta maailmasta. Tällaiset protestit ovat aika tavallisia Ranskassa ja ne ovat myös tuottaneet tulosta: viimeksi vuonna 2006 silloisen pääministeri Dominique de Villepin joutui luopumaan vastaavanlaisista esityksistä.
Avainrooleja "Valvotaan yli yön" tapahtumissa ovat näytelleet taiteilijat, aktivistit ja myös taloustieteilijät, kuten Frédéric Lordon.

Näissä protesteissa on kaikuija "Occupy Wall Street" tai Espanjan "indignados" (raivopäät) liikkeistä. Viimemainittu synnytti järjestäytymisellään Los Podemos-puolueen, joka nyt häärii vaa'ankielenä Espanjan hallitusneuvotteluissa. Myös Jeremy Corbyn yllättävä nousu Englannin Labourin puheenjohtajaksi tai Bernie Sandersin merkittävää voimaa ilmaiseva taistelu USA:n Demokraattisen puolueen presidenttiehdokkuudesta ilmaisevat, että suurten massojen alitajunnassa elää toive heidän alkuperäisiä tuntojaan ravitsevasta maailmasta.

 Nyt näyttäisi siltä että myös Ranskassa tavoitellaan järjestäytyneitä muotoja "Valvotaan yli yön" protestiliikkeelle. Ne on suunnattu poliittista eliittiä vastaan ja tietoisena siitä että pelkkä yliopistojen opiskelijoiden frustraatio ei riitä. Yritykset vaihtoehtoisen politiikan tekemiselle on kariutuneet myös Ranskan parlamentissa ja se on lisännyt öljyä tuleen. Uskoen että parempi maailma on mahdollinen "yön yli valvomisen" pohjalta saattaa kasvaa uusi poliittinen liike myös Ranskassa. Näin kirjoittaa Geoffrey Pleyers, joka on de Louivainin yliopiston professori Belgiassa.

Tästä sitten tullaankin järjestäytyneen, demokratian perusvaatimukset täyttävän kansalaistoiminnan peruskysymysten ääreen. Raivo ei riitä ratkaisuksi, vetäytyminen pois merkitsee tappion tunnustamista. Organisoituminen on välttämätöntä, mutta miten? Vladimir Iljits Lenin näki ainoana mahdollisuutena ehdottoman kurinlaisen, sotilaallisen hierarkisesti järjestetyn organisaation jossa kansanjoukkojen ääni toteutui neuvostojen kautta. Kaikki valta neuvostoille! - oli kuuluisa Leninin iskulause. Demokratia sellaisenaan ei riittänyt, vaan oli luotava rautaisen päättäväinen proletariaatin sanelukoneisto, diktatuuri.

Sosialidemokratian vastaus oli ehdoton pitäytyminen kansanvaltaisissa toimintamuodoissa, niissä joiden varaan sosialidemokratia ja työväen joukkojärjestöt oli rakennettu. Tämä oli se perusero joka jakoi työväenliikkeen kommunistiseen ja sosialidemokraattiseenh suuntaukseen. Kansanvallan tie on hidas, mutkainen ja kivikkoinen, se täytyy myöntää. Matkan varrella käy kuitenkin myös niin, että jossakin vaiheessa historiallisen hetken ikkuna avautuu ja muutokset yhteisen hyvinvoinnin suuntaan ovat - ainakin hetken aikaa - mahdollisia. Kun yhteiskunta on raskaana muutoksen tarpeesta, se tulee kuin itsestään ja poliittisen liikkeen tehtävä on vain toimia "kätilönä" tässä muutoksen vallankumouksellisessa tilanteessa.

Vallankumouksellisessa tilanteessa? Silloin kun arvopäämäärät, analyyttinen pohja ja ratkaisumallit muuttuvat, silloin on kysymys vanhan vallan kumoutumisesta. Kansanvallssa se ei merkitse kuitenkaan - ei ainakaan välttämättä - lopullista ja pysyvää muutosta. Oppositio voi aina haastaa vallitsevan järjestyksen ja nostaa esiin oman vaihtoehtonsa.

Nyt kysyisin, onko oppositiolla, vaihtoehtoa tavoittelevilla voimilla todellisia mahdollisuuksia muutokseen Euroopan Unionin todellisuudessa. Kun aidoista vaihtoehdoista siirrytään saneluun, uhkailuun, pakotteisiin ja mielen sulkemiseen muilta kuin rakenteeksi valitulta vaihtoehdolta, ollaan diktatuurissa, markkinoiden ehdottoman valtakoneiston alla.

Raivokkaat ilmaukset siitä, että asiat eivät ole oikein, ne eivät riitä - eduistaan kiinnipitävä vähemmistö tietää että kyllä mölyä maailmaan sopii. Tarvittaessa se on valmis jopa diktatuuriin ja väkivaltaankin hamuavan elämänasenteensa (hording orientation) sementoimisessa rakenteisiin. Muutoksen aikaansaaminen on koko elämänpituinen harjoitus, joka alkaa demoratian soveltamisesta omaan elämäntapaan ja jatkuu pyrkimyksenä löytää sille sovellutuksia yhteiskunnan rakenteissa aina silloin kun yhteiskuntaluonteessa nousee pinnalle tietoisuus siitä, että asiat voisivat olla toisinkin.

Sosialismin - demokraattisen sosialismin - henki elää edelleen syvällä ihmismielissä ja hakee oikeaa ja oikeutettua tapaa purkautua, ei vaihtoehtona vaan alkuperäisenä, inhimillisiä, elämää ylläpitäviä toiveita toteuttavana, yhteiseen tietoisuuteen perustuvana liikkeenä.

Miinan vai Kössin hengessä eteenpäin?

Lueskelin tässä Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan ohjelmaa vuodelta 1903 mietiskellen sen sosiaalista sanomaa. Forssan kokouksessahan ei hyväksytty varsinaista sosiaalipoliitista ohjelmaa vaikka Kössi Kaatra oli sellaisen pohjaksi alustuksen tehnytkin. Pitkän keskustelun päätteeksi - etenkin Taavi Tainion painokkaiden puheenvuorojen saattelemana - todettiin, että lähtökohtana ei voi olla sosiaalisesti kurjaan asemaan joutuneiden syyttely, vaan on nähtävä taustalla olevat rakenteelliset syyt, taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen demokratian suuret ja toistaiseksi korjaamattomat puutteet.

Tuon ajan sosialidemokraattien joukosta nousi suuria yhteiskunnallisia vaikuttajia, mainittakoon tässä yhteydessä Miina Sillanpää, suuren perheen lapsi, palvelijataryhdistyksen perustaja, aktiivinen järjestötoimija ja ennenkaikkea naisten ja lasten sosiaalisten oikeuksien puolustaja. Hän ja hänen seuraajansa - kuten Martta Salmela-Järvinen - olivat luomassa sosiaalisen ajattelun sosialidemokraattista pohjaa. Kun valtiolliset rakenteet ja yleinen mielipide eivät vielä olleet kypsiä yhteiselle vastuunotolle ja hyvinvointivaltion pohjana oleville sosiaalisille ratkaisuille, perustivat he yhdistyksiä ja rakensivat toimintamuotoja, joilla hädänalaisia ja puutteellisissa oloissa eläviä autettiin. Miina Sillanpää-säätiö tai vaikkapa Helsingin kupeessa vieläkin toimiva Kesäkoti Kallioniemi ovat esimerkkejä viime vuosisadan alkupuolen naisten sosiaalisesta aktiivisuudesta ja rohkeudesta etsiä toimivia ratkaisuja sosiaalisen aseman ja yhteiskunnallisen tietoisuuden kohottamiseksi.

Mihin tämä sosiaalinen mielenlaatu oikein pohjautuu? Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen suuntauksen avaaja Erich Fromm nostaa keskeiseksi vaikuttajaksi äidinrakkauden, joka on luonteeltaan ehdotonta. Tuon suuren, koko ihmiskunnan selviytymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen periaatteen löytäjänä voidaan pitää sveitsiläistä J.J. Bachofenia, jonka kirja äidinoikeudesta (Das Mutterrecht) nosti tämän periaatteen esiin. Sen vastakohtana on patriarkaalinen, usein autoritaarisia muotoja saava ehdollisen rakkauden periaate. "Jos et tee niinkuin minä käsken, niin tuosta on viisi hirttä poikki." Moni astuikin nuorena miehenä tai naisena ovesta ulos eikä palannut sen jälkeen. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että ehdottoman ja ehdollisen rakkauden ilmenemät eivät ole sukupuolisidonnaisia, vaikka äidinvaistoihin ehdottoman rakkauden kaikkivoipaisuus olennaisesti kuuluukin.

Tuolle pohjalle syntyi meilläkin valtion, kuntien  ja yhteiskunnallisten laitosten varaan rakentuva hyvinvointivaltio, jota pohjoismainen yhteistyö ja siellä kehittyneet kansanvaltaiset ratkaisumallit siivittivät siihen nousuun, jonka me tunnemme "pohjoismaisena mallina". Nuo rakenteet ovat tehneet pohjoismaista vakaan, turvallisen ja poikkeuksellisen saarekkeen maailmassa, josta saamme todistuksia kansainvälisissä tutkimuksissa ja jota pidetään mallina radikaalille mutta hengeltään maltilliselle pohjoismaiselle suuntaukselle. Jopa Yhdysvaltain menossaolevassa vaalikamppailussa pohjoismaita pidetään tavoittelemisen arvoisena mallina. Ei liene liioiteltua todeta, että meitä edeltäneet sukupolvet, nuo haukutut "vanhat puolueet" saivat aikaan jotakin hyvin inhimillistä, oikeudenmukaista ja syvästi oikeudentuntoon vetoavaa, sosiaalisesti toimivan ratkaisumallin maailmalle.

Onko meidän tai pohjoismaiden tilanne tässä suhteessa kestävällä pohjalla? Sitä sopii ja joutuu epäilemään, kun seuraa päivänpolitiikkaa, jatkuvia leikkauksia, vyön kiristämistä, suhtautumista pakolaisiin, mahdollisuuksia saada toimeentulon mahdollistavaa työtä, edellytyksiä muodostaa perhe, kasvattaa ja kouluttaa lapsensa. Tilanne on koko ajan kärjistymässä ja samalla Kössi Kaatran alustuksen syyttelevä henki  on palautumassa uudelleen suomalaiseenkin yhteiskuntaan. Markkinahenkisyys kolhii pahasti kansanvaltaista hyvinvointivaltiota.

Onko Europan Unionista tullut meille apua, rauhan, demokratian,  ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvan linjan vaalijana? Näin ei näytä olevan, ratkaisuja haetaan markkinoiden tehokkaamman toiminnan, kaupallistamisen, vapaakauppasopimusten ja globaalin kilpailun kautta. Pohjoismainen, vahvan valtion varaan rakentuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole pääosin katoliselle Euroopalle kelvannut. Päinvastoin, se yrittää pakottaa myös pohjoismaat yksityiseen, usein vain perheen sisällä toteutettavaan sosiaaliseen malliin. Jokaisen on otettava vastuuta itse itsestään. Unionin taloudelliset rakenteet eivät tue valtiota, kuntia ja yhteiskunnallisia laitoksia sosiaalisen ulottuvuuden toteuttamisessa. Se on todellisuudessa suljettu Maastrichtin sopimuksella ja Unionin perussopimuksilla lähes kokonaan pois laskuista.

Daniel Seikel kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä Euroopan Komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin pian virkaanastumisensa jälkeen antamasta lupauksesta uudistaa ja vahvistaa Euroopan Unionion sosiaalista ulottuvuutta. Tätä osaa Unionin rakenteessa kutsutaan nimellä "European Pillar of Social Rights’ (EPSR)" ja nyt komissio on antanut tästä uudistustyöstä ensimmäisen luonnoksensa. Siinä sosiaaliset oikeudet eivät kuitenkaan nouse samalle tasolle Unionin perusasiakirjojen kanssa, vaan sosiaalisia uudistuksia käsitellään nykyisten päätösten ja ohjelmien puitteissa. Luonnos onkin vain kooste jo aiemmin päätetyistä ratkaisuista, mitään uutta profiloitumista ei siis ole odotettavissa.

Tässä sitä on sosiaalista haastetta tämän päivän sosialidemokratialle, kansanvaltaiselle pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle - ja viime kädessä koko maailmalle, niille jotka haluavat nostaa sosiaalisen tietoisuuden ja äidinrakkauden yhdeksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Kirje Pertille

Pertti moi!

Kiitos postauksestasi ja SDP:n uutta periaateohjelmaa koskevasta maininnastasi.En ole käynyt periaateohjelmaluonnosta lävitse, mutta otan sen ohjelmaan.

Omasta puolestani olen tässä miettinyt sosialidemokratian asemaa, tehtäviä ja mahdollisuuksia globaalissa maailmassa. Erityisen paljon olen pohtinut sosialidemokratian mahdollisuuksia Euroopan Unionissa. Syynä tähän on se, että Unionin konsolidoitu perussopimus, erityisesti artiklat 123-125 näyttävät sulkevan  mielestäni täysin ja ehdottomasti  valtion ja julkisten yhteisöjen ja laitosten kautta tapahtuvan "yhteisen säästämisen" so. voimavarojen kartuttamisen ja tätä kautta tapahtuvan kansanvaltaisen hyvinvointivaltion kehittämisen pois laskuista. Mietin yhä uudelleen ja uudelleen, miten tällainen rakenne on voinut syntyä konsensusperiaatteella. Mielestäni se sulkee sosialidemokraattisen tavan, jolle pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu, kokonaan pois Euroopan Unionin kehittämisestä. Jos tämä lähtökohta hyväksytään myös periaateohjelmassa, niin sosialidemokratian keinot vastuunottoon ja yhteiskunnan muuttamiseen arvoperintömme suuntaan ovat todella vähissä.

Kun valtio, veroa kantavat yhteisöt ja julkiset laitokset eivät voi tulla raha- ja finanssipoliittisen tuen kohteeksi, mitä mahdollisuuksia jää jäljelle? Harmaan talouden kitkeminen ja veropohjan tiivistäminen voi tuoda jonkin verran lisää mahdollisuuksia. Samoin taistelu palkoista ja palkankorotuksista voi mahdollistaa yhteisen potin kasvattamista. Taistelu kaupallistamista vastaan täytyy olla yksi tärkeä keino yhteisen sektorin rakentamisessa. Voidaan ajatella myös rahoitustoiminnan muotojen kehittämistä julkisella sektorilla niin, että "eettinen sijoittaminen" julkisiin hankkeisiin käy mahdolliseksi. Tärkeänä näen myös osuustoiminnallisen kuluttamisen ja s-liikkeen palvelutarjonnan monipuolistamisen. Osuustoiminta ja sen kehittyneet muodot ovat tärkeitä sosialidemokratian työvälineitä myös jatkossa.

Pertti, tällaisia asioita tulee mieleen  heti spontaanisti asiaa pohtiessani. Muistelen myös aikaa kotkaliikkeessä 1970-luvun alussa, jolloin tulin kirjoittaneeksi aika hyvää tekstiä omaehtoisuudesta kaikkein parhaimpana inhimillisen aktiviteetin perustana. Tämä kotkaliikkeen ja työväen sivistysliikkeen kautta esiinnoussut periaate tarjoaa toiminnalle ammattiyhdistysliikkeessä, kasvatuksessa ja koulutuspolitiikassa edelleenkin dynaamisen kehittämispohjan.

Miten parantaa osallistumista ja osallistamista? Haaveilen edelleenkin omaehtoisen toiminnan ottamista osaksi hyvinvointivaltion visiota. Se merkitsisi "osallistamisen valtatien" rakentamista, jossa kaikki kansalaistoiminta otetaan tuen kohteeksi ja jossa tehtävää työtä kehitetään ammattimaiseen, erilaista työtä, toimeentuloa ja tietoisuutta kehittävän suuntaan. Valtava mutta toistaiseksi toteutumaton visio, Forssan 1903 kokouksen lupaavasta alusta huolimatta.

Minä uskon että sosialidemokratia löytää maailmalta runsaasti yhteistyökumppaneiksi sopivia edistyksellisiä, humanistisia liikkeitä ja arvoperinteitä, joiden kanssa voidaan asettua yhteistyöhön. Frankfurtin koulukunnan mestari Erich Fromm kirjoitti tästä aiheesta kirjan "Ihmisluonto" (ei suomennettu), johon hän kokosi erilaisia humanistisia suuntauksia, lausuhduksia, oman aikansa "twiittejä" herättäen mielenkiinnon siihen että me emme ole yksin...

Entä suhde sotaan, NATOon ja omien arvojen puolustamiseen?  Itsenäinen kansa ja yhteistyön maailma; omaa mielipidettä ei pidä peitellä, mutta sanktioiden tiellekään ei pidä lähteä. Se on sotaan johtavan polun ensimmäinen askel. Sosialidemokratia ei ole tässä suhteessa missionäärinen liike, joka yrittää pakkokeinoin viedä omia arvojaan toisille kansoille. Sosialidemokratia on löydettävä...Työväenlaulun sanoin:"Kun hetki lyö, niin poistuu yö ja kunniassa on kansa ja työ..."

Kun löydän periaateohjelmaluonnoksen, tutkiskelen sitä ja otan Sinuun uudelleen yhteyttä...

Terveisin Ilpo

Euroopan Unionin ennuste

Euroopan Unionin noudattama konservatiivinen, uusliberaali politiikka on johtamassa tilanteeseen, jossa tämä yhteismarkkinoihin tähtäävä rakenne ajautuu yhä suurempiin vaikeuksiin. Olen aikaisemmassa blogkirjoituksessani verrannut Unionia seitsenpäisen lohikäärmeeseen, joka syöksee tulta yhä useampaan suuntaan voittaakseen edessä olevat vaikeudet.
Unionin demokraattisen legitimiteetin, oikeutuksen kannalta Unionin muotopuoli finanssipolitiikka sulkee kokonaan pois joukon sellaisia mahdollisuuksia, jotka ovat kuuluneet eurooppalaisen sosialidemokratian ja myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion keinovalikoimaan. Määrällinen elvyttämnen (Quantitative Easing)suuntautuu pankkien kautta markkinoille, valtio ja julkiset rakenteet on suljettu mahdollisuutena kokonaan pois jo Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin perustetussa Euroopan Keskuspankin perusartikloissa. Tämä tarkoittaa sitä, että perinteinen sosialidemokraattinen, valtiota ja sen rahapolitiikkaa hyväkseen käyttävä strategia ei ole mahdollista kuin markkina-alisteisena apuvoimana nykyisessä Unionissa.
Ei voi muuta kuin ihmetellä sitä ideologisesti nerokasta kaukonäköisyyttä, joka näkyy EU:n keskeisten ja toimintastrategiaa määräävien asiakirjojen muotoilussa. Koko työväenliikkeen arvoperinteen sulkeminen pois sisämarkkinoiden kehittämisestä on huikea suggestioon ja manipuloimiseen liittyvä saavutus. Lopullisen lukon tuolle rakenteelle muodostaa se, että ne on tullut aikanaan hyväksyttyä konsensus-periaatteella.Tuohon nerokkuuteen sisältyy kuitenkin yksi ja samalla äärimmäisen vakava ehto: markkina-alisteisen strategian on toimittava - sen on toimittava sekä EU:n perusarvojen että käytännön ratkaisujen toteuttamisessa - ehdottomasti. Nyt ei vaan näytä näin käyvän - ja se puolestaan enteilee katastrofia.
Kun nyt tältä pohjalta katselee kriisiytyvän Unionin tulevaisuudenkuvia, ne eivät näytä todellakaan hyviltä. Muotopuoli finanssipolitiikka näyttää kirjanpidon lakien mukaan tukevan vain "keskustan valtakuntaa" eli Saksaa ja suurinpiirtein kaikki se, mikä koituu Saksan menestykseksi näyttää olevan pois kaikilta muilta valuuttaunionin jäsenmailta. Pahiten tästä on kärsinyt Kreikka, mutta Saksan politiikkaa tukeva Suomi on myös joutumassa oman arvovalintansa armoille. Rikas keskus - köyhä periferia - se on nyt noudatettavan EU-politiikan yksi ja ilmeisen väistämätön näköala.

 
Pirstoutumisen vaara on kasvamassa yhä suuremmaksi Euroopan Unionissa. Jo se että eri syistä on annettu yhä enemmän erivapauksia jäsenmaille, saattaa johtaa yhä suurempaan eriytymiseen ja paluuseen vanhoihin rakenteisiin. Tämä ei koske enää pelkästään rahapolitiikkaa, viimeksi Hollanti torppasi EU:n politiikan suhteessa Ukrainaan. Britannian Brexit-äänestys kesäkuussa kiihdyttää tätä kriittistä suhtautumista muissakin maissa. Brittien arvovalinnat pääministeri Cameronin johdolla ovat esimerkki konservatiivisesta irtiotosta, Kreikan Syrizan yritys luoda vaihtoehtoista strategiaa Unionin sisällä oli hengeltään vasemmistolainen, mutta se tuhottiin tehokkaasti ja armottomasti, Saksa ja Suomi etunenässä. Molemmat pirstoutumissyyt ovat edelleen olemassa. Kreikka ei näytä selviävän austeristisen kiristyspolitiikan avulla kriisistä eikä ole varmaa, löytyykö riistävän politiikan tukijoita enää Saksastakaan kaikkien Kreikkaa kohtaavien ongelmien keskellä. Jotakin uutta on keksittävä lähimmän kahden vuoden aikana, muuten maa putoaa lähes automaattisesti Euroopan Unionin jäsenmaiden joukosta.
Suuren kysymysmerkin muodostaa se, miten Euroopan toinen varteenotettava vaihtoehto, sosialidemokratia tulkitsee jatkossa Euroopan Unionin tilaa. Ilmeistä on, että jäsenjoukkoja ja työväenliikkeen joukkojärjestöjä nykyinen ja kiihtyvä, markkina-alisteinen politiikkaa ei tule tyydyttämään. Markkinat eivät voi itse luoda kysyntää yli ostovoiman, ne tarvitsevat sitä voidakseen investoida. Jos sosialidemokraattisen politiikan mahdollisuudet pysyvät poissuljettuina myös jatkossa, kiihdyttää se ratkaisevalla tavalla Unionin murenemista. Sosialidemokraatit ovat viimeisen saakka olleet puolustamassa Euroopan Unionin jäsenyyttä. Jo nyt on liikkeellä vahvoja voimia, jotka vaativat Euroopan Unionin perustamista uudelleen. Yhä useammin kuulee talouspoliittista argumentointia, jossa pidetään koko Unionin hajoamista mahdollisena ja jopa toivottavana, jotta päästäisiin eroon uusliberaalista ja ilmeisen tuhosuuntaisesta kierteestä.
Ajakuvaan siis kuuluu pirstoutuminen oikealle, pirstoutuminen vasemmalle, rämettyminen äärimmäisen eriarvoisuuden mantereeksi - tai hajoaminen omaan mahdottomuuteensa. Epäonnistunut, muotopuoli markkina-alisteisuus, vihamielinen naapurustopolitiikka, diktatuuria enteilevä rakenteellinen demokratiavaje, suuria uhkia aiheuttava vapaakauppapolitiikka, kyvyttömyys hallita pakolaispolitiikkaa. Tällaisia ovat ne syyt, jotka antavat Euroopasta täysin toisenlaisen kuvan kuin mitä alunperin sodanjälkeen tavoiteltiin. Rauhan ja demokratian mantereesta uhkaa tulla näitä perusarvoja uhkaava ja romuttava voima.
Yhteensattumana kai voi pitää sitä että Björn Wahlroos käy Huvudstadbladetissa hyökkäykseen Panamapapereiden sijasta hyvinvointivaltiota vastaan syyttäen sitä siitä, että "Suomi on lähes menetetty". Hyvinvointi on siis ajettava alas että hyvinvointia - edes jonkinlaista ja edes joillekin - voitaisiin saada? Kehäpäätelmä on lyhykäisyydessään lähes pökerryttävä.

Jäähyväiset pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle

Vanhimpaa juutalaista perinnettä noudattavat pitivät ehdottomana ja rikkomattomana sääntönä nimen, kuvan tai esineen palvomisen kieltämistä. Kysymys on Mooseksen lakien kymmenen käskyn toisesta kohdasta, joka kieltää jumalan nimen mainitsemisen rangaistuksen uhalla. Tavoitteena ei ole nimen tai esineen palvominen, vaan messiaaninen, historiansisäinen, harmoninen ja tasapainoinen yhteiskunta. Juutalaisyhteisön tavoitteet olivat maanpäällisiä, todellisia mutta samalla yhteiskunnallisesti visionäärisiä. Kultaisen vasikan palvomisen lopettaminen merkitsi samalla myös kannanottoa omistamisen määrään ja laatuun; karja on tarpeen mutta sen abstraktin muodon, kultaisen vasikan palvominen ei tule kysymykseen. Tuon perinteen sanotaan katkenneen, kun Saul voideltiin kuninkaaksi. Nimen, henkilön tai esineen palvominen sai tätä kautta muotoja joita Mooseksen lait sisäistänyt ei voinut enää hyväksyä.

Otin tuon esimerkin siksi, että koen näinä päivinä myös pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion perinteen olevan katkeamassa. Hallituksemme on kehysriihessään tehnyt suurta sosiaali- ja terveysuudistusta koskevan suuntaratkaisun, joka merkitsee kansanvaltaisen ja rakenteeltaan transparentin,läpinäkyvän ja kontrolloitavissa olevan hallinto- ja toteutusrakenteen korvaamista tilaaja-tuottajamallilla, jossa kaikki toteutukseen liittyvät toiminnat on yhtiöitettävä. Tätä perustellaan kilpailun tasapuolistamisella siten, että yksityinen, voittoa tavoitteleva ja julkinen, laadullista ja eettisesti kestävää tulosta tavoitteleva asetetaan samalla lähtöviivalle. Juutalaista ja raamatullista mytologiaa seuraten tässä kultainen vasikka nostetaan kuninkaaksi. Harmonian ja tasapainon tavoittelu saa väistyä. Lepopäivän pyhittämisellä, tuolla suurella harmonian ja sopusoinnin symbolilla ei tämän jälkeen ole sitä samaa merkitystä, jota se yhteistä hyvinvointia tavoittelevalle on tähän saakka merkinnyt.

En ole yksin arvostellessani hallitustamme ja sen noudattamaa politiikkaa, jonka keskeiset lähtökohdat, perustelut ja toimenpide-ehdotukset tulevat Euroopan Unionin määräyksistä. Viimeksi tänään on John Weeks, Lontoon SOAS Yliopiston emeritusprofessori arvostellut mitä jyrkimmin ilmaisuin Euroopan Unionin omaksumia autoritaarisia toimintakäytäntöjä. Eurooppaan on onnistuttu luomaan epädemokraattinen rakennehirviö joka uhkaa lopullisesti tuhota prinsessa Europan sosiaalisen ulottuvuuden. Vaikuttaa todellakin siltä, että Euroopan Unioni  on kuin muinainen Minotaurus, jolla on ihmisen vartalo ja härän pää. Ei oikein jaksa uskoa todeksi sitä, että valistuneiksi luokiteltavat kansanedustajat eivät näe - eivät suostu näkemään - vaihtoehtoja tälle Unionin tarjoilemalle politiikalle.

Visio pohjoismaisesta, kansanvaltaisesta, voittoa tavoittelemattomasta hyvinvointivaltiosta alkaa siis todella olla historiaa. SOTE:n uudistukset - mikäli ne todella tulevat eduskunnassamme kaavaillussa muodossa hyväksytyiksi - yhdessä jatkuvan säästö- ja kurjistamiskierteen merkitsevät sen aikakauden loppua, josta käytimme nimitystä "pohjoismainen hyvinvointivaltio".

Ruotsin television aamuohjelmasta nappasin ilmaisun "parlamentaarinen tila", "parlamentariska läget" lähtökohtana sille, kuinka hyvin parlamentaarinen demokratia toimii. Euroopan Unionin kohdalla parlamentaaarisesta tilasta voidaan tuskin puhua ja seuraavasta syystä: jos sattuisi käymään niin, että nykyiset oppositiovoimat voittaisivat eduskuntavaaleissa, EU:n ja EKP:n peruskirjat eivät muutu miksikään. Vahvan, kansanvaltaisen hyvinvointipolitiikan toteuttaminen ei ole mahdollista, koska EU:n perussäännöt tukevat vain markkinalähtöistä politiikkaa. Valtioiden, kuntien ja julkisten instituutioiden tukeminen on EKP:n peruskirjassa kategorisesti kielletty. Nyt vähemmistöasemassa olevien voitto EU:n parlamenttivaaleissa ei myöskään muuta asetelmaa toiseksi, koska pelkällä enemmistöpäätöksellä perustavaa laatua olevia, laajaa konsensusta vaatineita peruskirjoja ei voida muuttaa. Poliittinen demokratia, jossa myös poliittinen vaihtoehto voi tulla ohjelmallisella ja käytännön tasolla kysymykseen, ei näillä näkymin ole mahdollista Euroopan Unionin politiikassa.

Mitä tämä merkitsee sosialidemokraattisen politiikan ja sosialidemokraatisen aatemaailman kannalta? Sellaisen sosiaalisesti oikeudenmukaisen, vahvan ja kansanvaltaisen yhteiskunnan, jota olemme jo vuosikymmeniä tottuneet kuvaamaan demokraattiseksi sosialismiksi, sellaisen rakenteellinen kehittäminen on Euroopan Unionin peruskirjoissa ja EKP:n perussäännössä yksiselitteisesti kielletty. Tässä mielessä sosialidemokratia on tullut poliittisesti kuohituksi, kesytetyksi markkina-alisteisen kehityksen apupuolueeksi. Sosialidemokraattinen arvomaailma varmaan säilyy pitkään, mutta sille käy samoin kuin varhaisjuutalaisuuden puolestapuhujille, Maimonidekselle ja muille. Tavallisesta sosialidemokraatista tulee yhteiskunnallinen mystikko, jonka ratkaisuehdotukset ja visiot eivät voi tulla kysymykseen, kiitos tämän alunperin hyvää tarkoittavan eurooppalaisen rakenteen, Euroopan Unionin. Ovatpahan nuo arvot ja käytännöt muisto menneisyydestä, jolloin tuo idea sai ilmenemismuotoja muutaman vuosikymmenen aikana 1900-luvun lopulla kansanvaltaisen, vahvaan julkiseen sektoriin perustuneen hyvinvointivaltion muodossa.

Pitäisikö ryhtyä työläisporvariksi?

Otsikon kysymys syntyi maaliskuun 2016 viimeisen päivän Demokraatin houkuttelemana. Olisin laittanut linkinkin, mutta lehti oli häveliäästi jättänyt tämän jutun linkittämättä avoimeen digipainokseensa. Lehdessä entinen sosialidemokraattinen kansanedustaja, europarlamentaarikko, kirjailija ja tohtori Lasse Lehtinen kuvaili oikeistososialidemokraattisuuttaan, taustojaan ja elämänmenoaan.

Olin minäkin tukemassa hänen vaalityötään silloin kun hän pyrki muistaakseni toiselle kaudelle eduskuntaan. Tosin silloin en osannut enkä halunnut aavistella tätä oikeistososialidemokraattisuutta. Hän piti diaprojektoreineen erinomaisen ja kiinnostavan esityksen sosialidemokratiasta ja yhteiskunnasta. Minä muiden kuulijoiden mukana siellä pohjois-Savon reunakulmilla pidin kovasti lupsakkaalla tyylillä tapahtuneesta esiintymisestä. Myös hänen alakerroistaan Ilta-Sanomissa tykkäsin kovasti. Kielenkäyttö oli mitä erinomaisinta, pakinatyyli mitä hauskinta.

Hänen tohtorinväitöskirjansa "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" on toinen tohtorinväitöskirja, joka löytyy kirjahyllystäni. Toisen sain tohtoriksi väitelleeltä väitöstilaisuuteen tulleen kutsun mukana sen vuoksi että olin keskusteluilla tukenut hänen tohtorinväitöskirjansa sosiaalipsykologista osuutta. Lasse Lehtisen väitöskirja oli minun mielestäni korkeatasoinen ja avasi ymmärtämään myös monia Kekkosen aikaan liittyneitä ilmiöitä juuri sillä tavalla, jota itsekin olin aavistellut. Ei tuntunut mukavalta huomata että ulkopolitiikkaa hyväksikäyttäen maan sisäinen demokratia altistettiin autoritaariselle, ulkopuoliselle ja varsin suorasukaiselle vaikuttamiselle. Tämän päivän tilanne Euroopassa ja "sisämarkkinoilla" antaisi aihetta vastaavanlaiseen tohtorinväitöskirjaan.

Mutta nythän on tarkoitus puhua oikeistososialidemokratiasta, joka - kuten Lasse Lehtinenkin - suhtautuu Eurooppaan syvän myönteisesti. Pitäisi siis tutkia tarkemmin, onko oikeistososialidemokratia tai työläisporvari rähmällään läntisiin demokratiasovellutuksiin vai riittääkö maanosan tilkkutäkkimäinen kulttuuriperintö tähän hyvänolontunteeseen. Minäkin rakastan istumista wieniläisessä kahvilassa, saksalaisessa Gasthausissa tai maaseudun kotoisaa ilmapiiriä ja tarjoilua jossakin päin Eurooppaa. Tosin varsinaisen hyvänolontunteen huipentumaa edustaa kuitenkin hyvä keskustelu, analyyttinen yhteiskunnallinen luento tai tavanomainen eurooppalainen elämä vivahduksineen.

Työläisporvariksi ryhtyminen tai pääseminen on aina osoittautunut vaikeaksi, ehkä poikavuosia lukuunottamatta jolloin olin mukana perustamassa salaseuraa. Se sitten kuitenkin osoittautui tavoitteeksi aloittaa partiotoimintaa. Olin kuitenkin jo ehtinyt kiintyä työväentalon rientoihin isän, äidin ja muiden kavereiden mukana eikä uusi salaseura siten saanut minussa tuulta siipiensä alle.

Salaseura porvarillisena yhteydenpitomuotona, veljeyden vaalijana, aineellisen ja henkisen tuen antajana? Kun katselen leijonia, rotareita, vapaamuurareita, kauppakamareita, nuorkauppakamareita, kansallisseuroja ja säätiöitä, huomaan porvarillisuuteen mieltyneellä olevan aikamoisen, itseasiassa huikean verkoston keskinäisen yhteydenpidon välineitä. Järjestäytymiseltään ja toimintasisällöiltään ne ovat porvarillisia puolueosastoja lukuunottamatta  kurinalaisia ja sulkeutuneita. Pääsy noihin yhteisöihin ei ole omasta tahdosta kiinni, pitää osoittaa tavalla tai toisella olevansa vakuuttunut porvarillisen, liberaalin ja ilmeisesti myös uusliberaalin taloudellisen ajattelun ja menestymisen ylivoimaisuudesta. Ylivoimaista se tänä päivänä toki onkin - sekä parlamentaarisesti että resursseiltaan. Eurooppa kokonaisuudessaan on vahvan porvarillisen hegemonian otteessa. Pitäisi siis osata asettua voittajien puolelle ja hyväksy taloudellisen eliitin ylivoima. Aika monet palkansaajistakin hallitsevat tämän minulle ylipääsemättömän vaikeaksi osoittautuneen taidon.

Työväenyhdistyksen kesäjuhlassa muuan Aatto Lindlöf Viitasaaren Löytänältä lausui runon ihmisyydestä joskus 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Kun välinpitämättömyys eriarvoisuudesta ja kovakorvaisuus ihmisten kohtaloja kohtaan nostaa - minussakin - päätään, nousevat Aaton pellolla ja työssä päivetyneet kasvot muistuttamaan minua ihmisyydestä. Vakavat, lämpimät kasvot ja runon sanoma pitävät minua edelleen otteessaan. Monen muun ajan saatossa tulleen kokemuksen ja sisältöulottuvuuden mukana.

Eliitin ylivoimaisuus ja sen tahtoon alistuminen? Demokraatin lehtiversiossa Lehtinen suositteleekin vasemmistososialidemokraateille ensisijaisesti äänestäjän rooliin tyytymistä ja poliittisten ratkaisujen jättämistä pragmaattisesti, realistisesti ja sopuisasti porvarilliseen valtavirtaan suuntautuneille oikeistodemokraateille. Käytän tätä ilmaisua siksikin, kun Lasse Lehtinen näkisi SDP:n nimen mieluimmin Suomen Demokraatteina kuin Sosialidemokraattisenana Puolueena. Kuten blogini nimikin kertoo, en henkilökohtaisestin uskaltaisi ryhtyä nimittämään itseäni demokraatiksi, niin monenlaista sisältöä ja sosiaalista sovellutusta tämän termin sisälle - ja minuunkin - mahtuu.

Yhdessä suhteessa koen olevani aika lähellä oikeistolaista, porvarilliseen maailmankatsomukseen sisältyvää lähestymistapaa. Tarkoitan mielen hillitsemistä tilaisuuksissa joissa on väkeä yhteiskuntaelämän eri laidoilta. Tavalliselle sosialidemokraatille sellaisia tilaisuuksia tarjoutuu perhejuhlissa ja sukulaisten tapaamisissa. En aloita poliittista ryöpyttämistä ja yritän välttää kovaa sanaharkkaa luottaen siihen että jokaisen rehellistä mielipidettä on kunnioitettava. Tosin korostettiinhan tätä taitoa jo lapsuuden ajan varhaisnuorisotoiminnassa työväentalolla. Kotkakuntokirjan toinen käsky kuului:"Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä mielipidettä." Ensimmäisessä kehoitettiin:"Ole rehellinen ajatuksissa, sanoissa ja teoissa."

Minä en tiedä pahoittaako oikeistososialidemokraatti mielensä sen vuoksi että porvarilliseen asennoitumiseen kuluu niin vahva arvo-, taso- ja omistuserojen osoittaminen. Tavallinen porvaripalkansaaja on ainakin kateellinen ja elättelee etenkin ohitustilanteessa julkisella väylällä tunnetta kykenevänsä osoittamaan että hänen arvo- ja elämysmaailmansa on kokonaan toista maata. Tai ainakin olisi, jos noita peltipoliiseja ei ilmestyisi muutaman sadan metrin välein muistuttamaan yhtäläisistä arvoista ja reunaehdoista kaikille kansalaisille.