Lueskelin tässä Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan ohjelmaa vuodelta 1903 mietiskellen sen sosiaalista sanomaa. Forssan kokouksessahan ei hyväksytty varsinaista sosiaalipoliitista ohjelmaa vaikka Kössi Kaatra oli sellaisen pohjaksi alustuksen tehnytkin. Pitkän keskustelun päätteeksi - etenkin Taavi Tainion painokkaiden puheenvuorojen saattelemana - todettiin, että lähtökohtana ei voi olla sosiaalisesti kurjaan asemaan joutuneiden syyttely, vaan on nähtävä taustalla olevat rakenteelliset syyt, taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen demokratian suuret ja toistaiseksi korjaamattomat puutteet.
Tuon ajan sosialidemokraattien joukosta nousi suuria yhteiskunnallisia vaikuttajia, mainittakoon tässä yhteydessä Miina Sillanpää, suuren perheen lapsi, palvelijataryhdistyksen perustaja, aktiivinen järjestötoimija ja ennenkaikkea naisten ja lasten sosiaalisten oikeuksien puolustaja. Hän ja hänen seuraajansa - kuten Martta Salmela-Järvinen - olivat luomassa sosiaalisen ajattelun sosialidemokraattista pohjaa. Kun valtiolliset rakenteet ja yleinen mielipide eivät vielä olleet kypsiä yhteiselle vastuunotolle ja hyvinvointivaltion pohjana oleville sosiaalisille ratkaisuille, perustivat he yhdistyksiä ja rakensivat toimintamuotoja, joilla hädänalaisia ja puutteellisissa oloissa eläviä autettiin. Miina Sillanpää-säätiö tai vaikkapa Helsingin kupeessa vieläkin toimiva Kesäkoti Kallioniemi ovat esimerkkejä viime vuosisadan alkupuolen naisten sosiaalisesta aktiivisuudesta ja rohkeudesta etsiä toimivia ratkaisuja sosiaalisen aseman ja yhteiskunnallisen tietoisuuden kohottamiseksi.
Mihin tämä sosiaalinen mielenlaatu oikein pohjautuu? Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen suuntauksen avaaja Erich Fromm nostaa keskeiseksi vaikuttajaksi äidinrakkauden, joka on luonteeltaan ehdotonta. Tuon suuren, koko ihmiskunnan selviytymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen periaatteen löytäjänä voidaan pitää sveitsiläistä J.J. Bachofenia, jonka kirja äidinoikeudesta (Das Mutterrecht) nosti tämän periaatteen esiin. Sen vastakohtana on patriarkaalinen, usein autoritaarisia muotoja saava ehdollisen rakkauden periaate. "Jos et tee niinkuin minä käsken, niin tuosta on viisi hirttä poikki." Moni astuikin nuorena miehenä tai naisena ovesta ulos eikä palannut sen jälkeen. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että ehdottoman ja ehdollisen rakkauden ilmenemät eivät ole sukupuolisidonnaisia, vaikka äidinvaistoihin ehdottoman rakkauden kaikkivoipaisuus olennaisesti kuuluukin.
Tuolle pohjalle syntyi meilläkin valtion, kuntien ja yhteiskunnallisten laitosten varaan rakentuva hyvinvointivaltio, jota pohjoismainen yhteistyö ja siellä kehittyneet kansanvaltaiset ratkaisumallit siivittivät siihen nousuun, jonka me tunnemme "pohjoismaisena mallina". Nuo rakenteet ovat tehneet pohjoismaista vakaan, turvallisen ja poikkeuksellisen saarekkeen maailmassa, josta saamme todistuksia kansainvälisissä tutkimuksissa ja jota pidetään mallina radikaalille mutta hengeltään maltilliselle pohjoismaiselle suuntaukselle. Jopa Yhdysvaltain menossaolevassa vaalikamppailussa pohjoismaita pidetään tavoittelemisen arvoisena mallina. Ei liene liioiteltua todeta, että meitä edeltäneet sukupolvet, nuo haukutut "vanhat puolueet" saivat aikaan jotakin hyvin inhimillistä, oikeudenmukaista ja syvästi oikeudentuntoon vetoavaa, sosiaalisesti toimivan ratkaisumallin maailmalle.
Onko meidän tai pohjoismaiden tilanne tässä suhteessa kestävällä pohjalla? Sitä sopii ja joutuu epäilemään, kun seuraa päivänpolitiikkaa, jatkuvia leikkauksia, vyön kiristämistä, suhtautumista pakolaisiin, mahdollisuuksia saada toimeentulon mahdollistavaa työtä, edellytyksiä muodostaa perhe, kasvattaa ja kouluttaa lapsensa. Tilanne on koko ajan kärjistymässä ja samalla Kössi Kaatran alustuksen syyttelevä henki on palautumassa uudelleen suomalaiseenkin yhteiskuntaan. Markkinahenkisyys kolhii pahasti kansanvaltaista hyvinvointivaltiota.
Onko Europan Unionista tullut meille apua, rauhan, demokratian, ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvan linjan vaalijana? Näin ei näytä olevan, ratkaisuja haetaan markkinoiden tehokkaamman toiminnan, kaupallistamisen, vapaakauppasopimusten ja globaalin kilpailun kautta. Pohjoismainen, vahvan valtion varaan rakentuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole pääosin katoliselle Euroopalle kelvannut. Päinvastoin, se yrittää pakottaa myös pohjoismaat yksityiseen, usein vain perheen sisällä toteutettavaan sosiaaliseen malliin. Jokaisen on otettava vastuuta itse itsestään. Unionin taloudelliset rakenteet eivät tue valtiota, kuntia ja yhteiskunnallisia laitoksia sosiaalisen ulottuvuuden toteuttamisessa. Se on todellisuudessa suljettu Maastrichtin sopimuksella ja Unionin perussopimuksilla lähes kokonaan pois laskuista.
Daniel Seikel kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä Euroopan Komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin pian virkaanastumisensa jälkeen antamasta lupauksesta uudistaa ja vahvistaa Euroopan Unionion sosiaalista ulottuvuutta. Tätä osaa Unionin rakenteessa kutsutaan nimellä "European Pillar of Social Rights’ (EPSR)" ja nyt komissio on antanut tästä uudistustyöstä ensimmäisen luonnoksensa. Siinä sosiaaliset oikeudet eivät kuitenkaan nouse samalle tasolle Unionin perusasiakirjojen kanssa, vaan sosiaalisia uudistuksia käsitellään nykyisten päätösten ja ohjelmien puitteissa. Luonnos onkin vain kooste jo aiemmin päätetyistä ratkaisuista, mitään uutta profiloitumista ei siis ole odotettavissa.
Tässä sitä on sosiaalista haastetta tämän päivän sosialidemokratialle, kansanvaltaiselle pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle - ja viime kädessä koko maailmalle, niille jotka haluavat nostaa sosiaalisen tietoisuuden ja äidinrakkauden yhdeksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.
perjantai 15. huhtikuuta 2016
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Kirje Pertille
Pertti moi!
Kiitos postauksestasi ja SDP:n uutta periaateohjelmaa koskevasta maininnastasi.En ole käynyt periaateohjelmaluonnosta lävitse, mutta otan sen ohjelmaan.
Omasta puolestani olen tässä miettinyt sosialidemokratian asemaa, tehtäviä ja mahdollisuuksia globaalissa maailmassa. Erityisen paljon olen pohtinut sosialidemokratian mahdollisuuksia Euroopan Unionissa. Syynä tähän on se, että Unionin konsolidoitu perussopimus, erityisesti artiklat 123-125 näyttävät sulkevan mielestäni täysin ja ehdottomasti valtion ja julkisten yhteisöjen ja laitosten kautta tapahtuvan "yhteisen säästämisen" so. voimavarojen kartuttamisen ja tätä kautta tapahtuvan kansanvaltaisen hyvinvointivaltion kehittämisen pois laskuista. Mietin yhä uudelleen ja uudelleen, miten tällainen rakenne on voinut syntyä konsensusperiaatteella. Mielestäni se sulkee sosialidemokraattisen tavan, jolle pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu, kokonaan pois Euroopan Unionin kehittämisestä. Jos tämä lähtökohta hyväksytään myös periaateohjelmassa, niin sosialidemokratian keinot vastuunottoon ja yhteiskunnan muuttamiseen arvoperintömme suuntaan ovat todella vähissä.
Kun valtio, veroa kantavat yhteisöt ja julkiset laitokset eivät voi tulla raha- ja finanssipoliittisen tuen kohteeksi, mitä mahdollisuuksia jää jäljelle? Harmaan talouden kitkeminen ja veropohjan tiivistäminen voi tuoda jonkin verran lisää mahdollisuuksia. Samoin taistelu palkoista ja palkankorotuksista voi mahdollistaa yhteisen potin kasvattamista. Taistelu kaupallistamista vastaan täytyy olla yksi tärkeä keino yhteisen sektorin rakentamisessa. Voidaan ajatella myös rahoitustoiminnan muotojen kehittämistä julkisella sektorilla niin, että "eettinen sijoittaminen" julkisiin hankkeisiin käy mahdolliseksi. Tärkeänä näen myös osuustoiminnallisen kuluttamisen ja s-liikkeen palvelutarjonnan monipuolistamisen. Osuustoiminta ja sen kehittyneet muodot ovat tärkeitä sosialidemokratian työvälineitä myös jatkossa.
Pertti, tällaisia asioita tulee mieleen heti spontaanisti asiaa pohtiessani. Muistelen myös aikaa kotkaliikkeessä 1970-luvun alussa, jolloin tulin kirjoittaneeksi aika hyvää tekstiä omaehtoisuudesta kaikkein parhaimpana inhimillisen aktiviteetin perustana. Tämä kotkaliikkeen ja työväen sivistysliikkeen kautta esiinnoussut periaate tarjoaa toiminnalle ammattiyhdistysliikkeessä, kasvatuksessa ja koulutuspolitiikassa edelleenkin dynaamisen kehittämispohjan.
Miten parantaa osallistumista ja osallistamista? Haaveilen edelleenkin omaehtoisen toiminnan ottamista osaksi hyvinvointivaltion visiota. Se merkitsisi "osallistamisen valtatien" rakentamista, jossa kaikki kansalaistoiminta otetaan tuen kohteeksi ja jossa tehtävää työtä kehitetään ammattimaiseen, erilaista työtä, toimeentuloa ja tietoisuutta kehittävän suuntaan. Valtava mutta toistaiseksi toteutumaton visio, Forssan 1903 kokouksen lupaavasta alusta huolimatta.
Minä uskon että sosialidemokratia löytää maailmalta runsaasti yhteistyökumppaneiksi sopivia edistyksellisiä, humanistisia liikkeitä ja arvoperinteitä, joiden kanssa voidaan asettua yhteistyöhön. Frankfurtin koulukunnan mestari Erich Fromm kirjoitti tästä aiheesta kirjan "Ihmisluonto" (ei suomennettu), johon hän kokosi erilaisia humanistisia suuntauksia, lausuhduksia, oman aikansa "twiittejä" herättäen mielenkiinnon siihen että me emme ole yksin...
Entä suhde sotaan, NATOon ja omien arvojen puolustamiseen? Itsenäinen kansa ja yhteistyön maailma; omaa mielipidettä ei pidä peitellä, mutta sanktioiden tiellekään ei pidä lähteä. Se on sotaan johtavan polun ensimmäinen askel. Sosialidemokratia ei ole tässä suhteessa missionäärinen liike, joka yrittää pakkokeinoin viedä omia arvojaan toisille kansoille. Sosialidemokratia on löydettävä...Työväenlaulun sanoin:"Kun hetki lyö, niin poistuu yö ja kunniassa on kansa ja työ..."
Entä suhde sotaan, NATOon ja omien arvojen puolustamiseen? Itsenäinen kansa ja yhteistyön maailma; omaa mielipidettä ei pidä peitellä, mutta sanktioiden tiellekään ei pidä lähteä. Se on sotaan johtavan polun ensimmäinen askel. Sosialidemokratia ei ole tässä suhteessa missionäärinen liike, joka yrittää pakkokeinoin viedä omia arvojaan toisille kansoille. Sosialidemokratia on löydettävä...Työväenlaulun sanoin:"Kun hetki lyö, niin poistuu yö ja kunniassa on kansa ja työ..."
Kun löydän periaateohjelmaluonnoksen, tutkiskelen sitä ja otan Sinuun uudelleen yhteyttä...
Terveisin Ilpo
lauantai 9. huhtikuuta 2016
Euroopan Unionin ennuste
Euroopan Unionin noudattama konservatiivinen, uusliberaali politiikka on johtamassa tilanteeseen, jossa tämä yhteismarkkinoihin tähtäävä rakenne ajautuu yhä suurempiin vaikeuksiin. Olen aikaisemmassa blogkirjoituksessani verrannut Unionia seitsenpäisen lohikäärmeeseen, joka syöksee tulta yhä useampaan suuntaan voittaakseen edessä olevat vaikeudet.
Unionin demokraattisen legitimiteetin, oikeutuksen kannalta Unionin muotopuoli finanssipolitiikka sulkee kokonaan pois joukon sellaisia mahdollisuuksia, jotka ovat kuuluneet eurooppalaisen sosialidemokratian ja myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion keinovalikoimaan. Määrällinen elvyttämnen (Quantitative Easing)suuntautuu pankkien kautta markkinoille, valtio ja julkiset rakenteet on suljettu mahdollisuutena kokonaan pois jo Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin perustetussa Euroopan Keskuspankin perusartikloissa. Tämä tarkoittaa sitä, että perinteinen sosialidemokraattinen, valtiota ja sen rahapolitiikkaa hyväkseen käyttävä strategia ei ole mahdollista kuin markkina-alisteisena apuvoimana nykyisessä Unionissa.
Ei voi muuta kuin ihmetellä sitä ideologisesti nerokasta kaukonäköisyyttä, joka näkyy EU:n keskeisten ja toimintastrategiaa määräävien asiakirjojen muotoilussa. Koko työväenliikkeen arvoperinteen sulkeminen pois sisämarkkinoiden kehittämisestä on huikea suggestioon ja manipuloimiseen liittyvä saavutus. Lopullisen lukon tuolle rakenteelle muodostaa se, että ne on tullut aikanaan hyväksyttyä konsensus-periaatteella.Tuohon nerokkuuteen sisältyy kuitenkin yksi ja samalla äärimmäisen vakava ehto: markkina-alisteisen strategian on toimittava - sen on toimittava sekä EU:n perusarvojen että käytännön ratkaisujen toteuttamisessa - ehdottomasti. Nyt ei vaan näytä näin käyvän - ja se puolestaan enteilee katastrofia.
Kun nyt tältä pohjalta katselee kriisiytyvän Unionin tulevaisuudenkuvia, ne eivät näytä todellakaan hyviltä. Muotopuoli finanssipolitiikka näyttää kirjanpidon lakien mukaan tukevan vain "keskustan valtakuntaa" eli Saksaa ja suurinpiirtein kaikki se, mikä koituu Saksan menestykseksi näyttää olevan pois kaikilta muilta valuuttaunionin jäsenmailta. Pahiten tästä on kärsinyt Kreikka, mutta Saksan politiikkaa tukeva Suomi on myös joutumassa oman arvovalintansa armoille. Rikas keskus - köyhä periferia - se on nyt noudatettavan EU-politiikan yksi ja ilmeisen väistämätön näköala.
Pirstoutumisen vaara on kasvamassa yhä suuremmaksi Euroopan Unionissa. Jo se että eri syistä on annettu yhä enemmän erivapauksia jäsenmaille, saattaa johtaa yhä suurempaan eriytymiseen ja paluuseen vanhoihin rakenteisiin. Tämä ei koske enää pelkästään rahapolitiikkaa, viimeksi Hollanti torppasi EU:n politiikan suhteessa Ukrainaan. Britannian Brexit-äänestys kesäkuussa kiihdyttää tätä kriittistä suhtautumista muissakin maissa. Brittien arvovalinnat pääministeri Cameronin johdolla ovat esimerkki konservatiivisesta irtiotosta, Kreikan Syrizan yritys luoda vaihtoehtoista strategiaa Unionin sisällä oli hengeltään vasemmistolainen, mutta se tuhottiin tehokkaasti ja armottomasti, Saksa ja Suomi etunenässä. Molemmat pirstoutumissyyt ovat edelleen olemassa. Kreikka ei näytä selviävän austeristisen kiristyspolitiikan avulla kriisistä eikä ole varmaa, löytyykö riistävän politiikan tukijoita enää Saksastakaan kaikkien Kreikkaa kohtaavien ongelmien keskellä. Jotakin uutta on keksittävä lähimmän kahden vuoden aikana, muuten maa putoaa lähes automaattisesti Euroopan Unionin jäsenmaiden joukosta.
Suuren kysymysmerkin muodostaa se, miten Euroopan toinen varteenotettava vaihtoehto, sosialidemokratia tulkitsee jatkossa Euroopan Unionin tilaa. Ilmeistä on, että jäsenjoukkoja ja työväenliikkeen joukkojärjestöjä nykyinen ja kiihtyvä, markkina-alisteinen politiikkaa ei tule tyydyttämään. Markkinat eivät voi itse luoda kysyntää yli ostovoiman, ne tarvitsevat sitä voidakseen investoida. Jos sosialidemokraattisen politiikan mahdollisuudet pysyvät poissuljettuina myös jatkossa, kiihdyttää se ratkaisevalla tavalla Unionin murenemista. Sosialidemokraatit ovat viimeisen saakka olleet puolustamassa Euroopan Unionin jäsenyyttä. Jo nyt on liikkeellä vahvoja voimia, jotka vaativat Euroopan Unionin perustamista uudelleen. Yhä useammin kuulee talouspoliittista argumentointia, jossa pidetään koko Unionin hajoamista mahdollisena ja jopa toivottavana, jotta päästäisiin eroon uusliberaalista ja ilmeisen tuhosuuntaisesta kierteestä.
Ajakuvaan siis kuuluu pirstoutuminen oikealle, pirstoutuminen vasemmalle, rämettyminen äärimmäisen eriarvoisuuden mantereeksi - tai hajoaminen omaan mahdottomuuteensa. Epäonnistunut, muotopuoli markkina-alisteisuus, vihamielinen naapurustopolitiikka, diktatuuria enteilevä rakenteellinen demokratiavaje, suuria uhkia aiheuttava vapaakauppapolitiikka, kyvyttömyys hallita pakolaispolitiikkaa. Tällaisia ovat ne syyt, jotka antavat Euroopasta täysin toisenlaisen kuvan kuin mitä alunperin sodanjälkeen tavoiteltiin. Rauhan ja demokratian mantereesta uhkaa tulla näitä perusarvoja uhkaava ja romuttava voima.
Yhteensattumana kai voi pitää sitä että Björn Wahlroos käy Huvudstadbladetissa hyökkäykseen Panamapapereiden sijasta hyvinvointivaltiota vastaan syyttäen sitä siitä, että "Suomi on lähes menetetty". Hyvinvointi on siis ajettava alas että hyvinvointia - edes jonkinlaista ja edes joillekin - voitaisiin saada? Kehäpäätelmä on lyhykäisyydessään lähes pökerryttävä.
Unionin demokraattisen legitimiteetin, oikeutuksen kannalta Unionin muotopuoli finanssipolitiikka sulkee kokonaan pois joukon sellaisia mahdollisuuksia, jotka ovat kuuluneet eurooppalaisen sosialidemokratian ja myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion keinovalikoimaan. Määrällinen elvyttämnen (Quantitative Easing)suuntautuu pankkien kautta markkinoille, valtio ja julkiset rakenteet on suljettu mahdollisuutena kokonaan pois jo Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin perustetussa Euroopan Keskuspankin perusartikloissa. Tämä tarkoittaa sitä, että perinteinen sosialidemokraattinen, valtiota ja sen rahapolitiikkaa hyväkseen käyttävä strategia ei ole mahdollista kuin markkina-alisteisena apuvoimana nykyisessä Unionissa.
Ei voi muuta kuin ihmetellä sitä ideologisesti nerokasta kaukonäköisyyttä, joka näkyy EU:n keskeisten ja toimintastrategiaa määräävien asiakirjojen muotoilussa. Koko työväenliikkeen arvoperinteen sulkeminen pois sisämarkkinoiden kehittämisestä on huikea suggestioon ja manipuloimiseen liittyvä saavutus. Lopullisen lukon tuolle rakenteelle muodostaa se, että ne on tullut aikanaan hyväksyttyä konsensus-periaatteella.Tuohon nerokkuuteen sisältyy kuitenkin yksi ja samalla äärimmäisen vakava ehto: markkina-alisteisen strategian on toimittava - sen on toimittava sekä EU:n perusarvojen että käytännön ratkaisujen toteuttamisessa - ehdottomasti. Nyt ei vaan näytä näin käyvän - ja se puolestaan enteilee katastrofia.
Kun nyt tältä pohjalta katselee kriisiytyvän Unionin tulevaisuudenkuvia, ne eivät näytä todellakaan hyviltä. Muotopuoli finanssipolitiikka näyttää kirjanpidon lakien mukaan tukevan vain "keskustan valtakuntaa" eli Saksaa ja suurinpiirtein kaikki se, mikä koituu Saksan menestykseksi näyttää olevan pois kaikilta muilta valuuttaunionin jäsenmailta. Pahiten tästä on kärsinyt Kreikka, mutta Saksan politiikkaa tukeva Suomi on myös joutumassa oman arvovalintansa armoille. Rikas keskus - köyhä periferia - se on nyt noudatettavan EU-politiikan yksi ja ilmeisen väistämätön näköala.
Pirstoutumisen vaara on kasvamassa yhä suuremmaksi Euroopan Unionissa. Jo se että eri syistä on annettu yhä enemmän erivapauksia jäsenmaille, saattaa johtaa yhä suurempaan eriytymiseen ja paluuseen vanhoihin rakenteisiin. Tämä ei koske enää pelkästään rahapolitiikkaa, viimeksi Hollanti torppasi EU:n politiikan suhteessa Ukrainaan. Britannian Brexit-äänestys kesäkuussa kiihdyttää tätä kriittistä suhtautumista muissakin maissa. Brittien arvovalinnat pääministeri Cameronin johdolla ovat esimerkki konservatiivisesta irtiotosta, Kreikan Syrizan yritys luoda vaihtoehtoista strategiaa Unionin sisällä oli hengeltään vasemmistolainen, mutta se tuhottiin tehokkaasti ja armottomasti, Saksa ja Suomi etunenässä. Molemmat pirstoutumissyyt ovat edelleen olemassa. Kreikka ei näytä selviävän austeristisen kiristyspolitiikan avulla kriisistä eikä ole varmaa, löytyykö riistävän politiikan tukijoita enää Saksastakaan kaikkien Kreikkaa kohtaavien ongelmien keskellä. Jotakin uutta on keksittävä lähimmän kahden vuoden aikana, muuten maa putoaa lähes automaattisesti Euroopan Unionin jäsenmaiden joukosta.
Suuren kysymysmerkin muodostaa se, miten Euroopan toinen varteenotettava vaihtoehto, sosialidemokratia tulkitsee jatkossa Euroopan Unionin tilaa. Ilmeistä on, että jäsenjoukkoja ja työväenliikkeen joukkojärjestöjä nykyinen ja kiihtyvä, markkina-alisteinen politiikkaa ei tule tyydyttämään. Markkinat eivät voi itse luoda kysyntää yli ostovoiman, ne tarvitsevat sitä voidakseen investoida. Jos sosialidemokraattisen politiikan mahdollisuudet pysyvät poissuljettuina myös jatkossa, kiihdyttää se ratkaisevalla tavalla Unionin murenemista. Sosialidemokraatit ovat viimeisen saakka olleet puolustamassa Euroopan Unionin jäsenyyttä. Jo nyt on liikkeellä vahvoja voimia, jotka vaativat Euroopan Unionin perustamista uudelleen. Yhä useammin kuulee talouspoliittista argumentointia, jossa pidetään koko Unionin hajoamista mahdollisena ja jopa toivottavana, jotta päästäisiin eroon uusliberaalista ja ilmeisen tuhosuuntaisesta kierteestä.
Ajakuvaan siis kuuluu pirstoutuminen oikealle, pirstoutuminen vasemmalle, rämettyminen äärimmäisen eriarvoisuuden mantereeksi - tai hajoaminen omaan mahdottomuuteensa. Epäonnistunut, muotopuoli markkina-alisteisuus, vihamielinen naapurustopolitiikka, diktatuuria enteilevä rakenteellinen demokratiavaje, suuria uhkia aiheuttava vapaakauppapolitiikka, kyvyttömyys hallita pakolaispolitiikkaa. Tällaisia ovat ne syyt, jotka antavat Euroopasta täysin toisenlaisen kuvan kuin mitä alunperin sodanjälkeen tavoiteltiin. Rauhan ja demokratian mantereesta uhkaa tulla näitä perusarvoja uhkaava ja romuttava voima.
Yhteensattumana kai voi pitää sitä että Björn Wahlroos käy Huvudstadbladetissa hyökkäykseen Panamapapereiden sijasta hyvinvointivaltiota vastaan syyttäen sitä siitä, että "Suomi on lähes menetetty". Hyvinvointi on siis ajettava alas että hyvinvointia - edes jonkinlaista ja edes joillekin - voitaisiin saada? Kehäpäätelmä on lyhykäisyydessään lähes pökerryttävä.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
Jäähyväiset pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle
Otin tuon esimerkin siksi, että koen näinä päivinä myös pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion perinteen olevan katkeamassa. Hallituksemme on kehysriihessään tehnyt suurta sosiaali- ja terveysuudistusta koskevan suuntaratkaisun, joka merkitsee kansanvaltaisen ja rakenteeltaan transparentin,läpinäkyvän ja kontrolloitavissa olevan hallinto- ja toteutusrakenteen korvaamista tilaaja-tuottajamallilla, jossa kaikki toteutukseen liittyvät toiminnat on yhtiöitettävä. Tätä perustellaan kilpailun tasapuolistamisella siten, että yksityinen, voittoa tavoitteleva ja julkinen, laadullista ja eettisesti kestävää tulosta tavoitteleva asetetaan samalla lähtöviivalle. Juutalaista ja raamatullista mytologiaa seuraten tässä kultainen vasikka nostetaan kuninkaaksi. Harmonian ja tasapainon tavoittelu saa väistyä. Lepopäivän pyhittämisellä, tuolla suurella harmonian ja sopusoinnin symbolilla ei tämän jälkeen ole sitä samaa merkitystä, jota se yhteistä hyvinvointia tavoittelevalle on tähän saakka merkinnyt.
En ole yksin arvostellessani hallitustamme ja sen noudattamaa politiikkaa, jonka keskeiset lähtökohdat, perustelut ja toimenpide-ehdotukset tulevat Euroopan Unionin määräyksistä. Viimeksi tänään on John Weeks, Lontoon SOAS Yliopiston emeritusprofessori arvostellut mitä jyrkimmin ilmaisuin Euroopan Unionin omaksumia autoritaarisia toimintakäytäntöjä. Eurooppaan on onnistuttu luomaan epädemokraattinen rakennehirviö joka uhkaa lopullisesti tuhota prinsessa Europan sosiaalisen ulottuvuuden. Vaikuttaa todellakin siltä, että Euroopan Unioni on kuin muinainen Minotaurus, jolla on ihmisen vartalo ja härän pää. Ei oikein jaksa uskoa todeksi sitä, että valistuneiksi luokiteltavat kansanedustajat eivät näe - eivät suostu näkemään - vaihtoehtoja tälle Unionin tarjoilemalle politiikalle.
Visio pohjoismaisesta, kansanvaltaisesta, voittoa tavoittelemattomasta hyvinvointivaltiosta alkaa siis todella olla historiaa. SOTE:n uudistukset - mikäli ne todella tulevat eduskunnassamme kaavaillussa muodossa hyväksytyiksi - yhdessä jatkuvan säästö- ja kurjistamiskierteen merkitsevät sen aikakauden loppua, josta käytimme nimitystä "pohjoismainen hyvinvointivaltio".
Ruotsin television aamuohjelmasta nappasin ilmaisun "parlamentaarinen tila", "parlamentariska läget" lähtökohtana sille, kuinka hyvin parlamentaarinen demokratia toimii. Euroopan Unionin kohdalla parlamentaaarisesta tilasta voidaan tuskin puhua ja seuraavasta syystä: jos sattuisi käymään niin, että nykyiset oppositiovoimat voittaisivat eduskuntavaaleissa, EU:n ja EKP:n peruskirjat eivät muutu miksikään. Vahvan, kansanvaltaisen hyvinvointipolitiikan toteuttaminen ei ole mahdollista, koska EU:n perussäännöt tukevat vain markkinalähtöistä politiikkaa. Valtioiden, kuntien ja julkisten instituutioiden tukeminen on EKP:n peruskirjassa kategorisesti kielletty. Nyt vähemmistöasemassa olevien voitto EU:n parlamenttivaaleissa ei myöskään muuta asetelmaa toiseksi, koska pelkällä enemmistöpäätöksellä perustavaa laatua olevia, laajaa konsensusta vaatineita peruskirjoja ei voida muuttaa. Poliittinen demokratia, jossa myös poliittinen vaihtoehto voi tulla ohjelmallisella ja käytännön tasolla kysymykseen, ei näillä näkymin ole mahdollista Euroopan Unionin politiikassa.
Mitä tämä merkitsee sosialidemokraattisen politiikan ja sosialidemokraatisen aatemaailman kannalta? Sellaisen sosiaalisesti oikeudenmukaisen, vahvan ja kansanvaltaisen yhteiskunnan, jota olemme jo vuosikymmeniä tottuneet kuvaamaan demokraattiseksi sosialismiksi, sellaisen rakenteellinen kehittäminen on Euroopan Unionin peruskirjoissa ja EKP:n perussäännössä yksiselitteisesti kielletty. Tässä mielessä sosialidemokratia on tullut poliittisesti kuohituksi, kesytetyksi markkina-alisteisen kehityksen apupuolueeksi. Sosialidemokraattinen arvomaailma varmaan säilyy pitkään, mutta sille käy samoin kuin varhaisjuutalaisuuden puolestapuhujille, Maimonidekselle ja muille. Tavallisesta sosialidemokraatista tulee yhteiskunnallinen mystikko, jonka ratkaisuehdotukset ja visiot eivät voi tulla kysymykseen, kiitos tämän alunperin hyvää tarkoittavan eurooppalaisen rakenteen, Euroopan Unionin. Ovatpahan nuo arvot ja käytännöt muisto menneisyydestä, jolloin tuo idea sai ilmenemismuotoja muutaman vuosikymmenen aikana 1900-luvun lopulla kansanvaltaisen, vahvaan julkiseen sektoriin perustuneen hyvinvointivaltion muodossa.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
Pitäisikö ryhtyä työläisporvariksi?
Otsikon kysymys syntyi maaliskuun 2016 viimeisen päivän Demokraatin houkuttelemana. Olisin laittanut linkinkin, mutta lehti oli häveliäästi jättänyt tämän jutun linkittämättä avoimeen digipainokseensa. Lehdessä entinen sosialidemokraattinen kansanedustaja, europarlamentaarikko, kirjailija ja tohtori Lasse Lehtinen kuvaili oikeistososialidemokraattisuuttaan, taustojaan ja elämänmenoaan.
Olin minäkin tukemassa hänen vaalityötään silloin kun hän pyrki muistaakseni toiselle kaudelle eduskuntaan. Tosin silloin en osannut enkä halunnut aavistella tätä oikeistososialidemokraattisuutta. Hän piti diaprojektoreineen erinomaisen ja kiinnostavan esityksen sosialidemokratiasta ja yhteiskunnasta. Minä muiden kuulijoiden mukana siellä pohjois-Savon reunakulmilla pidin kovasti lupsakkaalla tyylillä tapahtuneesta esiintymisestä. Myös hänen alakerroistaan Ilta-Sanomissa tykkäsin kovasti. Kielenkäyttö oli mitä erinomaisinta, pakinatyyli mitä hauskinta.
Hänen tohtorinväitöskirjansa "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" on toinen tohtorinväitöskirja, joka löytyy kirjahyllystäni. Toisen sain tohtoriksi väitelleeltä väitöstilaisuuteen tulleen kutsun mukana sen vuoksi että olin keskusteluilla tukenut hänen tohtorinväitöskirjansa sosiaalipsykologista osuutta. Lasse Lehtisen väitöskirja oli minun mielestäni korkeatasoinen ja avasi ymmärtämään myös monia Kekkosen aikaan liittyneitä ilmiöitä juuri sillä tavalla, jota itsekin olin aavistellut. Ei tuntunut mukavalta huomata että ulkopolitiikkaa hyväksikäyttäen maan sisäinen demokratia altistettiin autoritaariselle, ulkopuoliselle ja varsin suorasukaiselle vaikuttamiselle. Tämän päivän tilanne Euroopassa ja "sisämarkkinoilla" antaisi aihetta vastaavanlaiseen tohtorinväitöskirjaan.
Mutta nythän on tarkoitus puhua oikeistososialidemokratiasta, joka - kuten Lasse Lehtinenkin - suhtautuu Eurooppaan syvän myönteisesti. Pitäisi siis tutkia tarkemmin, onko oikeistososialidemokratia tai työläisporvari rähmällään läntisiin demokratiasovellutuksiin vai riittääkö maanosan tilkkutäkkimäinen kulttuuriperintö tähän hyvänolontunteeseen. Minäkin rakastan istumista wieniläisessä kahvilassa, saksalaisessa Gasthausissa tai maaseudun kotoisaa ilmapiiriä ja tarjoilua jossakin päin Eurooppaa. Tosin varsinaisen hyvänolontunteen huipentumaa edustaa kuitenkin hyvä keskustelu, analyyttinen yhteiskunnallinen luento tai tavanomainen eurooppalainen elämä vivahduksineen.
Työläisporvariksi ryhtyminen tai pääseminen on aina osoittautunut vaikeaksi, ehkä poikavuosia lukuunottamatta jolloin olin mukana perustamassa salaseuraa. Se sitten kuitenkin osoittautui tavoitteeksi aloittaa partiotoimintaa. Olin kuitenkin jo ehtinyt kiintyä työväentalon rientoihin isän, äidin ja muiden kavereiden mukana eikä uusi salaseura siten saanut minussa tuulta siipiensä alle.
Salaseura porvarillisena yhteydenpitomuotona, veljeyden vaalijana, aineellisen ja henkisen tuen antajana? Kun katselen leijonia, rotareita, vapaamuurareita, kauppakamareita, nuorkauppakamareita, kansallisseuroja ja säätiöitä, huomaan porvarillisuuteen mieltyneellä olevan aikamoisen, itseasiassa huikean verkoston keskinäisen yhteydenpidon välineitä. Järjestäytymiseltään ja toimintasisällöiltään ne ovat porvarillisia puolueosastoja lukuunottamatta kurinalaisia ja sulkeutuneita. Pääsy noihin yhteisöihin ei ole omasta tahdosta kiinni, pitää osoittaa tavalla tai toisella olevansa vakuuttunut porvarillisen, liberaalin ja ilmeisesti myös uusliberaalin taloudellisen ajattelun ja menestymisen ylivoimaisuudesta. Ylivoimaista se tänä päivänä toki onkin - sekä parlamentaarisesti että resursseiltaan. Eurooppa kokonaisuudessaan on vahvan porvarillisen hegemonian otteessa. Pitäisi siis osata asettua voittajien puolelle ja hyväksy taloudellisen eliitin ylivoima. Aika monet palkansaajistakin hallitsevat tämän minulle ylipääsemättömän vaikeaksi osoittautuneen taidon.
Työväenyhdistyksen kesäjuhlassa muuan Aatto Lindlöf Viitasaaren Löytänältä lausui runon ihmisyydestä joskus 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Kun välinpitämättömyys eriarvoisuudesta ja kovakorvaisuus ihmisten kohtaloja kohtaan nostaa - minussakin - päätään, nousevat Aaton pellolla ja työssä päivetyneet kasvot muistuttamaan minua ihmisyydestä. Vakavat, lämpimät kasvot ja runon sanoma pitävät minua edelleen otteessaan. Monen muun ajan saatossa tulleen kokemuksen ja sisältöulottuvuuden mukana.
Eliitin ylivoimaisuus ja sen tahtoon alistuminen? Demokraatin lehtiversiossa Lehtinen suositteleekin vasemmistososialidemokraateille ensisijaisesti äänestäjän rooliin tyytymistä ja poliittisten ratkaisujen jättämistä pragmaattisesti, realistisesti ja sopuisasti porvarilliseen valtavirtaan suuntautuneille oikeistodemokraateille. Käytän tätä ilmaisua siksikin, kun Lasse Lehtinen näkisi SDP:n nimen mieluimmin Suomen Demokraatteina kuin Sosialidemokraattisenana Puolueena. Kuten blogini nimikin kertoo, en henkilökohtaisestin uskaltaisi ryhtyä nimittämään itseäni demokraatiksi, niin monenlaista sisältöä ja sosiaalista sovellutusta tämän termin sisälle - ja minuunkin - mahtuu.
Yhdessä suhteessa koen olevani aika lähellä oikeistolaista, porvarilliseen maailmankatsomukseen sisältyvää lähestymistapaa. Tarkoitan mielen hillitsemistä tilaisuuksissa joissa on väkeä yhteiskuntaelämän eri laidoilta. Tavalliselle sosialidemokraatille sellaisia tilaisuuksia tarjoutuu perhejuhlissa ja sukulaisten tapaamisissa. En aloita poliittista ryöpyttämistä ja yritän välttää kovaa sanaharkkaa luottaen siihen että jokaisen rehellistä mielipidettä on kunnioitettava. Tosin korostettiinhan tätä taitoa jo lapsuuden ajan varhaisnuorisotoiminnassa työväentalolla. Kotkakuntokirjan toinen käsky kuului:"Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä mielipidettä." Ensimmäisessä kehoitettiin:"Ole rehellinen ajatuksissa, sanoissa ja teoissa."
Minä en tiedä pahoittaako oikeistososialidemokraatti mielensä sen vuoksi että porvarilliseen asennoitumiseen kuluu niin vahva arvo-, taso- ja omistuserojen osoittaminen. Tavallinen porvaripalkansaaja on ainakin kateellinen ja elättelee etenkin ohitustilanteessa julkisella väylällä tunnetta kykenevänsä osoittamaan että hänen arvo- ja elämysmaailmansa on kokonaan toista maata. Tai ainakin olisi, jos noita peltipoliiseja ei ilmestyisi muutaman sadan metrin välein muistuttamaan yhtäläisistä arvoista ja reunaehdoista kaikille kansalaisille.
Olin minäkin tukemassa hänen vaalityötään silloin kun hän pyrki muistaakseni toiselle kaudelle eduskuntaan. Tosin silloin en osannut enkä halunnut aavistella tätä oikeistososialidemokraattisuutta. Hän piti diaprojektoreineen erinomaisen ja kiinnostavan esityksen sosialidemokratiasta ja yhteiskunnasta. Minä muiden kuulijoiden mukana siellä pohjois-Savon reunakulmilla pidin kovasti lupsakkaalla tyylillä tapahtuneesta esiintymisestä. Myös hänen alakerroistaan Ilta-Sanomissa tykkäsin kovasti. Kielenkäyttö oli mitä erinomaisinta, pakinatyyli mitä hauskinta.
Hänen tohtorinväitöskirjansa "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" on toinen tohtorinväitöskirja, joka löytyy kirjahyllystäni. Toisen sain tohtoriksi väitelleeltä väitöstilaisuuteen tulleen kutsun mukana sen vuoksi että olin keskusteluilla tukenut hänen tohtorinväitöskirjansa sosiaalipsykologista osuutta. Lasse Lehtisen väitöskirja oli minun mielestäni korkeatasoinen ja avasi ymmärtämään myös monia Kekkosen aikaan liittyneitä ilmiöitä juuri sillä tavalla, jota itsekin olin aavistellut. Ei tuntunut mukavalta huomata että ulkopolitiikkaa hyväksikäyttäen maan sisäinen demokratia altistettiin autoritaariselle, ulkopuoliselle ja varsin suorasukaiselle vaikuttamiselle. Tämän päivän tilanne Euroopassa ja "sisämarkkinoilla" antaisi aihetta vastaavanlaiseen tohtorinväitöskirjaan.
Mutta nythän on tarkoitus puhua oikeistososialidemokratiasta, joka - kuten Lasse Lehtinenkin - suhtautuu Eurooppaan syvän myönteisesti. Pitäisi siis tutkia tarkemmin, onko oikeistososialidemokratia tai työläisporvari rähmällään läntisiin demokratiasovellutuksiin vai riittääkö maanosan tilkkutäkkimäinen kulttuuriperintö tähän hyvänolontunteeseen. Minäkin rakastan istumista wieniläisessä kahvilassa, saksalaisessa Gasthausissa tai maaseudun kotoisaa ilmapiiriä ja tarjoilua jossakin päin Eurooppaa. Tosin varsinaisen hyvänolontunteen huipentumaa edustaa kuitenkin hyvä keskustelu, analyyttinen yhteiskunnallinen luento tai tavanomainen eurooppalainen elämä vivahduksineen.
Työläisporvariksi ryhtyminen tai pääseminen on aina osoittautunut vaikeaksi, ehkä poikavuosia lukuunottamatta jolloin olin mukana perustamassa salaseuraa. Se sitten kuitenkin osoittautui tavoitteeksi aloittaa partiotoimintaa. Olin kuitenkin jo ehtinyt kiintyä työväentalon rientoihin isän, äidin ja muiden kavereiden mukana eikä uusi salaseura siten saanut minussa tuulta siipiensä alle.
Salaseura porvarillisena yhteydenpitomuotona, veljeyden vaalijana, aineellisen ja henkisen tuen antajana? Kun katselen leijonia, rotareita, vapaamuurareita, kauppakamareita, nuorkauppakamareita, kansallisseuroja ja säätiöitä, huomaan porvarillisuuteen mieltyneellä olevan aikamoisen, itseasiassa huikean verkoston keskinäisen yhteydenpidon välineitä. Järjestäytymiseltään ja toimintasisällöiltään ne ovat porvarillisia puolueosastoja lukuunottamatta kurinalaisia ja sulkeutuneita. Pääsy noihin yhteisöihin ei ole omasta tahdosta kiinni, pitää osoittaa tavalla tai toisella olevansa vakuuttunut porvarillisen, liberaalin ja ilmeisesti myös uusliberaalin taloudellisen ajattelun ja menestymisen ylivoimaisuudesta. Ylivoimaista se tänä päivänä toki onkin - sekä parlamentaarisesti että resursseiltaan. Eurooppa kokonaisuudessaan on vahvan porvarillisen hegemonian otteessa. Pitäisi siis osata asettua voittajien puolelle ja hyväksy taloudellisen eliitin ylivoima. Aika monet palkansaajistakin hallitsevat tämän minulle ylipääsemättömän vaikeaksi osoittautuneen taidon.
Työväenyhdistyksen kesäjuhlassa muuan Aatto Lindlöf Viitasaaren Löytänältä lausui runon ihmisyydestä joskus 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Kun välinpitämättömyys eriarvoisuudesta ja kovakorvaisuus ihmisten kohtaloja kohtaan nostaa - minussakin - päätään, nousevat Aaton pellolla ja työssä päivetyneet kasvot muistuttamaan minua ihmisyydestä. Vakavat, lämpimät kasvot ja runon sanoma pitävät minua edelleen otteessaan. Monen muun ajan saatossa tulleen kokemuksen ja sisältöulottuvuuden mukana.
Eliitin ylivoimaisuus ja sen tahtoon alistuminen? Demokraatin lehtiversiossa Lehtinen suositteleekin vasemmistososialidemokraateille ensisijaisesti äänestäjän rooliin tyytymistä ja poliittisten ratkaisujen jättämistä pragmaattisesti, realistisesti ja sopuisasti porvarilliseen valtavirtaan suuntautuneille oikeistodemokraateille. Käytän tätä ilmaisua siksikin, kun Lasse Lehtinen näkisi SDP:n nimen mieluimmin Suomen Demokraatteina kuin Sosialidemokraattisenana Puolueena. Kuten blogini nimikin kertoo, en henkilökohtaisestin uskaltaisi ryhtyä nimittämään itseäni demokraatiksi, niin monenlaista sisältöä ja sosiaalista sovellutusta tämän termin sisälle - ja minuunkin - mahtuu.
Yhdessä suhteessa koen olevani aika lähellä oikeistolaista, porvarilliseen maailmankatsomukseen sisältyvää lähestymistapaa. Tarkoitan mielen hillitsemistä tilaisuuksissa joissa on väkeä yhteiskuntaelämän eri laidoilta. Tavalliselle sosialidemokraatille sellaisia tilaisuuksia tarjoutuu perhejuhlissa ja sukulaisten tapaamisissa. En aloita poliittista ryöpyttämistä ja yritän välttää kovaa sanaharkkaa luottaen siihen että jokaisen rehellistä mielipidettä on kunnioitettava. Tosin korostettiinhan tätä taitoa jo lapsuuden ajan varhaisnuorisotoiminnassa työväentalolla. Kotkakuntokirjan toinen käsky kuului:"Kunnioita jokaisen ihmisen rehellistä mielipidettä." Ensimmäisessä kehoitettiin:"Ole rehellinen ajatuksissa, sanoissa ja teoissa."
Minä en tiedä pahoittaako oikeistososialidemokraatti mielensä sen vuoksi että porvarilliseen asennoitumiseen kuluu niin vahva arvo-, taso- ja omistuserojen osoittaminen. Tavallinen porvaripalkansaaja on ainakin kateellinen ja elättelee etenkin ohitustilanteessa julkisella väylällä tunnetta kykenevänsä osoittamaan että hänen arvo- ja elämysmaailmansa on kokonaan toista maata. Tai ainakin olisi, jos noita peltipoliiseja ei ilmestyisi muutaman sadan metrin välein muistuttamaan yhtäläisistä arvoista ja reunaehdoista kaikille kansalaisille.
lauantai 19. maaliskuuta 2016
Etsimisestä
Joogaharjoitusten yhteydessä on noussut esiin "kosmisen ulottuvuuden" käsite. Minulle - niinkuin monille muillekin - tämä ilmaisu on vaikuttanut tietynlaiselta uskonasialta jota on ollut vaikeaa lähteä jäsentämään. Kuitenkin se on alitajunnassa jatkanut muhimistaan ja välillä nostanut itseään ilmaisuna tietoisuuteen. Niin nytkin.
Joitakin vuosia sitten minulle niin mieluista Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologia Erich Frommia lukiessani törmäsin alaviitteessä mainittuun kirjailijaan Richard Maurice Bruckeen, joka oli jo 1920-luvulla kirjoittanut kirjan Kosmisen tietoisuuden kokemuksesta. Kiinnostuin aiheesta ja tilasin kirjan kirjastomme kansainvälisen palvelun kautta. Kysymys oli varsin harvinaisesta kappaleesta, jota en saanut kirjastosta edes kotiin luettavaksi, vaan kirjaa piti lukea kirjaston lukuhuoneessa. Tein kirjasta referaatin, joka on linkin takana luettavissa. Kysymys ei ole siis käännöksestä vaan sisällön pääpiirteittäisestä avaamisesta. Mainitsen tämän copyright-vaatimusten vuoksi.
Tietoisuus on jo sellaisenaan vaativa teema käsiteltäväksi, mutta viittaan tässä yhteydessä Vedantakulttuurin tarjoamaan jakoon kasvien, eläinten ja ihmisen tietoisuuden eroista. Ihminen on tietoinen elämästään, itsestään ja ulkoisesta todellisuudesta. Eläin on tietoinen ulkoisesta todellisuudesta ja elämästä. Kasvi elää, mutta ei ei ole tietoinen sisäisestä tai ulökoisesta todellisuudesta siinä mielessä että kykenisi muuttamaan toimintakonseptiaan. Tästä voidaan tietenkin kiistellä, kysymys on kuitenkin elämään ja tietoisuuteen liittyvästä pääsäännöstä.
Se että ihminen on tietoinen itsestään, elämänsä rajallisuudesta, aika- ja avaruusulottuvuudesta ylipäätään, on jo tärkeä merkki kosmisesta tietoisuudesta. Me elämme tietenkin yhdessä hetkessä, silmänräpäyksessä, jonka edessä oleva aika on tulevaisuutta ja tuon hetken jälkeinen aika historiaa. Kykenemme tunkeutumaan varsin pitkälle menneisyyteen. Pohdiskelemme maailmankaikkeuiden syntyä, elämän historiaa ja tulevaisuutta maapallolla. Fossiileista jaluunsiruista voimme tutkimuksen avulla tuoda esiin runsaasti faktatietoa menneisyyden eläimistä, kasveista, ihmisestäkin.. Arkeologiset kaivaukset yhdistettynä geenitutkimukseen paljastavat yhä enemmän tietoa menneisyydestä. Oma linnunratamme kiertää kerran 200. miljoonassa vuodessa oman keskustansa ympäri. Ihmiskunta, tietoisena olemassaolostaan, on ensimmäisen kierroksensa alkutaipaleella. Jos tietoinen galaksinen olemassaoloaikamme typistettäisiin ajanlaskumme kellonaikoihin, voitaisiin todeta että Homo Sapiens elää vuorokautensa ensimmäistä minuuttia.
Avaruudessa ihmettelemme maailmankaikkeuden olemusta, sen näkyviä ja näkymättömiä ulottuvuuksia. Tiedämme että linnunratamme on vain yksi miljoonien tai miljardien galaksien joukossa. Tunkeudumme yhä pienempiin ainesosasiin, pohdiskelemme aineen ja universumin alkuhetkeä, koetamme ratkaista suuren mysteerin, elämän syntyä. Tallennamme omaa elämääme ja historiaamme, tosin vaihtelevalla ja tekniikan kehittymisenkin myötä vielä huteralla pohjalla. Ihmisen soluinformaatioon on kuitenkin DNA:n ja geenien periytymisen muodossa tallentunut uskomaton määrä jatkuvuutta ja pysyvyyttä.
Ihmismuisti vaikuttaa rajalliselta ja rajoja siihen muodostuu jo ihmisen eliniän perusteella. Emme tiedä onko elämää tai korkeampaa tietoisuutta olemassa. Elämme hetken tietoisina elämän ja universumin suuresta kierrosta. Mihin uskoa? Minkä varaan rakentaa vakaumuksensa ja varmuutensa? Uskoako Jumalaan, korkeampii voimiin vai rakentaako historian sisäiseen todellisuuteen ja siinä tavoiteltavaan harmoniaan?
Kristinusko näyttäisi korostavan asioihin, esineisiin tai ihmishahmoiseen jumalaan uskomisen sijasta etsimisen merkitystä. Toinen käsky kieltää jumalan nimen mainitsemisen missään muodossa. Samoin se kieltää esineiden ja jopa omaisuuden, pääoman palvomisen. Kolmas käsky vaatii meitä tavoittelemaan harmoniaa viettämällä yksi päivä viikosta lepopäivänä, tavoiteltavan harmonian hengessä.
Vedantakulttuuri puhuu ihmisen arkaaisesta muistista. Sen mukaan mikään ei tuosta alkukantaisesta muistista katoa tai unohdu. Kaikki on palautettavissa uudelleen tietoisuuteen. Hypnoosin avulla mieleemme voidaan palauttaa asioita, joita emme uskoneet ollenkaan muistavamme. Tietoisuuden syvyysulottuvuus on tässä mielessä edelleen avaamisen ja etsimisen kohteena.
Poliittinen ja yhteiskunnallinen tietoisuus on tässä hahmottelemassani mielessä myös osa kosmista ulottuvuutta. Siinä tavoitellaan aikaa ja tilaa ajatellen ihmiselle annetun lahjan, tietoisuuden täyttä toteutumista. Ihmiskunnan suuret mestarit ovat liittäneet myös ehdottoman rakkauden, elämää ylläpitävän, biofiilisen, kanssaihmisestä välittämisen, ketään ulos rajaamatta, osaksi tuota kosmista tietoisuutta.
Tämä etsiminen, tapaus ihmisen ymmärtäminen osana suurta kokonaisuutta, ajassa, tilassa ja muina ulottuvuuksina, se jatkuu edelleen. Ihmisen tietoisuus on siis yhteydessä kosmiseen ulottuvuuteen. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan uskosta, vaan etsimisestä - jatkuvasta etsimisestä.
Joitakin vuosia sitten minulle niin mieluista Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologia Erich Frommia lukiessani törmäsin alaviitteessä mainittuun kirjailijaan Richard Maurice Bruckeen, joka oli jo 1920-luvulla kirjoittanut kirjan Kosmisen tietoisuuden kokemuksesta. Kiinnostuin aiheesta ja tilasin kirjan kirjastomme kansainvälisen palvelun kautta. Kysymys oli varsin harvinaisesta kappaleesta, jota en saanut kirjastosta edes kotiin luettavaksi, vaan kirjaa piti lukea kirjaston lukuhuoneessa. Tein kirjasta referaatin, joka on linkin takana luettavissa. Kysymys ei ole siis käännöksestä vaan sisällön pääpiirteittäisestä avaamisesta. Mainitsen tämän copyright-vaatimusten vuoksi.
Tietoisuus on jo sellaisenaan vaativa teema käsiteltäväksi, mutta viittaan tässä yhteydessä Vedantakulttuurin tarjoamaan jakoon kasvien, eläinten ja ihmisen tietoisuuden eroista. Ihminen on tietoinen elämästään, itsestään ja ulkoisesta todellisuudesta. Eläin on tietoinen ulkoisesta todellisuudesta ja elämästä. Kasvi elää, mutta ei ei ole tietoinen sisäisestä tai ulökoisesta todellisuudesta siinä mielessä että kykenisi muuttamaan toimintakonseptiaan. Tästä voidaan tietenkin kiistellä, kysymys on kuitenkin elämään ja tietoisuuteen liittyvästä pääsäännöstä.
Se että ihminen on tietoinen itsestään, elämänsä rajallisuudesta, aika- ja avaruusulottuvuudesta ylipäätään, on jo tärkeä merkki kosmisesta tietoisuudesta. Me elämme tietenkin yhdessä hetkessä, silmänräpäyksessä, jonka edessä oleva aika on tulevaisuutta ja tuon hetken jälkeinen aika historiaa. Kykenemme tunkeutumaan varsin pitkälle menneisyyteen. Pohdiskelemme maailmankaikkeuiden syntyä, elämän historiaa ja tulevaisuutta maapallolla. Fossiileista jaluunsiruista voimme tutkimuksen avulla tuoda esiin runsaasti faktatietoa menneisyyden eläimistä, kasveista, ihmisestäkin.. Arkeologiset kaivaukset yhdistettynä geenitutkimukseen paljastavat yhä enemmän tietoa menneisyydestä. Oma linnunratamme kiertää kerran 200. miljoonassa vuodessa oman keskustansa ympäri. Ihmiskunta, tietoisena olemassaolostaan, on ensimmäisen kierroksensa alkutaipaleella. Jos tietoinen galaksinen olemassaoloaikamme typistettäisiin ajanlaskumme kellonaikoihin, voitaisiin todeta että Homo Sapiens elää vuorokautensa ensimmäistä minuuttia.
Avaruudessa ihmettelemme maailmankaikkeuden olemusta, sen näkyviä ja näkymättömiä ulottuvuuksia. Tiedämme että linnunratamme on vain yksi miljoonien tai miljardien galaksien joukossa. Tunkeudumme yhä pienempiin ainesosasiin, pohdiskelemme aineen ja universumin alkuhetkeä, koetamme ratkaista suuren mysteerin, elämän syntyä. Tallennamme omaa elämääme ja historiaamme, tosin vaihtelevalla ja tekniikan kehittymisenkin myötä vielä huteralla pohjalla. Ihmisen soluinformaatioon on kuitenkin DNA:n ja geenien periytymisen muodossa tallentunut uskomaton määrä jatkuvuutta ja pysyvyyttä.
Ihmismuisti vaikuttaa rajalliselta ja rajoja siihen muodostuu jo ihmisen eliniän perusteella. Emme tiedä onko elämää tai korkeampaa tietoisuutta olemassa. Elämme hetken tietoisina elämän ja universumin suuresta kierrosta. Mihin uskoa? Minkä varaan rakentaa vakaumuksensa ja varmuutensa? Uskoako Jumalaan, korkeampii voimiin vai rakentaako historian sisäiseen todellisuuteen ja siinä tavoiteltavaan harmoniaan?
Kristinusko näyttäisi korostavan asioihin, esineisiin tai ihmishahmoiseen jumalaan uskomisen sijasta etsimisen merkitystä. Toinen käsky kieltää jumalan nimen mainitsemisen missään muodossa. Samoin se kieltää esineiden ja jopa omaisuuden, pääoman palvomisen. Kolmas käsky vaatii meitä tavoittelemaan harmoniaa viettämällä yksi päivä viikosta lepopäivänä, tavoiteltavan harmonian hengessä.
Vedantakulttuuri puhuu ihmisen arkaaisesta muistista. Sen mukaan mikään ei tuosta alkukantaisesta muistista katoa tai unohdu. Kaikki on palautettavissa uudelleen tietoisuuteen. Hypnoosin avulla mieleemme voidaan palauttaa asioita, joita emme uskoneet ollenkaan muistavamme. Tietoisuuden syvyysulottuvuus on tässä mielessä edelleen avaamisen ja etsimisen kohteena.
Poliittinen ja yhteiskunnallinen tietoisuus on tässä hahmottelemassani mielessä myös osa kosmista ulottuvuutta. Siinä tavoitellaan aikaa ja tilaa ajatellen ihmiselle annetun lahjan, tietoisuuden täyttä toteutumista. Ihmiskunnan suuret mestarit ovat liittäneet myös ehdottoman rakkauden, elämää ylläpitävän, biofiilisen, kanssaihmisestä välittämisen, ketään ulos rajaamatta, osaksi tuota kosmista tietoisuutta.
Tämä etsiminen, tapaus ihmisen ymmärtäminen osana suurta kokonaisuutta, ajassa, tilassa ja muina ulottuvuuksina, se jatkuu edelleen. Ihmisen tietoisuus on siis yhteydessä kosmiseen ulottuvuuteen. Kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan uskosta, vaan etsimisestä - jatkuvasta etsimisestä.
tiistai 8. maaliskuuta 2016
Sadan vuoden yksinäisyys
Tämä taitaa muodostua käänteentekeväksi blogikirjoitukseksi suhteessani Euroopan Unioniin, sen rakenteisiin ja sen harjoittamaan politiikkaan. Olisin toivonut että minun ei koskaan olisi tarvinnut ruveta kirjoittamaan tätä tekstiä yhteisöstä, jota pidetään sivistyksen ja länsimaisen demokratian etuvartiona. Lähes kuudenkymmenen vuoden intensiivinen ponnistelu poliittisen demokratian, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin puolesta pakottaa minut kuitenkin tämän tekemään.
Kysymys on suhtautumisesta saneluun ja sanelupolitiikkaan. Sanelu yhdessä asiassa on diktaatti. Rakenteisiin perustuva sanelu voi olla rationaalia ja järkevää yhteisen ymmärryksen tulkintaa ja toteuttamista. Jos se rakenteellisesti estää vaihtoehtoisen, järkevänä pidetyn toiminnan pysyvästi, silloin ei ole enää kysymys diktaatista yhdessä asiassa vaan rakenteellisesta sanelusta, diktatuurista.
Lainaan jatkossa kannanottoja, joita on kasaantunut Facebook-sivuilleni kriittisten eurooppalaisten ja kansainvälisten yhteiskunnallisten toimijoiden kirjoittamana.
Euroopan Unionin peruskirjat on kirjoitettava uudelleen
John Weeks kiinnittää 7.3. 2016 "Social Europe" verkkolehdessä huomiota vuoden 1992 Maastrichtin sopimuksen perustavaa laatua oleviin heikkouksiin, joiden juuret löytyvät uusliberalistisesta ja uusklassisesta ideologisesta talousajattelusta. Sen luonteeltaan yksipuolinen, "asymmetrinen" talouspolitiikka on ristiriidassa rationaalisen, järkevän talousajattelun kanssa. Sen mukaan 1) hallitusten politiikka ja sen tulokset selittävät yksityisen sektorin huonon menestymisen, 2) sääntöjen ja sääntelyn pitäisi keskittyä vastustamaan eikä helpottamaan yhteistä politiikkaa; ja 3) tietyt yhteisen politiikan tulokset ovat sellaisenaan kelvottomia ja eikä niiden kieltämiseen tarvita perusteluja (tulee mieleen jälkiviisaan Kalle Isokallion kielteinen perusasenne julkiseen talouteen).
Maastrichtin sääntöjen ideologiapohjainen muotopuoli lähestymistapa on niiden perustavaa laatua oleva ongelma. Ne kieltävät hallitusten vastasyklisen puuttumisen talouden kulkuun. Jo yksistään tästä syystä nämä sääännöt tulisi perusteellisesti uudistaa. Lisäksi, jos poliittista päätöksentekoa tarvitaan, vähintäinkin yksi tärkeä asia puuttuu, nimittäin ohjeet ulkomaankaupan tilien tasapainotukseen. Kuten Georg Irvin on ehdottanut, EU tarvitsee sanktioita ulkomaankaupan tasapainotusrajojen ylittämiseen, kuten Keynes suositteli Bretton Woods sopimuksessa. Kirjoittaja kritisoi kovasti julkisen sektorin 3%:n velkaantumisrajaa, 2%:n inflaatiotavoitetta ja 60%:n bruttovelkaantumisrajaa. Erityisen väärän kuvaan maan kestokyvystä nämä säännöt antavat Suomen kohdalla, joka on kirjoittajan mielestä joutunut täysin tarpeettomasti austeristisen, kurjistavan politiikan kohteeksi. Artikkelin lopussa on hyvä havaintokuva tästä tilanteesta.
Tässä ollaan tekemisissä yhden eurooppalaisen sosialidemokratian suurimman ongelman kanssa. Kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentaminen perustuu yhteisen säästämisen, voimavarojen kokoamisen periaatteeseen tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen eheyden luomiseksi. Tähän tarvitaan vahvaa, kansanvaltaista julkista rakennetta. Ällistyttävää kyllä, Euroopan Unioni on sulkenut toimintaperiaatteissaan tämän mahdollisuuden kokonaan pois. John Weeks näkee artikkelissaan tämän tuhosuuntaisena koko Unionin tulevaisuuden kannalta. Jos Euroopan Unioni aiotaan pelastaa, perussäännöt on kirjoitettava todellakin uudelleen ja mahdollistettava jäsenvaltioiden "vastasyklinen" toiminta, so. yhteisten voimavarojen kartuttaminen vahvan valtion ja vahvojen julkisten rakenteiden muodossa.
---
Helikopterielvytystä?
Suomalainen velkahysteria ja erityisesti porvarihallitusten austeristinen, riistävä suhtautuminen finanssirahoitukseen on vahvaa sukua Saksan CDU:n "schwaabilaisen kotirouvan" velkahysterian rinnastamiseen valtion velkaan, tosin Saksan tapauksessa muiden EU-maiden kuin omaan, pitkälti yli 2000 miljardin (2146 mrd tätä kirjoitettaessa) velkamäärään. Se ei tuota Saksalle mitään ongelmia niin kauan kun luottoluokitus pysyy kolmessa A:ssa ja velkojen korko lähellä nollaa. Velkahysterian yksi suurimpia rakenteellisia ilmenemismutoja ovat EU:n ja EKP:n peruskirjojen totaalinen jäsenvaltioiden taloudellisen tuen estäminen ja Maastrichtin sopimuksen asettamat rajat velalle ja julkisen sektorin kasvulle. Mutta: rahaa voitaisiin jakaa pankkien kautta tapahtuvan tehottoman "määrällisen elvyttämisen" sijasta suoraan jopa kuluttajille ja teho olisi parempi kuin nykyinen, ideologisesti demokraattisia instituutioita syrjivä lähestymistapa. Raha ja talous blogin toinen pitäjä Jussi Ahokas kirjoittaa lennokkaasti kuluttajille suunnatun "helikopterielvytyksen" finanssipoliittisesta luonteesta:
---
Miten ymmärtää riistävän politiikan pakkomiellettä?
Simon Wren-Lewis kirjoittaa tästä teemasta "Social Europe" verkkolehdessä 4.3. 2016."Riistämisen pakkomielle aikana jolloin lainaamisen kustannukset ovat todella alhaalla, on sulaa hulluutta. Myös IMF hyväksyy tämän käsityksen. Eritoten USA:ssa, Britanniassa ja Saksassa tämä kurjistamisen pakkomielle on vallalla. Simon Wren-Lewis erottaa tässä ainakin kaksi pääsuuntausta, amerikkalaisen ja saksalaisen. USA:n konservatiivit ja erityisesti rikkaat haluavat verot alas ja valtion pieneksi; Saksassa taas on vallalla käsitys jossa perheen taloudenpidon ja valtion talouspolitiikkaa pidetään samanlaisena. Puhutaan "swaabilaisen kotirouvan filosofiasta". Eritoten jälki-keynesiläisessä analyysissa tämä on todettu harhaiseksi asenteeksi. Meillä mm. pääministeri Jyrki Katainen edusti tätä saksalaisten konservatiivien pakkomiellettä. Syynä tähän voidaan pitää keynesiläisen talouspolitiikan poissulkemista sen kaikissa muodoissa. Kirjoittaja pitää yhtenä syynä tähän ikääntyvän väestön pelkoa säästöjensä menettämisestä mahdollisen inflaation seurauksena. Myös Britannian konservatiivit näyttävät omaavan samantapaista "swaabilaisen kotirouvan" ajattelutapaa taloudenpidossaan. Saksalaiset yhteydet Euroopan Unionin kautta jäsenvaltioiden politiikkaan ovat vaikuttavat ja jo nyt on useita tapauksia, joissa valtioiden talous on ajettu kurjistamispolitiikalla syöksykierteeseen. Kreikka on useimmiten käytetty esimerkki, mutta ajankohtaisin on Suomen tapaus. Suomi kärsii jo pahoista oireista austeristisen poliittisen hoidon seurauksena. Julkisen sektorin lomarahojen leikkaus on yhteen työntekijäsektoriin suunnattu, hengeltään riistävä loukkaus.
---
Vapaakauppasopimukset
Suomessakin arvostettu Nobel-ekonomisti Joseph Stiglitz yhtyy niihin, jotka varoittavat liittymästä EU:n ja USA:n välillä neuvoteltavaan TTIP-sopimukseen. Hän menee niin pitkälle, että kehoittaa brittejä äänestämään EU-jäsenyyttä vastaan. Mikäli TTIP-sopimus syntyy nyt kaavaillussa muodossa so. pitäen sisällään kansallisvaltioitten päätäntävallan alistamisen ulkopuoliselle välimiesoikeudelle, joka voisi velvoittaa demokraattisesti hallitun maan suorittamaan korvauksia monikansallisille yrityksille muutoksista kansallisissa sääntelytoimissa.
Tälläkin palstalla on kuultu näitä säveliä TTIP-sopimuksen siunauksellisuudesta. Tuoreita säveliä, jotka voisivat olla lähtöisin vaikkapa ajatuspaja LIBERA:sta!
---
Euroopan sosiaaliset oikeudet (26.3. 2016)
Daniel Seikel kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä Euroopan Komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin pian virkaanastumesensa jälkeen antamastaan lupauksesta uudistaa ja vahvistaa Euroopan Unionion sosiaalista ulottuvuutta.Tätä osaa Unionin rakenteessa kutsutaan nimellä "European Pillar of Social Rights’ (EPSR)" ja nyt komissio on antanut tästä uudistustyöstä ensimmäisen luonnoksensa. Siinä sosiaaliset oikeudet eivät kuitenkaan nouse samalle tasolle Unionin perusasiakirjojen kanssa, vaan sosiaalisia uudistuksia käsitellään nykyisten päätösten ja ohjelmien puitteissa. Luonnos onkin vain kooste jo aiemmin päätetyistä ratkaisuista, mitään uutta profiloitumista ei siis ole odotettavissa.
Käänne talousinstituutioiden arvioinneissa? (30.3. 2016)
Keskitetyillä sopimuksilla deflaatiota vastaan?
Roland Janssen kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä omituisesta käänteestä keskeisten kansainvälisten talousinstituutioiden arvioinneissa. Tähän saakka Euroopan Keskuspankki on puhunut joustavamman (lue:heikennetyn) sopimusjärjestelmän puolesta osana inflaation vastaista politiikkaa.
Japani on kärsinyt jo puolentoista vuosikymmentä deflatoorisesta kehityksestä, jonka mukana palkat ja myös - ostovoiman heikkenemisen myötä - hinnat ovat pudonneet. Nyt IMF:n pääekonomisti Olivier Blanchard suosittelee Japanille ja ilmeisesti muillekin keskitettyjä palkkaratkaisuja ja ainakin 3%:n palkankorotuksia hintavakauden ylläpitämiseksi. Myös Englannin Pankin pääekonomisti Andrerw Haldane on Englannin Ammatillisen Keskusjärjestön TUC:n kokouksessa 2015 todennut, että pankki on systemaattisesti jättänyt huomioimatta palkkojen korottamisen ja tarpeellisen, so. hyväksi todetun inflaation määrän yhteyden. Jos tätä ei oteta huomioon tulevina vuosina, merkitsee se Haldanen mukaan hintojen vajoamista alaspäin ostovoiman ja kulutuskysynnän heikkoudesta johtuen. Lisärahan pumppaaminen pankeille ei näytä riittävän paineeksi tarvittavan inflaation käynnistämiseen, joten businessjohtajat maailmalla eivät näytä taistelevan kynsin hampain tarvittavia, piristysruiskeen antavia palkankorotuksia vastaan.
Roland Janssen kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä omituisesta käänteestä keskeisten kansainvälisten talousinstituutioiden arvioinneissa. Tähän saakka Euroopan Keskuspankki on puhunut joustavamman (lue:heikennetyn) sopimusjärjestelmän puolesta osana inflaation vastaista politiikkaa.
Japani on kärsinyt jo puolentoista vuosikymmentä deflatoorisesta kehityksestä, jonka mukana palkat ja myös - ostovoiman heikkenemisen myötä - hinnat ovat pudonneet. Nyt IMF:n pääekonomisti Olivier Blanchard suosittelee Japanille ja ilmeisesti muillekin keskitettyjä palkkaratkaisuja ja ainakin 3%:n palkankorotuksia hintavakauden ylläpitämiseksi. Myös Englannin Pankin pääekonomisti Andrerw Haldane on Englannin Ammatillisen Keskusjärjestön TUC:n kokouksessa 2015 todennut, että pankki on systemaattisesti jättänyt huomioimatta palkkojen korottamisen ja tarpeellisen, so. hyväksi todetun inflaation määrän yhteyden. Jos tätä ei oteta huomioon tulevina vuosina, merkitsee se Haldanen mukaan hintojen vajoamista alaspäin ostovoiman ja kulutuskysynnän heikkoudesta johtuen. Lisärahan pumppaaminen pankeille ei näytä riittävän paineeksi tarvittavan inflaation käynnistämiseen, joten businessjohtajat maailmalla eivät näytä taistelevan kynsin hampain tarvittavia, piristysruiskeen antavia palkankorotuksia vastaan.
Sana viikonvaihteeksi...(31.3. 2016)
Thomas Fazi, aktivisti joka on kirjoittanut kirjan "Taistelu Euroopasta", kuvaa "Social Europe" -verkkolehden maaliskuun viimeisessä numerossa sitä toivotonta tilaa, johon Euroopan Komission johtama rahapolitiikka on maanosan johtanut. Kirjoitus sisältää kannanottoja jotka perustuvat käytettävissä oleviin numerotietoihin. Se kannattaa lukea huolella, nostan vain muutamia sen toteamuksia kiihoittamaan lukijan analyyttista ruokahalua:
"Euroopan globaaliin talouskriisiin antama vastaus, joka perustuu fiskaaliseen riistoon, uusliberalistisiin rakenteellisiin uudistuksiin ja ekspansiiviseen rahapolitiikkaan, on yksiselitteisesti epäonnistunut...Eurokriisi on pelkästään makrotaloudellisin kääntein kuvattuna paljon pahempi kuin 1930-luvun suuri taantuma, josta toivuttiin neljässä-viidessä vuodessa kriisiä edeltävälle tasolle...Euroopan Komissio puhuu koordinoidusta investointien tehostamisesta, mutta toimien vaikutukset jäävät heikoiksi ja kaikkea muuta kuin vakuuttaviksi verrattuna ongelman syvyyteen...Komission retoriikka ja sen mukainen politiikka ei näytä osoittavan tietoisuutta sen enempää ongelmien syvyydestä kuin tarvittavien poliittisten toimien määrästä ongelmien hoitamiseksi...Avainongelman muodostaa tiukka pitäytyminen euroalueen fiskaalisissa säännöissä...Pahenevana jatkuva työttömyys on suistamassa ihmisiä yhä suuremmassa määrin köyhyyteen... Tätä vaikutusta lisää julkisen sektorin tarjoamien mahdollisuuksien puuttuminen...Erityisesti Unionin eteläiset maat ovat jo vajonneet sosiaalisen ulossulkemisen tilaan, mikä muodostaa valtavan kontrastin pohjoisen Euroopan hyvinvoiviin maihin - joihin Suomenkin edelleen lasketaan kuuluvan... Nämä muutospiirteet korostavat sitä tosiasiaa, että vallitsevissa olosuhteissa harjoitettu rahapolitiikka ei näytä tuovan elpymistä ja että sen sijasta tarvitaan koordinoitua EU:n fiskaalista voimistamista, korostaen erityisesti julkisen sektorin investointeja."
Sadan vuoden yksinäisyys?
Euroopan Unionin saaman austeristisen, oikeistolaiseen ja uusliberalistiseen hegemoniaan perustuvan politiikan rinnalla sosialidemokratialla ei ole mahdollisuuksia sellaiseen vahvaan valtioon ja julkisiin rakenteisiin perustuvaan hyvinvointipolitiikkaan, jonka varaan liikkeen aatteellinen visio on rakentunut. Pelättävissä on, että tästä seuraa sosialidemokraattista oikeus- ja hyvinvointivaltiota rakentavalle pitkä sivussaolon kausi, sadan vuoden yksinäisyys Gabriel García Márquez'ia lainatakseni.
Pienenä, heikkona toivon kipinänä muistuu kuitenkin mieleeni Bertold Brechtin kuuluisa sanonta:"Ei koskaan - voi olla jo tänään."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)