Sadan vuoden yksinäisyys

Tämä taitaa muodostua käänteentekeväksi blogikirjoitukseksi suhteessani Euroopan Unioniin, sen rakenteisiin ja sen harjoittamaan politiikkaan. Olisin toivonut että minun ei koskaan olisi tarvinnut ruveta kirjoittamaan tätä tekstiä yhteisöstä, jota pidetään sivistyksen ja länsimaisen demokratian etuvartiona. Lähes kuudenkymmenen vuoden intensiivinen ponnistelu poliittisen demokratian, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin puolesta pakottaa minut kuitenkin tämän tekemään.

Kysymys on suhtautumisesta saneluun ja sanelupolitiikkaan. Sanelu yhdessä asiassa on diktaatti. Rakenteisiin perustuva sanelu voi olla rationaalia ja järkevää yhteisen ymmärryksen tulkintaa ja toteuttamista. Jos se rakenteellisesti estää vaihtoehtoisen, järkevänä pidetyn toiminnan pysyvästi, silloin ei ole enää kysymys diktaatista yhdessä asiassa vaan rakenteellisesta sanelusta, diktatuurista.

Lainaan jatkossa kannanottoja, joita on kasaantunut Facebook-sivuilleni kriittisten eurooppalaisten ja kansainvälisten yhteiskunnallisten toimijoiden kirjoittamana.


Euroopan Unionin peruskirjat on kirjoitettava uudelleen
John Weeks kiinnittää 7.3. 2016 "Social Europe" verkkolehdessä huomiota vuoden 1992 Maastrichtin sopimuksen perustavaa laatua oleviin heikkouksiin, joiden juuret löytyvät uusliberalistisesta ja uusklassisesta ideologisesta talousajattelusta. Sen luonteeltaan yksipuolinen, "asymmetrinen" talouspolitiikka on ristiriidassa rationaalisen, järkevän talousajattelun kanssa. Sen mukaan 1) hallitusten politiikka ja sen tulokset selittävät yksityisen sektorin huonon menestymisen, 2) sääntöjen ja sääntelyn pitäisi keskittyä vastustamaan eikä helpottamaan yhteistä politiikkaa; ja 3) tietyt yhteisen politiikan tulokset ovat sellaisenaan kelvottomia ja eikä niiden kieltämiseen tarvita perusteluja (tulee mieleen jälkiviisaan Kalle Isokallion kielteinen perusasenne julkiseen talouteen).

Maastrichtin sääntöjen ideologiapohjainen muotopuoli lähestymistapa on niiden perustavaa laatua oleva ongelma. Ne kieltävät hallitusten vastasyklisen puuttumisen talouden kulkuun. Jo yksistään tästä syystä nämä sääännöt tulisi perusteellisesti uudistaa. Lisäksi, jos poliittista päätöksentekoa tarvitaan, vähintäinkin yksi tärkeä asia puuttuu, nimittäin ohjeet ulkomaankaupan tilien tasapainotukseen. Kuten Georg Irvin on ehdottanut, EU tarvitsee sanktioita ulkomaankaupan tasapainotusrajojen ylittämiseen, kuten Keynes suositteli Bretton Woods sopimuksessa. Kirjoittaja kritisoi kovasti julkisen sektorin 3%:n velkaantumisrajaa, 2%:n inflaatiotavoitetta ja 60%:n bruttovelkaantumisrajaa. Erityisen väärän kuvaan maan kestokyvystä nämä säännöt antavat Suomen kohdalla, joka on kirjoittajan mielestä joutunut täysin tarpeettomasti austeristisen, kurjistavan politiikan kohteeksi. Artikkelin lopussa on hyvä havaintokuva tästä tilanteesta.

Tässä ollaan tekemisissä yhden eurooppalaisen sosialidemokratian suurimman ongelman kanssa. Kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentaminen perustuu yhteisen säästämisen, voimavarojen kokoamisen periaatteeseen tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen eheyden luomiseksi. Tähän tarvitaan vahvaa, kansanvaltaista julkista rakennetta. Ällistyttävää kyllä, Euroopan Unioni on sulkenut toimintaperiaatteissaan tämän mahdollisuuden kokonaan pois. John Weeks näkee artikkelissaan tämän tuhosuuntaisena koko Unionin tulevaisuuden kannalta. Jos Euroopan Unioni aiotaan pelastaa, perussäännöt on kirjoitettava todellakin uudelleen ja mahdollistettava jäsenvaltioiden "vastasyklinen" toiminta, so. yhteisten voimavarojen kartuttaminen vahvan valtion ja vahvojen julkisten rakenteiden muodossa.


---
Helikopterielvytystä?
Suomalainen velkahysteria ja erityisesti porvarihallitusten austeristinen, riistävä suhtautuminen finanssirahoitukseen on vahvaa sukua Saksan CDU:n "schwaabilaisen kotirouvan" velkahysterian rinnastamiseen valtion velkaan, tosin Saksan tapauksessa muiden EU-maiden kuin omaan, pitkälti yli 2000 miljardin (2146 mrd tätä kirjoitettaessa) velkamäärään. Se ei tuota Saksalle mitään ongelmia niin kauan kun luottoluokitus pysyy kolmessa A:ssa ja velkojen korko lähellä nollaa. Velkahysterian yksi suurimpia rakenteellisia ilmenemismutoja ovat EU:n ja EKP:n peruskirjojen totaalinen jäsenvaltioiden taloudellisen tuen estäminen ja Maastrichtin sopimuksen asettamat rajat velalle ja julkisen sektorin kasvulle. Mutta: rahaa voitaisiin jakaa pankkien kautta tapahtuvan tehottoman "määrällisen elvyttämisen" sijasta suoraan jopa kuluttajille ja teho olisi parempi kuin nykyinen, ideologisesti demokraattisia instituutioita syrjivä lähestymistapa. Raha ja talous blogin toinen pitäjä Jussi Ahokas kirjoittaa lennokkaasti kuluttajille suunnatun "helikopterielvytyksen" finanssipoliittisesta luonteesta:
---


Miten ymmärtää riistävän politiikan pakkomiellettä?
Simon Wren-Lewis kirjoittaa tästä teemasta "Social Europe" verkkolehdessä 4.3. 2016."Riistämisen pakkomielle aikana jolloin lainaamisen kustannukset ovat todella alhaalla, on sulaa hulluutta. Myös IMF hyväksyy tämän käsityksen. Eritoten USA:ssa, Britanniassa ja Saksassa tämä kurjistamisen pakkomielle on vallalla. Simon Wren-Lewis erottaa tässä ainakin kaksi pääsuuntausta, amerikkalaisen ja saksalaisen. USA:n konservatiivit ja erityisesti rikkaat haluavat verot alas ja valtion pieneksi; Saksassa taas on vallalla käsitys jossa perheen taloudenpidon ja valtion talouspolitiikkaa pidetään samanlaisena. Puhutaan "swaabilaisen kotirouvan filosofiasta". Eritoten jälki-keynesiläisessä analyysissa tämä on todettu harhaiseksi asenteeksi. Meillä mm. pääministeri Jyrki Katainen edusti tätä saksalaisten konservatiivien pakkomiellettä. Syynä tähän voidaan pitää keynesiläisen talouspolitiikan poissulkemista sen kaikissa muodoissa. Kirjoittaja pitää yhtenä syynä tähän ikääntyvän väestön pelkoa säästöjensä menettämisestä mahdollisen inflaation seurauksena. Myös Britannian konservatiivit näyttävät omaavan samantapaista "swaabilaisen kotirouvan" ajattelutapaa taloudenpidossaan. Saksalaiset yhteydet Euroopan Unionin kautta jäsenvaltioiden politiikkaan ovat vaikuttavat ja jo nyt on useita tapauksia, joissa valtioiden talous on ajettu kurjistamispolitiikalla syöksykierteeseen. Kreikka on useimmiten käytetty esimerkki, mutta ajankohtaisin on Suomen tapaus. Suomi kärsii jo pahoista oireista austeristisen poliittisen hoidon seurauksena. Julkisen sektorin lomarahojen leikkaus on yhteen työntekijäsektoriin suunnattu, hengeltään riistävä loukkaus.
---

Vapaakauppasopimukset
Suomessakin arvostettu Nobel-ekonomisti Joseph Stiglitz yhtyy niihin, jotka varoittavat liittymästä EU:n ja USA:n välillä neuvoteltavaan TTIP-sopimukseen. Hän menee niin pitkälle, että kehoittaa brittejä äänestämään EU-jäsenyyttä vastaan. Mikäli TTIP-sopimus syntyy nyt kaavaillussa muodossa so. pitäen sisällään kansallisvaltioitten päätäntävallan alistamisen ulkopuoliselle välimiesoikeudelle, joka voisi velvoittaa demokraattisesti hallitun maan suorittamaan korvauksia monikansallisille yrityksille muutoksista kansallisissa sääntelytoimissa.
Tälläkin palstalla on kuultu näitä säveliä TTIP-sopimuksen siunauksellisuudesta. Tuoreita säveliä, jotka voisivat olla lähtöisin vaikkapa ajatuspaja LIBERA:sta!
---
Euroopan sosiaaliset oikeudet (26.3. 2016)
Daniel Seikel kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä Euroopan Komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin pian virkaanastumesensa jälkeen antamastaan lupauksesta uudistaa ja vahvistaa Euroopan Unionion sosiaalista ulottuvuutta.Tätä osaa Unionin rakenteessa kutsutaan nimellä "European Pillar of Social Rights’ (EPSR)" ja nyt komissio on antanut tästä uudistustyöstä ensimmäisen luonnoksensa. Siinä sosiaaliset oikeudet eivät kuitenkaan nouse samalle tasolle Unionin perusasiakirjojen kanssa, vaan sosiaalisia uudistuksia käsitellään nykyisten päätösten ja ohjelmien puitteissa. Luonnos onkin vain kooste jo aiemmin päätetyistä ratkaisuista, mitään uutta profiloitumista ei siis ole odotettavissa.

Käänne talousinstituutioiden arvioinneissa? (30.3. 2016)

Keskitetyillä sopimuksilla deflaatiota vastaan?
Roland Janssen kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä omituisesta käänteestä keskeisten kansainvälisten talousinstituutioiden arvioinneissa. Tähän saakka Euroopan Keskuspankki on puhunut joustavamman (lue:heikennetyn) sopimusjärjestelmän puolesta osana inflaation vastaista politiikkaa.
Japani on kärsinyt jo puolentoista vuosikymmentä deflatoorisesta kehityksestä, jonka mukana palkat ja myös - ostovoiman heikkenemisen myötä - hinnat ovat pudonneet. Nyt IMF:n pääekonomisti Olivier Blanchard suosittelee Japanille ja ilmeisesti muillekin keskitettyjä palkkaratkaisuja ja ainakin 3%:n palkankorotuksia hintavakauden ylläpitämiseksi. Myös Englannin Pankin pääekonomisti Andrerw Haldane on Englannin Ammatillisen Keskusjärjestön TUC:n kokouksessa 2015 todennut, että pankki on systemaattisesti jättänyt huomioimatta palkkojen korottamisen ja tarpeellisen, so. hyväksi todetun inflaation määrän yhteyden. Jos tätä ei oteta huomioon tulevina vuosina, merkitsee se Haldanen mukaan hintojen vajoamista alaspäin ostovoiman ja kulutuskysynnän heikkoudesta johtuen. Lisärahan pumppaaminen pankeille ei näytä riittävän paineeksi tarvittavan inflaation käynnistämiseen, joten businessjohtajat maailmalla eivät näytä taistelevan kynsin hampain tarvittavia, piristysruiskeen antavia palkankorotuksia vastaan.

Sana viikonvaihteeksi...(31.3. 2016)
Thomas Fazi, aktivisti joka on kirjoittanut kirjan "Taistelu Euroopasta", kuvaa "Social Europe" -verkkolehden maaliskuun viimeisessä numerossa sitä toivotonta tilaa, johon Euroopan Komission johtama rahapolitiikka on maanosan johtanut. Kirjoitus sisältää kannanottoja jotka perustuvat käytettävissä oleviin numerotietoihin. Se kannattaa lukea huolella, nostan vain muutamia sen toteamuksia kiihoittamaan lukijan analyyttista ruokahalua:
"Euroopan globaaliin talouskriisiin antama vastaus, joka perustuu fiskaaliseen riistoon, uusliberalistisiin rakenteellisiin uudistuksiin ja ekspansiiviseen rahapolitiikkaan, on yksiselitteisesti epäonnistunut...Eurokriisi on pelkästään makrotaloudellisin kääntein kuvattuna paljon pahempi kuin 1930-luvun suuri taantuma, josta toivuttiin neljässä-viidessä vuodessa kriisiä edeltävälle tasolle...Euroopan Komissio puhuu koordinoidusta investointien tehostamisesta, mutta toimien vaikutukset jäävät heikoiksi ja kaikkea muuta kuin vakuuttaviksi verrattuna ongelman syvyyteen...Komission retoriikka ja sen mukainen politiikka ei näytä osoittavan tietoisuutta sen enempää ongelmien syvyydestä kuin tarvittavien poliittisten toimien määrästä ongelmien hoitamiseksi...Avainongelman muodostaa tiukka pitäytyminen euroalueen fiskaalisissa säännöissä...Pahenevana jatkuva työttömyys on suistamassa ihmisiä yhä suuremmassa määrin köyhyyteen... Tätä vaikutusta lisää julkisen sektorin tarjoamien mahdollisuuksien puuttuminen...Erityisesti Unionin eteläiset maat ovat jo vajonneet sosiaalisen ulossulkemisen tilaan, mikä muodostaa valtavan kontrastin pohjoisen Euroopan hyvinvoiviin maihin - joihin Suomenkin edelleen lasketaan kuuluvan... Nämä muutospiirteet korostavat sitä tosiasiaa, että vallitsevissa olosuhteissa harjoitettu rahapolitiikka ei näytä tuovan elpymistä ja että sen sijasta tarvitaan koordinoitua EU:n fiskaalista voimistamista, korostaen erityisesti julkisen sektorin investointeja."

Sadan vuoden yksinäisyys?
Euroopan Unionin saaman austeristisen, oikeistolaiseen ja uusliberalistiseen hegemoniaan perustuvan politiikan rinnalla sosialidemokratialla ei ole mahdollisuuksia sellaiseen vahvaan valtioon ja julkisiin rakenteisiin perustuvaan hyvinvointipolitiikkaan, jonka varaan liikkeen aatteellinen visio on rakentunut. Pelättävissä on, että tästä seuraa sosialidemokraattista oikeus- ja hyvinvointivaltiota rakentavalle pitkä sivussaolon kausi, sadan vuoden yksinäisyys Gabriel García Márquez'ia lainatakseni.

Pienenä, heikkona toivon kipinänä muistuu kuitenkin mieleeni Bertold Brechtin kuuluisa sanonta:"Ei koskaan - voi olla jo tänään."