Harva taitaa tietää, että Euroopassa on jo jonkin aikaa toiminut poliittisesti kokeneiden henkilöiden, ammattiliittojen ja ympäristöjärjestöjen ryhmä "Eurooppa on perustettava uudelleen", jossa keskeiset saksalaiset ammattiliitot (mm. IG-Metall ja Ver.di) ja niiden johto ovat aktiivisesti mukana. Ammattiliiton 23. virallisilla ammattiyhdistyspäivillä 22.10. 2015 IG-Metalli antoi seuraavanlaisen julkilausuman:
"Aloite "Eurooppa on perustettava uudelleen" - on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kreikan allekirjoitus kolmanteen "muistioon" (Memorandum) ei millään muotoa tarkoita sitä että Eurokriisi olisi ohi. Päinvastoin: Tällainen "kriisitaistelu" vain kärjistää ongelmia niissä maissa, joita kriisi on kaikkein pahimmin kohdannut ja murtaa teitä noissa maissa tarvittaviin uudistuksiin. Troikan rautainen tapa jolla Euro-ryhmä ja Saksan liittohallitus sosiaalista turvaa heikentämällä, murskaamalla työehtosopimusjärjestelmän, yksityistämällä julkista infrastruktuuria ja muilla massiivisilla lisärasituksilla ovat toimineet, saadaan aikaan taloudellista näköalattomuutta, entistä korkeampaa työttömyyttä ja kasvavaa eriarvoisuutta pysyvänä olotilana Euroalueelle.
Viime viikkoina olemme havainneet myös Suomessa ja Iso-Britanniassa massiivisia hyökkäyksiä ammattiyhdistysoikeuksia ja sopimusautonomiaa vastaan. Nämä kokemukset osoittavat, että EU:ta ja Valuuttaunionia väärinkäytetään välineenä epäsosiaalisen politiikan läpiajamiseksi ja demokratian alasajamiseksi. Tämä edesauttaa kansallista shovimismia, muukalaisvihaa ja demokratialle vihamielistä mielialaa kaikissa Euroopan maissa. Juuri ajankohtainen epäonnistuminen Euroopan pakolaiskriisin hoitamisessa tekee tästä tilanteesta vieläkin dramaattisemman.
Viimeisimpien kehituskulkujen perusteella toteamme: Saksan Metalliliitto asettuu tällaisia uhkaavia kehityskulkuja vastaan ja tulee asemoimaan itsensä entistäkin voimakkaammalla painostuksella ja vahvana voimana solidaarisen ja demokraattisen Euroopan saavuttamiseksi; IG-Metalli tukee solidaarisuustoimenpitein eurooppalaisia ammattiliittoja ja niiden jäseniä sekä työttömiä Kreikassa ja muissa kriisimaissa ja asettuu voimakkaalla julkistamistyöllä nationalistisia äänenpainoja vastaan.
- IG-Metalli vastustaa julkisesti Euroryhmän ja Saksan liittohallituksen riistopolitiikkaa ja kaikkia pyrkimyksiä tehdä "ohjelmamaista matalapalkkamaita. Eurooppa ei tarvitse mitään matalapalkkakilpailua Eu-jäsenmaiden välillä, vaan kaikkien sosiaalisten ja demokraattisten perusoikeuksien vahvistamista.
- Jotta tilannetta kriisimaissa voitaisiin parantaa, on tarpeen paljon ns. Juncker-suunnitelmaa (Tätä ohjelmaa vetää komissaari Katainen, IR huomautus) laajempi kasvu- ja investointiohjelma, kuten ammattiliitot ovat "Marshall-ohjelmassa Euroopalle" ja "Eurooppalaisessa investointiohjelmassa" ehdottaneet. Teollisuusliitto Metalli panostaa eurooppalaisella ja bilateraalisella tasolla näiden ohjelmien sisällölliseen syventämiseen ja niiden tekemiseen tunnetuiksi eurooppalaisille instituutioille. Kreikan ja muiden kriisimaiden pääsyä investointivaroihin tulee helpottaa ja niiden määrää tulevaisuudessa laajentaa niin paljon, että menojen vähentämiseen suuntautuneen politiikan aiheuttamia taloudellisia vahinkoja voidaan pitää mahdollisimman vähäisinä. Ammattiliittojen, ympäristöjärjestöjen ja muiden kansalaisyhteiskunnan voimien tulee entistä voimakkaammin tulla omine aloitteineen mukaan koskien ehdotuksia investointikohteista ja huolehtia avoimuudesta niin että nämä korkealle asetetut tavoitteet todella voidaan toteuttaa.
IG-Metalli tulee mukaan laajaan liittoumaan sosiaalisen ja oikeudenmukaisen Euroopan puolesta. Kaikkia asiasta kiinnostuneita ammattiliittoja ja yksittäishenkilöitä kutsutaan mukaan osallistumaan omilla ehdotuksillaan ja ideoillaan. Keskustelun parhaasta mahdollisesta asian kärjistämisestä ammattiliittojen ja palkansaajien tavoitteiden saavuttamiseksi tulee nyt alkaa.
Hyväksytty yksimielisesti IG-Metallin 23. virallisilla ammattiyhdistyspäivillä 22.10. 2015"
http://goo.gl/W8ixgJ
lauantai 5. joulukuuta 2015
perjantai 4. joulukuuta 2015
Kansallispäivän kynnyksellä
Taitaa käydä niin, että Aleksander Stubb joutuu valtionvarainministerinä, valtioneuvoston jäsenenä ja kansanedustajana välikysymyksen keskeiseksi henkilöksi koskien väärien tietojen antamista hallintorekisteriä koskevassa asiassa.
Kysymys on äärimmäisen vakavasta asiasta, joka saattaa pysäyttää sinänsä lahjakkaan poliitikon uran ei ainoastaan Suomessa vaan myös Euroopan Unionissa ja muissa kansainvälisissä yhteyksissä.
Ministeri Kauko Juhantalo joutui 1992 valtakunnanoikeuteen, tuomituksi ja lopulta erotetuksi eduskunnasta siitä syystä että hän kytki omia yrityksiään yhden yksityisen yrityksen pelastamistoimiin valtion verovaroin. Kysymys oli rajallisesta määrästä yrityksiä ja hänen henkilökohtaisista intresseistään.
Hallintorekisterissä on kysymys sellaisen yleisen käytännön sallimisesta, jossa kaikki rekisterin kautta sijoituksia tekevät yritykset voisivat todellisuudessa pimittää verotukselta ylimääräisiksi osoittautuneita voittojaan, vaikka lain ilmiasu näyttäisi tarkoittavan juuri päinvastaista. Sen seurauksena tietoja peitettäisiin paitsi valtiolta ja veronmaksajilta, myös kaikkien niiden yritysten työntekijöiltä, jotka ovat työpanoksellaan olleet luomassa näitä täysin ylimääräisiksi jääneitä tulokertymiä.
Eduskunnalle annetun virheellisen tiedon takana on kuitenkin paljon suurempia periaatteellisia kysymyksiä. Valtionvarainministeriön tiedotusstrategia on osoittautumassa valtion itsensä etua vahingoittavaksi. Sen pohjalle luodut tiedotuskäytännöt on tähdätty estämään veronmaksajain välittömän intressin esilletuloa ja sijalle on tietoisella manipulaatiolla nostettu epämääräisiin odotusarvoihin perustuvat menestymisvisiot. Niiden oikeellisuutta ei ole missään vaiheessa kyetty osoittamaan oikeaksi, vaan ne ovat osa markkinaehtoista, ideologisesti oikeistolaista rakennestrategiaa.
Ilmeistä on että maan taloudesta vastaava valtionvarainministeriö luo esimerkkiä markkinamyönteisistä käytännöistä myös muualle valtionhallintoon, ministeriöihin ja keskeisiin julkisiin laitoksiin. Jos nämä käytännöt osoittautuvat yhteistä intressiä loukkaaviksi, myös monen virkavastuulla toimivan julkisen sektorin virkamiehen ura on vaakalaudalla. Lainsäädäntö edellyttää rangaistuksia aina vankeuteen ja erottamiseen saakka silloin jos virkamies hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka aiheuttaakseen toiselle haittaa tai vahinkoa. Virka-asemaa ei saa käyttää siten että se vahingoittaa kansalaisten yhteistä etua.
Eurooppalaisittain katsottuna koko Unioni ja sen jäsenmaat kärsivät tästä alavireisestä, yhteistä intressiä heikentävästä trendistä. Sillä on vain yksi pätevä perustelu ja se on sitäkin vahvempi: koko Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat - erityisesti Rahaliittoon kuuluvat - on EU:n keskeisimmissä perusasiakirjoissa alistettu markkinaehtoisille toimintakäytännöille.
Rakenteelliseti tässä on paljon suuremmasta rikkomuksesta kysymys kuin konsanaan se, johon Kauko Juhantalo aikanaan syyllistyi. On aivan eri asia ajaa henkilökohtaista etuaan kuin nostaa yhteistä etua vastaan toimivat käytännöt rakenteellisesti kokonaan ohi ja ulottumattomiin lainsäädännön edellyttämältä yhteiseltä intressiltä.
Valtionvarainministeri Stubb saattaisi jo aikaisemmin omaksuttujen tulkintojen perusteella saada epäluottamuslauseen ja joutua jopa eroamaan sekä valtioneuvoston että eduskunnan jäsenyydestä. Se ei kuitenkaan muuta miksikään sitä, että Euroopan Unionin valtavirtainen, markkina-alisteinen politiikka jatkuu rangaistuksien jälkeenkin.
Olisiko nykyisen valtionvarainministerin toimintaa vastaan tehtävä välikysymys? Väärän tiedon antaminen ja anteeksipyyntö sen johdosta on monen mielestä riittävä merkki - jos se tarkoittaisi muutosta tahallisen tai tahattoman virheen takana olevassa poliittisessa käyttäytymisessä. Haaparantalainen sosialidemokraatti ja poliisi Ragnar Bucht julisti aikoinaan Nuorten Kotkain pohjoismaisella Norrla-leirillä, että YK:n ihmisoikeuksien julistukseen on lisättävä vielä yksi kohta: "Ihmisellä on oikeus erehtyä".
On perusteltua olettaa että markkinoille etusijan antavasta strategisesta käytännöstä toimissaan ja tässä tapauksessa sitä tukevasta manipuloivasta tiedotuksesta ei kuitenkaan oltaisi luopumassa. Suomi ja koko Eurooppa on valinnut meidänkin maamme aikaisemmin moraalittomiksi tuominneet menettelytavat yhteiseksi eurooppalaiseksi valtavirraksi, jota vastaan toimiminen on eurooppalaisten periaatteiden rikkomista. Myöskin vaaleissa Suomen kansa on antanut reilun enemmistön sellaisille poliittisille voimille, jotka hyväksyvät markkinaehtoiset käytännöt ja ovat valmiita - ainakin hallitustasolla - tekemään sen mukaisia, minun mielestäni tuhosuuntaisiksi osoittautuvia päätöksiä. Niitä kutsutaan kilpaurheilua muistuttavalla termillä "tuottavuusloikaksi".
Mitä johtopäätöksiä tästä olisi vedettävä edessä olevan itsenäisyyspäivän suhteen? Monen mielestä itsenäisyys on Euroopan Unionin omaksuman valtavirran mukaan menetetty. Minäkin joudun valitettavasti yhtymään tuohon käsitykseen ja alan kutsua joulukuun kuudetta Suomen kansallispäiväksi. Itsenäisyys on mennyttä, mutta kansallisuus on vielä olemassa.
Kysymys on äärimmäisen vakavasta asiasta, joka saattaa pysäyttää sinänsä lahjakkaan poliitikon uran ei ainoastaan Suomessa vaan myös Euroopan Unionissa ja muissa kansainvälisissä yhteyksissä.
Ministeri Kauko Juhantalo joutui 1992 valtakunnanoikeuteen, tuomituksi ja lopulta erotetuksi eduskunnasta siitä syystä että hän kytki omia yrityksiään yhden yksityisen yrityksen pelastamistoimiin valtion verovaroin. Kysymys oli rajallisesta määrästä yrityksiä ja hänen henkilökohtaisista intresseistään.
Hallintorekisterissä on kysymys sellaisen yleisen käytännön sallimisesta, jossa kaikki rekisterin kautta sijoituksia tekevät yritykset voisivat todellisuudessa pimittää verotukselta ylimääräisiksi osoittautuneita voittojaan, vaikka lain ilmiasu näyttäisi tarkoittavan juuri päinvastaista. Sen seurauksena tietoja peitettäisiin paitsi valtiolta ja veronmaksajilta, myös kaikkien niiden yritysten työntekijöiltä, jotka ovat työpanoksellaan olleet luomassa näitä täysin ylimääräisiksi jääneitä tulokertymiä.
Eduskunnalle annetun virheellisen tiedon takana on kuitenkin paljon suurempia periaatteellisia kysymyksiä. Valtionvarainministeriön tiedotusstrategia on osoittautumassa valtion itsensä etua vahingoittavaksi. Sen pohjalle luodut tiedotuskäytännöt on tähdätty estämään veronmaksajain välittömän intressin esilletuloa ja sijalle on tietoisella manipulaatiolla nostettu epämääräisiin odotusarvoihin perustuvat menestymisvisiot. Niiden oikeellisuutta ei ole missään vaiheessa kyetty osoittamaan oikeaksi, vaan ne ovat osa markkinaehtoista, ideologisesti oikeistolaista rakennestrategiaa.
Ilmeistä on että maan taloudesta vastaava valtionvarainministeriö luo esimerkkiä markkinamyönteisistä käytännöistä myös muualle valtionhallintoon, ministeriöihin ja keskeisiin julkisiin laitoksiin. Jos nämä käytännöt osoittautuvat yhteistä intressiä loukkaaviksi, myös monen virkavastuulla toimivan julkisen sektorin virkamiehen ura on vaakalaudalla. Lainsäädäntö edellyttää rangaistuksia aina vankeuteen ja erottamiseen saakka silloin jos virkamies hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka aiheuttaakseen toiselle haittaa tai vahinkoa. Virka-asemaa ei saa käyttää siten että se vahingoittaa kansalaisten yhteistä etua.
Eurooppalaisittain katsottuna koko Unioni ja sen jäsenmaat kärsivät tästä alavireisestä, yhteistä intressiä heikentävästä trendistä. Sillä on vain yksi pätevä perustelu ja se on sitäkin vahvempi: koko Euroopan Unioni ja sen jäsenmaat - erityisesti Rahaliittoon kuuluvat - on EU:n keskeisimmissä perusasiakirjoissa alistettu markkinaehtoisille toimintakäytännöille.
Rakenteelliseti tässä on paljon suuremmasta rikkomuksesta kysymys kuin konsanaan se, johon Kauko Juhantalo aikanaan syyllistyi. On aivan eri asia ajaa henkilökohtaista etuaan kuin nostaa yhteistä etua vastaan toimivat käytännöt rakenteellisesti kokonaan ohi ja ulottumattomiin lainsäädännön edellyttämältä yhteiseltä intressiltä.
Valtionvarainministeri Stubb saattaisi jo aikaisemmin omaksuttujen tulkintojen perusteella saada epäluottamuslauseen ja joutua jopa eroamaan sekä valtioneuvoston että eduskunnan jäsenyydestä. Se ei kuitenkaan muuta miksikään sitä, että Euroopan Unionin valtavirtainen, markkina-alisteinen politiikka jatkuu rangaistuksien jälkeenkin.
Olisiko nykyisen valtionvarainministerin toimintaa vastaan tehtävä välikysymys? Väärän tiedon antaminen ja anteeksipyyntö sen johdosta on monen mielestä riittävä merkki - jos se tarkoittaisi muutosta tahallisen tai tahattoman virheen takana olevassa poliittisessa käyttäytymisessä. Haaparantalainen sosialidemokraatti ja poliisi Ragnar Bucht julisti aikoinaan Nuorten Kotkain pohjoismaisella Norrla-leirillä, että YK:n ihmisoikeuksien julistukseen on lisättävä vielä yksi kohta: "Ihmisellä on oikeus erehtyä".
On perusteltua olettaa että markkinoille etusijan antavasta strategisesta käytännöstä toimissaan ja tässä tapauksessa sitä tukevasta manipuloivasta tiedotuksesta ei kuitenkaan oltaisi luopumassa. Suomi ja koko Eurooppa on valinnut meidänkin maamme aikaisemmin moraalittomiksi tuominneet menettelytavat yhteiseksi eurooppalaiseksi valtavirraksi, jota vastaan toimiminen on eurooppalaisten periaatteiden rikkomista. Myöskin vaaleissa Suomen kansa on antanut reilun enemmistön sellaisille poliittisille voimille, jotka hyväksyvät markkinaehtoiset käytännöt ja ovat valmiita - ainakin hallitustasolla - tekemään sen mukaisia, minun mielestäni tuhosuuntaisiksi osoittautuvia päätöksiä. Niitä kutsutaan kilpaurheilua muistuttavalla termillä "tuottavuusloikaksi".
Mitä johtopäätöksiä tästä olisi vedettävä edessä olevan itsenäisyyspäivän suhteen? Monen mielestä itsenäisyys on Euroopan Unionin omaksuman valtavirran mukaan menetetty. Minäkin joudun valitettavasti yhtymään tuohon käsitykseen ja alan kutsua joulukuun kuudetta Suomen kansallispäiväksi. Itsenäisyys on mennyttä, mutta kansallisuus on vielä olemassa.
Tunnisteet:
demokratia elämäntapana,
Eurooppa,
kaupallistaminen,
Sosialidemokratia
perjantai 27. marraskuuta 2015
Suunnitelmallisuus ja demokratia
Lomakeskuksen kirjastossa jouduin tekemisiin 1950-luvulta alkaen tunnetun ja arvostetun teoreetikon, Tampereen työväenopiston rehtorin Veikko O. Veilahden kanssa. Hänellä oli sanansa sanottavana suunnitelmallisuudesta kansanvaltaisessa yhteiskunnassa.
"Demokratia on aina vaarassa ellei sen kantajana ole yhteiskunnan jäsenten omaksuma demokraattinen ajattelutapa. Kansanvaltaisen työväenliikkeen on pidettävä huoli sen vaalimisesta omien järjestöjensä puitteissa ja koko yhteiskunnassa. Kun on tutustunut esim. Joseph Goldsteinin v. 1952 julkaisemaan tutkimukseen "Brittiläisten ammattiyhdistysten hallinto", voi todeta, kuinka suuresti työväenjärjestöt ovat muodostuneet harvain valtaisiksi ennen muuta välinpitämättömyyden takia. On otettava vakavasti toteamus, että demokratia on nykyaikana ennen muuta sen varassa, onko se todella ihmisten suhde-elämää hallitseva ajattelutapa ja elämänmuoto. On ymmärrettävä, että vapauden ydin on yksilön mahdollisuudessa toteuttaa omaa itseään, samalla kun hän tarjolla olevista mahdollisuuksista yksilöllisesti tarkoituksenmukaisimman valitsemalla toteuttaa myös yhteiskunnallisesti arvokkaita tehtäviä ja auttaa kokonaisuutta omalla panoksellansa.
"Oleellista demokratiassa on, että valtion voimavarat ovat yhteistä omaisuutta, jota hoidetaan kaikkien kansalaisten nimessä, kaikkien edustajien kautta ja kaikkien eduksi", sanotaan Englannin työväenpuolueen vaaliohjelmassa v. 1945. Barbara Wootton on teoksessaan "Vapaus suunnitelmataloudessa" koonnut tämän lausunnon seuraavasti: "Suunnittelun oikeutuksen vapauden kannalta on oltava siinä, että kun yhteisvastuullisesti päätetään taloudellisista vaihtoehdoista, niin meidän vapauksiemme täytyy laajentua ja pettymystemme pienentyä; meillä on tällöin suurempi mahdollisuus tehdä, mitä tahdomme. Tämä puolestaan sisältää: (1) että on päämääriä, jotka voidaan määritellä "kaikkien etujen" mukaisiksi, (2) että nämä päämäärät voidaan määritellä kyllin täsmällisesti ja (3) että henkilöiden, joiden tehtävänä on tehdä päätöksiä "kaikkien eduksi ja kaikkien nimessä", todella jatkuvasti pyrkivät niin tekemään". (Barbara Wootton, Freedom under Planning, Lontoo 1946, siv. 22-23.)
Hän osoittaa teoksensa erittelyssä, kuinka vaikea ongelma suunnittelu on perinnäisten vapausarvojen säilyttämisen kannalta. Teoksen ansiona on ennen muuta suunnitelmatalouden ja poliittisen vapauden yhdistämisen edellyttämien kansalaisvaatimusten, etenkin kasvatusvaatimusten, osoittaminen.
Demokratia on aina suuresti johtajiensa varassa. Taloudellinen suunnittelu kysyy myös asiantuntemusta ja organisaatiokykyä. Onnistuakseen se vaatii "esikunnan", talouselämän erikoistuntijoita. Miten voidaan kiinnittää "oikea" mies "oikealle" paikalle, on todella ongelma, jonka ratkaisusta riippuu paljon. Vapaa arvostelu on suunnitelmatalouden onnistumisen edellytys. Sen avulla voidaan myös torjua virkavaltaisuus, lahjominen ja muut mädännäisilmiöt, jotka aina uhkaavat demokratiaa. Kansanvaltainen sosialismi korostaa myös kasvatustekijöiden merkitystä. Tällöin kasvattamista yhteiskunnallisuuteen, sosiaaliseeen ajatteluun ei ole unohdettava.
Barbara Wootton toteaa tutkimuksessaan, että valtion suunnittelussakin valtaa voivat käyttää julmat ja tyrannimaiset ihmiset toisella tavalla kuin humaaniset ja vapautta rakastavat ihmiset. Olisi erittäin lapsellista kuvitella, että suunnitelmatalouden yhteiskunnassa kansalaiset muuttuisivat sävyisiksi ja humaaneiksi olennoiksi, joiden ainoa motiivi olisi lähimmäisten palveleminen! Ihminen saattaa uskoa lähimmäisistään mieluummin hyvää kuin pahaa tai päinvastoin - tieteen kannalta näyttää olevan, että ihmisluonto on sekä "hyvä" että "paha", ja että "ihmisluonnosta" voidaan siis tilanteen mukaan uskoa ja odottaa kumpaakin. (vrt. Alf Arlberg: Flykten från ensamheten luku "Är människan ond eller god ?") On yleensä syytä muistaa esim. Edger Lee Mastersin varoitus: "Minä sanon sinulle Spoon River, ja Sinulle oi tasavalta: Varokaa miestä, joka on kohonnut valtaan aloitettuaan uransa housunkannattimilla".
Kansanvaltaisessa valtio- ja yhteiskuntaelämässä vilisee monenlaisia tyyppejä, joista toiset ovat vieraita haaveilijoita, toiset taas kylmän laskelmoivia valtaihmisiä. Toiset ovat älykkäitä ja toiset hidasälyisiä. Toisten lukeneisuus on suurempi kuin naapurin, joilla taas on tarmoa, sitkeyttä ja järjestelykykyä. Milloin kuulee esim. väitettävän, että maailmmankatsomuksellisesti eri leiriin kuuluvat ovat läpeensä kehnoja... oman puolueen edustajiin verrattuna, silloin voi huoletta todeta propagandan olevan huipussaan!
Kansanvaltainen suunnittelukaan ei mitään "paratiisia" voi luvata - se ei ole kertakaikkinen maailmanparannussuunnitelma, vaan asteettain toteutettava ohjelma yhteiskuntatalouden organisoimiseksi mahdollisimman suuren subjektiivisen (yhteiskunnan jäseniä, yksilöitä hyödyttäen) ja objektiivisen (koko yhteisknntaa hyödyttäen) kokonaistuloksen aikaansaamiseksi sekä tuotannon että jakelun uudelleenorganisoinnin puitteissa.
Miten sitten ratkaistaan suunnitelmatalouden hallinto-ongelma, siitä on esitetty useitakin erilaisia ehdotuksia, joiden selostaminen tässä yhteydessä ei ole mahdollista. Miten esim. kytketään uudet hallintoelimet kansaneduskunnan kontrolliin, on eräs ratkaiseva probleemi, joka vaatii jatkuvaa teoreettista tutkimusta.
Aikaisemmin sanottiin suunnitelmatalouden tavoitteena olevan "kaikkien" eli "yhteisen" edun tai hyvinvoinnin. On ilman muuta selvää, ettei tällaista olotilaa koskaan ole olemassa. Se on ainoastaan ideaalitavoite, joka tosin tietyin edellytyksin voidaan sopimusteitse teoreettisesti määritellä ja siirtää myös käytännölllisen politiikan tavoitteeeksi. "Yhteinen hyvä on jotakin, mitä yleisesti pidetään hyvänä", sanoo Wootton. On siis olemassa yhteisten arvosteluperusteiden tarve. Juuri yhteisten arvosteluperusteiden kehittyminen on - huolimatta luokkajakoisen yhteiskunnan perusristiriidoista - johtanut jo esim. nykyaikasen sosiaalipolitiikan tunnustamiseen. Kaikki puolueet aina äärimmäisistä konservatiiveista kommunisteihin saakka korostavat esim. "jokaisen kansalaisen" oikeutta saada tyydyttää välttämättömimmät elämäntarpeensa.. Ei mikään puolue puolla nälkää, slummiasuntoja eikä työttömyyttä, toteaa Wootton. "Joko on nyt olemassa sopimus siitä, mainitut asiat ovat yleensä pahan perustekijöitä, tai joku valehtelee karkeasti", sanoo Wooton (mt. s. 128).
Suunnitelmatalous edellyttää, että kansalaisjoukot pääsevät sopimukseen niistä päämääristä, joihin suunnittelun avulla tulee pyrkiä. Demokratia edellyttää, että kansan enemmistö on suunnitelmatalouden tavoitteiden takana. Ellei tämä ehto täyty, niin suunnitelmataloudesta ei voi muodostua perinnäisiä kansanvaltaisia perusarvoja säilyttävää järjestelmää.
Tämän ehdon täyttyminen edellyttää ymmärtääksemme ainakin kahta asiaa: (1) suunnittelun yleiset yhteiskunnallis-taloudelliset kohteet on määriteltävä kyllin laajasti ja (2) suunnitelmatalouden on rajoituttava sivistystoimnnan aineellisten edellytysten kehittämiseen - koska kulttuurin arvopuolta ei voida suunnitella..
Suunnittelun taloushallinnon teknillinen välttämättömyys on keskitetty päätös ja valvonta. Jos esim. rakennustoiminta on suunnitelmallisesti johdettua, niin suunnitteluviranomaisilla on valtuus antaa rakennuslupia tai kieltää ne. Hallitus, jolla olisi käytettävissään oikeus suunnitella viimeistä piirtoa ja yksityiskohtaa myöten yhteiskunnan aineellisten voimavarojen käyttö, voisi tehdä esim. tehokkaan puhe- ja uskonnonvapauden mahdottomaksi jokaiselle elimelle, henkilölle tai yhteisölle, jota hallitus ei pitäisi suotavana. Se kävisi päinsä yksinkertaisesti siten, että hallitus kieltäisi tarvittavat aineelliset varusteet: rakennusten tarveaineet, kirjapainot, sanomalehtipaperien jne. Tätä mahdollisuutta ei voi kiistää: suunnittelu saattaa johtaa väärin toteutettuna siviili- ja kulttuurivapauksien poistamiseen tai kaventamiseen.On huomattava, että kansalaisten vapausarvoilla on aineelliset edellytykset. Ajatuksen vapautta ei ole se, että "pitää ajatukset ominaan", kuten Erasmus Rotterdamilainen arvelee eräässä näytelmässä.
Mutta kun vaarat tunnetaan, niin niitä voidaan vastustaa. "Tuomita kaikki taloudellinen suunnittelu sillä perusteella että se voi liiallisuuksiin johdettuna tehdä tyhjäksi ilmaisuvapauden, on samaa kuin kieltää kaikki viattomat toiminnat sillä perusteella, että ne tietyissä olosuhteissa voisivat olla yhteiskunnan vastaisia", sanookin Barbara Wootton. On tajuttava suunnitelmallisuuden vaaramomentit, tunnustettava ne ja päättäväisesti tutkittava keinoja, joiden avulla suunnitelmallisuus muodostuu kansalaisten vapauspiiriä laajentavaksi eikä sitä edes tilapäisesti ns. ylimenokautena rajoittavaksi.
Vapaudella on kuitenkin aina omat reaaliset rajoituksensa. On täysin väärin samaistaa individualistinen ajattelutapa ja yhteiskunnallinen vapaus. "Vapauden todellinen perusta on aina ollut yhdenmukaisuus pikemmin kuin kaaos", kirjoittaa professori Soltau. Yhteistoiminnan ja yhteisvastuun voimavarat ovat aina suuremmat kuin eristäytymisen ja hillittömän egoismin. Vapaus voi säilyä ainoastaan sosiaalisen kontrollin turvin. On syytä palauttaa mieliin H.J. Laskin kanta. Hän yhdistää ehdottoman varmasti vapauden yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen turvallisuuteen, joka seuraa kansalaisen tunteesta, että elämän päämäärät ovat suurille joukoille yhteisiä. Useimmat sosiologit ovat yksimielisiä siitä, että vapaus ei ole enää tulkittavissa taloudellisen liberalismin koulukunnan mukaisesti. Yhä selvemmin tajutaan myös vapauden velvoitus. Professori Giddings vallanhaltijoiden mm. toteaa, että vapaus ei ole suinkaan yksilön "oma" ansio, vaan se "perustuu yhteiskunnan yleiseen tunteeseen ja arviointiin, että yksilöllinen vapaus on yleensä kaikille suotava asia". Hän toteaa, että sivistyksellinen liberalismi, joka tarjoaa yksilölle mahdollisimman suuren toiminnan ja ajattelun vapauden, vallitsee yhteiskunnissa, missä järkevä (rationaalinen) ajattelun yhdensuuntaisuus on kehittynyttä. Hän osoittaa syvällisen totuuden, että yhteiskunnissa, joiden jäseniä yhdistää "henkinen ja moraalinen yhdenvertaisuus" - saattaa kehittyä liberaalinen "ethos". Sitä ei voi syntyä, jos suuret elämänehtojen, tapojen, tottumusten, uskomusten ja katsomusten ertoavuudet vallitsevat. Yhteiskunnan jäsenten liian räikeä sosiaalinen eriarvoisuus on aina vapautta uhkaava momentti.
Politiikan ydin on ollut pyrkimys yhteiskuntakehityksen tietoiseen suuntaamiseen.Harvainvaltaisen politiikan päämäärät saneli luonnollisesti käsitys yhteiskunnan etujen ykseydestä omien etujen kanssa. Kansanvaltaisissa valtioissa lähtökohta on toinen: se ei voi olla muu kuin sosiokratian ajatus: valtio on yhteiskunnan oma elin yhteiskunnan päämäärien ja tarkoitusperien toteuttamiseksi. Valtiovalta ei siis ole yhteiskunnalle vierasta käsky- ja pakkovaltaa., joka kohdistuu "ylhäältä" hallittaviin eli yhteiskunnan jäseniin.Valtiovalta on päinvastoin yhteiskunnallisten päämäärien mahdollisimman yleispätevää toteuttamista kansakunnan kehityksen ohjaamiseksi.
Jokaisen yhteiskunnan aineellinen ja henkinen menestys perustuu luovan työn tuottamiin arvoihin. Luovan työn organisointi edellyttää tekniikan nykyisellä tasolla kollektiivisuutta, so. ihmisten yhteisvastuullisia ponnistuksia. Kansakunnan aineellisten ja henkisten voimavarojen käytön järkiperäistäminen on ilman kokonaisetua edustavan valtiovallan johtoa nykyaikana mahdotonta.
Suunnitelmallisuuden välttämättömyys myönnetään jo melko yleisesti juuri tuotantoelämän rationalisoinnin nimessä. Kansanvaltaisen sosialismin puoltama suunnitelmallisuus eroaa kuitenkin ratkaisevasti pelkän tehokkuusperiaatteen kannalta toteutettavasta talouselämän organisoinnista: "Suunnittelija pitää ensisijaisesti silmällä talousjärjestelmän tehokkuutta, sosialisti taas sen oikeudenmukaisuutta. Epäilemättä monet suunnittelun kannattajat tuntevat nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden ja monet sosialistit sen tehottomuuden. Mutta lähtökohdan eroavuus on mielestämme sekä todellinen että tärkeä. Suunnittelija katsoo yhteiskunnan etuihin, sosialisti taas "joukkojen asemaan" (Soltau). Pelkän suunnitteluaspektin (=näkökannan) perustalta voi päätyä - juuri kiihkokansallisten tehokkuusnäkökohtien nimessä - fasistiseen käsitykseen; Saksassa ja Itävallassahan toteutettiin suunnitelmataloutta ilman sosialismia. Taas ne, jotka ajattelevat pelkästään talouskoneiston tehokkuutta sosiaalisen talousjärjestelmän perustalta, päätyvät helposti kommunismiin.
Sosialismissa on aina tehokkuusnäkökannan ohessa aina mukana moraalinen arviointi, so. pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuden, kansalaisten vapauden, tasa-arvoisuuden ja tasa-arvoisuuden siveellisten arvojen säilyttämiseen. Vaikka sosialismin perustana on taloudellinen ajattelutapa, niin sosialismin aatteen ydintä ei voida kuitenkaan ilmaista pelkästään talousteoreettisin käsittein. Sikäli siis ymmärrämme sosialismin sosiaalieettisenä suuntana. Sosialismi on siis mielestämme myös siveellinen uudistusohjelma, jonka toteuttamisen edellytykset tosin ensisijaisesti koskevat yhteiskuntatalouden uudelleenorganisointia. Liitymme kernaammin professiri G.D. H. Colen tulkintaan:"Sosialismi tarkoittaa neljää läheisesti yhteenkuuluvaa asiaa: Se merkitsee inhimillistä toveruutta, joka kieltää ja poistaa luokkaeroavuudet. Se merkitsee yhteiskuntajärjestelmää, jonka puitteissa kukaan kansalainen ei ole läheistään rikkaampi tai köyhempi niin suuresti, että kanssakäyminen samoin perustein olisi mahdotonta. Siihen kuuluu ensisijaisen tärkeiden tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistusoikeus ja kaikkien kansalaisten velvollisuus palvella toisiansa kykyjensä mukaan." ...(R.H. Soltau, An Introduction to Politics, siv. 283, 286)
Suunnitelmataloudellisen kehityssuunnan jatkuva voimistuminen on omiansa luomaan edellytyksiä suurten joukkojen lisääntyvälle turvallisuudelle. Ennen muuta ovat työllisyyden säilyttäminen ja taloudellisen edistymisen turvaaminen tärkeä suunnitelmatalouden tavoite. Samoin myös elintason jatkuva kohottaminen ja sosiaaliturvan laajentaminen ovat tähtäimessä. Paluu 1930-luvun taloudelliseen turvattomuuteen ei ole enää Euroopassa mahdollista. Jos tämä paluu tapahtuu, niin voimme melkoisella varmuudella sanoa, etttä niin käy poliittisen kansanvallan kustannuksella ja että oikeudellisen kansanvallan asema heikkenee.
Suunnitelmatalouden kehityssuuunta luonnollisesti edellyttää kansanvaltaisen oikeusvaltion taloudellisen toimipiirin laajentumista, kuten käytännössä on todettu. Mutta tämä ei yksinomaisesti riitä. On myös vahvistetttava taloudellisen kansanvallan muita muotoja. On luotava muita menettelytapoja, joiden avulla kansalaisjärjestöt saadaan mukaan taloudellisten hallinto-ongelmien ratkaisuun. Ainoastaan elvyttämällä kansanvaltaisen yhteiskuntaelämän vaatimaa kansalaisten aloitteellisuuta, omatoimisuutta ja vastuunalaisuutta voidaan estää yleensä yhteiskunnan ja etenkin suunnitelmatalouden muodostaminen virkavaltaisesti johdetuksi, kankeasti ja hitaasti toimivaksi taloushallinnoksi, toimihenkilölliseksi yhteisöksi.
"Demokratia on aina vaarassa ellei sen kantajana ole yhteiskunnan jäsenten omaksuma demokraattinen ajattelutapa. Kansanvaltaisen työväenliikkeen on pidettävä huoli sen vaalimisesta omien järjestöjensä puitteissa ja koko yhteiskunnassa. Kun on tutustunut esim. Joseph Goldsteinin v. 1952 julkaisemaan tutkimukseen "Brittiläisten ammattiyhdistysten hallinto", voi todeta, kuinka suuresti työväenjärjestöt ovat muodostuneet harvain valtaisiksi ennen muuta välinpitämättömyyden takia. On otettava vakavasti toteamus, että demokratia on nykyaikana ennen muuta sen varassa, onko se todella ihmisten suhde-elämää hallitseva ajattelutapa ja elämänmuoto. On ymmärrettävä, että vapauden ydin on yksilön mahdollisuudessa toteuttaa omaa itseään, samalla kun hän tarjolla olevista mahdollisuuksista yksilöllisesti tarkoituksenmukaisimman valitsemalla toteuttaa myös yhteiskunnallisesti arvokkaita tehtäviä ja auttaa kokonaisuutta omalla panoksellansa.
"Oleellista demokratiassa on, että valtion voimavarat ovat yhteistä omaisuutta, jota hoidetaan kaikkien kansalaisten nimessä, kaikkien edustajien kautta ja kaikkien eduksi", sanotaan Englannin työväenpuolueen vaaliohjelmassa v. 1945. Barbara Wootton on teoksessaan "Vapaus suunnitelmataloudessa" koonnut tämän lausunnon seuraavasti: "Suunnittelun oikeutuksen vapauden kannalta on oltava siinä, että kun yhteisvastuullisesti päätetään taloudellisista vaihtoehdoista, niin meidän vapauksiemme täytyy laajentua ja pettymystemme pienentyä; meillä on tällöin suurempi mahdollisuus tehdä, mitä tahdomme. Tämä puolestaan sisältää: (1) että on päämääriä, jotka voidaan määritellä "kaikkien etujen" mukaisiksi, (2) että nämä päämäärät voidaan määritellä kyllin täsmällisesti ja (3) että henkilöiden, joiden tehtävänä on tehdä päätöksiä "kaikkien eduksi ja kaikkien nimessä", todella jatkuvasti pyrkivät niin tekemään". (Barbara Wootton, Freedom under Planning, Lontoo 1946, siv. 22-23.)
Hän osoittaa teoksensa erittelyssä, kuinka vaikea ongelma suunnittelu on perinnäisten vapausarvojen säilyttämisen kannalta. Teoksen ansiona on ennen muuta suunnitelmatalouden ja poliittisen vapauden yhdistämisen edellyttämien kansalaisvaatimusten, etenkin kasvatusvaatimusten, osoittaminen.
Demokratia on aina suuresti johtajiensa varassa. Taloudellinen suunnittelu kysyy myös asiantuntemusta ja organisaatiokykyä. Onnistuakseen se vaatii "esikunnan", talouselämän erikoistuntijoita. Miten voidaan kiinnittää "oikea" mies "oikealle" paikalle, on todella ongelma, jonka ratkaisusta riippuu paljon. Vapaa arvostelu on suunnitelmatalouden onnistumisen edellytys. Sen avulla voidaan myös torjua virkavaltaisuus, lahjominen ja muut mädännäisilmiöt, jotka aina uhkaavat demokratiaa. Kansanvaltainen sosialismi korostaa myös kasvatustekijöiden merkitystä. Tällöin kasvattamista yhteiskunnallisuuteen, sosiaaliseeen ajatteluun ei ole unohdettava.
Barbara Wootton toteaa tutkimuksessaan, että valtion suunnittelussakin valtaa voivat käyttää julmat ja tyrannimaiset ihmiset toisella tavalla kuin humaaniset ja vapautta rakastavat ihmiset. Olisi erittäin lapsellista kuvitella, että suunnitelmatalouden yhteiskunnassa kansalaiset muuttuisivat sävyisiksi ja humaaneiksi olennoiksi, joiden ainoa motiivi olisi lähimmäisten palveleminen! Ihminen saattaa uskoa lähimmäisistään mieluummin hyvää kuin pahaa tai päinvastoin - tieteen kannalta näyttää olevan, että ihmisluonto on sekä "hyvä" että "paha", ja että "ihmisluonnosta" voidaan siis tilanteen mukaan uskoa ja odottaa kumpaakin. (vrt. Alf Arlberg: Flykten från ensamheten luku "Är människan ond eller god ?") On yleensä syytä muistaa esim. Edger Lee Mastersin varoitus: "Minä sanon sinulle Spoon River, ja Sinulle oi tasavalta: Varokaa miestä, joka on kohonnut valtaan aloitettuaan uransa housunkannattimilla".
Kansanvaltaisessa valtio- ja yhteiskuntaelämässä vilisee monenlaisia tyyppejä, joista toiset ovat vieraita haaveilijoita, toiset taas kylmän laskelmoivia valtaihmisiä. Toiset ovat älykkäitä ja toiset hidasälyisiä. Toisten lukeneisuus on suurempi kuin naapurin, joilla taas on tarmoa, sitkeyttä ja järjestelykykyä. Milloin kuulee esim. väitettävän, että maailmmankatsomuksellisesti eri leiriin kuuluvat ovat läpeensä kehnoja... oman puolueen edustajiin verrattuna, silloin voi huoletta todeta propagandan olevan huipussaan!
Kansanvaltainen suunnittelukaan ei mitään "paratiisia" voi luvata - se ei ole kertakaikkinen maailmanparannussuunnitelma, vaan asteettain toteutettava ohjelma yhteiskuntatalouden organisoimiseksi mahdollisimman suuren subjektiivisen (yhteiskunnan jäseniä, yksilöitä hyödyttäen) ja objektiivisen (koko yhteisknntaa hyödyttäen) kokonaistuloksen aikaansaamiseksi sekä tuotannon että jakelun uudelleenorganisoinnin puitteissa.
Miten sitten ratkaistaan suunnitelmatalouden hallinto-ongelma, siitä on esitetty useitakin erilaisia ehdotuksia, joiden selostaminen tässä yhteydessä ei ole mahdollista. Miten esim. kytketään uudet hallintoelimet kansaneduskunnan kontrolliin, on eräs ratkaiseva probleemi, joka vaatii jatkuvaa teoreettista tutkimusta.
Aikaisemmin sanottiin suunnitelmatalouden tavoitteena olevan "kaikkien" eli "yhteisen" edun tai hyvinvoinnin. On ilman muuta selvää, ettei tällaista olotilaa koskaan ole olemassa. Se on ainoastaan ideaalitavoite, joka tosin tietyin edellytyksin voidaan sopimusteitse teoreettisesti määritellä ja siirtää myös käytännölllisen politiikan tavoitteeeksi. "Yhteinen hyvä on jotakin, mitä yleisesti pidetään hyvänä", sanoo Wootton. On siis olemassa yhteisten arvosteluperusteiden tarve. Juuri yhteisten arvosteluperusteiden kehittyminen on - huolimatta luokkajakoisen yhteiskunnan perusristiriidoista - johtanut jo esim. nykyaikasen sosiaalipolitiikan tunnustamiseen. Kaikki puolueet aina äärimmäisistä konservatiiveista kommunisteihin saakka korostavat esim. "jokaisen kansalaisen" oikeutta saada tyydyttää välttämättömimmät elämäntarpeensa.. Ei mikään puolue puolla nälkää, slummiasuntoja eikä työttömyyttä, toteaa Wootton. "Joko on nyt olemassa sopimus siitä, mainitut asiat ovat yleensä pahan perustekijöitä, tai joku valehtelee karkeasti", sanoo Wooton (mt. s. 128).
Suunnitelmatalous edellyttää, että kansalaisjoukot pääsevät sopimukseen niistä päämääristä, joihin suunnittelun avulla tulee pyrkiä. Demokratia edellyttää, että kansan enemmistö on suunnitelmatalouden tavoitteiden takana. Ellei tämä ehto täyty, niin suunnitelmataloudesta ei voi muodostua perinnäisiä kansanvaltaisia perusarvoja säilyttävää järjestelmää.
Tämän ehdon täyttyminen edellyttää ymmärtääksemme ainakin kahta asiaa: (1) suunnittelun yleiset yhteiskunnallis-taloudelliset kohteet on määriteltävä kyllin laajasti ja (2) suunnitelmatalouden on rajoituttava sivistystoimnnan aineellisten edellytysten kehittämiseen - koska kulttuurin arvopuolta ei voida suunnitella..
Suunnittelun taloushallinnon teknillinen välttämättömyys on keskitetty päätös ja valvonta. Jos esim. rakennustoiminta on suunnitelmallisesti johdettua, niin suunnitteluviranomaisilla on valtuus antaa rakennuslupia tai kieltää ne. Hallitus, jolla olisi käytettävissään oikeus suunnitella viimeistä piirtoa ja yksityiskohtaa myöten yhteiskunnan aineellisten voimavarojen käyttö, voisi tehdä esim. tehokkaan puhe- ja uskonnonvapauden mahdottomaksi jokaiselle elimelle, henkilölle tai yhteisölle, jota hallitus ei pitäisi suotavana. Se kävisi päinsä yksinkertaisesti siten, että hallitus kieltäisi tarvittavat aineelliset varusteet: rakennusten tarveaineet, kirjapainot, sanomalehtipaperien jne. Tätä mahdollisuutta ei voi kiistää: suunnittelu saattaa johtaa väärin toteutettuna siviili- ja kulttuurivapauksien poistamiseen tai kaventamiseen.On huomattava, että kansalaisten vapausarvoilla on aineelliset edellytykset. Ajatuksen vapautta ei ole se, että "pitää ajatukset ominaan", kuten Erasmus Rotterdamilainen arvelee eräässä näytelmässä.
Mutta kun vaarat tunnetaan, niin niitä voidaan vastustaa. "Tuomita kaikki taloudellinen suunnittelu sillä perusteella että se voi liiallisuuksiin johdettuna tehdä tyhjäksi ilmaisuvapauden, on samaa kuin kieltää kaikki viattomat toiminnat sillä perusteella, että ne tietyissä olosuhteissa voisivat olla yhteiskunnan vastaisia", sanookin Barbara Wootton. On tajuttava suunnitelmallisuuden vaaramomentit, tunnustettava ne ja päättäväisesti tutkittava keinoja, joiden avulla suunnitelmallisuus muodostuu kansalaisten vapauspiiriä laajentavaksi eikä sitä edes tilapäisesti ns. ylimenokautena rajoittavaksi.
Vapaudella on kuitenkin aina omat reaaliset rajoituksensa. On täysin väärin samaistaa individualistinen ajattelutapa ja yhteiskunnallinen vapaus. "Vapauden todellinen perusta on aina ollut yhdenmukaisuus pikemmin kuin kaaos", kirjoittaa professori Soltau. Yhteistoiminnan ja yhteisvastuun voimavarat ovat aina suuremmat kuin eristäytymisen ja hillittömän egoismin. Vapaus voi säilyä ainoastaan sosiaalisen kontrollin turvin. On syytä palauttaa mieliin H.J. Laskin kanta. Hän yhdistää ehdottoman varmasti vapauden yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen turvallisuuteen, joka seuraa kansalaisen tunteesta, että elämän päämäärät ovat suurille joukoille yhteisiä. Useimmat sosiologit ovat yksimielisiä siitä, että vapaus ei ole enää tulkittavissa taloudellisen liberalismin koulukunnan mukaisesti. Yhä selvemmin tajutaan myös vapauden velvoitus. Professori Giddings vallanhaltijoiden mm. toteaa, että vapaus ei ole suinkaan yksilön "oma" ansio, vaan se "perustuu yhteiskunnan yleiseen tunteeseen ja arviointiin, että yksilöllinen vapaus on yleensä kaikille suotava asia". Hän toteaa, että sivistyksellinen liberalismi, joka tarjoaa yksilölle mahdollisimman suuren toiminnan ja ajattelun vapauden, vallitsee yhteiskunnissa, missä järkevä (rationaalinen) ajattelun yhdensuuntaisuus on kehittynyttä. Hän osoittaa syvällisen totuuden, että yhteiskunnissa, joiden jäseniä yhdistää "henkinen ja moraalinen yhdenvertaisuus" - saattaa kehittyä liberaalinen "ethos". Sitä ei voi syntyä, jos suuret elämänehtojen, tapojen, tottumusten, uskomusten ja katsomusten ertoavuudet vallitsevat. Yhteiskunnan jäsenten liian räikeä sosiaalinen eriarvoisuus on aina vapautta uhkaava momentti.
Politiikan ydin on ollut pyrkimys yhteiskuntakehityksen tietoiseen suuntaamiseen.Harvainvaltaisen politiikan päämäärät saneli luonnollisesti käsitys yhteiskunnan etujen ykseydestä omien etujen kanssa. Kansanvaltaisissa valtioissa lähtökohta on toinen: se ei voi olla muu kuin sosiokratian ajatus: valtio on yhteiskunnan oma elin yhteiskunnan päämäärien ja tarkoitusperien toteuttamiseksi. Valtiovalta ei siis ole yhteiskunnalle vierasta käsky- ja pakkovaltaa., joka kohdistuu "ylhäältä" hallittaviin eli yhteiskunnan jäseniin.Valtiovalta on päinvastoin yhteiskunnallisten päämäärien mahdollisimman yleispätevää toteuttamista kansakunnan kehityksen ohjaamiseksi.
Jokaisen yhteiskunnan aineellinen ja henkinen menestys perustuu luovan työn tuottamiin arvoihin. Luovan työn organisointi edellyttää tekniikan nykyisellä tasolla kollektiivisuutta, so. ihmisten yhteisvastuullisia ponnistuksia. Kansakunnan aineellisten ja henkisten voimavarojen käytön järkiperäistäminen on ilman kokonaisetua edustavan valtiovallan johtoa nykyaikana mahdotonta.
Suunnitelmallisuuden välttämättömyys myönnetään jo melko yleisesti juuri tuotantoelämän rationalisoinnin nimessä. Kansanvaltaisen sosialismin puoltama suunnitelmallisuus eroaa kuitenkin ratkaisevasti pelkän tehokkuusperiaatteen kannalta toteutettavasta talouselämän organisoinnista: "Suunnittelija pitää ensisijaisesti silmällä talousjärjestelmän tehokkuutta, sosialisti taas sen oikeudenmukaisuutta. Epäilemättä monet suunnittelun kannattajat tuntevat nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden ja monet sosialistit sen tehottomuuden. Mutta lähtökohdan eroavuus on mielestämme sekä todellinen että tärkeä. Suunnittelija katsoo yhteiskunnan etuihin, sosialisti taas "joukkojen asemaan" (Soltau). Pelkän suunnitteluaspektin (=näkökannan) perustalta voi päätyä - juuri kiihkokansallisten tehokkuusnäkökohtien nimessä - fasistiseen käsitykseen; Saksassa ja Itävallassahan toteutettiin suunnitelmataloutta ilman sosialismia. Taas ne, jotka ajattelevat pelkästään talouskoneiston tehokkuutta sosiaalisen talousjärjestelmän perustalta, päätyvät helposti kommunismiin.
Sosialismissa on aina tehokkuusnäkökannan ohessa aina mukana moraalinen arviointi, so. pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuden, kansalaisten vapauden, tasa-arvoisuuden ja tasa-arvoisuuden siveellisten arvojen säilyttämiseen. Vaikka sosialismin perustana on taloudellinen ajattelutapa, niin sosialismin aatteen ydintä ei voida kuitenkaan ilmaista pelkästään talousteoreettisin käsittein. Sikäli siis ymmärrämme sosialismin sosiaalieettisenä suuntana. Sosialismi on siis mielestämme myös siveellinen uudistusohjelma, jonka toteuttamisen edellytykset tosin ensisijaisesti koskevat yhteiskuntatalouden uudelleenorganisointia. Liitymme kernaammin professiri G.D. H. Colen tulkintaan:"Sosialismi tarkoittaa neljää läheisesti yhteenkuuluvaa asiaa: Se merkitsee inhimillistä toveruutta, joka kieltää ja poistaa luokkaeroavuudet. Se merkitsee yhteiskuntajärjestelmää, jonka puitteissa kukaan kansalainen ei ole läheistään rikkaampi tai köyhempi niin suuresti, että kanssakäyminen samoin perustein olisi mahdotonta. Siihen kuuluu ensisijaisen tärkeiden tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistusoikeus ja kaikkien kansalaisten velvollisuus palvella toisiansa kykyjensä mukaan." ...(R.H. Soltau, An Introduction to Politics, siv. 283, 286)
Suunnitelmataloudellisen kehityssuunnan jatkuva voimistuminen on omiansa luomaan edellytyksiä suurten joukkojen lisääntyvälle turvallisuudelle. Ennen muuta ovat työllisyyden säilyttäminen ja taloudellisen edistymisen turvaaminen tärkeä suunnitelmatalouden tavoite. Samoin myös elintason jatkuva kohottaminen ja sosiaaliturvan laajentaminen ovat tähtäimessä. Paluu 1930-luvun taloudelliseen turvattomuuteen ei ole enää Euroopassa mahdollista. Jos tämä paluu tapahtuu, niin voimme melkoisella varmuudella sanoa, etttä niin käy poliittisen kansanvallan kustannuksella ja että oikeudellisen kansanvallan asema heikkenee.
Suunnitelmatalouden kehityssuuunta luonnollisesti edellyttää kansanvaltaisen oikeusvaltion taloudellisen toimipiirin laajentumista, kuten käytännössä on todettu. Mutta tämä ei yksinomaisesti riitä. On myös vahvistetttava taloudellisen kansanvallan muita muotoja. On luotava muita menettelytapoja, joiden avulla kansalaisjärjestöt saadaan mukaan taloudellisten hallinto-ongelmien ratkaisuun. Ainoastaan elvyttämällä kansanvaltaisen yhteiskuntaelämän vaatimaa kansalaisten aloitteellisuuta, omatoimisuutta ja vastuunalaisuutta voidaan estää yleensä yhteiskunnan ja etenkin suunnitelmatalouden muodostaminen virkavaltaisesti johdetuksi, kankeasti ja hitaasti toimivaksi taloushallinnoksi, toimihenkilölliseksi yhteisöksi.
Veikko O. Veilahti
(Tämä artikkeli on julkaistu Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 9/1955)
torstai 26. marraskuuta 2015
Vastakkainasettelua
SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen väitteli Sosialistisessa Aikakauslehdessä 9/1955 tuntemattomaksi jääneen porvarin, "Oudon Miehen" kanssa. Tässä muutamia Väinö Leskisen arvotuksia.
Yhteiskuntajärjestelmä
"Väitteet, että sosialismin opinkappaleet olisivat vanhentuneita, ovat huvittavia tullessaan porvarilliselta taholta. Tosiasiahan on, että liberalismi, jolle porvarillisuus rakentuu, on Adam Smithin henkilöittämänä satakunta vuotta vanhempi kuin Karl Marxin sosialismi. Aika on muuttanut sekä porvarillisuutta että sosialidemokratiaa, sitä on turha kiistää.
Verot
Poistettakoon verot heti, jos löytyy muita käyttökelpoisia ja oikeudenmukaisuutta toteuttavia keinoja koulujen, huoltolaitosten ja sairaaloiden rakentamiseksi, työllisyyden ylläpitämiseksi ja taloudellisen toiminnan perusedellytysten luomiseksi.
Mutta sanotaan kuten Outo Mies tässä, että verot jarruttavat taloudellista kehitystä riistämällä kansalaisilta työn ilon ja yrittämisen halun. Ehkäpä verot vievät joiltakin ilon ja halun, mutta sellaisen ilmiön on täytynyt ainakin meidän oloissamme olla poikkeuksellista.
Asiantuntijat laskevat, ettei taloudellinen kehitys maassamme ole milloinkaan ollut niin nopeata kuin toisen maailmansodan jälkeisenä kymmenvuotiskautena, jolloin verokuorma on kasvanut nykyiselleen.
Valtion yritykset
Tulkoon ensinnäkin todetuksi etteivät valtion tukea ja apua nauti vain valtion omat yritykset.Laajat alueet talouselämässämme, nimenomaan maataloudessa ja kotimarkkinateollisuudessa eivät tule toimeen omin avuin, vaan niitä on esim. tullein, tuontirajoituksin, tukipalkkioin ja hinnantasauksin tuettava. Asian periaatteellinen puoli ei muutu siitä, että vain osa tästä eräiden elinkeinoalojen tuesta tulee näkyviin valtion taloudessa muun osan muodossa.
Valtion yritystoiminnan laajentaminen on oma lukunsa. Vanhoja yrityksiä on suorastaan pakko laajentaa, jos mieli pitää ne ajan tasalla ja kannattavina. Vanhat valtion yritykset ovat kauttaaltaan hyvin hoidettuja ja vakavaraisia, joten niiden laajentaminen ei lisää verorasitusta vaan päin vastoin sitä alentaa. Valtion yritystoiminnan suuntaaminen perustavaa laatua olevan tuotannon, kuten voimalaitosten muodossa työttömyydestä ja talouselämän rakennevioista kärsiville alueille on loppujen lopuksi melkein yksimielisesti hyväksytty linja. Poliittiset erimielisyydet koskevat vain niitä muotoja, joissa toiminnan tulisi tapahtua."
Yhteiskuntajärjestelmä
"Väitteet, että sosialismin opinkappaleet olisivat vanhentuneita, ovat huvittavia tullessaan porvarilliselta taholta. Tosiasiahan on, että liberalismi, jolle porvarillisuus rakentuu, on Adam Smithin henkilöittämänä satakunta vuotta vanhempi kuin Karl Marxin sosialismi. Aika on muuttanut sekä porvarillisuutta että sosialidemokratiaa, sitä on turha kiistää.
Verot
Poistettakoon verot heti, jos löytyy muita käyttökelpoisia ja oikeudenmukaisuutta toteuttavia keinoja koulujen, huoltolaitosten ja sairaaloiden rakentamiseksi, työllisyyden ylläpitämiseksi ja taloudellisen toiminnan perusedellytysten luomiseksi.
Mutta sanotaan kuten Outo Mies tässä, että verot jarruttavat taloudellista kehitystä riistämällä kansalaisilta työn ilon ja yrittämisen halun. Ehkäpä verot vievät joiltakin ilon ja halun, mutta sellaisen ilmiön on täytynyt ainakin meidän oloissamme olla poikkeuksellista.
Asiantuntijat laskevat, ettei taloudellinen kehitys maassamme ole milloinkaan ollut niin nopeata kuin toisen maailmansodan jälkeisenä kymmenvuotiskautena, jolloin verokuorma on kasvanut nykyiselleen.
Valtion yritykset
Tulkoon ensinnäkin todetuksi etteivät valtion tukea ja apua nauti vain valtion omat yritykset.Laajat alueet talouselämässämme, nimenomaan maataloudessa ja kotimarkkinateollisuudessa eivät tule toimeen omin avuin, vaan niitä on esim. tullein, tuontirajoituksin, tukipalkkioin ja hinnantasauksin tuettava. Asian periaatteellinen puoli ei muutu siitä, että vain osa tästä eräiden elinkeinoalojen tuesta tulee näkyviin valtion taloudessa muun osan muodossa.
Valtion yritystoiminnan laajentaminen on oma lukunsa. Vanhoja yrityksiä on suorastaan pakko laajentaa, jos mieli pitää ne ajan tasalla ja kannattavina. Vanhat valtion yritykset ovat kauttaaltaan hyvin hoidettuja ja vakavaraisia, joten niiden laajentaminen ei lisää verorasitusta vaan päin vastoin sitä alentaa. Valtion yritystoiminnan suuntaaminen perustavaa laatua olevan tuotannon, kuten voimalaitosten muodossa työttömyydestä ja talouselämän rakennevioista kärsiville alueille on loppujen lopuksi melkein yksimielisesti hyväksytty linja. Poliittiset erimielisyydet koskevat vain niitä muotoja, joissa toiminnan tulisi tapahtua."
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
hyvinvointivaltio,
ideologia,
kaupallistaminen,
Sosialidemokratia
keskiviikko 25. marraskuuta 2015
Ammattiyhdistysterroriako?
Lomakohteen kirjastoon käveli sisään SAK:n 1950-luvun alkupuolen pääsihteeri Olavi Lindblom ja Wanhojen Tovereiden perustaja ryhtyen kertomaan porvariston ja ammattiyhdistysliikkeen vastakkainasettelusta:
Otsikkosana on viime aikoina monasti esiintynyt mm. liian pitkälle meneviä vaatimuksia niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi poliittisissa ja talouspoliittisissa keskusteluissa, käytiinpä niitä parlamentin palkeilla tai muualla julkisuudessa. Lähinnä tällä lienee tarkoitettu sitä, että ammattiyhdistysliike on esittänyt liian pitkälle meneviä vaatimuksia niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi. Erityisesti on maamme porvarillisia aineksia kokoomuksesta maalaisliittoon näköjään ärsyttänyt se, että esitettyjä vaatimuksia on tuettu laajakantoisillakin työtaistelu-uhkauksilla tai eräissä tapauksissa jopa ryhdytty lakkoonkin. Mielestäni on täysi syy ryhtyä tarkastelemaan onko tällaisissa väitteissä mitään perää semminkin kun terrorilla - missä muodossa sitä esiintyykin - ei ole laillistettua paikkaa kansanvaltaisessa yhteiskuntaelämässä.
Aihe vaatisi monessa suhteessa syvällisen käsittelyn. Siihen en kuitenkaan lähde, vaan tyydyn ikäänkuin avaamaan keskustelua kysymyksen valottamiseksi "terroriin" osallistuneen kannalta. Ehkäpä muita näkökohtia ilmestyy sitten matkan varrella.
Lähtisin aluksi liikkeelle työtaistelu-uhkauksista ja lakoista. Olen siinä käsityksessä, että ketään ei tarvinne valistaa siinä, että lakko on kaikissa suhteissa tunnustettu lailliseksi aseeksi työntekijöille. Se on sitä sekä lain että työehtosopimuksen puitteissa. Omasta puolestaan ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa itsetarkoituksena, vaan raskaana ja vaarallisena aseena, johon on turvauduttava vain siinä tapauksessa, että muut keinot eivät ole johtaneet toivottuun tai vaihtoehtona tyydyttäväksi katsottuun tulokseen. Työmarkkinajärjestöjen kesken tehdyissä sopimuksissa lakko sopimuksen aikana on yleensä tulkittu sopimusrikkomukseksi, koska sopimuksen ajaksi on tarkoitettu turvata työrauha. Sopimuksilla ja käytännnöllisellä toiminnalla on vakiinnutettu määrätty neuvottelujärjestys, joiden perimmäisenä tarkoituksena on käyttää kaikki mahdolliset keinot ennen kuin työtaistelu on väistämätön tosiasia. Lailla on taas puolestaan varattu yhteiskunnalle mahdollisuus käyttää eri teitä ja keinoja työtaistelun välttämiseksi. Näiden rajoitusten ulkopuolella lakko on täysin laillinen.
Sanoin jo että ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa eikä edes sillä uhkaamista itsetarkoituksena, vaan viimeisenä mahdollisena keinona esitystensä ja vaatimustensa toteuttamiseksi. Kokemuksiin nojautuen on maassamme ainakin SAK:n piirissä menty pitkälle vietyyn keskitykseen, jossa lakosta päättäminen on viime kädessä SAK:n johdon käsissä. Tämä siksi, että käytäntö on osoittanut mahdollisimman perusteellisen harkinnan tarpeelliseksi erehdysten ja virheiden välttämiseksi. Ennen tätä vaihetta on kuitenkin mahdollisen lakon piiriin joutuvien kesken suoritettava suljettu äänestys, jossa lakon kannalla olevien on saatava määräenemmistö. Tästäkään huolimatta ei erehdyksiä ole aina voitu välttää (muist. meijerilakko). Toisaalta on myös muistettava, että jäsenistön keskuudessa on tällaisesta pitkälle menevästä harkinnasta esiintynyt kirpeätäkin arvostelua. Kaikki tämä ei kuitenkaan estä toteamasta, että pääpiirteissään tällainen käytäntö lienee vahvasti puolustettavissa, joskin johdon vastuu on huomattavan suuri.
Edellä esitetty riittänee - ainakin tässä vaiheessa - osoittamaan ettei työtaistelulla uhkaaminen tai lakko voi olla terroria, koska kysymyksessä on laillisesti tunnustetut menettelytavat. Syyn täytynee siis olla toisaalla. Tällöin jää ainoaksi mahdollisuudeksi kysymys siitä ovatko ammatillisen järjestön vaatimukset olleet siinä määrin liiallisia, että lain ja sopimusten edellyttämän neuvottelumenetelmän puitteissa ei niihin ole voitu myöntyä ja näin on syntynyt sovittamaton ristiriita. Kun edellämainitun keskitetyn järjestelmän mukaan SAK:n johto päättää lopullisesta lakkoluvasta ja siten lakon alkamisen edellytysten pitäisi olla samalla vaa'alla punnittuja, en tässä yhteydessä puutu mihinkään yksityiskohtiin, vaan yritän tarkastella kysymystä hieman suurempien mittojen valossa.
Saanen jättää keskustelun ulkopuolelle vv. 1905 ja 1917 kaksi suurlakkoa maassamme ja sen työväenliikkeen historiassa tyytymällä vain toteamukseen, että myös näiden yhteydessä lienee puhuttu ammattiyhdistysterrorista, mutta ajan aaltojen tyynnyttyä yleisesti tunnustetaan niillä olleen vaikutuksensa - vaatimuksistaan johtuen - maamme itsenäisyyden ja kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen kehittymiseen. Monen mielestä niiden panos on ollut jopa ratkaiseva. Tyydyttäköön siis tarkastelemaan vaikkapa vain toisen maailmansodan jälkeisiä vaiheita.
Ammattiyhdistysterrorista puhuttaessa pyritään porvarillisessa leirissä mielellään unohtamaan muutamia tosiasioita, joiden merkitys palkannauttijain vaatimusten oikeutusta punnittaessa on kuitenkin melkoinen etten sanoisi ratkaiseva. En puutu tässä muistuttamaan porvariston mieleen työväestön osuuttaa maamme itsenäisyyden puolustamisessa, koska sen merkityksen ja arvon pitäisi porvarien laajalti ja innokkaasti käyttämän fraseologian puitteissa muutenkin olevan selvän ja sinänsä todistavan, että palkannauttijat ammatillisen järjestönsä puitteissa siinä määrin kuin mikä tahansa muu ryhmä ovat oikeutettuja esittämään käsityksiään ja vaatimuksiaan heitä koskevissa maamme asiain hoidossa. Sen sijaan haluaisin jokaisen palauttavan mieleensä mahdollisimman elävän kuvan olosuhteista maassamme täsmälleen kymmenen vuotta sitten.
Silloin oli raskas sota kauhuineen taakse jäänyttä elämää. Edessä oli kysymys miten selvitä seurauksista. Kannettavana oli valtavat jälleenrakennustehtävät, sotakorvaus, puolen miljoonan (1/8 osan kansasta) siirtolaisen sijoittaminen uuteen elämään tynkä-Suomen alueella, Lapin jälleenrakentaminen saksalaishävityksen jäljiltä, koko tuotantoelämämme tuotantokyvyn palauttaminen aluksi sodan edelliselle tasolle jne. loputtomiin. Raaka-aineista ja elintarvikkeista - sanalla sanoen kaikesta oli toisaalta valtava puute. Näiden tosiasiain rinnalla rehotti musta pörssi valtavassa laajuudessa satumaisin hinnoin. Tuona aikana varmaan suuri osa kansasta epäili mahdollisuuksiamme nousta ja säilyttää kunniallisesti paikkamme itsenäisten kansakuntien joukossa.
Työväki nojautui ammattiyhdistysliikkeeseen, jossa se näki avaimen tilanteen parantamiseen. Valtava ryntäys jäseniksi nosti SAK:n jäsenmäärän 15 kuukaudessa lähes nelinkertaiseksi eli 86 tuhannesta 350 tuhanteen. Liikkeellä oli ainakin lukumääräistä voimaa ja ken muistaa, muistaa myös varmasti, että henki oli kova. Milloin tahansa olisivat joukot marssineet ja ne uskoivat vahvasti, että jos vain SAK nappia painaa, niin...
Mikä oli silloin ammattiyhdistysliikkeen tie? Valitsiko se terrorin. Tapahtumien kulun pitäisi siinä määrin olla jokaisen muistissa, ettei niitä tässä yhteydessä tarvitsisi yksityiskohtiin mennen kerrata, mutta pienet muistinvirkistykset ovat paikallaan. Palautankin mieleen SAK:n valtuuston v. 1945 hyväksymän ohjelman, jossa selvästi sanottiin ammattiyhdistysliikkeen käsittävän, että sodan jälkien, puutteen ja kurjuuden poistaminen, on mahdollista vain tuotantoamme kohottamalla. Tälle pohjalle voitiin rakentaa koko maamme sodan jälkeinen jälleenrakennusohjelma. Pekkalan hallitus ja silloinen talousneuvosto omaksuivat tämän ohjelman, mutta se oli ammattiyhdistysliikkeen ohjelma ja SAK oli takuumiehenä työntekijöihin päin siitä, että tämä oli oikea tie. Työväestö asetti panoksensa jälleenrakentamisen hyväksi ja se ratkaisi asian ja tavallaan maamme kolmannen itsenäisyystaistelun. Panoksen arvoa korostaakseni muistutan vain niistä olosuhteista, joissa tämä kaikki tapahtui.
Vaikeuksien taakasta olivat mielialat muutenkin alhaalla, mutta tätä lisäsi suuressa määrin myös kommunistien ja Valpon harjoittama terrori. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen ottamasta asenteesta johtui, ettei tämä terrori päässyt ratkaisemaan maamme kohtaloa. Porvarit painoivat siihen aikaan päänsä pensaaseen ja nähtävästi odottivat aikaansa ja nyt ryhdistäytyneinä kohotetaan ohjelmia työväestön lyömiseksi.
Haluan muutamalla sanalla vielä todeta, että ammattiyhdistysliike on käytännössä osoittanut jatkavansa sitä taloudellisen ohjelmallisuuden linjaa, joka sisältyi sodan jälkeiseenkin ohjelmaan. Vakaannuttaminen, tuotannon kohottaminen, täystyöllisyys ja kaikkien näiden yhteistuloksena korkeamman elintason tavottelu on ollut johdonmukaisena vaatimuksena. Jos kaiken edellä esittämäni perusteella ammattiyhdistysliike katsoo jossain vaiheessa oikeudekseen vekselin lunastamisen vaatimista ja tekee sen tarpeen vaatiessa jossakin tilanteessa työtaistelukeinoilla uhaten, ellei muuta mahdollisuutta tyydyttävään ratkaisuun ole, ei sitä kohtuudella voi kutsua terroriksi, vaan oikeutettujen vaatimusten toteuttamiseksi laillisin menettelytavoin. Se, että vastapuoli tällaisessa asiassa ottaa aseekseen väitteen terrorista ei kuitenkaan ole asiaa vaan taktiikkaa.
Kokonaan oman lukunsa ansaitsee kysymys siitä, ovatko ammattiyhdistysliikkeen vaatimukset olleet liian pitkälle meneviä. Siihen voidaan myös puuttua, mutta toisessa yhteydessä.
Puheet ammattiyhdistysterrorista ovat siis helposti torjuttavissa. Ammattiyhdistysliike on täyttänyt velvollisuutensa ja vaatii oikeutensa.
(SAK:n pääsihteerin Olavi Lindblomin kirjoitus 5/1955 Sosialistisessa Aikakauslehdessä)
Otsikkosana on viime aikoina monasti esiintynyt mm. liian pitkälle meneviä vaatimuksia niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi poliittisissa ja talouspoliittisissa keskusteluissa, käytiinpä niitä parlamentin palkeilla tai muualla julkisuudessa. Lähinnä tällä lienee tarkoitettu sitä, että ammattiyhdistysliike on esittänyt liian pitkälle meneviä vaatimuksia niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi. Erityisesti on maamme porvarillisia aineksia kokoomuksesta maalaisliittoon näköjään ärsyttänyt se, että esitettyjä vaatimuksia on tuettu laajakantoisillakin työtaistelu-uhkauksilla tai eräissä tapauksissa jopa ryhdytty lakkoonkin. Mielestäni on täysi syy ryhtyä tarkastelemaan onko tällaisissa väitteissä mitään perää semminkin kun terrorilla - missä muodossa sitä esiintyykin - ei ole laillistettua paikkaa kansanvaltaisessa yhteiskuntaelämässä.
Aihe vaatisi monessa suhteessa syvällisen käsittelyn. Siihen en kuitenkaan lähde, vaan tyydyn ikäänkuin avaamaan keskustelua kysymyksen valottamiseksi "terroriin" osallistuneen kannalta. Ehkäpä muita näkökohtia ilmestyy sitten matkan varrella.
Lähtisin aluksi liikkeelle työtaistelu-uhkauksista ja lakoista. Olen siinä käsityksessä, että ketään ei tarvinne valistaa siinä, että lakko on kaikissa suhteissa tunnustettu lailliseksi aseeksi työntekijöille. Se on sitä sekä lain että työehtosopimuksen puitteissa. Omasta puolestaan ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa itsetarkoituksena, vaan raskaana ja vaarallisena aseena, johon on turvauduttava vain siinä tapauksessa, että muut keinot eivät ole johtaneet toivottuun tai vaihtoehtona tyydyttäväksi katsottuun tulokseen. Työmarkkinajärjestöjen kesken tehdyissä sopimuksissa lakko sopimuksen aikana on yleensä tulkittu sopimusrikkomukseksi, koska sopimuksen ajaksi on tarkoitettu turvata työrauha. Sopimuksilla ja käytännnöllisellä toiminnalla on vakiinnutettu määrätty neuvottelujärjestys, joiden perimmäisenä tarkoituksena on käyttää kaikki mahdolliset keinot ennen kuin työtaistelu on väistämätön tosiasia. Lailla on taas puolestaan varattu yhteiskunnalle mahdollisuus käyttää eri teitä ja keinoja työtaistelun välttämiseksi. Näiden rajoitusten ulkopuolella lakko on täysin laillinen.
Sanoin jo että ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa eikä edes sillä uhkaamista itsetarkoituksena, vaan viimeisenä mahdollisena keinona esitystensä ja vaatimustensa toteuttamiseksi. Kokemuksiin nojautuen on maassamme ainakin SAK:n piirissä menty pitkälle vietyyn keskitykseen, jossa lakosta päättäminen on viime kädessä SAK:n johdon käsissä. Tämä siksi, että käytäntö on osoittanut mahdollisimman perusteellisen harkinnan tarpeelliseksi erehdysten ja virheiden välttämiseksi. Ennen tätä vaihetta on kuitenkin mahdollisen lakon piiriin joutuvien kesken suoritettava suljettu äänestys, jossa lakon kannalla olevien on saatava määräenemmistö. Tästäkään huolimatta ei erehdyksiä ole aina voitu välttää (muist. meijerilakko). Toisaalta on myös muistettava, että jäsenistön keskuudessa on tällaisesta pitkälle menevästä harkinnasta esiintynyt kirpeätäkin arvostelua. Kaikki tämä ei kuitenkaan estä toteamasta, että pääpiirteissään tällainen käytäntö lienee vahvasti puolustettavissa, joskin johdon vastuu on huomattavan suuri.
Edellä esitetty riittänee - ainakin tässä vaiheessa - osoittamaan ettei työtaistelulla uhkaaminen tai lakko voi olla terroria, koska kysymyksessä on laillisesti tunnustetut menettelytavat. Syyn täytynee siis olla toisaalla. Tällöin jää ainoaksi mahdollisuudeksi kysymys siitä ovatko ammatillisen järjestön vaatimukset olleet siinä määrin liiallisia, että lain ja sopimusten edellyttämän neuvottelumenetelmän puitteissa ei niihin ole voitu myöntyä ja näin on syntynyt sovittamaton ristiriita. Kun edellämainitun keskitetyn järjestelmän mukaan SAK:n johto päättää lopullisesta lakkoluvasta ja siten lakon alkamisen edellytysten pitäisi olla samalla vaa'alla punnittuja, en tässä yhteydessä puutu mihinkään yksityiskohtiin, vaan yritän tarkastella kysymystä hieman suurempien mittojen valossa.
Saanen jättää keskustelun ulkopuolelle vv. 1905 ja 1917 kaksi suurlakkoa maassamme ja sen työväenliikkeen historiassa tyytymällä vain toteamukseen, että myös näiden yhteydessä lienee puhuttu ammattiyhdistysterrorista, mutta ajan aaltojen tyynnyttyä yleisesti tunnustetaan niillä olleen vaikutuksensa - vaatimuksistaan johtuen - maamme itsenäisyyden ja kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen kehittymiseen. Monen mielestä niiden panos on ollut jopa ratkaiseva. Tyydyttäköön siis tarkastelemaan vaikkapa vain toisen maailmansodan jälkeisiä vaiheita.
Ammattiyhdistysterrorista puhuttaessa pyritään porvarillisessa leirissä mielellään unohtamaan muutamia tosiasioita, joiden merkitys palkannauttijain vaatimusten oikeutusta punnittaessa on kuitenkin melkoinen etten sanoisi ratkaiseva. En puutu tässä muistuttamaan porvariston mieleen työväestön osuuttaa maamme itsenäisyyden puolustamisessa, koska sen merkityksen ja arvon pitäisi porvarien laajalti ja innokkaasti käyttämän fraseologian puitteissa muutenkin olevan selvän ja sinänsä todistavan, että palkannauttijat ammatillisen järjestönsä puitteissa siinä määrin kuin mikä tahansa muu ryhmä ovat oikeutettuja esittämään käsityksiään ja vaatimuksiaan heitä koskevissa maamme asiain hoidossa. Sen sijaan haluaisin jokaisen palauttavan mieleensä mahdollisimman elävän kuvan olosuhteista maassamme täsmälleen kymmenen vuotta sitten.
Silloin oli raskas sota kauhuineen taakse jäänyttä elämää. Edessä oli kysymys miten selvitä seurauksista. Kannettavana oli valtavat jälleenrakennustehtävät, sotakorvaus, puolen miljoonan (1/8 osan kansasta) siirtolaisen sijoittaminen uuteen elämään tynkä-Suomen alueella, Lapin jälleenrakentaminen saksalaishävityksen jäljiltä, koko tuotantoelämämme tuotantokyvyn palauttaminen aluksi sodan edelliselle tasolle jne. loputtomiin. Raaka-aineista ja elintarvikkeista - sanalla sanoen kaikesta oli toisaalta valtava puute. Näiden tosiasiain rinnalla rehotti musta pörssi valtavassa laajuudessa satumaisin hinnoin. Tuona aikana varmaan suuri osa kansasta epäili mahdollisuuksiamme nousta ja säilyttää kunniallisesti paikkamme itsenäisten kansakuntien joukossa.
Työväki nojautui ammattiyhdistysliikkeeseen, jossa se näki avaimen tilanteen parantamiseen. Valtava ryntäys jäseniksi nosti SAK:n jäsenmäärän 15 kuukaudessa lähes nelinkertaiseksi eli 86 tuhannesta 350 tuhanteen. Liikkeellä oli ainakin lukumääräistä voimaa ja ken muistaa, muistaa myös varmasti, että henki oli kova. Milloin tahansa olisivat joukot marssineet ja ne uskoivat vahvasti, että jos vain SAK nappia painaa, niin...
Mikä oli silloin ammattiyhdistysliikkeen tie? Valitsiko se terrorin. Tapahtumien kulun pitäisi siinä määrin olla jokaisen muistissa, ettei niitä tässä yhteydessä tarvitsisi yksityiskohtiin mennen kerrata, mutta pienet muistinvirkistykset ovat paikallaan. Palautankin mieleen SAK:n valtuuston v. 1945 hyväksymän ohjelman, jossa selvästi sanottiin ammattiyhdistysliikkeen käsittävän, että sodan jälkien, puutteen ja kurjuuden poistaminen, on mahdollista vain tuotantoamme kohottamalla. Tälle pohjalle voitiin rakentaa koko maamme sodan jälkeinen jälleenrakennusohjelma. Pekkalan hallitus ja silloinen talousneuvosto omaksuivat tämän ohjelman, mutta se oli ammattiyhdistysliikkeen ohjelma ja SAK oli takuumiehenä työntekijöihin päin siitä, että tämä oli oikea tie. Työväestö asetti panoksensa jälleenrakentamisen hyväksi ja se ratkaisi asian ja tavallaan maamme kolmannen itsenäisyystaistelun. Panoksen arvoa korostaakseni muistutan vain niistä olosuhteista, joissa tämä kaikki tapahtui.
Vaikeuksien taakasta olivat mielialat muutenkin alhaalla, mutta tätä lisäsi suuressa määrin myös kommunistien ja Valpon harjoittama terrori. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen ottamasta asenteesta johtui, ettei tämä terrori päässyt ratkaisemaan maamme kohtaloa. Porvarit painoivat siihen aikaan päänsä pensaaseen ja nähtävästi odottivat aikaansa ja nyt ryhdistäytyneinä kohotetaan ohjelmia työväestön lyömiseksi.
Haluan muutamalla sanalla vielä todeta, että ammattiyhdistysliike on käytännössä osoittanut jatkavansa sitä taloudellisen ohjelmallisuuden linjaa, joka sisältyi sodan jälkeiseenkin ohjelmaan. Vakaannuttaminen, tuotannon kohottaminen, täystyöllisyys ja kaikkien näiden yhteistuloksena korkeamman elintason tavottelu on ollut johdonmukaisena vaatimuksena. Jos kaiken edellä esittämäni perusteella ammattiyhdistysliike katsoo jossain vaiheessa oikeudekseen vekselin lunastamisen vaatimista ja tekee sen tarpeen vaatiessa jossakin tilanteessa työtaistelukeinoilla uhaten, ellei muuta mahdollisuutta tyydyttävään ratkaisuun ole, ei sitä kohtuudella voi kutsua terroriksi, vaan oikeutettujen vaatimusten toteuttamiseksi laillisin menettelytavoin. Se, että vastapuoli tällaisessa asiassa ottaa aseekseen väitteen terrorista ei kuitenkaan ole asiaa vaan taktiikkaa.
Kokonaan oman lukunsa ansaitsee kysymys siitä, ovatko ammattiyhdistysliikkeen vaatimukset olleet liian pitkälle meneviä. Siihen voidaan myös puuttua, mutta toisessa yhteydessä.
Puheet ammattiyhdistysterrorista ovat siis helposti torjuttavissa. Ammattiyhdistysliike on täyttänyt velvollisuutensa ja vaatii oikeutensa.
(SAK:n pääsihteerin Olavi Lindblomin kirjoitus 5/1955 Sosialistisessa Aikakauslehdessä)
Onko aatteessamme korjattavaa?
Lomakohteen kirjastossa alkaa minulle tuntematon henkilö nimeltä Erkki Könkkölä kuvata kuusikymmentä vuotta sitten ilmestyneen Sosialistisen Aikakauslehden kautta sosialidemokratian syvintä olemusta. Tässä otteita hänen sanomastaan:
"Sosialidemokratian elävästä ja ajankohtaisesta sisällöstä ei vain saisi koskaan puuttua eräs seikka: kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttaminen. Käsittääkseni on kyllä Suomen Sosialidemokratia tämän yleensä muistanutkin, mutta silti on jossakin sosiaalisessa aatteellisuudessa ja yhteiskunnallisessa parannustyössä joskus unohdettu kaikkein heikoimmat samalla, kun on askarreltu muutenkin toimeentulevien elinehtojen parantamiseksi. Raamatussa oleva kertomus laupiaasta samarialaisesta on verraton esimerkki aatteellisuudesta, joka puuhailee ylevissä asioissa, mutta unohtaa kaikkein tärkeimmän ja kaikkein eniten apua tarvitsevan, joka useinkaan ei ole kaukana. Sosialidemokraattisen aatteellisuuden tulisi kuin silmäterää suojella tuota "laupiaan samarialaisen" mieltä eli sosiaalisesti herkkää omaatuntoa, joka huomaa kipeimmän avun tarpeen. Milloinkaan ei saisi minkään sinänsä hyvien päämäärien tavoittamisessa unohtaa kaikkein suurimmassa hädässä olevia.
Sosialidemokratia on aate, jonka mukaan valtiovallan mielipiteeksi on saatava enemmistön mielipide ja aate. joka ei halua toiminnassaan ja päämääriensä tavoittamisessa käyttää mitään pakkoa tai väkivaltaa. Silti riippuu sosialidemokratian, kuten kaiken aatteellisuuden, menestys viime kädessä enemmän sen aktiivisten, toimivien kannattajien aatteellisesta voimakkuudesta kuin suurista äänestäjämassoista. Kristus valloitti maailman vain kaksitoista apostolia alkuperäisenä kannattajajoukkonaan ja kourallinen aatteenmiehiä Leningradissa teki Venäjästä kommunistisen maailmanvallan. Sosialidemokraattisen työväenliikkeenkin läpimurto on viime kädessä riippunut sen, itse asiassa suhteellisen vähälukuisen, aatteellisen ydinjoukon siveellisestä ja aatteellisesta voimasta. Vaikka demokratiamme sääntöjen mukaan enemmistö saa määrätä ja esimerkiksi valtiollisessa elämässä pitäisi tämän mukaisesti eduskuntaryhmän suuruuden olla tavoiteltavimman päämäärän - niinkuin tärkeä onkin - niin on sittenkin sitäkin tärkeämpi sosialidemokraattien siveellinen ja aatteellinen laatu. Juuri valtiollisessa elämässäkin viime kädessä merkitsee sosialidemokratian kannattajien ja poliitikkojen laatu enemmän kuin heidän määränsä. Tämä on mielestäni selitysperuste sosialidemokratiamme sodanjälkeisillekin menestyksille ja voitoille.
Sosialidemokratia on esiintynyt yhteiskunnallisena, taloudellisena ja sivistyksellisenä herätys- ja uudistusliikkeenä, mutta se on aina ollut myös siveellinen aate ja asettanut eetillisiä vaatimuksia kannattajilleen. Kaikkien sosialidemokratian oppien, Marxista alkaen, perustana ovat olleet sivistyslain tietyt vaatimukset. Sosialidemokratian siveellisyyden pääperiaatetta, sosiaalista mielenlaatua, kaikkien ihmisten oikeutta riittävään toimeentuloon ja sivistykseen sekä yhteiskunnan edun asettamista yksityisen edelle, vastaa kristillisessa siveysopissa lähimmäisenrakkauden käsky.
Sosialidemokraattisen siveyskäsityksen mukaan on erikoisesti henkilökohtaisen rikastumisen tavoitteleminen erityisen tuomittavaa. Yksilön taloudellisen ponnistelun päämääränä tulee tietysti olla hänen oma toimeentulonsa, mutta ei hänen omansa, vaan yhteiskunnan rikastuminen. Henkilökohtaisen rikastumisen tavoittaminen ylimpänä päämääränä eli ahneus on juuri siveellinen vika, joka varmimmin tappaa harrastajassaan kaiken aatteellisuuden. Ihmisellä voi olla suuriakin siveellisiä puutteita ja hän voi silti olla korkeasti aatteellinen, ellei hän ole ahne.
Kansainvälisyys on aina ollut eräs sosialidemokratian aatteellisuuden ydinkohdista. Olisiko tässä suhteessa tapahtumassa muutos työväenliikkeen alkuaikoihin nähden, tai olisiko tuota muutosta ainakin tavoiteltava? Alunperin kai käsitettiin kansainvälisyys pääasiassa köyhälistön voiman kokoamiseksi yhteistä vastustajaa vastaan tai yhteisen vallankumouksen valmistamiseksi. Kansainvälisesti yhtyneellä sosialidemokraattisella voimalla on tietysti vieläkin merkitystä yksin jo maailmanrauhankin takia, mutta olisikohan sosialidemokratian kansainvälisyydessä oleva tästä lähtien pääpaino auttavan käden ojentamisessa aina sinne, missä sosiaalista hätää enimmin esiintyy? Tällaisen kansainvälisyyden omaksuminen tulee tietysti sitä tärkeämmäksi, mitä lähemmäksi kunkin maan sosialidemokratia pääsee omia kotoisia päämääriään.
Ote (Erkki Könkkölän kirjoituksesta Sosialistisessa Aikakauslehdessä 3/1955)
"Sosialidemokratian elävästä ja ajankohtaisesta sisällöstä ei vain saisi koskaan puuttua eräs seikka: kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttaminen. Käsittääkseni on kyllä Suomen Sosialidemokratia tämän yleensä muistanutkin, mutta silti on jossakin sosiaalisessa aatteellisuudessa ja yhteiskunnallisessa parannustyössä joskus unohdettu kaikkein heikoimmat samalla, kun on askarreltu muutenkin toimeentulevien elinehtojen parantamiseksi. Raamatussa oleva kertomus laupiaasta samarialaisesta on verraton esimerkki aatteellisuudesta, joka puuhailee ylevissä asioissa, mutta unohtaa kaikkein tärkeimmän ja kaikkein eniten apua tarvitsevan, joka useinkaan ei ole kaukana. Sosialidemokraattisen aatteellisuuden tulisi kuin silmäterää suojella tuota "laupiaan samarialaisen" mieltä eli sosiaalisesti herkkää omaatuntoa, joka huomaa kipeimmän avun tarpeen. Milloinkaan ei saisi minkään sinänsä hyvien päämäärien tavoittamisessa unohtaa kaikkein suurimmassa hädässä olevia.
Sosialidemokratia on aate, jonka mukaan valtiovallan mielipiteeksi on saatava enemmistön mielipide ja aate. joka ei halua toiminnassaan ja päämääriensä tavoittamisessa käyttää mitään pakkoa tai väkivaltaa. Silti riippuu sosialidemokratian, kuten kaiken aatteellisuuden, menestys viime kädessä enemmän sen aktiivisten, toimivien kannattajien aatteellisesta voimakkuudesta kuin suurista äänestäjämassoista. Kristus valloitti maailman vain kaksitoista apostolia alkuperäisenä kannattajajoukkonaan ja kourallinen aatteenmiehiä Leningradissa teki Venäjästä kommunistisen maailmanvallan. Sosialidemokraattisen työväenliikkeenkin läpimurto on viime kädessä riippunut sen, itse asiassa suhteellisen vähälukuisen, aatteellisen ydinjoukon siveellisestä ja aatteellisesta voimasta. Vaikka demokratiamme sääntöjen mukaan enemmistö saa määrätä ja esimerkiksi valtiollisessa elämässä pitäisi tämän mukaisesti eduskuntaryhmän suuruuden olla tavoiteltavimman päämäärän - niinkuin tärkeä onkin - niin on sittenkin sitäkin tärkeämpi sosialidemokraattien siveellinen ja aatteellinen laatu. Juuri valtiollisessa elämässäkin viime kädessä merkitsee sosialidemokratian kannattajien ja poliitikkojen laatu enemmän kuin heidän määränsä. Tämä on mielestäni selitysperuste sosialidemokratiamme sodanjälkeisillekin menestyksille ja voitoille.
Sosialidemokratia on esiintynyt yhteiskunnallisena, taloudellisena ja sivistyksellisenä herätys- ja uudistusliikkeenä, mutta se on aina ollut myös siveellinen aate ja asettanut eetillisiä vaatimuksia kannattajilleen. Kaikkien sosialidemokratian oppien, Marxista alkaen, perustana ovat olleet sivistyslain tietyt vaatimukset. Sosialidemokratian siveellisyyden pääperiaatetta, sosiaalista mielenlaatua, kaikkien ihmisten oikeutta riittävään toimeentuloon ja sivistykseen sekä yhteiskunnan edun asettamista yksityisen edelle, vastaa kristillisessa siveysopissa lähimmäisenrakkauden käsky.
Sosialidemokraattisen siveyskäsityksen mukaan on erikoisesti henkilökohtaisen rikastumisen tavoitteleminen erityisen tuomittavaa. Yksilön taloudellisen ponnistelun päämääränä tulee tietysti olla hänen oma toimeentulonsa, mutta ei hänen omansa, vaan yhteiskunnan rikastuminen. Henkilökohtaisen rikastumisen tavoittaminen ylimpänä päämääränä eli ahneus on juuri siveellinen vika, joka varmimmin tappaa harrastajassaan kaiken aatteellisuuden. Ihmisellä voi olla suuriakin siveellisiä puutteita ja hän voi silti olla korkeasti aatteellinen, ellei hän ole ahne.
Kansainvälisyys on aina ollut eräs sosialidemokratian aatteellisuuden ydinkohdista. Olisiko tässä suhteessa tapahtumassa muutos työväenliikkeen alkuaikoihin nähden, tai olisiko tuota muutosta ainakin tavoiteltava? Alunperin kai käsitettiin kansainvälisyys pääasiassa köyhälistön voiman kokoamiseksi yhteistä vastustajaa vastaan tai yhteisen vallankumouksen valmistamiseksi. Kansainvälisesti yhtyneellä sosialidemokraattisella voimalla on tietysti vieläkin merkitystä yksin jo maailmanrauhankin takia, mutta olisikohan sosialidemokratian kansainvälisyydessä oleva tästä lähtien pääpaino auttavan käden ojentamisessa aina sinne, missä sosiaalista hätää enimmin esiintyy? Tällaisen kansainvälisyyden omaksuminen tulee tietysti sitä tärkeämmäksi, mitä lähemmäksi kunkin maan sosialidemokratia pääsee omia kotoisia päämääriään.
Ote (Erkki Könkkölän kirjoituksesta Sosialistisessa Aikakauslehdessä 3/1955)
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
demokratia elämäntapana,
Sosialidemokratia
tiistai 24. marraskuuta 2015
Yrjö Kallinen politiikan moraalista
Yrjö Kallinen:
Politiikan moraalista
"Jos joku lukijoista sattuisi muistamaan erään radioesitykseni "Moraalisista ennakkoluuloista" - esitys sai myöhemmin painetun asun Werner Söderströmin julkaisemassa puheiden kokoelmassa - niin hän varmaan oudostelisi sitä, että tällä kertaa puhun moraalista politiikan yhteydessä. Silloinhan rohkenin väittää, että koko moraalia tarvitsemme vain silloin, kun sydämestämme on sammunut luonnollinen myötätunto lähimmäisiämme kohtaan ja eritoten silloin, kun omahyväisyytemme ja kovuutemme tarvitsevat pyhäpukua.
Asia on kuitenkin siten, että emme voi hyljätä käytännöstä jotakin sanaa sen vuoksi, että sitä myös väärinkäytetään. Emme voi esim. lakata puhumasta rauhasta, vaikka näemmekin kaikkialla varustauduttavan sotaan rauhan nimessä.
Totta puhuen tämän kertainen aihenimi: "Politiikan moraali", on minulle annettu ja samallla ehdotettu, että maailmaa aika kauan vaeltaneena ja sitä puolelta jos toiseltakin tarkastelleena ihmisenä sanoisin siitä muutaman sanan.
---
Esitän tässä erään ajatuksen, joka käsittääkseni on teoreettisesti täysin looginen ja jota tosiasiat tukevat. --- Ajatus on tämä:
Luonnossa, historiassa ja ihmiselämässä ympärillämme ei ole mitään irrallista. Sotakaan ei ole, äärimmäisyyden esille ottaaksemme, mikään irrallinen ilmiö. Sen syynä eivät ole aseistetut armeijat, kuten antimilitaristit usein kuvittelevat. Aseistautuminen tietysti aina johtaa vasta-aseistautumiseen, ja kilpavarustelu päätyy sotaan. Mutta kilpavarustelun ja sodan syyt, samoin poliittisen tiimellyksen ja sen moraalittomuuden juuret ovat jokapäiväisessä elämässämme, yleisesti vallitsevissa arvostuksissamme, uskomuksissamme ja pyrkimyksissämme.
---
Niin kauan kuin yleisesti uskomme keskinäisen kilpailun sekä arvoon että väistämättömyyteen, elämä tulee olemaan pääasiallisesti kilpailua, taistelua ja sotaa. Ja niin kauan kuin tämä asiantila vallitsee, se selvästi näyttää ainoalta mahdolliselta. Taistelun, etuilemisen, toisten yläpuolelle kiipeämisen tila todellistaa ja tarpeellistaa itsensä siten, että kaikki muunlainen tuntuu ilmeisen mahdottomalta, naurettavalta tai vaaralliseltakin.
---
Kun uskomme, että ihminen on ihmiselle susi, kuten jo vanhassa latinassa sanottiin, niin elämä muodostuu susien elämäksi. Jos joku rohkenee esittää toisenlaisen olotilan mahdollisuutta, hänet on helppo nujertaa sanomalla: Katso miten lampaiden käy tässä susien maailmassa! Susimaisuus kuvastuu tajuumme tosiasiana. Sen vaihtoehdoksi asetamme lammasmaisuuden, emme suinkaan edes hevosmaisuutta, ihmismäisyydestä puhumattakaan.
Susimaisuus ihmisessä tarvitsee kiihokkeita ja siksi ajattelunkin täytyy olla jyrkkien vastakohtien sävyttämää, väkevää, dramaattista. Vaihtoehtoina siis ovat joko susimaisuus tai lammasmaisuus. Mikä tehoava realismi tuntuukaan tällöin olevan alati toistetussa ohjesanassa: Syö tai tule syödyksi!
---
Onko ihme, jos nuorisomme valitsee n.s. realismin tien, jonka päässä viittoo menestys, kunnia ja ehkä nimi historiaan? Lapsesta pitäen meille taotaan päähän sekä kotona että koulussa menestymisen, toisten edelle pääsemisen aatetta ja tahtoa. Meidät kasvatetaan elämäntaistelua varten, meitä aseistetaan tiedoilla ja taidoilla, jotta voittaisimme tuossa taistelussa, saisimme paljon toisten saadessa vähän.
---
Mitä sitten on politiikka? Sehän ei ole eikä voi olla mitään muuta kuin yleisesti vallitsevassa kilpailun ja taistelun tilassa esiintyvien pyrkimys- ja voimatihentymien huipentunutta kamppailua. Joskus on käytetty vertausta jonka mukaan poliitikko on keihään kärki, mutta keihään vartta pitelee hänen takanaan oleva eturyhmitys, puolue tai kansa. Vertaukset ontuvat, sillä poliitikko on myös jossakin määrin omaehtoinen tekijä, mutta sellaisenakin hänen täytyy olla toimeenpanija, jossa huipentuu, pelkistyy ja terävöityy takanaolevien voitontahto.
---
Tätä siis tahdon sanoa: Politiikan moraalissa ja moraalittomuudessa tulee esille yleisen elämänmenomme moraali ja moraalittomuus. Jos kerta pidämme realistisena ajatteluna ihmisen vertaamista suteen ja kansoja susilaumoihin, jotka hyökkäävät ilman muuta jokaisen puolustuskyvyttömän kimppuun, niin totta maar tämän kaltaisen "reaalitajun" mukaisesti panemme politiikkaa hoitelemaan pitkähampaisimmat sudet.
---
Hitler oli kirotun oikeassa sanoessaan, että jos hän onnistuu, niin myöhemmät sukupolvet tulevat ylistämään häntä eikä juuri kukaan kysy, minkälaisin menetelmin hän voitti. Saman tietää ja samaan uskoo minkä tahansa ideologian esille nostama vahva mies. Häikäilemättömimmät tyypit rynnistävät valtaan ei vain siellä, missä diktatuurin aate avoimesti tunnustetaan, vaan myös siellä, missä kansanvallasta enimmin puhutaan.
---
Tuhoamisvälineemme ovat rajattomasti tehokkaammat kuin petoeläimen välineet, ja jos siitä huolimatta elämme petoeläimen tavoin, tulos on ilman muuta selvä.
---
Maailman mieletön kompuroiminen kohti kuilua osoittaa, että arvokas on hyljätty ja arvoton on omaksuttu. Ja niinpä politiikkakin, ja eritoten se, mikä upeilee n.s. "reaalipolitiikan" nimellä, on suurimmalta osaltaan taikauskoista mammonan palvontaa, pimeätä ideologiaa, uskoa sanan kehnoimmassa mielessä ja kelpaa elämänohjeeksi vain siinä tapauksessa, että hyväksymme yhteisen tuhon tavoittelemisen arvoiseksi päämääräksi.
---
Lännen johtavat poliitikot vakuuttavat meille tuon tuostakin: Kommunistien johtajat ovat reaalipoliitikkoja - he kunnioittavat voimaa ja vain voimaa! Tämä sanotaan puolittaen ylistäen, koska samanlainen reaalipolitiikan käsitys on sanojilla itselläänkin. Natsien oppi rajoittamattoman julmuuden periaatteineen oli ja on vain puhtaaksi viljeltyä "reaalipolitiikkaa", joskin laskelmiin pääsi pujahtamaan virheitä.
---
Missähän olisi, tällä pienellä pallollamme maa ja kansa, joka kaiuttaisi herätyshuudon sanoutumalla irti tuosta kivikauden uskosta, jollainen atomikaudella merkitsee vain tuhoa, eikä mitään muuta kuin tuhoa? Missä olisi kansa, kyllin valveutunut, rohkea ja luja osoittaakseen kansoille tien rauhaan hylkäämällä sodan kerta kaikkiaan, takomalla miekat auroiksi ja astumalla rauhan tilaan keneltäkään aseellista suojaa anelematta? - Carlyle lupasi nuorille mahdollisuuden piirtää taivaanlakeen kertomuksen sankarillisesta elämästä: mitähän jos jokin kansa piirtäisi sekä taivaanlakeen että ihmissuvun historiaan kertomuksen tietoisesta siirtymisestä petoeläinperinteistä ihmisyyden aikakauteen? Kukapa tietää, mitä kauaskantoisia seuraamuksia moisella teolla saattaisi olla ajankohtana, jolloin järkevimmät kaikkialla käsittävät ihmissuvun olemassaolon olevan vaakalaudalla hetkestä hetkeen."
(Yrjö Kallisen kirjoitus on julkaistu kokonaisuudessaan Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 3/1955)
Politiikan moraalista
"Jos joku lukijoista sattuisi muistamaan erään radioesitykseni "Moraalisista ennakkoluuloista" - esitys sai myöhemmin painetun asun Werner Söderströmin julkaisemassa puheiden kokoelmassa - niin hän varmaan oudostelisi sitä, että tällä kertaa puhun moraalista politiikan yhteydessä. Silloinhan rohkenin väittää, että koko moraalia tarvitsemme vain silloin, kun sydämestämme on sammunut luonnollinen myötätunto lähimmäisiämme kohtaan ja eritoten silloin, kun omahyväisyytemme ja kovuutemme tarvitsevat pyhäpukua.
Asia on kuitenkin siten, että emme voi hyljätä käytännöstä jotakin sanaa sen vuoksi, että sitä myös väärinkäytetään. Emme voi esim. lakata puhumasta rauhasta, vaikka näemmekin kaikkialla varustauduttavan sotaan rauhan nimessä.
Totta puhuen tämän kertainen aihenimi: "Politiikan moraali", on minulle annettu ja samallla ehdotettu, että maailmaa aika kauan vaeltaneena ja sitä puolelta jos toiseltakin tarkastelleena ihmisenä sanoisin siitä muutaman sanan.
---
Esitän tässä erään ajatuksen, joka käsittääkseni on teoreettisesti täysin looginen ja jota tosiasiat tukevat. --- Ajatus on tämä:
Luonnossa, historiassa ja ihmiselämässä ympärillämme ei ole mitään irrallista. Sotakaan ei ole, äärimmäisyyden esille ottaaksemme, mikään irrallinen ilmiö. Sen syynä eivät ole aseistetut armeijat, kuten antimilitaristit usein kuvittelevat. Aseistautuminen tietysti aina johtaa vasta-aseistautumiseen, ja kilpavarustelu päätyy sotaan. Mutta kilpavarustelun ja sodan syyt, samoin poliittisen tiimellyksen ja sen moraalittomuuden juuret ovat jokapäiväisessä elämässämme, yleisesti vallitsevissa arvostuksissamme, uskomuksissamme ja pyrkimyksissämme.
---
Niin kauan kuin yleisesti uskomme keskinäisen kilpailun sekä arvoon että väistämättömyyteen, elämä tulee olemaan pääasiallisesti kilpailua, taistelua ja sotaa. Ja niin kauan kuin tämä asiantila vallitsee, se selvästi näyttää ainoalta mahdolliselta. Taistelun, etuilemisen, toisten yläpuolelle kiipeämisen tila todellistaa ja tarpeellistaa itsensä siten, että kaikki muunlainen tuntuu ilmeisen mahdottomalta, naurettavalta tai vaaralliseltakin.
---
Kun uskomme, että ihminen on ihmiselle susi, kuten jo vanhassa latinassa sanottiin, niin elämä muodostuu susien elämäksi. Jos joku rohkenee esittää toisenlaisen olotilan mahdollisuutta, hänet on helppo nujertaa sanomalla: Katso miten lampaiden käy tässä susien maailmassa! Susimaisuus kuvastuu tajuumme tosiasiana. Sen vaihtoehdoksi asetamme lammasmaisuuden, emme suinkaan edes hevosmaisuutta, ihmismäisyydestä puhumattakaan.
Susimaisuus ihmisessä tarvitsee kiihokkeita ja siksi ajattelunkin täytyy olla jyrkkien vastakohtien sävyttämää, väkevää, dramaattista. Vaihtoehtoina siis ovat joko susimaisuus tai lammasmaisuus. Mikä tehoava realismi tuntuukaan tällöin olevan alati toistetussa ohjesanassa: Syö tai tule syödyksi!
---
Onko ihme, jos nuorisomme valitsee n.s. realismin tien, jonka päässä viittoo menestys, kunnia ja ehkä nimi historiaan? Lapsesta pitäen meille taotaan päähän sekä kotona että koulussa menestymisen, toisten edelle pääsemisen aatetta ja tahtoa. Meidät kasvatetaan elämäntaistelua varten, meitä aseistetaan tiedoilla ja taidoilla, jotta voittaisimme tuossa taistelussa, saisimme paljon toisten saadessa vähän.
---
Mitä sitten on politiikka? Sehän ei ole eikä voi olla mitään muuta kuin yleisesti vallitsevassa kilpailun ja taistelun tilassa esiintyvien pyrkimys- ja voimatihentymien huipentunutta kamppailua. Joskus on käytetty vertausta jonka mukaan poliitikko on keihään kärki, mutta keihään vartta pitelee hänen takanaan oleva eturyhmitys, puolue tai kansa. Vertaukset ontuvat, sillä poliitikko on myös jossakin määrin omaehtoinen tekijä, mutta sellaisenakin hänen täytyy olla toimeenpanija, jossa huipentuu, pelkistyy ja terävöityy takanaolevien voitontahto.
---
Tätä siis tahdon sanoa: Politiikan moraalissa ja moraalittomuudessa tulee esille yleisen elämänmenomme moraali ja moraalittomuus. Jos kerta pidämme realistisena ajatteluna ihmisen vertaamista suteen ja kansoja susilaumoihin, jotka hyökkäävät ilman muuta jokaisen puolustuskyvyttömän kimppuun, niin totta maar tämän kaltaisen "reaalitajun" mukaisesti panemme politiikkaa hoitelemaan pitkähampaisimmat sudet.
---
Hitler oli kirotun oikeassa sanoessaan, että jos hän onnistuu, niin myöhemmät sukupolvet tulevat ylistämään häntä eikä juuri kukaan kysy, minkälaisin menetelmin hän voitti. Saman tietää ja samaan uskoo minkä tahansa ideologian esille nostama vahva mies. Häikäilemättömimmät tyypit rynnistävät valtaan ei vain siellä, missä diktatuurin aate avoimesti tunnustetaan, vaan myös siellä, missä kansanvallasta enimmin puhutaan.
---
Tuhoamisvälineemme ovat rajattomasti tehokkaammat kuin petoeläimen välineet, ja jos siitä huolimatta elämme petoeläimen tavoin, tulos on ilman muuta selvä.
---
Maailman mieletön kompuroiminen kohti kuilua osoittaa, että arvokas on hyljätty ja arvoton on omaksuttu. Ja niinpä politiikkakin, ja eritoten se, mikä upeilee n.s. "reaalipolitiikan" nimellä, on suurimmalta osaltaan taikauskoista mammonan palvontaa, pimeätä ideologiaa, uskoa sanan kehnoimmassa mielessä ja kelpaa elämänohjeeksi vain siinä tapauksessa, että hyväksymme yhteisen tuhon tavoittelemisen arvoiseksi päämääräksi.
---
Lännen johtavat poliitikot vakuuttavat meille tuon tuostakin: Kommunistien johtajat ovat reaalipoliitikkoja - he kunnioittavat voimaa ja vain voimaa! Tämä sanotaan puolittaen ylistäen, koska samanlainen reaalipolitiikan käsitys on sanojilla itselläänkin. Natsien oppi rajoittamattoman julmuuden periaatteineen oli ja on vain puhtaaksi viljeltyä "reaalipolitiikkaa", joskin laskelmiin pääsi pujahtamaan virheitä.
---
Missähän olisi, tällä pienellä pallollamme maa ja kansa, joka kaiuttaisi herätyshuudon sanoutumalla irti tuosta kivikauden uskosta, jollainen atomikaudella merkitsee vain tuhoa, eikä mitään muuta kuin tuhoa? Missä olisi kansa, kyllin valveutunut, rohkea ja luja osoittaakseen kansoille tien rauhaan hylkäämällä sodan kerta kaikkiaan, takomalla miekat auroiksi ja astumalla rauhan tilaan keneltäkään aseellista suojaa anelematta? - Carlyle lupasi nuorille mahdollisuuden piirtää taivaanlakeen kertomuksen sankarillisesta elämästä: mitähän jos jokin kansa piirtäisi sekä taivaanlakeen että ihmissuvun historiaan kertomuksen tietoisesta siirtymisestä petoeläinperinteistä ihmisyyden aikakauteen? Kukapa tietää, mitä kauaskantoisia seuraamuksia moisella teolla saattaisi olla ajankohtana, jolloin järkevimmät kaikkialla käsittävät ihmissuvun olemassaolon olevan vaakalaudalla hetkestä hetkeen."
(Yrjö Kallisen kirjoitus on julkaistu kokonaisuudessaan Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 3/1955)
Tunnisteet:
kosminen tietoisuus,
tuhoavuus,
vieraantuminen,
äidinrakkaus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)