Taiteettoman taiteen tavoittelusta

Tämän blogini nimi on "Kuuta osoittava sormi" joka viittaa zeniläiseen koaniin ja siinä mestarin tokaisuun:"Kuuta osoittava sormi ei ole kuu vaan sormi." Tämä tokaisu muodostui minulle tärkeäksi jo 1970-luvulla, kun käytiin kamppailua työväenliikkeen ja koko maan suunnasta. Sosialidemokratian rinnalla ja suuren naapurin Neuvostoliiton tukemana työväestön ja palkansaajien sieluista taisteli kommunistinen liike ja erityisesti sen neuvostojärjestelmälle uskollinen ja kaikissa yhteyksissä lojaali Kommunistisen puolueen vähemmistö, ns. taistolaiset.

Sosialidemokratia oli jo ennen ja varsinkin kansalaissodan jälkeen sitoututunut tiukasti kansanvaltaan. Joukkoliike oli kasvanut nopeasti ja suuren henkisen heräämisen merkeissä rakennettiin kansalaisjärjestöt "henkilö ja ääni" periaatteen varaan; näin syntyivät työväenyhdistykset, ammattiosastot, osuuskaupat, urheilu- ja sivistysliike, työväen musiikki- ja teatterijärjestöt. Kansanvallan periaate oli tuolloin uutta, mitään järjestöä ei oltu muilla tahoilla rakennettu tuon periaatteen varaan. Tässä katsannossa vuoden 1907 yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus oli suorastaan mullistava havahtuminen demokratiaan.

Kommunistinen liike haastoi - 1917 sosialidemokraattien suuren, eduskunnan enemmistöön vaalivoiton seurauksena tapahtuneen eduskunnan hajoittamisen johtaneen tapahtumasarjan loukkaamana ja sitä seuranneen kansalaissodan katkeran tappion saattelemana - kansanvallan periaatteen ja ryhtyi toteuttamaan militantin, rakenteeltaan tiukkaan autoritaariseen otteeseen perustuvaa "proletariaatin diktatuurin" suunnitelmaa. Tämä on juuri se seikka, joka jakoi työväenliikkeen neuvostotyyppiseen reaalisosialismiin ja toisaalta kansanvaltaisiin toimintatapoihin sitoutuneisiin sosialidemokraatteihin, jotka ryhtyivät tästä syystä kutsumaan yhteiskunnallista tavoitettaan "demokraattiseksi sosialismiksi".

Kommunistinen liike ei suinkaan ollut ainoa autoritaarinen liike Suomessa. Koko porvarillinen Suomi - pitkälle europpalaisten mallien mukaisesti - uskoi kiihkeästi militantiin toimintatapaan, suuren johtajaan ja narsistiseen kansalliseen paremmuuteen.

Tätä taistelua kommunistien kanssa käytiin Suomessakin henkeen ja vereen vielä 1970-luvun alkupuolella. Ei ollut helppoa löytää perusteita tehottoman tuntuiselle kansanvallalle sosialidemokraattien ja kommunistien välisessä mittelössä. Kommunistinen liike käytti koko "olemassaolevan sosialismin" taloudellista ja teoreettista voimaa omien kantojensa todistamisessa ainoiksi oikeiksi, "tieteelliseksi sosialismiksi" tai "proletaariseksi internationalismiksi". - kuten Breshnevin ajan neuvostokommunismin eräs kaikkein lennokkaimmista ilmaisuista kuului.

Olin löytänyt 1960-luvun lopulla Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulukunnan ja erään sen valovoimaisimmista - ja samalla perusteettomasti sivuutetuista - mestareista, nimittäin Erich Frommin. Hänen sosiaalipsykologiset havaintonsa kiehtoivat minua, erityisesti se tapa millä hän yhdisti Freudin syvyyspsykologiaa ja Marxin havaintoja yhteiskunnan taloudellisen perusrakenteen tärkeästä merkityksestä. Hän avasi tietoisuuttani ihmisen kaavautumisesta epäproduktiivisiin toiminta- ja perustelutapoihin ja toisaalta kiihkeään yritykseen tehdä tilaa omalle luovuudelle, itsensä löytämiselle, omaehtoisuudelle ja asettaa yhteiskunnalle poliittisia vaatimuksia ihmisen täydeksi vapauttamiseksi. Tältä perustalta alkoi yhä selkeämmin noina taistelun vuosina hahmottua käsitykseni sosialidemokratiasta tuon ajan ainoana kansanvaltaisena yhteiskunnallisena, yhteisen hyvinvoinnin mahdollistavana liikkeenä.

Kasvaa pelkän inttämsen tasolta havantuneeksi, demokratiaa motivoidusti kannattavaksi kansalaiseksi vaati kuitenkin edelleen lisäperusteita sosialidemokratian kansanvaltaisen lähestymistavan oikeutukseksi. Fromm oli jo 1950-luvulla tehnyt Meksikossa uraa uurtavaa työtä Zenin, erityisesti Japanissa suurta suosiota ja historiallisia juuria omaavan buddhalaisuuden syvien viisauksien avaamiseksi. Tätä kautta minäkin perehdyin muiden toimien ohessa Zeniin ja siihen vähään mitä asiasta tuolloin oli suomeksi kirjoitettu. Löysin nykyään hyvin tunnettuja Zenin ilmenemismuotoja, harjoitusistunnot, mestarin suuren mekityksen, symbololisen miekkataistelun, mestarin ja oppilaan väittelyt, Jousella ampumisen taidon, nykyään niin suositun Ikebanan, Zen puutarhat luostareiden yhteydessä, ylipäätään tuon äärimmäistä harjoitusta, pelkistämistä ja itsekkyydestä luopumista edellyttävän ja täydelliseen osaamiseen, harmoniaan tähtäävän "taiteettoman taiteen" tien.

Eräs Zenin mestarin kuuluisa koan, tokaisu kuusta ja sormesta havahdutti minut huomaamaan, että puhe "tieteellisestä sosialismista", puolueettomasta informaatiosta tai pelkästä teknisestä ratkaisutavasta pitänytkään paikkaansa. Uudet tieteelliset keksinnöt korvasivat vanhaa tieteellistä, puolueeton tiedonvälitys paljastui ihmisen kannalta mitä puolueellisimmaksi eikä tekniikakaan ratkaisutapana aina tuonut pelkästään niitä tuloksia joita ihminen olisi hyvinvointinsa tueksi tarvinnut. Myös sitä voitiin käyttää tuhosuuntaisesti, ihmistä ja kansoja vastaan. Tänä päivänä, pääomien kasautuessa yhä mielikuvituksellisemmiksi jättiläisrakenteiksi yli ja ohi ihmisen käsitys- ja päätöksentekokyvyn, voimme ehkä helpommin ymmärtää että kuuta osoittava sormi ei todellakaan ole kuu, ihmisen pyrkimys kohden parempaa on aina vain yritys - ja tämä hänen on rohjettava itselleen ja kanssaihmisilleen tunnustaa. Siinä yksi tärkeimmistä perusteistani demokratialle kaikkia ihmisiä koskevien universaalien oikeuksien rinnalla.

Vaikka Zen-Buddhismi edustaa sellaisenaan seremonioineen meille vierasta kulttuuriaa, on sen täydellisyyttä tavoittelevalla "x"-kokemuksella ja havahtumisella demokratian soveltamiseen elämäntapana yhteistä: tinkimätön, läpi elämän jatkuva harjoitus, omaehtoisuutta ja täyttä tietoisuuteen kasvua, "syntymistä" tavoitteleva piirre.


Juuri ihmisen ajattelukyvyn vajavaisuus ja maailman käsittämisen monimutkiasituminen asettaa vaatimuksia myös demokratialle elämäntapana. Jokainen tuntuu vannovan demokratian nimiin, mutta samalla joutuu kysymään: Ovatko toimintatapamme todella kansanvaltaan ja ihmisen oikeuksien kunnioitamiseen perustuvia? Niin paljon alistetaan, niin paljon kiusataan ja mobataan koulussa, työpaikalla, sosiaalisessa mediassa, niin voimakkasti ja peräänantamattmasti puolustetaan lähes rosvoamalla saatuja etuoikeuksia. Sitä jää kysymään: onko demokratian ja sen soveltamiseen elämäntapana tehty jo kaikki? Löytyykö ihmiskunnan historiasta tai erilaisista kulttuureista vielä apuvälineitä, jotka voisivat syventää  arvolähtökohtia ja harjoituksen muotoja kasvamisessa kansanvaltaan, oikeudenmukaisuuteen, kanssaihmisen kunnioittamiseen, osaamisen parantamiseen?

Luin tässä taas kerran uudelleen kulttikirjaksi muodostuneen Eugen Herrigelin 72-sivuisen kirjan "Zen ja jousella ampumisen taito". Lainaan tähän lopuksi pienen otteen tästä kirjasesta höystettynä kysymyksellä: olemmeko tehneet jo kaikkemme demokratian, kansanvallan hyväksi tässä yhteiskunnassa - ja omassa elämässämme?

“Jokaisen Zenin hengessä elävän taiteenalan mestari on kuin salama universaalisen totuuden pilvessä. Totuus on läsnä mestarin hengen vapaassa liikkuvuudessa ja se on hänen perimmäinen ja nimetön olemuksensa, joka tulee häntä vastaan siinä mistä käytetään sanaa “se”. Hän kohtaa tuon olemuksen yhä uudestaan omien mahdollisuuksiensa korkeimpana ilmenemismuotona, ja totuus näkyy hänelle - ja hänen kauttaan muille - tuhansissa muodoissa ja hahmoissa. Mutta huolimatta valtavasta kurista, johon hän on kärsivällisesti ja nöyrästi alistunut, hän ei suinkaan vielä ole siinä määrin Zenin läpitunkema, että se tukisi häntä jokaikisessä elämäntilanteessa, niin että hänen elämänsä olisi vain hyviä hetkiä. Näin on siitä syystä, että korkein vapaus ei vielä ole hänelle ehdoton välttämättömyys.

Jos hän tuntee vastustamatonta kaipuuta tuohon päämäärään, hänen on uudestaan lähdettävä tietä kulkemaan - taiteettoman taiteen tielle. Hänen täytyy uskaltaa ottaa viimeinen askel, jotta hän voisi elää totuudesta niin kuin se, joka on täysin yhtä sen kanssa. Hänestä on uudestaan tultava oppilas, aloittelija, ja käymällä läpi uusia muutoksia hänen on voitettava tien viimeinen, jyrkin osa. Jos hän suoriutuu uhkayrityksestä, hän kokee kohtalonsa täyttymyksen kohtaamalla täydellisen totuuden, muotoa vailla olevan alkujen alun, ei-minkään, joka samalla on kaikki, joutuu sen valtaan ja syntyy siinä uudestaan.”

(Eugen Herrigel: Zen ja jousella ampumisen taito, ISBN 952-9586-07-8, sivu 72) 

Sosialidemokratia - poissuljettu vaihtoehto?

”Sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä. Forssan 1903 kokouksen keskeiset tavoitteet on jo toteutettu. Hyvinvointiyhteiskunta on tässä suhteessa valmis. Sosialidemokratialla ei ole visiota tästä eteenpäin”.

Voiko suuri, satoja vuosia vanha liike kuolla tai menettää merkityksensä? Voiko se kadottaa yhteytensä juuriinsa ja lähtökohtiinsa niin että paluuta yhteiskunnallisessa tai aatteellisessa mielessä juurille ei enää ole?

Ihmiskunnan historiasta tästä löytyy kyllä esimerkkejä. Mihin katosivat ne voimat jotka rakensivat Kambodshaan tai Etelä-Amerikkaan suuret temppelinsä? Eikö hindulaisuuden suuri sanoma jota kuvataan Patanjali-joogassa tai Upanishadeissa kadonnut lähes tyystin säilyen vain suullisena, havahtuneelta mestarilta oppilaalle välittyneenä traditiona? Miten on käynyt juutalaisuudessa? Mooses sai vuorella pilvenä ilmestyneeltä nimettömältä jumalalta kymmenen käskyä, joiden keskeinen perusta oli toiminta harmonian hyväksi ja ihmisen tekemien epäjumalien, abstraktien tai konkreettisten idolien palvonnasta luopuminen. Maimonides-suuntauksen mukaan juutalaisuus irtosi tästä periaatteesta ja kadotti perinteensä siinä vaiheessa kun Saul voideltiin kuninkaaksi. Idolien palvonnan kieltäminen ja harmonian tavoittelu on niin tärkeää, että tästä arvoperiaatteesta luopuminen estää pääsyn takaisin käskyjen syvimpään sanomaan.

Palaan nyt takaisin sosialidemokratiaan. Yksi tärkeimmistä oppimetareistani, Frankfurtin koulukunnan suuri – mutta harvoin heidän joukossaan mainittu – mestari Erich Fromm – on työväenliikkestä ja sen arvoperinnöstä sanonut että ”Marxin kommunismi on juutalaisen harmoniakäsityksen ilmaisemista 1800-luvun yhteiskunnallisella kielellä”. Kun siis sosialidemokratia tavoittelee yhteiskunnallista tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja kansojen välistä solidaarisuutta, kyseessä on sama sanoma joka juutalaisuudessa ja kristinuskossa - islam mukaanluettuna - ilmaistaan pyhäpäivän kunnioittamisena ja nimien, kuvien, esineiden tai idolien palvonnan kieltämisenä . Tavoitteena on harmonia, joka on niin tärkeää, että kerran viikossa on vietettävä vuorokausi tämän suuren tavoitteen hengessä.

Jumalan nimen kieltäminen toisessa käskyssä viittaa siis toiseen tärkeään periaatteeseen, luopumiseen ihmisen itsensä luomien idolien palvonnasta. Kysymys ei ole ainoastaan jumala-nimestä ja sen erilaisista vastikkeista kirjoitettuina tai piirrettyinä, vaan ylipäätään niistä seitsemästä periaatteesta, jotka tulivat käskyinä Nooan pojille: lakiin perustuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus, jumalanpilkasta kieltäytyminen ja epäjumalanpalvonta; näiden lisäksi noihin tärkeisiin kieltoihin kuuluvat aviorikos, verenvuodatus, ryöstäminen tai lihan syöminen elävästä eläimestä. Haluan siis sanoa tällä lyhyellä kuvauksella, että nuo tärkeät vanhatestamentilliset kristilliset periaatteet ovat sovellettavissa myös yhteiskunnalliseen, ”historian sisäiseen” toimintaan.

Elämme juuri näinä vuosina arvojen suhteen ehkä samantapaistaa aikaa kuin juutalaisuuden historiassa oli Saulin voiteleminen kuninkaaksi. Irtautuminen työväenliikkeen arvoperinteestä näyttää ilmeiseltä. Ei tunnu aikaan sopivalta nimittää itseään työläiseksi eikä kaiketi edes palkansaajaksi, puhumattakaan työväenliikkeen arvoperinteestä ja senmukaisesta toiminnasta. Samaan aikaan ”epäjumalan palvomisen” muodot sanan vanhatestamentillisessa muodossa jatkavat voittokulkuaan. Markkinoista, kaupallisuudesta, omistamisesta ja voiton tekemisestä ja voiton saavuttamisesta kokonaisedusta piittaamatta on tullut tämän päivän epäjumalanpalvontaa. Idoleita rakennetaan milloin mistäkin ja niiden ympärille rakennetaan suuria spektaakkeleita. Harmonian tavoittelu, pyhäpäivän kunnioittaminen suurena tulevaisuuden symbolina on menettämässä sananmukaisesti merkitystään. Juuri nytkin kiitsellään pyhäpäivien luonteesta ja voitonhimossa väitetään niiden olevan samanlaisia kuin muutkin päivät. Toivoisi työväenliikkeen ymärtävän tässä asiassa antaa tukeaan uskonnollisille yhteisöille, vaikka ne eivät muutoin toisen käskyn suurta sanomaa näytä ymmärtävänkään.

Kaupallisuus, yksityistäminen, markkinat ja niiden globaali kilpailu näyttävät ottavan historiallisen niskalenkin muista aatteeista ja arvoista. Euroopan Unionin myötä olemme siirtymässä näiden periaatteiden varaan rakentuvaan monokulttuuriin, jossa Nooan pojille annetuilla käskyillä ei näytä olevan sijaa. Yhteinen intressi on joutumassa lopullisesti alistetuksi markkinahengelle ja ”ahneiden sodalle”, loputtomalle kilpailulle. Sosialidemokratia ei näissä olosuhteissa voi enää toteuttaa suurta yhteiskunnalliusta tehtäväänsä, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentamista. Siitä on tullut poissuljettu vaihtoehto. Paradoksaalista on että liittyessään Euroopan Unioniin sosialdemokratia ja vasemmisto kokonaisuudessaan olivat hyväksymässä sellaisen eurooppalaisen rakenteen, joka sulkee työväenliikkeen arvoperinnön mukaisen yhteiskunnallisen toimintatavan rakenteidensa ulkopuolelle. Tosin tuo markkinahenki oli saneltu Unionin perusteisin periaatteena jo ennen sinne menoamme – hyppäsimme jo liikkeellä olevaan junaan.

Onko siis sosialidemokratia tehnyt jo tehtävänsä? Onko kristillinen harmonia enää ollenkaan mahdollinen historian sisäisenä, siis konkreettisena yhteiskunnallisena tavoitteena? Onko sen aika lopullisesti ohi. Jos ei, niin missä muodossa noita periaatteita voi edelleen toteuttaa?

On armas mulle Aallon tie...

Lauantain TV1:n "Ykkösaamussa" Metalliliiton puheenjohtaja Riku Aalto oli toimittaja Jari Korkin haastateltavana. Tein muistiinpanot haastattelusta.

Ensimmäisenä tärkeänä ulottuvuutena nousi esille Sipilän hallituksen ns. "pakkolakien" perustuslaillisuus. Kaikki laithan ovat "pakkolakeja" eli niitä on noudatettava, mutta ne eivät saa olla ristiriidassa muun lainsäädännön eikä varsinkaan perustuslain kanssa. Tästä tullaan vielä varmasti hallituksen 5%:n "tuottavuusloikan" yhteydessä paljon keskustelemaan. Metalliliiton puheenjohtajalle ei - eikä tietenkään koko Metalliliitolle - kuitenkaan käynyt se, että eduskunta alkaisi määrätä työehdoista.

Riku Aalto puhui teollisuuden yhteydessä "avoimesta sektorista", jonka vastapainona on sitten "suljettu sektori". Olen aina pitänyt tätä ilmaisua tietenlaisena kylmän sodan jäänteenä, jonka oikeutus perustui neuvostososialismiin, yksipuoluejärjestelmään ja valtion autorisoituun asemaan tuotannossa. Julkinen sektori on tänä päivänä yhtä altistettu kilpailulle kuin yksityinenkin. Kunhan vapaakauppasopimukset EU:n ja USA :n välillä astuvat voimaan, tuo autorisoitu asema siirtyy markkinoille. TTIP:llä erityistuomioistuimineen  on oikeus haastaa julkinen sektori oikeuteen ja tuomita se korvauksiin, jos yksityisen sektorin tuotantoreviiriä katsotaan tulleen kavennetuksi.

Käytiin keskustelua myös neuvottelujen luottamuksellisuudesta ja avoimuudesta; Riku Aalto piti tärkeänä sitä että neuvotteluja voidaan käydä myös ilman että julkisuus hänksää koko ajan siinä välissä.

Metalliliiton puheenjohtaja puolusti myös varsin vakuuttavasti Metalliliiton aikanaan sopimuksiin neuvottelemaa lomarahamuotoista palkanlisää, jota  kootaan joka kuukausi mutta maksetaan ulos vain kerran vuodessa. Se että työnmantajalla on oikeus tämän palkanosan pitämiseen tileillään ei poista sitä tosiasiaa että kysymys on palkanosasta. Tässä on nyt käymässä niin, että ne työntekijät joilla ei ole lomarahaa - heitä lienee noin parisataatuhatta - eivät tältä osin osallistu tuottavuustalkoisiin, jos hallitus lainsäädännöllä puuttuu tähän palkanosaan.

Keskustelun välissä tavoitettiin puhelimeen vientiteollisuuden työmarkkinajohtaja, "kuningatar" Eeva-Liisa Inkeroinen, joka puheenvuorossaan nosti esiin käsitteen "avoimesta kansantaloudesta". Tämä käsite on nykyoloissa aika kyseenalainen; hallinnoltaan yritysmaailma on mitä suljetuinta ja suhteessaan kansaan ja yhteiskuntavastuuseen äärimmäisen pidättyväinen. Neuvottelutilanteessa tavoitteenasettelu työnmantajapuolella tähtää  yksinomaan yritysten intressien puolustamiseen ja viimeisten vuosien aikana jopa sen varsinaisen kansantalouden eli yhteisen intressin alasajoon. "Hakaniemen Ruhtinaaksi" Inkeroisen toimesta tituleerattu Aalto ei tähän seikkaan eikä Inkeroisen ilmauksiin puuttunut.

Aallon mukaan paikallisessa sopimisessa on pitkä perinne ja hallituksen toimet puuttua lainsäädännöllä lomapalkkaan ja sairaspäivärahoihin tai sunnuntai- ja yityökorvauksiin ovat pahasti ristiriidassa juuri paikallisen sopimisen kanssa. Aalto ihmettelikin oikeutetusti sitä että Sipilä yritysjohtajana ei ole ilmeisesti joutunut riittävässä määrin tekemisiin paikallisen sopimisen kanssa.

Toinen  henkilö jolle ohjelman aikana soitettiin oli Ilmarisen toimitusjohtaja Jaako Kiander. Hänen kommenttinsa edusti hyvin dynaamista lähtökohtaa bruttokansantuotteen nostamisesta, pakolaisten nopeasta työllistämisestä ja tätä kautta Maastrichtin sopimuksen määrittelemän 60%:n velkasuhteen pudottamisesta alhaisempiin lukemiin. Näinhän se on: 60 on sadasta 60% mutta sadastakahdestakymmenestä vain 50%. Supistusten sijasta tarvitaan kysyntää ja kasvua lisäävää politiikkaa. Sitä ei Kianderkaan kuitenkaan sanonut että kysyntää lisäävä kasvu lähtee liikkeelle julkisen sektorin voimavarojen kasvattamisen - ei misään tapauksessa supistamisen - kautta. Juuri tässä saattaisi työeläkerahastoillamme olla dynaaminen - ja samalla historiallinen -rooli rahoittajana ja kansakunnan toivon herättäjänä.

Uusi keskusjärjestö ammattiyhdistysliikkeen puolella on sekä tarpeellinen että ajankohtainen. Vähäiset voimat - toki suuremmat kuin mitä oli  vuonna 1907 ammatillista keskusjärjestöä perustettaessa - on koottava yhteen. Yhteiskunnan voimavaroin saavutettu korkea koulutustaso ei saa muodostua yhteen hiileen puhaltamisen esteeksi, vaan yhdeksi keskeiseksi visioksi transparentin ja avoimen yhteiskunnan rakentamisessa.

Riku Aalto harmitteli lopuksi myös sosialidemokratian tilaa puhuessaan ammattiyhdistysliikkeen ja sosialidemokratian suhteesta. Poliittisena liikkeenä sosialidemokratia ei ole  sellaisessa kunnossa kuin sen pitäisi olla.

Oma kriittinen kommenttini viimemainitussa asiassa koskee teollisuuden ammattiliittojen "vientivetoista ja kasvuhakuista" visiota ja sen suhdetta sosialidemokratiaan.  Missä on vahva ja dynaaminen valtio? Eikö sekatalous ja myös julkisen sektorin, infrastruktuurin ja palvelujen vahvistamien ole yksi tärkeimpiä tekijöitä myös teollisuuden aseman vahvistamisessa? Euroopan Unionin ja sen valuuttaunionin rakenteista johtuva valuvika on Euroopan kohtalon itsensä vuoksi pian otettava korjauksen kohteeksi.

Miksi emme ottaisi?

Epäsymmetristä informaatiota

Yhdysvaltalainen taloustieteen professori Joseph Stiglitz kävi ammatiliittojen mielenosoituspäivänä jakamassa epäsymmetristä mutta toivoa herättävää informaatiota Suomen päättäjille taloudesta.

Pitäisi nähdä kansantalous ja Suomen mahdollisuudet toisella tavalla kuin valtavirtaiseen talousajatteluun itsensä niitannut maan johto ja nyt vallassa olevat kolme puoluejohtajien sukunimien mukaan nimensä saanut kolme ässäpuoluetta asiat näkevät. Ei ole mitään syytä pelätä velanottoa. Kun se sijoitetaan paljon työvoimaa vaativiin hankkeisiin ja ylipäätään työllistämiseen, vaikutukset kansantaloudessa jo pelkän kierron ansiosta ovat moninkertaiset. Velkamäärä nousee, mutta niin nousee myös työllisten määrä, uudet innovaatiot lähtevät liikkeelle, verotulot lisääntyvät niin kunnissa kuin valtiollakin, työttömien määrä putoaa rajusti ja hedelmällisiä säästöjä uudelleensijoitettavaksi hankkeisiin alkaa syntyä.

Työllistävistä hankkeistakaan ei ole puutetta. Tärkeintä on saada väkeä tehtäviin, joissa syntyy työpaikkoja ja sitä kautta verotuloja. Parhaiten nopeiten ja todelliseen tarpeeseen niitä syntyy julkiselle sektorille. Suuri Sote-uudistus odottaa rahoitustaan, kituvat kansalaisjärjestöt voidaan nostaa nopeasti ja laaja-alaisesti henkiin moottoriteiden rakentamista vastaavalla "osallistamisen valtatie" hankkeella. Maahan on tullut paljon työvoimaa pakolaisvirran mukana, laitetaan nyt työhaluinen nuori väki oikeisiin töihin. Laitetaan "Pisara" -ratahanke pääkaupunkiseudulla käyntiin, nopeutetaan edullisten asuntojen tuotantoa, hoidetaan sosiaalinen vastuu viimeistä piirtoa myöten. Homekoulut ja muut puutteet infrastruktuurissa korjataan, päällystetään tiet ja aloitetaan hallituksen kärkihanke raivaamalla rämettyneet, hoitamattomat metsät ottamalla sitä puuta biotalouden käyttöön. Näin jo 1960-luvulla Ruotsissa että metsätyöntekijätkin voivat olla valtion ja kunnan palkkalistoilla.Pyydetään hanke-ehdotuksia paikallisilta ja alueellisislta toimijoilta. Maksetaan sopimusten mukaisia palkkoja ja vaaditaan uudella lainarahalla rakennettujen projektien johtokin sopimusten mukaisten palkkojen piiriin. Nyt on kysymys kansakunnan pelastamisesta!

Miltä kuulostaa? Liian hyvältä ollakseen totta ja ollakseen mahdollista? Epäsymmetrisen informaation nobelisti esittää tämänsuuntaista talouslinjausta ja samaa ovat tarjonneet myös "Raha ja talous" -blogin pitäjät Jussi Ahokas ja Lauri Holappa  ansiokkaasti kirjoitetun kirjan, talouskommenttien ja sosiaalisen median mahdollisuuksien muodossa. Kysymys on vaihtoehtoisesta tavasta ymmärtää rahatalouden kokonaisuus  ja tuolla näkemyksellä on myös vahva tieteellinen tuki. Pohjoismainen hyvinvointivaltio sen kansanvaltaisessa muodossa on rakentunut paljolti myös tämän lähestymistavan ympärille.

Lainaakin voitaisiin siis ottaa reilustikin, mutta entä ne kansainväliset, business-hengessä toimivat luottoluokituslaitokset? Jos velka otetaan yhteiskuntavastuun ja kansallisen konseksuksen hengessä kotimaisilta eläkevakuutusyhtiöiltä niiden kasvavista tuotoista ja maksetaan lainojen korot kitisemättä, niin korkojen nousu vain kiihdyttää kasvua, koska raha ei karkaa omista käsistä minnekään.

Suurimmaksi esteeksi vaihtoehtoisen suunnitelman tekemiselle osoittautuu Euroopan Unionin omaksuma valtavirtainen talousoppi. Tärkein väline, julkisen sektorin rahoittaminen tuoreella rahalla on pois käytöstä EU:n ja valuttaunionin peruskirjojen periaatepäätösten vuoksi  Pitää rohjeta rikkoa sääntöjä, kuten jo mm. Irlanti, Saksa ja itse EKP:kin ovat vaivihkaa tehneet. Inflaatio ei ole 400:n miljoonan väestöpohjaisessa maanosassa sellainen peikko että sitä pitäisi säikähtää, vaikka Saksassa näin väitetäänkin. Vaarana on että syntyy dynaaminen, kasvava  ja toimiva julkinen sektori joka alkaa poistaa nyt aikaansaadusta kurjistumisesta johtuvia ongelmia.

Lisäksi on kolmeen ässään liittyviä sosiaalipsykologisia syitä. Sipilä on osoittautunut markkinoilla ja herätyskokouksissa oppinsa saaneeksi insinööriksi, jonka taidot liittyvät yritysjohtamiseen ja korkeampien voimien kunnioittamiseen,  ei poliitista välinearsenaalia käyttäväksi yhteiskunnalliseksi johtajaksi. Stubb on  automaattisella konformistisella asenteellaan istunut jo Euroopan konservatiivijohtajien syliin ja vakuuttaa hyvällä kielitaidolla Suomen sitoutumista "yhteisiin euroopalaisiin arvoihin". Soini on maahanmuuttovastaisilla asenteillaan täysin ulkona vallitsevasta todellisuudesta eikä häneltä ole odotettavissa  sellaista aloitteellisuutta että maahan saapuva työvoimaimpulssi saataisiin aktiiviseen käyttöön. Syyt ovat sosiaalipsykologisia eivätkä taloudellisia. Järkevää olisi että hukkuva tarttuisi tarjolla olevaan oljenkorteen, mutta luonteenpiirteistössä istuva epäproduktiivinen asennoituminen ei taida sallia sitä edes äärimmäisen vaaran hetkellä. Asennemuutos vaatisi äärimmäistä nöyrtymistä - sellaista nöyryyttä ei näiltä johtajilta taida löytyä. Sellaisten päälliköiden kanssa sota hävitään.

Elinkeinoelämä ja sen johto oppeineen joutaisi joksikin aikaa nurkkaan häpeämään, koska sen keinot ovat olleet johtamassa maata tähän vaaralliseen tilanteeseen.



https://fi.wikipedia.org/wiki/Joseph_Stiglitzs

Demokratia ja yhteisöllisyys

Suomalainen yhteiskunta hyväksyy demokratian toimintansa muodolliseksi yhteiskunnalliseksi perustaksi. Näin on asian laita oikeistosta vasemmistoon. Äärilaidoilla voi olla pieniä ryhmiä, jotka eivät suvaitse toisenlaista ajatusmaailmaa. Uskonnolliset ryhmätkin ovat hiljaa, vaikka monet niistä vieroksuvat ja torjuvat omasta omistautumisestaan poikkeavaa suuntautumista. Suurin demokratian uhka kasvanee niiden joukosta, jotka eivät piittaa yhteiskunnallisista asioista tuon taivaallista; ajattelen tässä passiivisia, äänestämisenkin väliin jättäviä, järjestäytyneelle yhteiskunnalle selkänsä kääntäviä.

Demokratia on kaiketi tarkoitettukin välineeksi yhteisten asioiden hoitamiselle. Kuitenkin monet sellaiset, jotka hyväksyvät muodollisen demokratian ja pitävät kunnia-asianaan sen mukaan toimimista, haluavat kuitenkin pitää demokratian, kansanvallan pohjalle rakentuvan yhteiskunnan resursseiltaan ja toimivallaltaan mahdollisimman pienenä. Julkista hallintoa, demokratian varaan rakennettua järjestelmää pidetään kankeana, tehottomana, kustannuksia aiheuttavana ja yksityisen kansalaisen toimintaoikeuksia kaventavana. Sen varaan kuitenkin  rakennettiin - ja suhteellisen nopeassa tahdissa - nykyisen hyvinvointivaltion toimivat rakenteet.

Demokratia ja länsimainen kansalaisyhteiskunta eivät näy oikein sopivan yhteen. Kun television ykkösaamussa arvostetun Helsingin Sanomien toimittaja kritisoi vuosia jatkunutta yhteisten voimavarojen siirtämistä yritysten ja odotusarvoihin perustuvan yritystoiminnan tukemiseen ilman näkyviä tuloksia, toinen demokratiaan kuuluvaa sananvaltaa käyttävä keskustelija hyökkää lähes skandaalimaisella tavalla sitä vastaan, että hän ilmaisee perustellun kantansa.

Demokratia edustaa jo luonteestaan johtuen yhteistä intressiä ja sen arvopohja on yhteisöllinen. Sen tekee näennäisesti tehottomaksi se, että yksi jos toinenkin saa sotkea lusikkansa käsillä olevaan soppaan. Demokratian alitajuntaan kuitenkin kuuluu myös se, että jos yhteinen vene on kaatumassa, niin nopeatkin käänteet ovat mahdollisia aika vähäänkin keskusteluun perustuen. Edellytyksenä on että kansan tunnekokemus, emootiot ovat ratkaisujen takana. Sitä lähdetään vaikka sotaan jos yhteiset arvot ovat vaarassa.

Euroopan sisämarkkinoilla näyttäisi olevan meneillään sellainen kehitys, jonka mukaan demokratiaan perustuvat yhteiset rakenteet näyttäisivät osoittautuvan suurimmaksi vaaratekijäksi  yhteiselle hyvinvoinnille. Painotukset ovat markkinoiden toimivuudessa ja niiden mahdollisuuksien rahoittamisessa. Taloudellisesti hätään joutunut kansakunta koetaan mitä ilmeisimmin väärin perustein syntipukiksi ja joutuu kurinpitotoimien, riiston ja kiristyksen kohteeksi. Ei ole ihme että kritiikki Euroopan Unionin rakenteita kohtaan kasvaa koko ajan ja poliittisen linjan oikeutus on kyseenalaistumassa.

Yhteiseksi hyväksi tarkoitetut rakenteet, hallinto ja laitokset ovat muodostuneet kansalaisyhteiskunnalle uhaksi  ennenkin. Silloin on kuitenkin ollut kysymys avoimesta diktatuurista ja omakuvasta, jonka selfiet  eivät ole kaihtaneet itsekään tämän seikan toteamista. Neuvostotyyppinen sosialismi/kommunismi rakentui proletariaatin diktatuuriin kommunistiseksi itseään kutsuneen puolueen kautta. Saksassa rakennettiin 1930-luvulla tuhatvuotista valtakuntaa kansallissosialismin ja vedantalaisen kosmisen maailmanpyörän tunnuksekseen kaapanneen diktaattorin toimesta. Kummassakaan ei ollut kysymys kansanvallasta, osallistamisesta, vaihtoehtojen hyväksymisestä eikä kansanvallan vahvistamisesta, vaan autoritaarisista, sadistisista tai jopa nekrofiilisista pakomekanismeista, jotka aiheuttivat suunnatonta kärsimystä ja kuolemaa.

Tämän päivän Eurooppa vannoo markkinoiden nimiin ja jo perussäännöissään asettaa markkinoiden toiminnan etusijalle ja ensisijaiseksi käytännössä kaikessa toiminnassaan. Pohjoismaissa, jotka rakensivat yhteiskunnalliset laitoksensa kansanvallan ja vahvojen julkisten rakenteiden varaan, tällaiseen lähestymistapaan ei ole totuttu. Markkinoille alisteinen julkinen sektori, hyvinvointivaltio markkinoiden johtamana kuulostaa hyvin vieraalta ja pelottavaltakin, vaikka ns. “brändityöryhmän” jäsen kuvasikin tulevaisuuden vaihtoehdon “kapitalistiseksi hyvinvointivaltioksi”. Valtio joka hallituksensa toimin rajaa omat toimintamahdollisuutensa minimiin ja ryhtyy muuttamaan vuosikymmenien aikana luotoja hyvinvointirakenteita markkinoiden ehdoilla toimiviksi, toimii itseasiassa ristiriitaisesti ja käyttää vaaleissa saamaansa kansanvallan mandaattia yhteisiä rakenteita vastaan ja niitä heikentäen. Voisi kaiketi sanoa että taas kerran on tapahtumassa Orwellin “Eläinten vallankumous” kirjassa kuvaama muutos, jossa vallankumouksessa voitolle päässyt ja suuria lupaillut muuttuu nopeassa vauhdissa vastakohdakseen, vanhaa ja sietämätöntä, eriarvoistavaa toimintatapaa jatkavaksi voimaksi.

Oikeus- ja työministeri Jari Lindström totesi tämän asian seuraavaan tapaan suorassa televisiolähetyksessä, kun pj. Antti Rinne peräsi vaalien alla annettujen lupausten ja hallituksessa toteutetun linjan välistä ilmeistä ristiriitaa: “Mehän oltiin silloin oppositiossa, nyt me ollaan hallituksessa.”

Tosin ei Antti Rinnekään tässä asiassa aivan syytön ole, samanlaisen esimerkin voisi kertoa hänenkin toiminnastaan puheenjohtajuutta tavoittelevana rivijäsenenä ja heti sen perään valtionvarainministerinä.

Että tällaisiakin ulottuvuuksia demokratiaan, kansanvaltaan kuuluu - näyttää kuuluvan.

Rottasota jatkuu

Työllään elävän ihmisen elämä on tämänkin päivän oloissa aikamoista uhkapeliä. Hyvinvointivaltio ja sen yhteisöllinen, jokaista kansalaista suojaava periaate on tullut vahvasti kyseenalaistetuksi. Kaikki olennaiset seikat, terveydenhoito, sosiaaliturva, vanhuudenpäivien varmistaminen - jokapäiväisestä leivästä puhumattakaan - on kiinni oman työpanoksen antamisesta siinä työtehtävässä jonka on sattunut saamaan leipäpuukseen. Elämä on tässä mielessä jokapäiväistä taistelua työstä ja toimeentulosta, halusipa sen ilmaista tai ei.

Yhteisölliseen motiiviin kuuluvat myös yhteiset toimet toimeentulon ja turvallisen elämän varmistamiseksi. Juuri tältä pohjalta syntyivät aikanaan sellaiset suuret yhteiskunnalliset liikkeet kuten  ammattiyhdistysliike, osuustoiminta,  poliittinen ja sivistyksellinen työväenliike. Kysymys oli yhteisestä ponnistelusta elinehtojen turvaamiseksi; ei ainoastaan palkoista ja työn tekemisen ehdoista, vaan myös   joukkovoimaan perustuvasta turvallisuudesta; yhdessä olemme voimakkaita, kootkaamme vähäiset voimamme yhteen. Joukkoliikkeeseen kuuluu myös vastuullisuus; väkivalta on rajattava voimankäytön ulkopuolelle, tavoitteiden tulee olla rationaalisia, järkevästi ja yleisen edun kannalta perusteltuja.

Kun siis tänään perjantaina 18. syyskuuta 2015 jouykot kokoontuvat Helsingissä ja muissa suurissa asutuskeskuksissa mielenosoitukseen, on kysymys tämän yhteisöllisen toimintatavan ilmauksesta. Palkansaajat jotka kokoontuvat ilmaisemaan mielipiteensä, puolustavat yhteistä yhteisöllistä lähtökohtaa. Pelissä on jokaisen osallistujan kohdalla paljon, sillä aina on mahdollista että menettää kaiken eli sen tärkeän napanuoran työpaikkaan, toimeentuloon ja sosiaaliseen turvallisuuteen. Osallistujat osoittavat tässä mielessä suurta rohkeutta ja samalla uskoa siihen, että yhteinen toiminta joukkoliikkeessä tuo myös turvallisuutta. Ei kaikkia tietoisia ihmisiä voida rangaista, heittää ulos, eristää kokonaan työelämästä tai yhteiskunnasta. Palkansaajan asema yhteiskunnallisessa taistelussa ja menestymisessä elämässä  on - silloin kun puhutaan suurista massoista - mitä suurimmassa määrin riippuvainen yhteisöllisen motiivin ymmärtämisestä ja tähän perustuvasta tietoisuudesta.

Nämä asiat askarruttavat tänään mieliämme. Voimme nähdä epäröiviä ilmeitä ja mielenilmauksia, mutta myös  vankkumatonta uskoa siihen että ainoastaan yhdessä voimme puolustaa oikeuksiamme. Jeremy Corbyn, Britannian työväenpuolueen Labourin uusi ja liian radikaalina pidetty uusi johtaja on ilmaissut asian näin:"Keep together!" Pysytelkää yhdessä".

Työelämässä ihminen on monella tapaa yksin. Hän antaa työyhteisössä itseltään sen ainoan mitä hänellä on: oman aktiviteettinsa, ajatuksensa, työnsä, fyysisen ja henkisen toimintansa. Koko ihmisyys rakentuu toiminnalliseen elämään, sitä kautta me ilmaisemme itseämme. Kun me puhumme työn vapauttamisesta, tarkoittaa se sitä että me palkansaajina pyrimme jatkuvasti, herkeämättä ihmisen toiminnallisen vapauden, omaehtoisuuden lisäämiseen. Me uskomme siihen, että on mahdollista rakentaa olosuhteet joissa ihminen voi yhdistää ihmisyhteisön keskeiset tarpeet ja toiminnallisen omaehtoisuuden. Sanonta "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!" tarkoittaa juuri tätä.

Joutuminen tilanteeseen, jossa on osoitettava mieltä omien oikeuksien ja yhteisön tärkeiden pelisääntöjen puolesta kertoo vain siitä, että työ suurten tavoitteiden saavuttamiseksi on edelleen kesken. Amerikkalaistyylistä ronskia huumoria julistava satamamies ilmaisi asian aika sattuvasti:
"Rottasota jatkuu!"

Sosialidemokraatit ja sosialisointi

Vieläkö sosialisointi voisi kuulua sosialidemokraattien toimintastrategiaan?

Lueskelin tässä Anna Leinosen pro Gradu-työhön perustuvaa kirjoitusta Suomen ensimmäisen ja ainoan sosialisoimiskomitean perustamisesta, työstä ja komitean työn raukeamisesta. Väinö Liukkonen, joka toimi tämän komitean sihteerinä ja sen jälkeen Työväen Akatemian rehtorina, oli innokas kansantaloustieteen tutkija ja sosialidemokraatti, joka halusi juuri tämän komitean työn muodossa toteuttaa demokraattista tapaa edistää sosialismia.

Komitea oli koottu parlamentaaristen voimasuhteiden pohjalta, joten poliittisella oikeistolla ja myös maalaisliitolla oli vahva edusutus komiteassa. Se jakautui jaostoihin ja teki ehdotuksia teollisuuden, mm. voimalaitosteollisuuden kansallistamisesta. Vähemmän aktiivisiksi jäivät sen sijaan osuustoimintajaosto, vientiteollisuus- ja ulkomaankauppajaosto sekä pankki- ja vakuutusjaosto. Komitean työjaoston alla toimi vielä erikseen puhelinliikenteen alajaosto.

Keskustelua näytetään käydyn niistä korvausperusteista, joita kansallistettavista yrityksistä maksettaisiin omistajille. Työjaosto ehdotti korvausperustaksi yrityksen ilmoitettua verotusarvoa, kun taas komitean porvarilliset edustajat vaativat pörssiarvon mukaisia korvauksia. Valtion omistajuus toteutettaisiin valtion velkakirjoilla jotka olisivat 50 vuotta voimnassa. Suureksi - ilmeisen voittamattomaksdi ongelmaksi - nousi tiedonsaanti yrityksistä ja niiden taloudellisesta tilasta. Fagerholmin hallituksen kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Takki (sd) odotti komitelta nopeita tuloksia, mutta kieltäytyi ministerinä komitean pyynnöstä saada tietoa teollisuusyrityksistä. Mahtaakohan "takin kääntäminen" ilmaisuna tulla tästä ministeri Takin asenteen ristiriitaisuudesta? Vedottiin omaisuudensuojaan ja lisäksi väiteltiin juridisten henkilöiden ja fyysisesti oikeiden kansalaisten omistamisen välisistä eroista. Kolme neljästä oikeusoppineesta puolusti yrittämisen vapautta sosialisoimisen sijasta.

Komitean työn jatkuessa myös sosialidemokraattien kannat muuttuivat siten, että pelättiin sosialisoimispyrkimysten rajaavan liikaa yrittämisen vapautta ja sen tuomia mahdollisuuksia. Suuryritysten sosialisoimista kuitenkin pidettiin hyväksyttävänä. Työnsä loppuvaiheessa komiteasta jäivät porvariedustajat pois ja ilmeisesti siksi komitean esitykset sokeri- ja tupakkateollisuuden, voimalateollisuuden ja puhelinliikenteen sosialisoimisesta hyväksyttiin yksimielisesti.

Tämä pieni yhteenveto on mielenkiintoinen aihepiiri senkin vuoksi, että myös povarihallitukset - kuten tämä nykyinenkin - verotuksen  pyrkivät muodossa hankkimaan lisätuloja juuri näiltä tuotannonaloilta. Edelleenkin on ongelmia enrgiayhtiöiden ja teleliikenteen kaupallistumisesta johtuen; koordinaatiota puuttuu ja kansalaiset joutuvat ilmeisen tarpeettomasti maksamaan ylihintaa alojen anarkistisen toimintatavan vuoksi.

Sosialisoimisesta ei tänä päivänä puhuta mitään, päinvastoin, yhteistä julkista sektoria ajetaan kiivaasti alas ja se mitä jää, alistetaan Euroopan Unionin voimin yhä tehokkaammin markkinoiden rengiksi. Kansanvalta - siis meidän demokratiamme - karkaa yhä kauemmaksi suuren yleisön ulottuvilta, vaikka digitaalinen tekniikka tarjoasi tänä päivänä suurenmoiset mahdollisuudet osallistamiseen ja vaikuttamisen tehostamiseen. Yleisissä ja salaisissa vaaleissa kansa antaa tälle absurdille kehitykselle täydet valtuudet jatkaa samaan suuntaan, seurauksista piittaamatta.

Työväen Akatemian rehtorina sosialisoimiskomitean sihteeri Väinö Liukkonen ei missään vaiheessa palannut yksityiskohtaisesti tähän teemaan. Ainoastaan yhden keskeisen periaatteen sosialidemokraattien tavasta sosialisoida hän iskosti oppilaiden mieleen. Sosialidemokraattien sosialismi perustuu yhteiseen säästämiseen, siis yhteisten voimavarojen kartuttamiseen. Yhteisöllinen motiivi on tässä mielessä sosialidemokraattisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan dynaaminen motiivi. Yksityinen intressi, oman edun tavoittelu on alisteinen tälle kaikkien tarpeet etusijalle asettavalle lähtökohdalle.

http://goo.gl/wHmMHh