Uskalla viheltää kirkossa

Pakolaisia virtaa Eurooppaan ennennäkemättömässä määrin. Ilmapiiri on muuttunut ja ihmiset ovat avanneet sydämensä kovia kokemaan joutuneille, pakomatkalle lähteneille ihmisille. Euroopan kansat ovat valmiita yhä suuremmassa määrin ottamaan pakolaisvirroista muodostuvan haasteen vastaan. Matriarkaalinen ehdottoman rakkauden henki on sittenkin vielä  olemassa, vaikka populistiset, tiukan nationalistiset, itsekkäät ja julmat, mobbaushenkiset voimat ovat hallinneet julkisuutta ja nousseet julkisiksi vaikuttajiksi. Hädänalaisten tulijamäärien edessä ylpeät puheet ovat käymässä epämääräiseksi, latentiksi pohdiskeluksi pakolaisten oikeutuksesta saapua ja päästä elämän alkuun.
Ikääntyvässä Euroopassa tarvitaan tekeviä käsiä, työvoimaa uuden rakentamisessa, palveluissa, hyvinvointirakenteiden päivittämisessä ja laajentamisessa jo pakolaisvirran itsensäkin vuoksi. Tulijat ovat valmiita aloittamaan Euroopassa uuden elämän ja  rakentamaan tulevaisuuttaan, hankkimaan itselleen ja perheilleen turvalliset olot, lapsille koulutusta, ylipäätään uuden alun tulevaisuutta varten. Ei liene liioiteltua sanoa, että vitaalista voimaa virtaa Eurooppaan. Tuo voima ei ole suinkaan ainoastaan rasite, vaan voimavara joka nyt olisi osattava hyödyntää.
Samaan aikaan näyttää edelleen siltä että markkinat eivät vedä, työpaikkoja ei synny, vienti ja sen varaan rakentuva kasvu antavat odottaa itseään - ovat antaneet odottaa jo liian kauan. Julkisella sektorilla on voimavarojen rajoittamisen ja henkilöstön supistusten myötä suuria tarpeita jo nykyisenkin väestön hyvinvointipalvelujen toteuttamisessa. Hyvinvointiyhteiskunnan päivittäminen ajan tarpeita vastaavaksi on se suuri tehtävä, joka nyt on edessä. Kalle Isokallion ja valtavirtaisen talousajattelun resepti yritysten kautta tapahtuvasta voimistamisesta ei toimi, koska yksityinen sektori tarvitsee ostovoimaa ja kysyntää toimiakseen. Ihan demokratian periaatteiden kannalta - ja ajatellen tänne demokratian kannalta alkeellisista olosuhteista saapuvia - meidän on nyt näytettävä, miten avoimeen, kansanvaltaiseen hallintoon perustuva hyvinvointivaltio toimii. Markkinameininki on pantava hetkeksi hyllylle - on katsottava tosiasioita suoraan silmiin.
Asiassa on vain yksi iso mutta. Euroopan Unioni on rakennettu markkinaehtoiseksi ja ote on tässä suhteessa vain tiukkenemassa. Tulossa olevien vapaakauppasopimusten TTIP, CETA ja TISA myötä julkinen sektori on joutumassa mitä ilmeisimmin täysin markkina-alisteiseksi. Julkisen sektorin kasvattaminen itsenäisellä rahapolitiikalla ei ole mahdollista. Eurooppalainen markkinayhteisö on halunnut varmistaa, että kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio on poissuljettu mahdollisuus. Itsenäisillä valtioilla on oikeus omaan rahapolitiikaan, pääomien luontiin tarpeita vastaavasti yhteisiin, tärkeiksi katsottuihin hankkeisiin. Tämä mahdollisuus on Euroopan Unionin perusrakeneteissa poistettu eritoten Maastrichtin sopimuksella ja Valuuttaunionin peruskirjan 123 artiklalla.
On yhä selvemmin nähtävissä että markkinat eivät toimi edes kohtuullisesti hyvinvoinnin takaamiseksi sisämarkkinoilla. Tarvitaan  Unionia ja sen jäsevaltioita tukevaa kokonaisvaltaista talouspolitiikkaa. Sitä on tehtävä koko Euroopan tasolla, mutta sitä on myös läheisyysperiaatetta noudattaen delegoitava myös jäsenmaille. Julkisen sektorin on saatava näyttää voimansa. Tässä meitä kannustaa kokemuksemme kansanvaltaisesta, pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.
Euroopassa on löydyttävä pian voimia, jotka laittavat talous- ja rahapolitiikan ajan vaatimalle uudelle tasolle. Jos päättäjät eivät siihen kykene ylätasolla, niin kansallisesti on löydyttävä rohkeutta rikkoa Unionin hölmöjä sääntöjä myös rahapolitiikan osalta. Julkisen sektorin on pantava hankkeita käytiin ja etsittävä sille hyväksyttyjä ja tarvittaessa nyt Unionin kielletyiksi julistamia keinoja. Irlanti on tässä suhteessa jo lähtenyt liikkeelle lupaa kysymättä ja tiettävästi hyvin tuloksin.
On siis uskallettava viheltää kirkossa!

Ymmärrä pakolaista

Minä kohtaan pakolaiskysymyksen elämässäni ihan konkreettisesti jo toisen kerran. Ensimmäisen kerran se tapahtui toisen maailmansodan aikaan, kun karjalaisia, evakkoja ryhdyttiin sijoittamaan eri puolille Suomea, myös Viitasaarelle, pitäjään jossa minä kasvoin ja lapsuuteni vietin. Näiden siirtolaisten tilanne oli kuitenkin toisenlainen kuin nykyisten pakolaisvirtojen. Siirtolaiset pakenivat syvemmälle kotimaahan ulkopuolisen hyökkääjän ja valtaajan jaloista, nykyiset joutuvat pakenemaan omassa kotimaassaan rehottavaa terroria, väkivaltaa ja kuolemaa karkuun. Muitakin syitä vieraisiin oloihin joutumiselle on - on aina ollut.
Ensimmäinen muistikuvani sota-ajalta on siirtolaisia kuljettanut proomu, joka oli ankkuroitu keskelle kirkkosalmea kääntösillan edustalle. Proomusta oli rakennettu lauta- ja lankkusilta kääntösillalle ja sitä myöten oli tarkoitus siirtyä maihin. Ihmisten ja tavaroiden lisäksi proomussa oli myös siirtolaisten karjaa. Minä satuin paikalle - toisten pikkupoikien välittämän tiedon avulla - hyvin dramaattisella hetkellä. Lankkusilta oli pettänyt juuri kun lehmää oltiin tuomassa proomusta kääntösillalle. Lehmä oli putoamaisillaan alas sillalta ja miehet yrittivät köysin saada lehmän pinteestä takaisin lankkusillalle ja turvaan. Se ei onnistunut ja lehmä putosi  muutaman metrin matkan loiskahtaen kirkkosalmeen. Suuren katselijajoukon yllätykseksi lehmä ei ollut moksiskaan, vaan ui komeasti yhteiskoulun rantaan.

Muistan pakolaisten sijoittamisesta silloinkin käydyn keskustelua. Kirkonkylään, jossa me asuimme, ei tuntunut siirtolaisia sopivan millään. Totta tietenkin oli että asunnot olivat pieniä ja perheet suuria eikä kahta huonetta, tupaa ja kammaria  enempää tavallisella väellä ollutkaan. Kovasti vaadittiin, että lapsiperheisiin on ainakin yksinäisiä siirtolaisia otettava. Niin kävi että meidän kotiimme määrättiin sijoitettavaksi vanha rouva, mustiin pukeutunut yksinäinen vanhus, joka oli kotoisin Suojärveltä Laatokan takaisesta Karjalasta. Äitini opasti että häntä puhutellaan "Karjalan tädiksi" ja niin myös tehtiin. Kansan suussa käytettiin muitakin nimityksiä joita en ryhdy tässä toistelemaan. Lukija voinee arvata mitä nimityksiä käytettiin naisesta jonka puheenparsissa vilisi venäläisperäisiä sanoja jonka Suojärven murteesta oli aluksi vaikea saada selvää. Asemasodan aikana joukko karjalaisia palasi takaisin ja niin lähti Karjalan tätikin takaisin Suojärvelle, mutta joutui palaamaan vielä uudelleen Viitasaarelle ja minnekäpä muualle kuin meille. Meitä sisaruksia oli siinä vaiheessa jo kolme ja muistan vanhempieni keskustelut siitä miten nukkumapaikat järjestettäisiin. Pian Karjalan tädille järjestyikin toinen, olosuhteiltaan parempi ratkaisu ja sängyn laidalla istunut ja Suojärven murretta puhunut täti katosi meidän elämänpiiristämme.

Myös sotavankeja sijoitettiin siviiliväestön hoteisiin ja naapuriimme ilmestyi piippalakkinen, ruskeaan sotilasasuun pukeutunut nuorehko, hiljainen mies. Hänet sijoitettiin naapurin saunakammariin ja hän ruokaili muun perheen kanssa. Minkäänlaista vartiointia ei ollut, sillä sen ajan Viitasaarelta ei ollut helppoa pääsyä  muuhun maailmaan. Kirkonkylä sijaitsee vesistöjen ympäröimällä, etelään suuntautuvalla niemellä ja ympärillä ovat suuret Keiteleen selät. Veneellä voisi ajatella pääsevänsä karkuun, mutta selkien takana alkavat suuret erämaat ja pitkät, luoteesta  kaakkoon suuntautuvat vesistöt. Maantietäkään myöten ei kovin kauaksi pääsisi senaikaisissa olosuhteissa. Vanki tyytyi elelemään naapurissamme ja ryhtyi ajankulukseen kasvattamaan kessua naapurin navetan ja tallin takana. Ennen pitkää hänellä oli kuivattua kessua ja  siitä hakattua tupakkaa pientä korvausta vastaan ostettavissa. Isänikin innostui asiasta ja ryhtyi kasvattamaan kessua,  kuivasi vintillä sitä ja hakkasi sen  petkeleellä vanerista kierretyssä pöntössä piipputupakaksi. Muistan että kauppa kävi hyvin. Isäni itse ei kuitenkaan tupakoinut siihen aikaan. Sodan päätyttyä vanki määrättiin palautettavaksi Neuvostoliittoon. Itkun määrällä ei näyttänyt olevan rajaa hänen lähtiessään naapuristamme kohti tuntematonta kohtaloa kotimaassaan.

Siirtolaiset kirkonkylässä sijoittuivat aivan tavallisten ihmisten hoteisiin, ei silloinkaan paremmilla piireillä ollut halua tai mahdollisuutta heidän sijoittamiseensa. Isän työkaveriksi ilmestyi inkeriläinen, omaa murrettaan puhuva perheellinen mies joka otettiin osuuskaupalle auton apumieheksi ja osuuskaupan Tuki-laivan yhdeksi laivamieheksi. Isäni teki tuohon aikaan samoja hommia ja oli laivatyön vuoksi - kuten muutkin laivamiehet - myös Merimiesunionin jäsen. Inkeriläismies oli ahkera työntekijä ja pidetty kaveri laivamatkoilla Viitasaarelta Suolahteen ja takaisin. Laivan lastaamiseen meni tavaramäärästä riippuen päivä tai kaksi ja laivamiehet yöpyivät yksityismajoituksessa Suolahdessa. Minäkin pääsin pariin kertaan laivamatkalle isäni mukana Suolahteen. Inkeriläisperheen lapsista yksi tuli samalle luokalle minun kanssani kouluun heti ensimmäisestä luokasta lähtien. Silloin jouduin kaiketi kokemaan myös sen että siirtolaisuus ja pakolaisuus aiheuttaa myös henkisiä traumoja. Muistan opettajan jossakin tilanteessa suuttuneen ja ruvenneen komentamaan oppilaista tavallista tiukemmassa ja jopa pelottavassa äänilajissa. Opettajan kurinpito sai nolon lopun kun täydellisen hiljaisuuden vallitessa luokassa alkoi kuulua lirinää inkeriläistytön pulpetin seutuvilta. Tilanne oli sitäkin nolompi koska tämä inkeriläistyttö oli luokan parhaita oppilaita ja erityisesti hänen kaunokirjoituksensa oli jatkuvasti sekä opettajan että oppilaiden ihailun kohteena. Tuolloin ei asiaa taidettu oikein ymmärtää, mutta nyt tekee mieli kysyä, mitä kaikkea pakolaiseksi joutuva on joutunut matkalla kokemaan? Uskon pakomatkan tänäänkin aiheuttavan vuosikymmeniä kestäviä traumoja. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto vaati inkeriläisten palauttamista Suomesta takaisin. Kirkonkylässä heräsi yhteinen henki jonka mukaan tätä perhettä ei takaisin Neuvostoliittoon laiteta. En tunne yksityiskohtia mutta niin kävi että inkeriläisperhe jäi pysyvästi Viitasaarelle.
Vain vanhempi polvi meillä muistaa enää sodanaikaisia tapahtumia ja sitä ilmapiiriä joka siirtolaiskysymyksen ympärillä oli havaittavissa. Kaikissa niissä tapauksissa jotka nyt muistan, asenteet muuttuivat vierastavista ja epäilevistä myönteiseen suuntaan. Isäni rakensi meille sodan jälkeen uuden ulkorakennuksen ja siihen hyvän saunan. Eräs siirtolaisperhe kävi meillä saunomassa ja perusti sodan jälkeen samalle mäelle hautakiviveistämön, josta tuli eräs parhaita työnantajia pienessä kirkonkylässä. Muualle pitäjään sijoitetuista siirtolaisista löytyi nuori mies joka piti yllä koko pitäjän hiihtomainetta.
Kun nyt epäillään ja emmitään tämänhetkisen pakolaiskriisin hoitoa, Suomen ja suomalaisten pitäisi ottaa uudelleen käyttöön sodanaikainen henki, jossa ihmisiä - ei edes kaatuneita - jätetä sodan jalkoihin. Tuosta pakolaisjoukosta voi kasvaa uudenlaista voimaa ahkerina työntekijöinä, osaavina ihmisinä ja kunniallisina kansalaisina, jotka ovat ikuisesti kiitollisia oikeamielisestä kohtelusta.
Politiikalta se vaatii populistisen isänmaallisuuden tuijottamisen ja oman lautasen varjelemisen sijasta ja lisäksi kristillistä armeliaisuutta, sosiaalista ja demokraattista suvaitsevuutta ja matriarkaalista, äidinrakkauteen verrattavissa olevaa  kaikenkattavaa ymmärtämistä. Se näyttääkin olevan Euroopassa heräämässä.

Loikka kuusituntiseen työpäivään

Yhteiskuntasopimus ja hallituksen toimet tuottavuusloikan aikaansaamiseksi ovat valumassa tyhjiin. Kierre alaspäin jatkuu ja sitä paljon puhuttua toivoa ei ole näkyvissä. Porvarihallitukselle kiusallisella tavalla saksalaiset lehdet - kuten Frankfurter Allgemeine 31.8. 2015 - alkavat sijoitella Suomea uudelleen osaksi itäeurooppalaista kulttuuria. Kovia leikkauksia ja kurjistamista on luvassa entiseen malliin. Eteenpäin suuntautuvien loikkien sijasta ollaan vähän väliä romahtamassa yhä toivottomammalle tasolle.

Eräs kaikkein kurjimmista ja irrationaalisimmista ajatuksista oli hallituksen ehdotus työajan pidentämisestä 5 %:lla ilman palkankorotuksia. Ennen vanhaan ajateltiin että työaikaa lyhentämällä voitaisiin luoda uusia työpaikkoja, tarjota kasvavalle työttömien ja maahanmuuttajien joukolle töitä, saada verotuloja, uutta kysyntää ja maa vähitellen kasvu-uralle. Ammattiyhdistysliikekin näyttää olevan odottavalla kannalla ja uusia ehdotuksia sieltäkin on tullut niukanlaisesti. Hyvin tietäen että raamatunlause “Kellä korvat on se kuulkoot” on heitetty sitten Kokoomuksen vaalikampanjan ideologiseen roskakoriin, teen tässä kuitenkin ihan päinvastaisen ehdotuksen kuin mihin kolmen ässän hallituksen yhteiskuntasopimuksessa pyrittiin. Mielestäni ehdotukseni sopisi sekä loikan että radikaalin, eteenpäinvievän yhteiskuntasopimuksen pohjaksi. Kysymys on työajan rakenteellisesta lyhentämisestä.

1960-luvulla puhuttiin jo työajan lyhentämisestä kuuteen tuntiin ja tätä ajatuksesta keskusteltiin aika paljon mm. nuorisojärjestöjen tilaisuuksissa, kun nuorisotyöttömyys alkoi saada rakenteellisia muotoja. Ehdotusta pidettiin liian radikaalina ja sitten se hautautuikin historian roskatynnyreihin. Taas tämä ajatus 6-tuntisesta päivästä nostaa päätään, kun Suomen työttömyys herättää jo kansainvälistä huomiota. Lisäksi meille ja koko Eurooppaan on tulossa  valtava määrä pakolaisia maista jotka ovat hyväksyneet ihmisoikeudet mutta vähät välittävät niiden noudattamisesta.

Kuuden tunnin työpäivä merkitsisi radikaalia muutosta työelämän rakenteisiin. Ensimmäisenä nousee heti esteeksi kysymys siitä, pitäisikö myös palkan pudota yhdellä neljänneksellä vai vaadittaisiinko entisten työehtosopimusten mukaisten palkkojen noudattamista. Siirtyminen kuusituntiseen työpäivään edellyttää tietenkin tämän kysymyksen ratkaisemista. 

Ammattiyhdistysliikkeen kanta voisi lähteä liikkeelle siitä, että säästyvistä työttömyyskorvauksista ja muista sosiaalikuluista muodostetaan rakennerahasto, jolla ylimenokauden toimeentulo-ongelmat ratkaistaan kaikkein pienituloisimpien kohdalla noudattaen eurooppalaisia vähimmäistoimeentulon standardeja. Tästä hyötyisivät myös ne yrittäjät, jotka työllistävät paljon mutta joiden voittomarginaalit ja ylijäämänmuodostus on riittämätöntä.

Kuusituntinen työpäivä saattaisi nopeassa tahdissa saattaa ihmiset työttömyyskortistoista töihin ja tarjoaisi myös maahanmuuttajille eri syistä saapuville parempia ja enemmän työpaikkoja kuin nykyinen täydelliseen umpikujaan ajava yhteiskunnallinen tilanne.

En kuvittele että loikka olisi samanlainen kuin siirtyminen vasemmanpuoleisesta oikeanpuoleiseen liikenteeseen Ruotsissa Olof Palmen toimiessa liikenneministerinä 1950-luvulla. Loikka voisi lähteä liikkeelle paljon puhutusta paikallisesta sopimisesta ja yhteistoiminnasta viranomaisten ja työmarkkinaosapuolten kanssa . Tietenkin tässä tarvitaan myös valtakunnan tason rakenteita, kuten mm. rakennemuutosta tukevan palkkarahaston synnyttäminen vaikkapa säästyvistä työttömyyskorvauksista ja sosiaalikuluista.

Yhteiskuntamme on sellainen että täällä on päästävä nopeasti aikuistumisen ja ammatillisen kypsymisen myötä työelämään. En voi sietää ajatusta että nyt työtä hakevat nuoremmat sukupolvet joutuisivat meidän osaamattomuutemme vuoksi elämään koko aktiivi-ikänsä riutuen ja myös - jos jaksavat elää - vanhuutensa köyhyydessä. 

Miksi yritän tässä laittaa lusikkaani hallitukselle ja työmarkkinoille kuuluviin asioihin? Siihen on ainakin kolme syytä: 1) asiat eivät ole niinkuin ne voisivat olla, 2) käytän kansalaisoikeuttani ilmaista mielipiteeni ja 3) olen edelleenkin ammattiliiton jäsen.  

Ehtoja asettamaton rakkaus

6. Matriarkaaliset ja patriarkaaliset arvot työväenliikkeessä

Matriarkaaliset ja patriarkaaliset arvot työväenliikkeessä

Varsin merkittävän lisän työväenliikkeen arvoperintöön antaa henkilö, jonka nimi on vähemmän tunnettu käydyissä aatteellisissa keskusteluissa; hän on J.J. Bachofen, jonka kirja “Äidin oikeus” (Mother righ) ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1861. Tässä ja myös muussa tuotannossaan hän on käsitellyt syvällisesti matriarkaalisen ja patriarkaalisen (äiti- ja isäkeskeisen) periaatteen eroja ja vaikutuksia yhteiskunnalliseen kehitykseen. Näiden periaatteiden käsittely tässä yhteydessä on tarpeellista, koska monet työväenliikkeessäkin syvästi vaikuttavista  arvoista ja periaatteista on lähtöisin tästä viitekehyksestä.

Tässä käsitelty aineisto on suurelta osin peräisin Erich Frommin tuotannosta, josta löytyy seikkaperäistä aineistoa näiden periaatteiden aatehistoriasta ja toimintayhteyksistä. Seuraavassa esitetyt ajatukset ovat esseestä “The theory of Mother right and its Relevance to Social Psychology (Erich Fromm, The Crisis of Psychoanalysis 1971, Butler and limited, ISBN 0 244 00544 8). Myös suomenkielisestä teoksesta “Olla vai omistaa”, Kirjayhtymä 1977, sivut 170-171, löytyy viittauksia näihin periaatteisiin. Tässä esitetty sanamuoto on kuitenkin allekirjoittaneen.

Äitikeskeisen ja isäkeskeisen periaatteen juuret ovat syvällä ihmiskunnan historiassa, sen mytologiassa, uskonnossa ja toimintaperinteissä. Hyvin keskeistä osaa tässä näyttelee Jumala-kultin kehittyminen. Alkukantainen ihminen palvoi aurinkoa, luonnonvoimia ja siirtyi  taitavuutensa kehittyessä palvomaan valmistamiaan ja luomiaan esineitä. Tiedot ihmiskunnan historiasta ja alkukantaisten heimojen uskonnoista vahvistavat tätä kehitysteoriaa. Ihmishahmoinen Jumala on ihmiskunnan kehityksen myöhempiä ilmiöitä, ja maskuliinisen Jumala-hahmon ilmestyminen on viimeisimpiä renkaita tässä uskonnon historian pitkässä ketjussa. Ennen tätä on kuitenkin vallinnut vahva ja voimakas naisjumalien kausi, joka käsityksiltään ja toimintatottumuksiltaan on perusteellisesti poikennut nyt vallitsevasta.

Taustana tälle matriarkaaliselle kaudelle on naisen ja miehen erilainen biologinen rooli yhteisöissä. Äitikeskeinen lähestymistapa korostaa ehdottoman rakkauden periaatetta, armoa ja sääliä, yhteyttä maahan, luontoon ja sukuun. Isäkeskeinen periaate edustaa ehdollista rakkautta, kuria ja järjestystä,  hierarkisia arvoja ja järkeen perustuvan oikeudenmukaisuuden toteutumista.

Naisen ja miehen biologinen rooli ovat selvästi erilaisia. Nainen on ennenkaikkea uuden elämän kasvattaja, ensimmäiset kuukaudet kohdussa ja sitten pitkän kasvu- ja kypsymisvaiheen lapsen lähimpänä huolehtijana. Äidin rakkaus lasta kohtaan on ehdotonta, lapsi ei voi sitä ansaita eikä menettää. Jos lapsen tottelemattomuus, epämiellyttävyys, ruumiillinen tai henkinen alikehittyneisyys olisi johtanut lapsen hylkäämiseen, ihmissuku olisi jo kauan sitten kuollut sukupuuttoon ja vähintäänkin jäänyt varsin alkukantaiselle asteelle.

Isän rooli ja biologisesti ohjautunut vastuu lapsen kasvusta ja kehityksestä on löyhäsuhteisempi ja monissa tapauksissa rajoittuu pelkkään uuden elämän siittämiseen. Isän rakkaus lapseensa on ehdollista perustuen lapsen kykyyn miellyttää isäänsä ja muistuttaa häntä sekä suoriutua toivotuista tehtävistä. Lapsen tehtävänä on tuoda arvovaltaa ja täyttää isän tyydyttämättömät toiveet ja fantasiat. Isän rakkaus on ehdollista, sen voi menettää väärällä käyttäytymisellä, mutta sen voi myös saavuttaa katumalla ja alistumalla isän tahtoon. Isän auktoriteetti voi herättää lapsessa suunnatonta ihailua ja halua palvontaan, mutta myös katkeruutta ja tuhovoimaista vihaa.

Matriarkaalinen ja patriarkaalinen yhteisö

Äitikeskeinen ja isäkeskeinen yhteisö ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Ehdottoman rakkauden periaate merkitsee yhteisön jäsenelle materiaalista hyvinvointia ja perusturvallisuuden osalta suojattua yhteisöä. Maallisilla iloilla on tuossa yhteisössä suuri merkitys ja sukupuolisuus kieltämättä muodostaa olennaisen ja voimakkaan mahdollisuuden tyydytykseen ja iloon. Toisen vahingoittaminen äitikeskeisessä yhteisössä tuomitaan ja se on yksi suurimpia paheita. Suku jatkuu äidin kautta eikä yksityisomaisuutta vielä esiinny. Yhteisön järjestys perustuu luonnonlakeihin ja alitajunnalliseen laillisuuteen. Vaistonvaraiusuudella, luonnollisuudella ja sukusidonnaisuudella on paljon merkitystä.

Isäkeskeisessä yhteisössä velvollisuus on iloa tärkeämpi. Olennaista on samaistuminen patriarkaalisen auktoriteettiin. Tottelemattomuus on suurimpia paheita ja syyllisyyden tunteet ovat auktoriteetin määräyksiä rikkovan alituisia seuralaisia. Patriarkaalinen yhteisö kiistää naisen aseman  suojelevana äitihahmona ja varmistettuaan valtansa nostaa äitihahmon “heikompana astiana” erityisen suojeluin kohteeksi. Tässä yhteydessä mies on kaiken luoja ja pystyy uskonnollisissa myyteissä jopa synnyttämisen ihmeeseen (vrt. Eevan synty Aatamin kylkiluusta ja Pallas Athenen synty salamana Zeuksen päästä). Isäkeskeinen yhteisö korostaa ajatteluun, järkeen ja toimintaan perustuvaa lähtökohtaa.

Seuraamukset uskonnon kehityksestä

Uskonnon kehityksessä näiden arvojen vastakkainasettelu kärjistyi maskuliinisen Jumala-hahmon syrjäyttäessä äit-Jumalat. Kreikkalaisessa mytologiassa tästä kertoo  erityisesti Oidipus-trilogia., jonka Erich Fromm tulkitsee mytologiseksi kertomukseksi äitikeskeisen ja isäkeskeisen uskonnon ja niiden taiustalla olevien uskontoon perustuvien  yhteisöjen välisestä valtataistelusta. Mainittakoon että Erich Frommin ja Sigmund Freudin eräs keskeinen ero on juuri Oidipus-trilogian tulkinnassa.- juuri täältähän Freud haki perusteita kuuluisalle Oidipus-kompleksilleen. Kreikan uudet jumalat - kuten kristinuskonkin Jumala-hahmo -   edustajat jo selvästi patriarkaalista, ehdollista  rakkausperiaatetta. Äitikeskeisen ajattelutavan periaatteet ovat useimmiten vain heikosti säilyneitä ja patriarkaaliset arvot vallitsevia.

Lutherin uskonpuhdistus ja kalvinismi vahvistivat uskonnossa patriarkaalisen periaatteen leimaa ja loivat pohjaa kapitalistisen talous- ja yhteiskuntajärjestelmän synnylle ja arvopäämäärille. Kapitalismin, tämän uuden “teollisen uskon” pohjana on sosiaaliluonne, jossa keskeistä on pelko ja alistuminen patriarkaalisten auktoritreettien valtaan. Ainoana tapana hankkia rakkautta ja hyväksyntää on uhrautuva työnteko, omaisuus, voiton pyynti ja valta. Nämä ovat patriarkaalisen ajattelutavan keskeisiä kulmakiviä.

Psykologiset ja sosiaaliset vastineet

On erittäin tärkeää huomata, että äitikeskeisyys ja isäkeskeisyys eivät ole sidottuja sukupuoleen siten, että nämä periaatteet sitoisivat välttämättä miehen ja naisen tiettyyn psykologiseen ja yhteiskunnalliseen rooliin. Matriarkaalisessa yhteisössä äitikeskeiset arvot sanelevat myös miesten käyttäytymistä ja patriarkaalisessa yhteisössä nainen kehittää piirteitä, jotka ovat otollisia sopeutumiselle. Patriarkaalisen hahmon ei tarvitse myöskään välttämättä olla isä, vaan isän psykologinen ja sosiaalinen vastine yhteisössä. Se, jota totellaan, voi olla siis isä tai äiti, työnjohtaja tai puheenjohtaja, puolue tai valtio, yleinen mielipide tai vakiintuneet tavat. Sama koskee myös matriarkaalisia periaatteita.

Yhteydet työväenliikkeen aateperintöön

Enemmän kuin kukaan muu tuki Friedrich Engels Bachofenin työtä 1800-luvulla. Hänen teoksensa “Perheen alkuperä, yksityisomaisuus ja valtio” perustui juuri Bachofenin kirjaan “Äidin oikeus”. Engels arvosteli Bachofenin uskonnollista lähtökohtaa, mutta ylisti Bachofenin tutkimustuloksia ja niiden merkitystä ihmiskunnan historialle. Myös Marx jätti jälkeensä joukon kirjallista kritiikkiä Bachofenin tuotannosta ja tätä Engels käytti hyväksi työssään. August Bebelin menestysteos “Nainen ja sosialismi” perustuu myös matriarkaaliselle teorialle.

Miksi sitten Bachofenin teokset viehättivät niin voimakkaasti sosialisteja? Olennaiosta äitikeskeisessä periaatteessa on  yhteiskunnan arvojen suhteellisuuden osoittaminen. Se osoitti myös, ettei yksiavioinen avioliitto niinkään luonnonlakiin perustuva, vaan tietynlaisten historiallisten olosuhteiden tuote, olosuhteiden joissa patriarkaaliset arvot olivat etusijalla. Lisäksi se antoi erinomaista tukea naisen poliittiselle ja yhteiskunnalliselle vapautumiselle. Vaatimuis naisen tasa-arvosta miehen kanssa sai valtavasti voimaa juuri äitikeskeisten periaatteiden tutkimisesta. Naisasialiike ja pohjimmiltaan myös tämän päivän feminismi ammentavat voimaansa matriarkaalisesta periaatteesta. Tuon periaatteen tavoittaminen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa. Vaarana on ettei pyrkimys tasa-arvoon johdakaan matriarkaalisten arvojen   uudelleen elvyttämiseen, vaan naisen porvarillisia, patriarkaalisia ja maskuliinisia piirteitä tavoittelevaan tasa-arvoisuuteen.

Toisaalta Bachofenin teoriat naisen ja miehen biologisista eroista ovat viehättäneet myös konservatiivista leiriä. Nämä erothan näyttävät siunaavan miehen ja naisen välisen ikuisen eron, joka mahdollistaa naisen alistamisen. Samalla konservatiivit kuitenkin mielellään unohtavat, että ehdot eroavaisuuksien seuraamuksille sanelee tiukasti patriarkaalinen yhteiskunta ja että matriarkaalisen yhteiskunnan nousu merkitsisi myös kapitalismin tuhoa. Äitikeskeisyyden voidaan todeta pitävän sisällään monia sosialismin keskeisiä piirteitä.

Merkitys nykyajalle

Ajateltaessa näiden periaatteiden vaikutusta nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja sen muuttamista kohden syvempää inhimillisyyttä äitikeskeisten arvojen merkitystä ei voi kiistää. Patriarkaalisen perinteen ansioksi nousee sen luoma pohja nykyaikaiselle, korkeatasoiseen tekniikkaan ja luovaan toimintaan perustuvalle hyvinvoinnille. On helppo yhtyä Frommin esittämään käsitykseen, että ihmisen syvimmän kaipuun kohteena näyttää olevan tiettyjen äiti- ja isäkeskeisten arvojen synteesi, jossa nainen mies, armo ja oikeus, tunne ja järki välittävät ja täydentävät toisiaan. Kohtalokasta on ettei tiukasti patriarkaaliselle, hierarkiselle, ehdollisen hyväksymisen periaatteelle rakentuva yhteisö salli armon käydä oikeuden edellä, vaan rankaisee ankarasti tottelemattomuudesta.

Samoin on mielenkiintoista lainata vielä Bachofenin tekstiä, jonkja mukaan “Matriarkaalisen periaatteen ymmärtäminen voidaan saavuttaa vain yhdellä ehdolla. Tutkijan tulee kokonaan luopua oman aikansa mielikuvista, uskomuksista, jotka ovat täyttäneet hänen mielensä ja siirtää itsensä täysin erilaiseen ajatuksen maailmaan... Tutkija, joka ottaa lähtökohdakseen myöhempien sukupolvien asenteet, tulee ilmeisesti kääntyneeksi pois aiempien aikojen ymmärtämisestä.” (J.J. Bachofen, Mutter Right 1861erngl. ss.81,82, käännös IR.)

Ilpo Rossi, elokuu 1979

Ehdotoman rakkauden periaate nousi yllättäen keskusteluun Uutispäivä-Demarin ja suuren lehtiuudistuksen tekijäksi kaavaillun uuden päätoimittajan Mikko Salmen pienen videoelokuvan johdosta ja ansiosta. Kommentoin sitä linkitäessäni sen sivulleni Facebookiin seuraavasti: "Laitanpahan tässä talteen syyskuun alussa lehtiuudistusta rakentamaan ryhtyvän Mikko Salmen poliittisen avauspuheen, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan vastaa yhteen, minullekin tärkeään sosialidemokratian periaatteeseen. Olla ihmisenä toivottu, odotettu, elää yhteiskunnassa joka on valmistautunut vastaanottamaan ihmisen ja hänen luovan osallistumisensa elämään - tämä pohjimmiltaan matriarkaalinen periaate tulee aika hienosti kuvattua tässä pienessä videoelokuvassa."
Kommenteista huomasin että matriarkaalinen, ehdottoman rakkauden periaate ei oikein tunyunut yhdistyvän kommentoijien mielessä työväenliikkeen arvoperintöön. Frankfurtin sosiaalipsykologinen koulukunta ja siellä erityisesti Erich Fromm on avannut tätä periaatetta nykyihmiselle paremmin kuin ehkä kukaan muu. Äidin rakkaudessa lapseen tulee tuo primitiivinen, ihmiskunnan säilymisen kannalta olennaisen tärkeä periaate selvästi näkyviin kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina. Jos pitkän kasvu- ja kehitysvaiheen tarvitseva lapsi asetettaisiin alusta saakka alttiiksi henkiin jäämistä tarkoittavalle kilpailulle, ihmiskunta olisi hävinnyt sukjupuuttoon jo alkuvaiheessaan. Ahdottoman rakkauden periaate tulee näkyviin tänä päivänä mm. suhtautumisessamme pakolaiskysymykseen ja monikulttuurisuuteen.
Numero 6. otsikossa viittaa kuudenteen lukuun tuolloin kirjoittamassani esseekokoelmassa "Sormi joka osoittaa kuuta".

Ilpo Rossi, elokuu 2015

Eurooppa mätäkuussa 2015

Euroopan talouskriisi ei näytä lannistumisen merkkejä. Suomikin on Unionin mallioppilaana joutunut suorittamaan tänä kesänä ehtoja - talouspolitiikassa ei ole löydetty sellaisia keinoja joilla rapautuva hyvinvointivaltio saataisiin jaloilleen.

Euroopan kokonaistilanne ei ole sen parempi. Kreikan poliittinen lannistaminen on  tuonut hetken suvannon talouspoliittiseen keskusteluun, mutta merkkejä on jo siitä että Kreikka ajautuu ennenpitkää uusiin vaaleihin. Kreikalle myönnetyt rahoituspaketit palautuvat suurelta osin takaisin Euroopan Keskuspankkiin, joka puolestaan on syytänyt viimeisen vuoden aikana lisää rahaa pankeille ja investointilaitoksille. Nämä puolestaan eivät saa rahaa kaupaksi yrityksille -  ne eivät nimittäin voi liuoda kysyntää, joka on investointien välttämätön ehto.

Kysyntää voi luoda sen sijaan valtio, jolta odotetaan edelleenkin palvelutarjontaa ja yleishyödyllisiä investointeja. Projekteja ja työpaikkoja olisi tiedossa pilvin pimein, ainoa mikä puuttuu ovat taloudelliset resurssit, siis raha. Euroopan Unioni ja  Euroopan keskuspankki eivät voi euromaita tässä suhteessa auttaa. Valtioiden suora tukeminen on sekä Unionin että keskuspankin perussäännöissä yksiseliotteisesti kielletty.

Eurooppalainen vasemmisto on perinteisesti rakentanut hyvinvointivaltiota juuri yhteisen sektorin varaan. Se on edelleenkin keskeinen vaihtoehto - tai oikeastaan olisi jos se Unionin puitteissa olisi mahdollista. Näin ei ole, mikä aiheuttaa mm. Iso-Britanniassa tilanteen, jossa myös työväenpuolueen, Labourin radikaalisiipi on kääntymässä nykymuotoista Euroopan Unionia vastaan. Yhdessä Cameronin ja brittikonservatiivien "rusinat pullasta" strategian kanssa tämä voi hyvinkin johtaa siihen, että britit poistuvat Euroopan Unionista ilmeisesti vuoden 2017 aikana tuoteutettavan kansanäänestyksen jälkeen.

Eurooppalainen sosialidemokratia on alamaissa, näköalaton ja vailla vaihtoehtoja. Se ei varmastikaan johdu siitä, etteikö tarvetta suurille, koko kansaa koskeville reformeille olisi edelleenkin  olemassa. Osallistavan ja osallistumista vahvasti tukevan demokratian rakentaminen on edelleenkin kesken, työelämä ja sen mukana kansalaisten toimeentulo on yhä epävarmemmissa kantimissa. Nuorelle sukupolvelle ei uudessa ihanassa Euroopan Unionissa ole tarjolla muuta kuin työttömyyttä ja parhaimmassakin tapauksessa pätkätyösuhteiden katkeileva putki.

Kaiken lisäksi Euroopan Unionin rajoilla kuohuu. Ukrainan kriisi, suhteet Venäjään, Turkkiin, Lähi-Itään - Afrikasta puhumattakaan - eivät ole sellaisessa kunnossa, jota neljäkymmentä vuotta sitten hyväksytty ETYKin päätösasiakirja antoi aavistella. Eurooppaa ravistelee turvallisuuskriisi pahoja kolhuja saaneen talouspolitiikan lisäksi.

Kreikan kriisin yhteydessä myös poliittinen demokratia on saanut vakavia kolhuja Euroopassa. Konsensus on muuttumassa autoritaarisen vallankäytön välikappaleeksi. Kreikan kohtalo on ilmeisesti tarkoitettu pelotteeksi niille maille ja liikkeille, jotka epävarmojen tulevaisuudennäkymien keskellä haikailevat kansallisen suvereniteetin auvoisiksi koettuja aikoja. Talous- ja rahapoliittinen välineistö oli ennen valuuttaunioniin liittymistä käytössä ja kyllähän sitä devalvaatioiden ja rahapolitiikan tasapainottamisen  muodossa käytettiinkin.

Euro on pysynyt kuitenkin vakaana ja monet - kuten me eläkkeensaajat - ovat voineet nauttia muutaman vuoden turvallisuuden tunteesta jotenkuten arvonsa säilytäneiden eläkkeiden muodossa. Uuden yhteiskuntasopimuksen muodossa tämäkin turvallisuus taitaa olla katoamassa - ennakkotiedot kantavat ymmärtää että sopeutustoimet koskevat ennenkaikkea kaikkein puolustuskyvyttömimpiä ryhmiä.

Eiköhän tämä tulehtuneen tuntuinen voivottelu saa tällä erää riittää vaikka se sattuukin sille sopivaan perinteiseen aikaan. Onhan tässä käsillä mätäkuu!

Money, money, money

Pieni tekstinpätkä kymmenen vuoden takaa: itävaltalainen Stephan Schulmeister opasti minua ensimmäistä kertaa ymmärtämään finanssikapitalismin ja reaalikapitalismin välistä eroa:
25.2. 2005
Käänsin tänään analyysia pääomataloudesta, saksalaisen Stephan Schulmeisterin tekstiä reaalipääoman ja finanssi(sijoitus)pääoman eroista. Siis:
Reaalikapitalismi
edustaa kiihokejärjestelmää, jonka voittopyrkimys on edustaa kiihokejärjestelmää, jonka voittopyrkimys on yhteydessä pitkäntähtäimen investointeihin ja innovaatioihin tavaramarkkinoilla, siis reaalitalouteen perustuviin spekulaatioihin. Tätä tukevat erityisesti: pysyvät vaihtokurssit, alhainen korkotaso, vakaat raaka-aineiden hinnat, kohtuullisesti nousevat osakekurssit, aktiivinen konjunktuuri-, kasvu- ja työllisyyspolitiikka, yhteistyöhenkiset työmarkkinasuhteet, pienenevät tuloerot ja tätä kautta tuleva kysynnän stimulointi. Näissä olosuhteissa lisääntyy reaalipääoma paljon helpommin kuin finanssitaloudessa. Niiden sisältämä dynamiikka vaikuttaa pysyvästi korkeaan kasvuun: Reaalitalous on myönteistä summapeliä, joka tarkoittaa sitä että oman pääoman lisäämiseen tähtäävä pyrkimys kasvattaa myös samanaikaisesti "kokonaiskakkua".

Finanssikapitalismi
on sen sijaan kiihokejärjestelmä, jonka voitontavoittelu on yhteydessä suuremmassa määrin finanssimarkkinoiden lyhytaikaisiin investointeihin ja innovaatioihin, siis finanssitaloudellisiin spekulaatioihin. Tätä tukevat erityisesti: heiluva korkokanta, vaihtokurssit ja raaka-aineiden hinnat, korkeat, nimittäin yli kasvutason olevat korkoprosentit, uudet spekulointitekniikat, erityisesti futuurien, optioiden, sääntelyn purkamisen ja valtion aktiivisesta talouspolitiikasta vetäytymisen yhdistelmät. Nämä olosuhteet heikentävät mahdollisuuksia lisätä omaisuutta reaalitaloudessa, mutta mahdollistavat samanaikaisesti tehdä "nopeaa rahaa" finanssispekulaatioilla. Niihin sidottu aktiviteetti tavara- (ja työ-)markkinoilta finanssimarkkinoille estää talouskasvua.

Kommentteja: Kuten olin ounastellutkin, reaalipääoman keskeinen ristiriita ei ole niinkään työn ja pääoman, vaan reaalipääoman ja finanssipääoman intressien välillä. Pörssisijoitukset ovat poissa ostovoimasta ja ne vähentävät siten kulutuskysyntää ja jarruttavat kasvua. Reaalipääomalle on ensisijaista juuri tasainen ostovoiman ja kulutuskysynnän kasvu - sen intressissä on siten myös sopiminen ostovoiman kasvusta.

Tyhjästä on huono nyhjästä

Nyt tarvitaan vientivetoista kasvua - tämä on se mantra jota on valtavirtaisen - sen joka tuutista ulostulevan - talousajattelun toimesta jo vuosikausia toitotettu. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen suunnalla tällä ajattelulla on ollut myös aika vahva hegemonia; jo 1980-luvulla lähdettiin täystyöllisyyden tavoittelussa siitä. että kunhan kasvun kautta saadaan lisää työpaikkoja ja palkkatuloja, myös tärkeä täystyöllisyystavoite voidaan ainakin pääpiirteittäin saavuttaa. Tämä lähestymistapa muodosti pohjan myös ammattiyhdistysliikkeen tulopolitiikalle. Haettiin yhteistä pohjaa työnantajapuolen kanssa kasvun, uuden teollisuuden, uusien työpaikkojen ja kaikille tarkoitetun hyvinvointipohjan laajentamiseksi.

Vähitellen työnantajatkin tulivat mukaan näihin tulopoliittisiin neuvotteluihin omine argumentteineen. Tarvittiin palkkamalttia ja työrauhaa, jotta saataisiin tilaa investoinneille ja uudelle tuotannolle. Tarvittiin joustoja ja sopeutumista, innovatiivisuutta, luovuutta ja sosiaalisia taitoja, jotta tuotanto olisi kilpailukykyistä ja kauppa kävisi. Lisäksi tarvittiin verohelpotuksia ja yhteiskunnan tukea eri muodoissa vähitellen niin paljon, että itse tavoite, työllisyyden parantaminen alkoi käydä mahdottomaksi kun tulokset osoittautuivat pelkäksi toiveajatteluksi. Tosiasiassa yhteinen hyvinvointi - yhteiskuntavastuu - yksityisestä voittomotiivista lähtevällä yrityksellä ei ollut alun perinkään keskeinen tarkoitus. Tarkoitus oli lisätä ylijäämää, voittoja ja henkilökohtaista vaurautta yrittäjälle itselleen.

Yrityksellä ja veroa kantavalla julkisella yhteisöllä on hyvin merkittäviä eroja. Yritys tarvitsee kysyntää ja ostovoimaa, jonka varaan se voi suorittaa investointeja. Riskilläkin voidaan toimia ja joskus - kuten esimerkiksi Nokian tapauksessa - se kannattikin jonkin aikaa. Tosiasiassa yritys ei investoi jos kysyntää ja ostovoimaa ei ole tarjolla. Tämä on pääsääntö, josta ei voida tinkiä. Yrittäjän houkutteleminen investointeihin ilman tietoa potentiaalista kysynnästä tai tarvittavasta ostovoimasta on uhkapeliä.  Valtio ja kunta on rakennettu tyydyttämään keskeisiä kysyntätarpeita ja niiden veronkanto-oikeus mahdollistaa infrastruktuurin ja palvelujen rakentamisen. Itsenäinen valtio, jolla on oma rahapolitiikka käytössään, voi tarvittaessa luoda rahaa tyhjästä omilla päätöksillään, Raha vaihdon välineenä on julkisyhteisölle sopimus rakenteen tai palvelun tuottamisesta, se ei ole ostettava tai myytävä hyödyke, tavara sellaisenaan. Julkinen yhteisö siis vastaa kysyntään silloinkin kun resursseja palveluiden käyttäjillä on niukasti tai ei välttämättä lainkaan. Resursseillaan valtio ja kunta luovat kysyntää ja mahdollistavat myös yksityisen sektorin palvelurakenteen kehittymisen. Julkisyhteisön intressi on yhteisöllinen, yritysmaalma pelaa yksityisen intressin lähtökohdista.

Euroopan Unionissa ja Euroopan valuuttaunionissa tämä julkisyhteisön rooli on alun alkaen tehokkaasti rajattu jo olemassaolevaan. Maastrichtin sopimus rajaa valtioiden ja kuntien ja näiden erilaisten toimintakombinaatioiden resurssien, kasvun ja velkaantumisen tiukkoihin raameihin. Lisäksi valuuttaunioni on rajannut jäsenvaltioilla aikaisemmin olleen itsenäisen rahapolitiikan pois toimintamahdollisuuksista EKP:n perussopimuksen 123 artiklassa. Unioni ei anna valtiolle tai kunnalle mahdollisuutta elvyttää rahapoliittisin keinoin eli tekemällä sopimuksia hankkeista ja rahoittamalla ne oman keskuspankin toimenpitein. Tässä suhteessa EU on muotopuoli, epäsymmetrinen ja poliittisesti tarkoitushakuinen. Se on rajannut sosialismin ja kommunismin  pelossaan vahvan valtion mahdollisuuden pois välinekokoelmastaan. Surullista on, että siinä samalla on myös pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen joutunut yksityisen intressin lähtökohdista johdetun, epätoivottuna pidetyn toimintakulttuurin alaiseksi.