Ehtoja asettamaton rakkaus

6. Matriarkaaliset ja patriarkaaliset arvot työväenliikkeessä

Matriarkaaliset ja patriarkaaliset arvot työväenliikkeessä

Varsin merkittävän lisän työväenliikkeen arvoperintöön antaa henkilö, jonka nimi on vähemmän tunnettu käydyissä aatteellisissa keskusteluissa; hän on J.J. Bachofen, jonka kirja “Äidin oikeus” (Mother righ) ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1861. Tässä ja myös muussa tuotannossaan hän on käsitellyt syvällisesti matriarkaalisen ja patriarkaalisen (äiti- ja isäkeskeisen) periaatteen eroja ja vaikutuksia yhteiskunnalliseen kehitykseen. Näiden periaatteiden käsittely tässä yhteydessä on tarpeellista, koska monet työväenliikkeessäkin syvästi vaikuttavista  arvoista ja periaatteista on lähtöisin tästä viitekehyksestä.

Tässä käsitelty aineisto on suurelta osin peräisin Erich Frommin tuotannosta, josta löytyy seikkaperäistä aineistoa näiden periaatteiden aatehistoriasta ja toimintayhteyksistä. Seuraavassa esitetyt ajatukset ovat esseestä “The theory of Mother right and its Relevance to Social Psychology (Erich Fromm, The Crisis of Psychoanalysis 1971, Butler and limited, ISBN 0 244 00544 8). Myös suomenkielisestä teoksesta “Olla vai omistaa”, Kirjayhtymä 1977, sivut 170-171, löytyy viittauksia näihin periaatteisiin. Tässä esitetty sanamuoto on kuitenkin allekirjoittaneen.

Äitikeskeisen ja isäkeskeisen periaatteen juuret ovat syvällä ihmiskunnan historiassa, sen mytologiassa, uskonnossa ja toimintaperinteissä. Hyvin keskeistä osaa tässä näyttelee Jumala-kultin kehittyminen. Alkukantainen ihminen palvoi aurinkoa, luonnonvoimia ja siirtyi  taitavuutensa kehittyessä palvomaan valmistamiaan ja luomiaan esineitä. Tiedot ihmiskunnan historiasta ja alkukantaisten heimojen uskonnoista vahvistavat tätä kehitysteoriaa. Ihmishahmoinen Jumala on ihmiskunnan kehityksen myöhempiä ilmiöitä, ja maskuliinisen Jumala-hahmon ilmestyminen on viimeisimpiä renkaita tässä uskonnon historian pitkässä ketjussa. Ennen tätä on kuitenkin vallinnut vahva ja voimakas naisjumalien kausi, joka käsityksiltään ja toimintatottumuksiltaan on perusteellisesti poikennut nyt vallitsevasta.

Taustana tälle matriarkaaliselle kaudelle on naisen ja miehen erilainen biologinen rooli yhteisöissä. Äitikeskeinen lähestymistapa korostaa ehdottoman rakkauden periaatetta, armoa ja sääliä, yhteyttä maahan, luontoon ja sukuun. Isäkeskeinen periaate edustaa ehdollista rakkautta, kuria ja järjestystä,  hierarkisia arvoja ja järkeen perustuvan oikeudenmukaisuuden toteutumista.

Naisen ja miehen biologinen rooli ovat selvästi erilaisia. Nainen on ennenkaikkea uuden elämän kasvattaja, ensimmäiset kuukaudet kohdussa ja sitten pitkän kasvu- ja kypsymisvaiheen lapsen lähimpänä huolehtijana. Äidin rakkaus lasta kohtaan on ehdotonta, lapsi ei voi sitä ansaita eikä menettää. Jos lapsen tottelemattomuus, epämiellyttävyys, ruumiillinen tai henkinen alikehittyneisyys olisi johtanut lapsen hylkäämiseen, ihmissuku olisi jo kauan sitten kuollut sukupuuttoon ja vähintäänkin jäänyt varsin alkukantaiselle asteelle.

Isän rooli ja biologisesti ohjautunut vastuu lapsen kasvusta ja kehityksestä on löyhäsuhteisempi ja monissa tapauksissa rajoittuu pelkkään uuden elämän siittämiseen. Isän rakkaus lapseensa on ehdollista perustuen lapsen kykyyn miellyttää isäänsä ja muistuttaa häntä sekä suoriutua toivotuista tehtävistä. Lapsen tehtävänä on tuoda arvovaltaa ja täyttää isän tyydyttämättömät toiveet ja fantasiat. Isän rakkaus on ehdollista, sen voi menettää väärällä käyttäytymisellä, mutta sen voi myös saavuttaa katumalla ja alistumalla isän tahtoon. Isän auktoriteetti voi herättää lapsessa suunnatonta ihailua ja halua palvontaan, mutta myös katkeruutta ja tuhovoimaista vihaa.

Matriarkaalinen ja patriarkaalinen yhteisö

Äitikeskeinen ja isäkeskeinen yhteisö ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Ehdottoman rakkauden periaate merkitsee yhteisön jäsenelle materiaalista hyvinvointia ja perusturvallisuuden osalta suojattua yhteisöä. Maallisilla iloilla on tuossa yhteisössä suuri merkitys ja sukupuolisuus kieltämättä muodostaa olennaisen ja voimakkaan mahdollisuuden tyydytykseen ja iloon. Toisen vahingoittaminen äitikeskeisessä yhteisössä tuomitaan ja se on yksi suurimpia paheita. Suku jatkuu äidin kautta eikä yksityisomaisuutta vielä esiinny. Yhteisön järjestys perustuu luonnonlakeihin ja alitajunnalliseen laillisuuteen. Vaistonvaraiusuudella, luonnollisuudella ja sukusidonnaisuudella on paljon merkitystä.

Isäkeskeisessä yhteisössä velvollisuus on iloa tärkeämpi. Olennaista on samaistuminen patriarkaalisen auktoriteettiin. Tottelemattomuus on suurimpia paheita ja syyllisyyden tunteet ovat auktoriteetin määräyksiä rikkovan alituisia seuralaisia. Patriarkaalinen yhteisö kiistää naisen aseman  suojelevana äitihahmona ja varmistettuaan valtansa nostaa äitihahmon “heikompana astiana” erityisen suojeluin kohteeksi. Tässä yhteydessä mies on kaiken luoja ja pystyy uskonnollisissa myyteissä jopa synnyttämisen ihmeeseen (vrt. Eevan synty Aatamin kylkiluusta ja Pallas Athenen synty salamana Zeuksen päästä). Isäkeskeinen yhteisö korostaa ajatteluun, järkeen ja toimintaan perustuvaa lähtökohtaa.

Seuraamukset uskonnon kehityksestä

Uskonnon kehityksessä näiden arvojen vastakkainasettelu kärjistyi maskuliinisen Jumala-hahmon syrjäyttäessä äit-Jumalat. Kreikkalaisessa mytologiassa tästä kertoo  erityisesti Oidipus-trilogia., jonka Erich Fromm tulkitsee mytologiseksi kertomukseksi äitikeskeisen ja isäkeskeisen uskonnon ja niiden taiustalla olevien uskontoon perustuvien  yhteisöjen välisestä valtataistelusta. Mainittakoon että Erich Frommin ja Sigmund Freudin eräs keskeinen ero on juuri Oidipus-trilogian tulkinnassa.- juuri täältähän Freud haki perusteita kuuluisalle Oidipus-kompleksilleen. Kreikan uudet jumalat - kuten kristinuskonkin Jumala-hahmo -   edustajat jo selvästi patriarkaalista, ehdollista  rakkausperiaatetta. Äitikeskeisen ajattelutavan periaatteet ovat useimmiten vain heikosti säilyneitä ja patriarkaaliset arvot vallitsevia.

Lutherin uskonpuhdistus ja kalvinismi vahvistivat uskonnossa patriarkaalisen periaatteen leimaa ja loivat pohjaa kapitalistisen talous- ja yhteiskuntajärjestelmän synnylle ja arvopäämäärille. Kapitalismin, tämän uuden “teollisen uskon” pohjana on sosiaaliluonne, jossa keskeistä on pelko ja alistuminen patriarkaalisten auktoritreettien valtaan. Ainoana tapana hankkia rakkautta ja hyväksyntää on uhrautuva työnteko, omaisuus, voiton pyynti ja valta. Nämä ovat patriarkaalisen ajattelutavan keskeisiä kulmakiviä.

Psykologiset ja sosiaaliset vastineet

On erittäin tärkeää huomata, että äitikeskeisyys ja isäkeskeisyys eivät ole sidottuja sukupuoleen siten, että nämä periaatteet sitoisivat välttämättä miehen ja naisen tiettyyn psykologiseen ja yhteiskunnalliseen rooliin. Matriarkaalisessa yhteisössä äitikeskeiset arvot sanelevat myös miesten käyttäytymistä ja patriarkaalisessa yhteisössä nainen kehittää piirteitä, jotka ovat otollisia sopeutumiselle. Patriarkaalisen hahmon ei tarvitse myöskään välttämättä olla isä, vaan isän psykologinen ja sosiaalinen vastine yhteisössä. Se, jota totellaan, voi olla siis isä tai äiti, työnjohtaja tai puheenjohtaja, puolue tai valtio, yleinen mielipide tai vakiintuneet tavat. Sama koskee myös matriarkaalisia periaatteita.

Yhteydet työväenliikkeen aateperintöön

Enemmän kuin kukaan muu tuki Friedrich Engels Bachofenin työtä 1800-luvulla. Hänen teoksensa “Perheen alkuperä, yksityisomaisuus ja valtio” perustui juuri Bachofenin kirjaan “Äidin oikeus”. Engels arvosteli Bachofenin uskonnollista lähtökohtaa, mutta ylisti Bachofenin tutkimustuloksia ja niiden merkitystä ihmiskunnan historialle. Myös Marx jätti jälkeensä joukon kirjallista kritiikkiä Bachofenin tuotannosta ja tätä Engels käytti hyväksi työssään. August Bebelin menestysteos “Nainen ja sosialismi” perustuu myös matriarkaaliselle teorialle.

Miksi sitten Bachofenin teokset viehättivät niin voimakkaasti sosialisteja? Olennaiosta äitikeskeisessä periaatteessa on  yhteiskunnan arvojen suhteellisuuden osoittaminen. Se osoitti myös, ettei yksiavioinen avioliitto niinkään luonnonlakiin perustuva, vaan tietynlaisten historiallisten olosuhteiden tuote, olosuhteiden joissa patriarkaaliset arvot olivat etusijalla. Lisäksi se antoi erinomaista tukea naisen poliittiselle ja yhteiskunnalliselle vapautumiselle. Vaatimuis naisen tasa-arvosta miehen kanssa sai valtavasti voimaa juuri äitikeskeisten periaatteiden tutkimisesta. Naisasialiike ja pohjimmiltaan myös tämän päivän feminismi ammentavat voimaansa matriarkaalisesta periaatteesta. Tuon periaatteen tavoittaminen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa. Vaarana on ettei pyrkimys tasa-arvoon johdakaan matriarkaalisten arvojen   uudelleen elvyttämiseen, vaan naisen porvarillisia, patriarkaalisia ja maskuliinisia piirteitä tavoittelevaan tasa-arvoisuuteen.

Toisaalta Bachofenin teoriat naisen ja miehen biologisista eroista ovat viehättäneet myös konservatiivista leiriä. Nämä erothan näyttävät siunaavan miehen ja naisen välisen ikuisen eron, joka mahdollistaa naisen alistamisen. Samalla konservatiivit kuitenkin mielellään unohtavat, että ehdot eroavaisuuksien seuraamuksille sanelee tiukasti patriarkaalinen yhteiskunta ja että matriarkaalisen yhteiskunnan nousu merkitsisi myös kapitalismin tuhoa. Äitikeskeisyyden voidaan todeta pitävän sisällään monia sosialismin keskeisiä piirteitä.

Merkitys nykyajalle

Ajateltaessa näiden periaatteiden vaikutusta nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja sen muuttamista kohden syvempää inhimillisyyttä äitikeskeisten arvojen merkitystä ei voi kiistää. Patriarkaalisen perinteen ansioksi nousee sen luoma pohja nykyaikaiselle, korkeatasoiseen tekniikkaan ja luovaan toimintaan perustuvalle hyvinvoinnille. On helppo yhtyä Frommin esittämään käsitykseen, että ihmisen syvimmän kaipuun kohteena näyttää olevan tiettyjen äiti- ja isäkeskeisten arvojen synteesi, jossa nainen mies, armo ja oikeus, tunne ja järki välittävät ja täydentävät toisiaan. Kohtalokasta on ettei tiukasti patriarkaaliselle, hierarkiselle, ehdollisen hyväksymisen periaatteelle rakentuva yhteisö salli armon käydä oikeuden edellä, vaan rankaisee ankarasti tottelemattomuudesta.

Samoin on mielenkiintoista lainata vielä Bachofenin tekstiä, jonkja mukaan “Matriarkaalisen periaatteen ymmärtäminen voidaan saavuttaa vain yhdellä ehdolla. Tutkijan tulee kokonaan luopua oman aikansa mielikuvista, uskomuksista, jotka ovat täyttäneet hänen mielensä ja siirtää itsensä täysin erilaiseen ajatuksen maailmaan... Tutkija, joka ottaa lähtökohdakseen myöhempien sukupolvien asenteet, tulee ilmeisesti kääntyneeksi pois aiempien aikojen ymmärtämisestä.” (J.J. Bachofen, Mutter Right 1861erngl. ss.81,82, käännös IR.)

Ilpo Rossi, elokuu 1979

Ehdotoman rakkauden periaate nousi yllättäen keskusteluun Uutispäivä-Demarin ja suuren lehtiuudistuksen tekijäksi kaavaillun uuden päätoimittajan Mikko Salmen pienen videoelokuvan johdosta ja ansiosta. Kommentoin sitä linkitäessäni sen sivulleni Facebookiin seuraavasti: "Laitanpahan tässä talteen syyskuun alussa lehtiuudistusta rakentamaan ryhtyvän Mikko Salmen poliittisen avauspuheen, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan vastaa yhteen, minullekin tärkeään sosialidemokratian periaatteeseen. Olla ihmisenä toivottu, odotettu, elää yhteiskunnassa joka on valmistautunut vastaanottamaan ihmisen ja hänen luovan osallistumisensa elämään - tämä pohjimmiltaan matriarkaalinen periaate tulee aika hienosti kuvattua tässä pienessä videoelokuvassa."
Kommenteista huomasin että matriarkaalinen, ehdottoman rakkauden periaate ei oikein tunyunut yhdistyvän kommentoijien mielessä työväenliikkeen arvoperintöön. Frankfurtin sosiaalipsykologinen koulukunta ja siellä erityisesti Erich Fromm on avannut tätä periaatetta nykyihmiselle paremmin kuin ehkä kukaan muu. Äidin rakkaudessa lapseen tulee tuo primitiivinen, ihmiskunnan säilymisen kannalta olennaisen tärkeä periaate selvästi näkyviin kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina. Jos pitkän kasvu- ja kehitysvaiheen tarvitseva lapsi asetettaisiin alusta saakka alttiiksi henkiin jäämistä tarkoittavalle kilpailulle, ihmiskunta olisi hävinnyt sukjupuuttoon jo alkuvaiheessaan. Ahdottoman rakkauden periaate tulee näkyviin tänä päivänä mm. suhtautumisessamme pakolaiskysymykseen ja monikulttuurisuuteen.
Numero 6. otsikossa viittaa kuudenteen lukuun tuolloin kirjoittamassani esseekokoelmassa "Sormi joka osoittaa kuuta".

Ilpo Rossi, elokuu 2015

Eurooppa mätäkuussa 2015

Euroopan talouskriisi ei näytä lannistumisen merkkejä. Suomikin on Unionin mallioppilaana joutunut suorittamaan tänä kesänä ehtoja - talouspolitiikassa ei ole löydetty sellaisia keinoja joilla rapautuva hyvinvointivaltio saataisiin jaloilleen.

Euroopan kokonaistilanne ei ole sen parempi. Kreikan poliittinen lannistaminen on  tuonut hetken suvannon talouspoliittiseen keskusteluun, mutta merkkejä on jo siitä että Kreikka ajautuu ennenpitkää uusiin vaaleihin. Kreikalle myönnetyt rahoituspaketit palautuvat suurelta osin takaisin Euroopan Keskuspankkiin, joka puolestaan on syytänyt viimeisen vuoden aikana lisää rahaa pankeille ja investointilaitoksille. Nämä puolestaan eivät saa rahaa kaupaksi yrityksille -  ne eivät nimittäin voi liuoda kysyntää, joka on investointien välttämätön ehto.

Kysyntää voi luoda sen sijaan valtio, jolta odotetaan edelleenkin palvelutarjontaa ja yleishyödyllisiä investointeja. Projekteja ja työpaikkoja olisi tiedossa pilvin pimein, ainoa mikä puuttuu ovat taloudelliset resurssit, siis raha. Euroopan Unioni ja  Euroopan keskuspankki eivät voi euromaita tässä suhteessa auttaa. Valtioiden suora tukeminen on sekä Unionin että keskuspankin perussäännöissä yksiseliotteisesti kielletty.

Eurooppalainen vasemmisto on perinteisesti rakentanut hyvinvointivaltiota juuri yhteisen sektorin varaan. Se on edelleenkin keskeinen vaihtoehto - tai oikeastaan olisi jos se Unionin puitteissa olisi mahdollista. Näin ei ole, mikä aiheuttaa mm. Iso-Britanniassa tilanteen, jossa myös työväenpuolueen, Labourin radikaalisiipi on kääntymässä nykymuotoista Euroopan Unionia vastaan. Yhdessä Cameronin ja brittikonservatiivien "rusinat pullasta" strategian kanssa tämä voi hyvinkin johtaa siihen, että britit poistuvat Euroopan Unionista ilmeisesti vuoden 2017 aikana tuoteutettavan kansanäänestyksen jälkeen.

Eurooppalainen sosialidemokratia on alamaissa, näköalaton ja vailla vaihtoehtoja. Se ei varmastikaan johdu siitä, etteikö tarvetta suurille, koko kansaa koskeville reformeille olisi edelleenkin  olemassa. Osallistavan ja osallistumista vahvasti tukevan demokratian rakentaminen on edelleenkin kesken, työelämä ja sen mukana kansalaisten toimeentulo on yhä epävarmemmissa kantimissa. Nuorelle sukupolvelle ei uudessa ihanassa Euroopan Unionissa ole tarjolla muuta kuin työttömyyttä ja parhaimmassakin tapauksessa pätkätyösuhteiden katkeileva putki.

Kaiken lisäksi Euroopan Unionin rajoilla kuohuu. Ukrainan kriisi, suhteet Venäjään, Turkkiin, Lähi-Itään - Afrikasta puhumattakaan - eivät ole sellaisessa kunnossa, jota neljäkymmentä vuotta sitten hyväksytty ETYKin päätösasiakirja antoi aavistella. Eurooppaa ravistelee turvallisuuskriisi pahoja kolhuja saaneen talouspolitiikan lisäksi.

Kreikan kriisin yhteydessä myös poliittinen demokratia on saanut vakavia kolhuja Euroopassa. Konsensus on muuttumassa autoritaarisen vallankäytön välikappaleeksi. Kreikan kohtalo on ilmeisesti tarkoitettu pelotteeksi niille maille ja liikkeille, jotka epävarmojen tulevaisuudennäkymien keskellä haikailevat kansallisen suvereniteetin auvoisiksi koettuja aikoja. Talous- ja rahapoliittinen välineistö oli ennen valuuttaunioniin liittymistä käytössä ja kyllähän sitä devalvaatioiden ja rahapolitiikan tasapainottamisen  muodossa käytettiinkin.

Euro on pysynyt kuitenkin vakaana ja monet - kuten me eläkkeensaajat - ovat voineet nauttia muutaman vuoden turvallisuuden tunteesta jotenkuten arvonsa säilytäneiden eläkkeiden muodossa. Uuden yhteiskuntasopimuksen muodossa tämäkin turvallisuus taitaa olla katoamassa - ennakkotiedot kantavat ymmärtää että sopeutustoimet koskevat ennenkaikkea kaikkein puolustuskyvyttömimpiä ryhmiä.

Eiköhän tämä tulehtuneen tuntuinen voivottelu saa tällä erää riittää vaikka se sattuukin sille sopivaan perinteiseen aikaan. Onhan tässä käsillä mätäkuu!

Money, money, money

Pieni tekstinpätkä kymmenen vuoden takaa: itävaltalainen Stephan Schulmeister opasti minua ensimmäistä kertaa ymmärtämään finanssikapitalismin ja reaalikapitalismin välistä eroa:
25.2. 2005
Käänsin tänään analyysia pääomataloudesta, saksalaisen Stephan Schulmeisterin tekstiä reaalipääoman ja finanssi(sijoitus)pääoman eroista. Siis:
Reaalikapitalismi
edustaa kiihokejärjestelmää, jonka voittopyrkimys on edustaa kiihokejärjestelmää, jonka voittopyrkimys on yhteydessä pitkäntähtäimen investointeihin ja innovaatioihin tavaramarkkinoilla, siis reaalitalouteen perustuviin spekulaatioihin. Tätä tukevat erityisesti: pysyvät vaihtokurssit, alhainen korkotaso, vakaat raaka-aineiden hinnat, kohtuullisesti nousevat osakekurssit, aktiivinen konjunktuuri-, kasvu- ja työllisyyspolitiikka, yhteistyöhenkiset työmarkkinasuhteet, pienenevät tuloerot ja tätä kautta tuleva kysynnän stimulointi. Näissä olosuhteissa lisääntyy reaalipääoma paljon helpommin kuin finanssitaloudessa. Niiden sisältämä dynamiikka vaikuttaa pysyvästi korkeaan kasvuun: Reaalitalous on myönteistä summapeliä, joka tarkoittaa sitä että oman pääoman lisäämiseen tähtäävä pyrkimys kasvattaa myös samanaikaisesti "kokonaiskakkua".

Finanssikapitalismi
on sen sijaan kiihokejärjestelmä, jonka voitontavoittelu on yhteydessä suuremmassa määrin finanssimarkkinoiden lyhytaikaisiin investointeihin ja innovaatioihin, siis finanssitaloudellisiin spekulaatioihin. Tätä tukevat erityisesti: heiluva korkokanta, vaihtokurssit ja raaka-aineiden hinnat, korkeat, nimittäin yli kasvutason olevat korkoprosentit, uudet spekulointitekniikat, erityisesti futuurien, optioiden, sääntelyn purkamisen ja valtion aktiivisesta talouspolitiikasta vetäytymisen yhdistelmät. Nämä olosuhteet heikentävät mahdollisuuksia lisätä omaisuutta reaalitaloudessa, mutta mahdollistavat samanaikaisesti tehdä "nopeaa rahaa" finanssispekulaatioilla. Niihin sidottu aktiviteetti tavara- (ja työ-)markkinoilta finanssimarkkinoille estää talouskasvua.

Kommentteja: Kuten olin ounastellutkin, reaalipääoman keskeinen ristiriita ei ole niinkään työn ja pääoman, vaan reaalipääoman ja finanssipääoman intressien välillä. Pörssisijoitukset ovat poissa ostovoimasta ja ne vähentävät siten kulutuskysyntää ja jarruttavat kasvua. Reaalipääomalle on ensisijaista juuri tasainen ostovoiman ja kulutuskysynnän kasvu - sen intressissä on siten myös sopiminen ostovoiman kasvusta.

Tyhjästä on huono nyhjästä

Nyt tarvitaan vientivetoista kasvua - tämä on se mantra jota on valtavirtaisen - sen joka tuutista ulostulevan - talousajattelun toimesta jo vuosikausia toitotettu. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen suunnalla tällä ajattelulla on ollut myös aika vahva hegemonia; jo 1980-luvulla lähdettiin täystyöllisyyden tavoittelussa siitä. että kunhan kasvun kautta saadaan lisää työpaikkoja ja palkkatuloja, myös tärkeä täystyöllisyystavoite voidaan ainakin pääpiirteittäin saavuttaa. Tämä lähestymistapa muodosti pohjan myös ammattiyhdistysliikkeen tulopolitiikalle. Haettiin yhteistä pohjaa työnantajapuolen kanssa kasvun, uuden teollisuuden, uusien työpaikkojen ja kaikille tarkoitetun hyvinvointipohjan laajentamiseksi.

Vähitellen työnantajatkin tulivat mukaan näihin tulopoliittisiin neuvotteluihin omine argumentteineen. Tarvittiin palkkamalttia ja työrauhaa, jotta saataisiin tilaa investoinneille ja uudelle tuotannolle. Tarvittiin joustoja ja sopeutumista, innovatiivisuutta, luovuutta ja sosiaalisia taitoja, jotta tuotanto olisi kilpailukykyistä ja kauppa kävisi. Lisäksi tarvittiin verohelpotuksia ja yhteiskunnan tukea eri muodoissa vähitellen niin paljon, että itse tavoite, työllisyyden parantaminen alkoi käydä mahdottomaksi kun tulokset osoittautuivat pelkäksi toiveajatteluksi. Tosiasiassa yhteinen hyvinvointi - yhteiskuntavastuu - yksityisestä voittomotiivista lähtevällä yrityksellä ei ollut alun perinkään keskeinen tarkoitus. Tarkoitus oli lisätä ylijäämää, voittoja ja henkilökohtaista vaurautta yrittäjälle itselleen.

Yrityksellä ja veroa kantavalla julkisella yhteisöllä on hyvin merkittäviä eroja. Yritys tarvitsee kysyntää ja ostovoimaa, jonka varaan se voi suorittaa investointeja. Riskilläkin voidaan toimia ja joskus - kuten esimerkiksi Nokian tapauksessa - se kannattikin jonkin aikaa. Tosiasiassa yritys ei investoi jos kysyntää ja ostovoimaa ei ole tarjolla. Tämä on pääsääntö, josta ei voida tinkiä. Yrittäjän houkutteleminen investointeihin ilman tietoa potentiaalista kysynnästä tai tarvittavasta ostovoimasta on uhkapeliä.  Valtio ja kunta on rakennettu tyydyttämään keskeisiä kysyntätarpeita ja niiden veronkanto-oikeus mahdollistaa infrastruktuurin ja palvelujen rakentamisen. Itsenäinen valtio, jolla on oma rahapolitiikka käytössään, voi tarvittaessa luoda rahaa tyhjästä omilla päätöksillään, Raha vaihdon välineenä on julkisyhteisölle sopimus rakenteen tai palvelun tuottamisesta, se ei ole ostettava tai myytävä hyödyke, tavara sellaisenaan. Julkinen yhteisö siis vastaa kysyntään silloinkin kun resursseja palveluiden käyttäjillä on niukasti tai ei välttämättä lainkaan. Resursseillaan valtio ja kunta luovat kysyntää ja mahdollistavat myös yksityisen sektorin palvelurakenteen kehittymisen. Julkisyhteisön intressi on yhteisöllinen, yritysmaalma pelaa yksityisen intressin lähtökohdista.

Euroopan Unionissa ja Euroopan valuuttaunionissa tämä julkisyhteisön rooli on alun alkaen tehokkaasti rajattu jo olemassaolevaan. Maastrichtin sopimus rajaa valtioiden ja kuntien ja näiden erilaisten toimintakombinaatioiden resurssien, kasvun ja velkaantumisen tiukkoihin raameihin. Lisäksi valuuttaunioni on rajannut jäsenvaltioilla aikaisemmin olleen itsenäisen rahapolitiikan pois toimintamahdollisuuksista EKP:n perussopimuksen 123 artiklassa. Unioni ei anna valtiolle tai kunnalle mahdollisuutta elvyttää rahapoliittisin keinoin eli tekemällä sopimuksia hankkeista ja rahoittamalla ne oman keskuspankin toimenpitein. Tässä suhteessa EU on muotopuoli, epäsymmetrinen ja poliittisesti tarkoitushakuinen. Se on rajannut sosialismin ja kommunismin  pelossaan vahvan valtion mahdollisuuden pois välinekokoelmastaan. Surullista on, että siinä samalla on myös pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen joutunut yksityisen intressin lähtökohdista johdetun, epätoivottuna pidetyn toimintakulttuurin alaiseksi.

Sosialidemokratia - politico non grata

Minulta on siis vienyt jonkin aikaa ennenkuin olen selkeämmin tajunnut, että Euroopan Unioni on markkina- eikä sosiaaliprojekti. Olisi kyllä alunpitäen pitänyt ymmärtää että sisämarkkinat keskittyy markkinoiden toimintaan, jossa yrityksillä, pankeilla, investointi- ja vakuutuslaitoksilla on merkittävä rooli.

Se mikä muodostui hämmentäväksi seikaksi oli valtiollisten elinten merkittävä, keskeinen rooli näiden sisämarkkinoiden luomisessa. Neljää suurta vapautta, työn, rahan, palvelusten ja ihmisten vapaata liikkuvuutta piti siis katsella myös markkinoiden, ei pelkästään ihmisten ja valtiorakenteen näkökulmasta.

Oli siis kysymys valtioiden välisestä yhteistyöstä ja yhteisestä sopimisesta. Kun itse jouduin - ja pääsin  - 1970-luvun alkupuolella mukaan silloisen Euroopan Yhteisön, EY:n eräisiin elimiin mukaan ollessani kansainvälisen järjestön tehtävissä, yritin perustella EY:n vastustajille - myös sosialidemokraateille - että kysymyshän on valtioiden välisestä yhteistyöstä. Vielä Suomen liittyessä Euroopan Unioniin tämä peruslähtökohta oli omassa suhtautumisessani Euroopan Unioniin hallitsevaa. Pidin myös itsestään selvänä että kun kerran Euroopan Unionista järjestetyssä kansanäänestyksessä oli päädytty jäsenyyden kannalle, niin myös liittyminen yhteiseen valuuttaunioniin ja euroon kuului luonnollisesti  asiaan. En protestoinut vaikka euroon liittymisestä ei kansanäänestystä järjestettykään.

Olin myös jossakin määrin naivin harhakäsityksen vallassa sen suhteen, että oletin pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mallin olevan niin ylivoimainen, että se olisi vietävissä myös muualle Eurooppaan, miksei myös muualle maailmaan. Euroopan Unioni ei ole kuitenkaan näitä pohjoismaille niin tyypillisiä julkisia palvelurakenteita arvostanut. Markkinoiden aseman vahvistamisen rinnalla alettiin yhteiselle hyvinvoinnille, yhteisten voimavarojen keräämiselle ja sitä kautta luotaville subjektiivisille oikeuksille ja kaikkia koskeville palveluille asettaa esteitä. Jo viimeistään vuonna 1991 oli luotu periaatepohja niille ratkaisuille, jotka sitten vahvistettiin Maastrichtin kokouksessa 1996.Tuossa sopimuksessa valtion ja julkisen sektorin roolia kavennettiin massiivisesti. Julkisen sektorin kasvulle - ja samalla yhteisten palvelujen kehittämiselle - asetettiin tiukat rajat. Myös  Euroopan Keskuspankkia koskevassa perussopimuksessa (artikla 123) päätettiin, että "Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten, jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia." Yhteisöllisten palvelurakenteiden toteuttaminen valtioiden tai kuntien avulla ja Euroopan keskuspankin rahoituksella kiellettiin yksiselitteisesti.

Olisi siis pitänyt ymmärtää, että sellainen yhteisen sektorin vahvistaminen, joka on pohjoismaisen hyvinvointimallin perustana, ei ole mahdollista Euroopan Unionissa. Hintavakauden ylläpito on niin keskeinen tehtävä, että riskiä tässä suhteessa ei voida edes periaatteessa ottaa. Kun rahajärjestelmä ei jousta eikä luo kysynnälle edellytyksiä, ainoaksi joustavaksi tekijäksi muodostuu  yritysten kautta tapahtuva kasvu ja niiden tarjoamat työpaikat ehdoilla jotka globaali kilpailutilanne asettaa.
Kun katselen tätä taustaa vasten sosialidemokraattisen politiikan mahdollisuuksia Euroopassa ja etenkin nyt Kreikan tilanteesta saatavien kokemusten valossa, joutuu toteamaan että Euroopan Unioni ei salli sellaisen elvyttävän politiikan toteuttamista joka on ollut hyvinvoinnin kasvattamisen kautta mahdollista ja tyypillistä pohjoismaissa. Sosialidemokratian rooli voi perusasetelmista johtuen olla ainoastaan puolustautuva, defensiivinen, kaikkein heikompia ja pahimpia ongelmia vaihtoehtoina poissulkeva toimintatapa. Visio yhteisestä, kansanvaltaisesta, avoimesta, perinteisen valtion rahapolitiikan keinoilla toteutettavasta  hyvinvoinnin kasvattamisesta ei ole mahdollista ilman perustavaa olevaa sääntöjen rikkomista.

Kun siis sosialidemokraattien gallup-kannatus mataa maassa, niin voi vain todeta että kansa on havainnut tämän Euroopan Unionin myötä syntyneen sosialidemokratian poliittisen vammaisuuden  jo paljon aikaisemmin kuin liike itse. Toivon pitäminen yllä perustuu tietenkin vapauden, yhdenvertaisuuden ja yhteisen vastuullisuuden ideaan - joka ei kuitenkaan Unionin rakenteissa ole sosialidemokratian keinoin mahdollista. Sosialidemokratia on kansanliikkeenä eitoivottu ja poliittisilta visioiltaan  Unionin perustavoitteen kanssa ristiriidassa oleva liike, politico non grata.

Turha siis haikailla sosialidemokraattisen uudistuspolitiikan perään Unionin tai valtiollisten rakenteiden kautta.

Eurooppalainen vaihtoehto

Millainen olisi vasemmiston vaihtoehto Euroopan Unionin politiikalle? Onko nykyisen Euroopan Unionin rakenteissa mahdollista toteuttaa sosialidemokraattista politiikkaa? Kun puhun vasemmistolaisesta vaihtoehdosta, haluan yhdistää sen ennenkaikkea sosialidemokratiaan ja sen arvoperintöön. Se tarkoittaa kaikenlaisten epäproduktiivisten vaihtoehtojen, kuten autoritaaristen rakenteiden, väkivallan, yhden puolueen ehdottoman hegemonisen aseman tai pelkkään elottomaan, aineellisen hyvinvoinnin sosialisointiin liittyvien vaihtoehtojen poissulkemista.
Tästä puhuminen on tärkeää juuri nyt, kun Kreikassa vasemmistolaista ja työväenliikkeen marxilaista arvoperinnettä tulkitseva Syriza-puolue on hallituksessa ja lähes yksin asemassa jossa se voi määrittää yhden eurovaltion suuntaa. Kirjoitan tämän senkin vuoksi, että asiaan perehtymättömällä olisi edes jonkinlaisia työkaluja yrittää tulkita sosialidemokraattisista lähtökohdista sitä mitä Kreikassa tapahtuu. Sekin on sanottava - vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvää - että kirjoitan omissa enkä puolueen nimissä, tavallisena, tosin yhteiskunnallisista asioista ja demokraattisesta elämäntavasta kiinnostuneena  kansalaisena.
Sosialidemokraattisen valtiota koskevan analyysin lähtökohtana pidän  tämän veronkanto-oikeudella varustetun yhteisön, siis valtion, kunnan ja meidän maassamme jopa kirkon yhteisöllistä motiivia, yhteisen hyvinvoinnin rakentamista. Oppi-isäni on tässä suhteessa Mikkelin suuri poika, Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950-60 -luvuilla, jonka yksi mielenkiintoinen tehtävä 1940-50-luvun taitteessa oli toimia Suomen toistaiseksi ainoan sosialisoimiskomitean sihteerinä. Hänen keskeinen teesinsä oli yhteinen säästäminen. Se  tarkoitti voimavarojen kokoamista yhteisten, koko kansaa palvelevien hankkeiden toteuttamiseksi. On paradoksi sinänsä että tämä ajatus esitettiin hävityn sodan jälkimainingeissa, jälleenrakennuksen ja sotakorvausten vaikeassa vaiheessa, jolloin 1930-luvun maatalousvaltaisesta Suomesta ryhdyttiin teollistamisen muodossa rakentamaan yhteiseen hyvinvointiin rakentuvaa Suomea. Sanotaan että teollisen  Suomen kasvuvaiheessa se oli mahdollista. On siis kuitenkin muistettava että oli muitakin suuria tehtäviä samaan aikaan - ja kuitenkin se oli mahdollista.
Lähtökohtana on siis yhteisen sektorin vahvistaminen ja hyvinvoinnin mahdollistaminen kartuttamalla voimavaroja, pääomia tähän tarkoitukseen. Nyt motiivina ei ole yhteinen vaan yksityinen säästäminen, jolloin yhteinen voimavarojen kartuttaminen   nähdään tuhlauksena ja yksityisen pääoman kartuttamisen esteenä. Tähän lähtökohtaan perustuvat oikeastaan kaikki pyrkimykset julkisen sektorin supistamiseen, yksityistämiseen ja kaupallistamiseen. Jos pidetään tiukasti kiinni demokratiasta elämäntapana ja pidetään etäisyyttä vähemmän produktiivisten motiivien suuntaan, on yhteisen säästämisen, yhteisen hyvinvoinnin ja yhteisen vastuullisuuden periaate aivan keskeinen sosialidemokraattien poliittisessa toiminnassa sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Tähän lähtökohtaan pohjautuu toveruus, solidaarisuus, yhteisvastuullisuus - siis demokratia elämäntapana.
Suomalainen - ja pohjoismainen - kansanvaltainen hyvinvointivaltio, kansankoti rakennettiin tälle pohjalle. Se ei ole rakenteena koskaan miellyttänyt itsekkäistä lähtökohdista kasvavaa perustelutapaa, jota olemme tottuneet nimittämään oikeistolaiseksi, porvarilliseksi, konservatiiviseksi tai kuten nykyään, uusliberalistiseksi. Tähän malliin ei yhteinen säästäminen kuulu eikä se siihen juurikaan sovellu - ehkä armeijaa ja poliisia lukuunottamatta. Päinvastoin, yhteisöllinen motiivi  tarkoittaa oman lautasen reunan takaa katseltuna sosialismia ja kommunismia, tarkemmin sanottuna niiden epäonnistuneita, epäproduktiivisia muotoja.
Miten Euroopan Unioni, sisämarkkinat suhtautuu yhteiseen säästämiseen, yhteisten voimavarojen kasvattamiseen ja yhteisölliseen motiiviin? Se näkyy Unionin perusasenteissa ja perustavaa laatua olevissa asiakirjoissa. Maastrichtin sopimus nimenomaisesti kieltää eurovaltioiden suoran tukemisen, siis muodollisesti demokraattisen hallinnon alla tapahtuvan voimavarojen kasvattamisen. Maastrichtin sopimus asettaa rajan myöskin yhteisen säästämisen kautta tapahtuvalle kasvulle rajaten sen kolmeen prosenttiin vuositasolla. Myöskään velanotolla valtion osuutta ei saisi kasvattaa, vaikka euromaat ovat toistuvasti rikkoneet asetettua 60:n %:n rajaa. Lyhyesti, Euroopan Unioni estää omilla säännöillään, kuten myös itsenäiseksi toimijaksi määritelty Euroopan Keskuspankki tämän sosialidemokratialle niin tärkeän yhteisen hyvinvoinnin tavoittelun yhteisten instituutioiden avulla.

Valuuttaunionin myötä eurovaltiot ovat myös menettäneet oikeuden itsenäiseen rahapolitiikkaan, joka sellaisenaan mahdollisti - kuten jälkikeynesiläinen talousteoria toteaa - "rahan luonnin tyhjästä" eli valtion aloitteellisuuden vakavaraisuuden ylläpitämisessä ja uusien, hyvinvoinnin kannalta tärkeiden projektien käynnistämisessä. Sosialidemokraattisen, kansanvaltaisesti toteutetun vasemmistolaisen vaihtoehdon toteuttaminen on jo Unionin perussäännöissä tehty mahdottomaksi.
Sitä jää kysymään, että miksi tällaiseen seikkaan ei kiinnitetty huomiota Euroopan Unioniin liityttäessä? Tosiasiassa juna oli jo ollut liikkeellä pitkään tähän suuntaan. Unionin valitsema linja piti hyväksyä karvoineen päivineen. Kaiken lisäksi oli pohjoismaisen hyvinvointivaltion suhteellisen hyvän onnistumisen pohjalta vielä aimo annos optimismia sekä sosialidemokratian että laajemminkin vasemmistolaisissa piireissä. Voi olla että kansallisella turvallisuudellakin oli 1990-luvun epävakaissa olosuhteissa oma osuutensa. Ideologista keskustelua Euroopan Unionin rakenteista ei käyty juuri nimeksikään, uskottiin vain että sisämarkkinat ja talousyhteisö vahvistavat yhteistä hyvinvointia - niinkuin euron osalta on tapahtunutkin.
Minun  oletukseni on, että tämä arvopohjaisia vaihtoehtoja poissulkeva piirre Euroopan Unionissa on se seikka, joka pohjimmiltaan aiheuttaa sekä taloudellista epäonnistumista ja pirstoutumisen uhan Euroopan Unionissa. Syy on sekä epätasa-arvoa luovassa talous- ja rahapolitiikassa että ideologisin perustein luodussa arvojen epäsymmetriassa. Niin  kauan kuin Euroopan Unionia johdetaan valtaisan oikeistolaisen, itsekkäisiin arvolähtökohtiin perustuvan poliittisen koalition voimin, Unionin tulevaisuuden näkymät ovat huonot. Erityisen huonot ne ovat eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta. Kreikan vasemmistolaisen Syrizan yritys luoda vaihtoehtoa nyt vallitsevalle hegemonialle on monessa suhteessa uhkapeliä, mutta se kuvaa sitä suunnatonta epätoivoa johon yhteisöllisen motiivin korvautuminen itsekkäällä intressillä saattaa johtaa.
Sellaista maailmanaikaa ei ilman suurta katastrofia taida olla tulossakaan, että Unionin ja EKP:n peruskirjoja muutettaisiin  moniarvoisempaan suuntaan. Sellainen rakennemuutos edellyttäisi taas kerran suurta konsensusta koko mantereen tasolla. Kreikan tapaus jo yksin osoittaa sen, että vallassa oleva blokki on valmis uhraamaan sekä rauhan että demokratian pitäessään kiinni saavuttamistaan etuoikeuksista.

Domestic exile - Massada

Mikä on sosialidemokratian strategia tilanteessa, kun järjestötoiminta on lamassa, media on kokonaisuudessaan poliittisten vastustajien käsissä ja maassa on hallitus joka tekee politiikkaa konservatiivien ja uusliberaalien sanelemilla ehdoilla?

En oikein usko kovaääniseen kapinointiin, varsinkaan kun ei ole välineitä eduskunnan kyselytuntia lukuunottamatta missä ääntä saataisiin kuuluviin. Vuosiksi unohtunut ammattiyhdistysliikkeen yhteys työväenliikkeen arvoperintöön on johtanut siihen ettei työelämään kohdistuva lakkoliike - yleislakosta puhumattakaan - ole tällä hetkellä se jolla joukkoihin luodaan tietoisuutta. Sosiaalinen media tarjoaa yhden merkittävän kanavan ja sitä toki käytetäänkin, mutta kattavuus kaikesta hälinästä huolimatta on aika pinnallista ja  taitaa rajoittua aika pieneen piiriin. Oman ajatuksen esittämistä vältellään ja syynä on paitsi tottumattomuus myös aito pelko siitä, että Some ennepitkää rankaisee avomielistä käyttäjäänsä. Porvaristo vyöryttää luokkataistelua ylhäältä ajatuspajojen ja salaisten rahoituskanaviensa kautta. Mediaan ei sosialidemokratialla ole tänä päivänä sellaista pääsyä että siellä voisi arvojaan ryvettymättä puolustaa.

Euroopan Unionin rakenne on alkanut selvästi muuttua markkinaehtoisesta markkina-alisteiseksi. Pohjan tähän luovat tietenkin jo EU:n perussopimukset, jotka yksiselitteisesti kieltävät sen vaihtoehdon, jonka varaan kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu. Erityisen selvästi sen joutuvat kokemaan ne sosialidemokraatit jotka ovat menestyneet kunnallisvaaleissa ja joutuvat omissa kotikunnissaan säästöpolitiikan jyrän alle ilman että pääsisivät kehittämään verotusoikeudella varustetun ja ihannetapauksessa erilaisia omia rahoitusinstrumentteja käyttävän kunnan toimintamahdollisuuksia. Lyhyesti sanottuna, sosialidemokratiasta on tullut vallankäyttäjän ja toimintamahdollisuuksien luojan sijasta rikolliseen verrattava resurssien tuhlaaja, joka on joutumassa poliittiseksi pakolaiseksi omassa maassaan. Sosialidemokratia - in domestic exile.

Sosialidemokratian arvomaailmalla on tietynlainen sympatiasuhde juutalaisuuteen. Tämä ei johdu pelkästään juutalaisten kokemista kärsimyksistä diasporassa, vaan demokraattisen sosialismin ja messiaanisen ajan yhteisestä sanomasta, harmonian tavoittelusta ja siihen liittyvien arvojen tarkasta vaalimisesta. Juutalainen uskonnollisuus edustaa tässä toista ääripäätä, demokraattisen sosialismin ihanne toista, yhteiskunnallisella kielellä ilmaistua visiota tulevasta. Mitä juutalaiset ovat tehneet silloin  kun heidän asemansa yhteiskunnassa on joutunut uhanalaiseksi?

Juutalainen vastaus - ainakin yksi merkittävä - on ollut eristäytyminen omaan asuinalueeseen, ghettoon tai korkealle vuorelle kuten tapahtui Massadassa lähellä Kuollutta merta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Luotiin oma yhteisö, jossa vaalittiin perinnettä, syvennettiin Mooseksen opin sanomaa, sovellettiin sitä elämään, luotiin symboleja, tunnuksia arvojen konkretisoimiseksi. Maailmaa ympärillä myllerrettiin mutta juutalaisten pyhät arvot nimettömästä jumalasta ja harmonian tavoittelusta säilyivät ja ovat yhä varteenotettavana elämäntapavaihtoehtona sovellettavissa. Uskon juutalaisten edelleenkin vaalivan arvojaan suljetuissa yhteisöissä joihin ulkopuolisella ei juurikaan ole pääsyä.

Poliittinen ympäristö on käynyt sosialidemokratialle vihamieliseksi ja vaikka sen arvot ovat säilyttäneet tuoreutensa ja merkittävyytensä, niiden itsestäänselvyydestä on kasvanut - taas kerran - välinpitämättömyys joka näyttää estävän nuorempaa sukupolvea tunnistamasta sosialidemokraattista arvotraditiota ja sen saavutuksia poliittisessa vastuunotossa. Kansanvalta näyttää työntävän sen keskeisen kehittäjän, sosialidemokratian ulos ihmiskeskeisen poliittisen työn toteuttajana.

Vanha suomalainen sananlasku sanoo: ei tupata kun ei tykätä. Sosialidemokratialla ei ole pääsyä porvarillisesti johdettuun mediaan - siis miksi olisimme kolkuttelemassa ovia ulkopuolelta. Emme ole ennenkään kaivanneet ulkoista tunnustusta puhumattakaan sen arvomerkeistä, vaikka pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio vieläkin palvelee monin eri tavoin kansalaisia alasajosta ja rakenneuhista huolimatta. "Luokkataistelu ylhäältä" väittää, että ei ole varaa maksaa palkkoja - pidetään siis eri muodoin taukoa vaihdon välineen vastaanottamisessa. Keskitytään kuluttamisessa vain olennaiseen ja vietetään pyhäpäivää ylitöiden sijasta juutalaisen tapaan harmonian hengessä. Keskitetään ostoksemme ja elämämme yksinkertaisten arvojen ympärille. Suljetaan ahne ja pahansuopa maailma itsemme ulkopuolelle. Monet taitavat tehdä edelläkuvatun jo lähes välttämättömyyden pakosta.

Lakko tarkoitti kieltäytymisestä oman työpanoksen antamisesta ehdoilla jotka osoittautuivat riistäviksi ja ihmisarvoa alentaviksi. Jos koko yhteiskunta alkaa vuosia jatkuneen markkinaihailun seurauksena hylkiä yhteistä hyvinvointia, vastaus voi silloinkin olla sama kuin työtaistelussa, lakossa: omaa henkistä ja fyysistä panosta ei anneta käyttöön, vaan keskitytään omissa yhteisöissä vision, uuden harmonian kehittämiseen. Me tulemme mukaan sitten kun kutsu kuuluu! Zen buddhistisen sanonnan mukaan mestari on lähellä kun oppilas on valmis...

Sosialidemokratian tulee omissa joukoissaan paneutua uudelleen tavoitteidensa ja niiden perusteiden analysointiin. Millä tavalla ihmisoikeuksiin ja ihmisyyteen kuuluu osallistumisen oikeus ja osallistamisen mahdollistaminen? Millainen tehtävä omaehtoisuudella ja itsensä toteuttamisella on hyvinvointiyhteiskunnassa? Miten varmistamme sosiaalisten oikeuksien ja toimeentulon toteutumisen jokaisen kohdalla? Mikä tehtävä yrittämisellä ja yritysmaailmalla on resursseiltaan rajallisessa ja ympäristöltään uhatussa maailmassa. Eikö ole aika lopettaa sotiminen ja siirtyä ihmiskunnan esihistoriasta tapaus ihmisen toteuttavaan, yhteisiä humanistisia arvoja vaalivaan maailmanaikaan? Onko omalla ja maapallon tasapainolla yhteinen nimittäjä?
Kun ajatellaan sosialidemokratian strategiaa näissä uusissa oloissa, omat järjestöt - sellaiset kuin osuuskauppaliike, ammattiyhdistysliike, sivistys- ja kulttuurijärjestöt - joutuvat uudelleen ottamaan hoitaakseen niitä tehtäviä, joita hyvinvointivaltiossa hoidettiin yhteisesti. Voisin kuvitella hyvinvointivaltion tukehduttamisen johtavan uuteen yhteistoimintatietoisuuteen, kun havaitaan verorahojen valuvan kaupallistamisen kautta kasvottomien, veroja kiertävien nykyajan kapitalistien talouspiratismia suosiviin veroparatiiseihin.