Baabelin torni

Suomessa on tänään vaalipäivä. Keskusta johtaa gallupeja, Kokoomus, perussuomalaiset ja sosialidemokraatit käyvät melko tasaväkistä kamppailua seuraavista sijoista. Kolme näistä neljästä on hengeltään konservatiivisia, porvarillisia puolueita, sosialidemokraatit on television jälkiviisaiden Kalle Isokallionkin mukaan sosialistinen puolue. Totta on, kuuluhan se Euroopan parlamentissakin Sosialistien ja demokraattien parlamenttiryhmään ja pyrkii ainakin jossain määrin vaihtoehtoiseen talous, yhteiskunta- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Konservatiivinen enemmistö Euroopan Unionissa tarkoittaa - on tarkoittanut jo pitkään - markkinaehtoista lähestymistapaa Euroopan tulevaisuuden ja harjoitetun politiikan tuloksena syntyneiden kriisien ratkaisemiseen. Suomalaisessa keskustelussa se tarkoittaa yritystoiminnan edellytysten parantamista ja kasvun edellytysten luomista yritystoiminnan varaan. Kun Suomi jo väestöpohjansakin vuoksi on pieni kulutusalue ja ostovoimaltaan - markkinoiden edellyttämän kilpailussa pärjäämisen vuoksi - pysähtynyt, panokset on suunnattu viennin edellytysten parantamiseen.

Parhaat palat tässä kilpailussa vie Euroopan talousmoottori Saksa ja oikeastaan kaikki muut käyvät kamppailua omien erityisosaamisalueidensa avulla mahdollisuuksiensa mukaan, Suomi siinä yhtenä mukana. Viime aikoina emme ole oikein pärjänneet kansakuntana tässä menossa muuten kuin eräiden jo kansainvälistyneiden yritysten osalta. Kone, Nokia ja kumppanit porskuttavat, rahaa tulee - mutta se on vain vähäiseltä osin tuottamassa työpaikkoja kotimaahan. Viennin kautta maan talouden parantaminen edellyttäisi taianomaista harppausta eteenpäin - sellaista ei nyt kuitenkaan ole näkyvissä.

Markkinaehtoisuuden pohjalta edetään mitä todennäköisimmin myös vaalien jälkeen. Se tarkoittaa yhteistä hyvinvointia ja sen toiminnallisia jäseniä heikentävää ja rampauttavaa säästöpolitiikkaa - ja lisää tukia yritysten kilpailuedellytysten vahvistamiseen. Mukaan on tulossa Euroopan Unionin taholta vielä uusia lisäelementtejä, ennenkaikkea päätöksentekoasteelle tulevien uusien vapaakauppasopimusten muodossa. Ne tarkoittavat yritystoiminnan aseman vahvistamista oletetun kasvun moottorina ja etuoikeutetun aseman varmistamista yrityksille myös palvelujen tuottajana. Onko tässä jotakin uutta?

Jo Maastrichtin sopimuksessa ja Euroopan valuuttaunionin luomisessa ajatus yritysvetoisesta Euroopasta oli vahvasti läsnä. Valtion kasvulle ja velkaantumiselle asetettiin tiukat rajat ja mahdollisuus keskuspankkivetoiseen, julkisen vallan kautta tapahtuvaan yhteiskunnalliseen rakennustyöhön rajattiin pois kieltämällä tämä sosialismia, kommunismia ja myös pohjoismaista hyvinvointimallia muistuttava etenemistapa kokonaan. Maastrichtin sopimuksen myöhemmässä käsittelyssä näiden rajojen rikkominen tehtiin rangaistavaksi. Euroopan Unioni ei ole tässä lähtenyt Unionin sisällä rangaistusten suuntaan liikkeelle kuin kaikkein velkaisimpien maiden osalta, mutta kansainvälistä finanssivalvontaa harjoittavat yritykset ovat luokituksineen tässä aktiivisesti ja ilmeisen vaikutusvaltaisesti mukana. Kysymys näiden osalta ei ole kuitenkaan demokraattisten rakenteiden kautta tulevasta valvonnasta vaan yritysintresseihin perustuvasta piiskaamisesta.

Siis onko tässä jotakin uutta? Uutta on markkinoiden etuoikeutetun aseman muuttuminen markkinaehtoisesta markkina-alisteiseksi, siirtyminen suositusluontoisesta ehdottomaksi diktaatiksi siirtyvään malliin. Uuden yhteiskunnan rakentaminen julkisten, kansanvaltaisten hallinnoitujen laitosten varaan ei ole enää mahdollista muuten kuin pyytämällä markkinoita tukevalta enemmistöltä lupa tällaisen toiminnan toteuttamiseen. Unionin tasolla suora hankkeiden julkinen tukirahoitus on mahdollisuutena suljettu kokonaan pois. Ajankohtainen yksityiskohta on Kreikan tekemä sopimus Venäjän kanssa kaasuputken rakentamisesta Kreikan kautta Eurooppaan. Siinä Venäjä tukee Kreikan valtiota - tällainen ei ole tämän päivän Unionissa eikä nykyisillä rakenteilla mahdollista. Samalla tuo sopimus osoittaa, että utopia vahvasta, hyvinvointia generoivasta valtiosta elää edelleen. En usko erehtyväni kun totean että Kreikan toimintatapa Unionissa tuomitaan - vaikka tosiasiassa nykykriisin voittamiseksi Unionin olisi jo aikoja sitten pitänyt muuttaa perusrakenteitaan valtiojohtoisen elvyttämisen suuntaan.

Markkina-alisteinen yhteiskunta on kuvattu hyvin talousteoriassa ja keskeinen, klassinen pääoman ja sen vallan kuvaaja on tietenkin Karl Marx ja muutkin radikaaliin humanismiin yhteiskuntakritiikkinsä rakentaneet. Uutena, tämän vuosituhannen piirteenä markkinavetoiseen ajatteluun on tullut piirre, jonka mukaan mielikuvituksella ja odotusarvoilla voidaan markkinoilla tehdä lisää rahaa. Tällä mielikuvituksen ja ihmisen irrationaalin visioinnin tuotteella on kyllä jo juuret vanhassa testamentissa. Ihmiset uskoivat kykenevänsä rakentamaan tornin, joka ulottuisi maasta Jumalan luo taivaaseen. Tällaista röyhkeyttä Jumala ei kuitenkaan sallinut, vaan suuttui ja sekoitti ihmisten kielet niin että he eivät ymmärtäneet toisiaan ja Baabelin torni jäi rakentamatta. Tämän päivän kristillinen yhteisö - sen nimissähän myös maailmaa rakennetaan - ei ole lukenut ymmärryksellä tuota oppikirjaa, johon ilmeinen vaalivoittajakin vanhoissa vaalimainoksissaan vakaumuksensa rakentaa. Markkinaehtoinen, todellisuudesta irtioton saanut pääomavalta rakentaa edelleen varoituksista huolimatta tuota nykyajan Baabelin tornia, yhtenä kotikaupunkinaan toinen B:llä alkava Euroopan ja maailman valtakeskus.

Vastakkain siis ovat yhtäällä elävä, omaa elämäänsä ja aikaansa rationaalisesti hallinnoimaan pyrkivä elävä ihminen ja toisaalla pääoma, kuollut raha joka on ottamassa yhä selkeämmin määräävän aseman tänään vaaliuurnille menevien ja heidän lastensa maailmassa. Kun konservatiivijohtajamme eri tavoin vakuuttavat humanismiaan ja ihmisen puolella olemistaan, he kuitenkin asettavat ilmeisesti kaiken toivonsa tuon tämän vuosituhannen alun Baabelin tornin rakentamiseen. Vakuuttaessaan humanismiaan he puhuvat vastoin todellista arvomaailmaansa. Radikaalin humanismin juuresta löytyy aina ihminen itse.

Minusta näyttää siltä että demokratian varaan rakennettu yhteiskunta saa hoitaa vaalit miten parhaiten taitaa, vaikka sinnekin markkinat ovat suosikkeineen tunkeutuneet. Toinen, sekin vahvasti markkinoiden varaan rakennettava elementti on sotakoneisto, jonka välineet nekin markkinat tuottavat. Hyvinvointi on tästä eteenpäin yhä vahvemmin markkinoiden, osamaksuksi kelpaavien palvelusetelien, kaupallisesti toimivan, yhteiskunnallista arvottamista rajaavan median ja asennemaailman armoilla.

Mitä seurauksia tällä on toimintatapaani ihmisenä ja poliitisena olentona, siihen joudun palaamaan vaalien jälkeen.

Kuuta osoittava sormi?

Kuuta osoittava sormi - ei ole kuu vaan sormi, mistä tällainen nimi on tullut blogieni otsikoksi? Olen käyttänyt tuota ilmaisua jo pitkään ja sillä on ollut minulle suuri merkitys, ehkä yksi kaikkein tärkeimmistä vaatiessani sekä itseltäni että muilta demokratiaa elämäntapana ja valtiollisen, yhteiskunnallisen elämän muotona. Selatessani pääsiäislukemista kirjahyllystäni satuin löytämään tuon sanonnan minulle paljastaneen henkilön ja kirjan. Kysymys on - kenestäpä muusta - Erich Frommista ja hänen äärimmäisen mielenkiintoisesta Vanhan Testamentin ja juutalaisen perinnön tulkinnasta. Lainaan tähän tuosta kirjasta omana käännöksenäni juuri tätä ilmaisua avaavan osuuden:

Sillä että ajatus, inhimillisen kokemuksen kuvattu ilmaus on taipuvainen muuttumaan ideologiaksi saa perusteensa ei ainoastaan ihmisen pelosta luovuttaa itsensä täysin kokemukselle, vaan myös koko kokemuksen ja ajatuksen luonteen välisestä suhteesta, siis käsittellistämisestä. Kuvaus ei voi koskaan ilmaista tarkasti sitä kokemusta johon se viittaa. Se osoittaa sitä, mutta se ei ole se. Se on, kuten Zen Buddhalainen sen ilmaisee, "sormi joka osoittaa kuuta - ei ole kuu".Henkilö saattaa viitata kokemukseensa käsitteellä tai kuvauksella a tai tunnuksella x; ryhmä a henkilöitä saattaa käyttää kuvausta a tai tunnusta x painottaakseen kokemusta jonka he jakavat. Tässä tapauksessa, jopa silloin kun kuvaus ei ole vieraantunut kokemuksesta, kuvaus tai käsite on vain likiarvoinen, pääpiirteittäinen ilmaus kokemuksesta. Tämä on välttämättä näin, koska kenenkään henkilön kokemus ei ole identtinen toisen vastaavan kanssa; se voi vain lähestyä kuvauksena tuota kokemusta riittävästi niin, että se sallii yhteisen käsitteen tai tunnuksen käyttämisen. (Tosiasiassa, myöskään yhden ihmisen kokemus ei ole koskaan täysin identtinen saman henkilön kokemukselle eri tilanteessa, koska kukaan ei ole täsmälleen sama kahdessa erilaisessa elämäntilanteessa). Kuvauksella ja tunnuksella on se suuri merkitys että ne sallivat ihmisten kommunikoida kokemuksistaan; niillä on se valtava haittapuoli että ne sallivat käyttää itseään helposti myös vieraantuneessa tarkoituksessa.

On myös toinen tekijä joka mahdollistaa vieraantumisen ja "ideologisoinnin" kehittymisen. Se näyttää olevan inhimillisen ajattelun sisäinen taipumus pyrkiä systematisointiin ja täydellisyyteen. (Yksi perustekijä tähän taipumukseen piilee ihmisen varmuuden hakemisessa - mikä on ihan riittävän ymmärrettävää ottaen huomioon ihmisenä olemisen epävarmuuden.) Jos me tiedämme joitakin palasia todellisuudesta me haluamme täydentää sitä tavalla että siitä "tulee järkevää", systemaattista. Mutta johtuen koko ihmisenä olemisen luonteesta meillä on aina ainoastaan "pirstoutunutta" tietoa eikä koskaan täydellistä sellaista. Se mitä olemme taipuvaisia tekemään on työstää jonkinlaisia täydentäviä osia lisätäksemme ne käytössämme oleviin tiedonpalasiin tehdäksemme niistä kokonaisuuden, järjestelmän. Tästä johtuen laadullinen tietoisuus siitä mitkä ovat tiedonpalasia ja mitkä ovat itse kehittämiämme lisäosia puuttuu varmuudentunteen tavoittelemisen intensiivisyyden vuoksi.

Tämä prosessi on säännönmukaisesti nähtävissä myös tieteen kehityksessä. Monet tuntemamme tieteelliset järjestelmät ovat sekoitus todellista näkemystä todellisuudesta lisättynä kuvitteellisilla lisäosilla joiden tarkoituksena on saada aikaan systemaattinen kokonaisuus. Vain kehityksen myöhäisemmässä vaiheessa on selvästi havaittavissa, mitkä olivat todella osasia todellisesta tiedosta ja mitkä lisättyä pehmustusta järjestelmän suuremman uskottavuuden aikaansaamiseksi. Sama prosessi tapahtuu poliittisessa ideologiassa. Kun Ranskan porvaristo taisteli Ranskan vallankumouksessa oman vapautensa puolesta, se eli kuvitelmassa että se oli taistelemassa universaalin vapauden ja onnellisuuden puolesta ehdottomana - ja siksi kaikkiin ihmisiin sovellettavana periaatteena.

Uskonnollisten käsitysten historiassa näemme tapahtuvan saman prosessin. Aikana jolloin ihminen näki tietonsa pirstaleisena ja mahdollisuutensa rajallisena ratkaista inhimillisten voimavarojen täysi kehittyminen; kun hänestä tuntui että hän voisi yltää täyteen harmoniaan rakkauden ja järjen täydellä kehittämisellä sen sijasta että taantuisi takaisin osaksi luontoa eliminoimalla järkensä, hän antoi tälle uudelle visiolle, tälle x-kokemukselle monia nimiä: Brahman, Tao, Nirvana, Jumala. Tämä kehitys tapahtui kaikkialla maailmassa ajalla 1500-500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua: Egyptissä, Palestiinassa, Intiassa, Kiinassa ja Kreikassa. Näiden eri käsitteiden luonne riippui siitä taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta perustasta ja niiden pohjalta kasvavista ajattelumalleista. Mutta x, tavoite tuli pian muotoiltua ehdottomaksi; järjestelmä rakennettiin sen ympärille; tyhjä tila täytettiin monilla mielikuvituksellisilla olettamuksilla, kunnes se mikä oli visiossa yhteistä, lähes katosi kussakin järjestelmässä tuotettujen mielikuvituksellisten lisäysten painon alle.

(Kirjasta "Teidän tulee olla jumalienne kaltaisia, radikaali vanhan testamentin ja sen tradition tulkinta, ei suomennettu, käännös tässä: Ilpo Rossi,)

Kärsimysnäytelmä

Hyvä ystäväni, arvostettu sosiaalipoliitikko, oikeastaan koko elämäntyönsä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden parissa ammatillisesti toiminut ja nyt jo lähellä yhdeksääkymmentä oleva veteraani ja rintamamies on aika-ajoin keskustelukumppaninani. Tapaamme useimmiten aivan muissa merkeissä, mutta keskustelu siirtyy usein myös aikamme yhteiskuntaan, sen ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Hän on ollut vuosia arvostettu shakinpelaaja eikä hänen logiikassaan ole vielä korkealla iälläkään moitteen sijaa. Ei liene yllätys, että hän on suuresti huolissaan kotimaan, Euroopan ja koko maailmankin tilanteesta. Meidän analyysimme poikkeavat - ainakin tähän saakka ovat poikenneet - toisistaan. Lukijana tehtäväksesi jää arvioida, kumpiko meistä on enemmän väärässä tai mahdollisesti lähempänä oikeaa, todennäköistä tulevaisuutta.

Minun analyysini on lähtenyt siitä olettamuksesta, että Euroopassa annetaan arvoa rauhalle ja demokratialle. Euroopan Unioni perustettiin näille arvoille yhdistettynä visiolle yksilön vapaudesta, jonka tuli saada erilaisia muotoja henkilökohtaisen vapauden, ihmisoikeuksien loukkaamattomuuden, yhdenvertaisuuden, mielipiteen vapauden ja - tietenkin - myös taloudellisen yritteliäisyyden alueilla. Euroopan Unioni on sitten kehittänyt sisämarkkinoiden puitteissa sovellutuksia näistä arvoista. On toimittu hyvässä uskossa ja kaikkien toimien tuloksena me elämme nyt siinä Euroopassa jota on systemaattisesti rakennettu yli kuusi vuosikymmentä.

Onko Eurooppa onnistunut rauhan ja demokratian perusteiden rakentamisessa? Seitsemän rauhan vuosikymmentä on pitkä aika. Siihen mahtuu suuria uhkatilanteita ja pahoja kriisejä. Atomisodan uhka on yksi kaikkein suurimpia, ympäristön saastuminen toinen, tosin erilaisella aika- ja tapahtumajänteellä kerääntyvä vaaratekijä. Rautaesiripun romahtaminen 1990-luvun taitteessa ja sitä seurannut Jugoslavian hajoaminen, Saksojen yhdistyminen jas myös Baltian maiden itsenäistyminen ovat olleet täynnä riskejä sotaisan palon syttymiseen. Euroopan Unionin synnyn ja toiminnan hyväksi voitaneen laskea se että uutta maailmanpaloa ei ole syttynyt.

Yhä vahvemmin on kuitenkin käymässä ilmi, että Eurooppa ei selviä nykyrakenteisiin pesiytyneistä taloudellisista ja - niin pelkään - myöskään turvallisuuspoliittisista ongelmista. Euroopoan Unionin jäsenmaat ovat edelleen hyvin eriarvoisia eikä sellaista taloudellista turvallisuutta ole syntynyt jota Unioniin liittymisen yhteydessä uskottiin ja haluttiin saatavan aikaan. Odotusarvojen varaan kehitetty finanssisektori ja uudet modernit Unionin johdolla vuosituhannen vaihteessa luodut investointivisiot ajoivat Euroopan mukaan maailmanlaajuiseen finanssikriisiin, jonka seuraukset vyöryivät tietoisuuteemme sitten vuoden 2007. Se pääsi aiheuttamaan todellisuudesta irrallaan olevan kriisin. Pankit loivat vaihdon välineitä ja antoivat auliisti lainoja löyhin perustein mitä mielikuvituksellisimpiin hankkeisiin, joita eurovaltiot takasivat taloudellisen kasvun, työpaikkojen luomisen ja modernin hyvinvoinnin luomisen toiveilla höystettynä. Toisin kävi, mielikuvitukselliset odotusarvot jäivät finanssilaitosten taseisiin ja muodostuivat takausten kautta valtioiden ja kansalaisten reaalisesti maksettaviksi veloiksi.

Kuvaukseni saattaa olla yksinkertaistettu ja puutteellinen ja moni saattaa pitää vääränä johtopäätöstänikin: eurooppalainen talouseliitti on onnistunut taitamattomuudellaan ja kommunismin/sosialismin pelollaan sementoimaan mm. Maastreichtin sopimuksen kautta sellaisen taloudellisen järjestelmän, jota on lähes mahdoton tulevaisuudessakan muuttaa. Se asettaa valtiot katselemaan aidan - toivottavasti ei kaltereiden - takaa mitä markkinoiden maailmassa tapahtuu. Yhteinen unionimme on varustanut pankit ja yritykset markkinoiden elvyttämisen nimissä lähes yhtä suurella rahavuorella kuin mitä valtioilla on velkaa. Minun johtopäätökseni on ollut, että konservatiivinen ja uusliberalistinen talouspolitiikka on johtanut meidät tähän Euroopan Union perusarvojen kannalta vahingolliseen ja pitkällä tähtäyksellä kestämättömään tilanteeseen.

Iäkäs keskustelukumppanini on tässä asiassa kanssani eri mieltä. Hänen mielestään kysymys ei ole taitamattomuudesta, vaan demokratian savuverhon takana tietoisesti toteutettavasta globaalista riistosta, joka tulee polarisoitumaan äärimmäisyyksiin saakka. Hän ei sulje pois sodan, väkivallan, tietoisen kurjistamisen, orjuuden kaltaisten olosuhteiden uudelleensyntymisen mahdollisuutta myöskään omalla mantereellamme. Demokratian keinoin globaalia, markkinoiden ylivaltaan perustuvaa taloudellista maailmanmenoa ei ole saatettavissa niiden arvojen toteuttajaksi, joita olemme YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa, Euroopan Unionin peruskirjassa tai omassa perustuslaissamme vannoneet toteuttavamme. Sellaista voimaa ei ole näköpiirissä joka voisi kääntää maailmanmenon ihmisyyttä arvostavalle, varjelevalle ja ihmisen - koko ihmislajin - voimavaroja kunnioittavalle ja generoivalle perustasolle. Ihmislajin esihistoria ei ole vielä päättynyt, tulee vielä viemään sukupolvia ja tullaan näkemään suuria mullistuksia ennenkuin tämä selkeä humanistinen arvoperusta herätetään uudelleen henkiin. Onko se ylipäätään mahdollista - sitä me emme voi tietää.

Epätoivoisena olen miettimässä hänen äärimmäisen kriittistä ja synkkää sanomaansa, joka näin pääsiäisen alla palauttaa mieleen kristinuskon suurimman toivon ristinkuoleman, jotta maailma hänen uhrauksensa kautta voisi pelastua.

Horjunta huolestuttaa - Saksasssakin...

Saksan Luonnonystävät varoittavat SPD:tä TTIP:stä ja CETA:sta.

Berliini 31.maaliskuuta 2015

Saksan Luonnonystävät - yksi perinteisistä työväenliikkeen joukkojärjestöistä - varoittaa SPD:n johtoa puolustelemasta suunniteltua vapaakauppasopimusta Euroopan Unionin ja USA:n (TTIP) välillä - ja samoin koskien vapaakauppasopimusta EU:n ja Kanadan (CETA) välillä. Jo nyt on nähtävissä huomattavaa luottamuspulaa monien niiden ihmisten kohdalla, jotka ovat suuntautuneet sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän maailmantalouden kehittämiseen."Suunnitellut vapaakauppasopimukset johtavat lisääntyvään sääntelyn purkamiseen suurten konsernien etujen hyväksi. Näiden toimin voidaan nähtävästi poistaa demokraattinen päätöksenteko viralta. Tämä tapahtuu parlamenttien ja demokratian kustannuksella niin Euroopassa kuin USA:ssakin.", sanoo Saksan Luonnonystävien puheenjohtaja Eckart Kuhlwein

Saksan Luonnonystävien ympäristöasiantuntijat syyttävät TTIP-puolustajia siitä, että vapaakauppaideologia syventää sosiaalista eriarvoisuutta, Euroopan jakaantumista ja sitä että sopimus voimaanastuessaan tunkee samalla ekologian marginaaliin. Lukemalla tähän mennessä julkaistuja tekstejä käy pian selväksi, että kysymyksessä ei niinkään ole kauppa ja hyvät kumppanuussuhteet, vaan sääntelyn purkaminen, liberalisointi ja julkisten terveys- ja koulutustavoitteiden sekä vesi- ja energiahuollon saattaminen suurten monikansallisten konsernien tehtäväkentäksi. Samalla palvelutehtävien uudelleenkunnallistaminen tehtäisiin mahdottomaksi.

Erityisen kriittisiä ovat Luonnonystävät "sääntelyn harmonisoinnin" suhteen: molemmin puolinen standardien tunnustaminen merkitsisi sitä, että alimman tason standardit tulisivat vallitseviksi. EU:n etukäteistarkastus vaarantuisi samalla kun USA:n jälkikäteistarkastus otettaisin käyttöön. Sääntely-yhteistyö joutuisi tässä vaaraan ja vahingonkorvauslainsäädäntö menettäisi merkityksensä. Lakimääräisten tuomioistuinten kanssa rinnakkaisesti toimivat välimiestuomioistuimet johtaisivat lopulta tilanteesen jossa kansalaisten perustuslaillinen lainsuoja vaarantuisi.

Monet kehitysmaat ja kehityttymässä olevat valtiot joutuisivat kärsimään uudesta vapaakauppamonopolista. SPD on kuitenkin yhtenä ensimmäisistä Euroopassa jo päättänyt, että Euroopan kehitysyhteistyön tulee voimakkaammin puuttua niihin syihin, jotka aiheuttavat taloudellista ja muuta pakenemista aikaisemmista kotimaista.

Saksan Luonnonystävät tukevat Saksan SPD:n viime syyskuun puoluepäivien päätöstä, joka "näytti punaista" eli vastusti transatlanttista vapaakauppasopimusta. Monet SPD:n johdon kannanotot tuovat kuitenkin lähemmäksi epäilyn siitä, että Saksassa sittenkin lähdettäisiin liikkeelle väärään suuntaan. "SPD:n on vihdoinkin ryhdyttävä käymään keskustelua globalisaatiosta muillakin kuin uusliberalistisilla termeillä. Se olisi samalla mahdollisuus voittaa maata ja Euroopan Unionia vaivaava politiikan sivuuttaminen (Entpolitisierung). Tämä antaisi SPD:lle uudenlaista poliittista profiilia", sanoo Saksan Luonnonystävien puheenjohtaja Eckart Kuhlwein.

Traktorin toinen valo ei pala...

USA:n ja Euroopan Unionin vapaakauppasopimuksesta ja Suomen Keskustan suhtautumisesta siihen ei ole näkynyt kommentteja juuri ollenkaan, vaikka Keskustan eurooppapolitiikalla saattaa jatkossa olla paljon merkitystä. Euroopan parlamentti ottaa ilmeisesti jo toukokuussa kantaa paljon puhuttuun TTIP-vapaakauppasopimukseen. Keskeiset konservatiiviset voimat, Euroopan Kansanpuolue ja liberaalien ALDE-ryhmittymä ajavat vapaakauppasopimusta läpi ilmeisesti komission esittämässä muodossa.

On tärkeää huomata että liberaaliryhmittymä ALDE, johon Suomen Keskustapuolue kuuluu, ei ole mikään Euroopan entisten maalaisliittojen kattojärjestö, vaan siinä on mukana mitä erilaisimpia liberaaleiksi itseään nimittäviä voimia, mukaan luettuna esimerkiksi Italian Berlusconin taustavoimat ja koko joukko "vapaita demokraatteja" eri maista. Näitä eivät Suomen saamat maatalosutuet Euroopan Unionilta tai Suomen valtiolta kiinnosta pätkääkään, mutta Suomen Keskustalle ne ovat elintärkeä kysymys. Äänestäjät ovat palanneet kotiin löytääkseen vanhan kristillisisänmaallisen maahengen ja odottavat vanhojen hyvien aikojen palaavan vaalien jälkeen. Niin ei taida kuitenkaan olla käymässä.

Päätettäväksi tuleva vapaakauppasopimus tarkoittaa nimittäin sitä, että vapaan kaupan ja kilpailun esteiksi koetut maataloustukiaiset saattavat parhaassa tapauksessa loppua kokonaan ja joka tapauksessa ne joutuvat entistä tiukemman syynin kohteeksi markkinaehtoisen kaupankäynnin kannalta. TTIP:ssä ehdotetut välimiestuomioistuimet ja niiden sisällyttäminen alkuperäisen sopimuksen mukaisesti vapaakauppasopimukseen merkitsisi sitä, että maksaessaan maataloustukia EU ja jäsenvaltiot joutuisivat myös maksamaan ankaria sakkoja vapaakauppasopiumuksen periaatteiden vastaisesta toiminnasta.

Ristiriita Suomen Kekustan ja Euroopan ALDEn välillä on ilmeinen ja pitäisin tätä seikkaa yhtenä syynä siihen, ettei Keskustan edustajille sopinut mitään aika siinä eurooppakysymyksiä käsittelevässä vaalitentissä, josta Olli Rehn poistui närkästyneenä ja joidenkin mielestä jopa ylimielisenä. Ylpeään itseuhoon ei tässä kysymyksessä ole mitään aihetta, sillä elintärkeänä pidettyihin, protektionistisesti perusteltuihin ja sosiaalisin perustein toteutettuihin maataloustukiin ei uudessa Uljaassa Euroopassa taida enää olla sijaa.

Mitä tämä merkitsee meillä nyt huhtikuussa 2015 pidettävien vaalien jälkeen, kun Keskusta ottaa tehtäväkseen hallituksen muodostamisen? Eurooppa-politiikan osalta se tarkoittaa sitä, että Suomi joutuu myös maatalouden osalta arvioimaan politiikkaansa kokonaan uusista lähtökohdista. Hyvinvointivaltion osalta vapaakauppapolitiikka asettaa todennäköisesti tiukkoja esteitä julkisen sektorin toiminnalle sen kaikilla niillä alueilla, joissa yksityisen markkinan katsotaan omaavan valmiutta infrastruktuurin rakentamiseen ja palvelutehtävien suorittamiseen. Viimemainitulla alueella Keskustapuolue on jo liputtanut selkeästi yksityisen aloitteellisuuden puolesta. Maataloustukien kohdalla on vielä mietintämyssy päässä, kantaa tähän ei ole vielä ilmeisesti otettu. Kokemuksesta tiedetään että heikolla kielitaidolla ja yhteistyövalmiuksilla Euroopan Unionissa ei hyviä tuloksia saavuteta.

Juuri Euroopan Unionin vaikutuksen jatkuvasta kasvamisesta seuraa, että olemme joutumassa vaalien jälleen entistä sekavampaan tilanteeseen. Euroopan Unionin tarjontapolitiikkaan perustuva talousstrategia aiheuttaa meille jo nyt valtavia ongelmia, kun kysyntä ei ostovoiman vähenemisestä johtuen kotimaassa kasva. Unionin arvovaltaisen komissaarin Kataisen johdolla luotu investointeihin suuntautuva odotusarvopaketti ei taida hirveästi investointeja tuottaa - ellei nyt sitten Paavo Lipposen lanseeraama tuore esitys arktisen alueen mahdollisuuksista tuo uutta impulssia pohjoisiin investointeihin. Siellä olevia suomalaisille yrityksille tarjoutuvia mahdollisuuksia en osaa arvioida, mutta pelkään että Unionin tiukka sanktiopolitiikka Venäjää kohtaan heikentää mahdollisuuksiamma ainakin jossakin määrin. Pohjoiseen suuntautuminen taitaa pudottaa myös vihreät poliittisena ryhmänä hallituskaavailujen ulkopuolelle.

Keskustan vaalivoitosta ja Unionin vapaakauppapolitiikan kriittisestä ja ilmeisen kielteisestä suhteesta maataloustukiin on tulossa vaalien jälkeistä aikaa keikuttava uusi, lähes tsunamin kaltainen aalto Suomen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Aamu-uutisissa tänään 30.3. 2015 tutkija totesi että kansa näyttää antaneen Keskustalle anteeksi muutaman vuoden takaiset vehkeilyt mm. Nova-Groupin ja muiden bulvaaniyritysten kanssa, joilla oli tarkoitus luoda uusia, pysyviä rahoituskanavia Keskustapuolueen valta-aseman pönkittämiseksi. Tulokset olivat hyviä ja ne näkyivät vaalituloksissa. Jopa sähköpostiviesteissä ilkuttiin mm. sosialidemokraattien vaalitappiota näiden korruptiiivisiksi osoittautuneiden toimien vuoksi. Keskustapuolue on aina ollut ennenkaikkea edunvalvontapuolue, jossa loppupeleissä oma suu on ollut lähempänä kuin kontin suu. Sen verran kokemusta on vuosien varrella tullut minullekin, että epäilen maalaisliittolaisen edunvalvontahengen pulpahtavan vaalivoiton jälkeen tavalla tai toisella esille. Kokemusten perusteella on syytä epäillä, että Keskustasta olisi yhtäkiä tullut yleispuolue jollaisena se haluaa esiintyä. Tässä suhteessa näyttöä puuttuu.

Tämä saattaa olla myös yksi syy siihen, että Keskusta haikailee sosialidemokraatteja kumppaniksi hallitukseen Kokoomuksen sijasta tai kuitenkin ensisijaisesti. Perussuomalaisten ehdotus vetäytyä ulos Unionista saattaa hätätilanteessa saada uutta tuulta alleen myös Keskustapuolueessa, kun vapaakaupan aiheuttama suunta alkaa selkeytyä - ilmeisesti jo tulevan kesän aikana.

Traktorin toinen valo ei näytä palavan - siksi Keskustan eurooppapolitiikka on tässä vaiheessa aika arvoituksellista.

Rahasta ja odotusarvoista

Olen kirjoitellut eri yhteyksissä derivaatteina, siis odotusarvoina ilmaissusta rahasta. Jotta tämä mielikuvituksen rajoja hipova, reaalimaailmasta täysin irrallaan oleva digitaalinen rahavuori tulisi edes jollakin tavalla näkyväksi, jaan tässä olevan linkin suomenkielisellä selvityksellä varustettuna. Eurooppa ja Euroopan Unioni on taipuvainen kehittämään samantyyppisiä mielikuvitusarvoja ja pelkona on että rahasta mielikuvituksen voimalla rakennettu pilvilinna osoittautuu unelmahötöksi...

Katsele allaolevan linkin kuvaa alkaen ylhäältä:

1) 100 dollaria - yleisimmin käytetty seteli, pitää "maailman liikkeellä"

2) 10 000 dollaria - sillä voi ostaa hyvän käytetyn auton

3) 100 miljoonaa dollaria - sopii nipin napin standardialustalle; se on samalla 3500 amerikkalaisen vuosiansion määrä.

4) 1 mrd (Amerikassa biljoonaa) dollaria - kymmenen standardialustaa; 2 mrd dollaria - sopii juuri ja juuri rekka-auton lavalle

5) 1 triljoona dollaria: 100 standardialustan rahamäärä on 10 mrd dollaria; 1 triljoona dollaria on 100 x 100 standardialustan "kerrostalo"

6) New York Mellonin (BNY Mellon) pankin odotusarvoinen pääoma on 1375 triljoonaa dollaria; "liian iso kaatumaan"

7) State Street Financial pankin odotusarvoinen pääoma (derivated exposure) on 13490 triljoonaa dollaria; "liian iso kaatumaan"

8) Morgan Stanley pankin odotusarvoinen pääoma 1722 triljoonaa dollaria; "liian iso kaatumaan"

9) HSBC-pankin (The Hongkong and Shanghai Banking Corporation Limited) odotusarvoinen pääoma 4321 triljoonaa dollaria;

10) Goldman Sachs-pankin odotusarvoinen pääoma 44192 triljoonaa dollaria; kuvan 1 triljoonan dollarin tornit ovat 248 metriä korkeita, rinnalla valkoinen talo ja Vapauden patsas samassa mittakaavassa.

11) Bank of American odotusarvoiset pääomat ovat 50135 triljoonaa dollaria;

12) Citibankin odotusarvoiset pääomat 52102 triljoonaa dollaria; tämä Citiryhmä sai USAn keskuspankilta 2513 triljoonaa dollaria kaatumisen ehkäisemiseksi. Yhden triljoonan dollarin "standardilavakerrostalo on siis 248 metriä korkea. Citibabnkin odotusarvoisia pääomia on 53102:n rahatornitalon verran...

13) JP Morgan Chasen odotusarvoiset pääomat ovat 70151 triljoonaa dollaria...

14) 99 suurimman amerikkalaisen pankin odotusarvoiset pääomat ovat 228,72 triljoonaa dollaria; kuvassa näkyy vertailun vuoksi Valkoinen talo, raharekka ja muutamia torneja...

Talouspoliittisen rotkon rauhassa

Erosin eilen Talousdemarien Facebook-ryhmästä, ainakin toistaiseksi. Ryhmässä on yli 800 jäsentä, mutta kovin aitoa ja syvällistä keskustelua, sellaista jonka varaan voi rakentaa tulevaisuutta, ei syntynyt. Pahinta mielestäni oli se että ryhmästä puuttuivat sosiaalisen median tärkeydestä ja vaikutusmahdollisuuksista puhuvat sosialidemokraattiset vaikuttajat. Mistä tämä johtuu?

Eilisessä 21.3. 2015 lauantain ykkösaamussa valtionvarainministeri ja SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ilmoitti kieltäneensä poliittista valtiosihteeriään Esa Suomista olemasta aktiivinen Facebookissa. Tämä oli loppuviikon postauksessaan pitänyt Stubbia sopimattomaksi seuraavan hallituksen pääministeriksi. Tässä Suominen ylitti sopivaisuuskynnyksen rajat vaikka poliittisten sisältöjen katsannossa Stubb ja kokoomusleiri edustavat sosialidemokratian kanssa yhteensopimatonta talousliberalistista ja markkinakylki edellä kulkevaa poliittista valtakulttuuria. Puhutaan valtavirtaisesta talousanalyysista, jota toitotetaan kaikkien informaatiovälineiden kautta päivästä toiseen. Se tapahtuu hyvin yksipuolisesti, vaihtoehdottomasti ja tällä hetkellä - ilmeisesti myös tästä eteenpäin - näköalattomasti, kuitenkin kiristyksiä kansalaisten elämään vaatien.

Puhutaan sopeuttamisesta, mikä tarkoittaa valtion velan vähentämiseen tähtäävää, "yli varojen" tapahtuvan talouskultuurin laittamista aisoihin. Tätä perustellaan aika usein vertauksella yksittäisen ihmisen talouskäyttäytymisellä ja vastaavanlaisella logiikalla valtion ja ylipäätään veroa kantavan yhteisön toiminnassa.

Siis, kun valtion budjetti on noin 100 mrd euroa ja velkaa on 60 mrd, ollaan juuri ylittämässä Euroopan Unionin Vakaus- ja kasvusopimuksessa määritelty raja. Sopimus otettiin käyttöön 1997 jotta finanssipoliittista kuria saataisiin kiristettyä ja ylläpidettyä EMU:ssa. Euron käyttöön ottavien jäsenmaiden on pystyttävä vastaamaan Maastrichtin sopimuksen kriteereitä. Valtion budjetti ei tämän sopimuksen mukaan saa velkaantua vuositasolla 3% enempää. Keskeiset EU-valtiot - ne jotka tätä budjettikuria olivat vaatimassa - eivät ole itse pysyneet ollenkaan näissä rajoissa.

Jos budjettia onnistutaan pienentämään niin, että sen loppusumma onkin esimerkiksi 90 mrd, muuttuu velan ja budjetin loppusumman suhde prosentitasolla entistä kurjemmaksi. Velkaa on silloin jo 66,6% budjetin loppusummasta. Jos vielä kiristettään vaikkapa 4 mrd ja budjetin loppusumma on 86 mrd, nousee velan suhteellinen osuus yli 70 %:n. Itävaltalainen talousteoreetikko Stephahn Schulmeister väittää, että keskeiset eurooppalaiset poliitikot eivät osaa päässälaskua ja että konservatiivien kurjistamispolitiikka perustuu ala-arvoisen matemaattiseen osamiseen.

Jos budjetin loppusummaa pystytään nostamaan 100:sta vaikkapa 120:een miljardiin, velan suhteellinen osuus kyllä nousee - jos kaikki otetaan velkana - 66%:iin, mutta samanaikaisesti työllisyyden myötä verotulot kasvavat huimasti, työllisyys paranee rutkasti ja itse velkaa kyetään hoitamaan järkevällä tavalla. Velan määrän pudottaminen vaatii vain kolmen miljardin velanlyhennystä ja samalla ollaan jo Maastrichtin kriteerien sisällä - tosin velkaantuminen on väliaikaisesti ylittänyt Maastrichtin sopimuksen 3%:n alijäämäasteen.

Mihin sitten työpaikkoja tulisi luoda? Yritysten tukeminen siirtää resursseja päätöksenteon ulottumattomiin, monesti jopa ns. talouden harmaalle alueelle. Yritykset eivät ole pakotettuja investoimaan kotimaahan ja viime vuosien massiiviset helpotukset ovat osoittaneet että saatuja rahoja ei ole sijoitettu investointeihin ollenkaan siinä määrin kuin mitä hyväuskoisesti ja kokoomuksen vakuuttelemana uskottiin. Sijoitukset on tehtävä julkiselle sektorille, jolla on veronkanto-oikeus, huutava puute taloudellisista resursseista, aivan valtava työvoimatarve lähes kaikilla toiminnan alueilla, kiitos toteutetun säästö-ja sopeutuspolitiikan. Siellä on tarve suuriin investointeihin, vanhan korjaamiseen ja kunnostamiseen. Julkisen sektorin palvelutehtävissä tarvitaan käsipareja, aitoa läheisyyttä ja empatiaa. Siellä maksetaan sopimusten mukaisia palkkoja ja noudatetaan myös muita sovittuja työehtoja koskevia määräyksiä. Julkisen sektorin työt tuovat välittömästi elämään laatua sen monissa eri muodoissa, ei ainoastaan odotusarvoisesti kuten yritystoiminta edellä liikkeelle lähdettäessä.

Yanis Varoufakis, Kreikan karismaattinen valtionvarainministeri on todennut, että meillä ei ole ainoastaan velkavuorta, vaan samalla kertaa sijoituskohteita hakeva rahavuori. Sijoittajat hakevat koko ajan kohteita, joissa odotusarvot voisivat toteutua ja joiden avulla pääomavuorta voitaisiin edellen kasvattaa. Tämä ei ole ongelmatonta, vaan uhkapelia jossa koko ajan on vaanimassa synteettisen rahan vaara. Sijoittamalla reaalitalouden ulkopuolisiin, rahan tuottamiseen rahalla tähtääviin kohteisiin kasvatetaan samalla uuden finanssikuplan vaaraa. Uusia finanssituotteita syntyy koko ajan lisää ja ne syntyvät lähes yksinomaan yksityiselle, kaupalliselle sekrorille.

Kysymys kuuluu, missä viipyvät julkisen sektorin vastaavat tuotteet? Kun olen puhunut julkisen sektorin rahoitusinstrumenteista, niin jo sanaa pidetään niin rumana että syvempi ajattelu loppuu siihen. Tosin SDP:n puoluekokous Seinäjoella 2014 hyväksyi Tapanilan Työväenyhdistyksen tätä tarkoittavan aloitteen ja se pääsi - tosin väärinymmärrettynä jopa SDP:n marrakuussa 2014 julkaistuun vaaliohjelmaan. Puolueen talouspoliittinen ohjelma joka julkaistiin sopivasti ennen vaaleja, oli kadottanut tämän johtolangan käytännössä kokonaan ja puhui pääasiassa yritysvetoisesta, markkinaehtoisesta lähestymistavasta. Julkisen talouden osalta tuossa ohjelmassa on koetettu tasapainoilla velanoton ja kasvun välimaastossa, uskoen samalla viennin kautta liikkeelle lähtevään taloudelliseen nousuun.

Pelastaako siis vienti Suomen ja Sosialidemokratian? Viennistämme suuntautuu valtaosa Euroopan Unioniin, jossa kilpailemme keskenämme nollasummapelin periaatteella. Toisen vienti on toisen tuontia; Saksaa on erityisesti arvosteltu viime aikoina siitä, että se keskeistä asemaansa ja loistavia tuotteitaan hyväksikäyttäen kasvattaa vientiään Unionin sisällä ja heikentää reuna-alueiden ja pienempien, teknologisesti heikompien maiden vaihtotasetta. Keskinäinen kilpailu ja menestyminen siinä vaatii mm. paljon puhuttua palkkamalttia ja markkinoiden mielestä jopa palkkojen pudotusta. Tämä merkitsee loppupeleissä Suomen ja meidän mukana monien muidenkin euromaiden velkasuhteen muuttumista yhä vaikeammaksi.

Vienti Euroopan Unionin ulkopuolelle on ollut viime aikoina laskemaan päin. Tämä ei johtu ainoastaan meidän hallinnassamme olevista asioista. Viennin arvon aleneminen johtui vientihintojen laskusta. Vientihinnat laskivat neljä prosenttia, kun taas viennin volyymi nousi viimevuotisesta kaksi prosenttia. Vahva euro todennäköisesti vaikutti EU:n ulkopuolisen viennin kilpailukyvyn heikkenemiseen. Euroopan Unionin ulkopuolinen maailma kilpailee vielä rajummin kanssamme sekä halvemmilla tuotteilla että Eurooppaan verrattuna minimaalisilla palkoilla ja olemattomilla työsuhteen ehdoilla. Euroopan Unionin ulkopuolella toimivat yritykset palkkaavat mitä todennäköisimmin työvoimansa sijaintimaasta ja tässä mielessä niiden työllistävä vaikutus ei juurikaan tunnu Suomessa. Missään tapauksessa vientisektorin toiminta ei tuo Suomeen sellaista pulssia että kysyntä lähtisi voimakkaaseen nousuun. Sosialidemokratialla on tässä vakava perustelun paikka, kun se väittää talousohjelmassaan juuri viennin muodostavan keskeisen tekijän Suomen nousulle taloudellisesta alamäestä.

Yrittäminen Suomessa ja yritysten investoinnit Suomeen? Ensimmäisenä törmäämme yrittämisen vaikeuteen ja toiveeseen verotuksen helpottamisesta ja yritystuista. Yritysten haikailut johtavat veropohjan romahtamiseen, valtiontalouden näivettymiseen, budjettialijäämiin, nälkävyön kiristämiseen ja yhä katastrofaalisempaan valtiontalouden velkasuhteeseen. Lyhyesti: yritystoiminnan ehtojen parantamisella Suomi ei lähde sellaiseen nousukiitoon, että maa voitaisiin pelastaa.

Maastrichtin sopimuksen mukaan Euroopan Unioni ei voi suoraan tukea jäsenvaltioita, vaikka sillä on oikeus - jota se myös voimalla käyttää - luoda rahaa tyhjästä pelkillä omilla päätöksillään. Miksi valtioita, Euroopan demokratian ja rauhan kulmakiviä ei voida tukea EKP:n toimesta? Muodollinen syy on holtittoman rahankäytön pelko. Todellinen syy ideologinen: vahva, kansanvaltainen, toimiva ja dynaaminen valtio symbolisoi sosialismia ja kommunismia. Viimeksi TV1:n jälkiviisaiden lähetyksessä 20.3. 2015 Kalle Isokallio varoitteli siitä, että sosialidemokraatit alkavat rakentaa Euroopasta kommunismia puuttumalla yksityisen omistusoikeuteen. Tästä ei tarvitse välttämättä olla kysymys, vaikka sen kaltaiseen utopiaan jota markkinamiehet rakentavat, meillä ei ole oikeutta eikä mahdollisuutta - vastaan tulevat luonnonvaroihin, ympäristöön ja ihmisten hyvinvointiin liittyvät, väistämättömät ongelmat.

Euroopan Unioni voi periaatteessa omaa jalkoteriensä asentoa muuttamalla alkaa heti tukea valtioita ja niiden infraan, palveluihin ja osallistumiseen liittyviä hankkeita. Valtioille voidaan antaa mahdollisuus ryhtyä vastaavanlaisiin toimiin. Jos halutaan suunnata kansallisen pelastuksen nimissä yksityisiä pääomavirtoja myös julkiselle sektorille, se voidaan aloittaa perustamalla sijoitusinstrumentteja julkisiin hankkeisiin ja jopa kuntiin. Verotusoikeudella varustetut julkiset yhteisöt ovat Unionin itsensä ohella parhaita uuden toimeliaisuuden liikkellesaattajia. Kun kone saadaan käyntiin, myös järkeviä, todellisia sisältöjä tuottavat yritykset pääsevät myös hyötymään tästä uudesta noususta. Olen kirjoittanut tästä jo aikaisemmin blogeissani.

Miten tämä liittyy talousdemareiden Facebook-sivuun? Puolueen julkaisema talousohjelma on mielestäni visioton ja juuri vaalien alla sen kritisoiminen ja vaihtoehtojen esittäminen herättäisi varmaan närkästystä. Näin siitäkin huolimatta, että puoluekokouksessa monet muutkin kuin Tapanilan Työväenyhdistys vaativat aloitteillaan uudenlaista talous- ja yhteiskuntapolitiikan avausta. Puoluekokous toki hyväksyi kannanoton - mutta toimet ovat menossa kokonaan toiseen suuntaan. Katson olevani yksityisajattelija suhteessa sosialidemokraattiseen talouspolitiikkaan ja siksi vetäydyn "rotkoni rauhaan" - Eino Leinoa lainatakseni.

Huhtikuun alussa "Raha ja Talous -blogin pitäjät julkaisevat Vasemmistofoorumin tilaisuudessa kriittisen analyysin Vartiaisen ja Blomin madonluvut sisältänestä talosuraportista ja esittävät vaihtoehtoisen - uskoakseni vahvasti sosialidemokraattisen, produktiivisen ja toteuttamiskelpoisen vaihtoehdon nykyiselle, laumasieluiselle talouspolitiikalle.