Kärsimysnäytelmä

Hyvä ystäväni, arvostettu sosiaalipoliitikko, oikeastaan koko elämäntyönsä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden parissa ammatillisesti toiminut ja nyt jo lähellä yhdeksääkymmentä oleva veteraani ja rintamamies on aika-ajoin keskustelukumppaninani. Tapaamme useimmiten aivan muissa merkeissä, mutta keskustelu siirtyy usein myös aikamme yhteiskuntaan, sen ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Hän on ollut vuosia arvostettu shakinpelaaja eikä hänen logiikassaan ole vielä korkealla iälläkään moitteen sijaa. Ei liene yllätys, että hän on suuresti huolissaan kotimaan, Euroopan ja koko maailmankin tilanteesta. Meidän analyysimme poikkeavat - ainakin tähän saakka ovat poikenneet - toisistaan. Lukijana tehtäväksesi jää arvioida, kumpiko meistä on enemmän väärässä tai mahdollisesti lähempänä oikeaa, todennäköistä tulevaisuutta.

Minun analyysini on lähtenyt siitä olettamuksesta, että Euroopassa annetaan arvoa rauhalle ja demokratialle. Euroopan Unioni perustettiin näille arvoille yhdistettynä visiolle yksilön vapaudesta, jonka tuli saada erilaisia muotoja henkilökohtaisen vapauden, ihmisoikeuksien loukkaamattomuuden, yhdenvertaisuuden, mielipiteen vapauden ja - tietenkin - myös taloudellisen yritteliäisyyden alueilla. Euroopan Unioni on sitten kehittänyt sisämarkkinoiden puitteissa sovellutuksia näistä arvoista. On toimittu hyvässä uskossa ja kaikkien toimien tuloksena me elämme nyt siinä Euroopassa jota on systemaattisesti rakennettu yli kuusi vuosikymmentä.

Onko Eurooppa onnistunut rauhan ja demokratian perusteiden rakentamisessa? Seitsemän rauhan vuosikymmentä on pitkä aika. Siihen mahtuu suuria uhkatilanteita ja pahoja kriisejä. Atomisodan uhka on yksi kaikkein suurimpia, ympäristön saastuminen toinen, tosin erilaisella aika- ja tapahtumajänteellä kerääntyvä vaaratekijä. Rautaesiripun romahtaminen 1990-luvun taitteessa ja sitä seurannut Jugoslavian hajoaminen, Saksojen yhdistyminen jas myös Baltian maiden itsenäistyminen ovat olleet täynnä riskejä sotaisan palon syttymiseen. Euroopan Unionin synnyn ja toiminnan hyväksi voitaneen laskea se että uutta maailmanpaloa ei ole syttynyt.

Yhä vahvemmin on kuitenkin käymässä ilmi, että Eurooppa ei selviä nykyrakenteisiin pesiytyneistä taloudellisista ja - niin pelkään - myöskään turvallisuuspoliittisista ongelmista. Euroopoan Unionin jäsenmaat ovat edelleen hyvin eriarvoisia eikä sellaista taloudellista turvallisuutta ole syntynyt jota Unioniin liittymisen yhteydessä uskottiin ja haluttiin saatavan aikaan. Odotusarvojen varaan kehitetty finanssisektori ja uudet modernit Unionin johdolla vuosituhannen vaihteessa luodut investointivisiot ajoivat Euroopan mukaan maailmanlaajuiseen finanssikriisiin, jonka seuraukset vyöryivät tietoisuuteemme sitten vuoden 2007. Se pääsi aiheuttamaan todellisuudesta irrallaan olevan kriisin. Pankit loivat vaihdon välineitä ja antoivat auliisti lainoja löyhin perustein mitä mielikuvituksellisimpiin hankkeisiin, joita eurovaltiot takasivat taloudellisen kasvun, työpaikkojen luomisen ja modernin hyvinvoinnin luomisen toiveilla höystettynä. Toisin kävi, mielikuvitukselliset odotusarvot jäivät finanssilaitosten taseisiin ja muodostuivat takausten kautta valtioiden ja kansalaisten reaalisesti maksettaviksi veloiksi.

Kuvaukseni saattaa olla yksinkertaistettu ja puutteellinen ja moni saattaa pitää vääränä johtopäätöstänikin: eurooppalainen talouseliitti on onnistunut taitamattomuudellaan ja kommunismin/sosialismin pelollaan sementoimaan mm. Maastreichtin sopimuksen kautta sellaisen taloudellisen järjestelmän, jota on lähes mahdoton tulevaisuudessakan muuttaa. Se asettaa valtiot katselemaan aidan - toivottavasti ei kaltereiden - takaa mitä markkinoiden maailmassa tapahtuu. Yhteinen unionimme on varustanut pankit ja yritykset markkinoiden elvyttämisen nimissä lähes yhtä suurella rahavuorella kuin mitä valtioilla on velkaa. Minun johtopäätökseni on ollut, että konservatiivinen ja uusliberalistinen talouspolitiikka on johtanut meidät tähän Euroopan Union perusarvojen kannalta vahingolliseen ja pitkällä tähtäyksellä kestämättömään tilanteeseen.

Iäkäs keskustelukumppanini on tässä asiassa kanssani eri mieltä. Hänen mielestään kysymys ei ole taitamattomuudesta, vaan demokratian savuverhon takana tietoisesti toteutettavasta globaalista riistosta, joka tulee polarisoitumaan äärimmäisyyksiin saakka. Hän ei sulje pois sodan, väkivallan, tietoisen kurjistamisen, orjuuden kaltaisten olosuhteiden uudelleensyntymisen mahdollisuutta myöskään omalla mantereellamme. Demokratian keinoin globaalia, markkinoiden ylivaltaan perustuvaa taloudellista maailmanmenoa ei ole saatettavissa niiden arvojen toteuttajaksi, joita olemme YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa, Euroopan Unionin peruskirjassa tai omassa perustuslaissamme vannoneet toteuttavamme. Sellaista voimaa ei ole näköpiirissä joka voisi kääntää maailmanmenon ihmisyyttä arvostavalle, varjelevalle ja ihmisen - koko ihmislajin - voimavaroja kunnioittavalle ja generoivalle perustasolle. Ihmislajin esihistoria ei ole vielä päättynyt, tulee vielä viemään sukupolvia ja tullaan näkemään suuria mullistuksia ennenkuin tämä selkeä humanistinen arvoperusta herätetään uudelleen henkiin. Onko se ylipäätään mahdollista - sitä me emme voi tietää.

Epätoivoisena olen miettimässä hänen äärimmäisen kriittistä ja synkkää sanomaansa, joka näin pääsiäisen alla palauttaa mieleen kristinuskon suurimman toivon ristinkuoleman, jotta maailma hänen uhrauksensa kautta voisi pelastua.