Näön palautumisesta

Neuvostokommunismi otti suhteessa sosialidemokratiaan käyttöön pari haukkumasanaa, jotka täytyy nostaan nyt uudelleen keskusteluun Euroopan Unionin oloissa. Karl Kautsky, Friedrich Engelsin sihteeri joutui revisionistin ja reformistin kirjoihin kritisoituaan autoritaarisia työväenliikkeen arvoperinnön sovellutuksia. Nuo haukkumasanat jäivät elämään ja vanhemman polven sosialidemokraatit saivat kantaa revisionistin ja reformistin viittaa varsinkin kommunistien ja sosialidemokraattien aatteellisessa välienselvittelyssä.

Minulla on sellainen tunne että nämä käsitteet joudutaan ottaamaan uudelleen käyttöön kun puhutaan Euroopan Unionin tulevaisuudesta, sosiaalisesta markkinataloudesta ja Unionin suhteesta demokratiaan, hallinnon kansanvaltaisin rakenteisiin.

Unionin kuuluisien neljän vapauden toteuttaminen johti viimeistään 1990-luvulla markkinoiden ensisijaisuuden korostumiseen taloudellisena toimijana suhteessa valtioon ja julkisen sektoriin ylipäätään. Hyväksyttiin kuuluisa Maastrichtin sopimus, joka kielsi valtioiden suoran taloudellisen tukemisen kokonaan, siitä huolimatta että EKP:llä on yksin oikeus päätöksillään luoda taloudellisia resursseja. Euroopan Keskuspankin massiiviset yritykset talouden vauhdittamiseksi ja investointien lisäämiseksi tapahtuvat aina pankkien ja vakuutuslaitosten kautta, ei koskaan suorana valtioiden hankkeiden rahoittajana. Tällainen oikeus EU-valtioilla oli ennen valuuttaunioniin liittymistä, valtio sai generoida rahaa tyhjästä eli omilla päätöksillään. Sillä ei tässä mielessä ollut koskaan mahdollisutta eikä oikeuttakaan ajautua konkurssiin.

Maastrichtin sopimus kielsi myös valtion budjettien volyymin nopean kasvun. EU-valtio ei saa kasvattaa budjettiaan kolmea prosenttia enempää vuositasolla. Lisäksi on hyvin tunnettu 60% velkaraja suhteessa BKT:een, joka juuri nyt on Suomessa vaarana ylittyä. Saksassa velkaa on jo yli 80% BKT:stä ja esimerkiksi Kreikassa yli 160%. Saksa velkaantuu kansalaista kohden nopeammin kuin Kreikka, mikä kertoo siitä että edes dynaaminen talous kuten Saksa ei näytä pystyvän elämään sen mukaan mitä on kirjoitettu.

Maastrichtin sopimusta on jälkeenpäin terävöitetty sanktioilla – rankaisemisen ja kurittamisen perinne näkyy palautuneen runsaan miespolven jälkeen osaksi eurooppalaista yhteiskunnallista luonteenpiirteistöä.

Vaalien alla ja Suomen tulevaan taloudellisen kehitykseen liittyvä keskustelu pyörii nyt Anders Blomin ja Juhana Vartiaisen raportin ympärillä. Ymmärrän niin, että virkamiestaustaisina henkilöinä he tekevät ehdotuksiaan annetuissa olosuhteissa – politiikan - ei heidän - tehtävänä on muuttaa rakenteita jos aate velvoittaa ja poliittinen voima riittää. Kuuntelen tätä kirjoittaessani radiosta neljän suurimman puolueen vaalinaluskeskustelua ja se näyttää kulkevan samoin ”annetujen raamien” puitteissa.

Palaan nyt revisionismiin ja reformismiin. Poliittinen syyttely marxismi-leninismin suunnalta johtui siitä, että sosialidemokratia katsoi toisenlaisella tavalla yhteiskunnallista uudistustyötä. Revision tulee ilmaisusta ”re – vision”, nähdä uudelleen, reformismi puolestaan tulee ilmaisusta ”re – form”, muovata uudelleen. Suhteessa autoritaariseen Marxin oppien soveltamiseen – joista Marx itse sanoutui hyvin selvästi irti – sosialidemokratia halusi nähdä sosialismin kansanvaltaisena yhteiskunnan uudistustyönä. Muutosten tuli tapahtua yhdessä kansan kasvavan tietoisuuden kanssa. Reformismi puolestaan tarkoitti rakenteiden uudelleen muokkaamista, etenkin silloin kun ne selvästi osoittautuivat asetettujen tavoitteiden kannalta epätyydyttäviksi tai peräti jopa niitä vastaan toimiviksi.

Euroopan Unionin alkuperäisenä tavoitteena oli rauhan ja demokratian vahvistaminen toisen maailmansodan rikkirepimässä Euroopassa. Yhteisen sääntelyn tarkoituksena oli lähentää kansakuntia jotka sodassa olivat kokeneet toisensa vihollisina. Kysymys kuuluu nyt, ovatko Euroopan Unionin markkinaehtoiset ratkaisut ja rakenteet kaikilta osin tukeneet rauhaa ja demokratiaa?

Kun totean että valtion, julkisen sektorin ja näiden kehittämän kansalaisyhteiskunnan sulkeminen kokonaan ulos sillä tavalla kuin Maastrichtin sopimuksessa on tehty, on osoittautumassa suureksi erheeksi alkuperäisten tavoitteiden kannalta, uskon kansalaisten jäsentymättömän eurokritiikin juontavan juurensa tehtyjen ratkaisujen synnyttämästä epätoivosta. Kansakunnan demokraattiset rakenteet sellaisessa muodossa kuin mitä esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio alueellisena ja jo jossakin määrin kehittyneenä edustavat, ovat Euroopan Unionissa jäämässä täydellisesti ”jyrän alle”.

Muutoksen aikaansaaminen ei ole enää kiinni kansallisista vaaleista eikä edes kriittinen oppositio pääse irti lainvoimaisista Euroopan Unionin rakenteista. Siksi tarvitaankin euroopanlaajuista revisiota ja tehtyjen rakenteiden reformia. Onko se mahdollista markkinoiden megakoneen pyörityksessä jää tässä avoimeksi kysymykseksi. Kansalaisyhteiskunnan ajautuminen taloudelliseen ja henkiseen ghettoon muodostaa kuitenkin taas kerran suuren uhkan rauhalle ja demokratialle.

Muutoksessa parempaan taitaa olla kysymys samanlaisesta havahtumisesta kuin mitä näön palautuminen on sokeutuneelle.

Kalevala ja Väinämöisen uusi laulu

Kolmas osa 8.3. 2015 TV 1:llä:

Kalevalan portit ovat auki ja Sampo uhattuna...

Tieto jolla voi hallita elämää, arvellaan olevan rikkautemme avain. Hyökkäys Kalevalaan Sampoa ryöstämään - taistelu. Sampo Ilmarinen jättää tehtävän Ainolle. Sampo yritetään kuitenkin saada ymmärtämään. Kurt pahoinpitelee Pohjolan emännän, Sammon äidin. Tämä saapuu Väinämöisen luo, pyytää anteeksi. Sampo pahoinpidellään, syytetään Firman ja osakkaiden tuhoamisesta. Sampo aloittaa keskustelun eettisistä periaatteista. Tuhon voimat kutsutaan omistamisen tueksi. Aino pelastaa Sammon hukuttamiselta uima-altaaseen. Sampo kalauttaa veljensä Joukahaisen joka putoaa uima-altaaseen. Perinteen ja nykyajan rinnakkainen kuljetus jatkuu. Väinämöinen lupaa kuitenkin rituaalissa Joukahaiselle uuden elämän.

Aino kertoo Kurtille vuotaneensa tiedot julkisuuteen. Aino joutuu Firman "koneeseen". Ainon äiti tulee noutamaan Ainon Tuonelaan. Kone on kuin nielaiseva vatsalaukku tai tuhoisa kohduhn muunnelma.

Kullervo

Väinämöinen tulee torumaan nuorta Kullervoa. Hän vastustaa. Väinämöinen pistää Kullervon koetukselle. Kullervo putoaa kerroksista kivetykselle. Business korjaa Pohjolan emänän elottoman ruumiin. Paha on täällä. Väinämöinen puhuttelee Sampoakin ja syyttelee häntä veljen uran tuhoamisesta. Mikä on voitokas tie tulevaisuuteen? Sampo tulee nuorena poikana tapaamaan Kullervoa. Aikatason kohtaavat kuuden tuhannen vuoden jänteellä. Uusi mieli, on tulossa, Sampo rohkaisee Kullervoa.

Kurt ja Väinämöinen, uusi aika ja perinne taistelevat. Mikä on Sampo, ihmeellinen kone? Kurt uhkailee sekä Väinämöistä että Sampoa. Kurt uhkailee myös äitiään, joka on tuhonnut pahaksi kokemansa sikiön sisällään. Kurt päästää Ainon Kalevalaan, mutta ampuu liikekumppaninsa.

Henkilöhahmot, aikakauden perinne ja nykyaika esiintyvät tässä monikerroksisina ja päällekkäisinä. Äidiltä tässä edellytetään loppujen lopuksi valon ja elämän voimaa.

Kurt osoittautuu loppujen lopuksi kaikkia vaivaavaksi tiedostamattomaksi vihaksi. Naisen voima pysäyttää loppujen lopuksi tuhosuuntaisuuden ilmentymän.

Ilmatar

Uuden ajan syntymistä odotellaan, Väinämöinenkin jo tuskistuneena odottelee. Pohjolan emäntä pyytää Väinämöistä tunnustelemaan itseään. Riitta osoittautuu Väinämöisen äidiksi, Ilmattareksi. Hän vaatii nyt Väinämöistä uuden ajan innovoijaksi. Ilmatar haluaa nähdä Väinämöisen uuden ajan, kosmisen tietoisuuden kantajana. Näin Väinämöinen, ihminen ja Kalevala syntyy uuteen aikaan, uuden lempemmän tietoisuuden tuojana. Se on sitten se uusi Sampo, kohtu, uuden synnyttäjä.

Vaikeaa, oudon tuntuista? Näiden nopeiden muistiinpanojen tehtävänä on vain rohkaista Sinua katsomaan tämä Kalevalaa yhteiskuntakriittisesti tulkitseva luomus lähiaikoina YLE:n Areenassa...

Analysointia

Kolmiosaisen "Kalevala - Väinämöisen uusi laulu" analysointi alkaa siis tästä. Oma seurantani pohjautuu siihen, että Kalevalan sosiaalipsykologinen sanoma perustuu jossakin historian vaiheessa, menneinä aikoina koettuun ja on siinä mielessä historiallisesti totta. Ihmisen on rakennettava elämälleen asennoitusmiskehys - siis se joka muodostaa luonteenpiirteistömme - ja juuri tässä suhteessa me eroamme toisistamme ja myös tämä suuntautuminen meitä myös yhdistää.

Omassa analyysissani seuraan aika pitkälle ns. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologista viitekehystä, jonka keskeinen luoja oli Erich Fromm Frankfurtin koulun eliniäkseen valitsemana sosiaalipsykologina. Ihminen voi suuntautua biofiilisesti, elämää ylläpitävään suuntaan tai rakentaa oma asennoitumiskehyksensä vähemmän produktiivisista ainesosista, joihin Fromm lukee autoritaarisuuden, väkivallan, kaupallisen orientaation ja elottoman rakastamisen, nekrofilian.

Kalevalassa Kullervo edustaa juuri näitä tuhosuuntaisia voimia ja Ilmarinen, Väinämöinen ja mm. Lemminkäisen äiti produktiivisia, luovuuden ja rakkauden varaan rakentavia voimia. "Väinämöisen uuden laulun" pointti on siinä että se nostaa kaupallisuuden tuhoisana, väkivaltaisena ja osin nekrofiilisena, elotottomasta viehtyneenä voimana niin voimakkaasti esille. Tosin ilmaisun keinot ovat myös sidoksissa väkivallan seurauksien nauttimiseen ja tämä valinta osoittaa sen, että jopa taiteellinen esitys on puettava väkivaltaiseen muotoon jotta katsoja saadaan jäämään ruudun viereen - vähän samaan tapaan kuin vauhdin hiljentämistä tapahtuu uteliaisuudesta kolaripaikalla.

Ehdottoman rakkauden suuren voiman - sen joka pystyy herättämään kuolleista henkiin ja ylittämään pelon rajan - kuvaaminen on meidän oloissamme äärimmäisen vaikeaa, eikä tässäkään esityksessä tuo elämälle ja "uudelle laululle" pääse kuin viitteellisesti esille Sammon ja Väinämöisen asenteissa ja asennemuutoksen kuvaamisessa mm. Ainon ja Väinämöisen äidin kohdalla. Esityksen sanoma ei kuitenkaan jää epäselväksi: kalevalainen henki voi nostaa uuden aikakauden vielä esille ja sen on perustuttava elämää ylläpitäville, produktiivisille voimille. Vain siten Sammon voima voi purkautua yhtyeiskunnan kohdusta esille.

Kullervo opettaa...

Katselin juuri televisiosta ja YLE:n teemalta Kansallisoopperan, baletin ja yhdistetyn kuoron Kullervo-oopperan. Esitys oli mahtava ja Sibeliuksen musiikki siinä taustalla kantavaa, voimakasta, säveltäjälle tyypillistä.

Olen kirjoittanut Kullervon tarinasta ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä Työväen Sivistysliiton järjestämään Kalevala-aiheiseen kirjoituskilpailuun. Nostin silloin esille Kullervon tarinan sosiaalipsykologisena tuhoavuuden kuvauksena. Se nimittäin pitää sisällään lähes kaikki keskeiset tuhoavuuden muodot, niiden yhteiskunnalliset syyt ja sattuman agression laukaisijana, vihan välittymisen sukupolvelta toiselle, kostona, haluna pirstoa ja tappaa elämän rajoituksen aiheuttajat, joista keskeinen on omistamisen ja hallitsemisen ja alistamisen halu, nöyryyttäminen ja vapauden rajoittaminen. Kullervon tarina ei ole historiallisesti totta mutta sosiaalipsykologisten suhteiden kuvaajana se kertoo tuoreesti ja satuttavasti asenteidemme ja arvojemme juurtuneisuudesta luonteenpiirteistöömme. Tässä mielessä Kullervon tarina ei ole pelkästään kansallista, se on universaalia, ihmisen kohtalosta kertovaa - ja toivottavasti opettavaista - tarinaa.

Tuohon tarinaan ei liity ainoastaan synkkyyttä - se sisältää yhden kauneimmista luonnon ja luonnossa elämisen kuvauksista. Jos motiivini toimintaan olisi pelkästään luonto, ottaisin juuri tuon osan Kullervosta emotionaaliseksi ohjeekseni.

Kalevalalle tyypillisellä tavalla Kullurvon tarinassa kevyesti ja luontevasti ylitetään elämän ja kuoleman raja, kun Kullervon äiti yrittää vielä haudasta neuvoa poikaansa ottamaan etäisyyttä tekemiinsä virheisiin, jättämään tuhoisan elämäntapansa ja tekemänsä virheet ja palaamaan vuosien päästä takaisin yhteisöön.

Muistuttaisin vielä siitä että runon lopussa Väinämöinen neuvoo meitä tätä päivää eläviä ihmisiä voimakkailla ja rakentavilla neuvoillaan opetuksena Kullervon kohtalosta. "Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama, ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."

Miten minulle kävi tuossa kirjoituskilpailussa? Tarinani oli liian pitkä ja se hylättiin - kuulemma pitkän keskustelun jälkeen...

Infoghetto

Vuonna 1984, siis yli kolmekymmentä vuotta sitten SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa nosti esille uuden poliittisen käsitteen. Puoluekokouksen juhlassa Lahdessa kesäkuussa hän juhlapuheessaan lanseerasi sanan, jonka taustalla on demokratian kannalta kyseenalainen piirre. Politiikkaa ei vedäkään demokraattisissa vaaleissa valtaan nousseet voimat, vaan tiedotusvälineet. Niiden ei tarvitse perustella julkisuudelle motiiveitaan ja demokratian suojaksi rakennettu lehdistönvapaus suojaa niitä silloinkin kun ne itse asettavat demokratian kyseenalaiseksi.

Kalevi Sorsan tuntoja voi käydä vieläkin katsomassa saman vuoden keväältä peräisin olevassaYLE:n Elävän Arkiston videossa http://goo.gl/0YQoOU, jossa toimittaja Pekka Oksala ottaa vastuuta leveiden hartioidensa kannettavaksi. Kalevi Sorsa oli itsekin taustaltaan toimittaja ja kaiken lisäksi hän oli työskennellyt kirjankustantamisen (Tammi) ja maailman kulttuuriperinnön parissa UNESCOssa.

Informaation yksipuolistumisen ja vaihtoehdottomuuden taustalla on ensiksikin se tosiasia että myös demokratioissa painettua sanaa kustannetaan rahoittajien, so. erilaisten yritysten kaupallisilla mainoksilla. Markkinat ehdollistavat voimakkaasti painettua sanaa ja myös sen leviämistä. Jos lehti ei saa ilmoitustuloja ja sitä kautta varoja, tie näivettymisen meidän oloisamme on enemmän kuin varmaa. Aikaa myöten “puolueettomat porvarilliset” sanoma- ja aikakauslehdet ovat vallanneet markkinat ja muokkaavat voimakkaasti yhteiskunnallista ilmapiiriä. Parhaimmillaan tuo muokkaus on hienovaraista, “puolueetonta” tietoon ja tieteeseen perustuvaa, pahimmillaan vaihtoehtoisia arvoja loukkaavaa ja mobbaavaa. Vaalien alla tämä yleistyy etenkin myyvissä ja moralisoivasti valikoiduissa lööpeissä, joiden taustalla ei välttämättä ole nimeksikään sisältöä. Kun myös rakenteeltaan kansanvaltaiset tiedotusvälineet - kuten esimerkiksi yleisradiomme - toimivat poliittisten voimasuhteiden varassa, myös ei-kaupallisia ja yhteistä hyvää palvelemaan tarkoitetut välineet saattavat saada epäsymmetrisiä sävyjä vaikka poliittisella enemmistöllä onkin oikeus korostaa arvomaailmaansa yleisessä informaatiossa.

Viime aikoina on syntynyt myös “ajatuspajoja” jotka muokkaavat taustavoimiensa - myös rahoittajien - kanssa arvomaailmaa julkaistavaksi ja mielipiteisiin vaikuttamiseksi. Kun keskeiset kokoomuspoliitikot yksi toisensa perään ja suurin piirtein parin viikon välein heittävät keskusteluun ideologisesti painotetun lausahduksen, jota muut tiedotusvälineet sitten pureskelevat, on tullut taas otettua käyttöön yksi askel yksipuolisen informaation vahvistamisessa. Minä epäilen että tähän touhuun käytetään myös taustavoimien rahoitusta, muuten ei ole ymmärrettävissä se että ehdokkaat vain muuten huvikseen heittäisivät kansalaisten perusoikeuksia loukkaavia kannanottoja ilman kipurahoja keskusteluun. Tässä saattaa olla kyseessä yksi poliittisen vaalirahoituksen uusista muodoista.

Kun informaatio on demokratian kannalta niin yksipuolisesti, “epäsymmetrisesti” painottunutta, on ehdotettu että toimittajien pitäisi kertoa poliittiset taustansa ja puoluemieltymyksensä julkisesti (mm. Himanen). Kun ihmisellä ja toimittajallakin on oikeus jopa vaaleissa käyttää äänioikeuttaan salaisesti, en pidä oikeana sitä että toimittajan nimen perässä - eikä kenenkään muunkaan - pitäisi suluissa olla hänen poliittinen kantansa, joka saattaa elämän varrella jopa vaihtuakin ja on joka tapauksessa vaalitilanteessa täysin henkilökohtainen asia. Poliittista keskustelua aktiivisesti seuraavalle jalkoterien aseto kyllä selviää, ja vaikka ei selviäisikään, niin argumentointi ratkaiskoon poliittisen asemoinnin jos niin halutaan tehdä.

Ja kyllähän sitä halutaan, jos ei muuten niin mustien listojen muodossa. Saksassa keskusteltiin 1970-luvulla voimmakkaasti poliittisen taustan merkityksestä työelämässä, ei pelkästään toimittajien kohdalla. Kommunisti, sosialisti, sosialidemokraatti tai joku muu aktivisti voi osoittautua hankalaksi tapaukseksi työyhteisössä ja yrityksessä. Siksi piti jo etukäteen tietää tämän poliittinen asennoituminen ja juuri tätä tehtävää hoiti mm. DDR:ssä Stasi. Voisivatko Stasi-tyyppiset seulonnat olla mahdollsia myös läntisissä demokratioissa, jotka ovat kauhistelleet DDR:n poliittista järjestelmää?

Sosiaalisen median yleistyminen ja siellä tapahtuva ajatustensa paljastaminen tarjoaa tänä päivänä “googlettamalla” välittömän mahdollisuuden laajan suhteellisen tarkan henkilökuvan rakentamiseen ja samalla mahdollisuuden epäilyttävien hakijoiden siirtämiseen pois valittavien joukosta jo alkuvaiheessa. Yritykset saavat palvelukseensa vaarattomia mutta samalla kertaa hajutomia ja mauttomia suorittajia tehtäviinsä. Infokratia on tänä päivänä enemmän totta kuin koskaan aikaisemmin. Tietoyhteiskunta virtuaalisine välineineen ja sosiaalisine medioineen mahdollistaa vallanpitäjille tehokkaan ulossulkemisen aktiivisesta kansalaisuudesta pelkästään vallanpitäjien omien mieltymysten mukaan olivatpa ne mitä tahansa.

Kun katselee tapahtumia juuri vaihtoehtoisen, esimerkiksi kansanvaltaisen maailmankuvan rakentajana ja joutuu kokemaan itsensä “talliin jätetyksi hevoseksi”, jää miettimään minkä nimen ulkopuolelle jääneen olotila ansaitsee. Nousee mieleen ghetto, tuo firenzeläinen juutalaisten kaupunginosa, joka antoi nimensä myös Varsovan ghetolle. Sinne joutuneet eristettiin täysin, jätettiin nääntymään nälkään, kylmään ja tauteihin - sekä kestämään hirvittävää fyysistä ja henkistä mobbausta.

Tieto on valtaa, todettiin takavuosina myös Työväen Sivistysliiton sloganissa, kun haluttiin houkutella ihmisiä kehittämään itseään ja oppimaan uusia asioita. Tieto on valtaa ja myös vallankäyttöä silloin, kun sitä rakenteellisesti yksipuolistetaan ja estetään vaihtoehtoisten ajatusten nousu keskusteluun, yhteiskunnallisesta vastuunotosta tai työelämäkarriääristä puhumattakaan . Se on mobbaamista silloin kun resursseja käytetään yksipuolisesti ja demokratian kannalta epäsymmetrisesti eristämiseen, köydyttämiseen, nälkiinnyttämiseen ja mielten saastuttamiseen.

Salaista postia Frankfurtista

Teen tällä kertaa poikkeuksen ja julkaisen tekemäni käännöksen Der Standard - lehden kolumnista. Se käsittelee Euroopan Keskuspankin roolia eurokriisin osapuolena, demokratian kannalta kyseenalaisena sellaisena. Tekstin on kirjoittanut toimittaja András Szigetvari ja se julkaistiin 15.1. 2015 arvostetussa itävaltalaisessa Der Standard -lehdessä.

Kun aikanaan kirjoitetaan Eurokriisin historiaa, saattaa olla hyvä että Pedro Cruz Villalónin nimi tulee edustavalla paikalla näkyviin. Cruz Villalón on Euroopan tuomioistuinen pääedustaja Luxemburgissa. Kun juristit valmistelevat päätöstä, on käytössä olevilla asiakirjoilla ratkaiseva asema. Keskiviikkona 14.1. 2015 on Villalón antanut suosituksensa oikeuskiistassa eurooppalaisesta antikriisipolitiikasta. Haluamatta puuttua asian juristiseen puoleen, voidaan jo sanoa että Villalón on tehnyt hyvän palveluksen demokratialle. Hän on elvyttänyt uudelleen tärkeän keskustelun Euroopan Keskuspankin roolista kriisitilanteessa.

EKP:stä on menneinä vuosina tullut yksi tärkeimmistä organisaatioista taistelussa eurokriisiä vastaan. Siinä tehtävässä on keskuspankki suhteellisen läpinäkymätön instituutio. Keskuspankin neuvottelut ovat suljettuja vastakohtana parlamentaariselle keskustelulle. Keskuspankkiirit eivät osallistu koskaan yleiseen keskusteluun siinä määrin kuin poliitikot tekevät. Mandaatti kieltää nimenomaisesti - toisin kuin useimpien viranomaisten kohdalla on - kaiken poliittisen puuttumisen ulkopuolelta. Keskuspankit toimivat siis demokraattisesti vahvistettuna salaseurana. Tämä kaikki on järkevää itsenäisenä keskuspankkina toimittaessa - ajatellen esimerkiksi korkotason ja inflaatiokehityksen valvontaa. Kuitenkin, jos keskuspankki yrittää tehdä talouspolitiikkaa, muuttuu puuttuva avoimuus ongelmaksi. Ja juuri tätä, nimittäin politiikan tekemistä, on Euroopan Keskuspankki alkanut viime vuosina toteuttaa.

Niinpä keskuspankki oli EU-komission ja valuuttarahaston rinnalla osa troikkaa. Nämä ovat neuvotelleet avustusohjelmat Kreikalle, Portugalille ja Irlannille ja myös valvoneet niiden toteutumista. Keskuspankki vaati siis Ateenalta, Lissabonilta ja Dublinilta uudistuksia finanssijärjestelmään, työmarkkinoihin, eläkkeisiin. Jos joku asettui neuvotteluissa vastarintaan, uhkasi troikka hätälainojen poisvetämisellä.

Tämän näkee Villazón asiakirjojen perusteella Euroopan Keskuspankin puolelta mandaattinsa rajojen ylittämisenä. Keskuspankki ei saa olla osana troikkaa tällaisessa olennaisessa tapauksessa. Tämä olisi ensimmäinen tärkeä askel huolehdittaessa politiikan tehtävien ja toisaalta keskuspankin tehtävien etäännyttämisestä. Mutta edes sillä että Euroopan tuomioistuin edellyttää lainoppineiden kannanottojen seuraamista ei ole läpinäkyvyysongelmaa vielä ratkaistu.

Jopa ne maat jotka eivät itse olleet avun tarpeessa saivat Euroopan keskuspankin kirjeen. Niinpä keskuspankki kirjoitti 2011 kirjeen Espanjan hallitukselle sisältäen uudistusehdotuksia. Yksi vaatimuksista kuului, että Espanjan on luovuttava kalleista erorahoista irtisanomistapauksissa. Näin tulisivat työmarkkinat liberaaleimmaksi. Rivien väliliin sisältyi uhkaus, jonka mukaan keskuspankki vetäytyy tukemasta Madridia rahamarkkinoilla jos ehdotuksen mukaan ei toimita. Myös Rooma sai samanlaisen kirjeen. Useimmissa tapauksissa hallitukset noudattivat keskuspankkiirien toivomusta.

Se että EKP lähettää kirjeitä ja esittää toivomuksia on laillista. Sillä on oikeus vastatoimena kieltäytyä rahoittamasta. Mutta kansalaiset ja parlamentaarikot kyseisissä maissa eivät ole tienneet, että tällaisia kirjeitä on olemassa. Kirjeet olivat salaisia. Tällaisella pohjalla ei ole mahdollista tehdä mitään perusteellisesti pohdittuja ratkaisuja. Sellainen tärkeä toimija kuin EKP ei saa toimia taustalla. Sen on pelattava avoimilla korteilla. (András Szigetvari, DER STANDARD, 15.1. 2015)

http://goo.gl/wUd6pH

Satiirilla somempaan suuntaan

Kansanedustaja Mikael Jungner julkaisi tammikuun 2015 alussa pitkän "Mikaelin listan" erinomaisia, omaperäisiä ja luovaa asennetta osoittavia uudistuksia, joilla valtion talous saataisiin kuntoon. Tulin kommentoineeksi Facebookissa hänen esityksiään seuraavasti:

"Tässähän on hieno lista luovia, ennakkoluulottomia ehdotuksia. Nyt ei muuta kuin Mikael listan kanssa puolueyhdistyksen kokoukseen, hankkimaan siellä aluksi yksi ehdotuksen kannattaja jotta päästään äänestämään - sellainenhan siitä demokratiassa ilman muuta tulee. Jos esitys voittaa, yhdistys voi tehdä tästä esityksen ensi syksyn piirikokoukselle; jos se menestyy sielläkin, piiri voi tehdä esityksen puoluekokoukselle. Jos se vielä sielläkin saa enemistön niin meillähän on loistava, kansanvaltaisesti tehty esitys valmiina. Vaaleissa sitten katsotaan, kannattaako kansa näitä sinänsä loistavia ehdotuksia. Vaalivoiton jälkeen - jos sellainen joskus tulisi - ehdotuksista joku voisi päätyä jopa hallitusohjelmaan...

Mitä? Että vääräkö käsitys demoratiasta? Jos näin on, niin mikä olisi se oikea?"

Kommentteja on tullut niukanlaisesti, vaikka vakavasta aiheesta puhuttaessa pitäisi kyllä hetimmiten huomata, että tässä on kysymys sosialidemokratiaan kohdistuvasta satiirista, joka nyt Pariisin terroristi-iskujen aikana on käsitteenä tullut pitkästä aikaa yleiseen, laajempaan tietoisuuteen. Kritiikki ei kohdistu suinkaan Jungnerin esittämiin asioihin, vaan siihen, millä tavalla sosialidemokratia niitä Suomessa, järjestörakenteensa puitteissa virallisesti käsittelee. Kysymys on sosialidemokratiasta aatteellisena liikkeenä ja kansalaisten, jäsenten esittämistä uudistuksista.Puoluekokoukseen tulee nykyäänkin vähintäänkin satoja esityksiä, itsekin olen osallistunut sellaisten tekemiseen. Kun tarkastelee tätä muodollista tietä, niin voi hyvin ymmärtää kansalaisen, aloitteentekijän epätoivon: tuon koneiston läpi eivät ajatukseni ja ehdotukseni selviä koskaan toteutuksen asteelle.

Ei Mikaelin ja Liisan listojen tarvitse - tietenkään - kiertää muodollisen päätöksentekojärjestelmän kautta, vaikka se demokratian nimisissä sellaiseksi on tarkoitettukin. Myös tasa-arvoiseksi itseään nimittävässä yhteisössä on kuitenkin vaikuttajien ja päättäjien joukko, joiden ei tarvitse asemiin noustuaan liiemmälti ponnistella esitystensä julkisuuden ja päätöksentekoon pääsemisen puolesta. Tavalliselle tallaajalle tätä erityiskohtelua ei ole suotu, hänen on tyydyttävä niihin muodollisiin mahdollisuuksiin joita aatteellinen logistiikka järjestörakenteen kautta käyttöön tarjoaa .

Tänään puhutaan yhä vakavammin äänenpainoin mediamaailman muutoksesta ja sen vaikutuksesta tiedonkulkuun ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Sosialidemokraattien pää-äänenkannattaja "Demokraatti" on juuri luonut nahkansa tässä suhteessa ja muodonmuutokselta odotetaan tietenkin paljon. Liikkeen demokratiakäsitykseen muutos vaikuttaa samalla tavoin voimakkaasti. Herää kysymys, onko modernin tiedonvälityksen maailmassa enää järkevää alistaa sisältöjä moniportaisen, sinänsä muodollisesti kansanvaltaisen päätöksentekokoneiston kautta kulkevaksi sisältövirraksi.

Sosialidemokratian kannalta tämän kysymyksen esittäminen on erityisen tärkeää siksikin, koska liike syntyi vapautusliikkeenä. "Työ kättemme kuin hengenkin on ylevätä työtä", lauletaan Työväen Marssissa. Tarkasti tulkituna tämä tarkoittaa sitä, että tehtyjen esitysten tulee jo sellaisenaan päästä laajaan keskusteluun ja osaksi neuvoa antavaa toimintaa. Suomen kokoisessa väestöpohjaltaan pienessä maassa on aivan luonnollista että asiat ja esitykset tulevaan suoraan sen tasoiseen keskusteluun, jonne ne sisältönsä puolesta kuuluvat. Ei ole mitään järkeä pidätellä tehtyjä esityksiä kuukausi- ja vuosikaupalla päätöksentekokoneistossa jonka käsittelyn lopputulemasta ei ole varmaa tietoa.

Olen Helsingin piirin järjestökyselyissä muutamia vuosia sitten esittänyt hallinnollisen ja toiminnallisen suunnan erottamista toisistaan puoluekoneistossa. Ehdotus hukkui - tietenkin - käsittelyn mukanaan tuomiin kuohuihin. Kyllä järjestön sisäistä demokratiaa tarvitaan lainsäädännönkin vuoksi entiseen tapaan ja erityisesti sitä tarvitsevat puolueet, joilla on demokratiaan liittyvä tärkeä tehtävä ehdokasasettelussa ja demokratiaan kuuluvan koneiston ylläpitämisessä. Kun puolueen suhteesta tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja turvallisuuteen on jo päätetty periaateohjelman tasolla, tulisi itse ajatusten ja toiminnan virran olla vapaampaa muodollisista rakenteista. Sisällöisen, poliittisen arvottamisen suunta määräytyy jo keskeisesti tällä tasolla. Jos tätä ei ymmärretä, koneisto itse muuttuu omien päämääriensä ja tavoitteidensa tehokkaimmaksi jarruksi.

Puhun tämän kirjoituksen otsikossa somemmasta suunnasta, jolla tarkoitan tietenkin sosiaalien median tuomaa lisäulottuvuutta yhteiskunnallisen arvottamiseen. Sitä kautta tuleva ajatusten ja esitysten vyöry on niin valtavaa, että poliittinen järjestelmämme joutuu katselemaan tuota ajatusten virtaa kuin valtavaa jokea joka vyöryy ohitsemme. Itse asiassa poliittisiin organisaatioihin tarvitaan rakenteita jotka poimivat tuosta virrasta käyttökelpoista ja arvopohjaa vahvistavaa aineistoa, ohjaavat ihmisiä löytämään mielenkiintoisia sisältöjä ja vahvistavat tätä kautta tapahtuvaa muutosta arvojemme ja tavoitteidemme haarukoimaan suuntaan.

Tiedossa on jo nyt - ihan omienkin kokemusten pohjalta - että sosiaalien media koordinoi kotimaista ja kansainvälistä keskustelua tehokkaasti ja vaikuttaa jo nyt aivan ratkaisevasti koko yhteiskunnan suuntautumiseen. Sillä on käytössään suoraan se luova potentiaali joka ihmisillä hyvin koulutettuna kansakuntana on tarjottavana. Poliittisen liikkeen tulee olla se "Me tulemme taas" tukkilautta, jolla iloisesti ja voimakkaasti asetutaan keskelle ajatusten virtaa seilaamaan mukana - ja elämään tätä päivää ihmisten kanssa.

Varma kantani lienee...

Ulkoministeri Erkki Tuomioja sanoi SDP:n vaalistrategiasta Facebook-päivityksessään 9.1. 2015, että "Ainoa toimiva strategia on sellainen joka on sopusoinnussa sen kanssa mitä vaalien jälkeen voimme ja haluamme tehdä".

Yksinkertainen lausahdus kätkee sisälleen suomalaisen ja eurooppalaisen sosialidemokratian dilemman, ristiriidan, johon vastauksia olisi löydettävä. Meillä niitä pitäisi löytää pian siksikin, kun jo 98. päivän päästä on eduskuntavaalit. Niissä ratkaistaan se, ovatko sosialidemokraatit ylipäätään siinä tilassa että voivat jatkossa vaikuttaa suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseen. Tässä on kysymys paitsi voimisesta, myös haluamisesta - ja sen laadusta.

Tähänastisen seurannan perusteella näyttää siltä, että sosialidemokratia ei ole liikkeenä ratkaissut sitä, mikä on liikkeen poliittisten uudistusten laadullinen linja. Syynä siihen voidaan pitää - pääministeriämme parodioiden - kolmea seikkaa: ensiksi, poliittisen todellisuuden sanomaa, jonka mukaan sosialidemokratia joutuu hallitusvastuuseen halutessaan sopeutumaan vähemmistöosapuoleksi porvarilliseen hallitukseen tai parhaassa tapauksessa hallitusyhteistyöhön, jonka on saatava valtuutus työlleen oikeistoenemmistöiseltä eduskunnalta. Toiseksi, edetäkö poliittisessa toiminnassa ja etenkin työllisyyden parantamisessa kasvuun ja yritysten toimintaedellytysten parantamiseen perustuvaa linjaa vaiko asettuako vahvasti ja vakuuttavasti uudenlaista jakoa (Rooseveltin New Deal) ja jälkikeynesiläisyyteen perustuvaa vahvaa elvytyslinjaa ajavalle kannalle. Kolmantena sosialidemokratian linjaan ja ratkaisuihin voimakkaasti vaikuttava tekijänä on Euroopan Unionin hegemoninen vaikutus jäsenmaidensa kansalliseen politiikkaan ja eurooppalaisen sosialidemokratian vastaukset ja valinnat suhteessa sisämarkkinoiden kehittämiseen.

Eurooppalainen sosialidemokratia näyttää valinneen useissa tapauksissa parlamentaarisesta demokratiasta suoraan seuraavan "rakentavan" vaihtoehdon. Sen mukaisesti on menty porvarillisenemmistöisiin hallituksiin puolustamaan hyvinvointivaltiota. Tästä on seurannut joutuminen konservatiivisen enemmistöpolitiikan - kovan sellaisen - takuumieheksi. Sosialidemokratiasta on tullut austerity-politiikan osapuoli eikä se ole jäänyt seurauksista kärsivältä kansanosalta huomaamatta. Populistiset ja nyt myös vasemmistosta nousevat ja kannatusta saavat uudet poliittiset liikkeet ovat vahvasti kuvassa mukana. Yhteistä näille on austeritypolitiikan kritiikki, tosin vastaukset - sitten kun niitä saadaan - ovat hyvin erilaiset.

Todennäköistä on että vasemmistosta nousevat liikkeet hakevat Euroopan Unionin hegemonisesta otteesta irtautumista voidakseen toteuttaa itsenäisempää ja laadullisesti elvyttävämpää politiikkaa. Sosialidemokratia näyttää hallitusyhteistyön myötä olevan veljeyden vankilassa konservatiivien kanssa. EU:n poliittinen rakenne - Maastrichtin sopimus ennenkaikkea - estää sellaisen elvyttävän politiikan joka on ollut pohjoismaisen sosialidemokratian hyvinvointivaltion kehittymisen taustalla. Osa sosialidemokratiasta - aika usein enemmistö - on uskonut teollisen ja markkinoiden elpymiseen perustuvan kasvun yhteistä hyvinvointia luovaan vaikutukseen. Globalisaatio, finanssikriisi, kasvaneet tuloerot ja ostovoiman heikkeneminen ovat osoittaneet, että konservatiivien peesaaminen ei muodosta riittävää arvopohjaa sosialidemokratian kaltaiselle työn ja pääoman ristiriidasta tietoiselle liikkeelle.

Äänet elvytyspolitiikan, uuden jaon puolesta ovat voimistuneet myös Suomessa. Jälkineynesiläisten ajatusten esiinnousu on edes jossakin määrin luonut toivoa ja osoittanut vaihtoehtoja. "Raha ja talous" blogin ja fb-sivujen ylläpitäjät ovat eri yhteyksissä osoittaneet, että porvarilliselle, valtavirtaiselle talouspolitiikalle on vaihtoehtoja. Jäsenyys EU:n valuuttaunionissa on kuitenkin tehnyt huomattavasti vaikeammaksi tämän jälkikeynesiläisyydeksi kutsutun talouspoliittisen vaihtoehdon toteuttamisen. Valuuttaunioni estää itsenäisen kansallisen raha- ja talouspolitiikan toteuttamisen. Rahan arvon kansallinen muuttaminen ei ole mahdollista; itsenäinen, omiin sopimuksiin perustuva taloudellisen toimeliaisuuden lisääminen ei toimi enää samalla tavoin kuin itsenäisenä ja valuutastaan suvereenisti päättävänä maana olisi mahdollista. Kansallisen elvytyspolitiikan toteuttaminen on silti edelleen mahdollista, uusia rahoitusinstrumentteja kasvun aikaansaamiseksi voidaan luoda ja vieläpä tavoilla, jotka eivät rakennu kaupallisen lähestymistavan ensisijaisuudelle. Jonkinasteisia merkkejä tämän asian ymmärtämisestä oli jo nähtävissä syksyllä 2014 julkaistussa SDP:n vaaliohjelmassa; tosin esimerkkeinä mainitut toteutustavat viittasivat porvarillisen talousvaihtoehdon peesaamisen, eivät elvytyksen suuntaan. Tässä suhteessa sammutetuin lyhdyin vaaleihin meneminen merkitsee varmaa vaalitappiota; ainoastaan uskollisimmat sosialidemokraatit pysyvät puolueen vakaina kannattajina. Toisaalta vaaleihin on jo nyt niin vähän aikaa että itsensä ja kansan vakuuttaminen selkeästä ja lujasta, yhtenäisestä linjasta on käytännössä mahdotonta.

Euroopan Unionin vaikutus poliittisiin rakenteisiin jäsenmaissa on jo nyt lainsäädännöllisesti vahvaa ja se tukee lähes poikkeuksetta markkinaehtoista lähestymistapaa ja sen edelleen syventämistä. Euroopan Unionin ja USA;n välinen vapaakauppasopimus ja sen hyväksyminen tulee sanelemaan sen, onko ylipäätään mahdollista rakentaa vaihtoehtoista, kansanvaltaisiin arvoihin perustuvaa hyvinvointivaltiota. Eurooppalaisen sosialidemokratian porvarilliseen poliitiseen hegemoniaan suunatuva kritiikki ei ole ainakaan minun nähdäkseni tuottanut sellaista koko Unionin tai koko kansainväliseen yhteisöön suuntautuva arvopohjaista, aikaan sopivaa poliittista vaihtoehtoa joka olisi muodostumassa myös suurten joukkojen tietoisuuden ja poliitisen motivaation lähteeksi. Tässä maailmanajassa hiljaisuus ja suuntaa osoittamaton ambivalenssi saattaa merkitä hautautumista erilaisten populististen, anarkististen ja keskenään eri suuntaan vetävien ryhmäkuntien joukkoon. Hiljaisuudesta tulee haudanhiljaisuutta. .