Yksinkertainen lausahdus kätkee sisälleen suomalaisen ja eurooppalaisen sosialidemokratian dilemman, ristiriidan, johon vastauksia olisi löydettävä. Meillä niitä pitäisi löytää pian siksikin, kun jo 98. päivän päästä on eduskuntavaalit. Niissä ratkaistaan se, ovatko sosialidemokraatit ylipäätään siinä tilassa että voivat jatkossa vaikuttaa suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseen. Tässä on kysymys paitsi voimisesta, myös haluamisesta - ja sen laadusta.
Tähänastisen seurannan perusteella näyttää siltä, että sosialidemokratia ei ole liikkeenä ratkaissut sitä, mikä on liikkeen poliittisten uudistusten laadullinen linja. Syynä siihen voidaan pitää - pääministeriämme parodioiden - kolmea seikkaa: ensiksi, poliittisen todellisuuden sanomaa, jonka mukaan sosialidemokratia joutuu hallitusvastuuseen halutessaan sopeutumaan vähemmistöosapuoleksi porvarilliseen hallitukseen tai parhaassa tapauksessa hallitusyhteistyöhön, jonka on saatava valtuutus työlleen oikeistoenemmistöiseltä eduskunnalta. Toiseksi, edetäkö poliittisessa toiminnassa ja etenkin työllisyyden parantamisessa kasvuun ja yritysten toimintaedellytysten parantamiseen perustuvaa linjaa vaiko asettuako vahvasti ja vakuuttavasti uudenlaista jakoa (Rooseveltin New Deal) ja jälkikeynesiläisyyteen perustuvaa vahvaa elvytyslinjaa ajavalle kannalle. Kolmantena sosialidemokratian linjaan ja ratkaisuihin voimakkaasti vaikuttava tekijänä on Euroopan Unionin hegemoninen vaikutus jäsenmaidensa kansalliseen politiikkaan ja eurooppalaisen sosialidemokratian vastaukset ja valinnat suhteessa sisämarkkinoiden kehittämiseen.
Eurooppalainen sosialidemokratia näyttää valinneen useissa tapauksissa parlamentaarisesta demokratiasta suoraan seuraavan "rakentavan" vaihtoehdon. Sen mukaisesti on menty porvarillisenemmistöisiin hallituksiin puolustamaan hyvinvointivaltiota. Tästä on seurannut joutuminen konservatiivisen enemmistöpolitiikan - kovan sellaisen - takuumieheksi. Sosialidemokratiasta on tullut austerity-politiikan osapuoli eikä se ole jäänyt seurauksista kärsivältä kansanosalta huomaamatta. Populistiset ja nyt myös vasemmistosta nousevat ja kannatusta saavat uudet poliittiset liikkeet ovat vahvasti kuvassa mukana. Yhteistä näille on austeritypolitiikan kritiikki, tosin vastaukset - sitten kun niitä saadaan - ovat hyvin erilaiset.
Todennäköistä on että vasemmistosta nousevat liikkeet hakevat Euroopan Unionin hegemonisesta otteesta irtautumista voidakseen toteuttaa itsenäisempää ja laadullisesti elvyttävämpää politiikkaa. Sosialidemokratia näyttää hallitusyhteistyön myötä olevan veljeyden vankilassa konservatiivien kanssa. EU:n poliittinen rakenne - Maastrichtin sopimus ennenkaikkea - estää sellaisen elvyttävän politiikan joka on ollut pohjoismaisen sosialidemokratian hyvinvointivaltion kehittymisen taustalla. Osa sosialidemokratiasta - aika usein enemmistö - on uskonut teollisen ja markkinoiden elpymiseen perustuvan kasvun yhteistä hyvinvointia luovaan vaikutukseen. Globalisaatio, finanssikriisi, kasvaneet tuloerot ja ostovoiman heikkeneminen ovat osoittaneet, että konservatiivien peesaaminen ei muodosta riittävää arvopohjaa sosialidemokratian kaltaiselle työn ja pääoman ristiriidasta tietoiselle liikkeelle.
Äänet elvytyspolitiikan, uuden jaon puolesta ovat voimistuneet myös Suomessa. Jälkineynesiläisten ajatusten esiinnousu on edes jossakin määrin luonut toivoa ja osoittanut vaihtoehtoja. "Raha ja talous" blogin ja fb-sivujen ylläpitäjät ovat eri yhteyksissä osoittaneet, että porvarilliselle, valtavirtaiselle talouspolitiikalle on vaihtoehtoja. Jäsenyys EU:n valuuttaunionissa on kuitenkin tehnyt huomattavasti vaikeammaksi tämän jälkikeynesiläisyydeksi kutsutun talouspoliittisen vaihtoehdon toteuttamisen. Valuuttaunioni estää itsenäisen kansallisen raha- ja talouspolitiikan toteuttamisen. Rahan arvon kansallinen muuttaminen ei ole mahdollista; itsenäinen, omiin sopimuksiin perustuva taloudellisen toimeliaisuuden lisääminen ei toimi enää samalla tavoin kuin itsenäisenä ja valuutastaan suvereenisti päättävänä maana olisi mahdollista. Kansallisen elvytyspolitiikan toteuttaminen on silti edelleen mahdollista, uusia rahoitusinstrumentteja kasvun aikaansaamiseksi voidaan luoda ja vieläpä tavoilla, jotka eivät rakennu kaupallisen lähestymistavan ensisijaisuudelle. Jonkinasteisia merkkejä tämän asian ymmärtämisestä oli jo nähtävissä syksyllä 2014 julkaistussa SDP:n vaaliohjelmassa; tosin esimerkkeinä mainitut toteutustavat viittasivat porvarillisen talousvaihtoehdon peesaamisen, eivät elvytyksen suuntaan. Tässä suhteessa sammutetuin lyhdyin vaaleihin meneminen merkitsee varmaa vaalitappiota; ainoastaan uskollisimmat sosialidemokraatit pysyvät puolueen vakaina kannattajina. Toisaalta vaaleihin on jo nyt niin vähän aikaa että itsensä ja kansan vakuuttaminen selkeästä ja lujasta, yhtenäisestä linjasta on käytännössä mahdotonta.
Euroopan Unionin vaikutus poliittisiin rakenteisiin jäsenmaissa on jo nyt lainsäädännöllisesti vahvaa ja se tukee lähes poikkeuksetta markkinaehtoista lähestymistapaa ja sen edelleen syventämistä. Euroopan Unionin ja USA;n välinen vapaakauppasopimus ja sen hyväksyminen tulee sanelemaan sen, onko ylipäätään mahdollista rakentaa vaihtoehtoista, kansanvaltaisiin arvoihin perustuvaa hyvinvointivaltiota. Eurooppalaisen sosialidemokratian porvarilliseen poliitiseen hegemoniaan suunatuva kritiikki ei ole ainakaan minun nähdäkseni tuottanut sellaista koko Unionin tai koko kansainväliseen yhteisöön suuntautuva arvopohjaista, aikaan sopivaa poliittista vaihtoehtoa joka olisi muodostumassa myös suurten joukkojen tietoisuuden ja poliitisen motivaation lähteeksi. Tässä maailmanajassa hiljaisuus ja suuntaa osoittamaton ambivalenssi saattaa merkitä hautautumista erilaisten populististen, anarkististen ja keskenään eri suuntaan vetävien ryhmäkuntien joukkoon. Hiljaisuudesta tulee haudanhiljaisuutta. .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti