Minulla on sellainen tunne että nämä käsitteet joudutaan ottaamaan uudelleen käyttöön kun puhutaan Euroopan Unionin tulevaisuudesta, sosiaalisesta markkinataloudesta ja Unionin suhteesta demokratiaan, hallinnon kansanvaltaisin rakenteisiin.
Unionin kuuluisien neljän vapauden toteuttaminen johti viimeistään 1990-luvulla markkinoiden ensisijaisuuden korostumiseen taloudellisena toimijana suhteessa valtioon ja julkisen sektoriin ylipäätään. Hyväksyttiin kuuluisa Maastrichtin sopimus, joka kielsi valtioiden suoran taloudellisen tukemisen kokonaan, siitä huolimatta että EKP:llä on yksin oikeus päätöksillään luoda taloudellisia resursseja. Euroopan Keskuspankin massiiviset yritykset talouden vauhdittamiseksi ja investointien lisäämiseksi tapahtuvat aina pankkien ja vakuutuslaitosten kautta, ei koskaan suorana valtioiden hankkeiden rahoittajana. Tällainen oikeus EU-valtioilla oli ennen valuuttaunioniin liittymistä, valtio sai generoida rahaa tyhjästä eli omilla päätöksillään. Sillä ei tässä mielessä ollut koskaan mahdollisutta eikä oikeuttakaan ajautua konkurssiin.
Maastrichtin sopimus kielsi myös valtion budjettien volyymin nopean kasvun. EU-valtio ei saa kasvattaa budjettiaan kolmea prosenttia enempää vuositasolla. Lisäksi on hyvin tunnettu 60% velkaraja suhteessa BKT:een, joka juuri nyt on Suomessa vaarana ylittyä. Saksassa velkaa on jo yli 80% BKT:stä ja esimerkiksi Kreikassa yli 160%. Saksa velkaantuu kansalaista kohden nopeammin kuin Kreikka, mikä kertoo siitä että edes dynaaminen talous kuten Saksa ei näytä pystyvän elämään sen mukaan mitä on kirjoitettu.
Maastrichtin sopimusta on jälkeenpäin terävöitetty sanktioilla – rankaisemisen ja kurittamisen perinne näkyy palautuneen runsaan miespolven jälkeen osaksi eurooppalaista yhteiskunnallista luonteenpiirteistöä.
Vaalien alla ja Suomen tulevaan taloudellisen kehitykseen liittyvä keskustelu pyörii nyt Anders Blomin ja Juhana Vartiaisen raportin ympärillä. Ymmärrän niin, että virkamiestaustaisina henkilöinä he tekevät ehdotuksiaan annetuissa olosuhteissa – politiikan - ei heidän - tehtävänä on muuttaa rakenteita jos aate velvoittaa ja poliittinen voima riittää. Kuuntelen tätä kirjoittaessani radiosta neljän suurimman puolueen vaalinaluskeskustelua ja se näyttää kulkevan samoin ”annetujen raamien” puitteissa.
Palaan nyt revisionismiin ja reformismiin. Poliittinen syyttely marxismi-leninismin suunnalta johtui siitä, että sosialidemokratia katsoi toisenlaisella tavalla yhteiskunnallista uudistustyötä. Revision tulee ilmaisusta ”re – vision”, nähdä uudelleen, reformismi puolestaan tulee ilmaisusta ”re – form”, muovata uudelleen. Suhteessa autoritaariseen Marxin oppien soveltamiseen – joista Marx itse sanoutui hyvin selvästi irti – sosialidemokratia halusi nähdä sosialismin kansanvaltaisena yhteiskunnan uudistustyönä. Muutosten tuli tapahtua yhdessä kansan kasvavan tietoisuuden kanssa. Reformismi puolestaan tarkoitti rakenteiden uudelleen muokkaamista, etenkin silloin kun ne selvästi osoittautuivat asetettujen tavoitteiden kannalta epätyydyttäviksi tai peräti jopa niitä vastaan toimiviksi.
Euroopan Unionin alkuperäisenä tavoitteena oli rauhan ja demokratian vahvistaminen toisen maailmansodan rikkirepimässä Euroopassa. Yhteisen sääntelyn tarkoituksena oli lähentää kansakuntia jotka sodassa olivat kokeneet toisensa vihollisina. Kysymys kuuluu nyt, ovatko Euroopan Unionin markkinaehtoiset ratkaisut ja rakenteet kaikilta osin tukeneet rauhaa ja demokratiaa?
Kun totean että valtion, julkisen sektorin ja näiden kehittämän kansalaisyhteiskunnan sulkeminen kokonaan ulos sillä tavalla kuin Maastrichtin sopimuksessa on tehty, on osoittautumassa suureksi erheeksi alkuperäisten tavoitteiden kannalta, uskon kansalaisten jäsentymättömän eurokritiikin juontavan juurensa tehtyjen ratkaisujen synnyttämästä epätoivosta. Kansakunnan demokraattiset rakenteet sellaisessa muodossa kuin mitä esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio alueellisena ja jo jossakin määrin kehittyneenä edustavat, ovat Euroopan Unionissa jäämässä täydellisesti ”jyrän alle”.
Muutoksen aikaansaaminen ei ole enää kiinni kansallisista vaaleista eikä edes kriittinen oppositio pääse irti lainvoimaisista Euroopan Unionin rakenteista. Siksi tarvitaankin euroopanlaajuista revisiota ja tehtyjen rakenteiden reformia. Onko se mahdollista markkinoiden megakoneen pyörityksessä jää tässä avoimeksi kysymykseksi. Kansalaisyhteiskunnan ajautuminen taloudelliseen ja henkiseen ghettoon muodostaa kuitenkin taas kerran suuren uhkan rauhalle ja demokratialle.
Muutoksessa parempaan taitaa olla kysymys samanlaisesta havahtumisesta kuin mitä näön palautuminen on sokeutuneelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti