Julkisen ja yksityisen tehokkuudesta

Julkista sektoria syytetään tehottomuudesta - mutta onko tosiaan näin? Tarkastellaanpa tehokkuutta tässä suhteessa vähän yksityiskohtaisemmin.

Suomalainen sananlasku sanoo että hädässä ystävä tunnetaan tai että kun hätä on suurin on apu lähinnä. Palvelua tarvitsevan kannalta resurssin ja avunsaamisen välisen ketjun on oltava mahdollisimman lyhyt. Parhaimmillaan resurssilla tuotetaan tarvittavaa palvelua. Kun välitön fyysinen auttaminen ei osaamisesta tai muistakaan syistä ole mahdollista, silloin tarvitaan varautumista resurssien muodossa. Julkinen palvelu ja yhteinen säästäminen näiden palvelujen toteuttamista varten mahdollistaa parhaimmillaan lähes välittömän yhteyden palvelun tarjoajan ja sitä tarvitsevan välillä.

Kyllähän yksityisestikin tuotettu palvelu on nopeaa - edellyttäen että avun tarvitsijalla on itsellään resursseja maksaa siitä. Ilman ylimääräistä maksuvalmiutta apua ei tipu ja tehokkuus muuttuu saman tien tehottomuudeksi avun tarvitsijan kannalta.

Tuloksen hakeminen työntekijän selkänahasta on niitä yksinkertaisimpia ja samalla epämiellyttävimpiä keinoja hakea tehokkuutta. Tehokkuutta voidaan hakea muualtakin, kuten esimerkiksi rakenteista ja tietoisuuden lisääntymisestä.

Rakenteena julkinen sektori on äärimmäisen hyvä työllistäjä. Yli puolet julkiselle sektorille kootuista rersursseista menee henkilöstön palkkoihin. Palkan sivukulut ovat hyvin usein   varautumista hyvinvoinnin varmistamiseen vakuutusten, työeläkkeiden, sairastumisen, onnettomuuksien tai työttömyyden varalta. Tässä mielessä ne edustavat tehokasta asioihin puuttumista silloin kun kaikki ei menekään oletetulla tavalla. Palkan sivukulut ovat itseasiassa hyvinvoinnin perusmekanismeja ja sellaisenaan toimivan työelämän tehokkuutta lisäävä ulottuvuus.

Tehokkuudesta on kysymys myös silloin kun  palkka ja ansiot kiertyvät nopeasti kulutukseen ja tätä kautta muiden palveluntuottajien tuloiksi. Julkisen sektorin palkat ovat pääosin sopimusten mukaisissa rajoissa, jolloin ne ovat sekä julkisia että melko tasapuolisiakin, minkä lisäksi palkkaerot ovat selkeästi vähäisempiä kuin yksityisellä sektorilla. Tällä on tehokkuuden kannalta valtavan suuri merkitys; kun palkkatulo käytetään lähes välittömästi hankintoihin ja kulutukseen, merkitseee nopeaa kiertoa  ja samalla tehokasta pääomankäyttöä. 

Yksityisellä sektorilla suuret palkat, optiot ja kerätyt voitot ovat harvojen käsissä ja niiden tehokkuus yhteisen pääoman kierron kannalta on tehotonta. Suuret tuloerot muodostavat tosiasiassa yhden jarruttavan tekijän tehokkaalle pääomankäytölle. Laiska pääoma  on aktiivista ja tehokasta hyvinvointia jarruttava tekijä. 

Kulutuksen paikallisuudella on myös merkitystä. Lentäminen  lomanviettoon maapallon toiselle puolelle on yhteisen hyvinvoinnin kannalta tehotonta rahankäyttöä. Lentoyhtiöt eivät tietääkseni maksa polttoaineestaan edes veroja.  Turismi sellaisenaan  tekee niin suuren  mustan aukon pääomavirtoihin, että puhuminen maltillisesta matkailusta ja sen edellytysten parantamisesta  olisi mitä ajankohtaisinta. Kokonaistehokkuuden kannalta kotimaiset tasokkaat lomakohteet, niiden laatuun ja tasoon investointi yhdistettynä sosiaalinen lomatoimintaaan olisi todella tehokasta rahankäyttöä.

Julkisen sektorin voimavarojen kierto paikallistasolla edellyttää lisävoimavaroja vain sen verran mitä niitä viedään pääomien muodossa ulos. Paljon puhutaan viennin merkityksestä kansantaloudelle; tehokkaimmillaan uusi pääoma taitaa olla juuri julkisella sektorilla. Sen kasvukaan ei mielestäni ole ongelma vaan pikemminkin siunaus: suuri pyörä tuottaa enemmän laatua ja hyvinvointia kuin pieni ja kun tarvittavat voimavarat ovat koossa, paikallisen hyvinvoinnin  ja sen pääoman kierron kehää voidaan pitää pystyssä.

Ajatus liian suuresta julkisesta sektorista on itse asiassa absurdi - siinähän kyseenalaistetaan yhteisten suunnitelmien ja päätösten merkitys, kun samalla  siirretään elämänlaatu ja hyvinvointipalvelut pitkän odotteluarvojen ketjun päähän. Julkinen sektori eri voimavarojen lisääntyessäkään kasva tarvetta suuremmaksi. Nykyisen teknologian aikakaudella kuluttaminen on aivan yhtä tärkeää kuin tuottaminenkin. Lähimmäisen auttaminen, inspiroiminen ja työllistäminen yhdessä yhteisen hyvinvoinnin lisäämisen kanssa on globaalissa maailmassa ja euroalueen kriisissä todennäköisesti kaikkein terveintä politiikkaa. 

Tehokkuus ja tietoisuus? Tässä tulee mukaan tietoisuutemme ihmisen todellisista tarpeista, ympäristön kestävyydestä, rationaalisesta, järkevästä toiminnasta, yhteisestä priorisoinnista ja koko elämäntavasta. Tehokkuuden on nimittäin mahdollistettava myös harmonia, tasapaino, raja jonka yli ei mennä.  Juuri tällaisessa analyysissa yhteinen päätöksenteko, tarpeiden ja mahdollisuuksien arviointi edustaa myös järkevää, kokonaisuutta  tarkastelevaa, hyväksyttävien rajojen sisällä toteutettavaa tehokkuutta.

Heräämistä odotellessa

Puheenjohtajataisto on siis alkamassa SDP:ssä nyt kun Antti Rinne, ilmeisen hyvin valmistautuneena on ilmoittautunut haastajaksi Jutta Urpilaiselle. Antti Rinne julkaisi tänään maanantaina 3.2. 2014 laajan liitteen SDP:n pää-äänenkannattajan Demokraatin osana ja siinä hän availi kampanjansa lähtökohtia.

Huomattava on että Jutta Urpilaisen sanojen mukaan molemmat edustavat SDP:n samaa ”talouden suurta linjaa”, jonka keskeinen lähtökohta on uusien työpaikkojen luominen kasvun kautta. Linjaeroksi mielestäni ei riitä menossa olevien suurten uudistusten yhteydessä nähtävissä oleva ”soutaminen ja huopaaminen”, kun välillä ollaan tukemassa kuntien yhdistämishankkeita SOTE-sopiviksi rakenteiksi ja toisasalla vannotaan kuntien itsenäiseen päätöksentekoon ja kuntien itsehallintoon. Kysymys ei ole arvopohjaeroista, vaan strategisista painotuksista joissa eroja tietenkin löytyy. Samaa tavoitellaan, toimintakykyisiä, kansanvaltaisesti hallinnoituja kokonaisuuksia, joissa varsinainen tavoite, henkinen ja fyysinen hyvinvointi voi toteutua.

Talouden suuren linjan suuri ongelma on se, että käytännössä kaikki poliitiset suuntaukset ilmoittavat tavoittelevansa tätä samaa tavoitetta. Tämä on jo nyt osoittautunut kompastuskiveksi juuri sosialidemokratialle. Kun työpaikkoja tavoitellaan teolliselle, uusiin innovaatioiohin perustuvalle ja globaalissa kilpailutaloudessa toimivalle yrityssektorille, päädytään lähes automaattisesti yritystoiminnan edellytysten varmistamiseen ja parantamiseen jo toteutettujen mallien mukaisesti niin valtion kuin kuntienkin päätöksenteossa. Kokoomuksella ja keskustapuolueella on tällä sektorilla, siis pääoman puolella tapahtuvaan toimintaan liittyvää kulttuurista kokemusta ja vuosikymmeniä kehitetty toimintaverkosto. Sosialidemokratian työhön, toimeentuloon, yhdenvertaisuuteen, avoimuuteen, demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät arvot koetaan yrityksen ja sen toiminnasta vastaavien menestyksen esteiksi. Tällä suunnalla sosialidemokratia on ja pysyy nykyisillä eväillä sinänsä tarpeellisena mutta mieluimmin vähänkäytettynä jarrukahvana. Tasainen tulonjako olisi kulutuskysynnän elvyttämisen kannalta loistava elvytysruiske, jonka saavuttaminen ei kuitenkaan näytä mahdolliselta. Tuloerot ovat kasvamaan päin.

Rinne on maininnut että Suomen julkinen sektori ei ole köyhä ja että toimivaa visiota voitaisiin rakentaa myös julkisen aloitteellisuuden varaan. Tätä kautta syntyvistä hankkeista voitaisiin sitten myydä osia yrittämisen pohjaksi. En usko Urpilaisenkaan vastustavan tällaista avautumista. Miten porvarienemmistöisessä julkisessa hallinnossa - joka itse pyrkii yksityiseen säästömotiiviin vedoten purkamaan julkista sektoria vedoten suuruuteen, köyhyyteen ja tehottomuuteen - tällaista aloitteellisuutta saataisiin aikaan – siitä ei ole ajatuksia tässä yhteydessä eikä aikaisemminkaan juuri esitetty.

Kasvun kautta tapahtuvan työllistämisen mantra on ollut sosialidemokratian käytössä itse asiassa koko sodanjälkeisen ajan. 1950-luvulta käynnistynyt teollistaminen, valtionyhtiöisen rakentaminen ja sitä seurannut kasvu on kääntynyt valtionyhtiöiden yksityistämiseksi, kaupallistamiseksi ja myymiseksi. Informaatioteollisuuden nousu 1990-luvulta lähtien palautti joksikin aikaa tulevaisuudenuskoa tätä kautta mahdollistuvaan, vahvasti koulutuksella tuettuun nousuun, mutta sekin tie näyttää nousevan uusissa olosuhteissa pystyyn. Maailma on täynnä ostettavaa tavaraa, jonka määrää ei voida asumis- ja säilytystilojenkaan vähäisyyden vuoksi paljoa lisätä. Inhimillisten tarpeiden manipulointikaan yhä lisääntyvään kulutukseen ei ole mahdollista rajallisten resurssien maailmassa.

Jos vaaleissa käy kuten ennustetaan, sosialidemokratian toimintamahdollisuudet rajautuvat toimivien poliittisten yhteyksien luomiseen kunnallispolitiikassa. Pitäisikö tämän näkyä myös SDP:n puheenjohtajavalinnoissa? Ei siitä haittaakaan olisi, minkä lisäksi siltä suunnalta löytyy huomattava määrä osaajioa ja kokemusta. Eurooppa-vaaleissa konservatiivien ja liberaalien – keskusta mukaanluettuna – vahva enemmistö merkitsee Saksan johtaman austerity-politiikan jatkumista pitkälle tulevaisuuteen. Asema Euroopan maantieteellisessä keskiössä mahdollistaa omalta osaltaan tämän erityisaseman ja muita EU-valtioita köyhdyttävän politiikan jatkumisen. Suomi on ajautumassa säästötavoitteineen pahanenteiseen suuntaan. Jokainen julkisen sektorin supistamistoimenpide automaattisesti muuttaa velkasuhdetta epäedullisemmaksi.

Facebook-sivullaan kaverini Juhani Räsänen kirjoitti tarvittavasta muutoksesta enteellisesti seuraavaa:” Uuden politiikan fokuksessa tulee olla yhteiskunnallisen kiusaamisen muuttaminen yhteiskunnalliseksi voimaannuttamiseksi kaikilla julkisen palvelun lohkoilla.”

Vaihtoehtoinen, sävähdyttävä ja näkemystä säteilevä sosialidemokratian linjaaminen näyttää siis antavan vielä odottaa itseään. Minä keskityn puheenjohtajapelin sijasta tuon sisällöllisen vision synnytykseen.

I have a dream...

Tiistain 28.1. 2014 Demokraatissa Joonas Honkimaa kirjoittaa työstä, työvoimasta ja työväenliikkeestä. Kirjoitus on otsikoitu ”Työväenliike vai työn liike”. Kirjoituksesta käy selville että sosialidemokratian suhden näihin käsitteisiin on ollut jokseenkin epäselvä ja ristiriitainenkin. Sitä on mielestäni esiintynyt ennenkaikkea suhteessa työväenliikkeen arvoperintöön ja sen suureen esikuvaan, Karl Marxin käsityksiin ja visioihin työstä, työvoimasta ja työväenliikkeen tehtävästä.

Työvoima (labour) on mielestäni yhteiskunnallinen käsite, joka tarkoittaa kaikkea inhimillistä työvoimaa. Kun puhutaan työvoiman vapauttamisesta, lähtökohtana on yhteiskunnallisesti järkevä, rationaalinen tuottaminen. ”Jokaiselle tarpeidensa ja jokaiselta kykyjensä mukaan” on yksi ja yksinkertaistettu tapa kuvata tätä työvoiman käyttöä. Marxin kritiikki kapitalismia kohtaan lähti juuri siitä, että pakotettu työ vieraannuttaa ja merkitsee luopumista omasta elämästä ja omista tarpeista palkkatyön vaatimusten mukaisesti. Ihmisen tarpeita voidaan manipuloida lähes loputtomiin ja luoda kysyntää ja näennäistä palkkatyötä ilman että ihmisen todelliset tarpeet tulevat edes tyydytettyä. Marxin sosialismissa ja kommunismissa yhtyneet tuottajat hakevat ratkaisumalleja ja toteutustapaa yhteiseksi ja tarpeelliseksi koetun tuottamiseen. Julkiset palvelut nyky-yhteiskunnassa hakevat vastausta juuri tällaiseen työvoiman käyttöön ja organisointiin. Työvoiman vapauttamisen kannalta on aina kysymys valinnoista hyvien ja huonojen ratkaisujen välillä – juuri sitä taistelua käydään tänäänkin.

Työ käsitteenä viittaa yksilöön ihmislajin yhtenä toimijana ja ja hänen suhteeseensa työhön. Kun lukee Marxin taloudellisia ja filosofisia käsikirjoituksia (joita ei taida olla saatavana suomeksi), ei voi muuta kuin vakuuttua siitä, että Marx oli lähtökohdissaan juuri ihmisen työn vapauttamisen ja aidon produktiivisuuden toteuttamisen kannalla. Koko ihmisen tähänastinen historia on ollut lähes tyystin pakkoon ja selviytymiseen liittyvää raadantaa, jonka pääoma on onnistunut nyky-yhteiuskunnassa kääntämään oman voiton tavoitteluksi ja kilpailuksi siitä kenellä on oikeus työntekijänä ja ihmisenä säilyä hengissä. Työn vapauttaminen on vastaus ihmisen tarpeisiin ja itsensä toteuttamiseen. Uusi yhteiskunta jota Marx tavoitteli oli lähtökohta mutta ei tietenkään lopullinen muoto tälle työhön, toimintaan ja omaehtoisuuteen perustuvalle, täysin inhimillistyneelle yhteiskunnalle.

Työväenliike oli Marxille se väline, joka oli toteuttava tämän suuren humanistisen tavoitteen. Proletariaatti, kansanryhmä jolla ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa oli – tietenkin – tarttuva tuohon haasteeseen. Se mistä Marxia voidaan syyttää, oli hänen ylioptimistiset odotuksensa tuon luokan kykyyn toteuttaa tämä uskomaton muutos ihmisen historiassa. Elämänsä loppuun asti hän odotti viimeisen taiston alkamista; kapitalismi osoittautui kuitenkin huomattavan joustavaksi suhteessaan raatajiin luopumatta silti missään vaiheessa pääomakeskeisestä ja tässä mielessä täysin eihumanistisesta ajattelu- ja toimintatavastaan. Politiikasta tiedämme että tämä autoritaarisuuteen, omistamisen haluun ja väkivallan vimmaan perustuva brutaali asennoituminen on vuosisatoja merkinnyt kärsimystä, tuskaa, pelkoa ja alistumista valtaosalle ihmiskuntaa.

Sosialidemokratialla työväenliikkeen vanhimpana ja perinteistä rikkaana arvoperinteen välittäjänä on kunniakas historia niin työvoiman kuin työnkin yhteiskunnallisena ja inhimillisenä vapauttajana, siis ihmisen luovan aktiviivisuuden, omaehtoisuuden kannustajana. Tarina alkaa tietoisuuden herättämisestä ja toimintamuotojen kehittämisestä, yhteiskunnallisista ratkaisuista, äänioikeuden, kokoontumis- ja järjestäytymisvapauden saavuttamisesta. Tuo historia on värikäs kokoelma raadannalle asetettuja rajoituksia ja uusien mahdollisuuksien luomista alkaen lasten oikeuksista , sosiaaliturvasta, terveydenhoidosta, toimeentulon takaavasta palkasta ulottuen aina työeläkkeisiin ja toteutumassa olevaan vanhuspalvelulakiin. Minulle toiminnallinen vapaus, täysi aktivoituminen, omaehtoisuus ja itseni toteuttaminen on työväenliikkeen pyrkimysten antama suurenmoinen lahja, jonka yhä täydempää ja perusteellisempaa toteuttamista olen havittelemassa.

Kuten aivan viimeaikaisistakin tapahtumista tiedetään, ihmisen maailmassa työvoiman ja työn vapauttaminen ei ole aina itsestäänselvää edes työväenliikkeessä. Jokainen tarkistus on tarkistettava, keinot sen saavuttamiseksi ovat aina myös osa päämäärää. Ihminen toteuttaa itseään työssään ja toiminnassaan, yhteydessään luontoon, tuottamiseensa, kuluttamiseensa ja myös sosiaalisissa suhteissaan.

Tässä tehtävässä voi tulla vaikeitakin takaiskuja, taantumista ja ajautumista ihmisen hyvinvoinnin kannalta vakaviin ja laajoihin epäonnistumisen kierteisiin. Liike, kansakunta ja ilmeisesti kokonainen maanosa voi ajautua vuosikausiksi ajamaan perimmäisten tavoitteidensa kannalta tehottomia ja rationaalista voimistumista jarruttavia kehityskulkuja.Toisaalta, ihmisen onni ja hyvinvointi ei ole kapitalisoitavissa tai yksityistettävissä millekään tätä tavoitetta ajavalle liikkeelle. Oikea, hedelmöittävä, rikastuttava aloite voi tulla mistä poliittisesta ilmansuunnasta tahansa. Olennaista on se, että ihmisen esihistoria, jo nyt olemassa olevien resurssien kannalta tarpeeton, epäproduktiivinen ja vieraannuttava raadannan historia saa YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaisen tietoisen tilinpäätöksen ja voimat kootaan ihmisyyden mahdollistavien ratkaisujen aikaansaamiseen.

Mihin olen menossa?

Sigmund Freudin mukaan koko ihmiskunta on tavoitettu väärine uskomuksineen ja naivine asenteineen aina silloin tällöin ns. housut kintuissa. Väärät uskomukset ovat haavoittaneet pahasti ihmisen omanarvontuntoa ja vain vaivoin on hyväksytty muutosta edellyttänyt tieto ja ryhdytty korjaamaan asenteita oikeampaan suuntaan. Freudin mukaan Keplerin lait oli yksi tällainen käännekohta; niiden mukaan aurinko ei kiertänytkään maata vaan päinvastoin; maailma ja etinkin voimakas katolinen kirkko joutui tottumaan ajatukseen jonka mukaan maapallomme ei ollutkaan kaikkeuden keskipiste vaan tähden, aurinkomme planeetta linnunradan, yhden galaksin äärilaidalla.

Charles Darwin järkytti 1800-luvulla uskonnollista ja tieteellistä järjestystä. Hän esitti kokoamaansa tieteelliseen todistusaineistoon nojaten kaikkien eliölajien kehittyneen ajan saatossa yhteisestä kantamuodosta  luonnonvalinnaksi nimetyn prosessin kautta. Ihminen ei ollutkaan jumalan luomus sillä tavoin kuin ainoassa oikeassa lähdeteoksessa ja kirkon suvereenilla voimalla haluttiin uskotella. Vähitellen joutui ihmiskunta tottumaan ajatukseen, jonka mukaan polveudumme samasta lähteestä kuin muukin elämä maapallolla ja että geneettiset erot ovat joissakin tapauksissa hyvinkin pieniä, vaikkakin ovat elämän ja lajin selviytymisen kannalta johtaneet toisenlaiseen lopputulokseen – tai välivaiheeseen jos katsomme asiaa lajien synnyn ja kehittymisen pitkässä saatossa.

Freudin oma löytö, havainto tiedostamattoman olemassaolosta ja sen keskeisestä vaikutuksesta, siitä että ihminen ”ei olekaan herra omassa talossaan” vaan että tiedostamattomat ja hyvin kätketyt vietit määräävät viime kädessä hänen tietoisia toimiaan, on kolmas Freudin itsensä havaitsema haavoittuvuus ihmisenä olemisessa. Viimeistään Freudin tiedostamattoman löytymisen jälkeen ei voi enää olla varma siitä, että kun ihminen sanoo olevansa rehellinen ja puhuvansa totta että näin asianlaita todellakin on. Eikä siitä, että jos joku - arvovaltaakin omaava - puhuu vapauden ja jopa sen puolesta, että hän todella sitä tarkoittaa.

Tunnettu saksalainen internetekspertti ja Internetin puolestapuhuja Sascha Lobo kirjoitti Frankfurter Allgemaineen 13.1. 2014 esseen, jossa hän luetteli näitä ihmiskunnan keskeisiä heikkouksia ja mainitsi nyt neljäntenä haavoittuvuutena oman ja ihmiskunnan naiviksi osoittautuneen uskon Internetin vapauteen. Edward Snowdenin tekemien paljastusten myötä olemme joutuneet kaikki surullisen, omaa naiviuttamme osoittavan tosiasian eteen: kaikki digitaalinen informaatio on jäljitettävissä, avattavissa ja tulkittavissa maailman mahtavien välineillä ja resursseilla. He yksin päättävät, millä tavalla tätä tietoa kerätään, varastoidaan, jäsennetään ja käytetään. Mitkään turvaohjelmat, salasanat eikä edes huolellisetkaan tekniset keinot muuta toiseksi sitä tosiasiaa että digitaalisen tekniikan käyttäjää ja hänen toimiaan voidaan tarkkailla ja hänen vapautensa, omaehtoisuutensa ja personallisuutensa kyseenalaistaa tai ryövätä sen enempää lupia kysymättä.

Saksalaisen internetekspertin nolo naivius ei koske yksin häntä, vaan kaikkia meitä jotka olemme puhuneet tämän välineen erinomaisuuden puolesta ja pitäneet sen ”hallitsemisen” oppimista ikäihmisellekin lähes välttämättömänä. Ne jotka suhtautuivat epäilevästi ja torjuen digitaalisen tiedon käyttöön ja sen henkilökohtaiseen omaksumiseen, saattavat naurahtaa – joskaan syntyneiden uhkakuvien ulkopuolella eivät ole hekään.

USA:n presidentti Barak Obama on nyt pitänyt puheen, jossa hän käsittelin asiaa ja kuvaili yleisellä tasolla sitä tapaa jolla virallinen USA tätä uskomattoman suurta ongelmaa lähestyy. Taustalla oli hänen joululukemiseksi saamansa raportti ”Liberty and Security in changin World”. Kyseeenalaiseksi jää, onko internet ylipäättän palautettavissa sellaiseksi vapauden välineeksi, jollaisena suuri osa ihmiskuntaa on se kokenut. Pikemminkin näyttää olevan toteutumassa George Orwellin kuvaama kauhukuva totaalisesta kontrollista – ja vieläpä moninkertaisena; tätä ”tarkkailua” tekevät USA:n NSA:n ohella kaikki suurvallat ja monet kehittyneet pienemmätkin valtiot.

Olen toiminut vähän toistakymmentä vuotta aika aktiivisesti Eläkkeensaajien Keskusliiton alaisessa EKL-Werkkoviestijät yhdistyksessä. En voi sanoa olevani ekspertti mutta internetin ja sosiaalisen median puolestapuhuja kylläkin. Merkkejä on toki ollut ennenkin siitä että kaikki eivät suhtaudu sen enempää vapauteen kuin yksityisyyteenkään minun tavallani, ei edes suomalaisten tai eurooppalaisten, eikä edes suuren osan ihmiskuntaa edellyttämällä tavalla. 

Quo vadis, Domine?

Pako vapaudesta

Pääministerimme Jyrki Katainen ilmaisi uudenvuodentervehdyksessään vuodelle 2014 tavoitteena olevan vapauden lisääminen. Vapaus on käsitteenä samalla kertaa sekä rohkaiseva että ambivalentti, ristiriitainen ulottuvuus. Mistä ihminen vapautuu sen lisääntyessä ja mihin hän sitoutuu toimiessaan vapauden hengessä?

Olen valinnut tämän kirjoituksen otsikoksi 1930-luvulla vaikuttaneen Frankfurtin Goethe-yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen elinikäiseksi edustajaksi valitun Erich Frommin saman vuosikymmenen lopulla kirjoitetun kirjan ”Escape from Freedom”, suomeksi ”Vaarallinen vapaus” (Kirjayhtymä 1962) nimen. Fromm suoritti Frankfurtin koulukunnan yhteydessä merkittävän tutkimustyön Saksan työväenliikkeen henkisestä tilasta juuri kolmannen valtakunnan syntymisen kynnyksellä. Tutkimus julkaistiin vasta Frommin kuoleman jälkeen 1980-luvulla ja hänkin – monen muun lahjakkaan tutkijan tavoin – joutui pakenemaan natsi-Saksan vainoja aluksi Sveitsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin. ”Pako vapaudesta” julkaistiinkin hänen ensimmäisenä merkittävänä teoksenaan New Yorkissa vuonna 1941.

Vapauden ulottuvuus on yhtäältä pyrkimystä vapautua niistä kahleista, jotka estävät ihmistä toteuttamasta itseään. Nälkää näkevälle, puutteessa elävälle ei vapautta sanan varsinaisessa merkityksessä juurikaan ole olemassa. Olosuhteet rajaavat ankaralla tavalla elämän pelkkään hengissä pysymiseen. Frankfurtin koulukunnan ansiota on myös se että se osoitti aineellisten olosuhteiden, kuten köyhyyden ja vapauden rajoittamisen suuren vaikutuksen ihmisen mahdollisuuksiin toteuttaa itseään. Vaikka ihmisen vuosisatoja jatkuneet ponnistukset ja syntynyt teollinen tuotantotapa olivat saaneet aikaan valtavasti aineellista hyvää, omistus- ja käskyvaltasuhteet rajasivat sen puitteissa työllä hyvinvointia tuottavien työntekijöiden olosuhteet vähimpään mahdolliseen.

 Työväenliike syntyikin juuri heräämisenä taisteluun tähtäimessään aineellisten ja henkisten elinehtojen muuttaminen ja parantaminen. Tämä taistelu jatkuu edelleen tänäkin päivänä eikä ole näkyvissä aikaa, jolloin yhteisellä työllä hankitun hyvinvoinnin hedelmät poistaisivat edes pahimmat aineellisen kurjuuden syyt. Suurten uskontojen eettisten periaatteiden mukaan jaettuna puute olisi karkoitettu maapallolta jo ilmeisesti kauan sitten.

Vapauden toisen puolen muodostaa juuri kysymys siitä, millä tavalla ihminen saavuttamaansa vapautta – vähäistäkin – käyttää. Ihmisen on valittava vaistopohjastaan irtautuneena, elämästään ja tulevaisuudestaan tietoisena ja vastuullisena olentona tiensä ja ratkaistava, miten hän saavuttamaansa vapautta käyttää. Valittavissa on sekä hyviä että huonoja vaihtoehtoja, hieman kulunutta ja vitsailussakin käytettyä ilmaisua lainatakseni.

Hyvänlaatuinen vapauden käyttö tarkoittaa ihmisessä olevien mahdollisuuksien täyttä, omaehtoista kehittämistä ja tämän saman periaatteen mahdollistamista myös kanssaihmiselle. Se että ihminen yksilönä ja kansakuntana hyväksyy tämän periaatteen lähtökohdakseen ja alkaa sitä johdonmukaisesti toteuttaa, on ollut visiona myös työväenliikkeen arvoperinnössä. Tuon lähtökohdan arvoperintö kuvasi sosialismiksi tai kommunismiksi, joka oli kuitenkin vain lähtökohta tilanteelle, jolloin ihmisen kehityksen varhaisshistoria oli päättymässä ja oltiin valmiita toteuttamaan ihmisyyttä, humanismia suhteessa itseensä, kanssaihmisiin, tuottamiseen, kuluttamiseen ja luontoon. Tuo ajattelutapa piti sisällään latenttina myös luonnon ja ympäristön suojelun. Ei ollut sosialismia ilman naturalismia eikä naturalismia ilman sosialismia.

Tuon huikaisevan vision lähtökohtia on siis ihmisen omaehtoisuus, työn vapauttaminen, demokratia yhteistoiminnan muotona ja elämäntavan perustana. Tuon vision toteutumiselle on käynyt samoin kuin horisontissa siintävälle päämäärälle ylipäätään: se etääntyy sitä lähestyttäessä.

Vapauden toteuttaminen yhteistoiminnan muotoja ja elämäntapana onkin osoittautunut huomattavasti oletettua vaikeammaksi. Kaikkien – ilmeisesti valtaosan – turvallisuusrakenteen keskeinen elementti ei ollutkaan yhteisöllinen ajattelu, vaikka ilman sen soveltamista lähiyhteisössä ihmiskunhta olisi jo aikoja sitten nääntynyt. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, kuuluu vanha suomalainen sananlasku.

Narsistinen, itsekeskeinen pyrkimys valtaan, kanssaihmisen alistamiseen ja tämän vallan käyttäminen hamuamiseen yli oman, todellisen tarpeen, väkivallan hyväksyminen ja käyttäminen, kylmäkiskoisuus ja välinpitämättömyys kaupallisen asenteen perustana, tai tuhoamisen ja tappamisen vimma – siinä lyhyt kuvaus ihmisenä olemisen epäproduktiivisesta, yhteiselle hyvinvoinnille jatkuvasti esteitä luovasta asennoitumisesta. On traagista että ihminen ei näytä kykenevän ylittämään ympärilleen rakentamiaan henkisiä raja-aitoja ja katselemaan oman lautasen reunan yli koko yhteisön tilaa.

Vapaus voi siis yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa sekä halua vapauteen että normaaliin elämäntapaan kuuluvia – siis yleisesti hyväksyttyjä - muotoja paeta todellista, koko ihmisyhteisöä koskevaa vapautta.

Frommin klassikko ”Vaarallinen vapaus” on täysin ajankohtainen vielä tänäänkin. Se kuvaa ihmisen ja vapauden historiaa, vapauden kaksia kasvoja, natsismin psykologiaa sekä vapauden ja demokratian yhteistä, suurta merkitystä. Kirjan lopussa on liitteenä lyhyt kuvaus Frommin keskeisestä tutkimuskohteesta, ihmisluonteen ja yhteiskunnan prosessien keskeisestä vuorovaikutuksesta.

Kirjan alussa on talmudilainen sanonta: Jos minä en ole itseäni varten, kuka on minua varten? Jos minä olen vain itseäni varten, mitä minä olen? Jos ei nyt – niin milloin?

Lopullinen ratkaisu?

Se että köyhille ja kurjille, prekariaatille ja proletariaatille tarkoitettua ghettoa Helsingin Vesalaan voidaan meidän oloissamme julkisesti esittää, kertoo paitsi esittäjästään myös jotain meistä kaikista, kyvystämme analysoida ihmisen luonteenlaatua, kasvamista ja kaavautumista , eheytymistä ja vieraantumista, ylipäätään kykyämme erottaa rosvo hyväntekijästä.

Erillisen gheton perustaminen kurjuuteen vaipuneille perustunee pääosin seuraavanlaiseen ajatuksenjuoksuun. Ihmiset ovat lahjoiltaan, kyvyiltään ja potentiaaleilta voimavaroiltaan pysyvästi erilaisia. Kansalaiset voidaan jakaa pääosin kahteen ryhmään, omilla voimillan toimeentuleviin ja luusereihin, häviäjiin. Hienompaakin jakoa voitaneen kehittää, mutta se vaatii lisää työkaluja, esimerkiksi pisteytystä. Häviäjiä ja niiden muodostama uhkaa ei voida välttää ja siksi tämä kansanosa on eristettävä alueelle, joka on tarkasssa valvonnassa. Miten tätä joukkoa käsitellään on poliittisen päätöksenteon kysymys. Koska siitä ei ole menestyjille mitään hyötyä vaan haittaa, on tätä haittavaikutusta pyrittävä johdonmukaisesti vähentämään. Kiusallinenhan tuollainen uhkaava alue on ja siksi ennenpitkää pitää löytää lopullinen ratkaisu, jolla ruma tulehduspesäke poistetaan kokonaan. 

Hitlerin Saksa kehitti suhteessaan juutalaisiin, mustalaisiin, eri mieltä oleviin ja toisenlaista vaihtoehtoa etsiviin oman lopullisen ratkaisumalliinsa sopivan sanankin: Endlösung, loppuratkaisu. Voisi vielä todeta että usko vallankumoukseen ja sen jälkeiseen välttämättömään diktatuuriin väliaikaisenakin ratkaisuna edustaa poliittisen työväenliikkeen puolella samaa destruktiivista, tuho- ja uhosuuntaista ajattelutapaa.

Se että tällaista nykymaailmassa pohditaan ja sitä tekevät poliittista ja yhteiskunnallista vastuuta saaneet henkilöt, taitaa olla aika yleistä sekä meillä erttä muuallakin Euroopassa. Ratkaisumalliksi sitä ei esitetä kovin avoimesti ja julkisesti, koska vanhemmat ihmiset ovat kokeneet mm. toisen maailmansodan. Nuoremmalla sukupolvella taipumus destruktiiviseen ratkaisutapaan on latenttina olemassa, mikä näkyy paitsi yksittäisinä tekoina myös politiikassa tällaisten yksittäisten ehdokkaiden asettamisena ja tukemisena. Pinnallinen suhtautuminen historiaan, yhteiskuntaan tai yhteiskunnallisten asioiden hoitoon ylipäätään mahdollistaa sen että lähimenneisyydessä tuhosuuntaisiksi osoittautuneet keinot ja menetelmät nousevat ikäänkuin uusina vaihtoehtoina uudelleen keskusteluun.  Vaalitapamme tukee vastoin pohjoismaista ratkaisumallia idoleiden, tavalla tai toisella kuuluisiksi tulleiden nostamista eduskuntaan ja jopa hallitukseen poliittiseen päätöksentekoon. Pitkän linjan kasvaminen yhteistoimintaan ja vastuunottoon niin että koeteltu kansalaiskunto pääsee oikeuksiinsa, ollaan heittämässä ”vanhojen puolueiden” mukana historian roskatynnyriin. Minä pidän tätä tendenssiä tuhosuuntaisena ja vastemielisenä senkin vuoksi, että se avaa tiedä epäproduktiivisista asenteista (vrt. Erich Fromm) lähteville huonoille ja jopa pelottaville poliittisille linjauksille.

Työväenliikkeen arvoperinnön keskeinen ajatus on nostaa ihminen  toimijaksi, rakentaa tapaus ihmisen mahdollistava yhteiskunta ja senmukainen, kansanvaltaiseen – siis ihmiskeskeiseen – päätöksentekoon perustuva yhteisen hyvinvoinnin rakenne. Tässä ajattelussa jokainen ihminen on mahdollisuus jolle on luotava itsensä toteuttamisen mahdollistavat toimintaolosuhteet. Kysymys on pitkästä projektista, joinka juuret löytyvät ihmiskunnan humanistisesta perinteestä eri aikakausilta ja eri maanosista. Lähtökohtana on että onnistumista tukevissa olosuhteissa ihminen on kuntoutettavissa aktiiviseksi toimijaksi ja kykeneväksi rakastamaan aidosti myös itseään. Tehdä parannus, tulla tietoiseksi itsestään, havaita piileviä voimavaroja, havahtua kosmiseen tietoisuuteen – tällaisilla ilmaisuilla meidän ajassamme kuvataan tätä vastaamista uusiin mahdollisuuksiin. 

Millä tavalla pitäisi vastata lopullista ratkaisua tarkoittaviin Vesala-kannanottoihin? Kansanvaltaista yhteiskuntaa on ryhdyttävä vahvistamaan heikentämisen sijasta. Uusia instrumentteja on kehitettävä resurssien saamiseksi rohkeisiin visioihin. On ryhdyttävä rakentamaan osallistamisen valtatietä. Työelämän kurjistamisen rinnalle ja tilalle on luotava visiota ja ratkaisumalleja ihmisen voimavaroja vapauttavista rakenteista. Kasvatuksen ja opetuksen tehtävänä on nostaa myös tiedon, taidon, tieteen ja taiteen kumulatiivinen arvoperinto jatkuvan kasvamisen perustaksi.

Professori Himanen on ilmaisut työryhmineen tämän asian valtioneuvostolle tekemässään raportissa ainutlaatuisen tasokkaasti:"Viimeiset 50 vuotta hyvinvointivaltio on keskittynyt vain yhteen asiaan: pahoinvoinnin vähentämiseen. Seuraavat 50 vuotta on keskityttävä siihen, miten varsinaisesti edistetään hyvinvointia." ( "Kestävän kasvun malli", ss. 95-96).

Hiljentymisen voima

Joulunajan pyhäpäivät ovat tarjonneet mahdollisuuden hiljentymisen kokemiseen. Syksyn ehkä raskaankin työrupeaman jälkeen sillä on voimia antava, tervehdyttävä vaikutus. Hiljentyminen joulun perinteiden ympärille on tehnyt hyvää. Tosin ahdistuneelle nykyihmiselle voi pitkien pyhien aika muodostua raskaaksikin: ikävystyminen tai paineiden purkautuminen ristiriidoiksi ja jopa väkivallaksi on tuttua sekin. Tämä vain osoittaa että hiljentymisen symbolinen merkitys, harmonian tavoitteleminen ja saavuttaminen itsensä, kanssaihmistensä, työn ja kuluttamisen kanssa ei ole meille enää kaikkein helpoimmin saavutettavia ulottuvuuksia.

Lepopäivän, viikon seitsemännen päivän rauhoittaminen ja pyhittäminen on vanha kristillinen, jo juutalaisten heimolle käskyjen yhteydessä annetu periaate. Pilvenä Moosekselle ilmestynyt korkeampi voima sanelee tässä kansanjohtajalle kymmenen kohdan ohjelman, jonka mukaan on elettävä. Ensimmäiset kohdat tuosta ohjelmasta käsittelevät keskeisiä uskomiseen ja elämiseen liittyviä periaatteita. Ensimmäinen ohjelmakohta vaatii noudattamaan ohjelman antajan autoriteettia; toinen kuitenkin heti kieltää hänen nimensä mainitsemisen tai ylipäätään minkään autoriteettiin viittaavan esineen tai kuvan palvomisen. Kolmas ohjelmakohta esittää vaatimuksen, jonka mukaan pitää muistaa pyhittää lepopäivä. Kysymys ei ole pelkästä lepäämisestä raskaan työviikon jälkeen, vaan harmonian, rauhan ja tasapainon hakemisesta – ja tämän periaatteen pitäminen osana jokapäiväistä elämää. Lepopäivän pitämisen perinne on kadottanut matkan varrella eettistä sisältöään, vaikka se on uskonnoissamme säilynytkin yhtenä kymmenestä käskystä ja vapaapäivänä työstä. 

Joutenolo ei ole kuitenkaan tässä keskeistä. Kysymys on harjoituksesta, visiosta, sen sisällön tutkiskelusta, avaamisesta, syventämisestä ja kehittämisestä koko elämää sävyttäväksi periaatteeksi. Vaikka kysymys on uskosta, tavoite on historian sisäinen, ei vasta tuonpuoleisessa toteutuva. Ei ole siis ihme että sen sanoma on ajan saatossa saanut myös yhteiskunnallista, poliittista sisältöä. Soisi että viisipäiväinen työviikko lisäisi mahdollisuuksia yhden päivän yhä täydellisempään rauhottamiseen – tällöin työväen- ja ammattiyhdistysliikkeen liikkeen rikastuttava lähestymistapa tulisi tässäkin näkyviin.

Kun kysymys on harjoituksesta, tavasta elää, on kysyttävä, onko tuon periaatteen soveltaminen saanut muita muotoja meidän kulttuurissamme tai ylipäätään ihmiskunnan toimintaperinteessä? Ei kai näin tärkeän periaatteen toteutuminen ole vain yhden harjoitusmuodon varassa?

Mieleeni tulee ensimmäisenä länsimaissakin viime vuosina voimakkaasti yleistynyt mietiskely, meditaatio. Siinä pyritään päivittäin varaamaan hetki, parikymmentä minuuttia hiljentymiselle ja itsensä kanssa olemiselle, ulkopuolisen sulkemiselle pois ajatuksista, tilan tekemiselle omista ehdoista kumpuavalle. Jokainen joka on tätä kokeillut tai harjoittanut, tietää että ainakaan alkuvaiheessa kysymys ei ole helposta harjoituksesta. Kokemuksesta voi kuitenkin myös todeta että mietiskely on voimakas väline omien voimavarojen herättämiseen ja aktivoimiseen.

Mietiskelyn voi ottaa puhtaasti teknisenä harjoituksena ja se on sellaisenaan neutraali suhteessa elämänkatsomukseen. Asento on periaatteessa vapaa, mutta tarkoitus ei ole nukahtaa vaan pysyä ehyen valveillaolon tilassa. Tätä edesauttaa selän pitäminen suorana ja ilman tukea oleva istuma-asento. Istuminen räätälin asennossa lattialla on erinomainen tähän tarkoitukseen jos siihen vaivatta kykenee. Alussa voi minuuttikin tuntua pitkältä, mutta kokemuksen, harjoituksen ja elämysten myötä tilanne muuttuu intensiivisemmäksi, myönteiseksi ja rikastuttavaksi.

Vuosiloma on myös tarkoitettu itsensä kokoamiseen ja eheyttämiseen ja tässä suhteessa sitä voi pitää työväenliikkeen panoksena yhteiskunnalliseen harmoniaan. Eläkejärjestelmämme ja sen mukana saavutettava emeritus-kansalaisuus (emeritus=täysinpalvellut) tarjoaa mitä parhaimman mahdollisuuden työn ja toiminnan vapauden merkeissä uuteen, harmoniaa tavoittelevaan elämänvaiheeseen. Ei voi liikaa ylistää tätä hyvinvointivaltion myötä saavutettua mahdollisuutta. Eläkeiän harmonia on omiin voimiin suhteutetun toiminnallisuuden tasapainoa, yhteenvedon aikaa, sovinnon tekemistä itsensä, yhteiskunnan ja sosiaalisten suhteiden kanssa.

Mitä vielä voisi arjen mietiskelystä sanoa? Hiljainen hetki vainajan muistoksi on yksi satunnaiseksi luokiteltava meditaation muoto, joka tunnustetaan arvokkaaksi ja oikeamieliseksi tavaksi suhtautua tuttavapiiriin kuuluneen poismenoon. Rukous? Se lienee emmänkin johtopäätöstä oman mietiskelyn tuloksista ja kuuluu toiseen tärkeään harjoituksen muotoon, keskittymiseen.