Lopullinen ratkaisu?

Se että köyhille ja kurjille, prekariaatille ja proletariaatille tarkoitettua ghettoa Helsingin Vesalaan voidaan meidän oloissamme julkisesti esittää, kertoo paitsi esittäjästään myös jotain meistä kaikista, kyvystämme analysoida ihmisen luonteenlaatua, kasvamista ja kaavautumista , eheytymistä ja vieraantumista, ylipäätään kykyämme erottaa rosvo hyväntekijästä.

Erillisen gheton perustaminen kurjuuteen vaipuneille perustunee pääosin seuraavanlaiseen ajatuksenjuoksuun. Ihmiset ovat lahjoiltaan, kyvyiltään ja potentiaaleilta voimavaroiltaan pysyvästi erilaisia. Kansalaiset voidaan jakaa pääosin kahteen ryhmään, omilla voimillan toimeentuleviin ja luusereihin, häviäjiin. Hienompaakin jakoa voitaneen kehittää, mutta se vaatii lisää työkaluja, esimerkiksi pisteytystä. Häviäjiä ja niiden muodostama uhkaa ei voida välttää ja siksi tämä kansanosa on eristettävä alueelle, joka on tarkasssa valvonnassa. Miten tätä joukkoa käsitellään on poliittisen päätöksenteon kysymys. Koska siitä ei ole menestyjille mitään hyötyä vaan haittaa, on tätä haittavaikutusta pyrittävä johdonmukaisesti vähentämään. Kiusallinenhan tuollainen uhkaava alue on ja siksi ennenpitkää pitää löytää lopullinen ratkaisu, jolla ruma tulehduspesäke poistetaan kokonaan. 

Hitlerin Saksa kehitti suhteessaan juutalaisiin, mustalaisiin, eri mieltä oleviin ja toisenlaista vaihtoehtoa etsiviin oman lopullisen ratkaisumalliinsa sopivan sanankin: Endlösung, loppuratkaisu. Voisi vielä todeta että usko vallankumoukseen ja sen jälkeiseen välttämättömään diktatuuriin väliaikaisenakin ratkaisuna edustaa poliittisen työväenliikkeen puolella samaa destruktiivista, tuho- ja uhosuuntaista ajattelutapaa.

Se että tällaista nykymaailmassa pohditaan ja sitä tekevät poliittista ja yhteiskunnallista vastuuta saaneet henkilöt, taitaa olla aika yleistä sekä meillä erttä muuallakin Euroopassa. Ratkaisumalliksi sitä ei esitetä kovin avoimesti ja julkisesti, koska vanhemmat ihmiset ovat kokeneet mm. toisen maailmansodan. Nuoremmalla sukupolvella taipumus destruktiiviseen ratkaisutapaan on latenttina olemassa, mikä näkyy paitsi yksittäisinä tekoina myös politiikassa tällaisten yksittäisten ehdokkaiden asettamisena ja tukemisena. Pinnallinen suhtautuminen historiaan, yhteiskuntaan tai yhteiskunnallisten asioiden hoitoon ylipäätään mahdollistaa sen että lähimenneisyydessä tuhosuuntaisiksi osoittautuneet keinot ja menetelmät nousevat ikäänkuin uusina vaihtoehtoina uudelleen keskusteluun.  Vaalitapamme tukee vastoin pohjoismaista ratkaisumallia idoleiden, tavalla tai toisella kuuluisiksi tulleiden nostamista eduskuntaan ja jopa hallitukseen poliittiseen päätöksentekoon. Pitkän linjan kasvaminen yhteistoimintaan ja vastuunottoon niin että koeteltu kansalaiskunto pääsee oikeuksiinsa, ollaan heittämässä ”vanhojen puolueiden” mukana historian roskatynnyriin. Minä pidän tätä tendenssiä tuhosuuntaisena ja vastemielisenä senkin vuoksi, että se avaa tiedä epäproduktiivisista asenteista (vrt. Erich Fromm) lähteville huonoille ja jopa pelottaville poliittisille linjauksille.

Työväenliikkeen arvoperinnön keskeinen ajatus on nostaa ihminen  toimijaksi, rakentaa tapaus ihmisen mahdollistava yhteiskunta ja senmukainen, kansanvaltaiseen – siis ihmiskeskeiseen – päätöksentekoon perustuva yhteisen hyvinvoinnin rakenne. Tässä ajattelussa jokainen ihminen on mahdollisuus jolle on luotava itsensä toteuttamisen mahdollistavat toimintaolosuhteet. Kysymys on pitkästä projektista, joinka juuret löytyvät ihmiskunnan humanistisesta perinteestä eri aikakausilta ja eri maanosista. Lähtökohtana on että onnistumista tukevissa olosuhteissa ihminen on kuntoutettavissa aktiiviseksi toimijaksi ja kykeneväksi rakastamaan aidosti myös itseään. Tehdä parannus, tulla tietoiseksi itsestään, havaita piileviä voimavaroja, havahtua kosmiseen tietoisuuteen – tällaisilla ilmaisuilla meidän ajassamme kuvataan tätä vastaamista uusiin mahdollisuuksiin. 

Millä tavalla pitäisi vastata lopullista ratkaisua tarkoittaviin Vesala-kannanottoihin? Kansanvaltaista yhteiskuntaa on ryhdyttävä vahvistamaan heikentämisen sijasta. Uusia instrumentteja on kehitettävä resurssien saamiseksi rohkeisiin visioihin. On ryhdyttävä rakentamaan osallistamisen valtatietä. Työelämän kurjistamisen rinnalle ja tilalle on luotava visiota ja ratkaisumalleja ihmisen voimavaroja vapauttavista rakenteista. Kasvatuksen ja opetuksen tehtävänä on nostaa myös tiedon, taidon, tieteen ja taiteen kumulatiivinen arvoperinto jatkuvan kasvamisen perustaksi.

Professori Himanen on ilmaisut työryhmineen tämän asian valtioneuvostolle tekemässään raportissa ainutlaatuisen tasokkaasti:"Viimeiset 50 vuotta hyvinvointivaltio on keskittynyt vain yhteen asiaan: pahoinvoinnin vähentämiseen. Seuraavat 50 vuotta on keskityttävä siihen, miten varsinaisesti edistetään hyvinvointia." ( "Kestävän kasvun malli", ss. 95-96).