Pako vapaudesta

Pääministerimme Jyrki Katainen ilmaisi uudenvuodentervehdyksessään vuodelle 2014 tavoitteena olevan vapauden lisääminen. Vapaus on käsitteenä samalla kertaa sekä rohkaiseva että ambivalentti, ristiriitainen ulottuvuus. Mistä ihminen vapautuu sen lisääntyessä ja mihin hän sitoutuu toimiessaan vapauden hengessä?

Olen valinnut tämän kirjoituksen otsikoksi 1930-luvulla vaikuttaneen Frankfurtin Goethe-yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen elinikäiseksi edustajaksi valitun Erich Frommin saman vuosikymmenen lopulla kirjoitetun kirjan ”Escape from Freedom”, suomeksi ”Vaarallinen vapaus” (Kirjayhtymä 1962) nimen. Fromm suoritti Frankfurtin koulukunnan yhteydessä merkittävän tutkimustyön Saksan työväenliikkeen henkisestä tilasta juuri kolmannen valtakunnan syntymisen kynnyksellä. Tutkimus julkaistiin vasta Frommin kuoleman jälkeen 1980-luvulla ja hänkin – monen muun lahjakkaan tutkijan tavoin – joutui pakenemaan natsi-Saksan vainoja aluksi Sveitsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin. ”Pako vapaudesta” julkaistiinkin hänen ensimmäisenä merkittävänä teoksenaan New Yorkissa vuonna 1941.

Vapauden ulottuvuus on yhtäältä pyrkimystä vapautua niistä kahleista, jotka estävät ihmistä toteuttamasta itseään. Nälkää näkevälle, puutteessa elävälle ei vapautta sanan varsinaisessa merkityksessä juurikaan ole olemassa. Olosuhteet rajaavat ankaralla tavalla elämän pelkkään hengissä pysymiseen. Frankfurtin koulukunnan ansiota on myös se että se osoitti aineellisten olosuhteiden, kuten köyhyyden ja vapauden rajoittamisen suuren vaikutuksen ihmisen mahdollisuuksiin toteuttaa itseään. Vaikka ihmisen vuosisatoja jatkuneet ponnistukset ja syntynyt teollinen tuotantotapa olivat saaneet aikaan valtavasti aineellista hyvää, omistus- ja käskyvaltasuhteet rajasivat sen puitteissa työllä hyvinvointia tuottavien työntekijöiden olosuhteet vähimpään mahdolliseen.

 Työväenliike syntyikin juuri heräämisenä taisteluun tähtäimessään aineellisten ja henkisten elinehtojen muuttaminen ja parantaminen. Tämä taistelu jatkuu edelleen tänäkin päivänä eikä ole näkyvissä aikaa, jolloin yhteisellä työllä hankitun hyvinvoinnin hedelmät poistaisivat edes pahimmat aineellisen kurjuuden syyt. Suurten uskontojen eettisten periaatteiden mukaan jaettuna puute olisi karkoitettu maapallolta jo ilmeisesti kauan sitten.

Vapauden toisen puolen muodostaa juuri kysymys siitä, millä tavalla ihminen saavuttamaansa vapautta – vähäistäkin – käyttää. Ihmisen on valittava vaistopohjastaan irtautuneena, elämästään ja tulevaisuudestaan tietoisena ja vastuullisena olentona tiensä ja ratkaistava, miten hän saavuttamaansa vapautta käyttää. Valittavissa on sekä hyviä että huonoja vaihtoehtoja, hieman kulunutta ja vitsailussakin käytettyä ilmaisua lainatakseni.

Hyvänlaatuinen vapauden käyttö tarkoittaa ihmisessä olevien mahdollisuuksien täyttä, omaehtoista kehittämistä ja tämän saman periaatteen mahdollistamista myös kanssaihmiselle. Se että ihminen yksilönä ja kansakuntana hyväksyy tämän periaatteen lähtökohdakseen ja alkaa sitä johdonmukaisesti toteuttaa, on ollut visiona myös työväenliikkeen arvoperinnössä. Tuon lähtökohdan arvoperintö kuvasi sosialismiksi tai kommunismiksi, joka oli kuitenkin vain lähtökohta tilanteelle, jolloin ihmisen kehityksen varhaisshistoria oli päättymässä ja oltiin valmiita toteuttamaan ihmisyyttä, humanismia suhteessa itseensä, kanssaihmisiin, tuottamiseen, kuluttamiseen ja luontoon. Tuo ajattelutapa piti sisällään latenttina myös luonnon ja ympäristön suojelun. Ei ollut sosialismia ilman naturalismia eikä naturalismia ilman sosialismia.

Tuon huikaisevan vision lähtökohtia on siis ihmisen omaehtoisuus, työn vapauttaminen, demokratia yhteistoiminnan muotona ja elämäntavan perustana. Tuon vision toteutumiselle on käynyt samoin kuin horisontissa siintävälle päämäärälle ylipäätään: se etääntyy sitä lähestyttäessä.

Vapauden toteuttaminen yhteistoiminnan muotoja ja elämäntapana onkin osoittautunut huomattavasti oletettua vaikeammaksi. Kaikkien – ilmeisesti valtaosan – turvallisuusrakenteen keskeinen elementti ei ollutkaan yhteisöllinen ajattelu, vaikka ilman sen soveltamista lähiyhteisössä ihmiskunhta olisi jo aikoja sitten nääntynyt. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, kuuluu vanha suomalainen sananlasku.

Narsistinen, itsekeskeinen pyrkimys valtaan, kanssaihmisen alistamiseen ja tämän vallan käyttäminen hamuamiseen yli oman, todellisen tarpeen, väkivallan hyväksyminen ja käyttäminen, kylmäkiskoisuus ja välinpitämättömyys kaupallisen asenteen perustana, tai tuhoamisen ja tappamisen vimma – siinä lyhyt kuvaus ihmisenä olemisen epäproduktiivisesta, yhteiselle hyvinvoinnille jatkuvasti esteitä luovasta asennoitumisesta. On traagista että ihminen ei näytä kykenevän ylittämään ympärilleen rakentamiaan henkisiä raja-aitoja ja katselemaan oman lautasen reunan yli koko yhteisön tilaa.

Vapaus voi siis yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa sekä halua vapauteen että normaaliin elämäntapaan kuuluvia – siis yleisesti hyväksyttyjä - muotoja paeta todellista, koko ihmisyhteisöä koskevaa vapautta.

Frommin klassikko ”Vaarallinen vapaus” on täysin ajankohtainen vielä tänäänkin. Se kuvaa ihmisen ja vapauden historiaa, vapauden kaksia kasvoja, natsismin psykologiaa sekä vapauden ja demokratian yhteistä, suurta merkitystä. Kirjan lopussa on liitteenä lyhyt kuvaus Frommin keskeisestä tutkimuskohteesta, ihmisluonteen ja yhteiskunnan prosessien keskeisestä vuorovaikutuksesta.

Kirjan alussa on talmudilainen sanonta: Jos minä en ole itseäni varten, kuka on minua varten? Jos minä olen vain itseäni varten, mitä minä olen? Jos ei nyt – niin milloin?