Joulunajan pyhäpäivät ovat
tarjonneet mahdollisuuden hiljentymisen kokemiseen. Syksyn ehkä
raskaankin työrupeaman jälkeen sillä on voimia antava,
tervehdyttävä vaikutus. Hiljentyminen joulun perinteiden ympärille
on tehnyt hyvää. Tosin ahdistuneelle nykyihmiselle voi pitkien
pyhien aika muodostua raskaaksikin: ikävystyminen tai paineiden
purkautuminen ristiriidoiksi ja jopa väkivallaksi on tuttua sekin.
Tämä vain osoittaa että hiljentymisen symbolinen merkitys,
harmonian tavoitteleminen ja saavuttaminen itsensä,
kanssaihmistensä, työn ja kuluttamisen kanssa ei ole meille enää
kaikkein helpoimmin saavutettavia ulottuvuuksia.
Lepopäivän, viikon seitsemännen
päivän rauhoittaminen ja pyhittäminen on vanha kristillinen, jo
juutalaisten heimolle käskyjen yhteydessä annetu periaate. Pilvenä
Moosekselle ilmestynyt korkeampi voima sanelee tässä
kansanjohtajalle kymmenen kohdan ohjelman, jonka mukaan on elettävä.
Ensimmäiset kohdat tuosta ohjelmasta käsittelevät keskeisiä
uskomiseen ja elämiseen liittyviä periaatteita. Ensimmäinen
ohjelmakohta vaatii noudattamaan ohjelman antajan autoriteettia;
toinen kuitenkin heti kieltää hänen nimensä mainitsemisen tai
ylipäätään minkään autoriteettiin viittaavan esineen tai kuvan
palvomisen. Kolmas ohjelmakohta esittää vaatimuksen, jonka mukaan
pitää muistaa pyhittää lepopäivä. Kysymys ei ole pelkästä
lepäämisestä raskaan työviikon jälkeen, vaan harmonian, rauhan
ja tasapainon hakemisesta – ja tämän periaatteen pitäminen osana
jokapäiväistä elämää. Lepopäivän pitämisen perinne on
kadottanut matkan varrella eettistä sisältöään, vaikka se on
uskonnoissamme säilynytkin yhtenä kymmenestä käskystä ja
vapaapäivänä työstä.
Joutenolo ei ole kuitenkaan tässä
keskeistä. Kysymys on harjoituksesta, visiosta, sen sisällön
tutkiskelusta, avaamisesta, syventämisestä ja kehittämisestä koko
elämää sävyttäväksi periaatteeksi. Vaikka kysymys on uskosta,
tavoite on historian sisäinen, ei vasta tuonpuoleisessa toteutuva.
Ei ole siis ihme että sen sanoma on ajan saatossa saanut myös
yhteiskunnallista, poliittista sisältöä. Soisi että
viisipäiväinen työviikko lisäisi mahdollisuuksia yhden päivän
yhä täydellisempään rauhottamiseen – tällöin työväen- ja
ammattiyhdistysliikkeen liikkeen rikastuttava lähestymistapa tulisi
tässäkin näkyviin.
Kun kysymys on harjoituksesta, tavasta
elää, on kysyttävä, onko tuon periaatteen soveltaminen saanut
muita muotoja meidän kulttuurissamme tai ylipäätään ihmiskunnan
toimintaperinteessä? Ei kai näin tärkeän periaatteen toteutuminen
ole vain yhden harjoitusmuodon varassa?
Mieleeni tulee ensimmäisenä länsimaissakin viime vuosina voimakkaasti yleistynyt mietiskely,
meditaatio. Siinä pyritään päivittäin varaamaan hetki,
parikymmentä minuuttia hiljentymiselle ja itsensä kanssa
olemiselle, ulkopuolisen sulkemiselle pois ajatuksista, tilan
tekemiselle omista ehdoista kumpuavalle. Jokainen joka on tätä
kokeillut tai harjoittanut, tietää että ainakaan alkuvaiheessa
kysymys ei ole helposta harjoituksesta. Kokemuksesta voi kuitenkin
myös todeta että mietiskely on voimakas väline omien voimavarojen
herättämiseen ja aktivoimiseen.
Mietiskelyn voi ottaa puhtaasti
teknisenä harjoituksena ja se on sellaisenaan neutraali suhteessa
elämänkatsomukseen. Asento on periaatteessa vapaa, mutta tarkoitus
ei ole nukahtaa vaan pysyä ehyen valveillaolon tilassa. Tätä
edesauttaa selän pitäminen suorana ja ilman tukea oleva
istuma-asento. Istuminen räätälin asennossa lattialla on
erinomainen tähän tarkoitukseen jos siihen vaivatta kykenee. Alussa
voi minuuttikin tuntua pitkältä, mutta kokemuksen, harjoituksen ja
elämysten myötä tilanne muuttuu intensiivisemmäksi, myönteiseksi
ja rikastuttavaksi.
Vuosiloma on myös tarkoitettu itsensä
kokoamiseen ja eheyttämiseen ja tässä suhteessa sitä voi pitää
työväenliikkeen panoksena yhteiskunnalliseen harmoniaan.
Eläkejärjestelmämme ja sen mukana saavutettava
emeritus-kansalaisuus (emeritus=täysinpalvellut) tarjoaa mitä
parhaimman mahdollisuuden työn ja toiminnan vapauden merkeissä
uuteen, harmoniaa tavoittelevaan elämänvaiheeseen. Ei voi liikaa
ylistää tätä hyvinvointivaltion myötä saavutettua
mahdollisuutta. Eläkeiän harmonia on omiin voimiin suhteutetun
toiminnallisuuden tasapainoa, yhteenvedon aikaa, sovinnon tekemistä
itsensä, yhteiskunnan ja sosiaalisten suhteiden kanssa.
Mitä vielä voisi arjen mietiskelystä
sanoa? Hiljainen hetki vainajan muistoksi on yksi satunnaiseksi
luokiteltava meditaation muoto, joka tunnustetaan arvokkaaksi ja
oikeamieliseksi tavaksi suhtautua tuttavapiiriin kuuluneen
poismenoon. Rukous? Se lienee emmänkin johtopäätöstä oman
mietiskelyn tuloksista ja kuuluu toiseen tärkeään harjoituksen
muotoon, keskittymiseen.
1 kommentti:
Kiitos Ilpo erinomaisen selkeästä emeritus-kansalaisuuden määrittelystä ja eläleikäisen ihmisen harmonian luonnehdinnastasi. Enpä osaa noihin mitään lisätä.
Lähetä kommentti