Demokratia tänään

Tänään kirjoitan demokratiasta - siihen on useampiakin syitä. Sosialidemokraattinen Puolue näkyy Facebook-sivuillaan kannustavan ihmisiä ilmaisemaan käsityksiään demokratiasta. Tänään viettää myös sosialidemokraattinen lapsi- ja kasvatusjärjestö Nuoret Kotkat 70-vuotisjuhliaan. Tuo järjestö syntyi meille toisen maailmansodan melskeissä ja rintamamiesten - ja Euroopassa myös sotavankien ja keskitysleirien - ankarien kokemusten saattelemana. Uusi sukupolvi on kasvatettava rauhaan ja demokratiaan. Ei taida olla sattumaa että myös Euroopan Unionin syntysanat sijoittuvat noiden samojen tunnusten alle.

Sosialidemokratiassa demokratian historia on kuitenkin pidempi, itseasiassa sen juuret on johdettavissa suoraan työväenliikkeen arvoperinnöstä. Karl Marx nosti fenomenologiassaan ihmisen tarpeineen ja toiveineen kaiken keskipisteeksi, kun hän käänsi Hegelin arvopyramidin ylösalaisin; kirkko, armeija ja maallinen hallinto autoritaarisine hierarkioineen tuli saattaa pois vallasta ja nostaa kansa päättäjäksi ja vallan keskeiseksi käyttäjäksi. Karl Marx uskoi että  voimakkaimmaksi muutostekijäksi nousisi alistetusta ja nöyryytetystä asemasta kaikkein eniten kärsivä kansanosa, nimittäin proletariaatti. Henri de Saint Simon, ranskalainen sosialisti ja teoreetikko oli ottanut käyttöön tuon Rooman vallan ajoilta kotoisin olevan käsitteen. Se tarkoitti kaikkein kurjimmassa asemassa elävää kansanjoukkoa, jolla ei ollut muuta menetettävää kuin kahleensa.

Tästä moraalisesta ja eettisestä havahtumisesta alkaa kansanvallan nousu ja soveltaminen elämän eri aloille, alkaen ihmisenä olemisen tiedostamisesta, keskinäisestä  kanssakäymisestä, jatkuen sen kansalaistoimintaan soveltamisena ja vihdoin yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä. Kysymys on siis  kansanvallan, demokratian  ottamisesta valtion ja koko yhteiskunnan toiminnan keskeiseksi periaatteeksi. Kysymys ei siis ole pelkästä vaalijärjestelmästä ja kanssaihmisen mielipiteen sallimisesta, vaan syvällisestä havahtumisesta nostamaan ihminen - ennenkaikkea ja ensimmäisenä itsensä - omaehtoiseksi toimijaksi. Sosialidemokraattisen työväenliikkeen rakenteet luotiin nimenomaan tässä hengessä. Vasta paljon myöhemmin kansanvallasta ja sen rakenteista on tullut yleisesti hyväksyttyjä ja yhteisessä mielessä velvoittaviakin. Perusoivallus ihmisen oikeuksista ja havahtumisesta toteuttamaan itseään yhdessä toisten kanssa ei ole saavuttanut vieläkään sellaista hegemoniaa että se siivittäisi ihmiset aktiivisuuteen ja toimintaan. Monet voimat toimivat vieläkin ihmisen omaehtoisuutta vastaan - siitä on syytä olla tänäänkin tietoinen.

Työväenliikkeen arvoperintö ilmaisee tuon ihmisen heräämistä kuvaavan periaatteen usein lauluissa ja sanonnoissa: “Ei muuta johtajaa ei luojaa, kuin kansa kaikkivaltias”; “Maa meidän on ja olla täytyy”; “Työn orjat sorron yöstä nouskaa”; “Hyvät Toverit”; “solidaarisuus” mielenlujuuden ilmaisuna omaehtoisuuden ja kansanvallan periaatteen keskeisestä, “kiveenhakatusta” periaatteesta ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kaikki nuo ilmaukset liittyvät kansanvallan, demokratian tavoitteluun. Paradoksaalista on että tämän arvoperinnön toteuttamisessa kommunistisessa maailmassa hyväksyttiin näihin arvoihin pyrkivien hegemonia, proletariaatrin diktatuuri ainakin väliaikaisena keinona demokratian lujittamiseksi keskinäisen kanssakäymisen välineenä. Keinot ja päämäärät ovat kuitenkin sillä tavalla yhteydessä toisiinsa, että viimeksi toteutettu keino on jo osa lopullista päämäärää. Tällöin vaatimus demokratiasta muuttuu uudelleen vastakohdakseen ja ennenpitkää lakkaa toiminasta.  Tietoisuuden täytyy senkin olla omaehtoinen, havahtumiseen ja lujaan päätökseen perustuva henkilökohtainen valinta.

Kirjoitin itselleni uudelleen muistiin 1960-luvun kasvatusohjelmia ja sitä, kuinka Nuorten kotkain sihteerinä toimiessani tuolloin määrittelin kasvatuksen demokratiaan. Noista ohjelmista nousee keskeiseksi omaehtoisuuden periaate. Mistä se oikein nousi demokratiaa keskeisesti kuvaavaksi periaatteeksi henkilökohtaisessa  ja Nuorten Kotkain kasvatusajattelussa? Tätä miettiessäni nousi muistojen kätköistä mieleen 1950-luvun lopulta Työväen Akatemia ja Työväen Sivistysliiton pääsihteeri Arvi Hautamäki, kouluneuvos ja senaikainen Nuorten Kotkain Keskusliiton puheenjohtaja. Opiskellessani Akatemiassa en tiennyt Arvi Hautamäen ja kotkaliiton yhteksistä mitään. Arvi oli poikkeuksellinen luennoitsija; hän toi aina mukanaan lyhyen kirjallisen jäsentelyn keskeisistä kohdista luennossaan. Hän puhui vapaasti, rauhallisella ja vähän särkyneelläkin äänellä, mutta innostuneesti, keskittyneesti ja katsoen oppilaita usein metrin päästä suoraan silmiin. Omaehtoisuus. Sitä Arvi Hautamäki, jota leikillisesti kutsuimme hautaneuvos Koulumäeksi, jaksoi korostaa luennoissaan. Minä tulin kymmenen vuotta myöhemmin ottaneeksi kotkaliiton sihteerinä tuon käsitteen keskeiseksi ohjelmalliseksi ilmaisuksi. Uskon sen olevan kotoisin työväen sivistysliittojen pohjoismaisesta yhteistyöstä. “Skapandet”, luovuus oli tuolloin aikuiskasvatuksessa avainsana ryhmätyön ohella. Taustalla oli Torsten Husénin ryhmädynamiikka ja opintokerhotoiminnan voimakas nousu ruotsalaisessa työväenliikkeessä.

Demokratian juuret ovat siis syvällä työväenliikkeen arvoperinteessä. Työväenliike ei olisi koskaan noussut niin vahvaksi ja maailmaa muuttavaksi voimaksi ellei kansanvaltaa olisi todellakin ymmärretty ihmiselle mahdollisuuden antavana, havahduttavana ja - kuten nykyisin sanotaan - voimaannuttavana ja inspiroivana tekijänä. Kun nyt surkeillaan sosialidemokratian heikon vaalimenestyksen kanssa, niin en usko sen johtuvan ainakaan demokratiasta, vaan pikemminkin siitä että tietoisuus demokratian elähdyttävästä voimasta on muuttuvien rakenteiden painostuksessa vajoamassa uudelleen alitajuiseksii, jäsentymättömäksi ja arkea avaamattomaksi ulottuvuudeksi. Kuitenkin, aina yhä uudelleen ja uudelleen ihmisen on noustava oman historiansa kirjoittajaksi ja toimijaksi - siihen aito demokratia tarjoaa edelleenkin mahdollisuuden. Välillä voi tulla jaksoja jolloin vajotaan yhteiskunnallista tajuttomuutta vastaavaan tilaan, mutta yhtä varmasti nousee voimia jotka herättävät, inspiroivat, vakuuttavat - ja nostavat tämän päivän proletaarin taistelemaan vapautumaan kahleistaan.

Automaattinen ohjaus ja demokratia

Euroopan Unioni perustettiin aikanaan rauhan ja demokratian turvaamiseksi maanosassamme; oli juuri selvitty raskaasta toisesta maailmansodasta, joka oli runnellut Eurooppaa monin tavoin. Talous oli raunioina, poliittinen ja henkinen ilmapiiri samoin. Oli saatu kouriintuntuvaa opetusta siitä miten käy, kun demokratia tuhotaan ja rauhaa järkytetään itsekkäiden pyrkimysten vauhdittamana.

Onko opittu mitään? Ilmassa on yhä enemmän merkkejä siitä, että kaupalliset intressit ja talouden rakenteet ovat automaattisen ohjauksen muodossa yhä selvemmin sivuuttamassa kansanvaltaisen, parlamentaarisen hallinnon ja sitä kautta tehtävän politiikan. Seuraava eimerkki tulee Itävallasta:

Itävallan Attack vaatii EU:n ja USA:n salaisten vapaakauppaneuvottelujen välitöntä keskeyttämistä. Attackin mukaan kysymyksessä on laajapohjainen hyökkäys ympäristönormeja, sosiaalisia oikeuksia ja demokratiaa vastaan. "Neuvottelut ottavat vallan pois parlamenteilta. Nämä joutuvat odottamaan ilman informaatiota ja vaikutusmahdollisuuksia mitä suljettujen ovien takana päätetään. Demokratia muuttuu tällä tavalla farssiksi", kritisoi Alexandra Strickner Itävallan Attackista.
Sinällään harmittoman tuntuinen "sopeutuminen standardeihin" mahdollistaa konserneille mitä parhaimmat mahdollisuudet vapautua kuluttajien, palkansaajien ja ympäristön suojelemisesta. Neuvotteluissa kyseenalaistetaan kuluttajansuojelun, terveysmääräysten, ilmaston- ja eläinsuojelun saavutuksia.
Sopimus vaarantaa tähänastiset ponnistelut - ja ilmeisen riittämättömät - yritykset säädellä pankkeja ja finanssimarkkinoita.Koska ne koetaan kaupan esteinä, voitaisiin ne finanssilobbien toimesta joko estää tai jopa kyseenalaistaa takautuvastikin. Tämä koskisi pääomaliikkeiden valvontaa, finanssisektorin kohtuullista verottamista sekä tehoikkaita rahanpesua estäviä ohjelmia.

Attack varoittaa yrityksille annettavasta valitusoikeudesta - ne ovat osa neuvotteluita. Ne mahdollistavat sen, että konsernit voivat voivat syyttää kansainvälisissä oikeusistuimissa valtioita sellaisista sosiaalisista, terveydellisistä tai ympäristömääräyksistä, jotka vaarantavat odotettuja voittoja. Strickner:"Tällä tavoin sidotaan parlamenttien kädet säätää parempia sosiaali- ja ympäristölakeja." Ruotsalainen energiajätti Vattenfall on jo vaatinut atomivoimasta irtautuvalta Saksalta 3,5, miljardin korvauksia oletettujen voittojen menetyksinä. Amerikkalaiset ja euroopplalaiset yritykset taistelevat parastaikaa Egyptin  vähimmäispalkkajärjestelmän poistamiseksi ja myrkyllisiä päästöjä koskevan lainsäädännön estämiseksi Perussa. Vaarantumassa ovat myös elintarvikeiden turva- ja tunnistemerkinnät, samoin kemiallisten raha-arvojen asettaminen niille,lääketieteelliset standardit ja lääkeaineiden hintarajoitukset, yksityisoikeudellinen suoja internetissä, myös ekologinen maatalous.
Attackin raportti kuvaa perusteellisesti "uutta uljasta transatlanttista kumnppanuutta Seattlesta Brysseliin", joka  konsernien lobbaamisen muodossa muodostaa uhkaavan pyrkimyksen  työ-, terveys ja ympäristönsuojelun standardien mitätöimiseksi niin pitkälle kuin mahdollista.

http://www.attac.at/news/detailansicht/datum/2013/11/13/freihandelsabkommen-eu-usa-attac-fordert-sofortigen-abbruch-der-geheimverhandlungen.html

Talous uhkatekijänä

Työväenliikkeen arvoperusta ja sen keskeinen fenomenologia -  siis se muoto jona asiat meille ilmenevät - ei  ole ensisijaisesti taloudellinen vaan sosiaalipsykologinen kategoria. Elämän materiaalinen perusta - siis talous ja sen myötä syntynyt historia ja kulttuuri - ilmenevät meille tietyssä järjestyksessä, jota tämä arvoperusta pyrkii kääntämään toisenlaiseksi, itseasiassa vastakohdakseen. Kysymys on ihmisen ja autoriteetin välisestä suhteesta.

Tämä asia on taas aiheellista ottaa puheeksi, kun näyttää siltä että työväenliikkeen arvoperusta on jäämässä unohduksiin. Kuvitellaan että työväenliike on tehtävänsä täyttänyt, kun aineellinen hätä on päällisin puolin saatu työnnettyä taka-alalle - poistunuthan sekään ei ole vielä alkuunkaan.

Yhteiskunnan taloudellinen perusta on sellaisenaan lähes tekninen, sosiaaliseen organisaatioon liittyvä rakenne. Sillä ei sellaisenaan ole eettisiä tai moraalisia ominaisuuksia. Raha ei erota hyvää pahasta eikä rosvoa hyväntekijästä. Se ei tarkoita etteikö rahalla olisi vaikutusvaltaa ja voimaa vaihdon välineenä ja arvon mittaajana.

Talousuutisten lukeminen uutisten yhteydessä ja taloudesta käytävä keskustelu ei sinällään paljasta paljoakaan siitä arvopohjasta, jolla keskustelua taloudesta käydään. Vasta kun katsotaan millaisia rakenteita ja sosiaalisia suhteita harjoitettavalla talouspolitiikalla saadaan aikaan, astuu arvottava ulottuvuus mukaan.

Kun omistamisesta, omaisuudesta ja saavutetuista eduista ja asemista halutaan pitää kiinni, ollaankin jo siirtymässä taloudellisesta perusrakenteesta arvottavan ja sosiaalipsykologiaa sisältävän ulottuvuuden puolelle. Keskeinen perussanoma kuuluu: suhteessa omistamiseen ihmiset ovat eriarvoisia ja tulevat sellaisina aina pysymäänkin. "Köyhät ovat meillä aina keskuudessamme, mutta minua teillä ei aina ole" (Matteuksen evankeliumi 26.11) ilmaisee selvästi sen, että talous sellaisenaan ei poista köyhyyttä eikä edes kasvu muuta tätä tilannetta, ellei arvottavaa tekijää ole tilanteeseen vaikuttamassa.

Työväenliikkeen arvoperintö halusi kääntää vaikuttamisen ja hallinnon rakenteet ylösalaisin, päälaelleen. Raha, talous ja valta eivät kuulu muutamille harvoille, jotka ovat onnistuneet nousemaan vaikuttamisen hierarkioiden huipulle. Yksinvaltaisten rakenteiden sijalle halutaan demokratiaa, kansanvaltaa, humanismia.  Jos halutaan rakentaa kaikkia koskevaa hyvinvointivaltiota ja arvokasta elämää, juuri talouden rakenteisiin tarvitaan muutoksia. Rakenteiden takana on kuitenkin omistamiseen ja hamuamiseen perustuva kulttuuri, joka vähät välittää kokonaisuudesta.

Luonteenpiirteenä omistaminen ja hamuaminen on pysyvää sorttia;  omistamisen ja hamuamisen oikeus on kuin kiveenhakattu periaate, jonka yli ei kävellä. Taloudellinen valta sellaisenaan antaa tähän runsain mitoin mahdollisuuksia alkaen palkitsemisesta ja jatkuen aina väkivaltaan ja tuhoamiseen saakka. Olennaista on se yhteiskunnallinen luonteenpiirteistö joka omistamiseen, hamuamiseen ja etuoikeuksista kiinnipitämiseen liittyy.

Euroopan Unionin talous- ja finanssikriisi on yksi ilmaus siitä, että taloudellista vallankäyttöä ei ole osattu pitää uhkatekijänä. Uskottiin liian pitkään, että "raha tulee rahan luo". Valtiot läksivät uhkapeliin mukaan takaamaan yritysten taivaisiin ulottuvia visoita. Yritysvastuut ja yhteiskuntavastuut menivät suloisesti sekaisin. Voitot yksityistettiin veroparatiiseihin ja sellaisiksi luokiteltaviin pankkeihin. Vastuu sosialisoitiin, siis vastuu mielikuvituksen rajoja koettelevista odotusarvoista.

Jos velkakriisi onnistutaan nykykeinoilla voittamaan, sanoma on myös käynyt selväksi: eurooppalaiset kansat ovat valmiita rahoittamaan muutamien etuoikeutettujen finanssiunelmat reaalisella työllä, omasta selkänahastaan ja tyytymään entistä vähempään oman terveytensä, hyvinvointinsa ja tulevaisuutensa kustannuksella. 

Kahenlaista ilimoo...

Sisäsuomalainen ilmaisu ilmoista ei viittaa niinkään säähän kuin erilaisiin mielipideilmastoihin joita missä hyvänsä yhteisössä saattaa esiintyä. Politiikka ei tee tässä suhteessa poikkeusta, ei sosialidemokratiakaan. Tällainen kysymys on kaikkia koskevan hyvinvoinnin saavutettavuus. Eipä taida mennä päivääkään, ettei ainakin kahta keskeistä vaihtoehtoa on tarjolla. Viimeksi perjantain 8.11. 2013 Uutispäivä Demarissa Mikael Jungner esitti lyhyesti ja ytimekkäästi taloudellisen kasvun siksi ainoaksi oikeaksi ratkaisumalliksi. Samassa lehdessä Eeva Lennon raportoi Lontoosta Labourin puheenjohtajan Ed Millbandin epäilystä tässä suhteessa ja vaihtoehtoisista esityksistä Labourin politiikaksi.

Kasvun varaan pohjautuva pyrkimys tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja yhteiseen hyvinvointiin ei tietenkään ole mikään uusi asia. Sosialidemokraattien - erityisesti Väinö Leskisen – esiinnostama teollistamisvaatimus ja valtion keskeinen rooli uuden teollisuuden luomisessa 1950-luvun Suiomessa juontavat juurensa tästä samasta lähteestä. Teollistamispolitiikassa onnistuttiin, Fortum, Finnair, Neste ja monet muut valtiojohtoiset yritykset ovat tämän politiikan hedelmiä. Teollisuuden mukana saatiin työpaikkoja, verotuloja ja ennenpitkää 1970-luvuta alkaen tähän pohjautuvaa hyvinvointia. Näiden yritysten yksityistäminen ja kaupallistaminen markkinaliberalismin mallien mukaan ei ole kauheasti onnea, toivoa eikä mielihyvääkään lisännyt.

Kasvulla on myös rajansa, sen tietävät varmasti kaikki poliittista visiota rakentavat. Rajoja asettavat käytössä olevat luonnon resurssit ja ympäristön kestävyys suurten teollisten prosessien käynnistyessä. Maailma on täynnä kansallisia ja paikallisia talvivaaroja – ne kaikki ovat syntyneet toivossa saada aikaan kasvua, työpaikkoja ja hyvinvointia. Oman rajoituksensa – ja tähän viittaa myös Labourin puheenjohtaja Ed Millband - muodostaa globaaleiden markkinoiden ja vapaan, lähes rajoittamatoman kilpailun varaan rakentuva, hengeltään uusliberalistinen talousjärjestelmä. Vaikka tässä yhteydessä hyvinvoinnista puhutaankin, yritys- ja pankkimaailman ehdoilla toimiva talousjärjestelmä on täynnä porsaanreikiä. Yhteisen hyvinvoinnin kannalta on kysymys tehottomasta, seulamaisesta järjestelmästä joka hyvien tarkoitusperien osalta vuotaa enemmän kuin mitä se antaa. Yritysten kasvun varaan rakennettu hyvinvointi on arvoperusteineen vahvasti Kokoomksen, Keskustan ja ymmärtääkseni myös perussuomalaisten ohjelmallinen tavoite. En oikein usko sosialidemokraatisen profiilin menestymiseen tässä seurassa.

Ei kasvua kannata kuitenkaan heittää menemään, onhan kysymys paitsi työpaikoista myös toistaiseksi tyydyttämättömistä tarpeista. Niitä löytyy pilvin pimein tavallisten ihmisten arjesta ja siinä pärjäämisestä. Kysymys ei ole ylellisyystuotteista, vaan tarvittavista palveluista, niiden kohtuuhintaisesta tuottamisesta, saatavuudesta, elämän laadun parantamisesta. Sosialidemokraattien projektina on jo yli vuosisadan ollut kasvun aikaansaaminen yhteisellä sektorilla. Sen kansanvaltainen hallintotapa muodostaa myös jyrkän vastakohdan säälimättömälle ja varkaan logiikalla toimivalle globaalille rakenteelle, joka toimii jo nyt kaukana demokraaattisten prosessien ulottumattomissa.

Yhteinen sektori tarkoittaa voimavarojen kartuttamista, välittömästi hyvinvointia tuottavia palveluja, järkeviä ja tarpeellisia – viime kädessä yhteisesti päätettyjä – työpaikkoja. Olen myös taipuvainen uskomaan että yhteisen säästämisen kautta saatava hyvinvoinnin kasvu poikii reaalitalouteen pohjautuvia mahdollisuuksia myös yrittäjille.

Samaan hengenvetoon tässä on kyllä myös todettava, että sosialidemokratia on osoittautunut omassa leipälajissaan, yhteisen hyvinvoinnin resurssoinnissa ja yhteisen sektorin kasvattamisesa tarpeiden mukaisiin mittoihin aika avuttomaksi ja saamattomaksi. Tarkoitan laajaan hyvinvointia tukevan kansalaismielipiteen perustuvia uusia rahoitusinstrumentteja. Se mikä myös rapauttaa sosialidemokratian luottamusta Euroopan Unioniin, on yhteismarkkinoiden talous- ja finanssipolitiikan yksipuolinen painottuminen yritysten ja pankkimaailman kautta tapahtuvaan elvytykseen.

Siinä Jungner saattaa olla oikeassa puhuessaan yleisellä tasolla kasvun puolesta että peli hyvinvoinnin pelastamiseksi yhteisin sektorin välinein on jo menetetty. Joten lienee parempi ulvoa susien mukana ja koettaa saada edes jotakin aikaan.

Kahenlaista ilimoo – ja varkaan logiikka? ”Jokaisella varkaalla on omat työkalunsa” - tällaista ilmaisua on aika-ajoin viljelty myös järjestöelämässä taustalla aina vaanivan ahneuden anarkian uhatessa demokratian varaan rakennettuja yhteisöjä ja instituutioita.

Irti tulopolitiikasta

Otsikon sanonta palauttaa mieleen 1980-luvun ja Kommunistisen Puolueen vähemmistösiiven senaikaiset lentävät lauseet. Kysymys oli silloinkin  kasvusta ja palkanmuodostuksesta. Oli alettu puhua työyhteisöistä ja niiden kehittämisestä yhteisenä projektina työnantajien ja työntekijöiden kesken. Korostettiin samassa veneessä olemista. Sanottiin myös että uusia työpaikkoja ja palkanmaksuvaraa saadaan kasvun kautta. Taustalla oli Kekkosen lanseeraama kansallinen hätätila työttömyyden kasvun vuoksi.

Mikä siis neuvoksi? Puhuttiin tulopolitiikasta, jonka tuli perustua palkanmaksuvaraan ja yritysten kasvun mahdollistamiseen. Oli alettu puhua myös jakopolitiikasta - ratkaisuja työttömyyden poistamiseksi, työpaikkojen luomiseksi oli saatava nopeammin kuin taloudellisen kasvu ja sen epämääräiseen tulevaisuuteen ulottuva  odottelu tarkoitti. Kasvua sitten tulikin - yli kymmenen vuoden viiveellä. Syntyi työpaikkojakin, mutta 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun työttömistä kasvoi taas kerran elämään pettyneiden ja ennenaikaisesti kuolevien sukupolvi.

Tulopolitiikasta  vaativat siis taistolaiset. Taktiikkana ammattiyhdistysliikkeessä näillä oli ollut aina muutamaa prosenttiyksikköä kovemmat palkankorotusvaatimukset kuin mitä ammattiliittojen yleensä sosialidemokraattinen johto vaati. Tavoiteltiin vallankumouksellista tilannetta, johon palkkaerojen kasvu, työttömyys ja niiden mukana seuraava  taloudellinen kurjistuminen väistämättä johtaisi. Tulopolitiikka merkitsi luokkasopuilua josta ei hyvä seuraisi. Kun lähtee herrojen kanssa marjaan, niin siinä menevät niin marjat kuin ropposetkin - näin sanonta kuului.

Toisenlaistakin irtautumista pelkästä tulopolitiikasta voitiin tietenkin ajatella. Sosialidemokraattien politiikka oli koko sodanjälkeisen ajan lähtenyt paitsi teollistamisesta, myös hyvinvointivaltion perustan laskemisesta ns. julkisella säästämisellä, mikä tarkoitti yhteisten voimavarojen kasvattamista. Oli ajateltavissa että voitaisiin luoda rahastoja eläkerahastojen malliin, joita varoja käytettäisiin kasvussa olevan julkisen sektorin tarpeisiin.

Ruotsissa oli jo 1970-luvulla kehitetty ajatus palkansaajarahastoista, joka toimintamekanismina osoittautui niin vahvaksi että se kaiketi siitä syystä piti lopettaa. Valta yksityisomistukseen perustuvissa yrityksissä olisi suhteellisen nopeaa vauhtia valunut palkansaajarahastojen omistuksen kautta työntekijäpuolelle ja näiden ammattiliitoille. Tällaista "sosialismia" ei Ruotsiin edes johtavat sosialidemokraatit halunneet.  Sosialidemokraatit halusivat verotuksen  kautta vahvistaa kansankotiaan, josta muodostui sitten vahva malli kansanvaltaiselle, pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle.

Hyvinvointivaltio ei perustunut ainoastaan kasvuun, jota vauhditti Ruotsissa vahva maahanmuuttoliike. Suomestakin siirryttiin sadoin tuhansin Ruotsiin töihin ja työtä siellä riitti. Mutta samalla maksettiin veroja ja kasvatettiin nopeaa vauhtia ruotsalaista hyvinvointimallia. Lisääntyvä yhdenvertaisuus - ökad jämlikhet - se oli Olof Palmen ajan yksi suuria tunnuksia poliittisen tahdon ilmauksena. Politiikka oli tahdon asia - politik är att vilja - tämänkin sanonta muistuttaa meitä 1960-80 -lukujen sosialidemokraattien taistelusta ja tahdonvoimasta tasa-arvoisemman yhteiskunnan luomisessa.

Haluan täsä korostaa, että kasvun ja tulopolitiikan rinnalla myös jakopolitiikka ja yhteisen kakun kasvattaminen ovat tärkeitä ja välttämättömiä. Sitä kautta luodaan uusia työpaikkoja ja vastataan niihin polttaviin tarpeisiin joita edelleenkin on ja joihin juuri vahvan  valtiokoneiston oletetaan vastaavan. Tämä tehtävä ei ole karannut minnekään, se on periaatteessa jatkuvasti vaihtoehtona odottamassa. Siksi uusia rahoitusinstrumentteja yhteisen sektorin palvelujen varmistamiseksi tarvitaan tässä - juuri tässä - ajassa.

Pelkkä tulopolitiikka, jota nykyään toteutetaan yritysten ja pankkien ehdoilla ja yhteisen sektorin mahdollisuuksia laiminlyöden, johtaa lisääntyvään eriarvoisuuteen ja riistoon. Tässä suhteessa - konservatiivisen hegemonian ylivoimaisella sanelulla -  Eurooppa ja Suomi sen mukana on ottanut askelia taaksepäin.

Kysymys on suunnasta

Aamu alkaa lehden lukemisella. Meidän perheessä on luettu sosialidemokraattien pää-äänenkannattajaa jo kuutisenkymmentä vuotta; sosialidemokraattista lehteä luettiin kotonani lapsuudessa sitä ennenkin - se oli Jyväskylässä ilmestyvä “Työn voima”. Työn voima? Sitä teemaa puntaroi tämänkin päivän lehti, monestakin suunnasta.

Esa Suominen, asunto- ja viestintäministerin tämänhetkinen erityisavustaja kirjoittaa otsikolla “Takuulla työhön” . Kirjoittaja näkee kasvavan työttömyyden keskellä tarjolla olevien työpaikkojen ja tarvittavan työn välisen epäsuhdan:”...työvoimaa on tarjolla yli viisinkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden, ja luvut kehittyvät kumpikin tahoillaan väärään suuntaan.”  Mikä siis neuvoksi?

“Talouspolitiikassa tulisi keskittyä luomaan mahdollisimman laajalle yhteiskuntaan leviävää kulutuskysyntää. Tätä voitaisiin toteuttaa julkisen sektorin investointipolitiikalla jolla rakennettaisiin tulevan kasvun edellytyksiä ja työllistettäisiin suoraan ihmisiä. Mutta myös luomalla aktiivisesti työtä, viime kädessä valtion tai kunnan laskuun.” Kursivointi on tässä kirjoittajan tekemää huomiontia.

Samassa lehdessä kansanedustaja Johannes Koskinen haluaisi edistää työllisyyttä ja kasvua viennin rahoituksella. “Tarvitaan täsmäiskuja vauhdittamaan yritysten ja viennin kasvua. Syksyn lisätalousarviossa ja syksyn rakennepoliittisessa kannanotossa lyötiin alkutahteja. Lisäksi pienille ja keskisuurille yrityksille halutaan raivata uutta reittiä kasvun ja investointien rahoitukseen pk-yritysten joukkovelkakirjalainoilla, joita valtion erityisrahoitusyhtiö Finnvera voisi merkitä.” Koskinen antaa ymmärtää että Finnveran rahoituitusmahdollisuudet tulisi moninkertaistaa Ruotsin ja Saksan malliin yirysten kasvun mahdollistamiseksi, viennin edistämiseksi ja tätä kautta syntyvän työn ja toimeentulon varmistamiseksi kansalaisille.

Kolmannen näkökulman tarjoaa projektitutkija Antti Alaja Kalevi Sorsa -säätiöstä raportoidessaan Ruotsin demareiden tekemää aloitetta “globaalista luokkakompromissista”. Tätä ajatusta on tuotu esille vastikään Leipzigissä Saksan Sosialidemokraattisen puolueen 150-vuotisjuhlien yhteydessä perustetun “Progressive Alliancen” nimissä, joka on laaja aatteellinesti löyhähkö yhtyeenliittymä. Kirjoituksen mukaan se näyttää syntyneen tyytymättömyyden osoituksena nykyistä Sosialistista Internationaalia ja sen johtotapaa vastaan. Taustalla näyttäisi olevan muutakin: työn ja pääoman välisestä sovittamattomasta ristiriidasta olisi siirryttävä globaaliin luokkakompromissiin. Sen kehittelijänä on ruotsalainen työväenliikkeen ajatuspaja (Arbetarrörelssens tankesmedja) ja sen alaisuudessa julkaistu Monika Arvidsonin työpaperi “globaalista luokkakompromissista, joka rakentuisi vapaan ja reilun kaupan, laajalti jakautuvan vaurauden ja reilun työn periaatteiden varaan.. Taloudellinen kilpailu ei saa johtaa tilanteeseen, jossa kansantaloudet pyrkivät kilpailemaan entistä alemmilla työehdoilla ja verotuksella. --- Arvidsonin ajattelussa lähdetään liikkeelle  siitä, että eri intressiryhmien tulisi ymmärtää yhteistyön ja konseksuksen edut.” Ruotsalainen sosialidemokratia SAP:n puheenjohtajan  Stefan Lövenin johdolla antaa kuulemma tukensa tälle ajattelulle.

Onko sosialidemokratian arvospektri tullut avattua tässä kokonaisuudessaan? Jo kauan sitten kuolleen Työn Voiman nimen takana on suuri ajatus työstä ja toiminnasta ihmisen omaehtoisuuden, toimeentulon ja hyvinvoinnin lähteenä. Veljeyden ja tasa-arvon tulisi palvella tätä työväenliikkeen arvoperinnön ajatonta, humanistista ja syvästi radikaalia lähtökohtaa. Onnistuuko se jatkuvaan kasvuun, uusien yritysten tuotteiden, lisääntyvän kulutuksen ja kovan kansainvälisen kilpailun  asettamien ehtojen kautta? Vai onko jo tällä sukupolvella, tässä ja nyt oikeus vaatia osuutta kakusta itselleen? Vai onko vielä tämänklin sukupolven uhrauduttava tulevaisuudelle yritysten kasvun ja luokkakompromissin nimissä? Onko kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio jo kasvanut mittoihin, joiden yli ei voida mennä? Vai onko niin kuten Suominen sanoo, että on päästävä takuulla töihin ja että sen tulee tapahtua aikailematta ja julkisen sektorin kautta laajentamalla voimakkaasti työn tarjontaa?

Tässä ollaan edelleen sillä vedenjakajalla, josta on käyty keskustelua jo siitä saakka, kun työllisyyskehitys alkoi heikentyä, hätätilahallituksia perustettiin ja alettiin keskustella täystyöllisyydestä joko kasvun kautta tai erilaisista takuun muodoista palkan, toimeentulon ja hyvinvoinnin turvaamiseksi. Parin sukupolven aikana kurjuuteen vajonneet ovat jo kuolleet, vieläkö tarvitaan pari sukupolvea lisää? Vai onko oikeus ihmisyyteen  vasta ikuisuudessa toteutuva odotusarvo?

Vai onko niin - kuten Sosialistisen Internationaalin ja Progressive Alliancen välisestä jännitteestä käy ilmi -  että on syntynyt työelämään littyvän strategian suhteen kaksi erilaista, lyhyen aikavälin tavoitteissa erilaista ja toisiaan vastaan politiikassa kilpailevaa sosialidemokraattista suuntaa?

Vastuunotosta ja vastuullisuudesta

Olen usein kuvannut demokratiaa elämäntapana kasvuprosessina, joka alkaa yhteisössä, yhteisöön kiinnittymisestä, yhteistoiminnan oppimisena, aktivoitumisena toimintaan ja vihdoin vastuunottona tehtävistä, yhteisistä asioista. Se missä yhteisöön kasvetaan, saattaa paikkana ja tehtävänä vaihdella suurestikin, alkaen jostakin tehtäväalueesta yhteisön käytännön toiminnassa, kahvinkeitosta, ovien avaamisesta ja sulkemisesta, paikkojen siistimisestä, järjestön hallinnollisten tehtävien suorittamisesta. Se voi suuntautua myös vastuunottoon yhteisistä asioista suuremmissa rakenteissa, järjestöjen yhteistoimintaelimissä, yhteiskunnallisissa tehtävissä lautakunnissa, valtuustossa tai kaupunginhallituksessa. Se voi myös johtaa vastuunottoon jopa valtakunnan, Euroopan Unionin, kansainvälisen yhteisön tai pohjoismaisen yhteistyön piirissä.

Uskoisin että lähes jokaisen kohdalle tulee tilanteita, joissa ehdotetaan ottamaan vastuuta jostakin tehtävästä. Meile on tuttu myös se tavanomainen reaktio jossa vastuunotosta kieltäydytään ja jopa kartetaan sellaisia tilanteita, joissa sitä vastuuta voisi tulla. Yhdistyksen syyskokous on yksi tällainen paikka. En kokisi tällaista reaktiota pelkästään kielteiseksi, sillä tämän paniikinomaisen reaktion takana on usein ihan tervejärkinen ja jopa realistinen olettamus siitä ettei maqhdollisesti selviä asetetusta tehtävästä. Heikko yhteisöllinen osallistuminen, järjestöjen vähäverisyys ja nuukahtaminen eivät suo mahdollisuuksia siihen kiihottavaan ja elämää täynnä olevaan kasvuprosessiin jota yhteisöissä voi kuitenkin edelleen tapahtua.

Vastuullisuuden periaate ei kuitenkaan rajoitu pelkästään tilanteeseen, jossa vastuuta on tarjolla ja jossa sitä otetaan ja kannetaan. Vastuullisuuden periaate liittyy olennaisena osana jokaisen ihmisen elämään ja toimintaan ihmisenä ja kansalaisena.

Vastuullisuus omassa elämässä on aktiivisuutta.  Se liittyy ihan tavanomaisiin, yksittäisiin tehtäviin ja projekteihin. Suorita tehtävä kokonaisuudessaan loppuun! Lue kirja jonka olet aloittanut! Toteuta aloittamasi tehtävä täysin ja tarkasta että olet toiminut siinä hengessä jolla projektisi tai tehtäväsi aloitit! Tässä yhteydessä voi puhua myös suomalaisesta sisusta ja menemisestä vaikka läpi harmaan kiven. Vaikka sitkeys ja päättäväisyys avautuvatkin parhaiten ymmärtämisen ja perusteellisen havainnoinnin kautta, ne voidaan nähdä myös vastuullisen ajattelun, tuntemisen ja toiminnan suomalaisena perinteenä.

Kyvyttömyys aktiivisuuteen on pohjimmiltaan yksi niitä suuria syitä, jotka horjuttavat henkistä terveyttämme. Jo ajatus siitä että päivä meni ilman että olit hyödyksi sen enempää itsellesi kuin muillekaan ei tee sinua onnelliseksi. Ole tässä suhteessa hereillä ja valppaana: valpas olemisen tila on se josta eheä ja aito aktiivisuus kasvaa. Opi tarkkailemaan tapaasi elää, pidä vaikka pientä päiväkirjaa.

Jos et tunne itseäsi vastuulliseksi siihen mitä ympärilläsi tai maailmassa tapahtuu, et ole ehdollistanut itseäsi oman aikasi tapahtumiin. Kun päätät ottaa vastuuta, eheytesi kasvaa suunnattomasti. Voit olla eri mieltä maailman kanssa ja ilmaista periaatteellisen kantansa ilman että kehität lakeja jai hyviä tapoja rikkovaa vastarintaa. Edes vapauden riisto tai syrjäyttäminen eivät vähimmässäkään määrin lannista vastuullisuuttasi - se saattaa  jopa kasvaa vankilassa, kuten Nelson Mandelan tapauksessa näyttää käyneen.

Vastuu ei rajoitu maantieteellisesti vain omaan toimintaympäristöön työssä, kotona tai vapaa-aikana. Se ei rajoitu myöskään pelkästään omaan kyläyhteisöön, paikkakuntaan tai työssäkäyntialueeseen. Järjestöelämämme rakenteet ovat usein sidottuja paikallisuuteen, mutta vastuullinen elämänasenne ulottuu koko maailmaan, globaalille, planetaariselle tasolle. Sitä vastuuta ei voi kokonaan koskaan delegoida poliittisille päättäjille, maailmanlaajuisille yhteisöille eikä kansainvälisille. suuryrityksille. Vastuullinen toiminta alkaa yksilöstä ja kasvaa siitä kosmiseksi ulottuvuudeksi sekä suhteessa makroilmiöihin että mikromaailmaan.

Vastuullisena ihmisenä kasvat työssäsi paremmaksi ammattilaiseksi. Ajatuksesi eheytyvät ja toimintasi - kaikki toimesi - muuttuvat aidoiksi. Vastuullisuus selventää ajatusmaailmaasi ja toimintaasi. Se tekee Sinut aktiiviseksi ja eheäksi.

Sellainen poliittinen liike joka ottaa vastuunoton ja vastuullisuuden vakavasti, ei joudu koskaan - ei oppositiossakaan - passiivisuuden tai toimettomuuden tilaan. Vastuullinen toiminta löytää aina ilmenemismuotoja ja se vaikuttaa aina, jopa kurjimmissakin olosuhteissa. Vastuullisesti ilmaissuissa sanoissa, ajatuksissa ja tunteissa on tavanomaisuuden rajat ylittävää voimaa. Vastuullinen toiminta on vastustamatonta aktiivisuutta joka on taipuvaista muuttumaan todellisuudeksi kaikissa olosuhteissa.

Onko esimerkkejä tuollaisista ihmisistä? Otaksun sosialidemokraattien keskuudessa vastuullisten hahmojen nousseen historiallisestikin merkittäviksi persooniksi. Isäni kunnioitti Väinö Tanneria tunteisiin saakka ulottuvalla vakavuudella. Rafael Paasio nousi tällaiseksi hahmoksi 1950-70-lukujen ankarissa poliittisissa taistoissa ja hyvinvointivaltion perustan laskemisessa. Yrjö Kallinen käytti vastuullisuudesta ilmaisua totuudellisuus. Hän sopii mielestäni erinomaisesti esimerkiksi vastuullisesta, aktiivisesta, kaikki rajat ylittävästä vastuuseen ja toimintaan heräämisestä.