Kahenlaista ilimoo...

Sisäsuomalainen ilmaisu ilmoista ei viittaa niinkään säähän kuin erilaisiin mielipideilmastoihin joita missä hyvänsä yhteisössä saattaa esiintyä. Politiikka ei tee tässä suhteessa poikkeusta, ei sosialidemokratiakaan. Tällainen kysymys on kaikkia koskevan hyvinvoinnin saavutettavuus. Eipä taida mennä päivääkään, ettei ainakin kahta keskeistä vaihtoehtoa on tarjolla. Viimeksi perjantain 8.11. 2013 Uutispäivä Demarissa Mikael Jungner esitti lyhyesti ja ytimekkäästi taloudellisen kasvun siksi ainoaksi oikeaksi ratkaisumalliksi. Samassa lehdessä Eeva Lennon raportoi Lontoosta Labourin puheenjohtajan Ed Millbandin epäilystä tässä suhteessa ja vaihtoehtoisista esityksistä Labourin politiikaksi.

Kasvun varaan pohjautuva pyrkimys tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja yhteiseen hyvinvointiin ei tietenkään ole mikään uusi asia. Sosialidemokraattien - erityisesti Väinö Leskisen – esiinnostama teollistamisvaatimus ja valtion keskeinen rooli uuden teollisuuden luomisessa 1950-luvun Suiomessa juontavat juurensa tästä samasta lähteestä. Teollistamispolitiikassa onnistuttiin, Fortum, Finnair, Neste ja monet muut valtiojohtoiset yritykset ovat tämän politiikan hedelmiä. Teollisuuden mukana saatiin työpaikkoja, verotuloja ja ennenpitkää 1970-luvuta alkaen tähän pohjautuvaa hyvinvointia. Näiden yritysten yksityistäminen ja kaupallistaminen markkinaliberalismin mallien mukaan ei ole kauheasti onnea, toivoa eikä mielihyvääkään lisännyt.

Kasvulla on myös rajansa, sen tietävät varmasti kaikki poliittista visiota rakentavat. Rajoja asettavat käytössä olevat luonnon resurssit ja ympäristön kestävyys suurten teollisten prosessien käynnistyessä. Maailma on täynnä kansallisia ja paikallisia talvivaaroja – ne kaikki ovat syntyneet toivossa saada aikaan kasvua, työpaikkoja ja hyvinvointia. Oman rajoituksensa – ja tähän viittaa myös Labourin puheenjohtaja Ed Millband - muodostaa globaaleiden markkinoiden ja vapaan, lähes rajoittamatoman kilpailun varaan rakentuva, hengeltään uusliberalistinen talousjärjestelmä. Vaikka tässä yhteydessä hyvinvoinnista puhutaankin, yritys- ja pankkimaailman ehdoilla toimiva talousjärjestelmä on täynnä porsaanreikiä. Yhteisen hyvinvoinnin kannalta on kysymys tehottomasta, seulamaisesta järjestelmästä joka hyvien tarkoitusperien osalta vuotaa enemmän kuin mitä se antaa. Yritysten kasvun varaan rakennettu hyvinvointi on arvoperusteineen vahvasti Kokoomksen, Keskustan ja ymmärtääkseni myös perussuomalaisten ohjelmallinen tavoite. En oikein usko sosialidemokraatisen profiilin menestymiseen tässä seurassa.

Ei kasvua kannata kuitenkaan heittää menemään, onhan kysymys paitsi työpaikoista myös toistaiseksi tyydyttämättömistä tarpeista. Niitä löytyy pilvin pimein tavallisten ihmisten arjesta ja siinä pärjäämisestä. Kysymys ei ole ylellisyystuotteista, vaan tarvittavista palveluista, niiden kohtuuhintaisesta tuottamisesta, saatavuudesta, elämän laadun parantamisesta. Sosialidemokraattien projektina on jo yli vuosisadan ollut kasvun aikaansaaminen yhteisellä sektorilla. Sen kansanvaltainen hallintotapa muodostaa myös jyrkän vastakohdan säälimättömälle ja varkaan logiikalla toimivalle globaalille rakenteelle, joka toimii jo nyt kaukana demokraaattisten prosessien ulottumattomissa.

Yhteinen sektori tarkoittaa voimavarojen kartuttamista, välittömästi hyvinvointia tuottavia palveluja, järkeviä ja tarpeellisia – viime kädessä yhteisesti päätettyjä – työpaikkoja. Olen myös taipuvainen uskomaan että yhteisen säästämisen kautta saatava hyvinvoinnin kasvu poikii reaalitalouteen pohjautuvia mahdollisuuksia myös yrittäjille.

Samaan hengenvetoon tässä on kyllä myös todettava, että sosialidemokratia on osoittautunut omassa leipälajissaan, yhteisen hyvinvoinnin resurssoinnissa ja yhteisen sektorin kasvattamisesa tarpeiden mukaisiin mittoihin aika avuttomaksi ja saamattomaksi. Tarkoitan laajaan hyvinvointia tukevan kansalaismielipiteen perustuvia uusia rahoitusinstrumentteja. Se mikä myös rapauttaa sosialidemokratian luottamusta Euroopan Unioniin, on yhteismarkkinoiden talous- ja finanssipolitiikan yksipuolinen painottuminen yritysten ja pankkimaailman kautta tapahtuvaan elvytykseen.

Siinä Jungner saattaa olla oikeassa puhuessaan yleisellä tasolla kasvun puolesta että peli hyvinvoinnin pelastamiseksi yhteisin sektorin välinein on jo menetetty. Joten lienee parempi ulvoa susien mukana ja koettaa saada edes jotakin aikaan.

Kahenlaista ilimoo – ja varkaan logiikka? ”Jokaisella varkaalla on omat työkalunsa” - tällaista ilmaisua on aika-ajoin viljelty myös järjestöelämässä taustalla aina vaanivan ahneuden anarkian uhatessa demokratian varaan rakennettuja yhteisöjä ja instituutioita.