Talous uhkatekijänä

Työväenliikkeen arvoperusta ja sen keskeinen fenomenologia -  siis se muoto jona asiat meille ilmenevät - ei  ole ensisijaisesti taloudellinen vaan sosiaalipsykologinen kategoria. Elämän materiaalinen perusta - siis talous ja sen myötä syntynyt historia ja kulttuuri - ilmenevät meille tietyssä järjestyksessä, jota tämä arvoperusta pyrkii kääntämään toisenlaiseksi, itseasiassa vastakohdakseen. Kysymys on ihmisen ja autoriteetin välisestä suhteesta.

Tämä asia on taas aiheellista ottaa puheeksi, kun näyttää siltä että työväenliikkeen arvoperusta on jäämässä unohduksiin. Kuvitellaan että työväenliike on tehtävänsä täyttänyt, kun aineellinen hätä on päällisin puolin saatu työnnettyä taka-alalle - poistunuthan sekään ei ole vielä alkuunkaan.

Yhteiskunnan taloudellinen perusta on sellaisenaan lähes tekninen, sosiaaliseen organisaatioon liittyvä rakenne. Sillä ei sellaisenaan ole eettisiä tai moraalisia ominaisuuksia. Raha ei erota hyvää pahasta eikä rosvoa hyväntekijästä. Se ei tarkoita etteikö rahalla olisi vaikutusvaltaa ja voimaa vaihdon välineenä ja arvon mittaajana.

Talousuutisten lukeminen uutisten yhteydessä ja taloudesta käytävä keskustelu ei sinällään paljasta paljoakaan siitä arvopohjasta, jolla keskustelua taloudesta käydään. Vasta kun katsotaan millaisia rakenteita ja sosiaalisia suhteita harjoitettavalla talouspolitiikalla saadaan aikaan, astuu arvottava ulottuvuus mukaan.

Kun omistamisesta, omaisuudesta ja saavutetuista eduista ja asemista halutaan pitää kiinni, ollaankin jo siirtymässä taloudellisesta perusrakenteesta arvottavan ja sosiaalipsykologiaa sisältävän ulottuvuuden puolelle. Keskeinen perussanoma kuuluu: suhteessa omistamiseen ihmiset ovat eriarvoisia ja tulevat sellaisina aina pysymäänkin. "Köyhät ovat meillä aina keskuudessamme, mutta minua teillä ei aina ole" (Matteuksen evankeliumi 26.11) ilmaisee selvästi sen, että talous sellaisenaan ei poista köyhyyttä eikä edes kasvu muuta tätä tilannetta, ellei arvottavaa tekijää ole tilanteeseen vaikuttamassa.

Työväenliikkeen arvoperintö halusi kääntää vaikuttamisen ja hallinnon rakenteet ylösalaisin, päälaelleen. Raha, talous ja valta eivät kuulu muutamille harvoille, jotka ovat onnistuneet nousemaan vaikuttamisen hierarkioiden huipulle. Yksinvaltaisten rakenteiden sijalle halutaan demokratiaa, kansanvaltaa, humanismia.  Jos halutaan rakentaa kaikkia koskevaa hyvinvointivaltiota ja arvokasta elämää, juuri talouden rakenteisiin tarvitaan muutoksia. Rakenteiden takana on kuitenkin omistamiseen ja hamuamiseen perustuva kulttuuri, joka vähät välittää kokonaisuudesta.

Luonteenpiirteenä omistaminen ja hamuaminen on pysyvää sorttia;  omistamisen ja hamuamisen oikeus on kuin kiveenhakattu periaate, jonka yli ei kävellä. Taloudellinen valta sellaisenaan antaa tähän runsain mitoin mahdollisuuksia alkaen palkitsemisesta ja jatkuen aina väkivaltaan ja tuhoamiseen saakka. Olennaista on se yhteiskunnallinen luonteenpiirteistö joka omistamiseen, hamuamiseen ja etuoikeuksista kiinnipitämiseen liittyy.

Euroopan Unionin talous- ja finanssikriisi on yksi ilmaus siitä, että taloudellista vallankäyttöä ei ole osattu pitää uhkatekijänä. Uskottiin liian pitkään, että "raha tulee rahan luo". Valtiot läksivät uhkapeliin mukaan takaamaan yritysten taivaisiin ulottuvia visoita. Yritysvastuut ja yhteiskuntavastuut menivät suloisesti sekaisin. Voitot yksityistettiin veroparatiiseihin ja sellaisiksi luokiteltaviin pankkeihin. Vastuu sosialisoitiin, siis vastuu mielikuvituksen rajoja koettelevista odotusarvoista.

Jos velkakriisi onnistutaan nykykeinoilla voittamaan, sanoma on myös käynyt selväksi: eurooppalaiset kansat ovat valmiita rahoittamaan muutamien etuoikeutettujen finanssiunelmat reaalisella työllä, omasta selkänahastaan ja tyytymään entistä vähempään oman terveytensä, hyvinvointinsa ja tulevaisuutensa kustannuksella. 

Kahenlaista ilimoo...

Sisäsuomalainen ilmaisu ilmoista ei viittaa niinkään säähän kuin erilaisiin mielipideilmastoihin joita missä hyvänsä yhteisössä saattaa esiintyä. Politiikka ei tee tässä suhteessa poikkeusta, ei sosialidemokratiakaan. Tällainen kysymys on kaikkia koskevan hyvinvoinnin saavutettavuus. Eipä taida mennä päivääkään, ettei ainakin kahta keskeistä vaihtoehtoa on tarjolla. Viimeksi perjantain 8.11. 2013 Uutispäivä Demarissa Mikael Jungner esitti lyhyesti ja ytimekkäästi taloudellisen kasvun siksi ainoaksi oikeaksi ratkaisumalliksi. Samassa lehdessä Eeva Lennon raportoi Lontoosta Labourin puheenjohtajan Ed Millbandin epäilystä tässä suhteessa ja vaihtoehtoisista esityksistä Labourin politiikaksi.

Kasvun varaan pohjautuva pyrkimys tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja yhteiseen hyvinvointiin ei tietenkään ole mikään uusi asia. Sosialidemokraattien - erityisesti Väinö Leskisen – esiinnostama teollistamisvaatimus ja valtion keskeinen rooli uuden teollisuuden luomisessa 1950-luvun Suiomessa juontavat juurensa tästä samasta lähteestä. Teollistamispolitiikassa onnistuttiin, Fortum, Finnair, Neste ja monet muut valtiojohtoiset yritykset ovat tämän politiikan hedelmiä. Teollisuuden mukana saatiin työpaikkoja, verotuloja ja ennenpitkää 1970-luvuta alkaen tähän pohjautuvaa hyvinvointia. Näiden yritysten yksityistäminen ja kaupallistaminen markkinaliberalismin mallien mukaan ei ole kauheasti onnea, toivoa eikä mielihyvääkään lisännyt.

Kasvulla on myös rajansa, sen tietävät varmasti kaikki poliittista visiota rakentavat. Rajoja asettavat käytössä olevat luonnon resurssit ja ympäristön kestävyys suurten teollisten prosessien käynnistyessä. Maailma on täynnä kansallisia ja paikallisia talvivaaroja – ne kaikki ovat syntyneet toivossa saada aikaan kasvua, työpaikkoja ja hyvinvointia. Oman rajoituksensa – ja tähän viittaa myös Labourin puheenjohtaja Ed Millband - muodostaa globaaleiden markkinoiden ja vapaan, lähes rajoittamatoman kilpailun varaan rakentuva, hengeltään uusliberalistinen talousjärjestelmä. Vaikka tässä yhteydessä hyvinvoinnista puhutaankin, yritys- ja pankkimaailman ehdoilla toimiva talousjärjestelmä on täynnä porsaanreikiä. Yhteisen hyvinvoinnin kannalta on kysymys tehottomasta, seulamaisesta järjestelmästä joka hyvien tarkoitusperien osalta vuotaa enemmän kuin mitä se antaa. Yritysten kasvun varaan rakennettu hyvinvointi on arvoperusteineen vahvasti Kokoomksen, Keskustan ja ymmärtääkseni myös perussuomalaisten ohjelmallinen tavoite. En oikein usko sosialidemokraatisen profiilin menestymiseen tässä seurassa.

Ei kasvua kannata kuitenkaan heittää menemään, onhan kysymys paitsi työpaikoista myös toistaiseksi tyydyttämättömistä tarpeista. Niitä löytyy pilvin pimein tavallisten ihmisten arjesta ja siinä pärjäämisestä. Kysymys ei ole ylellisyystuotteista, vaan tarvittavista palveluista, niiden kohtuuhintaisesta tuottamisesta, saatavuudesta, elämän laadun parantamisesta. Sosialidemokraattien projektina on jo yli vuosisadan ollut kasvun aikaansaaminen yhteisellä sektorilla. Sen kansanvaltainen hallintotapa muodostaa myös jyrkän vastakohdan säälimättömälle ja varkaan logiikalla toimivalle globaalille rakenteelle, joka toimii jo nyt kaukana demokraaattisten prosessien ulottumattomissa.

Yhteinen sektori tarkoittaa voimavarojen kartuttamista, välittömästi hyvinvointia tuottavia palveluja, järkeviä ja tarpeellisia – viime kädessä yhteisesti päätettyjä – työpaikkoja. Olen myös taipuvainen uskomaan että yhteisen säästämisen kautta saatava hyvinvoinnin kasvu poikii reaalitalouteen pohjautuvia mahdollisuuksia myös yrittäjille.

Samaan hengenvetoon tässä on kyllä myös todettava, että sosialidemokratia on osoittautunut omassa leipälajissaan, yhteisen hyvinvoinnin resurssoinnissa ja yhteisen sektorin kasvattamisesa tarpeiden mukaisiin mittoihin aika avuttomaksi ja saamattomaksi. Tarkoitan laajaan hyvinvointia tukevan kansalaismielipiteen perustuvia uusia rahoitusinstrumentteja. Se mikä myös rapauttaa sosialidemokratian luottamusta Euroopan Unioniin, on yhteismarkkinoiden talous- ja finanssipolitiikan yksipuolinen painottuminen yritysten ja pankkimaailman kautta tapahtuvaan elvytykseen.

Siinä Jungner saattaa olla oikeassa puhuessaan yleisellä tasolla kasvun puolesta että peli hyvinvoinnin pelastamiseksi yhteisin sektorin välinein on jo menetetty. Joten lienee parempi ulvoa susien mukana ja koettaa saada edes jotakin aikaan.

Kahenlaista ilimoo – ja varkaan logiikka? ”Jokaisella varkaalla on omat työkalunsa” - tällaista ilmaisua on aika-ajoin viljelty myös järjestöelämässä taustalla aina vaanivan ahneuden anarkian uhatessa demokratian varaan rakennettuja yhteisöjä ja instituutioita.

Irti tulopolitiikasta

Otsikon sanonta palauttaa mieleen 1980-luvun ja Kommunistisen Puolueen vähemmistösiiven senaikaiset lentävät lauseet. Kysymys oli silloinkin  kasvusta ja palkanmuodostuksesta. Oli alettu puhua työyhteisöistä ja niiden kehittämisestä yhteisenä projektina työnantajien ja työntekijöiden kesken. Korostettiin samassa veneessä olemista. Sanottiin myös että uusia työpaikkoja ja palkanmaksuvaraa saadaan kasvun kautta. Taustalla oli Kekkosen lanseeraama kansallinen hätätila työttömyyden kasvun vuoksi.

Mikä siis neuvoksi? Puhuttiin tulopolitiikasta, jonka tuli perustua palkanmaksuvaraan ja yritysten kasvun mahdollistamiseen. Oli alettu puhua myös jakopolitiikasta - ratkaisuja työttömyyden poistamiseksi, työpaikkojen luomiseksi oli saatava nopeammin kuin taloudellisen kasvu ja sen epämääräiseen tulevaisuuteen ulottuva  odottelu tarkoitti. Kasvua sitten tulikin - yli kymmenen vuoden viiveellä. Syntyi työpaikkojakin, mutta 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun työttömistä kasvoi taas kerran elämään pettyneiden ja ennenaikaisesti kuolevien sukupolvi.

Tulopolitiikasta  vaativat siis taistolaiset. Taktiikkana ammattiyhdistysliikkeessä näillä oli ollut aina muutamaa prosenttiyksikköä kovemmat palkankorotusvaatimukset kuin mitä ammattiliittojen yleensä sosialidemokraattinen johto vaati. Tavoiteltiin vallankumouksellista tilannetta, johon palkkaerojen kasvu, työttömyys ja niiden mukana seuraava  taloudellinen kurjistuminen väistämättä johtaisi. Tulopolitiikka merkitsi luokkasopuilua josta ei hyvä seuraisi. Kun lähtee herrojen kanssa marjaan, niin siinä menevät niin marjat kuin ropposetkin - näin sanonta kuului.

Toisenlaistakin irtautumista pelkästä tulopolitiikasta voitiin tietenkin ajatella. Sosialidemokraattien politiikka oli koko sodanjälkeisen ajan lähtenyt paitsi teollistamisesta, myös hyvinvointivaltion perustan laskemisesta ns. julkisella säästämisellä, mikä tarkoitti yhteisten voimavarojen kasvattamista. Oli ajateltavissa että voitaisiin luoda rahastoja eläkerahastojen malliin, joita varoja käytettäisiin kasvussa olevan julkisen sektorin tarpeisiin.

Ruotsissa oli jo 1970-luvulla kehitetty ajatus palkansaajarahastoista, joka toimintamekanismina osoittautui niin vahvaksi että se kaiketi siitä syystä piti lopettaa. Valta yksityisomistukseen perustuvissa yrityksissä olisi suhteellisen nopeaa vauhtia valunut palkansaajarahastojen omistuksen kautta työntekijäpuolelle ja näiden ammattiliitoille. Tällaista "sosialismia" ei Ruotsiin edes johtavat sosialidemokraatit halunneet.  Sosialidemokraatit halusivat verotuksen  kautta vahvistaa kansankotiaan, josta muodostui sitten vahva malli kansanvaltaiselle, pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle.

Hyvinvointivaltio ei perustunut ainoastaan kasvuun, jota vauhditti Ruotsissa vahva maahanmuuttoliike. Suomestakin siirryttiin sadoin tuhansin Ruotsiin töihin ja työtä siellä riitti. Mutta samalla maksettiin veroja ja kasvatettiin nopeaa vauhtia ruotsalaista hyvinvointimallia. Lisääntyvä yhdenvertaisuus - ökad jämlikhet - se oli Olof Palmen ajan yksi suuria tunnuksia poliittisen tahdon ilmauksena. Politiikka oli tahdon asia - politik är att vilja - tämänkin sanonta muistuttaa meitä 1960-80 -lukujen sosialidemokraattien taistelusta ja tahdonvoimasta tasa-arvoisemman yhteiskunnan luomisessa.

Haluan täsä korostaa, että kasvun ja tulopolitiikan rinnalla myös jakopolitiikka ja yhteisen kakun kasvattaminen ovat tärkeitä ja välttämättömiä. Sitä kautta luodaan uusia työpaikkoja ja vastataan niihin polttaviin tarpeisiin joita edelleenkin on ja joihin juuri vahvan  valtiokoneiston oletetaan vastaavan. Tämä tehtävä ei ole karannut minnekään, se on periaatteessa jatkuvasti vaihtoehtona odottamassa. Siksi uusia rahoitusinstrumentteja yhteisen sektorin palvelujen varmistamiseksi tarvitaan tässä - juuri tässä - ajassa.

Pelkkä tulopolitiikka, jota nykyään toteutetaan yritysten ja pankkien ehdoilla ja yhteisen sektorin mahdollisuuksia laiminlyöden, johtaa lisääntyvään eriarvoisuuteen ja riistoon. Tässä suhteessa - konservatiivisen hegemonian ylivoimaisella sanelulla -  Eurooppa ja Suomi sen mukana on ottanut askelia taaksepäin.

Kysymys on suunnasta

Aamu alkaa lehden lukemisella. Meidän perheessä on luettu sosialidemokraattien pää-äänenkannattajaa jo kuutisenkymmentä vuotta; sosialidemokraattista lehteä luettiin kotonani lapsuudessa sitä ennenkin - se oli Jyväskylässä ilmestyvä “Työn voima”. Työn voima? Sitä teemaa puntaroi tämänkin päivän lehti, monestakin suunnasta.

Esa Suominen, asunto- ja viestintäministerin tämänhetkinen erityisavustaja kirjoittaa otsikolla “Takuulla työhön” . Kirjoittaja näkee kasvavan työttömyyden keskellä tarjolla olevien työpaikkojen ja tarvittavan työn välisen epäsuhdan:”...työvoimaa on tarjolla yli viisinkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden, ja luvut kehittyvät kumpikin tahoillaan väärään suuntaan.”  Mikä siis neuvoksi?

“Talouspolitiikassa tulisi keskittyä luomaan mahdollisimman laajalle yhteiskuntaan leviävää kulutuskysyntää. Tätä voitaisiin toteuttaa julkisen sektorin investointipolitiikalla jolla rakennettaisiin tulevan kasvun edellytyksiä ja työllistettäisiin suoraan ihmisiä. Mutta myös luomalla aktiivisesti työtä, viime kädessä valtion tai kunnan laskuun.” Kursivointi on tässä kirjoittajan tekemää huomiontia.

Samassa lehdessä kansanedustaja Johannes Koskinen haluaisi edistää työllisyyttä ja kasvua viennin rahoituksella. “Tarvitaan täsmäiskuja vauhdittamaan yritysten ja viennin kasvua. Syksyn lisätalousarviossa ja syksyn rakennepoliittisessa kannanotossa lyötiin alkutahteja. Lisäksi pienille ja keskisuurille yrityksille halutaan raivata uutta reittiä kasvun ja investointien rahoitukseen pk-yritysten joukkovelkakirjalainoilla, joita valtion erityisrahoitusyhtiö Finnvera voisi merkitä.” Koskinen antaa ymmärtää että Finnveran rahoituitusmahdollisuudet tulisi moninkertaistaa Ruotsin ja Saksan malliin yirysten kasvun mahdollistamiseksi, viennin edistämiseksi ja tätä kautta syntyvän työn ja toimeentulon varmistamiseksi kansalaisille.

Kolmannen näkökulman tarjoaa projektitutkija Antti Alaja Kalevi Sorsa -säätiöstä raportoidessaan Ruotsin demareiden tekemää aloitetta “globaalista luokkakompromissista”. Tätä ajatusta on tuotu esille vastikään Leipzigissä Saksan Sosialidemokraattisen puolueen 150-vuotisjuhlien yhteydessä perustetun “Progressive Alliancen” nimissä, joka on laaja aatteellinesti löyhähkö yhtyeenliittymä. Kirjoituksen mukaan se näyttää syntyneen tyytymättömyyden osoituksena nykyistä Sosialistista Internationaalia ja sen johtotapaa vastaan. Taustalla näyttäisi olevan muutakin: työn ja pääoman välisestä sovittamattomasta ristiriidasta olisi siirryttävä globaaliin luokkakompromissiin. Sen kehittelijänä on ruotsalainen työväenliikkeen ajatuspaja (Arbetarrörelssens tankesmedja) ja sen alaisuudessa julkaistu Monika Arvidsonin työpaperi “globaalista luokkakompromissista, joka rakentuisi vapaan ja reilun kaupan, laajalti jakautuvan vaurauden ja reilun työn periaatteiden varaan.. Taloudellinen kilpailu ei saa johtaa tilanteeseen, jossa kansantaloudet pyrkivät kilpailemaan entistä alemmilla työehdoilla ja verotuksella. --- Arvidsonin ajattelussa lähdetään liikkeelle  siitä, että eri intressiryhmien tulisi ymmärtää yhteistyön ja konseksuksen edut.” Ruotsalainen sosialidemokratia SAP:n puheenjohtajan  Stefan Lövenin johdolla antaa kuulemma tukensa tälle ajattelulle.

Onko sosialidemokratian arvospektri tullut avattua tässä kokonaisuudessaan? Jo kauan sitten kuolleen Työn Voiman nimen takana on suuri ajatus työstä ja toiminnasta ihmisen omaehtoisuuden, toimeentulon ja hyvinvoinnin lähteenä. Veljeyden ja tasa-arvon tulisi palvella tätä työväenliikkeen arvoperinnön ajatonta, humanistista ja syvästi radikaalia lähtökohtaa. Onnistuuko se jatkuvaan kasvuun, uusien yritysten tuotteiden, lisääntyvän kulutuksen ja kovan kansainvälisen kilpailun  asettamien ehtojen kautta? Vai onko jo tällä sukupolvella, tässä ja nyt oikeus vaatia osuutta kakusta itselleen? Vai onko vielä tämänklin sukupolven uhrauduttava tulevaisuudelle yritysten kasvun ja luokkakompromissin nimissä? Onko kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio jo kasvanut mittoihin, joiden yli ei voida mennä? Vai onko niin kuten Suominen sanoo, että on päästävä takuulla töihin ja että sen tulee tapahtua aikailematta ja julkisen sektorin kautta laajentamalla voimakkaasti työn tarjontaa?

Tässä ollaan edelleen sillä vedenjakajalla, josta on käyty keskustelua jo siitä saakka, kun työllisyyskehitys alkoi heikentyä, hätätilahallituksia perustettiin ja alettiin keskustella täystyöllisyydestä joko kasvun kautta tai erilaisista takuun muodoista palkan, toimeentulon ja hyvinvoinnin turvaamiseksi. Parin sukupolven aikana kurjuuteen vajonneet ovat jo kuolleet, vieläkö tarvitaan pari sukupolvea lisää? Vai onko oikeus ihmisyyteen  vasta ikuisuudessa toteutuva odotusarvo?

Vai onko niin - kuten Sosialistisen Internationaalin ja Progressive Alliancen välisestä jännitteestä käy ilmi -  että on syntynyt työelämään littyvän strategian suhteen kaksi erilaista, lyhyen aikavälin tavoitteissa erilaista ja toisiaan vastaan politiikassa kilpailevaa sosialidemokraattista suuntaa?

Vastuunotosta ja vastuullisuudesta

Olen usein kuvannut demokratiaa elämäntapana kasvuprosessina, joka alkaa yhteisössä, yhteisöön kiinnittymisestä, yhteistoiminnan oppimisena, aktivoitumisena toimintaan ja vihdoin vastuunottona tehtävistä, yhteisistä asioista. Se missä yhteisöön kasvetaan, saattaa paikkana ja tehtävänä vaihdella suurestikin, alkaen jostakin tehtäväalueesta yhteisön käytännön toiminnassa, kahvinkeitosta, ovien avaamisesta ja sulkemisesta, paikkojen siistimisestä, järjestön hallinnollisten tehtävien suorittamisesta. Se voi suuntautua myös vastuunottoon yhteisistä asioista suuremmissa rakenteissa, järjestöjen yhteistoimintaelimissä, yhteiskunnallisissa tehtävissä lautakunnissa, valtuustossa tai kaupunginhallituksessa. Se voi myös johtaa vastuunottoon jopa valtakunnan, Euroopan Unionin, kansainvälisen yhteisön tai pohjoismaisen yhteistyön piirissä.

Uskoisin että lähes jokaisen kohdalle tulee tilanteita, joissa ehdotetaan ottamaan vastuuta jostakin tehtävästä. Meile on tuttu myös se tavanomainen reaktio jossa vastuunotosta kieltäydytään ja jopa kartetaan sellaisia tilanteita, joissa sitä vastuuta voisi tulla. Yhdistyksen syyskokous on yksi tällainen paikka. En kokisi tällaista reaktiota pelkästään kielteiseksi, sillä tämän paniikinomaisen reaktion takana on usein ihan tervejärkinen ja jopa realistinen olettamus siitä ettei maqhdollisesti selviä asetetusta tehtävästä. Heikko yhteisöllinen osallistuminen, järjestöjen vähäverisyys ja nuukahtaminen eivät suo mahdollisuuksia siihen kiihottavaan ja elämää täynnä olevaan kasvuprosessiin jota yhteisöissä voi kuitenkin edelleen tapahtua.

Vastuullisuuden periaate ei kuitenkaan rajoitu pelkästään tilanteeseen, jossa vastuuta on tarjolla ja jossa sitä otetaan ja kannetaan. Vastuullisuuden periaate liittyy olennaisena osana jokaisen ihmisen elämään ja toimintaan ihmisenä ja kansalaisena.

Vastuullisuus omassa elämässä on aktiivisuutta.  Se liittyy ihan tavanomaisiin, yksittäisiin tehtäviin ja projekteihin. Suorita tehtävä kokonaisuudessaan loppuun! Lue kirja jonka olet aloittanut! Toteuta aloittamasi tehtävä täysin ja tarkasta että olet toiminut siinä hengessä jolla projektisi tai tehtäväsi aloitit! Tässä yhteydessä voi puhua myös suomalaisesta sisusta ja menemisestä vaikka läpi harmaan kiven. Vaikka sitkeys ja päättäväisyys avautuvatkin parhaiten ymmärtämisen ja perusteellisen havainnoinnin kautta, ne voidaan nähdä myös vastuullisen ajattelun, tuntemisen ja toiminnan suomalaisena perinteenä.

Kyvyttömyys aktiivisuuteen on pohjimmiltaan yksi niitä suuria syitä, jotka horjuttavat henkistä terveyttämme. Jo ajatus siitä että päivä meni ilman että olit hyödyksi sen enempää itsellesi kuin muillekaan ei tee sinua onnelliseksi. Ole tässä suhteessa hereillä ja valppaana: valpas olemisen tila on se josta eheä ja aito aktiivisuus kasvaa. Opi tarkkailemaan tapaasi elää, pidä vaikka pientä päiväkirjaa.

Jos et tunne itseäsi vastuulliseksi siihen mitä ympärilläsi tai maailmassa tapahtuu, et ole ehdollistanut itseäsi oman aikasi tapahtumiin. Kun päätät ottaa vastuuta, eheytesi kasvaa suunnattomasti. Voit olla eri mieltä maailman kanssa ja ilmaista periaatteellisen kantansa ilman että kehität lakeja jai hyviä tapoja rikkovaa vastarintaa. Edes vapauden riisto tai syrjäyttäminen eivät vähimmässäkään määrin lannista vastuullisuuttasi - se saattaa  jopa kasvaa vankilassa, kuten Nelson Mandelan tapauksessa näyttää käyneen.

Vastuu ei rajoitu maantieteellisesti vain omaan toimintaympäristöön työssä, kotona tai vapaa-aikana. Se ei rajoitu myöskään pelkästään omaan kyläyhteisöön, paikkakuntaan tai työssäkäyntialueeseen. Järjestöelämämme rakenteet ovat usein sidottuja paikallisuuteen, mutta vastuullinen elämänasenne ulottuu koko maailmaan, globaalille, planetaariselle tasolle. Sitä vastuuta ei voi kokonaan koskaan delegoida poliittisille päättäjille, maailmanlaajuisille yhteisöille eikä kansainvälisille. suuryrityksille. Vastuullinen toiminta alkaa yksilöstä ja kasvaa siitä kosmiseksi ulottuvuudeksi sekä suhteessa makroilmiöihin että mikromaailmaan.

Vastuullisena ihmisenä kasvat työssäsi paremmaksi ammattilaiseksi. Ajatuksesi eheytyvät ja toimintasi - kaikki toimesi - muuttuvat aidoiksi. Vastuullisuus selventää ajatusmaailmaasi ja toimintaasi. Se tekee Sinut aktiiviseksi ja eheäksi.

Sellainen poliittinen liike joka ottaa vastuunoton ja vastuullisuuden vakavasti, ei joudu koskaan - ei oppositiossakaan - passiivisuuden tai toimettomuuden tilaan. Vastuullinen toiminta löytää aina ilmenemismuotoja ja se vaikuttaa aina, jopa kurjimmissakin olosuhteissa. Vastuullisesti ilmaissuissa sanoissa, ajatuksissa ja tunteissa on tavanomaisuuden rajat ylittävää voimaa. Vastuullinen toiminta on vastustamatonta aktiivisuutta joka on taipuvaista muuttumaan todellisuudeksi kaikissa olosuhteissa.

Onko esimerkkejä tuollaisista ihmisistä? Otaksun sosialidemokraattien keskuudessa vastuullisten hahmojen nousseen historiallisestikin merkittäviksi persooniksi. Isäni kunnioitti Väinö Tanneria tunteisiin saakka ulottuvalla vakavuudella. Rafael Paasio nousi tällaiseksi hahmoksi 1950-70-lukujen ankarissa poliittisissa taistoissa ja hyvinvointivaltion perustan laskemisessa. Yrjö Kallinen käytti vastuullisuudesta ilmaisua totuudellisuus. Hän sopii mielestäni erinomaisesti esimerkiksi vastuullisesta, aktiivisesta, kaikki rajat ylittävästä vastuuseen ja toimintaan heräämisestä.

Energiakäänne

Päivän uutiset kertovat Fukushiman alueen pohjavesien ja alueen merivesien radioaktiivisen saastumisen pahenemisesta. Tuosta Japanin alueesta on tullut Tshernobylin jälkeen toinen atomivoiman kirouksen mustanpuhuva ruttopesäke. Tulevaisuuden ennustamiseen riittää suomalainen sananlasku: ei kaksi kolmannetta. Yksi tapaus on traaginen vahinko, toinen yllättävä sattuma - kolmas osoittaisi jo tendenssiä.

Saksa on tehnyt jo toistamiseen päätöksen luopumisesta atomivoimasta ja siirtymisestä uusiutuviin energiamutoihin. Ensimmäisen kerran tuon päätöksen teki sosialidemokraatien ja vihreiden yhteishallitus vuonna 2000. Uudelleen asia nousi esille Fukushiman tuhoisan maanjäristyksen ja sen aiheuttaman atomivoimaloiden tuhoutumisen johdosta. Saksan hallituksen päätöksestä ilmoitettiin 30.5. 2011 ja sen mukaan päätös energiakäänteeestä on lopullinen. Sitä valvomaan on asetettu eettinen komitea. Saksa haluaa tuottaa käyttämänsä energian tulevaisuudessa itse. Ydinvoimasta luovutaan vuoteen 2022 mennessä. Päätös on lopullinen, vaikka maasta löytyy tietenkin paljon voimia jotka pyrkivät diskreditoimaan valitun linjan.

Suomessa ei oikein tunneta saksalaista uusiutuviin energialähteisiin viittaavaa keskustelua eikä myöskään siinä käytettävää sanastoa. Energiewende – energiakäänne on yksi näistä käsitteistä. Se ei tarkoita ainoastaan luopumista (Ausstieg= astua ulos) atomivoiman tuottamisesta, vaan ylipäätään luopumista fossiilisista polttoaineista ja siirtymistä uusiutuviin energialähteisiin. Sunnuntaiaamuna 20.10. 2013 Tv-kanava 3SatinTeleakatemiassa puhuneen professori ja tohtori Claudia Kemfertin mukaan se on sekä teknisesti että taloudellisesti mahdollista.

Kysymys ei siis ole pelkästä atomivoimasta luopumisesta, vaan koko energia-arkkitehtuurin muutoksesta. Energian siirtäminen ja varastointi ovat olleet tähän saakka suuria ongelmia, mutta erityisillä pumppuasemilla ja mm. energian vedyksi nesteyttämisellä  siirtäminen, energian valtaväylien uudenlainen rakentaminen käy mahdolliseksi. Energiakäänne tarkoittaa kuluttajalle paitsi säästämistä, myös osallistumista energiaosuuskuntiin jotka tuottavat myös itse paikallisesti ja alueellisesti älykäällä, virtuaalisesti ohjatulla tavalla käyttämäänsä energiaa. Kysymys on siirtymisestä suurista laitoksista pieniin - tulevaisuuden energialaitos on pikemminkin virtuaalinen verkosto. Samalla keskinäinen energiariippuvuus yhteistyötarpeen johdosta korostuu, miä on uusi tärkeä turvallisuustekijä.

Vanhojen energiamuotojen tuottajat ja laitosten omistajat pitävät tietenkin sitkeästi kiinni omista suurtuotantoon perustuvista rakenteistaan. Saksassa on jopa ruskohiilen varaan rakentuvaa energiatuotantoa rakennettu lisää aivan viime aikoihin. Sähkön pörssihinnalla ja energiakäänteellä ei ole juuri mitään tekemistä keskenään. Kysymyksessä on huikean kova kaupankäynti ja pikemminkin jatkuva yritys pitää vaihtoehtoinen energiantuontanto ja sen jakelu taka-alalla. Jo pelkkä energiakäänteestä puhuminen on ilman muita syitä nostanut sähkön hintaa – sitä voitaisiin vanhoillakin muodoilla, ilman voitontavoittelua jakaa puolta nykyistä halvemnmalla, myös Saksassa.

Vaihtoehtoiset energiamuodot tulevat kalliiksi, sanotaan. Professori Claudia Kemfertin mukaan kokonaistasetta tuotoista ja kuluista ei ole tähän päivään mennessä esitetty ja vertailu on ollut kaupallisten energiayhtiöiden ehdoilla toteutettua.

Atomivoiman kirous liittyy radioaktiivisiin päästöihin, jotka ovat tämän päivän tietojen mukaan saastuttaneet pahoin sekä Fukushiman alueen pohjavesiä että myös merialuetta lähes Suomen kokoisella alueella. Vaikutukset ulottuvat ilmavirtojen kautta ennenpitkää koko maapallolle. Atomijäteongelmaa ei ole Saksassa ratkaistu vielä ollenkaan. Myöskään sitä ei ole otettu huomioon, että uudet energiamuodot paikallisesti ja alueellisesti toteutettuna tuovat huomattavasti lisää työpaikkoja ja mahdollistavat nykyistä edullisemman sähköntuotannon kotitalouksien ja liikenteen, mm sähköautojen tarpeisiin.

Energiakäänteen ongelmana on rahoituksen saaminen investointeihin. Vanhojen enegiamuotojen haltijat eivät ole osoittaneet kiinnostusta näihin investointeihin, niitä on tehty pääasiassa yksityisten kansalaisten ja uusien, vaihtoehtoista, eettisesti korkeampitasoista energiavaihtoehtoa hakevien yritysten varoilla. Keskustelua ja ratkaisuja energiakäänteen suuntaan pyritään tietoisesti diskreditoimaan ja ohjaamaan vanhoihin energiantuotantomuotoihin rakentavien yritysten toimesta.

Kansalaismielipide on kuitenkin Saksassa tainnut kääntyä lopullisesti uusiutuvien energiantuotantomuotojen, siis energiakäänteen suuntaan. Mainittakoon että Saksan Luonnonystävillä on ollut todella merkittävä vaikutus mielipiteenmuodostuksessa energiakäänteen ja atomivoimasta irtautumisen suuntaan. Energiakäänne on sekä teknisesti että taloudellisesti mahdollinen; profesorin mukaan olemme juosseet tätä maratonia vasta ensimmäiset kaksi kilometriä. Vuoden 2050 aikoihin jo 80 % energiatuotannosta tulisi tapahtua uusiutuviin energiamuotoihin pohjautuvilla ratkaisuilla. Jos tämä onnistuu Saksassa, Eruupoan teollisuuden sydämessä, niin sen on onnistuttava myös muualla Euroopassa ja viime kädessä koko maailmassa.

Mitä sanoo Suomi tässä tilanteessa Euroopan Unionin suurimmassa taloudessa menossa olevaan energiakäänteeseen? Meillä rakennetaan ydinvoimaa ja aiotaan – tietenkin - ryhtyä myös rakentamaan tuotantoa atomivoiman varaan. Kun Saksan ratkaisun takana on eettisesti perusteltu lähtökohta, on mitä todennäköisintä että kriittinen suhde atomienergiaan ei koske ainoastaan sillä tuotettua sähköä, vaan myös sillä tuotettuja tavaroita ja palveluksia myös Saksan rajojen ulkopuolella. Kysymys ei ole pikkupolitikoinnista, vaan suuresta, vastuullisesta,  eettisestä käänteestä.Tätä näkökohtaa ei voi olla alleviivaamatta kehitettäessä Suomen energia-arkkitehtuuria.

Puhutaanpas periaatteista

Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelmatyöhön

Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelmaa ollaan taas uudelleenkirjoittamassa. Aika näyttää tätä vaativan, ilman uudistumista liike näyttää irtoavan sekä yhteyksistään kansaan että todennäköisesti myös arvoperintöönsä. Vuosien varrella on syntynyt tabuja jotka muodostavat esteen liikkeen syvimmän ja samalla aidoimman arvoperinteen soveltamiselle. Ne on nyt sivuutettava ja samalla avauduttava selkeään ja avaraan, näkemykselliseen uudistustyöhön.

Suhde kansanvaltaan ja osallistamiseen

”Olla radikaali tarkoittaa menemästä asioiden juuriin. Asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse”. Tämä liikkeen arvoperinnöstä kotoisin oleva lausahdus on edelleenkin ajankohtainen periaateohjelmatyön lähtökohtana. Sosialidemokraattinen liike on kumouksellisella tavalla humanistinen – se nostaa ihmisen, edelleenkin pakonomaisessa aineellisessa ja henkisessä sidonnaisuudessa elävän ihmisen uudelleen keskeiseksi toimijaksi. Muodollinen, vain pinnallisesti toteutettu valtiollinen, parlamentaarinen demokratia ei ole vielä mahdollistanut sellaista ihmisen kuntoutumista ja aktivoitumista jota mm. Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan ohjelmassa kokoontumis- ja järjestäytymisvapaudella, yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla ja vaalioikeudella vuonna 1903 tarkoitettiin. Kansanvallan ja osallistamisen lähtökohdista on ryhdyttävä rakentamaan uutta valtaväylää, jonka rakentamista on resurssoitava samaan tapaan kuin mitä tehdään uusia liikenneväyliä rakennettaessa.

Suhtautuminen työhön ja työelämään

Sosialidemokraattinen käsitys työstä perustuu liikkeen humanistiseen, omaehtoiseen ihmiskäsitykseen. Työssä ei ole kysymys pelkästään leivästä, toimeentulosta, vaan myös ihmisen henkisten voimavarojen toteuttamisesta ja arvokkaasta elämästä. ”Eestä leivän, hengen, kunniamme” on tänään yhä ajankohtaisempaa ja se asettaa käsityksellemme työstä uusia vaatimuksia. Nämä vaatimukset tarkoittavat toimeentulon ohella myös työn vapauttamista lähtökohdiltaan omaehtoiseksi, ihmisen taidoista, tarpeista ja kyvyistä avautuvaksi johdonmukaiseksi pyrkimykseksi. Tässä suhteessa työ on osa kansanvallan, demokratian syvällistä tulkintaa. Tämä lähtökohta on ensisijainen paitsi kasvastuksessa ja koulutuksessa, myös työn ja hyvinvoinnin organisaatiolle asetettavissa vaatimuksissa. Viime kädessä edellytykset ihmisen toiminnalliselle vapautukselle on luotava niissä maantieteellisissä ja etnisissä ja kulttuurisissa olosuhteissa jotka ovat luonteenomaisia ihmiselle ja hänen historialleen. Työn vapauttaminen on siten sosialidemokratian globaali, kansainvälinen tehtävä.

Suhde hyvinvointiin globaalina ulottuvuutena

Kansanvallan, omaehtoisuuden, osallistamisen ja ihmisen toiminnallisen vapauden vaatimukset ovat universaaleja tavoitteita ihmisen subjektiivisiksi oikeuksiksi kaikkialla maailmassa. Ilman niiden toteuttamista omassa maassa ja samanaikaista kansainvälistä pyrkimystä yksilöön ulottuvaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ei voida purkaa kansojen välisiä jännitteitä. Uudelle tasolle nostettu pohjoismainen, kansanvaltainen ja hengeltään avoin hyvinvointivaltio on ehto kansainväliselle, maailmanlaajuiselle onnistumiselle ihmisen vapauttamisessa maailmnassa jossa tekniset edellytykset harmoniaan ja hyvinvointiin ovat jo olemassa..

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan harjoittamisena

Kasvaminen uudelle tasolle vaatii ihmisen heräämistä globaalille, planetaariselle tasolle hyvinvointiajattelussaan. Se tarkoittaa omien voimavarojen tunnistamista, kehittämistä ja kunnioittamista sekä suhteessa itseen että kanssaihmisiin. Tietoteknisen muutoksen rinnalla tarvitaan vahvoja rakenteita jotka varmistavat mahdollisuuden yhteisyyteen, yhteistoimintaan, kasvamiseen kanssakäymiseen, aktivoitumiseen ja kypsään vastuunottoon omasta ajasta ja sen yli sukupolvien ulottuvista rakenteista. Tähän kasvamiseen demokratiaan elämäntapana ja yhteistyön välineenä on yhä paremmin tarjolla tarjolla koko ihmiskunnan kulttuuriperintö, jonka avulla ja tästä alkaen on salvat tieltä särjettävä.