Irti tulopolitiikasta

Otsikon sanonta palauttaa mieleen 1980-luvun ja Kommunistisen Puolueen vähemmistösiiven senaikaiset lentävät lauseet. Kysymys oli silloinkin  kasvusta ja palkanmuodostuksesta. Oli alettu puhua työyhteisöistä ja niiden kehittämisestä yhteisenä projektina työnantajien ja työntekijöiden kesken. Korostettiin samassa veneessä olemista. Sanottiin myös että uusia työpaikkoja ja palkanmaksuvaraa saadaan kasvun kautta. Taustalla oli Kekkosen lanseeraama kansallinen hätätila työttömyyden kasvun vuoksi.

Mikä siis neuvoksi? Puhuttiin tulopolitiikasta, jonka tuli perustua palkanmaksuvaraan ja yritysten kasvun mahdollistamiseen. Oli alettu puhua myös jakopolitiikasta - ratkaisuja työttömyyden poistamiseksi, työpaikkojen luomiseksi oli saatava nopeammin kuin taloudellisen kasvu ja sen epämääräiseen tulevaisuuteen ulottuva  odottelu tarkoitti. Kasvua sitten tulikin - yli kymmenen vuoden viiveellä. Syntyi työpaikkojakin, mutta 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun työttömistä kasvoi taas kerran elämään pettyneiden ja ennenaikaisesti kuolevien sukupolvi.

Tulopolitiikasta  vaativat siis taistolaiset. Taktiikkana ammattiyhdistysliikkeessä näillä oli ollut aina muutamaa prosenttiyksikköä kovemmat palkankorotusvaatimukset kuin mitä ammattiliittojen yleensä sosialidemokraattinen johto vaati. Tavoiteltiin vallankumouksellista tilannetta, johon palkkaerojen kasvu, työttömyys ja niiden mukana seuraava  taloudellinen kurjistuminen väistämättä johtaisi. Tulopolitiikka merkitsi luokkasopuilua josta ei hyvä seuraisi. Kun lähtee herrojen kanssa marjaan, niin siinä menevät niin marjat kuin ropposetkin - näin sanonta kuului.

Toisenlaistakin irtautumista pelkästä tulopolitiikasta voitiin tietenkin ajatella. Sosialidemokraattien politiikka oli koko sodanjälkeisen ajan lähtenyt paitsi teollistamisesta, myös hyvinvointivaltion perustan laskemisesta ns. julkisella säästämisellä, mikä tarkoitti yhteisten voimavarojen kasvattamista. Oli ajateltavissa että voitaisiin luoda rahastoja eläkerahastojen malliin, joita varoja käytettäisiin kasvussa olevan julkisen sektorin tarpeisiin.

Ruotsissa oli jo 1970-luvulla kehitetty ajatus palkansaajarahastoista, joka toimintamekanismina osoittautui niin vahvaksi että se kaiketi siitä syystä piti lopettaa. Valta yksityisomistukseen perustuvissa yrityksissä olisi suhteellisen nopeaa vauhtia valunut palkansaajarahastojen omistuksen kautta työntekijäpuolelle ja näiden ammattiliitoille. Tällaista "sosialismia" ei Ruotsiin edes johtavat sosialidemokraatit halunneet.  Sosialidemokraatit halusivat verotuksen  kautta vahvistaa kansankotiaan, josta muodostui sitten vahva malli kansanvaltaiselle, pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle.

Hyvinvointivaltio ei perustunut ainoastaan kasvuun, jota vauhditti Ruotsissa vahva maahanmuuttoliike. Suomestakin siirryttiin sadoin tuhansin Ruotsiin töihin ja työtä siellä riitti. Mutta samalla maksettiin veroja ja kasvatettiin nopeaa vauhtia ruotsalaista hyvinvointimallia. Lisääntyvä yhdenvertaisuus - ökad jämlikhet - se oli Olof Palmen ajan yksi suuria tunnuksia poliittisen tahdon ilmauksena. Politiikka oli tahdon asia - politik är att vilja - tämänkin sanonta muistuttaa meitä 1960-80 -lukujen sosialidemokraattien taistelusta ja tahdonvoimasta tasa-arvoisemman yhteiskunnan luomisessa.

Haluan täsä korostaa, että kasvun ja tulopolitiikan rinnalla myös jakopolitiikka ja yhteisen kakun kasvattaminen ovat tärkeitä ja välttämättömiä. Sitä kautta luodaan uusia työpaikkoja ja vastataan niihin polttaviin tarpeisiin joita edelleenkin on ja joihin juuri vahvan  valtiokoneiston oletetaan vastaavan. Tämä tehtävä ei ole karannut minnekään, se on periaatteessa jatkuvasti vaihtoehtona odottamassa. Siksi uusia rahoitusinstrumentteja yhteisen sektorin palvelujen varmistamiseksi tarvitaan tässä - juuri tässä - ajassa.

Pelkkä tulopolitiikka, jota nykyään toteutetaan yritysten ja pankkien ehdoilla ja yhteisen sektorin mahdollisuuksia laiminlyöden, johtaa lisääntyvään eriarvoisuuteen ja riistoon. Tässä suhteessa - konservatiivisen hegemonian ylivoimaisella sanelulla -  Eurooppa ja Suomi sen mukana on ottanut askelia taaksepäin.

Kysymys on suunnasta

Aamu alkaa lehden lukemisella. Meidän perheessä on luettu sosialidemokraattien pää-äänenkannattajaa jo kuutisenkymmentä vuotta; sosialidemokraattista lehteä luettiin kotonani lapsuudessa sitä ennenkin - se oli Jyväskylässä ilmestyvä “Työn voima”. Työn voima? Sitä teemaa puntaroi tämänkin päivän lehti, monestakin suunnasta.

Esa Suominen, asunto- ja viestintäministerin tämänhetkinen erityisavustaja kirjoittaa otsikolla “Takuulla työhön” . Kirjoittaja näkee kasvavan työttömyyden keskellä tarjolla olevien työpaikkojen ja tarvittavan työn välisen epäsuhdan:”...työvoimaa on tarjolla yli viisinkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden, ja luvut kehittyvät kumpikin tahoillaan väärään suuntaan.”  Mikä siis neuvoksi?

“Talouspolitiikassa tulisi keskittyä luomaan mahdollisimman laajalle yhteiskuntaan leviävää kulutuskysyntää. Tätä voitaisiin toteuttaa julkisen sektorin investointipolitiikalla jolla rakennettaisiin tulevan kasvun edellytyksiä ja työllistettäisiin suoraan ihmisiä. Mutta myös luomalla aktiivisesti työtä, viime kädessä valtion tai kunnan laskuun.” Kursivointi on tässä kirjoittajan tekemää huomiontia.

Samassa lehdessä kansanedustaja Johannes Koskinen haluaisi edistää työllisyyttä ja kasvua viennin rahoituksella. “Tarvitaan täsmäiskuja vauhdittamaan yritysten ja viennin kasvua. Syksyn lisätalousarviossa ja syksyn rakennepoliittisessa kannanotossa lyötiin alkutahteja. Lisäksi pienille ja keskisuurille yrityksille halutaan raivata uutta reittiä kasvun ja investointien rahoitukseen pk-yritysten joukkovelkakirjalainoilla, joita valtion erityisrahoitusyhtiö Finnvera voisi merkitä.” Koskinen antaa ymmärtää että Finnveran rahoituitusmahdollisuudet tulisi moninkertaistaa Ruotsin ja Saksan malliin yirysten kasvun mahdollistamiseksi, viennin edistämiseksi ja tätä kautta syntyvän työn ja toimeentulon varmistamiseksi kansalaisille.

Kolmannen näkökulman tarjoaa projektitutkija Antti Alaja Kalevi Sorsa -säätiöstä raportoidessaan Ruotsin demareiden tekemää aloitetta “globaalista luokkakompromissista”. Tätä ajatusta on tuotu esille vastikään Leipzigissä Saksan Sosialidemokraattisen puolueen 150-vuotisjuhlien yhteydessä perustetun “Progressive Alliancen” nimissä, joka on laaja aatteellinesti löyhähkö yhtyeenliittymä. Kirjoituksen mukaan se näyttää syntyneen tyytymättömyyden osoituksena nykyistä Sosialistista Internationaalia ja sen johtotapaa vastaan. Taustalla näyttäisi olevan muutakin: työn ja pääoman välisestä sovittamattomasta ristiriidasta olisi siirryttävä globaaliin luokkakompromissiin. Sen kehittelijänä on ruotsalainen työväenliikkeen ajatuspaja (Arbetarrörelssens tankesmedja) ja sen alaisuudessa julkaistu Monika Arvidsonin työpaperi “globaalista luokkakompromissista, joka rakentuisi vapaan ja reilun kaupan, laajalti jakautuvan vaurauden ja reilun työn periaatteiden varaan.. Taloudellinen kilpailu ei saa johtaa tilanteeseen, jossa kansantaloudet pyrkivät kilpailemaan entistä alemmilla työehdoilla ja verotuksella. --- Arvidsonin ajattelussa lähdetään liikkeelle  siitä, että eri intressiryhmien tulisi ymmärtää yhteistyön ja konseksuksen edut.” Ruotsalainen sosialidemokratia SAP:n puheenjohtajan  Stefan Lövenin johdolla antaa kuulemma tukensa tälle ajattelulle.

Onko sosialidemokratian arvospektri tullut avattua tässä kokonaisuudessaan? Jo kauan sitten kuolleen Työn Voiman nimen takana on suuri ajatus työstä ja toiminnasta ihmisen omaehtoisuuden, toimeentulon ja hyvinvoinnin lähteenä. Veljeyden ja tasa-arvon tulisi palvella tätä työväenliikkeen arvoperinnön ajatonta, humanistista ja syvästi radikaalia lähtökohtaa. Onnistuuko se jatkuvaan kasvuun, uusien yritysten tuotteiden, lisääntyvän kulutuksen ja kovan kansainvälisen kilpailun  asettamien ehtojen kautta? Vai onko jo tällä sukupolvella, tässä ja nyt oikeus vaatia osuutta kakusta itselleen? Vai onko vielä tämänklin sukupolven uhrauduttava tulevaisuudelle yritysten kasvun ja luokkakompromissin nimissä? Onko kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio jo kasvanut mittoihin, joiden yli ei voida mennä? Vai onko niin kuten Suominen sanoo, että on päästävä takuulla töihin ja että sen tulee tapahtua aikailematta ja julkisen sektorin kautta laajentamalla voimakkaasti työn tarjontaa?

Tässä ollaan edelleen sillä vedenjakajalla, josta on käyty keskustelua jo siitä saakka, kun työllisyyskehitys alkoi heikentyä, hätätilahallituksia perustettiin ja alettiin keskustella täystyöllisyydestä joko kasvun kautta tai erilaisista takuun muodoista palkan, toimeentulon ja hyvinvoinnin turvaamiseksi. Parin sukupolven aikana kurjuuteen vajonneet ovat jo kuolleet, vieläkö tarvitaan pari sukupolvea lisää? Vai onko oikeus ihmisyyteen  vasta ikuisuudessa toteutuva odotusarvo?

Vai onko niin - kuten Sosialistisen Internationaalin ja Progressive Alliancen välisestä jännitteestä käy ilmi -  että on syntynyt työelämään littyvän strategian suhteen kaksi erilaista, lyhyen aikavälin tavoitteissa erilaista ja toisiaan vastaan politiikassa kilpailevaa sosialidemokraattista suuntaa?

Vastuunotosta ja vastuullisuudesta

Olen usein kuvannut demokratiaa elämäntapana kasvuprosessina, joka alkaa yhteisössä, yhteisöön kiinnittymisestä, yhteistoiminnan oppimisena, aktivoitumisena toimintaan ja vihdoin vastuunottona tehtävistä, yhteisistä asioista. Se missä yhteisöön kasvetaan, saattaa paikkana ja tehtävänä vaihdella suurestikin, alkaen jostakin tehtäväalueesta yhteisön käytännön toiminnassa, kahvinkeitosta, ovien avaamisesta ja sulkemisesta, paikkojen siistimisestä, järjestön hallinnollisten tehtävien suorittamisesta. Se voi suuntautua myös vastuunottoon yhteisistä asioista suuremmissa rakenteissa, järjestöjen yhteistoimintaelimissä, yhteiskunnallisissa tehtävissä lautakunnissa, valtuustossa tai kaupunginhallituksessa. Se voi myös johtaa vastuunottoon jopa valtakunnan, Euroopan Unionin, kansainvälisen yhteisön tai pohjoismaisen yhteistyön piirissä.

Uskoisin että lähes jokaisen kohdalle tulee tilanteita, joissa ehdotetaan ottamaan vastuuta jostakin tehtävästä. Meile on tuttu myös se tavanomainen reaktio jossa vastuunotosta kieltäydytään ja jopa kartetaan sellaisia tilanteita, joissa sitä vastuuta voisi tulla. Yhdistyksen syyskokous on yksi tällainen paikka. En kokisi tällaista reaktiota pelkästään kielteiseksi, sillä tämän paniikinomaisen reaktion takana on usein ihan tervejärkinen ja jopa realistinen olettamus siitä ettei maqhdollisesti selviä asetetusta tehtävästä. Heikko yhteisöllinen osallistuminen, järjestöjen vähäverisyys ja nuukahtaminen eivät suo mahdollisuuksia siihen kiihottavaan ja elämää täynnä olevaan kasvuprosessiin jota yhteisöissä voi kuitenkin edelleen tapahtua.

Vastuullisuuden periaate ei kuitenkaan rajoitu pelkästään tilanteeseen, jossa vastuuta on tarjolla ja jossa sitä otetaan ja kannetaan. Vastuullisuuden periaate liittyy olennaisena osana jokaisen ihmisen elämään ja toimintaan ihmisenä ja kansalaisena.

Vastuullisuus omassa elämässä on aktiivisuutta.  Se liittyy ihan tavanomaisiin, yksittäisiin tehtäviin ja projekteihin. Suorita tehtävä kokonaisuudessaan loppuun! Lue kirja jonka olet aloittanut! Toteuta aloittamasi tehtävä täysin ja tarkasta että olet toiminut siinä hengessä jolla projektisi tai tehtäväsi aloitit! Tässä yhteydessä voi puhua myös suomalaisesta sisusta ja menemisestä vaikka läpi harmaan kiven. Vaikka sitkeys ja päättäväisyys avautuvatkin parhaiten ymmärtämisen ja perusteellisen havainnoinnin kautta, ne voidaan nähdä myös vastuullisen ajattelun, tuntemisen ja toiminnan suomalaisena perinteenä.

Kyvyttömyys aktiivisuuteen on pohjimmiltaan yksi niitä suuria syitä, jotka horjuttavat henkistä terveyttämme. Jo ajatus siitä että päivä meni ilman että olit hyödyksi sen enempää itsellesi kuin muillekaan ei tee sinua onnelliseksi. Ole tässä suhteessa hereillä ja valppaana: valpas olemisen tila on se josta eheä ja aito aktiivisuus kasvaa. Opi tarkkailemaan tapaasi elää, pidä vaikka pientä päiväkirjaa.

Jos et tunne itseäsi vastuulliseksi siihen mitä ympärilläsi tai maailmassa tapahtuu, et ole ehdollistanut itseäsi oman aikasi tapahtumiin. Kun päätät ottaa vastuuta, eheytesi kasvaa suunnattomasti. Voit olla eri mieltä maailman kanssa ja ilmaista periaatteellisen kantansa ilman että kehität lakeja jai hyviä tapoja rikkovaa vastarintaa. Edes vapauden riisto tai syrjäyttäminen eivät vähimmässäkään määrin lannista vastuullisuuttasi - se saattaa  jopa kasvaa vankilassa, kuten Nelson Mandelan tapauksessa näyttää käyneen.

Vastuu ei rajoitu maantieteellisesti vain omaan toimintaympäristöön työssä, kotona tai vapaa-aikana. Se ei rajoitu myöskään pelkästään omaan kyläyhteisöön, paikkakuntaan tai työssäkäyntialueeseen. Järjestöelämämme rakenteet ovat usein sidottuja paikallisuuteen, mutta vastuullinen elämänasenne ulottuu koko maailmaan, globaalille, planetaariselle tasolle. Sitä vastuuta ei voi kokonaan koskaan delegoida poliittisille päättäjille, maailmanlaajuisille yhteisöille eikä kansainvälisille. suuryrityksille. Vastuullinen toiminta alkaa yksilöstä ja kasvaa siitä kosmiseksi ulottuvuudeksi sekä suhteessa makroilmiöihin että mikromaailmaan.

Vastuullisena ihmisenä kasvat työssäsi paremmaksi ammattilaiseksi. Ajatuksesi eheytyvät ja toimintasi - kaikki toimesi - muuttuvat aidoiksi. Vastuullisuus selventää ajatusmaailmaasi ja toimintaasi. Se tekee Sinut aktiiviseksi ja eheäksi.

Sellainen poliittinen liike joka ottaa vastuunoton ja vastuullisuuden vakavasti, ei joudu koskaan - ei oppositiossakaan - passiivisuuden tai toimettomuuden tilaan. Vastuullinen toiminta löytää aina ilmenemismuotoja ja se vaikuttaa aina, jopa kurjimmissakin olosuhteissa. Vastuullisesti ilmaissuissa sanoissa, ajatuksissa ja tunteissa on tavanomaisuuden rajat ylittävää voimaa. Vastuullinen toiminta on vastustamatonta aktiivisuutta joka on taipuvaista muuttumaan todellisuudeksi kaikissa olosuhteissa.

Onko esimerkkejä tuollaisista ihmisistä? Otaksun sosialidemokraattien keskuudessa vastuullisten hahmojen nousseen historiallisestikin merkittäviksi persooniksi. Isäni kunnioitti Väinö Tanneria tunteisiin saakka ulottuvalla vakavuudella. Rafael Paasio nousi tällaiseksi hahmoksi 1950-70-lukujen ankarissa poliittisissa taistoissa ja hyvinvointivaltion perustan laskemisessa. Yrjö Kallinen käytti vastuullisuudesta ilmaisua totuudellisuus. Hän sopii mielestäni erinomaisesti esimerkiksi vastuullisesta, aktiivisesta, kaikki rajat ylittävästä vastuuseen ja toimintaan heräämisestä.

Energiakäänne

Päivän uutiset kertovat Fukushiman alueen pohjavesien ja alueen merivesien radioaktiivisen saastumisen pahenemisesta. Tuosta Japanin alueesta on tullut Tshernobylin jälkeen toinen atomivoiman kirouksen mustanpuhuva ruttopesäke. Tulevaisuuden ennustamiseen riittää suomalainen sananlasku: ei kaksi kolmannetta. Yksi tapaus on traaginen vahinko, toinen yllättävä sattuma - kolmas osoittaisi jo tendenssiä.

Saksa on tehnyt jo toistamiseen päätöksen luopumisesta atomivoimasta ja siirtymisestä uusiutuviin energiamutoihin. Ensimmäisen kerran tuon päätöksen teki sosialidemokraatien ja vihreiden yhteishallitus vuonna 2000. Uudelleen asia nousi esille Fukushiman tuhoisan maanjäristyksen ja sen aiheuttaman atomivoimaloiden tuhoutumisen johdosta. Saksan hallituksen päätöksestä ilmoitettiin 30.5. 2011 ja sen mukaan päätös energiakäänteeestä on lopullinen. Sitä valvomaan on asetettu eettinen komitea. Saksa haluaa tuottaa käyttämänsä energian tulevaisuudessa itse. Ydinvoimasta luovutaan vuoteen 2022 mennessä. Päätös on lopullinen, vaikka maasta löytyy tietenkin paljon voimia jotka pyrkivät diskreditoimaan valitun linjan.

Suomessa ei oikein tunneta saksalaista uusiutuviin energialähteisiin viittaavaa keskustelua eikä myöskään siinä käytettävää sanastoa. Energiewende – energiakäänne on yksi näistä käsitteistä. Se ei tarkoita ainoastaan luopumista (Ausstieg= astua ulos) atomivoiman tuottamisesta, vaan ylipäätään luopumista fossiilisista polttoaineista ja siirtymistä uusiutuviin energialähteisiin. Sunnuntaiaamuna 20.10. 2013 Tv-kanava 3SatinTeleakatemiassa puhuneen professori ja tohtori Claudia Kemfertin mukaan se on sekä teknisesti että taloudellisesti mahdollista.

Kysymys ei siis ole pelkästä atomivoimasta luopumisesta, vaan koko energia-arkkitehtuurin muutoksesta. Energian siirtäminen ja varastointi ovat olleet tähän saakka suuria ongelmia, mutta erityisillä pumppuasemilla ja mm. energian vedyksi nesteyttämisellä  siirtäminen, energian valtaväylien uudenlainen rakentaminen käy mahdolliseksi. Energiakäänne tarkoittaa kuluttajalle paitsi säästämistä, myös osallistumista energiaosuuskuntiin jotka tuottavat myös itse paikallisesti ja alueellisesti älykäällä, virtuaalisesti ohjatulla tavalla käyttämäänsä energiaa. Kysymys on siirtymisestä suurista laitoksista pieniin - tulevaisuuden energialaitos on pikemminkin virtuaalinen verkosto. Samalla keskinäinen energiariippuvuus yhteistyötarpeen johdosta korostuu, miä on uusi tärkeä turvallisuustekijä.

Vanhojen energiamuotojen tuottajat ja laitosten omistajat pitävät tietenkin sitkeästi kiinni omista suurtuotantoon perustuvista rakenteistaan. Saksassa on jopa ruskohiilen varaan rakentuvaa energiatuotantoa rakennettu lisää aivan viime aikoihin. Sähkön pörssihinnalla ja energiakäänteellä ei ole juuri mitään tekemistä keskenään. Kysymyksessä on huikean kova kaupankäynti ja pikemminkin jatkuva yritys pitää vaihtoehtoinen energiantuontanto ja sen jakelu taka-alalla. Jo pelkkä energiakäänteestä puhuminen on ilman muita syitä nostanut sähkön hintaa – sitä voitaisiin vanhoillakin muodoilla, ilman voitontavoittelua jakaa puolta nykyistä halvemnmalla, myös Saksassa.

Vaihtoehtoiset energiamuodot tulevat kalliiksi, sanotaan. Professori Claudia Kemfertin mukaan kokonaistasetta tuotoista ja kuluista ei ole tähän päivään mennessä esitetty ja vertailu on ollut kaupallisten energiayhtiöiden ehdoilla toteutettua.

Atomivoiman kirous liittyy radioaktiivisiin päästöihin, jotka ovat tämän päivän tietojen mukaan saastuttaneet pahoin sekä Fukushiman alueen pohjavesiä että myös merialuetta lähes Suomen kokoisella alueella. Vaikutukset ulottuvat ilmavirtojen kautta ennenpitkää koko maapallolle. Atomijäteongelmaa ei ole Saksassa ratkaistu vielä ollenkaan. Myöskään sitä ei ole otettu huomioon, että uudet energiamuodot paikallisesti ja alueellisesti toteutettuna tuovat huomattavasti lisää työpaikkoja ja mahdollistavat nykyistä edullisemman sähköntuotannon kotitalouksien ja liikenteen, mm sähköautojen tarpeisiin.

Energiakäänteen ongelmana on rahoituksen saaminen investointeihin. Vanhojen enegiamuotojen haltijat eivät ole osoittaneet kiinnostusta näihin investointeihin, niitä on tehty pääasiassa yksityisten kansalaisten ja uusien, vaihtoehtoista, eettisesti korkeampitasoista energiavaihtoehtoa hakevien yritysten varoilla. Keskustelua ja ratkaisuja energiakäänteen suuntaan pyritään tietoisesti diskreditoimaan ja ohjaamaan vanhoihin energiantuotantomuotoihin rakentavien yritysten toimesta.

Kansalaismielipide on kuitenkin Saksassa tainnut kääntyä lopullisesti uusiutuvien energiantuotantomuotojen, siis energiakäänteen suuntaan. Mainittakoon että Saksan Luonnonystävillä on ollut todella merkittävä vaikutus mielipiteenmuodostuksessa energiakäänteen ja atomivoimasta irtautumisen suuntaan. Energiakäänne on sekä teknisesti että taloudellisesti mahdollinen; profesorin mukaan olemme juosseet tätä maratonia vasta ensimmäiset kaksi kilometriä. Vuoden 2050 aikoihin jo 80 % energiatuotannosta tulisi tapahtua uusiutuviin energiamuotoihin pohjautuvilla ratkaisuilla. Jos tämä onnistuu Saksassa, Eruupoan teollisuuden sydämessä, niin sen on onnistuttava myös muualla Euroopassa ja viime kädessä koko maailmassa.

Mitä sanoo Suomi tässä tilanteessa Euroopan Unionin suurimmassa taloudessa menossa olevaan energiakäänteeseen? Meillä rakennetaan ydinvoimaa ja aiotaan – tietenkin - ryhtyä myös rakentamaan tuotantoa atomivoiman varaan. Kun Saksan ratkaisun takana on eettisesti perusteltu lähtökohta, on mitä todennäköisintä että kriittinen suhde atomienergiaan ei koske ainoastaan sillä tuotettua sähköä, vaan myös sillä tuotettuja tavaroita ja palveluksia myös Saksan rajojen ulkopuolella. Kysymys ei ole pikkupolitikoinnista, vaan suuresta, vastuullisesta,  eettisestä käänteestä.Tätä näkökohtaa ei voi olla alleviivaamatta kehitettäessä Suomen energia-arkkitehtuuria.

Puhutaanpas periaatteista

Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelmatyöhön

Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelmaa ollaan taas uudelleenkirjoittamassa. Aika näyttää tätä vaativan, ilman uudistumista liike näyttää irtoavan sekä yhteyksistään kansaan että todennäköisesti myös arvoperintöönsä. Vuosien varrella on syntynyt tabuja jotka muodostavat esteen liikkeen syvimmän ja samalla aidoimman arvoperinteen soveltamiselle. Ne on nyt sivuutettava ja samalla avauduttava selkeään ja avaraan, näkemykselliseen uudistustyöhön.

Suhde kansanvaltaan ja osallistamiseen

”Olla radikaali tarkoittaa menemästä asioiden juuriin. Asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse”. Tämä liikkeen arvoperinnöstä kotoisin oleva lausahdus on edelleenkin ajankohtainen periaateohjelmatyön lähtökohtana. Sosialidemokraattinen liike on kumouksellisella tavalla humanistinen – se nostaa ihmisen, edelleenkin pakonomaisessa aineellisessa ja henkisessä sidonnaisuudessa elävän ihmisen uudelleen keskeiseksi toimijaksi. Muodollinen, vain pinnallisesti toteutettu valtiollinen, parlamentaarinen demokratia ei ole vielä mahdollistanut sellaista ihmisen kuntoutumista ja aktivoitumista jota mm. Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan ohjelmassa kokoontumis- ja järjestäytymisvapaudella, yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla ja vaalioikeudella vuonna 1903 tarkoitettiin. Kansanvallan ja osallistamisen lähtökohdista on ryhdyttävä rakentamaan uutta valtaväylää, jonka rakentamista on resurssoitava samaan tapaan kuin mitä tehdään uusia liikenneväyliä rakennettaessa.

Suhtautuminen työhön ja työelämään

Sosialidemokraattinen käsitys työstä perustuu liikkeen humanistiseen, omaehtoiseen ihmiskäsitykseen. Työssä ei ole kysymys pelkästään leivästä, toimeentulosta, vaan myös ihmisen henkisten voimavarojen toteuttamisesta ja arvokkaasta elämästä. ”Eestä leivän, hengen, kunniamme” on tänään yhä ajankohtaisempaa ja se asettaa käsityksellemme työstä uusia vaatimuksia. Nämä vaatimukset tarkoittavat toimeentulon ohella myös työn vapauttamista lähtökohdiltaan omaehtoiseksi, ihmisen taidoista, tarpeista ja kyvyistä avautuvaksi johdonmukaiseksi pyrkimykseksi. Tässä suhteessa työ on osa kansanvallan, demokratian syvällistä tulkintaa. Tämä lähtökohta on ensisijainen paitsi kasvastuksessa ja koulutuksessa, myös työn ja hyvinvoinnin organisaatiolle asetettavissa vaatimuksissa. Viime kädessä edellytykset ihmisen toiminnalliselle vapautukselle on luotava niissä maantieteellisissä ja etnisissä ja kulttuurisissa olosuhteissa jotka ovat luonteenomaisia ihmiselle ja hänen historialleen. Työn vapauttaminen on siten sosialidemokratian globaali, kansainvälinen tehtävä.

Suhde hyvinvointiin globaalina ulottuvuutena

Kansanvallan, omaehtoisuuden, osallistamisen ja ihmisen toiminnallisen vapauden vaatimukset ovat universaaleja tavoitteita ihmisen subjektiivisiksi oikeuksiksi kaikkialla maailmassa. Ilman niiden toteuttamista omassa maassa ja samanaikaista kansainvälistä pyrkimystä yksilöön ulottuvaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ei voida purkaa kansojen välisiä jännitteitä. Uudelle tasolle nostettu pohjoismainen, kansanvaltainen ja hengeltään avoin hyvinvointivaltio on ehto kansainväliselle, maailmanlaajuiselle onnistumiselle ihmisen vapauttamisessa maailmnassa jossa tekniset edellytykset harmoniaan ja hyvinvointiin ovat jo olemassa..

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan harjoittamisena

Kasvaminen uudelle tasolle vaatii ihmisen heräämistä globaalille, planetaariselle tasolle hyvinvointiajattelussaan. Se tarkoittaa omien voimavarojen tunnistamista, kehittämistä ja kunnioittamista sekä suhteessa itseen että kanssaihmisiin. Tietoteknisen muutoksen rinnalla tarvitaan vahvoja rakenteita jotka varmistavat mahdollisuuden yhteisyyteen, yhteistoimintaan, kasvamiseen kanssakäymiseen, aktivoitumiseen ja kypsään vastuunottoon omasta ajasta ja sen yli sukupolvien ulottuvista rakenteista. Tähän kasvamiseen demokratiaan elämäntapana ja yhteistyön välineenä on yhä paremmin tarjolla tarjolla koko ihmiskunnan kulttuuriperintö, jonka avulla ja tästä alkaen on salvat tieltä särjettävä.

Kansanvalta?

Viimeksi Greenpeacea ja Heidi Hautalan menettelyä koskevassa blogikirjoituksessani olen vedonnut vahvasti kansanvaltaisten menettelytapojen merkitykseen sekä toimintaperiaatteena että ihmisten kanssakäymisen välisenä muotona. Demokratian luulisi olevan vahva, lähes itsestäänselvä elämänmuoto kultturissamme, joka vannoo lähes kaikissa olosuhteissa sen nimeen. Aina ei näin ole ollut ja todennäköisesti ei ole nytkään, vaikka niin keskeisenä sitä yhteiskunnassamme pidämmekin. Mitä kansanvalta oikein on?

Pohjimmiltaan on kysymys ihmiskeskeisen, humanistisen ajattelutavan suhteesta idealistiseen, ihmisen ulkopuolella olevan idean merkitykseen ajattelu- ja toimintatavassamme. Usein sanotaan että humanismin vastakohta on materialistinen tapa tulkita historiaa ja elämää. Aineellinen perusta määrää toki vahvasti elämistämme ja olemistamme, mutta kyllä se sallii myös ihmisen toteutumisen – itse asiassa se on tiettyyn määrään saakka ihmisen omaehtoisen toiminnan ja itsenäisen olemisen ehto.

Humanistisen ajattelutavan keskeinen vastakohta on idealistinen, ihmisen ulkopuolella oleva voima joka määrää myös suhtautumistamme itseemme ja kanssaihmisiimme. Se voi olla uskonto, aate, maallinen auktoriteetti kuten kuiningas tai paavi, yhteiskunnallinen instituutio kuten hallinnollinen tai tieteellinen hierarkia, ammatilliseen, vuosikymmeniä sitten hankittuun pätevyyteen perustuva virkamiesvalta, kurinalaisuuteen koulutettu armeija, perinnettä edustava maallinen valta ja sen koskemattomuus, uskonnollinen auktoriteetti vaikkapa valtionuskonnon muodossa, peritty maa ja omaisuus; kaikissa näissä idealla, ihmisen ulkopuoliseen voimaan ja valtuutukseen pohjautuvalla ajattelutavalla on valtavasti voimaa ja vaikutusta alamaisuuden ja voimattomuuden tunteeseen. ”Pitää olla, pitää olla, uskollinen nöyrä...” - näin sanotaan suomalaisessa kansanlaulussakin.

Riittävän voimakas suggestio alistumisen ja alistamisen suuntaan, varsinkin kun se jatkuu vuosisatoja ja on täysin vallitsevaa, muokkaa myös ihmisen luonteenlaatua ja tekee ainakin osasta ihmisiä tämän ”ainoan vaihtoehdon” kiivaita kannattajia ja puolustajia. Ihmisen kohdalla on kysymys eloonjäämisestä ja jokapäiväisen elämän kannalta välttämättömän turvallisuusrakenteen löytämisestä. Usko johtajaan, kaikkivaltiaaseen voimaan, omistamiseen, väkivallan ja voiman käyttöön, tarvittaessa jopa tuhoamiseen saakka voi idealistiseen ajattelutapaan kuuluvassa yhteisössä muodostua elämän keskeiseksi sisällöksi.

Tällaisessa lähestymistavassa YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa periaatteella, jonka mukaan ihmiskunnan kaikkien jäsenten luonnollisen arvon ja heidän yhtäläisten ja luovuttamattomien oikeuksiensa tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perustana maailmassa, on todellisuudessa vain vähän merkitystä. Ulkopuolinen, elämän johtoajatukseksi kohonnut voima määrää miten on elettävä ja minkä varaan turvallisuus on rakennettava.

Mikä olisi se radikaali muutos jota tarvitaan? ”Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin; asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse” - tämä Karl Marxin varhaisissa käsikirjoituksissaan lausuma ajatus muodostui syntyvän työväenliikkeen keskeiseksi liikkeellepanevaksi voimaksi. Ihminen toimijana on nostettava vihdoinkin oman historiansa luojaksi ja muokkaajaksi. On aloitettava siitä yhteiskuntaluokasta jolla ei ole enää mitään muuta menetettävää kuin kahleensa. Kysymys on siten  suuresta, ihmistä koskevasta, humanistisesta vapausliikkeestä.

Tuo, omaan aikaansa suhteutettuna häikäisevän vallankumouksellinen ajatus ryhtyi etsimään muotojaan. Kun ihmisestä puhutaan radikaalissa, humanistisessa hengessä, se ei tarkoita pelkästään jonkun yksilön oikeuksia. Silloin puhutaan koko ihmislajista, rakenteiden luomisesta jotka mahdollistavat ihmiskeskeisen, radikaalin periaatteen toteutumisen. Aineksia tuon periaatteen soveltamiseen löytyi 1800-luvun osuustoimintaliikkeestä, mies ja ääni -periaatteesta, osuustoiminnan avoimesta jäsenyydestä ja näiden periaatteiden ulottamisesta yhdistymis- ja kokoontumisvapauteen, järjestäytymisoikeuteen, ääni- ja vaalioikeuteen. Oman aikamme parlamentaarinen demokratia on tuon humanistisen periaatteen sovellutusta. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo nousivat lujapohjaisen, solidaarisen (solid=luja) ajattelutavan valtavirraksi. Sen varaan demokratiamme rakentuu tänäkin päivänä.

Syntyvä työväenliike rakensi jo yli sata vuotta sitten omat elimensä rohkeasti kansanvallan radikaalille, humanistiselle pohjalle. Poliittisessa elämässä se oli siihen aikaan täysin poikkeuksellista. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja mm. yhdistyslainsäädännön kehittymisen myötä demokratia alkoi juurtua myös puolueiden, järjestöjen ja yhteisöjen keskeiseksi toimintaperiaatteeksi. Kaikilta osin sitä ei noudateta vielä tänäänkään. Uudet, nousevat liikkeet joutuvat tässä suhteessa käymään läpi pitkän ja raskaan, vuosia kestävän harjoituksen ennenkuin rakenteet vastaavat kansanvallan suuria ja vaativia periaatteita. Tähän periaatteeseen liittyvää kasvatus- ja tiedostamistyötä on tehtävä jatkuvasti myös kansanvallan initoineiden, esiinnostaneiden liikeiden toiminnassa. Vielä vaikeampaa se on yksityisen kansalaisen kohdalla, joka omista, ihmisyyden arvojen kannalta sekavista lähtökohdista joutuu vähitellen rakentamaan suhdettaan demokratiaan elämänmuotona ja ihmisten välisen kanssakäymisen välineenä.

Erehtymätöntä ei ole kansanvaltakaan. Aineelliset olosuhteet, tottumukset ja vallitseva yhteiskuntaluonne ohjaa yleisenä käsityksenä myös demokratiaa. Ihmistä, hänen luonnettaan ja luonteenpiirteistöään koskeva avoin tutkimus on demokratian perusperiaatteetkin hyväksyneeessä yhteiskunnassa tarpeellista.

Aineelliset olosuhteet? Toimeentulo? Työ? Palkka? Asunto? Opiskelu? Kirjoitus-, luku- ja laskutaito? Yleissivistys? Liikkuminen paikasta toiseen? Tämä elämän aineellinen perusta, materialistinen oman ajan ja koko aikajanan, siis historian tulkinta on osa humanistista, ihmisen tilan ja tilanteen tarkastelua. Ilman radikaalia ihmisen nostamista keskiöön, ydinjajatteluun myös elämän aineellinen perusta voi vinksahtaa ihmisen kannalta onnettomaan ja jopa vaaralliseen suuntaan – niinkuin aina on käynyt, on vaarassa käydä nytkin ja yhä uudelleen ja uudelleen myös tulevaisuudessa.

Kansanvalta, demokratia, ihmisen luovuttamattomat oikeudet ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen tulee olla jokapäiväisen harjoituksen, meditaation ja käytännön toteutuksen kohde.

Palava jää...

Tänään 11.10.2012 puhutaan Greenpeacesta, kansainvälisestä ympäristöjärjestöstä, sen toimintatavoista ja politiikan sekä lainsäädäntömme suhteesta tähän toimintaan.

Minä haluaisin aloittaa varsinaisesta toimijasta, yhdestä kahdeksasta merkittävästä ympäristöjärjestöstä maailmassa. Teen tämän siksi että itsekin olen aktiivisesti mukana yhdessä niistä, nimittäin NFI:ssä, Naturfreunde Internationaalissa, siis kansainvälisissä luonnonystävissä. NFI on tietääkseni vanhin ympäristöinternatioinaali, se perustettiin jo 1895 Itävallassa, jossa se kansallissosialistista aikaa lukuunottamatta on jatkuvasti toimistonsa pitänytkin. Tämä järjestö on alusta lähtien rakentanut toimintansa kansanvaltaisille periaatteille, jossa jäsenillä on järjestön edustuksellisen demokratian kautta mahdollisuus vaikuttaa viimekädessä kaikkiin päätöksiin.

Valtavasti rahaa keräävästä Greenpeacestä ei voi valitettavasti sanoa samaa. Basiksen, ruohonjuuritason tehtävänä on kerätä rahaa ja osallistua tätä kautta tämän rakenteeltaan autoritaarisen järjestön toimintaan. Miten hallinto kootaan ja miten se täyttää lainsäädäntömme yhdistyslain edellyttämät vaatimukset, on minulle jäänyt hämäräksi. Toiminnallisia auktoriteetteja näkyy löytyvän, mutta missä ja miten he ovat pätevyytensä hankkineet, sekin on epäselvää. Hankkeet keskittyvät näyttäviin julkisiin esiintuloihin, joiden lainsäädännön rajoja ylittäviä toimia perustellaan ympäristötuhon uhalla ja luonnonvaroja riistävien valtiollisten ja kaupallisten yritysten kovakorvaisuudella, välinpitämättömyydellä ja ahneudella.

Tämä yhteiskunnallinen vastakkainasettelu ei ole uutta; työväenliike syntyi aikanaan taistelemaan niitä epäinhimillisiä riiston muotoja vastaan, jotka ennen tieteellisteknistä vallankumouusta aiheuttivat kärsimystä ja tuhoa kylissä, kaupungeissa ja esimerkiksi siirtomaapolitiikan muodossa myös kansainvälisellä tasolla. Työväenliiikkeen suuret ja osin myyttisiksi muuttuneet perinnehahmot Karl Marx ja myös V.I. Lenin näkivät kapitalismin imperialistisen kehityssuunnan ja ennenkaikkea Lenin kehitti taistelua tuota järjestelmää vastaan autoritaariseen, yhden vallankumouksellisen ja tiukasti järjestäytyneen ammativallankumouksellisen ryhmän ja puolueen suuntaan. Greenpeace toimii läntisessä maailmassa samanlaisilla eväillä, mutta minkälainen yhteiskuntamalli tällä itsetietoisella ympäristöjärjestöllä on - sekin on ainakin julkisuudessa toistaiseksi vailla vastausta.

Kansanvallan  varaan rakentaminen vaatii  tällaisissa olosuhteissa mielenlujuutta, joka voi perustua vain historiallisiin kokemuksiin sodankaltaisen tilanteen mielettömyydestä ja tuhoisuudesta kansakunnan keskuudessa, puhumattakaan kokemuksista maailmansotien tasolla. Sosialidemokratia pitäytyi tiukasti kansanvaltaisissa menettelytavoissa ja työväenliikkeen arvoperinnön kannalta keskeisessä, ihmisen, kansalaisen yhdenvertaisia oikeuksia puolustavassa ja kannustavassa lähestymistavassa.

Demokratian varaan rakentaminen ei ole kiitollinen tie ainakaan julkisuuden kannalta. Tiukka pitäytyminen kansanvaltaisissa muodoissa ei saa kiitosta eikä julkisuutta mediassa eikä sitä myöskään valtiovallan toimesta juurikaan tueta. Osallistuminen on heikkoa ja kampanjat jäävät näkymättömiksi. Edes työväenliike itse ei tunnista omien, historian saatossa syntyneiden rakenteidensa rationaliteettia - ja jättää käytännössä yhä enemmän tilaa laillisuuden rajoilla ja populistisin keinoin toimiville kaappari-instituutioille, jollainen Greenpeacekin näyttää olevan.

Ministeri Hautala joutuu nyt vastaamaan ministerinä toimiessaan noudattamastaan toleranssista, mikä näkyy  perustuvan Greenpeacen rinnastamiseen yhdistyslakia noudattaviin ja kaikin puolin lainsäädäntömme mukaan toimiviin kansalaisjärjestöihin. Nyt saadaan näyttöä siitä, onko "palavan jään" taktiikalla toimiva fanaattinen liike ja sen toiminta myös maan virallisen käsityksen mukaan salonkikelpoista.

Palava jää? Se on sosiaalipsykologiassa aika usein käytetty ilmaisu fanaattisuudesta. "Burning ice" käy kuumana asioiden puolesta, mutta on kylmä ihmisiä kohtaan...

Mistä Hautalaa ja Suomenkin hallitusta, politiikkaa ylipäätään tässä yhteydessä voi ja pitäisi syyttää? Demokratian kunnioituksen ja tukemisen puutteesta, koskipa se sitten lainsäädäntöä, kansanvaltaista toimintatapaa ja sen arvostusta, aikaisempien sukupolvien kantamaa elämänkokemusta ja historian varoituksia. Toiminta kansanvallan puolesta on Sisyfoksen epäkiitolliseen ja raskaaseen kivenpyörittäjän rooliin joutumista. Fanaatikot ja populistit näyttävät heittävän kevyesti tällaisen taakan harteiltaan.