Euroopan Unioni - mihin menet?

 Olen viime vuosien aikana kirjoittanut paljon Euroopan Unionista. Kirjoitusten sävy on ollut aluksi kysymyksiä herättävä, myöhemmin pettynyt ja viime aikoina kriittinen. Moni varmaan pitää minua kirjoitusteni perusteella ei pelkästään EU-kriittisenä, vaan jopa Euroopan Unionin vastustajana. Historiani järjestöelämässä ja suuntautumiseni kansainvälisiin kysymyksiin puhuvat kuitenkin toisenlaista kieltä.

Ensimmäisiä kertoja jouduin tekemisiin silloisen EY:n kanssa jo 1960-1970-lukujen taitteessa. Uusi, radikaalisena itseään pitänyt sukupolvi tuli mukaan politiikkaan. Vasemmiston vaalivoiton myötä vuonna 1966 tuli Paasion uusia uria aukova hallitus, Lapulaisooppera piirsi irvailevaa kuvaa 1930-luvun isänmaallisesta kansanliikkeestä, jonka edustamaa yhteiskuntaluonnetta Maaseudun Puolue ja näiden päivien perussuomalaiset näyttävät edelleen edustavan.

Lapulaisooppeeran sosialidemokraattinen henki korvautui pian marxismi-leninismiä myötäilevällä taistolaisuudella. Huomattava osa lapualaisoopperan innokkaista nuorista taiteilijanaluista kääntyi tukemaan Neuvosotoliiton proletaarisen internationalismin lie'assa olevaa taistolaisuutta, Suomen Kommunistisen Puolueen vähemmistösiipeä. Samaan aikaan nousi myös EY-vastaisuus voimakkaaksi mielenosoitusliikkeeksi. Minä en ollut siinä mukana, vaikka olinkin aktiivisesti valmistelemassa yhteyksiä kansainväliseen työväenliikkeeseen yhtenä nuorisojärjestöjohtajana. Kuvaavaa oli että myöskään suomalainen sosialidemokratia ei kovin tarkasti määritellyt kantaansa Euroopan Yhteisöön.

Täytyy myöntää etten oikein tarkkaan ymmärtänyt mitä tuossa liikennihdännässä vastustettiin. 1970-luvun alkupuolella pääsin itsekin mukaan seuraamaan Euroopan Yhteisön toimintaa yhden sosialidemokraattisen internationaalin pääsihteerinä. Tulin mukaan EY:n ylläpitämään Euroopan Nuorisorahaston toimintaan, jonka hallitukseen edeltäjäni oli raivannut tietä. Samoin olin mukana Kansainvälisten Nuorisojärjestöjen Euroopan koordinaatioryhmässä, jonka työtä ja projekteja EY tuki näyttävästi.

Senaikaisen Euroopan Yhteisön suhtautuminen kansalaisjärjestötoimintaan poikkesi huomattavasti nykyisestä, Euroopan Unionin kansalaisjärjestötoimintaa omilla rakenteillaan puskuroivasta ja sitä yritysmuotoisilla ratkaisuilla korvaavasta järjestelmästä. Puhuttiin yhteishallinto-periaatteesta (Co-management approach), jossa Euroopan Yhteisö rahoitti kansainvälisten nuorisojärjestöjen projekteja ja uskoi projektien myötä myös saavansa sisällöllistä, analyyttista tietoa ja kokemusta projektien  tuloksista. Suhtautuminen oli Euroopan Nuorisorahaston toiminnassakin molemminpuoliseen arvostukseen perustuvaa, ja tuloksia tuottavaa. Tosin jo silloin EY:n virkamiehet pyrkivät projektien teemoja ohjailemalla saamaan painoitusta muuttumaan markkinaehtoisempaan suuntaan.

Suomessa EY-vastaisuus oli edelleen voimissaan. Käydyissä keskusteluissa painotin yhteyksien pitämisen Euroopan Yhteisöön  tärkeänä sen vuoksi, että kysymys oli mukana olevien maiden hallitusten yhteistoiminnasta - kuten on edelleen, tänäänkin. Suomessa pelättiin kuitenkin Neuvostoliiton reaktioita - 1960-luvun alun noottikriisi oli vielä tuoreessa muistissa ja maan presidenttinä Urho Kekkonen ystävyys- ja yhteistoimintasopimuksen keskeisenä takuumiehenä. Julkista EY-myönteisyyttä ei Suomesta herunut. Ihmettelin omasta puolestani EY-vastaisuutta ja sen sisällöllistä tyhjyyttä. Saksalaiset olivat yhteisön ytimessä, ehkä eivät aivan johtavana voimana, mutta fasistista perintöä kantavana kansana keskeinen syy neuvostokommunismia sympatisoivien vastarintaan.

Poliittista vastakkainasettelua Euroopan Yhteisössä oli tuolloinkin, mutta Milton Friedmanin monetarismi ja sen myötä maailmanlaajuiseksi voimaksi kehittynyt uusliberalismi vielä lapsenkengissään. Vasta kun olin lopettanut työni kansainvälisessä nuorisojärjestössä ja aloittelin toimintaa kotimaisessa järjestötoiminnassa, ilmestyi englantilaisessa vasemmistolaispainotteisessa  "Encounter" -aikakauslehdessä artikkeli, joka nosti keskusteluun "privatisation" -käsitetteen. Mietittiin oikein porukalla silloisen KTV-ammattiliiton toimistossa, mitä se oikein mahtoi tarkoittaa. Olin yhtenä ehdottamassa käsitteen kääntämistä "yksityistämiseksi". 

Kuinka ollakaan, käsite yleistyi pian, mutta lihaa luiden ympärille se alkoi saada vasta 1970-luvun loppupuolella, kun mm. satamalaitoksia vaadittiin irroitettavaksi kaupunkien hallinnon alaisuudesta yhtiöittämisen muodossa.  Välimuodoksi tuolloin kehitettiin liikelaitosmalli, jossa satamat pysyivät edelleen kunnallisen itsehallinnon piirissä, mutta saivat itsenäisemmän aseman siten, että ne osallistuivat kunnan tiliasemaan ja budjetointiin laitoksen tuoton tai tappion kokonaissummalla. 

Euroopan Yhteisön markkinaehtoisen  toimintastrategian kaupallistamisen juuret ovat siis jo ainakin 1970-luvun alkupuolella. Tuohon aikaan se haki vielä muotojaan. Suuren sysäyksen eteenpäin aiheutti Berliinin muurin, DDR:n ja Neuvostoliiton romahtaminen 1980-luvun lopulla ja siitä eteenpän. Ei ihme, että markkinavoimat tunnistivat valtiojohtoisen yhteiskuntapolitiikan heikon hetken koittaneen. Kapitalismi oli voittanut maailmanlaajuisen ideologisen taistelun. Sen piti näkyä - tietenkin  - myös politiikan sisällössä. 

Kuuluisan Maastrichtin sopimuksen ja sen kasvu- ja vakaussopimuksen juuret ovat 1990-luvun alussa, siis jo ajalla ennen Suomen liittymistä Euroopan Unioniin. Meille perusteeksi integroitumiseen läntiseen suuntaan riitti mahdollisuus irtautua Neuvostoliiton ja  koko sosialistisen blokin otteesta, jonka symbolina meillä oli Neuvostoliiton kanssa solmittu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus. Uskottiin läntiseen, demokraattisen arvoyhteisöön ja sen demokraattisen perinteeseen.

Sitä ei kuitenkaan nähty, että läntinen kapitalismi, markkinavoimat eivät halunneet demokratialta muuta kuin muodollisen suostumuksen taloudellisten vapauksien lujittamiseksi yhteisön rakenteisiin. Suomen liittyessä Euroopan Unioniin ja vähän myöhemmin Euroopan Valuuttaunioniin tämä ei ollut vielä selvästi nähtävissä eikä sen analysointi näkynyt kannanotoissa Unioniin liittymisestä puhuttaessa. En nähnyt minäkään; äänestin - tottakai - Euroopan Unioniin liittymisen puolesta ja hyväksyin myös Paavo Lipposen hallituksen päätöksen liittymisestä Europan Valuuttaunioniin ja euron käyttöönoton luonnollisena ja johdonmukaisena seurauksena yhdentymisen tien valitsemisesta.

Markkinaehtoisen Unionin rakentaminen oli jo tuolloin  pitkällä; muistan erityisesti ihmetelleeni Euroopan Keskuspankin itsenäistä asemaa instituutiona, joka "ei ota vastaan poliittisia ohjeita eikä myöskään anna niitä". Sitä jäi miettimään, että mitähän tästäkin seuraa. Tänä päivänä me tunnistamme tuon itsenäisyyden jo paljon paremmin. Jo vuosia jatkunut "määrällinen elvytys" (QE) sopii hyvin tuon itsenäisyyden tunnusmerkiksi. Sen kautta Valuuttaunioni on ottanut huomattavan määrän taloudellista määräysvaltaa kansallisilta hallituksilta, joiden perustamisdoktriinin mukaan tuli itse huolehtia taloudestaan. Euroopan Unionin keskuspankin tehtävänä ei 2010 luvun alussa hyväksytyn konsolidoidun peruskirjan mukaan ole ottaa vastuuta jäsenvaltioiden taloudesta. Markkinaperiaatteiden mukaan myös jäsenvaltiot kilpailevat keskenäänkin toimiensa taloudellisen menestyksen tai menestymättömyyden seurausten kanssa.

Euroopan sisämarkkina ja sen yhteydessä tehty yhteistyö on muuttanut luonnettaan viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Euroopan Komission  ranskalainen puheenjohtaja Jacques Delors kantoi puheenjohtajakautensa viimeisinä vuosina huolta siitä, mikä jäsenvaltioiden asema eurooppalaisessa yhteistyössä tulee olemaan. Legenda kertoo että hän sai Saksan Helmut Kohlin suullisesti suostumaan siihen, että jäsenvaltioiden rooli tasavertaisena kumppanina otettaisiin huomioon Euroopan Unionia kehitettäessä. Kuten nyt tiedämme, tämä suullinen sopimus ei päässyt sisäänrakennetuksi osaksi Euroopan Unionia. Siitä tuli puhtaasti markkinaehtoinen ja jopa markkina-alisteinen Euroopan Komissiolle annettujen kansalliseen budjetointiin ja taloudelliseen toimintaan ulottuvien vaikutusmahdollisuuksien kautta. Tarvitsee vain tutustua esimerkiksi Suomen vuoden 2021 talousarvioehdotukseen, niin huomaa kuinka tarkkaan Euroopan Komission asettamat prioriteetit on huomioitava tulevaa budjettivuotta suunnitellessa.

Viimeistään Korona-pandemia on osoittanut, että markkina ei pärjää ilman vahvaa valtiota. Samoin ei pärjää myöskään oikeiston suosima uusliberaali talousmalli, jonka ratkaisuissa markkinan ensisijaisuus on keskeistä. Kun tähän yhdistyy konservatiivisen pidättyväisyyden ajatus säästämisestä ennen kuluttamista ja velanotosta pidättäytyminen kotitalouden antaman mallin mukaisesti, ollaan jo pahasti hakoteillä suhteessa makrotalouden antamiin todellisiin mahdollisuuksiin. Itsenäisenä valtiona olemme luopuneet Valuuttaunionin myötä omasta keskuspankista - Suomen Pankki ei ole enää valtiollinen instituutio - ja siksi olemme riippuvaisia Euroopan Keskuspankin ja Euroopan Komission harjoittamasta valtavirtaisesta talouspolitiikasta.

Onko mahdollista kääntää eurooppalaista talouspolitiikkaa esimerkiksi  Modernin Monetaarisen Teorian mukaiseen suuntaan, jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava yhteisö selviää mistä tahansa taloudellisesta haasteesta  finanssipoliittisin ja monetaarisin päätöksin, normaalia ja tunnustettua kaksinkertaista kirjanpitoa noudattaen?

Vastaus on Euroopan Unionin ja sen valuuttaunionin osalta kielteinen - valitettavasti. Euroopan Unionin suuret haasteet, sosiaalinen turvallisuus, täysi työllisyys ja sen mukana turvattu toimeentulo, pakolaiskysymys ja muiden mannerten - erityisesti Afrikan - vahva tukeminen, yhteinen puolustus, digitalisaation vahva koordinointi - kaikki nämä olisivat todellisia mahdollisuuksia. Euroopan Unionin kohdalla esteen muodostaa sen muuttumattomiksi tarkoitetuissa peruskirjoissa, "DNA:ssa" oleva uusliberaali rakennevirhe, jossa yksipuolisesti annetaan markkinalle keskeinen ja samalla määräävä asema talousrakenteessa. Markkinan omat ristiriitaisuudet, kuten kykenemättämyys yhteiskuntavastuuseen, pelkkä voiton tavoittelun maksimointi ja  investointihaluttomuus ostovoiman puuttuessa muodostavat pysyvän ja peruuttamattoman esteen tavalla joka tekee Euroopan Unionista yhteiskunnallisesti ramman ja muutokseen kykenemättömän. Ainoa mahdollisuusn on rikkoa konsolidoitujen peruskirjojen sisäänrakennettua ja muuttumattomaksi tarkoitettua rakennetta. 

Juuri nyt haikaillaan vahvan valtion perään ja saattaa olla että USA kykenee ennen Eurooppaa modernimpaan ja makrotalouden kaikkia mahdollisuuksia käyttävään finanssi- ja rahapolitiikkaan. Mielestäni Kiina käyttää jo nyt kieli- ja kulttuurimuurin suojassa tehokkaasti näitä mielikuvituksellisia mutta rationaalisia välineitä. Niiden myötä Euroopan Unionistakin voisi tulla yhteisö, joka pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion tavoin kykenee vastaamaan ajan suuriin haasteisiin.

Miten siihen demokraattisin ja parlamentaarisin keinoin päästäisiin - siihen en osaa antaa vastausta.