lauantai 22. helmikuuta 2020

Joutsenlaulu?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli vieraana tämän lauantain (22.2.2020) TV1:n ykkösaamussa; puutun tässä yhteydessä hänen puheenvuoroissaan olleeseen pariin kohtaan - ensimmäinen niistä koskee Kiinaa ja sen yksipuoluejärjestelmää. Niinistön mukaan Kiina on tässä suhteessa autoritaarinen diktatuuri - ja tähän kannanottoon on suomalaisen sosialidemokraatin helppo yhtyä. Sosialidemokratialle "demokraattinen sosialismi" tarkoittaa järjestelmää, jossa jokaisella aatteella on periaatteellinen oikeus ryhmittyä arvojensa ja tavoitteidensa ympärille, ja pyrkiä poliittisena liikkeenä vastuunottoon yhteiskunnan elimissä ja yrittää toteuttaa tavoitteensa, jos parlamentaarinen, kansaa edustava enemmistö niin tahtoo.

Toinen kannanotto, joka on toistunut tavan takaa tasavallan presidentti Niinistön lausunnoissa, on eurooppalaisen ja läntisen  demokratian puolustaminen. Hänen mukaansa Euroopan Unioni ilmeisesti tarvitsisi yhteisen, yhteisesti rahoitetun puolustusjärjestelmän eurooppalaisen ja läntisen arvoyhteisön tueksi, tarvittaessa yksinkin mutta mieluusti läntisiä, demokraattisia arvoja puolustavan NATO:n kanssa. Tämä kävi ilmi tässäkin haastattelussa puhuttaessa USA:n asettamien NATO:n jäsenmaksuvaatimusten täyttämisestä, joista mm. Saksan Liittotasavalta on jatkuvasti tinkinyt vaikka se NATOn jäsenenä sotilasliittoa kannattaakin.

Kiina on lähes puoltatoista miljardia kansalaista edustava autoritaarinen diktatuuri, joka ei salli moniarvoista poliittista rakennetta. Se kieltää sellaisten poliittisten voimien esiinmarssin, jotka kyseenalaistavat kansan parhaaksi ja valtion varaan rakentuvan poliittisen autoriteetin ja sen tavoitteleman 'kommunistisen' hyvinvointivaltion.

Eurooppa ja Euroopan Unioni sallii kyllä monipuoluejärjestelmän, mutta salliiko se poliittisen toiminnan ja vastuunoton näiden arvojen ympärillä ja niiden saavuttamiseksi?

Saksassa on juuri tapahtunut äärioikeistolainen veriteko Hanaun kaupungissa Frankfurtista länteen. Nyt on noussut äänenpainoja, jotka ehdottomasti torjuvat Saksassa jo toistasataa kuolonuhria vaatineet äärioikeistolaiset liikkeet; niistä vaaleissa menestynyt AfD (Alternative für Deutschland)   on tuominnut terroristiteon vaikka se todellisuudessa antaakin tuulensuojaa (Pertti Paasion loistava ilmaus!) äärioikeistolaisille voimille. Kysymys kuuluu: pitäisikö äärioikeistolaiset puolueet kieltää, koska niiden arvot eivät vastaa käsitystämme demokratiasta? Eikö olisi rationaalista ja järkevää kieltää YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen mukaisen yhteisen ihmisarvon torjuva ja sitä vastaan taisteleva ja jopa väkivaltaa käyttävä kansanliike poliittisena, valtaan pyrkivänä puolueena?

Autoritaarinen poliittinen rakenne voi ilmetä muullakin tavalla kuin avoimena poliittisten puolueiden kieltämisenä. Autoritaarisuus ei pyri välttämättä kokonaan nitistämään tappamalla sitä uhmaavaa ihmistä tai liikettä; pehmeämpiäkin keinoja ehdottomaan voimankäyttöön on olemassa. Kriittinen kansalainen saa pitää mielipiteensä, pääasia on että pitää turpansa kiinni. Aikaa myöten monet näyttävät valitsevankin autoritaarisuuden, sen ilmenemisen alistuvana, nöyrtyvänä ja jopa uskollisuutta osoittavana puolena. Tämä vaikeneva, nöyrtyvä 'hiljainen enemmistö' ei todellisuudessa todellakaan ole pieni erityisryhmä - kysymys saattaa olla todellakin jopa enemmistöstä. En pitäisi mahdottomana että näin on myös sosialidemokraateiksi itsensä kokevien kansalaisten keskuudessa.

Euroopan Unionin peruskirjoissa 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) siis erilaisten yritysten kautta tapahtuva toimeliaisuus on peruskirjatasoiseti asetettu tämän sisämarkkinayhteisön ensisijaiseksi tavoitteeksi. Tämä näkyy myös niin, että mm. rahapolitiikka suunnataan johdonmukaisesti suojeltujen yksityisten pankkien kautta markkinavoimia tukemaan. Euroopan Unioni kieltää  jäsenvaltioiden suoran monetaarisen tukemisen ja finanssipolitiikkakin on jäsenvaltioiden suuntaan todella rajoitettua. Nyt kun EU:n ministerineuvostotasoiset neuvottelut EU:n rahoituskehyksestä suhteessa ovat kariutuneet, näyttää epätodennäköiseltä että Euroopan Unioni kykenisi millään tavalla vastaamaan ilmastohaastetta, suurelta osin ilmastomuutoksesta johtuvaa pakolaisuutta tai digitaalista kehitystä koskeviin  valtaisiin haasteisiin. Euroopan Unioni on konsolidoidussa peruskirjassaan käytännössä rajannut demokraattisen valtion, siis jäsenvaltionsa, aktiivisen ja tähän tarkoitukseen resursseja generoivan  toimintakentän ulkopuolelle.

Mistä tällainen rajaus johtuu? Syitä on etsittävä Euroopan Unionin geopoliittisesta ytimestä, Saksasta. Siellä käytiin toisen maailmansodan jälkeen näyttävin vastakkainasettelu marxilaisleniniläisen teorian mukaisen auktorisoidun valtion, DDR:n  ja 'sosiaalista markkinataloutta' ajamaan lähteneen Saksan liittotasavallan välillä. Tämä 'neljäkymmenvuotinen sota' päättyi 1989 Berliinin muurin kaatumiseen ja Saksan yhdistymiseen. Tämä vastakkainasetetlu jätti syvät haavat ja uurteet saksalaiseen ajatustapaan valtiosta poliittisena toimijana ja keskeisenä valtiomahtina. Rakennetaan markkinan varaan, vahva valtio edustaa byrokraattista, reaktionääristä sosialismia; Saksan liittotasavalta on liittovaltioineen jäänyt tavallaan oman historiansa vangiksi ja on kyvytön tukemaan esimerkiksi sellaista rakennetta kuin pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Tämä näkyy erittäin selvästi Euroopan Unionin 1990-luvulla hahmotellussa perusrakenteessa, siinä Euroopan Unionissa, johon me 1990-luvulla liityimme. Siinä keskeinen toimija on markkina - valtio on taloudellisena toimijana alistettu selväsanaisesti markkinoille Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa, jota Saksa yhtenä keskeisenä toimijana liittokansleri Helmut Kohlin kaudella oli muotoilemassa. Euroopan Unionin muuttaminen sekataloutta tukevaksi, nykyaikaista finanssi- ja rahapolitiikkaa käyttäväksi instituutioksi ei voi saada Saksasta tukea - se olisi maan perustuslain vastaista toimintaa.

Jo tämä lähtökohta merkitsee eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta sitä, että se ei pääse toteuttamaan Euroopan Unionissa hyvinvointivaltion kannalta keskeisen instrumentin kehittämistä, vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota. Mutta onko vielä jotakin muuta ratkaisevaa, joka rajaa juuri sosialidemokratian tai nykyaikaisen talousteorian tarjoamaa mahdollisuutta vahvan hyvinvointivaltion rakentamiseksi paitsi Euroopassa, myös sen tarjoamana aatteellisena visiona muulle maailmalle?

Toinen haavoittava tekijä on inflaation pelko, joka erityisesti rampauttaa valtavirtaista talousajattelua. Saksaa se rampauttaa 1920-luvun hurjan inflaation aiheuttaman talouden romuttumisen muodossa. Kun Saksan perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1949, toista maailmansotaa ja Hitlerin kansallissosialismin nousua edeltänyt tuhoisa inflaatio oli edelleen muistissa. Siksi perustuslakiin kirjattiin strateginen, myös inflaatiota puskuroiva määrällinen tavoite, jonka mukaan liittovaltion tai osavaltioiden budjetin kasvu ei saanut ylittää tiettyä prosenteissa asetettua kasvurajaa. Toinen perustuslakiin otettu tavoite koski suhdetta velkaan; velan avulla tapahtuvaa kasvua pyrittiin määrätietoisesti rajoittaman seuraamalla 'schwaabilaisen perheenäidin' talousopetusta: rahat on ensin säästettävä ennen kuin voidaan kuluttaa tai investoida. Nämä molemmat strategiset periaatteet tuotiin Saksan toimesta myös Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen, jota on samantasoinen asiakirja kuin Euroopan Unionin perustuslaki.

Tällaisten strategisten tavoitteiden tuominen perustuslakiin on ristiriidassa parlamentaarisen demokratian kanssa mitä syvimmässä mielessä. Jo Immanuel Kant kiinnitti huomiota 'Kategorisessa imperatiivissaan' siihen,  että moraaliseksi periaatteeksi - siis peruskirjatasoiseksi ehdottomaksi käskyksi - sopii vain sellainen periaate, jonka voidaan katsoa sopivan laiksi jokaiselle. Saksan perustuslain strategiset pykälät ja Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan rajaukset valtion taloudellisesta roolista eivät sovi tällaisiksi kategorisiksi imperatiiveiksi. Nämä strategisen tavoitteet rajaavat europpalaisen sosialidemokratian mahdollisuudet rakentaa vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa - siltä näyttää - ikuisiksi ajoiksi  omassa maanosassamme, puhumattakaan sosialidemokratian kansainvälisestä, 'maan ääriin' ulottuvasta visiosta.

Onko Euroopan Unioni länsimaisen demokratian vahva ja ehyt linnake? Onko se sitä niin vahvasti että sitä on myös sotilaallisesti ja nykyaikaisin teknisesti äärimmilleen kehittynein asein ja digitaalisin 5-G tekniikoin puolustettava? Onko Euroopan Unioni unelmiemme mukainen demokraattinen yhteiskunnallinen rakenne?

Valitettavasti joudun tässä vastauksenani toteamaan, että Euroopan Unioni ei ole perustuslaillinen demokratia, vaan autoritaarinen rakenne, joka diktatuurien tapaan kieltää vapauden ja kansanvallan toteuttamisen vahvan hyvinvointivaltion muodossa, jota eurooppalainen sosialidemokratia nimenomaan edustaa. Se ei tapahdu sosialidemokratian kieltämisenä puolueena, mutta se tapahtuu sellaisten strategisten tavoitteiden sisällyttämisenä perustuslakitasoisiin asiakirjoihin, jotka rajaavat sosialidemokratian poliittista toimintaa vastoin liikkeen arvoperustaa ja  jotka eivät sinne 'kategorisina imperatiiveina' ollenkaan kuuluisi. Tästä syystä sosialidemokratia ei voi toteuttaa visiotaan ja historiallista tehtäväänsä Euroopan Unionin nykyisen rakenteen puitteissa.

Mitä tarkoitan tässä yhteydessä joutsenlaululla? Kun kuuntelen eurooppalaisen - tai saksalaisen - sosialidemokratian ylväitä, retoorisesti voimakkaita puheenvuoroja ja toisaalta vaikenemista saksalaisten ja eurooppalaisten rakenteiden autoritaarisesta, sosialidemokratian tavoitteiden mukaisten ratkaisujen kieltämisestä, koen tämän kauniin laulun soivan pelottavan lähellä joutsenen, 'unelman'  lopullista kuolemaa . Vai käykö niin kuten Hertta Kuusinen, SKP:n agitaattori ja kansanedustaja 1940-luvulla totesi:"Älkää aliarvioiko sosialidemokraatteja; ne taistelevat kaikkein kovimmin silloin kun niillä on selkä seinää vasten."

Onko joku havainnut taistelun olevan käynnissä?

Ei kommentteja: