Vientivetoisen vai sisäisen kasvun ehdoilla?

Vientivetoinen kasvu korona-kriisin jälkeisessä sopeutusvaiheessa - millaisia ovat mahdollisuudet tämän 'mantran' toteuttamiseen valtavirtaista ajattelua ja lähestymistapaa noudattavassa taloudessa? Kaikki maat - eivät ainastaan Euroopan Unionin jäsenmaat - pyrkivät parantamaan kilpailukykyään ja myymään tuotteitaan köyhtyneille markkinoille. Kaikkialla vaaditaan tuotantokustannusten laskua jotta kilpailussa pärjättäisiin. Palkkakustannuksia pitää laskea, saneeraustoimet pitää viedä äärimmilleen ja lisäksi pitää luopua omassa maassa  niiden tuotteiden kulutuksesta, jotka menevät vientiin.

Minusta näyttää siltä että tämä yhtälö ei voi korona-kriisin jälkeisessä tilanteessa toimia eikä ole realistinen. Avaimen tähän tilanteeseen voi muodostaa vain  sisäisiin finanssipoliittisiin päätöksiin perustuva endogeeninen makrotalouspolitiika, jonka avaimet Euroopan Unionin ovat Euroopan Keskuspankin Euroopan Keskuspankin käsissä. Kaikkein tehokkainta elvytystä olisi velkojen ja tukien suuntaaminen jäsenvaltioille, jotka voivat laittaa käyntiin investointeja ja uusia hankkeita samaan tapaan kuin mitä Suomen hallitus jo nyt tekee. Kysymys on samalla kertaa sekä elvytyksestä että sopeutuksesta.

Euroopan Unionin ongelma on sen peruskirjoista - ja jo vuosikymmenien tottumuksesta nouseva - jossakin määrin irrationaali usko siihen, että pelkästään 'mahdollisimman kilpailukykyistä markkinaa' (Lissabonin sopimus, 2 artikla, kohta 3)  tukemalla päästäisiin kasvun vauhtiin. Mikä tekee tästä toimintalinjasta irrationaalin ja huonosti - ellei lähes kokonaan - toimimattoman? Vastaus löytyy markkinan ja julkisen, veroa kantavan pakkoyhteisön eli valtion ja kunnan erilaisista  lähestymistavoista.

Yritys edellyttää uusia investointipäätöksiä tehdessään, että on olemassa kysyntää ylläpitävää ostovoimaa. Pelkkä kysyntähalukkuus ei riitä, ostovoimaa täytyy olla. Kun sitä ei ole, kuluttajat velkaantuvat ja pitääkseen taloutensa edes jonkinlaisessa kunnossa niiden on pitäydyttävä ylimääräisestä kulutuksesta. Tietääkseni meillä Suomessakin on jo yli 300 000 kansalaista, joilla on ongelmia velkojensa ja lainanottonsa kanssa. Uudet investoinnit ja uudet yritykset joutuvat kilpailemaan keskenään ostovoimakakusta joka ei ole kasvamassa. Yritykset tekevät tarkkoja sijoitusanalyyseja ennenkuin ryhtyvät investoimaan jotta sijoitetulle pääomalle saataisiin riittävä tuotto. Aina tässä ei onnistuta; Suomenkin teollisuuden historia on pullollaan esimerkkejä epäonnistuneista investoinneista, vääristä odotuksista ja tästä syystä romahtaneista yrityksistä.

Yritysmaailmassa puhutaankin 'yritysvastuusta' yhteiskuntavastuun sijasta. Yritykset eivät ota yhteiskuntavastuuta, päinvastoin ne pyrkivät siitä eroon. Tästä on Euroopan Unionissa esimerkkinä Barroson ja Junckerin, kahden 2010-luvun Euroopan komission johtajan ajama politiikka. Yritykset onkin vapautettu lähes kokonaan yhteiskuntavastuusta. Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunta on noudattanut politiikassaan systemaattisesti tätä pyrkimystä. Vientiin perustuva kasvu on luonteeltaan eksogeenisista, ulkoisten tekijöiden vaikutuksille altista ja niiden ehdoilla tapahtuvaa 'onnistumista'. Korona-pandemian oloissa siinä onnistuminen on mitä suurimmassa määrin riskipitoista ja saattaa vaatia niin suuria uhrauksia että tosiasiassa tulos on päinvastainen.

Valtion ja kunnan, veroa kantavien pakkoyhteisöjen rooli on aivan erilainen. Pakkoyhteisöjä ne ovat siinä mielessä että jokaisen kansalaisen on oltava jonkin valtion kansalainen ja jonkin kunan asukas ja veroa maksava jäsen. Päätöksenteko perustuu kansalaisyhteiskuntaan, monipuoluejärjestelmään ja oikeuteen olla vaikuttamassa yhteiseen päätöksentekoon. Yhteisillä päätöksillä tuodaan esiin kansalaisten odotuksia ja tarpeita. Kannettavat verot - ja myös velanotto - tähtää näiden tarpeiden tyydyttämiseen. Käytettävissä pääomilla tehdään investointeja ja kehitetään palveluja. Nämä päätökset synnyttävät hankkeita, joihin  kutsutaan toteuttajia ja palkataan työvoimaa. Verotusoikeudella toimiva valtio ja kunta ovat tässä suhteessa aina kilpailukykyisiä; niiden luomat hankkeet luovat väistämättä uusia työpaikkoja. Julkisen sektorin investointeihin liittyy myös tärkeä laatu-ulottuvuus koulutuksen ja kansalaistaitojen muodossa. Sillä luodaan edellytyksiä 'laadulliselle menestymiselle' viennissä ja kansainvälisessä taloudessa ylipäätään.

Euroopan Unionin tapauksessa kuvaan astuu myös Euroopan Keskuspankki, joka voi omilla päätöksillään rahoittaa minkä hyvänsä hankkeen.  Tällainen kasvu on sisäsyntyistä, endogeenista.  Keskuspankki ei voi tästä syystä koskaan mennä konkurssiin eikä mikään pääomaa vaativa haaste ole sille ylivoimainen. Endogeeninen makrotalouspolitiikka on lisäksi luonteeltaan neutraalia - sitä voidaan käyttää niin hyviin ja toimiviin kuin huonoihin ja jopa tuhosuuntaisiin tarkoituksiin.

Kun nyt pohdiskellaan osallistumista Euroopan Komission ja EKP:n mittaviin laina-, tuki- ja elvytysohjelmiin, voidaan eurooppalaisen elvytyksen ohjelmat nähdä itsenäisen, euroopantasoisen pakkoyhteisön sisäsyntyisenä, endogeenisia piirteitä omaavana, vahvana toimena jotta Pandemia-kriisistä - ja muutamista muista samanaikaisista kriiseistä - voitaisiin selviytyä. Valtavirtaisen talousajattelun takavuosina tekemät virheelliset strategiset päätökset kuitenkin heijastuvat edelleen vahvasti muutosta hakevan Euroopan talousajatteluun. Kaikkein pahin ongelma on Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin betonoitu yksiulotteinen päätös kilpailukykyisen markkinan  autuaaksi tekevästä voimasta.

Kylmän sodan päättyessä Berliinin muurin hajoamiseen ja neuvostotyyppisen 'sosialismin' kaatumiseen valittiin erityisesti Saksassa poliittinen strategia, jossa valtio asetetaan alisteiseksi markkinalle. Tällainen päätös on pohjoismaisittain katsottuna valtava demokratiaa halveksuva, yhteisiä tarpeita aliarvioiva strateginen virhe, joka Euroopan Unionin peruskirjoihin istutettuna merkitsee ratkaisevaa puutetta ja näkyy jatkuvana alisuoritteisuutena erityisesti taloushankkeissa. Markkina toimii yritysvastuun hengessä ja investoi vain jos voittoja on odotettavissa. Siksi määrällisen elvytyksen valtavat pääomat ovat taipuvaisia jäämään taseisiin, omien osakkeiden ostoihin, vararahastoihin ja pahimmillaan valuvat ns. harmaaseen talouteen. Kun lisäksi on ryhdytty näkemään raha itse monetaarisena keinona luoda odotusarvoilla lisää rahaa, siitä on itsestään tullut vain eriarvoisuutta aikaansaava tuottamaton tuotantohyödyke. Sen tunnusmerkkinä on se valtava pääomien polarisaatio, josta Thomas Piketty on 'uudessä pääomassaan' tehnyt 700:n sivun verran historiallista analyysia.

Pelättävissä on, että kun nyt edetään yksityiskohtaisempiin suunnitelmiin Euroopan Komission ja EKP:n elvytysratkaisujen toteuttamisessa, Euroopan unionin peruskirjan määräykset antavat edelleenkin pääsuunnan tehtäville toimenpiteille. Ne merkitsevät jo nyt rahalla valmiiksi kyllästetyn markkinan tukemista jopa ilmaisella rahalla, koska lainaraha ei tahdo enää tehdä kauppaansa. Jäsenvaltiot kärvistelevät sen sijaan edelleen eksogeenisen talousajattelun edellyttämän mahdottoman tehtävän edessä. kuinka maksaa yrityksille lainoina ja tukina annetut valtavat pääomat vientikilpailun edellyttämillä tavoilla takaisin lähivuosien aikana.

Pelättävissä siis on, että Euroopan Komission suuri suoran tuen paketti ei ole jäsenvaltioiden vaan markkinan käytettävissä. Kuinka ne tätä rahaa yritysvastuunsa puitteissa käyttävät? pörssikurssien nopea nousu tänä keväänä antaa viitteitä siitä, että markkina hoitaa koronapandemiaa pääosin muilla, yrityssalaisuuden piiriin kuuluvilla tavoilla kuin reaalitalouteen suunnatuilla investoinneilla. Syyt ovat ymmärrettäviä - ja ne pitäisi ymmärtää myös eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa.

Euroopan Komission pandemiapaketista ilmeisesti lainaraha on sitä, mitä myös jäsenvaltiot voivat käyttää. Jos se on ehdollistettu 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' aikaansaamiseen, siitäkään ei taida olla suurempaa hyötyä. Valtioiden on voitava käyttää pääomia omiin investointeihinsa, palvelurakenteensa parantamiseen ja kansalaisten välittömien, vaaleissa ilmaistujen tarpeiden ja tavoitteiden tyydyttämiseen.

8.6. 2020
Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn kirjoitaa tänään mielenkiintoisesti finanssipoliittisen elvyttämisen mahdollisuudesta 'poikkeusoloissa' ja 'Maastrichtin sopimuksen korttitalosta'. Merkittävä - toivoa herättävä kannanotto!

26.7. 2020
Talouspolitiikan suuressa linjassa on tapahtumassa suuri käänne, jota suhtautumisen muutos Saksassakin maan perustuslakiin sidottuun velkaantumisen rajoittamiseen edustaa.Tämä on yllättävää -  käänne on yhtäkkiä tosiasia. Euroopan Keskuspankissa tämän käänteen aloitti pääjohtaja Mario Draghi vuodesta 2014 alkaneella ja ainakin tämän vuoden loppuun lähes keskeytyksettä jatkuneella määrällisellä monetaarisella elvytyksellä. Tätä uutta linjaa jatkaa nyt elvyttävän finanssipolitiikan muodossa Euroopan Komissio ottamalla nimiinsä 750 mrd:n suuruiset lainat edelleen tukien ja lainojen muodossa jäsenvaltioiden käyttöön Korona-epidemian aiheuttamien vaurioiden hillitsemiseksi ja korjaamiseksi. Kertaluontoisuudestaan huolimatta kysymys on endogeenisesta, sisäsyntyisestä talouspolitiikasta, joka on aika uusi ilmiö Euroopassa ja joka eroaa selvästi tähän saakka noudatetusta valtavirtaisesta, hengeltään uuskonservatiivisesta ja uusliberaalista eksogeenisesta, ulkosyntyisestä talouspolitiikasta. Muutosta näytetään pelkäävän aivan mahdottomasti ja koko ajan näkyy esimerkkejä pyrkimyksestä palauttaa 'vanha järjestys' säästöpolitiikan ja suomalaiseen mustan nollan politiikkaan. Modernia Monetaarista Teoriaa (MMT) ei ole vanhemman polven talousmiehille (eikä varsinkaan juristeille)  yliopistoissa opetettu ja siksi sitä pelätään kuin lehmä uutta konttia. Valtavirtainen talousajattelu lisäksi syrjii tietoisesti myös uuden polven talousosaajia, jos he rohkenevat ilmaista kantojaan säästöpolitiikan turmiollisuudesta kasvulle, työllisyydelle ja riittävälle toimeentulolle. Maailman ehkä tunnetuin MMT-asiantuntija ja uranuurtaja on australialainen projessori William (Bill) Mitchell, joka toimii myös vierailevana luennoitsijana Helsingin Yliopistossa. Tämänkesäinen vierailu on jäänyt Korona-pandemian vuoksi ilmeisesti väliin. Hänen Helsingissä pitämistään luennoista ei ole mediassa näkynyt yhtään mitään. Tällainen syrjiminen ja sivuuttaminen johtavien talousgurujen toimesta osoittautuu nyt kohtalokkaaksi, kun muutos näyttää yhtäkkiä tempaavan mukaansa myös Euroopan Unionin keskeiset instituutiot. Jos olisin akateemisesti koulutettu talousasiantuntija, kuuntelisin Bill Mitchellin Helsingin Aalto-yliopistossa  pitämät luennot mitä tarkimmin...

Miksi media ei avaa tätä ulottuvuutta makrotalouspolitiikan ihmeellistä käännettä? Minkälaista talousoppia yliopistoissa oikein opetetaan? Miten on mahdollista tällainen sokeus ja kyvyttömyys analyysiin historialliseksi luokiteltavan ilmeisen käänteen lähtiessä liikkeelle? Mistä vaikeneminen kielii?