Maallikkona maailmassa

Blogikirjoittelussa ja sosiaalisessa mediassa tulee osallistuttua monenlaiseen keskusteluun ja pohdiskeluun. Aika usein tulee huomaamaan, että taloudesta, Euroopasta, hyvinvointivaltiosta ja jopa historiasta puhuttaessa maallikko törmää asiantuntijoihin, erityiskoulutukseen ja koulutuksen suomaan yleispätevyyteen ylipäätään. En halua kiistää koulutuksen merkitystä sellaisenaan, mutta välillä tulee mietiskeltyä maallikon asiantuntemuksen ja tiedemiehen
pätevyyksien välistä suhdetta.

Se on selvää, että koulutuksesta ja kouluttautumisesta palkitaan ja siihen liittyy ilman muuta paljon osaamista. "...tohtorit ovat tottuneet koostamaan esityksiä ja pitämään niitä, hakemaan tietoa ja kokoamaan sitä yhteen, ohjaamaan muita, opettamaan, kirjoittamaan, koordinoimaan erilaisia projekteja. He ovat kielitaitoisia omalla alallaan, ja monesti tottuneet kiertelemään seminaareja ja kongresseja. He ovat verkostoitumisen mestareita." Sanoo Tiina Raevaara, filosofian tohtori ja kirjailija, Oma aikamme on kuitenkin myös pitkän koulutien käyneille aika ajoin aika armoton. "Innovaatiolöpinä on aika turhaa, jos kukaan ei työllistä tohtoria, sanoo  Tiina Raevaara Suomen Kuvalehden artikkelissa.

Akateemisen tutkinnon suorittanut on tietenkin asiantuntija omalla alallaan siihen määrään saakka, mitä  koulutusjärjestelmä haluaa ja osaa tarjota. Kun katselee esimerkiksi taloustiedettä, niin kovin yksipuoliselta osaaminen vaikuttaa. Puhutaan taloudellisen tutkimuksen valtavirrasta, virallisista totuuksista ja vallitseviksi muodostuneista käytännöistä. Taloustutkimus ei taida pitää sisällään kovin syvällistä filosofian tai sosiaalipsykologian tuntemusta ja näistä avautuvaa monipuolisten tarpeiden kenttää. Lisäksi akateemisen tutkijan on pysyttäydyttävä faktoissa, jotka puolestaan ovat asiaan vihkiytyneiden käytössä. Ei ole harvinaista että tietoa salataan ja että oma tieto auktorisoidaan koskemattomaksi. Euroopan Keskuspankin ja sen toimijoiden ei tarvitse ottaa vastaan neuvoja,  kommentoida heihin kohdistuneita väitteitä eikä myöskään selittää omia toimenpiteitään.

Kuinka päteviä aikoja sitten suoritetut tutkinnot ovat, sitä sopii kysyä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Vanhalle tekniikan tohtorille saattaa tietotekniikan hallitseminen olla ylivoimainen tehtävä, puhumattakaan johtavassa asemassa olevaa, joka on tottunut tällaisissa asioissa sihteerinsä tietotaitoihin. Se ei estä kuitenkaan virallisen tutkinnon tuomaa narsistista, omahyväistä suhdetta omaan persoonaan. Valmistumisella ja valmiina olemisella on tietty ero.

Asiaan vihkiytymätön mutta sisällöistä kiinnostunut maallikko on aivan eri asemassa osallistuessaan yleiseen keskusteluun. Hänen perustiedoissaankin saattaa olla puutteita, mutta hänellä on muutamia etuja puolellaan. Hän on oppinut koulussa kirjoittamaan ja ilmaisemaan esimerkiksi järjestöelämässä omia mielipiteitään. Tärkeät sosiaaliset taidot opitaan yhteisössä ilmeisesti paremmin kuin tutkijan kammiossa. Harrastus tekee mestarin maallikostakin. Lisäksi akateemisesti erikoistumattomalla maallikolla on yksi suuri etu puolellaan. Hänen analyysinsa voi huoletta liikkua "poikkitieteellisesti"   niin taloustieteen, filosofian, teknisen tietämyksen  kuin sosiaalipsykologiankin alueella.

Yhteiskunnallisista olosuhteista puhuttaessa elettävällä todellisuudella on faktatietona suuri merkitys. Kukaan ei voi tietää todellisuudesta enempää kuin sitä elävä ja kokeva ihminen. Tieto ei ole hänen kokemuspiirinsä ulkopuolella. Hänen on opittava havainnoimaan ja kuvaamaan  näitä olosuhteita. Kuten Hietanen toteaa Tuntemattomassa (s. 106) teorian ja todellisuuden erosta annoksista puhuttaessa:"Mää en tiär semmottist kaloreist yhtikäs. Mun sualen vaan sanova et niit on surkkia vähä".

Karl Marx käänsi fenomenologiassaan Hegelin  tietopyramidin ylösalaisin väittäen, että todellinen tieto tulee elettävästä todellisuudesta ja että kansalaisyhteiskunnan on orientoiduttava sieltä  saatavan tiedon eikä auktoriteettien, kirkon, valtion tai sotilaallisen sanelun mukaan. Elettävä todellisuus ja kyky ilmaista reaalisia olosuhteita on filosofisessa mielessä demokratian tärkeimpiä perusteita. Kansanvalta, osallistuminen ja osallistaminen ovat tärkeitä koko kansakunnalle. Sitä kautta tulee tietoa tiedemaailmalle - ja se antaa toivoa myös tavallista mutta aktiivista elämää elävälle maallikolle.

Tieteen, akateemisen sivistyksen ja koulutuksen tehtävänä on rakentaa työnsä todellisuuden ja myös totuudellisuuden pohjalle. Parhaimmillaan se voi  näyttää vihreää tai punaista valoa ajan keskustelussa ja toiminnassa tehtäville valinnoille. Kyllä se voi myös paneutua yritykseen antaa oman erikoisalan kautta koko maailmanselitystä. Tässä suhteessa tiedemiehellä ja maallikolla ei ole suurensuurta eroa - eikä tarvitse ollakaan jos haluamme kunnioittaa kansanvaltaa.

Kontula - Helsingin ongelmakaupunginosa?

Kontulan - Helsingin ongelmakaupunginosa. Nimimerkki "Todellinen prinsessa" kuvasi ja analysoi tätä kaupunginosaa blogissan erinomaisesti - ja minäkin innostuin vastaamaan siihen:

Erinomainen kuvaus Kontulan ostarista, joka palveluineen on todennäköisesti pääkaupunkiseudun parhain. Olemme asuneet ostarilta n. 400 metrin päässä jo vuodesta 1979 eikä tähän mennessä ole sattunut kertaakaan mitään väkivaltaan tai häiritsevään käyttäytymiseen viittavaa omalla kohdallamme. Kontulan ostari on ehdottomasti elävä ja toimiva kokonaisuus, jollaista ei muualta kaupungista juurikaan tapaa. Murrosvuodet ovat takanapäin ja Kontulassa, Helsingin Bevery Hillsissä – kaupungin korkeimmalla sijaitsevassa kaupunginosassa mahtavine näköaloineen – on viihtyisää asua. 

Kun Yliopiston campusta rakennetaan nyt Myllypuroon ja Itä-Helsinkiin tulee massoittain nuoria opiskelijoita asuntotarpeineen, veikkaan Kontulan ilmeen nuorentuvan ja myös asuntojen hintojen alkavan asettua Helsingin keskitasolle. Haluaisin vielä mainita Kontulan Uimahallin aamu-uimareiden jo vuosia jatkuneen yhteydenpidon myös uimahallin ulkopuolella syntäri- ja nimipäiväkahveineen, sairaalakäynteineen ja myös viimeiselle matkalle saattamisineen. En tiedä vastaavaa sosiaalista yhteishenkeä missään muualla Helsingissä enkä sen ulkopuolellakaan. Viimeksi tänä aamuna tavatessamme aamukahvilla uimariporukan kanssa totesimme että tästä kaupunginosasta me lähdemme vain ”jalat edellä” kuten sanonta kuuluu. Haluaisin mainita myös Symppiksen sosiaalista lähestymistapaa ja huolenpitoa edustavana paikkana Kontulassa.

Vielä pieni anekdootti Kontulasta. Vuosia sitten hampurilainen aikaikasvatusryhmä oli tutustumassa Helsinkiin eurooppalaisena kaupunkina ja minun tehtäväkseni oli langennut toimia muutama päivä heidän oppaanaan. Ohjelmaan oli sijoitettu myös tutustuminen Helsingin ongelmakaupunginosiin ja sellaiseksi oli valittu Kontula. Totesin tälle neljänkymmenen hengen joukolle että asun Kontulassa ja voin tulla heitä aamulla päivän ohjelman alkaessa metroasemalle vastaan. Tarkoitukseni oli näyttää vieraille alkoholiongelmaisille tarkoitettu oleskelupaikka uimahallin takana kalliolla ja heti alkajaisiksi halusin näyttää miten siellä aikaa vietetään. 

Jalkakäytävvä seisoskelikin joukko nuoria romaanimiehiä nahkapuseroissaan, hiukset siististi leikattuimna kuten romaanimiesten tyyliin kuuluu. Näyttelin joukolle kalliolla olevaa oleskelupaikkaa, kun yksi romaanimiehistä otti taskustaan mahongin värisen kännykän ja vastasi puhelimeen. Vierasjoukko räjähti yllätyksekseni nauruun! Vai ongelmaisten paikka? Yksi vieraista kertoi että vain yhdellä vierasjoukosta oli tuohon aikaan kännykkä. Toinen kertoi, että kun Hampurissa puhutaan ongelmakaupunginosasta, tarkoittaa se sitä että poliisi ajaa pillit ulvoen kaupunginosan läpi uskaltamatta pysähtyä! Lounastamaan joukko meni Kontulan ala-asteelle, jossa parastaikaa oli kasvisruokaviikko. Koulussa oli tuohon aikaan 25. eri kansallisuutta ja saksalaiset katselivat ihmeissään miten nuoret oppilaat keräsivät noutopöydästä itselleen annoksen kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Saksassa ei ole nimittäin kouluruokailua suomalaiseen tapaan. Ongelmakaupunginosasta tuli saksalaisten vieraiden silmissä paikka, jollaiselta he toivoisivat Hampurin kaupunginosien tulevaisuudessa näyttävän.

Helsingin Sanomien toimittajat rampatkoon keskustan ilottomia ja elottomia katuja ja hakekoon lisää suhteuttavaa elämänkokemusta Euroopan yhä levottomammiksi käyvistä olosuhteista.

Kuka sosialismia tarvitsee?

Kuka tarvitsee sosialismia? Oikeisto ja konservatiivinen maailmanaika - myös liberaaleja arvoja kannattavat - näyttää vierastavan koko käsitettä. Päällimmäisenä muistissa on marxismi-leninismin luomus yksipuoluejärjestelmästä ja vahvan valtion varaan rakennetusta valtiojohtoisesta suunnitelmataloudesta, jonka oli määrä voittaa kapitalistinen riistojärjestelmä niin taloudellisessa, sotilaallisessa kuin kulttuurisessakin kilpajuoksussa, lopullisesti. Ei syntynyt pääskystä, tuli lepakko.

Sosialidemokraattien periaateohjelmassa sosialismin käsite on pysynyt pitkään.  Matkan varrella on näkynyt paljonkin merkkejä siitä  että koko käsite haluttaisiin heivata sivuraiteelle, historian roskatynnyriin. Sosialidemokraattien kohdalla on tämä reagointitapa näkynyt jo pitkään: kun joku antaa käsitteelle sen alkuperäisestä sisällöstä poikkeavan, usein täysin vieraantuneen sisällön - kuten Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa tapahtui - sosialidemokraatit hylkäsivät käsitteet, kuten sosialismin ja kommunismin. Tästä nähdään että myös ilmaisut voidaan kapitalisoida, riistää niiltä alkuperäinen sisältö ja käyttää ne jopa alkuperäisen tarkoituksen kannalta täysin päinvastaisiin tarkoituksiin ja toimintatapoihin. Onko niin, että suurilla aatteilla ja uskonnoilla on sisäsyntyinen taipumus muuttua vastakohdakseen?

Mitä olisi sosialidemokraattinen sosialismi tai demokraattinen sosialismi - kuten olemme sitä tottuneet nimittämään? Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian valovoimainen rehtori 1950-60- luvuilta tapasi kansantaloustieteen tunneilla korostaa, että sosialidemokraateille sosialismi on yhteistä säästämistä, yhteistä voimavarojen kartuttamista. Sen pohjalle voidaan rakentaa kansanvaltainen hyvinvointivaltio ja luoda edellytykset ihmisen omaehtoisuudelle, aineelliselle ja henkiselle kuntoutumiselle ja tervehtymiselle, kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle.

Minun opiskeluaikoinani tuo kehitys oli alkamassa ja muistan Liukkosen veikeästi nauraen todenneen, että yhteinen säästäminen, voimavarojen kartuttaminen käy niin yleisesti selväksi että demokraattinen sosialismi toteutuu   kuin itsestään. Sitten 1960-luvulla avautuikin historiallinen akkuna, tuli suuri vaalivoitto, vasemmistoenemmistö eduskuntaan ja alkoi kiihkeä ja nopea ohjelmatyö puoluesihteeri Erkki Raatikaisen johdolla. Sosialidemokraattiset, takarivissä olleet voimat pääsivät purkamaan ideoitaan ja toteuttaman visioitaan. Puolueriita väistyi taka-alalle, SAK eheytyi, työelämää ryhdyttiin myös nopeasti uudistamaan. Syntyi perusta kansanvaltaiselle hyvinvointivaltiolle. Voi pitää suorastaan ihmeenä että runsaan kymmenen vuoden aikana polkaistiin melkein kuin tyhjästä valtava määrä yhteistä hyvää. Siihen osallistui yhteiskunnallisia voimia laidasta laitaan,  osin epäröiden mutta suomalaista kansallista tuntoa ja rationaalisen logiikan lakeja noudattaen. Sodan jaloista selvinnyt sukupolvi tiesi että ihmisestä ja yhteisestä asiasta on kysymys. Silloin saivat alkunsa työeläkejärjestelmä, lasten päivähoito, peruskoulu, suhteellinen vaalitapa suurissa joukkojärjestöissä, työelämän demokratisointiin tähdänneet uudistukset, tulopoliittiset kokonaisratkaisut, laaja suositussopimusten kokonaisuus - ja vahva kunnallinen itsehallinto.

1970-luvulla alkoi henki muuttua. Alkoi kuulua kaikuja Milton Friedmannin monetarismista, alettiin puhua yksityistämisestä ja kaupallistamisesta. Juuri aikaansaadut julkiset palvelut todettiin muka tehottomiksi. Nuorta hyvinvointivaltion rakennetta alettiin epäillä ja nakertaa yhteisen hyvän sijasta oman ideologisen ryhmittymän tai edunvalvonnan tarpeita palvelevaksi. Hyvinvointivaltio koettiin reaalisosialismin vaaralliseksi esiasteeksi. Tosiasiassa sosialidemokratia oli käynyt työpaikoilla ja joukkojärjestöissä vuosikymmeniä kestäneen katkeran taistelun kansanvaltaisten arvojen puolesta ja hyvinvointirakenteet kaikkineen osoittivat jo tietä kohden yhteistä, demokratiaan perustuvaa modernia rakennetta.

Aika pian muuta kuin yhteistä hyvinvointia tavoittelevat voimat oppivat käyttämään hyvinvointivaltion resurssivoimaa omien, omaan poliittiseen viitekehykseen rajoittuvien tavoitteiden toteuttamisen. Maatalouspolitiikka, Maalaisliitto ja sittemmin poliittiseksi keskustaksi itsensä manipulointitarkoituksessa nimittänyt Keskustapuolue käytti yhteisiä voimavaroja maataloustukiaisiin ja ylipäätään omien taustaryhmien maasuttamiseen. Kuvaavaa on että työeläkejärjestelmässsä MYEL, Maaseutuyrittäjien eläkelaitos ei vieläkään kerää työeläkemaksuja, vaan ne kustannetaan suoraan valtion budjetista. Hyvinvointivaltio, demokraattisen sosialismin nuori aihio kelpasi heti alusta saakka eturyhmäpolitiikan välikappaleeksi iltalypsyineen, omille alueille ensiksi suunnattuine uudistuksineen - ja sitten niiden pysäyttämiseen kun päästiin rintamaille. Terveyskeskus-uudistuksen toteuttamiselle kävi näin ja vaarana on että SOTE valjastetaan myös vain yhden ryhmän edunvalvonnan välikappalleeksi.

Yritysmaailma ja Kokoomus sen ensisijaisena edunvalvojana oppi aika pian luomaan ja käyttämään hyvinvointivaltion rakenteita yritysmaailman välikappaleena. Tämä toiminta on saanut jo tähän mennessä niin paljon valtion kassaa ja voimavaroja tyhjentäviä muotoja, että niitä ei yhdellä istumalla pysty edes luettelemaan. Yritystukien määrät ovat herättäneet jo arvostelua, viimeksi SAK on vaatimattomasti kysellyt ammattiyhdistysliikkeen edustuksen perään SITRAn tapauksessa. Sen lisäksi on liuta muitakin, Tekesille kelpaa melkein minkälainen yritys hyvänsä ideoineen kumppaniksi, mutta kansalaisjärjestöjä katsellaan pitkin nenänvartta, vaikka ne voisivat hetkessä luoda uuden, työllistävän kulttuurin.

Yritysmaailma ja Kokoomus sen esikoisoikeutta nauttivana käyttää hyvinvointivaltion rakennetta  kilpailukyvyn ja suomalaisen yritysmaailman tehostamisen verukkeella ennennäkemättömällä tavalla hyväkseen. Miljardeja euroja on siirtynyt yritysten tuiksi ja taseisiin siinä hyvässä uskossa että yritykset vihdoinkin alkaisivat työllistää. Yhteskuntavastuun sijasta on EK:ssa ruvetttu puhumaan yritysvastuusta. Yrityksestä on siis ensisijaisesti pidettävä huolta, oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Tässä piilee se vaara, että aasi - valtio -  kuolee juuri kun se oppii olemaan syömättä, siis kokoamatta voimavaroja. Yritysmaailma ei voi luoda työpaikkoja, jos ei ole kysyntää ja ostovoimaa. Tarvitaan vahvaa valtiota, joka investointeineen luo pohjaa hyvälle infrastruktuurille, uusille rakenteille ja palveluille. Paradoksaalista kyllä, sosialidemokratia olisi paljon vahvempi tuki vahvoine hyvinvointivaltioineen yritysmaailmalle kuin sen perustaa köyhdyttävä kokoomuslainen politiikka. Tämä viisaus ei näytä mahtuvan konservatiivien ja erilaisten liberaalien muuten joustavaan ajattelutapaan sen enempää Suomessa kuin koko Euroopassakaan.

Perussuomalaiset sanovat rakentavansa hyvinvointivaltiota ilman sosialismia. Hauska huuli sellaisenaan, mutta sisältö jää puuttumaan. Poliitttinen kokemus osoittaa, että yhteisen hyvinvoinnin rakentaminen ilman demokratiaa johtaa yksipuolisuuteen ja epäproduktiivisiin ratkaisuihin. Minulle kansanvaltainen, yhteiseen, kaikkia koskevaa hyvinvointia tavoitteleva valtio on juuri sitä sosialismia sanan sosialidemokraattisessa mielessä.

Ruotsalainen kielivähemmistö on rakentanut hyvinvointia omien autonomisten säätiöidensä ja valtiosta riippumattomien rakenteidensa varaan. Rajallista käsitystä yhteiskuntavastuusta sellainenkin lähestymistapa edustaa. Hyvinvointivaltio tarkoittaa yhteistä, kaikkia koskevaa ja tässä suhteessa rajoja asettamatonta palvelu- ja toimintarakennetta.

Vihreät käyvät kuumana luonnon, kansallis- ja luonnonpuistojen puolesta -  ja hyvä niin. Hyvinvointivaltio kykenee puolustamaan myös luontoarvoja. Suhde palvelurakenteeseen ja yhteiseen hyvinvointiin on kuitenkin ollut poukkoilevaa, sen tiedämme me vahvan vihreän vallan alla elävät helsinkiläiset paremmin kuin hyvin. Jos käydään kuumana luonnon puolesta ja suhtaudutaan kylmäkiskoisesti ihmisiin ja kansanvaltaisiin rakenteisiin, sorrutaan helposti fanaattisuuteen: palava jää, kuumana asian puolesta, kylmänä suhteessa kanssaihmiseen.

Euroopan Unionin kääntyminen lähes pelkästään markkinoiden ehdoilla toimivaksi, vapaakauppasopimusten myötä jopa markkina-alisteiseksi yhteisöksi ei lupaa yhteisen hyvinvoinnin, demokratian eikä rauhankaan kannalta sitä mitä tavoiteltiin Euroopan yhteisöä, Hiili- ja Teräsunionia perustettaessa. Tosiasia on, että tämän päivän Eurooppa ja sen jäsenvaltiot tarvitsisivat yhteistä voimavarojen kartuttamista mitä kipeimmin. Kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen, siis demokraattinen sosialismi voisi muodostaa sellaisen voimakkaan valtavirran jolla monella tapaa rampautunut mantere nostettaisiin uudelleen jaloilleen.

Mutta kuka sosialismia kaipaa?

Kuka voittaa?

Kaupallisuus ja siihen kuuluva idolien palvonta puskee lävitse puolueiden puheenjohtajista keskusteltaessa. Haetaan ihmemtyyppiä joka pistää kerralla asiat kuntoon. Puheenjohtajan edellytetään olevan jonkinlainen Taika-Jim tai viidakon Urja, Phantom, joka yksin laittaa puolueen ja maan asiat kuntoon. Kuinka hyvin tällainen sopii järjestödemokratiaan tai kansanvaltaiseen toimintatapaan ylipäätään?

Puheenjohtajapeli mediassa muistuttaa aika pitkälle amerikkalaisia saippuasarjoja; haetaan kauniita ja rohkeita, nuoria ja väsymättömiä, räväköitä ja kärsimättömiä. Parhaat tässä liikkeeessä tapaamani johtajat ovat olleet aika tavallisen näköisiä ja kokoisia, mutta tiukan paikan tullen määrätietoisia vaikuttajia. Kaupallisen elämäntyylin peliin, jossa pöytälaatikosta vedetään sopiva tilannenaamari päälle, siihen ei pidä kansanvallan varaan rakentuvassa yhteisössä lähteä. Sisällöt ja visiot ratkaisevat!

Puoluejohto valitaan aina kaudeksi kerrallaan ja tämä sääntö koskee kaikkia. Kyse ei ole uhasta vaan yhteisesti päätetystä käytännöstä. Mediaa tietenkin kiinnostaa hengeltään aika epäproduktiivinen puheenjohtajapeli ja taustalla manipulointiin pyrkivä ajatus siitä että puheenjohtaja määräisi politiikan suunnan. Sosialidemokraattisessa puolueessa - jota kaikkein parhaiten tunnen - keskeiset linjaukset tehdään yhteisillä päätöksillä ja myös puheenjohtajan on näiden linjausten mukaan elettävä. Olla innostava, visioiva, uusia vaihtoehtoja esiinnostava - ja hyväksyä nämä piirteet iloisena asiana muissakin mukanaolijoissa - sellaiseen henkeen on sosialidemokratian pyrittävä - kirjoitin näin puhenjohtajapelistä Facebookissa Helsingin Sanomien nostettua 20.7. 2916 (Kotimaa, puolueet) SDP:n puheenjohtajakysymyksen tikun nokkaan. Tässä suhteessa kaikki mainitut ovat hyviä vaihtoehtoja ja tuskin tulevat olemaan esteenä uuden tulemiselle. Tämä aika alkaa olla raskaana uuden, demoratiaa kunnioittavamman  vision syntymiselle.

Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulukunnan mestareiden - kuten mm. Erich Frommin - ajattelussa ja kuvauksissa kaupallinen luonteenpiirteistö sijoittuu epäproduktiivisten suuntautumisten joukkoon. Yhdessä alistavan ja vastaanottavan autoritaarisuuden, hamuavan, mielikuvituksen rajoja hipovan ahneuden ja omistamisen, väkivaltaan ja jopa sadismiin mieltymisen rinnalla Fromm sijoittaa kaupallisen elämäntavan yhdeksi elottomuutta, nekrofiliaa ilmaisevaksi kaavatuneisuuden muodoksi.

Tämä tuli mieleen Yhdysvaltain republikaanien puoluekokouskuvauksia katsellessani, kun presidenttiehdokkaaksi valitun Donald Trumpin häntä sukupolvea nuorempi ja kaunis vaimo Melanie marssitettiin todistamaan miehensä visioiden puolesta. Heti hoksattiin että lähes sanasta sanaan saman puheenvuoron oli käyttänyt vastavalitun presidentin puoliso Michelle Obama vuonna 2008. Kun naamiot putoavat,  kaupallisuudelle niin tyypillinen plagiointi paljastuu. 

Plagiointi on toisen henkilön tuotannon käyttämistä siitä ilmoittamatta, varastamiseeen verrattavaa? Kaupallisuuteen kuuluu myös pettäminen. Tämän aamun 21.7. 2016 uutisissa kuultiin että  norjalainen huippuhiihtäjä Martin Johnsrud Sundby on jäänyt kiinni dopingista. Tiedossa on myös että maailman kansainvälinen olympiakomitea ehdottaa Venäjän sulkemista kokonaan pois kansainvälisestä kilpaurheilusta systemaattiseksi väitetyn ja viranomaisten tukemasta dopingin, pettämisen organisoinnista. Kysymys on oletetusta ja ilmeisesti todistetusta systemaattisesta pettämisestä vuoden 2014 talviolympialaisissa, jotka järjestettiin Shotsissa. Olkoon totta tai ei, pettäminen ja sen avulla ansiottoman arvonnousun tavoittelu on tyypillistä kaupalliseen orientaatioon kuuluvaa epäproduktiivista toimintatapaa.

Idolien palvonta on yksi aikamme merkittävimmistä kaupallisuuden muodoista. Erich Fromm viittaa tässä yhteydessä kristinuskon eettiseen sanomaan ja erityisesti kymmeneen käskyyn. Jo toisessa käskyssä pilvenä ilmestynyt auktoriteetti kieltää nimensä mainitsemista missään yhteydessä ja ylipäätään minkään kuvan, esineen tai symbolin palvomisen. Sitä joka tällaiseen palvontaan ryhtyy - se ei toisen käskyn mukaan jää rankaisematta.

Epäjumalanpalveluksesta käytetään englannin kielessä ilmausta idolatry ja samassa kielessä sana viittaa myös joissakin yhteyksissä mielisairauteen. Idolin, johtajan, idean, ideologian palvonta on valtionkirkkomme mukaan syntiä. Maalliselta kannalta katsottuna se on myös - ainakin pahimmillaan - uhka myös demokratialle. Kun kuuntelen televisiouutisista Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoganin tiukkaa sanailua kumousta yrittäneiden rankaisusta ja hetkessä esiinnousseista mustista listoista, poliisien, opettajien, lakimiesten, yhteiskunnallisten aktiivien  ja sotilaiden pidätyksistä - ja samalla hänen kannattajiensa alamaisista palvontarituaaleista, minulle nousee väistämättä mieleen sekä kristinuskon että myös Islamin ehdoton kielto kuvien ja esineiden palvonnasta. 

Kun siis media käy meilläkin kuumana puheenjohtajavaalien, gallupeiden ja kaikenlaisten julkisuuden henkilöiden rankkausten kanssa, aiheutetaan sillä samalla myös uusia esteitä sellaisille elämää ja kansanvaltaa ylläpitäville arvoille kuin luovuus, jokaisen ihmisen oikeus oman ainutlaatuisuutensa kehittämiseen, lahjakkuuteensa  ja taitoihinsa perustuvan panoksen antamiseen yhteisölle. 

Manipulointi, plagiointi, stimulantit ja idolien perusteeton palvominen. Valtakunnan tärkeimmän ja suurimman päivälehden kirjoitus 20.7. 2016 Kotimaa - puolueet -osastolla antoi siis aiheen kaupallisuuden ja siihen liittyvän epäproduktiivisuuden tarkasteluun ja sen vähemmän imarteleviin ilmenemismuotoihin juuri tämän hetken maailmassa. En väitä että kuvaukseni on tyhjentävä, mutta demokratian ja yhteisen hyvinvoinnin kannalta sillä on merkitystä. Kun kysytään että kuka voittaa, vastaus on ilmeinen: regressio, taantumus, paluu asenteisiin ja arvoihin, joiden olisi toivonut jo jäävän ihmiskunnan esihistoriaan.

Osaamisen ontologiaa

Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmi nosti 14.7. 2016 palstallaan "Salmiakkia" hyvinvointivaltion olemuksen uudella tavalla esille. Dosentti Jari Ehnrootilta on ilmestynyt uusi kirja hyvinvointivaltiosta. Kirja haastaa Salmen mukaan katselemaan hyvinvointivaltiota uudesta näkökulmasta. Nykyinen hyvinvointivaltioajattelu perustuu Ehnrootin mukaan "valheelle vapaudesta". Kysymys ei ole pelkästä hyvinvoinnista sanan vastaanottavassa mielessä (well-being), vaan myös perustan luomisesta toiminnalliselle aktiivisuudelle, ihmisenä olemisen täydelle toteuttamiselle (well-doing).  Yksilön vapaus ja oikeudet on sidottava yksilön vastuuseen ja velvollisuuksiin.

Pelkän päätoimittajan referaatin perusteella en ryhdy tietenkään arvostelemaan tai kommentoimaan kirjaa jota en ole itse lukenut. Herätteenä se kylläkin toimii ja palauttaa minun tapauksessani mieleen ajan 1950-luvulla, jolloin liityin jäseneksi Sos.-dem. Puolueeseen. Jäsenyyden tunnuksena sain punaisen jäsenkirjan, johon oli painettu puolueen silloinen vuoden 1952 periaateohjelma. Se oli kuuluisa "Oittisen periaateohjelma" jota voidaan monessa mielessä pitää harvinaisen onnistuneena ja inspiroivana. Periaateohjelmassa puhuttiin "demokratiasta elämänmuotona ja uudistustyön välineenä". En usko liioittelevani kun sanon, että  tuo virkahdus muodostui minulle hyvin merkittäväksi lähtökohdaksi yrittäessäni soveltaa demokratiaa omaan elämään ja toimintaan. Yhtenä osoituksena siitä voisi olla vaikka ne blogikirjoitukset, joita olen viime aikoina kirjoittanut tunnisteen "demokratia elämäntapana" alle.

Jo Demokraatin päätoimittajan lyhyen maininnan perusteella voi todeta, että sosialidemokratia ei ole ollut järin aktiivinen Oittisen vuoden 1952 kuvaaman ilmauksen kehittäjänä. Muistan 1980-luvun alkupuolelta tapauksen, kun silloinkin käytiin keskustelua periaateohjelmasta ja demokratiasta elämänmuotona. Yleensä tämä elämäntapaa koskeva ulottuvuus kuitattiin vain sillä, että "sosialidemokratian toteuttamiseen on monta tietä" . Liikkeen kannattajaksi voi päätyä niin marxilaisista, uskonnollisista, tieteellisistä kuin elämän arkisista tilanteistakin lähtien. Yhdistyksen kokouksen laillinen läpivienti riittäköön demokraattisen mielenlaatumme ilmaukseksi - niinkö?

Näinhän toki on, mutta samaan hengenvetoon on todettava, että demokratia elämänmuotona ja uudistustyönvälineenä näyttää sallivan kovin monenlaista elämäntapaa. Jos minkäänlaista analyysia ei tehdä, monet liikkeen olemukselle vieraat, jopa päinvastaiset käytännöt pääsevät hiipimään ja elämään muodollisen demokratian ulkokuoren alla. Epäproduktiivista elämänmuotoa on monta lajia alkaen autoritaarisesta alistumista vaativasta ja sitä noudattavasta, omistavasta ja hamuavasta, väkivaltaisesta ja voimankäyttöön uskovasta aina kaupalliseen ja jopa tuhosuuntaiseen asennoitumiseen. Tässä blogissa ei ole tarkoitus  mennä syvemmälle  ihmisen puutteellisuuksien tarkasteluun, riittää kun totean vain että nämä kaikki suuntautumistavat elävät  piilevinä myös muodollisen demokratian pohjalta toimivissa yhteisöissä. Niiden aktivoituessa tarvitaan syvempää demokratia-analyysia - ja sen kehittäminen vaatii myös aktiivista suhtautumista demokratian olemuksen tutkimiseen ja tunnistamiseen. Kysymys on tässäkin asiassa tiedosta, osaamisesta ja harjoituksesta.

Jos demokratia yhteistoiminnan muotona jää avaamatta, seurauksena on  vajavaiseksi jäävä, meidän oloissamme palveluita odottava, vastaanottava suhde hyvinvointivaltioon. Well-being ei todellakaan sellaisenaan riitä.  Demokratian tulee olla myös vastaus vapauden ja välttämättömyyden, vastaanottamisen ja vastuunottamisen väliseen jännitteeseen.

Demokratia yhteistoiminnan välineenä haastaa siis ihmistä toiminnallisuuteen, aktivoitumiseen ja yhteisöllisyyteen. Sosialidemokratian käsitys omaehtoisuudesta, luovuudesta ja työn vapauttamisesta tähtää ihmisen itsensä toteuttamiseen, täyteen syntymiseen ihmisenä kaikkine toistaiseksi toteutumattomine mahdollisuuksineen. Elämän tarkoituksena on juuri toteuttaa nämä meissä piilevät voimavarat.

Kirjassaan "Rakkauden vaikea taito" (kirjayhtymä 1977) Frankfurtin Goethe yliopiston  1930-luvun sosiaalipsykologian laitoksen, "Frankfurtin  koulun", elinikäiseksi johtaajaksi valittu psykoanalyytikko Erich Fromm kuvaa tätä elämäntaitoa mielestäni mitä parhaiten. Hänen käsitteistössään rakkaus elämää kohtaan on juuri demokratiaa elämänmuotona. Siinä onnistuminen edellyttää kurinalaisuutta, keskittymistä, kärsivällisyyttä ja - jos aikoo tulla mestariksi tässä taidossa - kaiken mahdollisen huomion kiinnittämistä sen harjoittamiseen. Harjoitus tekee mestarin, niinhän sitä sanotaan.

En malta olla siteeraamatta Frommia tässä yhteydessä edelleen. Kirjassaan "Vaarallinen vapaus" (Kirjayhtymä 1962) Fromm toteaa vapaudesta seuraavaa:"Olemme ylpeät siitä, että emme ole minkään ulkoisen auktoriteetin alaisia, että olemme vapaat ilmaisemaan ajatuksemme ja tunteemme ja pidämme selviönä, että tämä vapaus melkein automaattisesti takaa myös yksilöllisyytemme. Meillä oleva oikeus ilmaista ajatuksemme merkitsee kuitenkin jotakin vain siinä tapauksessa, että meillä on omia ajatuksia; vapautuminen ulkoisista auktoriteeteista on voitto vain sikäli kuin sisäiset psykologiset edellytykset ovat sellaiset, että pystymme toteuttamaan yksilöllisyytemme." Fromm puhuu vapauden kahdesta puolesta, vapaudesta jostakin - ja vapaudesta johonkin. Alistuva, autoritäärinen voimattomuus johtaa pakenemiseen ja mukautumiseen. Hyvinvoinnin kohdalla se merkitsee vastaanottavaa tyytymistä olevaan, well-being olotilaan.

Yksi parhaita kohtaamiani osaamisten ja harjoituksen ontologiaa tavoittelevista traditioista löytyy intialaisesta vedantakulttuurista. Patanjalin Joogasutrat käsittelevät perusteellisesti - joidenkin mielestä tyhjentävästi - ihmisenä olemista, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vedantakulttuurin sanoma on tuhansia vuosia vanhaa ja äärimmäisen rikasta; kaiken symboliikan, meditaation, asanoiden, hengitysharjoitusten ja mantrojen tarkoituksena on  herättää ihminen täyteen tietoisuuteen mahdollisuuksistaan ja valaistua toimimaan ja käyttämään voimavarojaan - lempeästi, ymmärtävästi mutta ehdottoman päättävästi. Uskon ihmiskeskeisillä kulttuureilla olevan muutenkin paljon annettavaa demokratialle elämänmuotona.

Tässä yhteydessä on mainittava myös tietokirjailija, voimaantumisen teoriaa ja käytäntöä kouluttava Juhani Räsänen, jonka intensiivisenä tavoitteena on ollut jo pari vuosikymmentä saada koulu, opetus ja opiskelu saamaan aivan erityisen, voimaannuttavan sisällön. Uskomattoman syvällisellä tavalla hän avaa tätä ihmiseksi tulemista ja sen varaan rakentuvaa koulutus- ja kasvatusjärjestelmää. En ole muualla tavannut vastaavaa ilmaisujen ja kielellisen kuvauksen kirjoa, jossa tätä täyteen toiminnallisuuteen suuntautuvaa "demokratiaa elämäntapana" äidinkielellämme kuvattaisiin.

Kuinka saada ihmiset liikkeelle? Minkälainen yhteiskunnallinen ja poliittinen ilmapiiri suosii aktiivista, demokraattista elämänmuotoa? Mainitsen vielä omista blogikirjoituksistani  tunnisteen osallistaminen , jonka alla pohdiskelen well-doing -ulottuvuuden sisältöä ja mahdollisuuksia.

Vapaan ihmisen elämänmuotoa ei edusta joutilas köllöttely, ei kiihkeä kilpailu tuloksista, asemista tai pärjäämisestä kaupallisessa kilpailussa. Tärkein ja paras motiivi ryhtyä toimimaan ja rakentamaan uutta ja parempaa löytyy  lujasta uskosta ihmisyyteen - ja sinnikkäästä harjoituksesta toteuttaa itsessään uinuvat aidot, todelliset mahdollisuudet.

Kysymys on demokratiasta elämänmuotona ja uudistustyön välineenä - syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti ymmärrettynä.

Ajatuksia eurooppalaisessa ahdingossa

Olemme tänä aamuna 15.7. 2016  heränneet uutisiin Nizzassa kuorma-autolla tehdystä massamurhasta. Kauhisteluun on aihetta - mutta niin on myös yritykseen analysoida sitä, mitä Euroopalle ja maailmalle on tapahtumassa.

Syyllisiä etsitään ja syyllisiä löytyy. Tietokoneaika ja sähköinen viestintä tarjoavat uudenlaisia mahdollisuuksia puuttua potentiaalien terroristien toimintaan. Ihonväri, etninen tausta, uskonto ja mahdollinen aikaisempi rikosrekisteri joutuvat tarkkailun alle. Se mitä kirjoitetaan sosiaalisessa mediassa, työhistoria, poliittinen aktiivisuus, yhteiskuntakriittisyys, varomattomat sanat, vihapuhe, uhkailu ja kaiken tämän peittely neutraalilla käyttäytymisellä julkisuudessa - perusteita otteiden kiristämisen löytyy lukemattomasti. Mikäli olen oikein ymmärtänyt sanktioiden moraalista oikeutusta, niin syyllisiä, myös potentiaalisia syyllisiä tullaan rankaisemaan uusilla investigoinnin ja toimenpiteiden arsenaalilla.

TV1:n jälkiviisaissa asiaa analysoitiin ja yksi kolmesta osanottajasta - ilmeisesti kehitysaputehtävissä kokemusta saanut  - kiinnitti huomiota siihen tilanteeseen, missä tuhosuuntainen ratkaisujen etsintä alkaa saada merkitystä. Tunne siitä että on joutunut uhriksi, kokemus siitä että elämää ylläpitävää ulospääsyä tilanteesta ei ole, kääntää osan tällaisista ihmsistä tuhosuuntaiselle tielle. Kun en kykene näissä olosuhteissa hyvään, kykenen ainakin pahaan. Keinoja nekrofiilisten, tuhosuuntaisten toimien toteuttamiselle löytyy niin paljon kuin ihmisiäkin.

Se toinen kysymys, joka eurooppalaisten on tehtävä, koskee omaa käyttäytymistämme, omia asenteitamme, omia ratkaisutapojamme. Eurooppa on koettu sivistyksen ja demokratian, myös hyvinvoinnin ja vähitellen myös turvallisuudenkin mantereeksi, vaikka kehitys ei suoraviivaista ole ollutkaan ja monia suuria - todella suuria - pettymyksiä on koettu täälläkin. Olemmeko tehneet kaikkemme ja tärkeimmät asiat lisäksi oikein, jotta massiivinen tuhosuuntaisuus ei taas kerran lähtisi liikkeelle?

Pakolaisten ja vierastyöläisten asema ei ole ollut häävi sen enempää Ranskassa kuin monissa muissakaan Euroopan maissa. Nyt presidentiksi uudelleen pyrkivä Sarkozy oli jo karkoittamassa edellisellä kaudellaan vierastyöläisiä takaisin omiin entisiin kotimaihinsa. Eurooppalainen populismi on kasvanut tältä samalta asennepohjalta ja viimeksi Iso-Britannia sai kokea tilanteen, jossa irtipäästetty populismi sai aikaan saarivaltion tosiasiallisen eron Euroopan Unionista.

Kirjoitin muutama päivä sitten blogikirjoituksen, jossa arvostelin Euroopan Unionin muotopuolta raha- ja finanssipoliittista rakennetta. Kun valtio, julkiset rakenteet niiden alaisia laitoksia myöten on suljettu elvyttämisen, kriisien hallintaanottamisen ja uusien, myös pakolaisia koskevien infrastruktuuri- ja palvelurakenteiden kehittämisen ulkopuolelle, Eurooppa on käymässä yhä haavoittuvammaksi myös juuri nyt tapahtuneen massamurhan kaltaisissa tilanteissa. "Sosialidemokratialle tyypillinen yhteisen sektorin varaan rakentuva elvyttäminen ei ole Euroopan Unionissa mahdollista kuin varsin rajallisessa määrin keskeisesti hyväksyttävien projektien ja ohjelmien puitteissa. Suuria, varsinkin äkkiä eteen nousevia yhteiskunnallisia ongelmia ei niiden kautta saada hoidetuksi", kirjoitin.

Pohjoismaisen hyvinvointiajattelun mukaan - kiitos naapurimaamme Ruotsin sosialidemokraattien vuosikymmeniä jatkuneen aktiivisen rakenteiden kautta hyvinvointia  luovan politiikan - olemme oppineet ymmärtämään, että yhteistä hyvinvointia luodaan solidaarisella, tasa-arvoisella politiikalla ja kohtelemalla jokaista yksilöä universaalina, ihmisoikeuksiin oikeutettuna olentona. Euroopan Unioni ei ole ottanut lähtökohdakseen tätä pohjoismaissa hyvinvointia ja stabiilia kansalaisyhteiskuntaa edistänyttä - toteuttanuttakin - rakennetta, vaan hakee vastauksia sellaisista epäproduktiivisista ratkaisumalleista kuin autoritaarisuus, kurittaminen, äärimmäiseen kilpailuun sopeuttaminen. Mitä vähemmän yhteisiä, tehottomiksi ja lannistaviksi väitettyvjä rakenteita - sitä parempi. Ei maailma tietenkään pohjoismaissakaan valmiiksi ole tullut - mutta nyt saamme maistaa sitä mitä yhteisen hyvinvoinnin vaihtoehtona tarjoiltu markkinaliberalismi meille tarjoaa.


Euroopan Unioni käy taistelua monilla rintamilla ja markkinaratkaisut eivät näy antavan vastausta  syntyneisiin ongelmiin. Pitää muistaa että markkinaratkaisujen takana on konservatiivien ja arvoliberaalien yhteiskuntaluonne, jossa autoritaarisuus, omistaminen, omaisuuden ja aseman puolustaminen ovat ikuisia, ehdottomia arvoja. Ikävä vain, että autoritaarinen, kovakorvainen ja narsistinen lähestymistapa saa niin kovin helposti seurakseen väkivaltaan, voimankäyttöön ja jopa tuhosuuntaiseen toimintatapaan kuuluvia ratkaisumalleja. Toivottavasti - vaikka toista pelkään -näin ei käy myös uusia muotoja saavan, epätoivoisen ja tuhosuuntaisen, kaikkia mahdollisia keinoja käyttävän terrorismin kanssa.

Tuhosuuntainen tai muutoin eiproduktiivinen elämäntapa ja siihen liittyvät luonteenpiirteet eivät tietenkään ole vain kärsivien, uhriksi joutuvien nurja valinta. Tällaista kaavautunutta suuntautumista löytyy kaikista yhteiskuntaluokista eikä näitä elämän ylläpitämisen kannalta vääriä valintoja saada kaiketi koskaan ihmisyydestä kitkettyä. Yhteiskunnalliset, ennenkaikkea taloudelliset rakenteet heijastuvat vahvasti  yksityisen ihmisen käyttäytymiseen ja mitä ilmeisimmin koko yhteiskuntaluonteeseen, massojen tapaan valita vastauksia ja toimintatapoja. Näin uskon - kysymyksessä on materialistisen historiankäsityksen ydinajatus: yhteiskunnan perusrakenne välittyy monin tavoin kaikkeen kokemaamme ja ohjaa valintojamme aina haistamista, maistamista ja kanssaihmisiin suhtautumista myöten.

Onko sosialidemokratialla mitään annettavaa Euroopalle tilanteessa, jossa myyttiset maahiset, mytologian hirviöt ja tuhosuuntaiset voimat näyttävät saavan  yliotteen koko mantereesta? Muistutan vain siitä, että työväenliikkeen - ja sosialidemokratian - arvopohja on taloudellisen vaihtoehdon ohella myös sosiaalipsykologinen. Kun tehdään tilaa produktiivisille, elintilaa ja elinvoimaa mahdollistaville ratkaisuille, ihmisen luonnollinen, elämää ylläpitävä ja ehdottomaan ihmisrakkauteen perustuva elämäntapa voittaa tilaa. Väärät yhteiskunnalliset valinnat herättävät maahiset ja yksisilmäiset hirviöt henkiin. Tässä mielessä kalevalaisella ja kreikkalaisella mytologialla on varoituksen sana sanottavana.

Saapa siis nähdä, onko Euroopan poliittisella eliitillä ja vallanpitäjillä jotain uutta ja ratkaisevaa sanottavana yhä kurjemmaksi käyvään ilmapiiriin. Aikaisemmin vastaus on ollut se, että entistä linjaa luvataan jatkaa - lääkeannosta vain suurennetaan. Osataanko yhdistää terrorin kierre vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilaan? Jaksetaanko uskoa siihen, että yhteinen hyvinvointi ja oikeudenmukaisesti jaettu vauraus voi luoda myös vakautta ja rauhaa mantereelle? Demokratian lupaus on tarjota vaihtoehtoja. Demokratia kätkeee sisälleen myös ajatuksen siitä, että vaihtoehdoilla on myös merkitystä.

Ihmetyksen sormi kummastuksen suussa...

Päivän 13.7. 2016 Helsingin Sanomissa todetaan hallituksen arvostelun lisääntyneen, mutta samalla todetaan ettei oppositiokaan ole tilanteesta hyötynyt. Se on yhtä neuvoton kuin hallituskin - olkoonkin että oppositio vaatii sosiaalisempaa ja tasa-arvoisempaa politiikkaa sen kurjistamislinjan tilalle, jota "eurooppalaisia arvoja" ja Euroopan Unionin talouslinjaa noudatteleva hallitus koko ajan tarjoilee. Kurimus ei todennäköisesti ole päättymässä, vaikka kilpailukyvyllä kuorrutettu, elämisen ehtoja kaventava  sopimus saatiinkin  jotenkuten maaliin. Eikö todellisia vaihtoehtoja sitten ole edes olemassa?

Jos Euroopan Unionin linjauksia noudatetaan, niin oppositionkin mahdollisuudet muuttaa politiikan suuntaa ovat varsin rajalliset. Budjettikuri tulee Euroopan Unionista ja se puolestaan perustuu Maastrichtin sopimukseen, sen sovellutusten ja Euroopan Keskuspankin perussääntöihin. Kansa tuntee näitä betoniin valettuja periaatteita huonosti ja poliittisille päättäjilläkin näyttää olevan ihmetyksen sormi kummastuksen suussa.

Eurooppalaisen politiikan peruslinja  ymmärtämistä vaikeuttaa se,  että peruskirjojen sisältöjen muotoiluja ja pykälöintiä on muutettu. Esimerkiksi EKP:n peruskirja on kirjoitettu kokonaan uudelleen. Sitä on vaikea löytää ja myös tavallisen, asiaan perehtymättömän vaikea tulkita. EKP:n peruskirja toteaa, ettei se ota vastuuta jäsenvaltioiden eikä minkään sen tai ylipäätään julkisen sektorin elimen veloista. Tämä tarkoittaa sitä että yksittäiselle valtiolle luonnollinen "rahan tilinpidollinen tekeminen" ei ole valuuttaunionissa jäsenvaltioille mahdollista. Tuet suuntautuvat yksipuolisesti markkinoille ja valtioilla on mahdollisuus saada resursseja hankkeisiinsa ainoastaan markkinoiden ehdoilla, paljon kovemmalla hinnalla mitä ne itse maksavat EKP:lle saamastaan luotosta. Nämä samat ehdot koskevat myös oppositiota. Siksi sosialidemokraateille tyypillinen yhteisen sektorin varaan rakentuva elvyttäminen ei ole Euroopan Unioniossa mahdollista kuin varsin rajallisessa määrin, keskeisesti hyväksyttyjen projektien ja ohjelmien puitteissa. Suuria, varsinkin äkkiä eteen nousevia yhteiskunnallisia ongelmia ei niiden kautta saada hoidetuksi.

Ongelma on noussut esille vasta nyt SDP:n puolella, kun on ryhdytty toiveikkaasti muotoilemaan uutta periaateohjelmaa. Sellaiset hyvinvointivaltioprojektit, jotka perustuvat kansanvaltaiseen, avoimeen hallintoon, jossa valtio ja julkinen sektori oikeuslaitoksineen on suuntaa määräävänä osapuolena, eivät nyt olekaan mahdollisia. Lyhyen tähtäimen politiikassa, esimerkiksi seuraavien vaalien ohjelmissa sosialidemokratia joutuu tyytymään sinänsä tärkeään tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuspolitiikkaan, josta esimerkkeinä ovat nyt tehdyt vaihtoehtobudjetit, nuorisotakuut, uudet innovaatiot, heikoimmassa asemassa oleviin kohdistuneiden leikkausten korvaaminen ottamalla niiltä joilla on varaa maksaa. Kilpailukykysopimukseen taipuminen kuvastaa tätä neuvottomuuden tilaa.

Tämä ei ole huonoa politiikkaa, mutta se ei myöskään pidä sisällään dynaamista, uutta infrastruktuuria, uusia palveluita ja sellaisia uusia osallistumisen ja luovan toiminnan elementtejä, joille tulevan hyvinvoinnin pitää rakentua. Niitä palveluita markkinat voivat luoda vasta sitten, kun visio uusista rakenteista on luotu ja sille rakennnettu vahva taloudellinen perusta. Yritykset eivät luo kysyntää, ne tarvitsevat sitä voidakseen investoida. Yritykset eivät luo visiota hyvinvointiyhteiskunnasta, ne tarvitsevat demokraattisten, poliittisten rakenteiden luomaa lujaa kuvaa tulevasta. Suuntautuminen  tulevaan ei voi perustua pelkästään anarkistiseen markkina- ja yritysvisioon, taustalla pitää olla yhteistä hyvinvointia hahmottava demokraattinen valtio.

Euroopan Unionin muotopuoli raha- ja finanssipoliittinen rakenne sulkee sosialidemokraattisen tulevaisuuskonseptin keskeisten periaatteiden vastaisena kehityslinjana kokonaan ulkopuolelle. Mitä sosialidemokraattinen politiikka on ilman oikeudenmukaista, demokraattista, universaalia hyvinvointia tavoittelevaa valtiota? SDP:n periaateohjelmassa joudutaan ottamaan kantaa tähän, uuteen aikaan ja uusiin olosuhteisiin liittyvään kysymykseen.

Tämä asia ei ole noussut aikaisemmissa periaateohjelmissa tämän ajan asettamalla vakavuudella esille. Hyvinvointia on rakennettu julkisen pakkoyhteiskunnan varaan, johon kaikkii kuuluvat ja kaikki tavalla tai toisella osallistuvat. Tämän periaatteen markkinoiden ehdoilla rakennettu, markkina-alisteiseksi suuntautunut Euroopan Unioni kyseenlaistaa.

Kysymys kuuluu siis: mikä on sosialidemokratian vastaus yhteisen hyvinvoinnin toteuttamiseksi markkina-alisteisessa  Euroopassa, markkinoiden megakoneen globaalissa maailmassa? Tähän emme ole ainakaan vielä saaneet minkäänlaista vastausta. Samalla tämä on mitä suurin uhka maanosan ihmisille, kansojen ja kansalaisten hyvinvoinnille. Onko Euroopan Unionin perusarvojen kyseenalaistaminen ylipäätään mahdollista, nehän ovat syntyneet rauhan, sodan poissaolon  ja demokraattisen päätöksenteon saattelemana, hyvin usein vielä konsensusperiaatteella?

En olisi osannut kuvitella sellaista aikaa tulevan, jolloin yhteisen hyvinvoinin rakentaminen valtion, yhteisen päätöksenteon, yhteisen säästämisen ja yhteisen raha- ja finanssipolitiikan varaan ei olisi mahdollista. Nyt se näyttää olevan paitsi mahdollista, samalla myös hegemoniaa ylläpitävä ja riistävää, kurjistavaa politiikkaa toteuttava ja sosialidemokraattisen poliittisen strategian poissulkeva vaihtoehto.