Luvattu maa

Euroopan Unionin tila ja tulevaisuus on nyt noussut tavallista vakavampaan keskusteluun brittien Brexit-kansanäänestyksen myötä. Mitä tapahtuu saarivaltiolle? Mitä tapahtuu Euroopalle? Ilma on sakeana ajatuksia, ehdotuksia ja arvailuja.

Korostuneesti näyttää nousevan esille ajatus Euroopan Unionista arvoyhteisönä, joka on läntisen demkratian linnake. Britannian tehtävä on omalta osaltaan osoittaa, toimiiko sikäläinen demokratia, jota nyt viimeksi on testattu kansanäänestyksen muodossa. Näyttää siltä että kansanäänestyksen lanseerannut pääministeri Cameron ei aio viedä kansalta saatua viestiä eteenpäin, vaan jättää tämän tehtävän seuraajalleen. Vievätkö saarivaltion konservatiivit äänestystulosta ja sen edellyttämiä ratkaisuja ylipäätään eteenpäin, jää tässä jo useammankin arvailun varaan. Jatkaako konservatiivipuolue Cameronin linjalla? Mitä tekee brittien parlamentti, jonka enemmistö vastustaa Euroopan Unionista eroamista?

Paul Krugman, New York Timesin nobelpalkittu talouskolumnisti pitää epävarmalle pohjalle rakennettua euroa syypänä Brexit-äänestykseen ja siinä syntyneeseen tulokseeen. Euroopan Unioni ei ole valtio eikä eurolla tässä jäsenvaltioiden yhteistyössä ole samanlaista tehtävääkään kuin itsenäisen valtion valuutalla.  Maastrichtin sopimuksessa ja EKP:n perussäännöissä jäsenvaltioiden tukeminen tai edes takausten antaminen näiden lainoille on rajattu tiukasti tehtäväpiirin ulkokopuolelle. Rahapoliittisesti itsenäinen  valtio voi sen sijaan aina "luoda rahaa" hankkeita perustamalla pelkästään kirjanpidollisin toimenpitein. Itsenäinen valtio ei voi siis mennä konkurssiin, mutta raha- ja finanssipolitiikan suhteen valuuttaunionissa elävä valtio ei nauti Valuuttaunionin rahapoliittista luottamusta tässä suhteessa. Kurjuus voi väärän ja itsepäisen politiikan seurauksena kolkuttaa Suomenkin ovella. Nuori sukupolvi näyttää jo nyt joutuvan elämään sääntelyn suhteen villimmässä, vapaammassa ja turvattomammassa todellisuudessa.

Tästä muotopuolesta rakenteesta aiheutuu Valuuttaunionin jäsenvaltioille vakavia ongelmia. Euroopan Investointipankki ja Investointirahasto eivät takaa valtioiden tai julkisen sektorin hankkeita, pankkien ja yksityisten yritysten kylläkin. Yritykset eivät voi investoida jos ostovoimaa ja siihen perustuvaa kysyntää ei ole riittävästi. Yritykset eivät voi juurikaan luoda ostovoimaa - ne tarvitsevat  sitä voidakseen toimia aloitteellisesti. Yritysten houkutteleminen investoimaan aikana jolloin kulutusmahdollisuudet eivät kasva on samaa kuin kanssaihmisen houkutteleminen heikoille jäille. Euroopan suuret haasteet, työttömyys, muotopuolen rahapolitiikan aiheuttama austerismi, odotettavissa olevat kansainvaellukset, investointitarpeet infrastruktuuriin ja hyviin palveluihin - kaikki nämä edellyttäisivät perinteisen valtion rahapoliittisen roolin aktivoimista. Unionin keskeiset peruskirjat ovat hylänneet tämän demokraattiseen  hallintoon ja valtiolle välttämättömän instrumentin ja aiheuttavat koko ajan pahenevaa kierrettä, taloudellista umpikujaa ja koko Unionin hajoamista enteilevää poliittista epävarmuutta eri puolilla yhteisöä. Perinteinen sosialidemokraattinen uudistuspolitiikka ei ole mahdollista tällaisissa demokraattisen yhteisvastuun ulossulkevissa olosuhteissa.

Lukijasta saattaa tuntua siltä että harrastan jonkinlaista "hypetystä" saarnaamalla Euroopan Unionin muotopuolesta rakenteesta. Sosialidemokratia on kuitenkin liike, jonka olemassaolo perustuu yhteisvastuun ja kansanvallan perustalle. Sitä edustaa ylimmillään demokraattinen valtio rakenteineen, palveluineen ja elämänasenteineen. Jos halutaan elää pelkästään markkinoiden hallitsemassa maailmassa, sosialidemokratialla voi siinä olla ainoastaan virheitä osoittava, epäproduktiivisia ja epädemokraattisia ilmenemismuotoja kritisoiva ja - omien autonomisten rakenteidensa avulla - jossakin määrin korjaava tehtävä. Voi olla että kaikista ongelmista huolimatta päinvastainen hypetys, nimittäin markkinoiden palvominen jatkuu vielä vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin. Mutta jossakin vaiheessa - toivottavasti ei liian myöhään - on palattava rauhan, maltillisuuden ja yhteisvastuun maailmaan ja nostettava demokratia elämäntapana suurimmaksi hyveeksi.

Minä haluaisin nähdä Euroopan juuri tässä alkuperäisessä tehtävässään, rauhan, demokratian ja yhteisvastuun linnakkeena. Linnakkeena joka ei hae ratkaisua kilpailusta ja kilpavarustelusta, vihollisuuksista ihmisten ja kansojen välillä, vaarallisesta kyynisyydestä ja irrationaalista todellisuuskuvasta. Aika rientää ja kello käy, viikot, kuukaudet ja vuodetkin kuluvat yhä kiihtyvällä vauhdilla. Taidan olla profeetta Aaronin kaltainen katselija, joka näkee internetin aikaansaamalta näköalapaikalta hyvinvoinnin aikakauden siintävän tulevaisuudessa - mutta jolle ei ole suotu pääsyä tuohon luvattuun maahan.

Korvatillikka ja murros

Euroopan Komission puheenjohtajalla Jean Claude Junckerilla on ilmeisesti sukuperintönä (Juncker=talonpoika) tapana antaa isällinen läpsäytys keskustelukumppanin poskelle. Sen tarkoitus on osoittaa karaktääriä ja terävyyttäkin jos niin tarvitaan. Kukapa meistä ei osoittaisi särmää, varsinkin "pienessä sievässä" siihen tuntuu löytyvän keinoja, monenlaisiakin. Nyt puolestaan Euroopan Unioni ja sen puheenjohtaja on saamassa sivalluksen, oikean korvatillikan Britannialta "leave" kannan voiton muodossa Brexit-äänestyksessä.

Korvatillikalla ja kansanäänestyksellä on yhteistä ainakin se, että se osoittaa tunnetasolla kumppanin tulleen loukatuksi ja että selän kääntäminen on oikeutettua. Analyysi tapahtuneesta jää arvattavaksi - ja niin taitaa käydä Brexit-äänestyksessäkin. Kansan oikeudentuntoa on loukattu. Motiivit äänestyskäyttäytymiseen ilmeisesti vaihtelevat. Tekee kuitenkin mieli pohdiskella, olisiko kaiken tapahtuneen takana suuri linja, joka on johtamassa ainakin välien rikkoutumiseen Euroopan Unionin kanssa, ja myös - mitä suurimmalla todennäköisyydellä - Britannian lähtemiseen omalle tielleen.

Brittien motiivit liittyvät monella tapaa "kansalliseen karaktääriin",  jos tällaista sosiaalispykologista ilmaisua sallitaan käyttää.  Saarivaltion asenteellisessa pohjavirrassa ei autoritaarinen ylimielisyys eikä väkivalta sekään ole vierasta. Britit  luopuivat  kuolemanrangaistuksesta vasta vuonna 1964 jolloin viimeinen hirttotuomio pantiin täytäntöön. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo eivät näytä kuuluvan todellisuudessa brittiläiseen elämäntapaan. Kauppaa käydään kaikilla arvoilla - taloudellinen menestyminen on tärkeintä ja se antaa oikeutuksen yhteisön kannalta epäproduktiivisiinkin asenteisiin.

Erinomaisen kasvualustan noille luonteenpiirteille on  tarjonnut 1970-luvulta liikkeellelähtenyt monetaristinen talousoppi, jonka poliittiseksi sovellutusmuodoksi on muotoutunut ns. uusliberalismi. Valtio on pahasta, yksityinen aloitteellisuus on ainoa joka ratkaisee. Monetarismi on globaalin kapitalismin ydintä. Jopa Euroopan Unioni, jonka alunperin piti oleman rauhan ja demokratian suuri projekti toisen maailmansodan ja natsien kolmannen valtakunnan nekrofiilin tuhoavuuden jälkeen, on alkuvaiheen optimismin jälkeen ajautunut  yksipuoliseksi markkinaliberalismin linnakkeeksi.

Euroopan talousyhteisön juna on ollut liikkeellä valtiorakennetta vähättelevään ja "markkinaa" suosivaan suuntaan jo pitkään. Minulla oli tilaisuus yhtenä ensimmäisistä suomalaisista seurata tilannetta jo 1970-luvulla sisältäpäin kansainvälisen järjestön pääsihteerin ominaisuudessa eräissä senaikaisen EY:n elimissä. Toimintatapa ei tuolloin ollut yhtä selkeätä ja suoraviivaista kuin nykyään, mutta merkit markkinain asettamisesta etusijalle olivat jo olemassa. Maastrichtin sopimuksen perusta laskettiin 1990-luvun alussa. Strateginen valmistelu oli tietenkin tehty konservatiivisten sisäpiirien toimesta jo sitä aikaisemmin.

Yhteisöllisen lähestymistavan henki on kuitenkin  säilynyt  Euroopan Unionissa ennenkaikkea suurimman vähemmistöryhmän, sosialidemokraattien toimintatavassa läpi koko monetaristisen ja uusliberalistisen nousun ajan. On kuitenkin jouduttu antamaan periksi suurten vapauksien nimissä kilpailuperiaatteelle, yritystoiminnan asettamisesta aluksi "samalle viivalle" julkisen toimintakäytännön kanssa, on tullut tilaa-tuottaja-malli ja viimeisimpäni yksiselitteinen markkina-alisteinen eurooppalainen "läntinen" visio. Suurten vapaakauppasopimusten myötä valtio ja yhteiset demokraattiset rakenteet painetaan marginaaliin ja jos pahasti käy, myös kriminalisoidaan. Vaikuttaa myös siltä, että strategisessa mielessä myös pysyvään vähemmistöön painettujen sosialidemokraattien visiointivoima on painunut arkitietoisuuden ulottumattomiin.

Yksipuolinen markkinahenkisyys on asettunut raudoitetun betonin otteella Euroopan Unionin peruskirjoihin ja rakennettuihin instituutioihin. Niiden muuttaminen sellaiseksi sekatalousrakenteeksi, jossa valtiolla ja julkisilla rakenteilla on yhteisiä voimavaroja kasvattava, kysyntää ja osto-voimaa lisäävä rooli, ei ole Unionin rakenteiden puitteissa mahdollista kuin äärimmäisen rajoitetussa määrin. Motiivina yksiulotteisille rakenteille oli kylmän sodan aikana vahvistunut  neuvostotyyppisen, autoritaarisen ja reaktionäärisen valtiososialismin pelko. Samalla kammettiin kuitenkin myös kansanvaltainen yhteisöllinen toimintamalli sivuraiteelle. Pohjoismainen sosialidemokraattien luomukseksi symbolisoitunut hyvinvointivaltio joutui jalkapuuhun ja käsirautoihin.

Kapinalla Euroopan Unionia vastaan voi ahnaan itsekkyyden lisäksi olla myös se lähtökohta että Unionin alkuperäistavoite kansanvaltaisesta, harmoniaa luovasta hyvinvointiyhteisöstä  ei markkinaliberaaleilla keinoilla - tietenkään - onnistunut. Unionista tuli siipirikko räpiköijä, joka ei näytä päässeen siivilleen. Yhteistä hyvinvointia luova vipuvarsi on ideologisin perustein leikattu poikki. Eurooppalaisten sosialistien ajatuksissa elää kaikesta huolimatta lähes irrationaaliksi luonnehdittava toivo siitä, että kaikki voisi vielä sittenkin muuuuttua hyväksi.

Porvarillisen puolen ääriajattelussa paluu kansalliseen, kansallisvaltiopohjaiseen ajatteluun on tietenkin saanut vauhtia. Kritiikki ei ole kohdistunut yhteisen sektorin halvaannuttamiseeen, vaan väitettyyn byrokratiaan ja oman vallan menettämiseen. Vallan saamisen takaisin kotimaahan ei paljoa auta, jos lähestymistavassa ei tapahdu olennaista muutosta.

Äärivasemmiston kritiikissä paluu kansalliseen päätöksentekoon lähtee - ymmärrettävästikin - siitä, että heidän toivomiaan  muutoksia on konservatiivisessa eurooppalaisessa rakenteessa mahdoton saada aikaan edes pidemmällä  aikavälillä.

Brexitin jälkeen on tietenkin mielenkiintoista nähdä, minkälaisia opetuksia tapahtunut antaa mantereen poliittisille virtauksille. Jos vastaus on lisää markkinaa ja lisää yhteisen, rationaalin  intressin sivuuttamista, Euroopan Unionin rapautuminen jatkuu väistämättä. Sosialidemokratialla ei tässä politiikassa ole mitään sijaa muodollisen demokraattisen opposition edustajana olemisen ohella.

Paradigman muutos sosiaaliseen ja demokraattiseen suuntaan on Euroopan Unionin rakenteissa estetty tehokkaasti ja lopullisen tuntuisesti. "Eurooppa on rakennettava uudelleen" -vaatimus ei näytä toteutuvan konsensuksen eikä muodollisen demokratian keinoin. Kaupallisesti motivoitunut, muodollista demokratiaa noudatteleva media ei ole siinä henkisessä tilassa että se kykenisi  vapaana valtiomahtina  tarjoamaan vaihtoehtoja.

Brittien korvatillikka ei ole leikillinen läpsäytys. Se on sekavasti käyttäytyvän seurustelukumppanin selänkääntö yhteisölle. Sekavia selityksiä syntyneestä tilanteeesta ja sen seuraamuksista saamme siis tästä eteenpäin kuunnella.

Palaan aina mielessäni kalevalaiseen tammeen analogiana Euroopan nykyiseen tilanteeseen. Kalevalainen tammi tarkoittaa kahta asiaa: suurta puuta ja samalla patoa joka estää veden virtaamasta. Jos puun kaatajaa ei löydy, paine padon takana kasvaa ja se ryöpsähtää valloilleen aiheuttaen hirvittävää hävitystä. Kaikki on siis pelissä ja edessä on - ilmeisen väistämättä suuri murros.

Tammi kasvaa ja suma seisoo...

Kuinka käy Brexit -äänestyksessä Britanniassa huomenna 23.6. 2016? Mitä äänestys merkitsee Britannialle ja mitä Euroopan Unionille ja sen jäsenmaille?

Kun muistetaan että Britannia ei ole tähänkään saakka ollut valuuttaunionissa ja se saa hoitaa raha- ja finanssipolitiikkaansa itsenäisen maan tapaan, ero Euroopan Unionista ei tässä suhteessa merkinne suurta muutosta Britannian politiikkaan. Rahaa pitää vaihtaa entiseen tapaan ja Euroopan talousalueen muut raamiratkaisut siirtyvät sivuun. Suuret etuoikeudet, joita Britannia on matkan varrella suhteessa muihin EU-maihin itselleen vaatinut ja saanut, jäävät sen jälkeen historiaan. EU:n maataloustuet ovat saarivaltiollekin tärkeitä ja ilmeisesti maatalous pelkää - sielläkin ja uusissakin olosuhteissa - asemansa heikkenevän.

Cameronin keskeinen pointti Brexit-äänestyksen järjestämisessä oli alun alkaen se, että hänen edustamansa maa joutuu maksamaan liikaa osallistumisesta Euroopan Unioniin . Brexit-uhka oli tarkoitettu keinoksi kiristää lisää etuisuuksia Unionilta muiden maiden kustannuksella ja muista sen enempää välittämättä. Nyt kun uhka erosta on todellinen, kieli Cameronin kellossa on muuttunut. Hän pitää viime hetken palopuheita Unionissa pysymisen puolesta. Ilmeisesti aateveljien ja erityisesti USA:n  toiveet ja korostettu painotus EU:ssa pysymisestä ovat tehneet tehtävänsä.

Mitä sitten tapahtuu jos Britannia sittenkin jää Unioniin? Konservatiivinen kiristyspolitiikka on ajanut Britanniassakin väen kahteen leiriin, menestyjiin ja häviäjiin. Juuri palkallaan elävä työväestö on joutunut kärsimään etujen alasajosta, työttömyydestä ja heikentynesetä turvasta sosiaalisen tuen ja terveydenhoidon alalla. Myös asuminen ovat käyneet tavalliselle ihmiselle liian kalliiksi.

Oletan konservatiivien tulkitsevan EU:ssa pysymistä tuloksena niin, että on edelleen luotava talouskilpailulle suotuisampia edellytyksiä sääntelyä purkamalla, palkkoja laskemalla ja jatkamalla ylipäätään austeristista politiikkaa - yhä kovemmilla kierroksilla.

Tämän aamun MTV:n ohjelmassa Risto J. Penttilä arvosteli voimakkain sanakääntein Euroopan Unionin epäonnistumista useilla eri rintamilla. Keinoksi hänkin tuntui painottavan sitä, että on siirryttävä vihdoinkin aitoon liberaaliin talous- ja yhteiskuntapolitiikkaan.

Euroopan talousalueen ja erityisesti valuuttaunionin yksiniittinen lähestymistapa Euroopan kuntouttamisessa on epäonnistunut - potilas ei pääse jaloilleen oikeiston politiikkaan perustuvasta matokuurista huolimatta. Se on pikemminkin heikentänyt jäsenvaltioita ja varsinkin Valuuttaunioniin kuuluvia "sisärenkaan" maita. Ytimessä olo ja Unionin pohjalastina oleminen  uhkaa hukuttaa yhä pahemmin vuotavassa yhteisessä veneessä myös aina uskollisen vallanpitäjien sylissäistujan, Suomen.

Britannian pysyminen Unionissa ei tule näillä näkymin tuomaan Unioniin sellaisenaan mitään uutta, pikemminkin entisenlaista menoa ja kovemmilla kierroksilla. Varoittavat äänet yksipuolisesta pankkien ja markkinoiden rahoittamisesta ovat kaikuneet kuuroille korville. Perusteellisempi paradigman vaihdos ei näytä kelpaavan poliittiselle oikeistolle edes pragmaattisena, todellisuuden asettamana väistämättömänä ehtona. Eivät Euroopan sosialidemokraatitkaan ole tässä suhteessa niin selkeitä olleet että kansa hurraata tälle Europan poliittiselle vähemmistölle huutaisi.

Jo nuoruudessa oppimani sosialidemokraattinen periaate oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja yhteisöllisyyden toteuttamiseksi on valtion ja ylipäätään julkisten, kansanvaltaisesti hallinnoitujen rakenteden vahvistaminen. Kunnioitettu opettajani tässä asiassa oli Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950-60 lukujen taitteessa. Hän korosti yhteisen säästämisen suurta merkitystä voimavarojen kokoajana ja kansantalouden voimistajana ja  kuntouttajana. Julkinen talous voi luoda resursseja ja sitä kautta rakenteita ja projekteja. Yksityinen sektori puolestaan tarvitsee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen - ja rohjetakseen - investoida. Julkisen sektorin elvyttämisen ja kuntouttamisen elementti puuttuu Euroopan Unionin taloudellisesta ulottuvuudesta. Keskeisiltä osiltaan se on suljettu Maastrichtin sopimuksessa ja siihen perustuvissa lisäpöytäkirjoissa sekä Euroopan Valuuttaunionin peruskirjassa käytännössä kokonaan keinovalikoiman ulkopuolelle. Edistyksellisen politiikan tehtävänä on nostaa tämä ulottuvuus mukaan eurooppalaiseen talouspolitiikkaan.

Juhannuksen vieton ja kesäpäivän seisauksen myötä alkavat taas päivät lyhetä ja yöt pimentyä. Eurooppalaisessa raha- ja finanssipolitiikassa kesää ja valoisaa, auvoista aikaa ei tullutkaan. Mustan taloudellisen vallanpidon pilvet eivät päästä päivää paistamaan eikä kuuta kumottamaan. Kalevalan myyttinen tammi ulottuu taivaisiin ja jämähtäneen ajattelun muodossa estää pilviä väistymästä.

Mistähän ilmestyy se peukalon mittainen vaikuttaja joka kaataa tämän talouden valoisampaa elämää pidättelevän tammen?

Millainen eurooppalainen koti?

Suomen hallitus on julkaissut tänään 17.6. 2016  ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon. Asian esittelijä ulkoministeri Soini on kehottanut kansaa kriisitietoisuuteen ja kriisinsietokykykyyn. Ehdotukset korostavat huonompaan suuntaan muuttunutta tilannetta Euroopassa ja erityisesti Itämeren alueella. Keskeisenä syynä on Venäjän ja Ukrainan välinen kiristynyt tilanne ja Venäjän toteuttama Krimin miehittäminen.

TV1:n "Päivän kasvo" ohjelmassa entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja huomautti selonteon puutteista puhuessaan mm. siitä että siinä ei esitetä vaihtoehtoja jännittyneen tilanteen laukaisemiseksi. Euroopan Unioni näyttää jatkavan sanktioita eikä näytä yrittävänkään etsiä ulospääsyä ilmeisen uhkaavaksi kääntyvästä tilanteesta. Pietarin talousfoorumissa Venäjän presidentti Vladimir Putin näyttää korostaneen yhteistyön jatkamista erimielisyyksistä huolimatta, koska Euroopan unioni on Venäjän naapuri ja tärkein kauppakumppani.

Friedrich Ebert Stiftung, tunnettu saksalainen sosialidemokraattisesti suuntautunut, myös liittovaltion taloudellisesti tukema säätiö on juuri julkaissut "Social Europpe" -verkkolehdessä raportin yhteisiin intresseihin perustuvasta pragmaattisesta yhteistyöstä Euroopan Unionin, Venäjän ja Venäjää lähellä olevien valtioiden välillä. Dokumentti pitää sisällään koko joukon uusia ehdotuksia, jotka on tähdätty rakentamaan luottamusta, jota välttämättä tarvitaan taloudellisen yhteistoiminnan pohjaksi. Se näyttää tietoisesti välttelevän sellaista kielenkäyttöä ja arvotuksia, jotka saattaisivat muodostua luottamuksellisten suhteiden rakentamisen esteeksi. "Jaettu eurooppalainen koti" ei ole samaa kuin "yhteinen eurooppalainen koti" mutta ei myöskään pelättävissä oleva kauhuskenaario, josta esityksessä käytetään nimitystä "murtunut eurooppalainen koti" tai vähän lievempänä  "jakautunut eurooppalainen koti". Se merkitsisi palaamista uudelleen kylmän sodan aikaisiin asenteisiin.

Raportin neljä "eurooppalaisen kodin" skenaariota ovat siis:
1) Jaettu eurooppalainen koti, jota luonnehtii pragmaattinen yhteistyö EU:n ja idän välillä, siis Venäjän ja sen  lähipiiriin kuuluvien valtioiden välillä
2) Yhteinen eurooppalainen koti, jota yhdistävät yhteiset arvot ja yhteisyys
3) Murtunut eurooppalainen koti, jota luonnehtii kylmän sodan aikainen henki
4) Jakautunut eurooppalainen koti, jota luonnehtii "kylmä rauha" valtioiden välillä

Jaettu eurooppalainen koti edustaa pragmaattista lähestymistapaa, jossa EU huolehtii omista intresseistään, mutta ottaa huomioon myös Venäjän ja sen naapurien taloudelliset ja yhteiskunnalliset, erityisesti kansalaisyhteiskunnan intressit. Sen ei tule kuitenkaan tapahtua vastoin kansainvälisen oikeuden mukaista lähestymistapaa.

Jos "yhteinen eurooppalainen koti" ei näytä mahdolliselta, tulisi EU:n kaikin tavoin välttää "murtuneen eurooppalaisen kodin" skenaariota. Tämän hetken tilanne näyttää ilmentävän jakautuneen eurooppalaisen kodin piirteitä. Tavoitteena tulisi kuitenkin olla jaettu eurooppalainen koti.

Mitä olisivat sitten "jaetun eurooppalaisen kodin" piirteet? Tavoitteena tulisi olla neljän viiden vuoden periodilla pragmaattinen, yhteisiin intresseihin perustuva itäisen kumppanuuden kehittäminen, Eastern Partnership (EaP). Jaetun eurooppalaisen kodin skenaariossa eturistiriidat ja erilaiset poliitiset asennoitumiset tietenkin jatkaisivat olemassaoloaan, mutta ne eivät estäisi pragmaattista yhteisten intressien eteenpäinviemistä. Välitön tavoite olisi huomion vetäminen pois nyt vallitsevista ristiriidoista ja painopisteen siirtäminen käytännön asioihin. Yksi tärkeä asia olisi kilpailun vähentäminen kuuden Venäjää lähellä olevan valtion suuntautumisesta. Olisi löydettävä yhteensopivuutta kahden erilaisen integraatioprosessin välillä ja etsittävä mahdollisuuksia jaettuun naapuruuteen ja osallistumiseen yhteisiin järjestelyihin näiden prosessien välillä.


Jos "yhteinen eurooppalainen koti" ei näytä mahdolliselta, tulisi EU:n kaikin tavoin välttää "murtuneen eurooppalaisen kodin" skenaariota. Tämän hetken tilanne näyttää ilmentävän jakautuneen eurooppalaisen kodin piirteitä. Tavoitteena tulisi kuitenkin olla jaettu eurooppalainen koti.

Friedrich Ebert Säätiön esityksessä kiinnitetään huomiota kolmeen tärkeään periaatteseen:
1) EU:n täytyy olla tietoinen omista tavoitteistaan, ja hyväksyä samalla syvempi ymmärtämys Venäjän ja sen lähinaapureiden eduista ja tavoitteista;
2) EU:n tulee olla kykenevä näkemään oman politiikkansa itäisten naapurien kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta, voidakseen reagoida oikein konflikteihin ja kehittää relevantteja toimia. Tämä tarkoittaa sitä että myös Venäjän kannalta sensitiiviset näkökohdat huomioidaan. Oikeudellisista lähtökohdista ei tietenkään oltaisi luopumassa.
3) EU:n tulee kyetä näkemään pitkän tähtäinen yhteiset edut ja välttää niiden sekoittamista lyhyen tähtäimen kotimaisiin eturistiriitoihin.

EU:n intressissä on ensiksikin rauhan turvaaminen sen omilla rajoilla koskien niin kovaa sotilastekniikkaa kuin pehmeämpiä konfliktien muotoja alkaen terrorismista, huliganismista, pakolaisvirroista, energian saatavuudesta, tietotekniikkaan  liittyvästä "kyperrikollisuudesta" tai ympäristönsuojeluun liittyvistä kysymyksistä.

Ehdotuksia:
- Donin laakson jälleenrakennusrahasto
- Institutionalisoitu yheistyö Euroopan unionin ja Euraasian taloudellisen Unionin (EEU)välillä
- EU:n ja Armenian välillä tulisi sopia vapaakauppasopimus
- Kolmikantainen kaasuntoimituskonsortio Venäjän, Ukrainan ja EU:n välillä
- Pariisin ilmastosopimuksen linjoja seuraava sopimus uudistuvien energialähteiden käytöstä EU:n ja Venäjän välillä
- Taloudellisen yhteistyön lisääminen EU:n ja Venäjän välillä
- Voimien keskittäminen itäisen kumppanuussopimuksen muodossa uusiin infrastruktuurihankkeisiin
- Pysyvän vuoropuhelun luominen Venäjän ja muiden itäisen kumppanuusalueeen maiden kanssa
- Toiminta periaatteella, jonka mukaan uusia muotoja yhteistyölle haetaan oltiinpa sitten samaa tai eri mieltä joistakin keskeisinä pidetyistä kysymyksistä
- Dialogin jatkaminen myös niissä kysymyksissä, joissa tulkinnat ovat erilaisia

Yhteenvetona Friedrich Ebert-säätiön muistiossa korostetaan periaatetta yhteyksien ja yhteistyön luomisesta pragmaattisella pohjalla pyrkien kaikin keinoin jakaantuneen tai murtuneen eurooppalaisen kodin skenaarion välttämiseen.

Samalla kun luetaan ja kuunnellaan Suomen oikeistohallituksen jokseeenkin yksiniittisiä näkemyksiä ETYJ:n presidentin Ilkka Kanervan mukaan "tuoreella pensselillä" maalatusta uhkakuvasta ja transatlanttisesta puolustusstrategiasta,  sosialidemokraatin kannattaa tutustua myös Friedrich Ebert Säätiön  vaihtoehtoiseen analyysiin ja ehdotuksiin Euroopan Unionin ja Venäjän sekä muiden itäisen kumppanuussopimuksen piiriin kuuluvien maiden välisen jännityksen lieventämisestä.

Sosialidemokratia - yrityksen paras ystävä?

Yritysmaailma ja poliittinen oikeisto ovat seurustelleet vuosikausia keskenään. Samalla on luotu laaja keskinäisen vaikuttamisen ja vuoropuhelun verkosto. Suuri osa siitä on ulkopuolisilta täysin suljettua, valittujen naisten ja miesten puuhaa. Oletukseni on, että näihin ympyröihin mukaanpääseminen ei ole kaikkein helpointa. Tarvitaan oikean laidan puolueen jäsenkirja ja käytännön näyttöjä tekemisen halusta ja - toivottavasti - osaamisestakin. Samoin oletan että sosialidemokraattisten arvojen varaan rakentavilla ei ole juurikaan pääsyä näihin piireihin. Täytyy tehdä isänmurha, luopua perinteisestä sosialidemokraattisesta analyysista. Työn ja pääoman välinen ristiriita on tässä mielessä arkipäivää ja se näkyy sekä politiikassa ja sosiaalisissa suhteissa.

On alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieleen sellainen tunne, että yritysmaailma on yliviritetyissä ideologisissa peloissaan saattanut tehdä pahan virheen jättäessään suhteiden rakentamisen sosialidemokratiaan syvällisellä ja samalta tasolta katsomisena tekemättä. Yhteiskuntavastuun vältteleminen ja julkiseen valtaan  rakentuvan koneiston sivuuttaminen ja vähättely ei taida tarkalleen ottaen tuoda sitä tulosta mitä  yritysmaailma välttämättä menestyäkseen tarvitsee.

Syy tähän on siinä, että yritysmaailma ei itse voi juurikaan luoda ostovoimaa ja kysyntää omilla resursseillaan. Yritysmaailma tarvitseee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen investoida, kasvaa ja menestyä. Viennin varaan rakentaminen tarkoittaa sitä, että jossakin muualla on koottu ne resurssit joiden jakoon pyritään pääsemään mukaan. Se voi onnistua jonkin aikaa, vaikka kolonialismin aika piti  jo oleman ohi. Riistävä lähestymistapa yrittämiseen voi näyttää onnistumiselta, mutta yhteiskuntavastuu globaalilla tasolla siitä on kaukana.

Normaaleissa olosuhteissa valtio voi itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikallaan luoda uusia resursseja omilla päätöksillään, laittaa hankkeita käyntiin, luoda edellytyksiä investoinneille, infrastruktuurille ja tarpeellisiksi katsotuille palveluille. Sekataloudessa valtio on se joka luo resursseja omilla päätöksillään kasvulle ja uusille hankkeille. Voimakas valtio, julkinen sektori kokonaisuudessaan,  on olennainen ehto yritysmaailman menestymiselle. Julkisen sektorin heikentäminen on yritysten kannalta sekataloudessa mitä vaarallisinta, kontraproduktiivista politiikkaa.

Konservatiivinen yritys luoda yrityksille toimintaedellytyksiä palauttaa  mieleen paroni von Münchausenin yrityksen nostaa itsensä ylös suosta tukasta vetämällä. Kun kysymys ei ole vain Suomesta vaan Euroopan Unionsta puhuttaessa  koko mannerta koskevasta politiikasta, voidaan konservatiivien todellakin sitoneen dynamiikkaa luoneen yrityshevosen jo pitkään jatkuneen lamajääkauden kirkontorniin, jonka irrationaalisuus paljastuu vasta sen jälkeen kun talouden kylmä kausi päättyy ja  kollektiivisen aivopesun lumikerrokset alkavat sulaa.  Tulevaisuudessa ehkä nähdään, että yritykset talouden dynaamisena veturina ovat liiaksi sitoutuneet poliittisen oikeiston yksioikoiseen, vain tarjontaa korostavaan politiikkaan . Vapautuminen tästä  harhasta edellyttää uutta näkökulmaa, havahtumista  sekatalouden vuorovaikutteisuuteen: julkinen ja yksityinen muodostavat yhdessä voimakaksikon, toisistaan eriytettyinä ne osoittautuvat voimattomiksi.

Euroopan Unionin ja sen sisällä vaikuttavan poliittisen oikeiston konservatismiin on kuulunut valtiojohtoisen talouden pelko ja ideologinen pyrkimys valtion vaikutuksen minimoimiseen. Neuvostojohtoinen valtiososialismi on tämän pelon taustalla ja  Euroopan Unionin tehtävä on ilmeisesti ollut tehdä omilla rakenteillaan mahdottomaksi valtiojohtoisen hegemonian henkiinherääminen. Vahinko vain sillä samalla tuli heitettyä romukoppaan myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Tilalle on tulossa markkina-alisteinen Eurooppa ja vapaakauppasopimusten myötä yksiulotteinen globaali megakone, josta mm. Lewis Mumford on kuuluisassa kirjassaan "The Myth of the Machine" varoittanut. En usko vapautta rakastavien konservatiivien todellisuudessa haluavan tällaista maailmaa.

Yritykset eivät voi luoda kysyntää, ne tarvitsevat välttämättä tuekseen raha- ja finanssipolitiikkaa joka resurssimuodostuksella  luo  pohjaa yhä pidemmälle kehitetylle, kansanvaltaan perustuvalle hyvinvointivaltiolle. Sen laadullisen kehittämisen moottorina voivat yritykset osoittaa idearikkautensa ja luomisvoimansa. On pidettävä suurena onnettomuutena sitä että Euroopan Unionin keskeiset säännöt on ideologisista syistä luotu niin yksipuolisiksi, ettei sosialidemokratian dynamiikka pääse siinä samanlaiseeen vauhtiin kuin mitä viimeisen sadan vuoden aikana Euroopan pohjoisessa kolkassa tapahtui.

Kun katselee Euroopan Unionin Komission ja EKP:n toimenpidearsenaalia, jotka yhtäällä kahlitsevat julkista sektoria ja toisaalla luovat jättimäisillä resursseilla yritysmaailmaan uuden ja pelottavan romahduselementin, luulisi myös yritysmaailmassa herättävän tajuamaan pelkästään poliittiseen oikeistoon nojaamiseen liittyvä hirvittävä riski. Yksipuolisten rakenteiden muuttaminen sellaisiksi jotka jokaisella rahapolitiikassaan itsenäisellä maalla jo nyt on, tarjoaisi tien Euroopan muuttamiseksi rauhan, demokratian ja kasvavan hyvinvoinnin mantereeksi. Tässä työssä yritysmaailman paras ystävä on eurooppalainen sosialidemokratia.

Uskoisin näkökulman muutoksen tuovan yrityselämään myös muita sellaisia aineksia, joita hyvän perussivistyksen saanut eurooppalainen välttämättä tarvitseee ja kaipaa. Uusi eettinen näkökulma toisi mukanaan läpinäkyvyyttä, myötävaikuttamista, taloudellisen tuloksen oikeudenmukaisempaa jakautumista ja tätä kautta valtavan impulssin tehokkuuteen ja toiminnan rationaalisuuteen. Viheliäinen kateuden, ahneuden, sotaa muistuttavan kilpailun, salailun, polarisoitumisen  ja älyttömyyksiin menevän taloudellisen eriarvoisuuden aika voitaisiin korvata ihmisarvoa ja kehitystasoamme paremmin vastaavilla rationaalisilla yrittämisen malleilla.

Uusi, toivoa herättävä näkökulma tarkoittaisi sitä, että sekatalouteen uskova sosialidemokraatti olisikin yrityksen paras ystävä. Ehkä kuitenkin vie vielä aikaa ennenkuin yrittäjä kääntää selkänsä siipirikolle oikeistolaiselle yksisilmäisyydelle ja ryhtyy rakentamaan  sosialidemokraattien kanssa dynaamista sekataloutta.

Kokoomuksen monet kasvot

Kokoomus pitää parastaikaa puoluekokoustaan Lappeenrannassa, puheenjohtajaksi on kolme ehdokasta, Stubb, Orpo ja Lepomäki. Minulle on ollut aina jossakin määrin hankalaa erottaa porvarillisen politiikan eri sävyjä toisistaan. Yhteistä niille kaikille on ollut se että käydään kuumana jonkin vision puolesta, vision jolle on ensin  alistuttava ja jonka saavuttamisen tuloksena saadaan aikaan oletettua yhteistä hyvää.

Minun asteikossani markkina-alisteisuus edustaa sitä jyrkintä oikeistolaista linjaa, jota porvaristo on valmis perustelemaan yksilön vapaudella, usein ihan äärimmilleen vietynä. Tämän vapauden janalla toisessa päässä on yhteisvastuun ja yhteisöllisen lähestymistavan vältteleminen ja toisessa valmius viime kädessä väkivalloin puolustamaan omaisuutta ja omistamisen vapautta riippumatta siitä millä keinoilla se on hankittu.

Toista päätä edustaisi tietynlainen myöntyminen sekatalouteen, jossa markkinat ja kansalaisyhteiskunta muodostavat vuorovaikutteisen kokonaisuuden. Markkinat eivät yksin voi luoda kysyntää - ne tarvitsevat sitä ja ostovoimaa voidakseen toimia. Kokoomuksen vuoden 1968 vaalien presidenttiehdokkaan Matti Virkkusen tokaisu "työmies on palkkansa ansainnut" taitaa edustaa juuri tätä ymmärrystä. Toisaalta yhteisen vastuunoton puitteissa voidaan itsenäisellä raha- ja finanssipolitiikalla, verovaroilla ja maksullisilla palveluilla koota pääomaa yhteisiin investointeihin, yhteisen palvelurakenteen luomiseen ja perustan luomiseen terveelle markkinataloudelle. Maltillisempi lähestymistapa on valmis myös realistisempaan, naapurinkin kansalaisarvon ja kulttuurisen perinteen kunnioittamiseen niin, ettei ihan ensimmäiseksi olla rakentamassa aseellista väkivaltakoneistoa tai aloittamaan missiota omien arvojen vakiinnuttamiseksi vieraalla maaperällä.

Keskivälille sijoittaisin tietyssä mielessä pragmaattisen ja siinä mielessä tosiasioihin perustuvan lähestymistavan, jossa poliittisen toiminnan vallitsevat reunaehdot otetaan huomioon. Tämän päivän Suomessa noita reunaehtoja määrittää yhä lisääntyvällä voimalla Euroopan Unioni, sen sisämarkkinat ja vapaakaupan myötä myös globaalille tasolle ulottuvat yhteismarkkinat. Mielestäni Aleksander Stubb on EU:n rakenteiden tuntijana ja kielitaitoisena toimijana aika lähellä tätä toimintatapaa.

Maltillinen pyrkimys sekatalousjärjestelmän rakentamiseen on se alusta jossa sosialidemokratia ja konservatiivinen yhteistoimintahakuisuus voisivat kohdata toisensa ja rakentaa hyvinvoivaa tulevaisuutta. Kun katselen tämän päivän kilpailukykysopimusta ja ammattiyhdistysliikkeen vastaantuloa tämän rujouksia sisältävän sopimuksen aikaansaamiseksi, näen siinä yritystä löytää yhteinen pohja markkinoiden ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion voimien yhdistämiseksi.

Ongelmana on vain se että Euroopan Unioni on yhä selkeämmin muuttumassa yksipuoliseksi, markkinavetoiseksi ja jopa markkina-alisteiseksi yhteisöksi. Raha- ja finanssipolitiikan yksisilmäinen markkinahenkisyys näyttää aiheuttavan yhä suurempia ongelmia ja vaarana on että valuvikainen rahapolitiikka ennenpitkää romahduttaa koko Euroopan Unionin rakennelman. Miten pragmaattinen kokoomuslaisuus ja eurooppalainen konservatismi vaaraan reagoivat, se on toistaiseksi jäänyt avautumatta. Briteissä pelataan parin viikon sisällä juuri tällä nopalla suurta uhkapeliä.

Kokoomuslainen näköalattomuus ja pelkästään vientivetoiseen kasvuun rakentaminen tarkoittaa sitä, että hyvinvointia haetaan Euroopan Unionin ulkopuolelta ja siellä joko hyvällä hyvinvointipolitiikalla tai ääripään rikastumisella aikaansaaduilla resursseilla. Lähtökohta on paitsi kilpailuhenkinen myös riistävä. Muotopuoli markkina-alisteisuus tarkoittaa sitä että vahva vanha Eurooppa ei kykene lunastamaan hyvinvointiin, turvallisuuteen, rauhaan ja demokratiaan viittaavia lupauksiaan.

Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kykeneekö tulevaisuuden Kokoomus puolustamaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion parhaita arvoja, jotka ovat muokanneet  pohjoismaista luonteenpiirteistöä vahvasti avaraan, markkinoita ja yhteisöllistä kansanvaltaa  samanaikaisesti soveltavaan suuntaan. Olisiko Petteri Orpo se henkilö, joka osaisi vakuuttavasti tarjota arvopohjaamme eurooppalaiseen ja kansainväliseen keskusteluun?

Lepomäen asenteissa näen samanlaista ehdottomuutta ja rajautuneisuutta, jota olen löytänyt itsestänikin, tosin toisista lähtökohdista. Tuon taistelun kävin 1960-luvulla pohdiskellessani omaa arvomaailmaani suhteessa kommunisteihin ja sosialidemokraatteihin. Olen havaitsevinani Lepomäen ehdottomissa asenteissa samoja piirteitä, joita aikanaan löytyi  taistolaiskommunistien luonteenpiirteistöstä. Yhteys on tunnetasolla ja luonteenpiirteistön ilmauksena niin läheinen, etten ollenkaan ihmettele sitä, että kiivaasta taistolaisesta kommunistista saattoi kädenkäänteessä sukeutua muodonvaihdoksen kautta tiukan porvarillista arvomaailmaa kannattava ja ajava kapitalisiti.

Kirjoitin tämän analyysin ennenkuin tiesin, kuka voittaa Kokoomuksen puheenjohtajavaalin. Jännittävää nähdä, minkä tulevaisuusvision maan johtava porvarillinen puolue ottaa suuntaviitakseen.

Forssan kokouksen opetuksia

SDP:n Forssan 1903 kokouksen opetuksia

(Tämä esseemuotoinen kirjoitus on arkistoistani vuodelta 2003; julkaisen sen muistin virkistämiseksi nyt, kun keskustelua sosialismi -sanasta ja sosialisoinnista käydään SDP:n uuden periaateohjelman yhteydessä)

Sosialidemokraattisen puolueen vuoden 1903 Forssan puoluekokouksen pöytäkirja on omalla tavallaan paradoksaalista luettavaa: sosialismi, tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus, jonka kokous asetti lopulliseksi tavoitteekseen, on joutunut vähintäänkin kiistanalaiseksi tavoitteeksi ellei nyt sitten kokonaan historian romukoppaan. Paradoksi on sekin, että tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen aatteellisena tavoitteena tuhosivat ne, jotka sitä kaikkein kiihkeimmin ja keinoja kaihtamatta halusivat: väkivaltaisen vallankumouksen tielle muutama vuosi kokouksen jälkeen lähteneet Venäjän sosialidemokraattien enemmistöläiset, bolshevikit, jotka ryhtyivät kutsumaan itseään ainoiksi oikeiksi kommunisteiksi.

Kaatunut on myös osuuskauppaliike siinä mielessä kuin millaiseksi se kokouksen viitoittamana sitten muodostui.

Nurin meni saman tien myös Forssan kokouksen lanseeraama työväen omaehtoinen vakuutuustoiminta vaikka sitä TURVA jossakin määrin edelleenkin pyrkii viemään eteenpäin. Ammattiyhdistysliike on vielä meillä ja pohjoismaissa voimissaan. Aika näyttää, pääseekö Keski-Eurooppaalainen epäusko iskemään voimalla myös tähän viimeiseen työväenliikkeen linnakkeeseen. Kamppailu on kovaa, siitä kielivät mm. iltapäivälehtien tavan takaa lanseeraamat keskusteluteemat ammatillista järjestäytymistä vastaan.

Omat lehdetkin ovat kuihtuneet niin, että aito mielipiteenvaihto poliittisista ja aatteellisista teemoista tahtoo jäädä sattumanvaraiseksi ja kuihtuvien työväenlehtien strategisen valikoinnin varaan. Forssan kokouksen työväenlehtikysymys kaipaisi jatkoa lähes jokaisen ulottuvilla olevan Internetin aikakaudella.

Äänioikeus, Forssan kokouksen keskeiseksi lyhyen tähtäimen tavoitteeksi asettama ja rauhanomaisin mutta radikaalein toimenpitein läpisaatu tavoite on sekin vaarassa jäädä kuolleeksi kirjaimeksi siitä syystä, että äänioikeuden omaavat kansalaiset eivät viitsi sitä käyttää ja jättävät mieluummin äänestämättä, milloin välinpitämättömyydestä yhteisten asioiden hoitoon, milloin protestina vallitsevalle yhteiskunnalliselle tilanteelle.

Työttömyyskassat ja työnvälitystoimistot, nuo Forssan kokouksen oljenkorsiksi hahmottamat tavoitteet ovat toteutuneet, mutta työttömyys ja sen luoma rakenteellinen murtuma tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen on edelleenkin suurena kysymysmerkkinä kehittyneinä demokratioina itseään pitävissä maissa.

Onko Forssan kokouksesta jäljellä mitään, josta voisi ottaa oppia ja joka antaisi suuntaviittoja tulevaisuuteen? Onpa hyvinkin, tosin se edellyttää kokouksen hengen tulkitsemista ja johtopäätösten sijoittamista omaan aikaamme.

Hylätty sosiaalipoliittinen ohjelmaluonnos

Puoluetoimikunta oli antanut joko yksittäisille henkilöille tai pienille ryhmille tehtäväksi valmistella alustuksia ja päätösluonnoksia ajankohtaisista teemoista. Nämä tulivat sitten kokoukseen joko alustuksina tai kirjallisessa muodossa ja monessa tapauksessa myös hyväksyttiin keskustelujen ja täydentävien ponsien saattelemana. Puoluetoimikunta oli antanut tamperelaisen Kössi Kaatran tehtäväksi valmistella sosiaalipoliittinen ohjelma kokoukselle. Sen hän oli tehnytkin mutta ei ollut itse paikalla sitä esittelemässä, vaan oli lähettänyt sen kirjallisessa muodossa kokouksen käsiteltäväksi. Tätä ohjelmaa puoluekokous ei hyväksynyt vaan melko vakuuttavin perustein hylkäsi sen.

Teksti on julkaistu pöytäkirjassa ja antaa hyvän kuvan luonnoksen lähestymistavasta. Luonnoksessa lähdetään liikkeelle siitä, että suuri osa kurjuudesta ja köyhyydestä on lähtöisin omista elämäntavoista ja että sosiaalipoliittiset toimet edellyttävät ensin omien elämäntapojen parantamista. Kössi Kaatra oli sitä mieltä, että itse aiheutettua kurjuutta ei kannata yhteisillä varoilla ruveta paikkailemaan. Kokous ei ohjelmasta keskusteltaessa hyväksynyt tätä lähestymistapaa, vaan hylkäsi sen ja muiden ohjelmien, esimerkiksi periaateohjelman, työttömyyttä käsitelleen ja kunnallisen ohjelman yhteydessä esitti laajakantoisia toimia yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi.

Tähän päätökseen sisältyy sanoma, joka on vielä tänäkin päivänä ja tästä eteenpäin ajankohtainen: elämäntapaan liittyvät vieraantumisilmiöt ovat kullekin yhteiskunnalle tyypillisiä, sen rakenteiden tuottamaa kaavautumista luonteenpiirteistössä, epäonnistunut vastaus selviämisessä elämässä eteenpäin. Yleisten sosiaalipoliittisten pyrkimysten tulee pohjautua oletukseen, jonka mukaan parantuvat yhteiskunnalliset olosuhteet ennen pitkää ja aikaa myöten tuottavat tuloksia myös elämäntavan muotoutumisessa. Tästä samasta kysymyksestä taitetaan peistä vielä tänäkin päivänä. Itse aiheutetut ongelmat, pitkäaikainen työttömyys ja siihen liittyvä turhautuneisuus elämäntapa-muutoksineen, geeneissä oleva laiskuus, poikkeava elämäntapa, irrottautuminen valitsevista normeista kuten aseistakieltäytyminen tai yritys elää vaikkapa Gandhin "ahimsa" väki-vallattomuuden periaatteen mukaan, saattavat oloissamme johtaa myös sosiaaliseen ahdinkoon tai ainakin sosiaaliseen syrjintään. 

Subjektiivinen oikeus elämään ja turvallisuuteen kuuluvat kaikille; yhteiskunnan rakenteiden tulee se varmistaa. Tässä suhteessa sosialidemokraattien tulee edelleenkin jatkaa sata vuotta sitten viitoitetulla linjalla. Kysymys e ole muusta kuin eräästä marxilaisen filosofian perushavainnosta: on luotettava siihen, että yhteiskunnan rakenne muokkaa myös ihmisen yhteiskunnallista tietoisuutta, kulttuurikokemusta, haistamista ja maistamista. Ihmisen biofiilinen, elämää ylläpitävä rakenne puolestaan ohjaa suosimaan eloonjäämistä ja sitä suosivia rakenteita. Yhteisen hyvinvoinnin lisääntyminen ei johda paapomista pelkäävien kauhukuvaan, joutilaaseen köllöttelyyn, vaan pikemminkin Pisa-tutkimusten osoittamaan uudenlaiseen osaamiseen ja aktiivisuuteen. Rakenteen muuttumisen ja ihmisen siihen antaman vastauksen välillä oleva luonnollisen konservatiivisuuden aiheuttama viive ei saisi muodostua keskeiseksi poliittisen ohjelmoinnin lähtökohdaksi.

Forssan ohjelman suhde työhön

Työttömyyttä kokous piti kapitalistisen yhteiskunnan mukanaan tuomana vitsauksena ja näki sosialistisen yhteiskunnan, tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen lopullisena ratkaisuna myös työttömyyden ongelmaan. Vaikuttaa siltä, että kokouksessa uskottiin yleisen äänioikeuden myötä kansan valitsevan ilman muuta työväenliikkeen radikaalin yhteiskunnallisen uudistusohjelman. Siksi kokous nimesikin väliaikaisia tavoitteita: työnvälitystoimistot, maanomistusohjelman, joka johti torpparien vapauttamiseen ja itsenäistämiseen sekä kunnallisohjelman. Kokous totesi myös, että niin kauan kun yhtiöt ja yksityiset työmarkkinat eivät pysty tarjoamaan kaikille työtä, on sitä järjestettävä valtion ja kuntien toimesta. Miten tämä järjestettäisiin jäi itse kokouksessa tarkemmin määrittelemättä.

Siitä lähtien on sekä sosialidemokratia että koko yhteiskunta joutunut ottamaan kantaa alati toistuviin pula-aikoihin, työttömyyteen ja näiden aiheuttamaan sosiaaliseen kurjuuteen. Viisikymmentä vuotta sitten otettiin aimo askel eteenpäin, kun ryhdyttiin rakentamaan sosialidemokratian kannustamana valtiojohtoista teollisuutta; harvat muistavat tai tietävät, että taustalla oli teoreettistakin pohdintaa. "Yhteiskunnallinen säästäminen", yhteisten voimavarojen kartuttaminen oli noussut asetetun sosialisoimiskomitean keskeiseksi strategiseksi työvälineeksi. Työväen Akatemian entinen rehtori Väinö Liukkonen oli tuon sosialisoimiskomitean sihteeri eikä hän väsynyt vielä 1960-luvun alussa korostamasta sitä, että "yhteiskunnallinen säästäminen" on sosialidemokraattien väline rakennettaessa sosialismia, sosiaalisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

1960-luku muodostui tulevan hyvinvointiyhteiskunnan ohjelmalliseksi rakentamiskaudeksi ja seuraava vuosikymmen sen keskeiseksi toteutusajaksi. Samalla alkoivat maailmalla puhaltaa markkinaliberalismin uudet tuulet Milton Friedmannin talousteorioiden muodossa; Euroopan Unionista on neljän vapausperiaatteensa ja niistä johdetun vapaan kilpailun myötä tullut markkinaliberalismin vahva tukipilari samalla kuin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvat rakenteet ovat joutuneet puolustuskannalle. Markkinaliberalismi viiteryhmineen rajaa voimakkaasti mahdollisuuksia "yhteiskunnalliseen säästämiseen". Kielenkäyttökin on muuttanut mielikuvaa siitä, mikä yhteiskunnan kannalta on säästämistä; paradoksaalisesti yhteisten resurssien vähentäminen, vähemmällä pärjääminen, on nykyään ymmärretty säästämisen keskeiseksi sisällöksi.

Forssan kokouksen kannanotto, jonka mukaan yhteiskunnan, valtion ja kuntien on tarjottava työtä silloin kun yksityinen sektori ei siihen kykene, on edelleenkin vain unelma, vaikka tärkeäksi nähdystä tekemisestä ei tällä suunnalla jatkossakaan näytä oleva puutetta. Sosialidemokratia ja sosialidemokraattien johtama ammattiyhdistysliikekin on itse syyllinen siihen, että kattavampia sosiaalisia työllistämisrakenteita ei ole otettu käyttöön, vaan niitä on jopa ryhdytty vastustamaan Kössi Kaatran esittämien näkemysten tyyliin. Olisi syytä karistaa nämä ennakkoluulot ja niiden aiheuttama raskasverisyys: opetukseen, sosiaalitoimeen, kasvukeskuksiin, kulttuuriin voidaan luoda suurenmoinen sisältöpatteri, joka kelpaa tulevaisuudessa esimerkiksi muulle maailmalle suomalaisen koulujärjestelmän tapaan.

Kansanvalta, äänioikeus, kansalaisjärjestöt

Äänioikeutta ei käytetä, järjestöelämä kituu, politiikasta on tullut kirosana, yhteiskunnallinen osaamattomuus, epäpoliittisuus on muodostunut jopa keikaroinnin muodoksi. Yhteiskunnallisen osaamattomuuden lippusalossa liehuu populismin osin arvaamattomat nousukaudet ja puolitangossa aina arvattavissa olevat mahalaskut. Niiden rinnalla kasvaa suvaitsemattomuuden ja itseriittoisuuden pelottavia saarekkeita; poliittiset pohahdukset eivät anna yhteiskunnallisia vastauksia näihin ongelmiin?

Meidän yhteiskuntamme on läpi vuosikymmenten itsepintaisesti jättänyt kansalaistoiminnan kehittämisen oman onnensa nojaan. Rahaa yhteiskunnassa riittää vaikka mihin, mutta toimivan kansalaisjärjestökoneiston kehittämiseen ei sitten millään. Järjestöaktiiveista tulee resurssien puutteessa katkeroituneita luusereita, sen sijasta että heistä tehtäisiin onnistuneita uusien visioiden toteuttajia.

"Kansalaisjärjestöt muodostavat välittömän kanavan kasvulle yhteisön, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon. Sen vuoksi niitä on voimakkaasti tuettava ja vahvistettava sillä tavalla yhteiskunnallista kansanvaltaa"...

Olen uskaltanut laittaa tämän ruotsalaista kansanliikekeskustelua sävyttäneen ajatuksen lainausmerkkeihin, koska se elähdytti meitä jo1960-luvulla järjestötoiminnasta valtakunnallisella tasolla vastanneita ja rohkaisi näkemään huikaisevan vision aktiivisesta, toimivasta ja vastuuntuntoisesta suomalaisesta yhteiskunnasta. Tämä projekti ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle; järjestöelämää ruvettiin ajamaan ahtaalle oikeaoppisen markkinaliberalistisen ajattelun mukaisesti: se visio jäi kehittymättä. Ikäviä seurauksia yritetään nyt ratkaista yhdistelemällä vaaleja ja osin yhteen sopimattomia teemoja.

Oikea vastaus ei ole tekninen kikkailu, vaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden projektin kehittäminen ajan vaatimalle uudelle tasolle. On panostettava yhteisillä resursseilla siihen, että tietoinen, osallistuva ja vastuuntuntoinen ihmisyys nousee päällimmäiseksi. Torpparien vapautusliikkeen toinen osa, vapautuminen henkisestä holhouksenalaisuudesta voi vasta sitten vihdoinkin toteutua.

SOTE osana ideologista sodankäyntiä

Sote-uudistusta koskeva viimeisin raportti on nyt luovutettu sosiaaliministeri Rehulalle ja hän kommentoi sitä Ylen aamun 1.6.2016 televisio-ohjelmassa. Hän vaikutti suhteellisen tyytyväiseltä esiteltyyn malliin ja ilmeisesti onkin niin että vastakohtaisia jännitteitä on jonkin verran tässä mallissa onnistuttu vähentämään.

Juuri eläkkeelle jäänyt professori ja tohtori Pentti Arajärvi kommentoi Studio 55:n lähetyksessä SOTE-uudistusta ja osuvasti kuvasikin sitä. Kysymys on sosiaalisista ja terveydellisistä oikeuksista palveluihin. Lainsäädännön tulisi tukea nimenomaan tätä ensisijaista tavoitetta. Hallituksessa Kokoomukselle on osoittautunut tärkeimmäksi tietty elinkeinopoliittinen lähtökohta, jota on taitavasti peitelty valinnan vapauden vaatimuksella. Kyseenalaista on toteutuuko valinnanvapaus etenkään pienituloisen ja vähävaraisen kansalaisen kohdalla tapauksessa, jossa palvelun hinta ylittää edellytetyn korvaustason.

Sosiaaliministerin kannanotoista kävi kyllä selville sekin,  että sosiaali- ja terveyspalvelujen  kustannustasoa pyritään ohjaamaan tarkasti  ja että  valinnan vapaus voi toteutua myös julkisen sektorin piirissä. Kansalainen voi valita myös maantieteellisesti, oman kotikuntansa ulkopuolella olevia palveluja ja varsinkin lomakaudella tämä on suorastaan välttämätöntä. Voisin kuvitella että terveys- ja sosiaalipalveluihin syntyy erilaisia ratkaisumalleja myös maakuntatasolla, joten valinnanvapaus on mahdollista myös ilman antautumista busineksen sätkynukeksi.

Tässä yhteydessä kannattaa mainita tietenkin myös SOTE-hankkeen hallinnollinen ratkaisutapa, joka perustuu Keskustapuolueen pitkäaikaiseen tavoitteeseen maakuntahallinnon aikaansaamiseksi. Sekään ei ole sosiaali- ja terveyspoliittisesti perusteltu lähestymistapa, vaan liittyy keskustapuolueen edunvalvontatehtävään. Pienimmät maakunnat eivät kykene millään rahoittamaan asiakasperusteisesti edes julkista palvelua väestöpohjaan ja palveluiden käyttöön perustuvalla rahoitusrakenteella. Muu maa - lähinnä väestöpohjaltaan ja osin myös tulotasoltaan vahvempi Etelä-Suomi - joutuu tässä helposti hallintomalliin sisältyvien taloudellisten ja tasa-arvopuutteiden maksajaksi. Tämä ei  olisi  ensimmäinen kerta - samoin kävi aikanaan terveyskeskusmallia rakennettaessa.


Elinkeinopoliittisten tavoitteiden ja kilpailun asettaminen kansalaisen palveluun liittyvien oikeuksien lisäehdoksi saattaa tässä suhteessa aiheuttaa yllätyksiä. Yksi suuri - ja SOTE-uudistuksen yhteydessä vähänkeskusteltu - ulottuvuus on Euroopan Unionin ja USA:n välillä solmittava transatlanttinen vapaakauppasopimus TTIP ja erään muutkin samanhenkiset vapaakauppahankkeet kuten CETA ja TISA. Ne saattavat keikauttaa koko SOTE-uudistuksen päälaelleen tavalla, joka pohjoismaisen hyvinvovintivaltion ja sen demokratiavaatimusten kannalta tuntuu enemmän kuin oudolta. Kun julkinen sektori jatkossa toimii yhtenä vaihtoehtona markkinoiden ja kolmannen sektorin tarjonnan rinnalla,saattaa juuri tämä  laukaista vapaakauppasopimuksissa olevan markkinavaihtoehdon mukaisen välimiesoikeusmenettelyn. Se on tarkoitettu alistamaan julkinen sektori maksajaksi  ja sen omana työnä toteutettu toiminta muodostaa kilpailua häiritsevän elementin - siis juuri sen perusteen jolla välimiesoikeusmenettelyä tultaisiin käyttämään. Markkinaehtoiset palvelut ovat kauttaaltaan  kansainvälisesti  organisoituja globaaleja toimijoita, eivätkä ne epäile hetkeäkään käyttää sopimusten suomia ja lainsäädäntöön rinnastettavia oikeuksiaan tavoitteidensa läpiviemiseksi. Siinä kahakoinnissa kansallisesti asetetut korkeat eettiset arvopäämäärät heitetään arvelematta romukoppaan, varsinkin kun sen tukena on vahva porvarillisesti sitoutunut eduskuntaenemmistö.

Juuri valinkauhassa oleva kilpailukykysopimus on yksi tärkeä strateginen askel Suomen muuttamisessa globaaleiden markkinoiden ehdoilla toimivaksi. Ammattiliittojen ja työmarkkinaosapuolten välisten neuvottelujen tärkein momentti on se, kuinka pitkälle työmarkkinajohtajat ovat sisäistäneet tämän markkinapelin hengen. Samalla testataan myös sitä, löytyykö työväenliikkeen omasta arvoperinnöstä vastavoimaa vaihtoehtoisen kehityksen vakuuttavaan perusteluun. Ammattiliittojohtajien kannanottoja ja liittojen arvovalintoja on katseltava myös tästä  näkökulmasta.

SOTE-ratkaisut ovat osa samaa kokonaisuutta - pelissä on koko yhteisen hyvinvoinnin tulevaisuus.