Forssan kokouksen opetuksia

SDP:n Forssan 1903 kokouksen opetuksia

(Tämä esseemuotoinen kirjoitus on arkistoistani vuodelta 2003; julkaisen sen muistin virkistämiseksi nyt, kun keskustelua sosialismi -sanasta ja sosialisoinnista käydään SDP:n uuden periaateohjelman yhteydessä)

Sosialidemokraattisen puolueen vuoden 1903 Forssan puoluekokouksen pöytäkirja on omalla tavallaan paradoksaalista luettavaa: sosialismi, tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus, jonka kokous asetti lopulliseksi tavoitteekseen, on joutunut vähintäänkin kiistanalaiseksi tavoitteeksi ellei nyt sitten kokonaan historian romukoppaan. Paradoksi on sekin, että tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen aatteellisena tavoitteena tuhosivat ne, jotka sitä kaikkein kiihkeimmin ja keinoja kaihtamatta halusivat: väkivaltaisen vallankumouksen tielle muutama vuosi kokouksen jälkeen lähteneet Venäjän sosialidemokraattien enemmistöläiset, bolshevikit, jotka ryhtyivät kutsumaan itseään ainoiksi oikeiksi kommunisteiksi.

Kaatunut on myös osuuskauppaliike siinä mielessä kuin millaiseksi se kokouksen viitoittamana sitten muodostui.

Nurin meni saman tien myös Forssan kokouksen lanseeraama työväen omaehtoinen vakuutuustoiminta vaikka sitä TURVA jossakin määrin edelleenkin pyrkii viemään eteenpäin. Ammattiyhdistysliike on vielä meillä ja pohjoismaissa voimissaan. Aika näyttää, pääseekö Keski-Eurooppaalainen epäusko iskemään voimalla myös tähän viimeiseen työväenliikkeen linnakkeeseen. Kamppailu on kovaa, siitä kielivät mm. iltapäivälehtien tavan takaa lanseeraamat keskusteluteemat ammatillista järjestäytymistä vastaan.

Omat lehdetkin ovat kuihtuneet niin, että aito mielipiteenvaihto poliittisista ja aatteellisista teemoista tahtoo jäädä sattumanvaraiseksi ja kuihtuvien työväenlehtien strategisen valikoinnin varaan. Forssan kokouksen työväenlehtikysymys kaipaisi jatkoa lähes jokaisen ulottuvilla olevan Internetin aikakaudella.

Äänioikeus, Forssan kokouksen keskeiseksi lyhyen tähtäimen tavoitteeksi asettama ja rauhanomaisin mutta radikaalein toimenpitein läpisaatu tavoite on sekin vaarassa jäädä kuolleeksi kirjaimeksi siitä syystä, että äänioikeuden omaavat kansalaiset eivät viitsi sitä käyttää ja jättävät mieluummin äänestämättä, milloin välinpitämättömyydestä yhteisten asioiden hoitoon, milloin protestina vallitsevalle yhteiskunnalliselle tilanteelle.

Työttömyyskassat ja työnvälitystoimistot, nuo Forssan kokouksen oljenkorsiksi hahmottamat tavoitteet ovat toteutuneet, mutta työttömyys ja sen luoma rakenteellinen murtuma tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen on edelleenkin suurena kysymysmerkkinä kehittyneinä demokratioina itseään pitävissä maissa.

Onko Forssan kokouksesta jäljellä mitään, josta voisi ottaa oppia ja joka antaisi suuntaviittoja tulevaisuuteen? Onpa hyvinkin, tosin se edellyttää kokouksen hengen tulkitsemista ja johtopäätösten sijoittamista omaan aikaamme.

Hylätty sosiaalipoliittinen ohjelmaluonnos

Puoluetoimikunta oli antanut joko yksittäisille henkilöille tai pienille ryhmille tehtäväksi valmistella alustuksia ja päätösluonnoksia ajankohtaisista teemoista. Nämä tulivat sitten kokoukseen joko alustuksina tai kirjallisessa muodossa ja monessa tapauksessa myös hyväksyttiin keskustelujen ja täydentävien ponsien saattelemana. Puoluetoimikunta oli antanut tamperelaisen Kössi Kaatran tehtäväksi valmistella sosiaalipoliittinen ohjelma kokoukselle. Sen hän oli tehnytkin mutta ei ollut itse paikalla sitä esittelemässä, vaan oli lähettänyt sen kirjallisessa muodossa kokouksen käsiteltäväksi. Tätä ohjelmaa puoluekokous ei hyväksynyt vaan melko vakuuttavin perustein hylkäsi sen.

Teksti on julkaistu pöytäkirjassa ja antaa hyvän kuvan luonnoksen lähestymistavasta. Luonnoksessa lähdetään liikkeelle siitä, että suuri osa kurjuudesta ja köyhyydestä on lähtöisin omista elämäntavoista ja että sosiaalipoliittiset toimet edellyttävät ensin omien elämäntapojen parantamista. Kössi Kaatra oli sitä mieltä, että itse aiheutettua kurjuutta ei kannata yhteisillä varoilla ruveta paikkailemaan. Kokous ei ohjelmasta keskusteltaessa hyväksynyt tätä lähestymistapaa, vaan hylkäsi sen ja muiden ohjelmien, esimerkiksi periaateohjelman, työttömyyttä käsitelleen ja kunnallisen ohjelman yhteydessä esitti laajakantoisia toimia yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi.

Tähän päätökseen sisältyy sanoma, joka on vielä tänäkin päivänä ja tästä eteenpäin ajankohtainen: elämäntapaan liittyvät vieraantumisilmiöt ovat kullekin yhteiskunnalle tyypillisiä, sen rakenteiden tuottamaa kaavautumista luonteenpiirteistössä, epäonnistunut vastaus selviämisessä elämässä eteenpäin. Yleisten sosiaalipoliittisten pyrkimysten tulee pohjautua oletukseen, jonka mukaan parantuvat yhteiskunnalliset olosuhteet ennen pitkää ja aikaa myöten tuottavat tuloksia myös elämäntavan muotoutumisessa. Tästä samasta kysymyksestä taitetaan peistä vielä tänäkin päivänä. Itse aiheutetut ongelmat, pitkäaikainen työttömyys ja siihen liittyvä turhautuneisuus elämäntapa-muutoksineen, geeneissä oleva laiskuus, poikkeava elämäntapa, irrottautuminen valitsevista normeista kuten aseistakieltäytyminen tai yritys elää vaikkapa Gandhin "ahimsa" väki-vallattomuuden periaatteen mukaan, saattavat oloissamme johtaa myös sosiaaliseen ahdinkoon tai ainakin sosiaaliseen syrjintään. 

Subjektiivinen oikeus elämään ja turvallisuuteen kuuluvat kaikille; yhteiskunnan rakenteiden tulee se varmistaa. Tässä suhteessa sosialidemokraattien tulee edelleenkin jatkaa sata vuotta sitten viitoitetulla linjalla. Kysymys e ole muusta kuin eräästä marxilaisen filosofian perushavainnosta: on luotettava siihen, että yhteiskunnan rakenne muokkaa myös ihmisen yhteiskunnallista tietoisuutta, kulttuurikokemusta, haistamista ja maistamista. Ihmisen biofiilinen, elämää ylläpitävä rakenne puolestaan ohjaa suosimaan eloonjäämistä ja sitä suosivia rakenteita. Yhteisen hyvinvoinnin lisääntyminen ei johda paapomista pelkäävien kauhukuvaan, joutilaaseen köllöttelyyn, vaan pikemminkin Pisa-tutkimusten osoittamaan uudenlaiseen osaamiseen ja aktiivisuuteen. Rakenteen muuttumisen ja ihmisen siihen antaman vastauksen välillä oleva luonnollisen konservatiivisuuden aiheuttama viive ei saisi muodostua keskeiseksi poliittisen ohjelmoinnin lähtökohdaksi.

Forssan ohjelman suhde työhön

Työttömyyttä kokous piti kapitalistisen yhteiskunnan mukanaan tuomana vitsauksena ja näki sosialistisen yhteiskunnan, tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen lopullisena ratkaisuna myös työttömyyden ongelmaan. Vaikuttaa siltä, että kokouksessa uskottiin yleisen äänioikeuden myötä kansan valitsevan ilman muuta työväenliikkeen radikaalin yhteiskunnallisen uudistusohjelman. Siksi kokous nimesikin väliaikaisia tavoitteita: työnvälitystoimistot, maanomistusohjelman, joka johti torpparien vapauttamiseen ja itsenäistämiseen sekä kunnallisohjelman. Kokous totesi myös, että niin kauan kun yhtiöt ja yksityiset työmarkkinat eivät pysty tarjoamaan kaikille työtä, on sitä järjestettävä valtion ja kuntien toimesta. Miten tämä järjestettäisiin jäi itse kokouksessa tarkemmin määrittelemättä.

Siitä lähtien on sekä sosialidemokratia että koko yhteiskunta joutunut ottamaan kantaa alati toistuviin pula-aikoihin, työttömyyteen ja näiden aiheuttamaan sosiaaliseen kurjuuteen. Viisikymmentä vuotta sitten otettiin aimo askel eteenpäin, kun ryhdyttiin rakentamaan sosialidemokratian kannustamana valtiojohtoista teollisuutta; harvat muistavat tai tietävät, että taustalla oli teoreettistakin pohdintaa. "Yhteiskunnallinen säästäminen", yhteisten voimavarojen kartuttaminen oli noussut asetetun sosialisoimiskomitean keskeiseksi strategiseksi työvälineeksi. Työväen Akatemian entinen rehtori Väinö Liukkonen oli tuon sosialisoimiskomitean sihteeri eikä hän väsynyt vielä 1960-luvun alussa korostamasta sitä, että "yhteiskunnallinen säästäminen" on sosialidemokraattien väline rakennettaessa sosialismia, sosiaalisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

1960-luku muodostui tulevan hyvinvointiyhteiskunnan ohjelmalliseksi rakentamiskaudeksi ja seuraava vuosikymmen sen keskeiseksi toteutusajaksi. Samalla alkoivat maailmalla puhaltaa markkinaliberalismin uudet tuulet Milton Friedmannin talousteorioiden muodossa; Euroopan Unionista on neljän vapausperiaatteensa ja niistä johdetun vapaan kilpailun myötä tullut markkinaliberalismin vahva tukipilari samalla kuin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvat rakenteet ovat joutuneet puolustuskannalle. Markkinaliberalismi viiteryhmineen rajaa voimakkaasti mahdollisuuksia "yhteiskunnalliseen säästämiseen". Kielenkäyttökin on muuttanut mielikuvaa siitä, mikä yhteiskunnan kannalta on säästämistä; paradoksaalisesti yhteisten resurssien vähentäminen, vähemmällä pärjääminen, on nykyään ymmärretty säästämisen keskeiseksi sisällöksi.

Forssan kokouksen kannanotto, jonka mukaan yhteiskunnan, valtion ja kuntien on tarjottava työtä silloin kun yksityinen sektori ei siihen kykene, on edelleenkin vain unelma, vaikka tärkeäksi nähdystä tekemisestä ei tällä suunnalla jatkossakaan näytä oleva puutetta. Sosialidemokratia ja sosialidemokraattien johtama ammattiyhdistysliikekin on itse syyllinen siihen, että kattavampia sosiaalisia työllistämisrakenteita ei ole otettu käyttöön, vaan niitä on jopa ryhdytty vastustamaan Kössi Kaatran esittämien näkemysten tyyliin. Olisi syytä karistaa nämä ennakkoluulot ja niiden aiheuttama raskasverisyys: opetukseen, sosiaalitoimeen, kasvukeskuksiin, kulttuuriin voidaan luoda suurenmoinen sisältöpatteri, joka kelpaa tulevaisuudessa esimerkiksi muulle maailmalle suomalaisen koulujärjestelmän tapaan.

Kansanvalta, äänioikeus, kansalaisjärjestöt

Äänioikeutta ei käytetä, järjestöelämä kituu, politiikasta on tullut kirosana, yhteiskunnallinen osaamattomuus, epäpoliittisuus on muodostunut jopa keikaroinnin muodoksi. Yhteiskunnallisen osaamattomuuden lippusalossa liehuu populismin osin arvaamattomat nousukaudet ja puolitangossa aina arvattavissa olevat mahalaskut. Niiden rinnalla kasvaa suvaitsemattomuuden ja itseriittoisuuden pelottavia saarekkeita; poliittiset pohahdukset eivät anna yhteiskunnallisia vastauksia näihin ongelmiin?

Meidän yhteiskuntamme on läpi vuosikymmenten itsepintaisesti jättänyt kansalaistoiminnan kehittämisen oman onnensa nojaan. Rahaa yhteiskunnassa riittää vaikka mihin, mutta toimivan kansalaisjärjestökoneiston kehittämiseen ei sitten millään. Järjestöaktiiveista tulee resurssien puutteessa katkeroituneita luusereita, sen sijasta että heistä tehtäisiin onnistuneita uusien visioiden toteuttajia.

"Kansalaisjärjestöt muodostavat välittömän kanavan kasvulle yhteisön, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon. Sen vuoksi niitä on voimakkaasti tuettava ja vahvistettava sillä tavalla yhteiskunnallista kansanvaltaa"...

Olen uskaltanut laittaa tämän ruotsalaista kansanliikekeskustelua sävyttäneen ajatuksen lainausmerkkeihin, koska se elähdytti meitä jo1960-luvulla järjestötoiminnasta valtakunnallisella tasolla vastanneita ja rohkaisi näkemään huikaisevan vision aktiivisesta, toimivasta ja vastuuntuntoisesta suomalaisesta yhteiskunnasta. Tämä projekti ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle; järjestöelämää ruvettiin ajamaan ahtaalle oikeaoppisen markkinaliberalistisen ajattelun mukaisesti: se visio jäi kehittymättä. Ikäviä seurauksia yritetään nyt ratkaista yhdistelemällä vaaleja ja osin yhteen sopimattomia teemoja.

Oikea vastaus ei ole tekninen kikkailu, vaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden projektin kehittäminen ajan vaatimalle uudelle tasolle. On panostettava yhteisillä resursseilla siihen, että tietoinen, osallistuva ja vastuuntuntoinen ihmisyys nousee päällimmäiseksi. Torpparien vapautusliikkeen toinen osa, vapautuminen henkisestä holhouksenalaisuudesta voi vasta sitten vihdoinkin toteutua.