Suunnitelmallisuus ja demokratia

Lomakeskuksen kirjastossa jouduin tekemisiin 1950-luvulta alkaen tunnetun ja arvostetun teoreetikon, Tampereen työväenopiston rehtorin Veikko O. Veilahden kanssa. Hänellä oli sanansa sanottavana suunnitelmallisuudesta kansanvaltaisessa yhteiskunnassa.

"Demokratia on aina vaarassa ellei sen kantajana ole yhteiskunnan jäsenten omaksuma demokraattinen ajattelutapa. Kansanvaltaisen työväenliikkeen on pidettävä huoli sen vaalimisesta omien järjestöjensä puitteissa ja koko yhteiskunnassa. Kun on tutustunut esim. Joseph Goldsteinin v. 1952 julkaisemaan tutkimukseen "Brittiläisten ammattiyhdistysten hallinto", voi todeta, kuinka suuresti työväenjärjestöt ovat muodostuneet harvain valtaisiksi ennen muuta välinpitämättömyyden takia. On otettava vakavasti toteamus, että demokratia on nykyaikana ennen muuta sen varassa,  onko se todella ihmisten suhde-elämää hallitseva ajattelutapa ja elämänmuoto. On ymmärrettävä, että vapauden ydin on yksilön mahdollisuudessa toteuttaa omaa itseään, samalla kun hän tarjolla olevista mahdollisuuksista yksilöllisesti tarkoituksenmukaisimman valitsemalla toteuttaa myös yhteiskunnallisesti arvokkaita tehtäviä ja auttaa kokonaisuutta omalla panoksellansa.

"Oleellista demokratiassa on, että valtion voimavarat ovat yhteistä omaisuutta, jota hoidetaan kaikkien kansalaisten nimessä, kaikkien edustajien kautta ja kaikkien eduksi", sanotaan Englannin työväenpuolueen vaaliohjelmassa v. 1945. Barbara Wootton on teoksessaan "Vapaus suunnitelmataloudessa" koonnut tämän lausunnon seuraavasti: "Suunnittelun oikeutuksen vapauden kannalta on oltava siinä, että kun yhteisvastuullisesti päätetään taloudellisista vaihtoehdoista, niin meidän vapauksiemme täytyy laajentua ja pettymystemme pienentyä; meillä on tällöin suurempi mahdollisuus tehdä, mitä tahdomme. Tämä puolestaan sisältää: (1) että on päämääriä, jotka voidaan määritellä "kaikkien etujen" mukaisiksi, (2) että nämä päämäärät voidaan määritellä kyllin täsmällisesti ja (3) että henkilöiden, joiden tehtävänä on tehdä päätöksiä "kaikkien eduksi ja kaikkien nimessä", todella jatkuvasti pyrkivät niin tekemään". (Barbara Wootton, Freedom under Planning, Lontoo 1946, siv. 22-23.)

Hän osoittaa teoksensa erittelyssä, kuinka vaikea ongelma suunnittelu on perinnäisten vapausarvojen säilyttämisen kannalta. Teoksen ansiona on ennen muuta suunnitelmatalouden ja poliittisen vapauden yhdistämisen  edellyttämien kansalaisvaatimusten, etenkin kasvatusvaatimusten, osoittaminen.

Demokratia on aina suuresti johtajiensa varassa. Taloudellinen suunnittelu kysyy myös asiantuntemusta ja organisaatiokykyä. Onnistuakseen se vaatii "esikunnan",  talouselämän erikoistuntijoita.  Miten voidaan kiinnittää "oikea" mies "oikealle" paikalle, on todella ongelma, jonka ratkaisusta riippuu paljon. Vapaa arvostelu on suunnitelmatalouden onnistumisen edellytys. Sen avulla voidaan myös torjua virkavaltaisuus, lahjominen ja muut mädännäisilmiöt, jotka aina uhkaavat demokratiaa. Kansanvaltainen sosialismi korostaa myös kasvatustekijöiden merkitystä. Tällöin kasvattamista yhteiskunnallisuuteen, sosiaaliseeen ajatteluun ei ole unohdettava.

Barbara Wootton toteaa tutkimuksessaan, että valtion suunnittelussakin valtaa voivat käyttää julmat ja tyrannimaiset ihmiset toisella tavalla kuin humaaniset ja vapautta rakastavat ihmiset. Olisi erittäin lapsellista kuvitella, että suunnitelmatalouden yhteiskunnassa kansalaiset muuttuisivat sävyisiksi ja humaaneiksi olennoiksi, joiden ainoa motiivi olisi lähimmäisten palveleminen! Ihminen saattaa uskoa lähimmäisistään mieluummin hyvää kuin pahaa tai päinvastoin - tieteen kannalta näyttää olevan, että ihmisluonto on sekä "hyvä" että "paha", ja että "ihmisluonnosta" voidaan siis tilanteen mukaan uskoa ja odottaa kumpaakin. (vrt. Alf Arlberg: Flykten från ensamheten luku "Är människan ond eller god ?") On yleensä syytä muistaa esim. Edger Lee Mastersin varoitus: "Minä sanon sinulle Spoon River, ja Sinulle oi tasavalta: Varokaa miestä, joka on kohonnut valtaan aloitettuaan uransa housunkannattimilla".

Kansanvaltaisessa valtio- ja yhteiskuntaelämässä vilisee monenlaisia tyyppejä, joista toiset ovat vieraita haaveilijoita, toiset taas kylmän laskelmoivia valtaihmisiä. Toiset ovat älykkäitä ja toiset hidasälyisiä. Toisten lukeneisuus on suurempi kuin naapurin, joilla taas on tarmoa, sitkeyttä ja järjestelykykyä. Milloin kuulee esim. väitettävän, että maailmmankatsomuksellisesti eri leiriin kuuluvat ovat läpeensä kehnoja... oman puolueen edustajiin verrattuna, silloin voi huoletta todeta propagandan olevan huipussaan!

Kansanvaltainen suunnittelukaan ei mitään "paratiisia" voi luvata - se ei ole kertakaikkinen maailmanparannussuunnitelma, vaan asteettain toteutettava ohjelma yhteiskuntatalouden organisoimiseksi mahdollisimman suuren subjektiivisen (yhteiskunnan jäseniä, yksilöitä hyödyttäen) ja objektiivisen (koko yhteisknntaa hyödyttäen) kokonaistuloksen aikaansaamiseksi sekä tuotannon että jakelun uudelleenorganisoinnin puitteissa.

Miten sitten ratkaistaan suunnitelmatalouden hallinto-ongelma, siitä on esitetty useitakin erilaisia ehdotuksia, joiden selostaminen tässä yhteydessä ei ole mahdollista. Miten esim. kytketään uudet hallintoelimet kansaneduskunnan kontrolliin, on eräs ratkaiseva probleemi, joka vaatii jatkuvaa teoreettista tutkimusta.

Aikaisemmin sanottiin suunnitelmatalouden tavoitteena olevan "kaikkien" eli "yhteisen" edun tai hyvinvoinnin. On ilman muuta selvää, ettei tällaista olotilaa koskaan ole olemassa. Se on ainoastaan ideaalitavoite, joka tosin tietyin edellytyksin voidaan sopimusteitse teoreettisesti määritellä ja siirtää myös käytännölllisen politiikan tavoitteeeksi. "Yhteinen hyvä on jotakin, mitä yleisesti pidetään hyvänä", sanoo Wootton.  On siis olemassa yhteisten arvosteluperusteiden tarve. Juuri yhteisten arvosteluperusteiden kehittyminen on - huolimatta luokkajakoisen yhteiskunnan perusristiriidoista - johtanut jo esim. nykyaikasen sosiaalipolitiikan tunnustamiseen. Kaikki puolueet aina äärimmäisistä konservatiiveista kommunisteihin saakka korostavat  esim. "jokaisen kansalaisen" oikeutta saada tyydyttää välttämättömimmät elämäntarpeensa.. Ei mikään puolue puolla nälkää, slummiasuntoja eikä työttömyyttä, toteaa Wootton. "Joko on nyt olemassa sopimus siitä, mainitut asiat ovat yleensä pahan perustekijöitä, tai joku valehtelee karkeasti", sanoo Wooton (mt. s. 128).

Suunnitelmatalous edellyttää, että kansalaisjoukot pääsevät sopimukseen niistä päämääristä, joihin suunnittelun avulla tulee pyrkiä. Demokratia edellyttää, että kansan enemmistö on suunnitelmatalouden tavoitteiden takana. Ellei tämä ehto täyty, niin suunnitelmataloudesta ei voi muodostua perinnäisiä kansanvaltaisia perusarvoja säilyttävää järjestelmää.

Tämän ehdon täyttyminen edellyttää ymmärtääksemme ainakin kahta asiaa: (1) suunnittelun yleiset yhteiskunnallis-taloudelliset kohteet on määriteltävä kyllin laajasti ja (2) suunnitelmatalouden on rajoituttava  sivistystoimnnan aineellisten edellytysten  kehittämiseen - koska kulttuurin arvopuolta ei voida suunnitella..

Suunnittelun taloushallinnon teknillinen välttämättömyys on keskitetty päätös ja valvonta. Jos esim. rakennustoiminta on suunnitelmallisesti johdettua, niin suunnitteluviranomaisilla on valtuus antaa rakennuslupia tai kieltää ne. Hallitus, jolla olisi käytettävissään oikeus suunnitella viimeistä piirtoa ja yksityiskohtaa myöten yhteiskunnan aineellisten voimavarojen käyttö, voisi tehdä  esim. tehokkaan puhe- ja uskonnonvapauden mahdottomaksi jokaiselle elimelle, henkilölle tai yhteisölle, jota hallitus ei pitäisi suotavana. Se kävisi päinsä yksinkertaisesti siten, että hallitus kieltäisi tarvittavat aineelliset varusteet: rakennusten tarveaineet, kirjapainot, sanomalehtipaperien jne. Tätä mahdollisuutta ei voi kiistää: suunnittelu saattaa johtaa väärin toteutettuna siviili- ja kulttuurivapauksien poistamiseen tai kaventamiseen.On huomattava, että kansalaisten vapausarvoilla on aineelliset edellytykset. Ajatuksen vapautta ei ole se, että "pitää ajatukset ominaan", kuten Erasmus Rotterdamilainen arvelee eräässä näytelmässä.

Mutta kun vaarat tunnetaan, niin niitä voidaan vastustaa. "Tuomita kaikki taloudellinen suunnittelu sillä perusteella että se voi liiallisuuksiin johdettuna tehdä tyhjäksi ilmaisuvapauden, on samaa kuin kieltää kaikki viattomat toiminnat sillä perusteella, että ne tietyissä olosuhteissa voisivat olla yhteiskunnan vastaisia", sanookin Barbara Wootton. On tajuttava suunnitelmallisuuden vaaramomentit, tunnustettava ne ja päättäväisesti tutkittava keinoja, joiden avulla suunnitelmallisuus muodostuu kansalaisten vapauspiiriä laajentavaksi eikä sitä edes tilapäisesti ns. ylimenokautena rajoittavaksi.

Vapaudella on kuitenkin aina omat reaaliset rajoituksensa.  On täysin väärin samaistaa individualistinen ajattelutapa ja yhteiskunnallinen vapaus. "Vapauden todellinen perusta on aina ollut yhdenmukaisuus pikemmin kuin kaaos", kirjoittaa professori Soltau. Yhteistoiminnan ja yhteisvastuun voimavarat ovat aina suuremmat kuin eristäytymisen ja hillittömän egoismin. Vapaus voi säilyä ainoastaan sosiaalisen kontrollin turvin. On syytä palauttaa mieliin H.J.  Laskin kanta. Hän yhdistää ehdottoman varmasti vapauden yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen turvallisuuteen, joka seuraa kansalaisen tunteesta, että elämän päämäärät ovat suurille joukoille yhteisiä. Useimmat sosiologit ovat yksimielisiä siitä,  että vapaus ei ole enää tulkittavissa taloudellisen liberalismin koulukunnan mukaisesti. Yhä selvemmin tajutaan myös vapauden velvoitus. Professori Giddings vallanhaltijoiden mm. toteaa, että vapaus ei ole suinkaan yksilön "oma" ansio, vaan se "perustuu yhteiskunnan yleiseen tunteeseen ja arviointiin, että yksilöllinen vapaus on yleensä kaikille suotava asia". Hän toteaa, että sivistyksellinen liberalismi, joka tarjoaa yksilölle mahdollisimman suuren toiminnan ja ajattelun vapauden, vallitsee yhteiskunnissa, missä järkevä (rationaalinen) ajattelun yhdensuuntaisuus on kehittynyttä. Hän osoittaa syvällisen totuuden, että yhteiskunnissa, joiden jäseniä yhdistää "henkinen ja moraalinen yhdenvertaisuus" - saattaa kehittyä liberaalinen "ethos". Sitä ei voi syntyä, jos suuret elämänehtojen, tapojen, tottumusten, uskomusten ja katsomusten ertoavuudet vallitsevat. Yhteiskunnan jäsenten liian räikeä sosiaalinen eriarvoisuus on aina vapautta uhkaava momentti.

Politiikan ydin on ollut pyrkimys yhteiskuntakehityksen tietoiseen suuntaamiseen.Harvainvaltaisen politiikan päämäärät saneli luonnollisesti  käsitys yhteiskunnan etujen ykseydestä omien etujen kanssa. Kansanvaltaisissa valtioissa lähtökohta on toinen: se ei voi olla muu kuin sosiokratian ajatus: valtio on yhteiskunnan oma elin yhteiskunnan päämäärien ja tarkoitusperien toteuttamiseksi. Valtiovalta ei siis ole yhteiskunnalle vierasta käsky- ja pakkovaltaa., joka kohdistuu "ylhäältä" hallittaviin eli yhteiskunnan jäseniin.Valtiovalta on päinvastoin yhteiskunnallisten päämäärien mahdollisimman yleispätevää toteuttamista kansakunnan kehityksen ohjaamiseksi.

Jokaisen yhteiskunnan aineellinen ja henkinen menestys  perustuu luovan työn tuottamiin arvoihin. Luovan työn organisointi edellyttää tekniikan nykyisellä tasolla kollektiivisuutta, so. ihmisten yhteisvastuullisia ponnistuksia. Kansakunnan aineellisten ja henkisten voimavarojen käytön järkiperäistäminen on ilman kokonaisetua edustavan valtiovallan johtoa nykyaikana mahdotonta.

Suunnitelmallisuuden välttämättömyys myönnetään jo melko yleisesti juuri tuotantoelämän rationalisoinnin nimessä. Kansanvaltaisen sosialismin puoltama suunnitelmallisuus eroaa kuitenkin ratkaisevasti pelkän tehokkuusperiaatteen kannalta toteutettavasta talouselämän organisoinnista: "Suunnittelija pitää ensisijaisesti silmällä talousjärjestelmän tehokkuutta, sosialisti taas sen oikeudenmukaisuutta. Epäilemättä monet suunnittelun kannattajat tuntevat nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden ja monet sosialistit sen tehottomuuden. Mutta lähtökohdan eroavuus on mielestämme sekä todellinen että tärkeä. Suunnittelija katsoo yhteiskunnan etuihin, sosialisti taas "joukkojen asemaan" (Soltau). Pelkän suunnitteluaspektin (=näkökannan) perustalta voi päätyä - juuri kiihkokansallisten tehokkuusnäkökohtien nimessä - fasistiseen käsitykseen; Saksassa ja Itävallassahan toteutettiin suunnitelmataloutta ilman sosialismia. Taas ne, jotka ajattelevat pelkästään talouskoneiston tehokkuutta sosiaalisen talousjärjestelmän perustalta, päätyvät helposti kommunismiin.

Sosialismissa on aina tehokkuusnäkökannan ohessa aina mukana moraalinen arviointi, so. pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuden, kansalaisten vapauden, tasa-arvoisuuden ja tasa-arvoisuuden siveellisten arvojen säilyttämiseen. Vaikka sosialismin perustana on taloudellinen ajattelutapa, niin sosialismin aatteen ydintä ei voida kuitenkaan ilmaista pelkästään talousteoreettisin käsittein.  Sikäli siis ymmärrämme sosialismin sosiaalieettisenä suuntana. Sosialismi on siis mielestämme myös siveellinen uudistusohjelma, jonka toteuttamisen edellytykset tosin ensisijaisesti koskevat yhteiskuntatalouden uudelleenorganisointia. Liitymme kernaammin professiri G.D. H. Colen tulkintaan:"Sosialismi tarkoittaa neljää läheisesti yhteenkuuluvaa asiaa: Se merkitsee inhimillistä toveruutta, joka kieltää ja poistaa luokkaeroavuudet. Se merkitsee yhteiskuntajärjestelmää, jonka puitteissa kukaan kansalainen ei ole läheistään rikkaampi tai köyhempi niin suuresti, että kanssakäyminen samoin perustein olisi mahdotonta. Siihen kuuluu ensisijaisen tärkeiden tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistusoikeus ja kaikkien kansalaisten velvollisuus palvella toisiansa kykyjensä mukaan." ...(R.H. Soltau, An Introduction to Politics, siv. 283, 286)

Suunnitelmataloudellisen kehityssuunnan jatkuva voimistuminen on omiansa luomaan edellytyksiä suurten joukkojen lisääntyvälle turvallisuudelle. Ennen muuta ovat työllisyyden säilyttäminen ja taloudellisen edistymisen turvaaminen tärkeä suunnitelmatalouden tavoite.  Samoin myös elintason jatkuva kohottaminen ja sosiaaliturvan laajentaminen ovat tähtäimessä. Paluu 1930-luvun taloudelliseen turvattomuuteen ei ole enää Euroopassa mahdollista. Jos tämä paluu tapahtuu, niin voimme melkoisella varmuudella sanoa, etttä niin käy poliittisen kansanvallan kustannuksella ja että oikeudellisen kansanvallan asema heikkenee.

Suunnitelmatalouden kehityssuuunta luonnollisesti edellyttää kansanvaltaisen oikeusvaltion taloudellisen toimipiirin laajentumista, kuten käytännössä on todettu. Mutta tämä ei yksinomaisesti riitä. On myös vahvistetttava taloudellisen kansanvallan muita muotoja. On luotava muita menettelytapoja, joiden avulla kansalaisjärjestöt saadaan mukaan taloudellisten hallinto-ongelmien ratkaisuun. Ainoastaan elvyttämällä kansanvaltaisen yhteiskuntaelämän vaatimaa kansalaisten aloitteellisuuta, omatoimisuutta ja vastuunalaisuutta voidaan estää yleensä yhteiskunnan ja etenkin suunnitelmatalouden muodostaminen virkavaltaisesti johdetuksi, kankeasti ja hitaasti toimivaksi taloushallinnoksi, toimihenkilölliseksi yhteisöksi.

Veikko O. Veilahti

(Tämä artikkeli on julkaistu Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 9/1955)

Vastakkainasettelua

SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen väitteli Sosialistisessa Aikakauslehdessä 9/1955 tuntemattomaksi jääneen porvarin, "Oudon Miehen" kanssa. Tässä muutamia Väinö Leskisen arvotuksia.

Yhteiskuntajärjestelmä
"Väitteet, että sosialismin opinkappaleet olisivat vanhentuneita, ovat huvittavia tullessaan porvarilliselta taholta. Tosiasiahan on, että liberalismi, jolle porvarillisuus rakentuu, on Adam Smithin henkilöittämänä satakunta vuotta vanhempi kuin Karl Marxin sosialismi. Aika on muuttanut sekä porvarillisuutta että sosialidemokratiaa, sitä on turha kiistää.

Verot
Poistettakoon verot heti, jos löytyy muita käyttökelpoisia ja oikeudenmukaisuutta toteuttavia keinoja koulujen, huoltolaitosten ja sairaaloiden rakentamiseksi, työllisyyden ylläpitämiseksi ja taloudellisen toiminnan perusedellytysten luomiseksi.
Mutta sanotaan kuten Outo Mies tässä, että verot jarruttavat taloudellista kehitystä riistämällä kansalaisilta työn ilon ja yrittämisen halun. Ehkäpä verot vievät joiltakin ilon ja halun, mutta sellaisen ilmiön on täytynyt ainakin meidän oloissamme olla poikkeuksellista.
Asiantuntijat laskevat, ettei taloudellinen kehitys maassamme ole milloinkaan ollut niin nopeata kuin toisen maailmansodan jälkeisenä kymmenvuotiskautena, jolloin verokuorma on kasvanut nykyiselleen.

Valtion yritykset
 Tulkoon ensinnäkin todetuksi etteivät valtion tukea ja apua nauti vain valtion omat yritykset.Laajat alueet talouselämässämme, nimenomaan maataloudessa ja kotimarkkinateollisuudessa eivät tule toimeen omin avuin, vaan niitä on esim. tullein, tuontirajoituksin, tukipalkkioin ja hinnantasauksin tuettava. Asian periaatteellinen puoli ei muutu siitä, että vain osa tästä eräiden elinkeinoalojen tuesta tulee näkyviin valtion taloudessa muun osan muodossa.
Valtion yritystoiminnan laajentaminen on oma lukunsa. Vanhoja yrityksiä on suorastaan pakko laajentaa, jos mieli pitää ne ajan tasalla ja kannattavina. Vanhat valtion yritykset ovat kauttaaltaan hyvin hoidettuja ja vakavaraisia, joten niiden laajentaminen ei lisää verorasitusta vaan päin vastoin sitä alentaa. Valtion yritystoiminnan suuntaaminen perustavaa laatua olevan tuotannon, kuten voimalaitosten muodossa työttömyydestä ja talouselämän rakennevioista kärsiville alueille on loppujen lopuksi melkein yksimielisesti hyväksytty linja. Poliittiset erimielisyydet koskevat vain niitä muotoja, joissa toiminnan tulisi tapahtua."

Ammattiyhdistysterroriako?

Lomakohteen kirjastoon käveli sisään  SAK:n 1950-luvun alkupuolen pääsihteeri Olavi Lindblom ja Wanhojen Tovereiden perustaja ryhtyen kertomaan porvariston ja ammattiyhdistysliikkeen vastakkainasettelusta:

Otsikkosana on viime aikoina monasti esiintynyt mm.  liian pitkälle meneviä vaatimuksia niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi poliittisissa ja talouspoliittisissa keskusteluissa, käytiinpä niitä parlamentin palkeilla tai muualla julkisuudessa. Lähinnä tällä lienee tarkoitettu sitä, että ammattiyhdistysliike on esittänyt liian pitkälle meneviä vaatimuksia  niin palkannauttijain sosiaalisen turvallisuuden kuin taloudellisen aseman parantamisen hyväksi. Erityisesti on maamme porvarillisia aineksia kokoomuksesta maalaisliittoon näköjään ärsyttänyt se, että esitettyjä vaatimuksia on tuettu laajakantoisillakin työtaistelu-uhkauksilla tai eräissä tapauksissa jopa ryhdytty lakkoonkin. Mielestäni on täysi syy ryhtyä tarkastelemaan onko tällaisissa väitteissä mitään perää semminkin kun terrorilla - missä muodossa sitä esiintyykin - ei ole laillistettua paikkaa kansanvaltaisessa yhteiskuntaelämässä.

Aihe vaatisi monessa suhteessa syvällisen käsittelyn. Siihen en kuitenkaan lähde, vaan tyydyn ikäänkuin avaamaan keskustelua kysymyksen valottamiseksi "terroriin" osallistuneen kannalta. Ehkäpä muita näkökohtia ilmestyy sitten matkan varrella.

Lähtisin aluksi liikkeelle työtaistelu-uhkauksista ja lakoista. Olen siinä käsityksessä, että ketään ei tarvinne valistaa siinä, että lakko on kaikissa suhteissa tunnustettu lailliseksi aseeksi työntekijöille. Se on sitä sekä lain että työehtosopimuksen puitteissa. Omasta puolestaan ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa itsetarkoituksena, vaan raskaana ja vaarallisena aseena, johon on turvauduttava vain siinä tapauksessa, että muut keinot eivät ole johtaneet toivottuun tai vaihtoehtona tyydyttäväksi katsottuun tulokseen. Työmarkkinajärjestöjen kesken tehdyissä sopimuksissa lakko sopimuksen aikana on yleensä tulkittu sopimusrikkomukseksi, koska sopimuksen ajaksi on tarkoitettu turvata työrauha. Sopimuksilla ja käytännnöllisellä toiminnalla on vakiinnutettu määrätty neuvottelujärjestys, joiden perimmäisenä tarkoituksena on käyttää kaikki mahdolliset keinot ennen kuin työtaistelu on väistämätön tosiasia. Lailla on taas puolestaan varattu yhteiskunnalle mahdollisuus käyttää eri teitä ja keinoja työtaistelun välttämiseksi. Näiden rajoitusten ulkopuolella lakko on täysin laillinen.

Sanoin jo että ammattiyhdistysliike ei suinkaan pidä lakkoa eikä edes sillä uhkaamista itsetarkoituksena, vaan viimeisenä mahdollisena keinona esitystensä ja vaatimustensa toteuttamiseksi. Kokemuksiin nojautuen on maassamme ainakin SAK:n piirissä menty pitkälle vietyyn keskitykseen, jossa lakosta päättäminen on viime kädessä SAK:n johdon käsissä. Tämä siksi, että käytäntö on osoittanut mahdollisimman perusteellisen harkinnan tarpeelliseksi erehdysten ja virheiden välttämiseksi. Ennen tätä vaihetta on kuitenkin mahdollisen lakon piiriin joutuvien kesken suoritettava suljettu äänestys, jossa lakon kannalla olevien on saatava määräenemmistö. Tästäkään huolimatta ei erehdyksiä ole aina voitu välttää (muist. meijerilakko). Toisaalta on myös muistettava, että jäsenistön keskuudessa on tällaisesta pitkälle menevästä harkinnasta esiintynyt kirpeätäkin arvostelua. Kaikki tämä ei kuitenkaan estä toteamasta, että pääpiirteissään tällainen käytäntö lienee vahvasti puolustettavissa, joskin johdon vastuu on huomattavan suuri.

Edellä esitetty riittänee - ainakin tässä vaiheessa - osoittamaan ettei työtaistelulla uhkaaminen tai lakko voi olla terroria, koska kysymyksessä on laillisesti tunnustetut menettelytavat. Syyn täytynee siis olla toisaalla. Tällöin jää ainoaksi mahdollisuudeksi kysymys siitä ovatko ammatillisen järjestön vaatimukset olleet siinä määrin liiallisia, että lain ja sopimusten edellyttämän neuvottelumenetelmän puitteissa ei niihin ole voitu myöntyä ja näin on syntynyt sovittamaton ristiriita.  Kun edellämainitun keskitetyn järjestelmän mukaan SAK:n johto päättää lopullisesta lakkoluvasta ja siten lakon alkamisen edellytysten pitäisi olla samalla vaa'alla punnittuja, en tässä yhteydessä puutu mihinkään yksityiskohtiin, vaan yritän tarkastella kysymystä hieman suurempien mittojen valossa.

Saanen jättää keskustelun ulkopuolelle vv. 1905 ja 1917 kaksi suurlakkoa maassamme ja sen työväenliikkeen historiassa tyytymällä vain toteamukseen, että myös näiden yhteydessä lienee puhuttu ammattiyhdistysterrorista, mutta ajan aaltojen tyynnyttyä yleisesti tunnustetaan niillä olleen vaikutuksensa - vaatimuksistaan johtuen - maamme itsenäisyyden ja kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen kehittymiseen. Monen mielestä niiden panos on ollut jopa ratkaiseva. Tyydyttäköön siis tarkastelemaan vaikkapa vain toisen maailmansodan jälkeisiä vaiheita.

Ammattiyhdistysterrorista puhuttaessa pyritään porvarillisessa leirissä mielellään unohtamaan muutamia tosiasioita, joiden merkitys palkannauttijain vaatimusten oikeutusta punnittaessa on kuitenkin melkoinen etten sanoisi ratkaiseva. En puutu tässä muistuttamaan porvariston mieleen työväestön osuuttaa maamme itsenäisyyden puolustamisessa, koska sen merkityksen ja arvon pitäisi porvarien laajalti ja innokkaasti käyttämän fraseologian puitteissa muutenkin olevan selvän ja sinänsä todistavan, että palkannauttijat ammatillisen järjestönsä puitteissa siinä määrin kuin mikä tahansa muu ryhmä ovat oikeutettuja esittämään käsityksiään ja vaatimuksiaan heitä koskevissa maamme asiain hoidossa. Sen sijaan haluaisin jokaisen palauttavan mieleensä mahdollisimman elävän kuvan olosuhteista maassamme täsmälleen kymmenen vuotta sitten.

Silloin oli raskas sota kauhuineen taakse jäänyttä elämää. Edessä oli kysymys miten selvitä seurauksista. Kannettavana oli valtavat jälleenrakennustehtävät, sotakorvaus, puolen miljoonan (1/8 osan kansasta) siirtolaisen sijoittaminen uuteen elämään tynkä-Suomen alueella, Lapin jälleenrakentaminen saksalaishävityksen jäljiltä, koko tuotantoelämämme tuotantokyvyn palauttaminen aluksi sodan edelliselle tasolle jne. loputtomiin. Raaka-aineista ja elintarvikkeista - sanalla sanoen kaikesta oli toisaalta valtava puute.  Näiden tosiasiain rinnalla rehotti musta pörssi valtavassa laajuudessa satumaisin hinnoin. Tuona aikana varmaan suuri osa kansasta epäili mahdollisuuksiamme nousta ja säilyttää kunniallisesti paikkamme itsenäisten kansakuntien joukossa.

Työväki nojautui ammattiyhdistysliikkeeseen, jossa se näki avaimen tilanteen parantamiseen. Valtava ryntäys jäseniksi nosti  SAK:n jäsenmäärän 15 kuukaudessa lähes nelinkertaiseksi eli 86 tuhannesta 350 tuhanteen. Liikkeellä oli ainakin lukumääräistä voimaa ja ken muistaa, muistaa myös varmasti, että henki oli kova. Milloin tahansa olisivat joukot marssineet ja ne uskoivat vahvasti, että jos vain SAK nappia painaa, niin...

Mikä oli silloin ammattiyhdistysliikkeen tie? Valitsiko se terrorin. Tapahtumien kulun pitäisi siinä määrin olla jokaisen muistissa, ettei niitä tässä yhteydessä tarvitsisi yksityiskohtiin mennen kerrata, mutta pienet muistinvirkistykset ovat paikallaan. Palautankin mieleen SAK:n valtuuston v. 1945 hyväksymän ohjelman, jossa selvästi sanottiin ammattiyhdistysliikkeen käsittävän, että sodan jälkien, puutteen ja kurjuuden poistaminen, on mahdollista vain tuotantoamme kohottamalla. Tälle pohjalle voitiin rakentaa koko maamme sodan jälkeinen jälleenrakennusohjelma. Pekkalan hallitus ja silloinen talousneuvosto omaksuivat tämän ohjelman, mutta se oli ammattiyhdistysliikkeen ohjelma ja SAK oli takuumiehenä  työntekijöihin päin siitä, että tämä oli oikea tie. Työväestö asetti panoksensa jälleenrakentamisen hyväksi ja se ratkaisi asian ja tavallaan maamme kolmannen itsenäisyystaistelun. Panoksen arvoa korostaakseni muistutan vain niistä olosuhteista, joissa tämä kaikki tapahtui.

Vaikeuksien taakasta olivat mielialat muutenkin alhaalla, mutta tätä lisäsi suuressa määrin myös kommunistien ja Valpon harjoittama terrori. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen ottamasta asenteesta johtui, ettei tämä terrori päässyt ratkaisemaan maamme kohtaloa. Porvarit painoivat siihen aikaan päänsä pensaaseen ja nähtävästi odottivat aikaansa ja nyt ryhdistäytyneinä kohotetaan ohjelmia työväestön lyömiseksi.

Haluan muutamalla sanalla vielä todeta, että ammattiyhdistysliike on käytännössä osoittanut jatkavansa sitä taloudellisen ohjelmallisuuden linjaa, joka sisältyi sodan jälkeiseenkin ohjelmaan. Vakaannuttaminen, tuotannon kohottaminen, täystyöllisyys ja kaikkien näiden yhteistuloksena korkeamman elintason tavottelu on ollut johdonmukaisena vaatimuksena. Jos kaiken edellä esittämäni perusteella ammattiyhdistysliike katsoo jossain vaiheessa oikeudekseen vekselin lunastamisen vaatimista ja tekee sen tarpeen vaatiessa jossakin tilanteessa työtaistelukeinoilla uhaten, ellei muuta mahdollisuutta tyydyttävään ratkaisuun ole, ei sitä kohtuudella voi kutsua terroriksi, vaan oikeutettujen vaatimusten toteuttamiseksi laillisin menettelytavoin. Se, että vastapuoli tällaisessa asiassa ottaa aseekseen väitteen terrorista ei kuitenkaan ole asiaa vaan taktiikkaa.

Kokonaan oman lukunsa ansaitsee kysymys siitä, ovatko ammattiyhdistysliikkeen vaatimukset olleet liian pitkälle meneviä. Siihen voidaan myös puuttua, mutta toisessa yhteydessä.

Puheet ammattiyhdistysterrorista ovat siis helposti torjuttavissa. Ammattiyhdistysliike on täyttänyt velvollisuutensa ja vaatii oikeutensa.

(SAK:n pääsihteerin Olavi Lindblomin kirjoitus 5/1955 Sosialistisessa Aikakauslehdessä)

Onko aatteessamme korjattavaa?

Lomakohteen kirjastossa alkaa minulle tuntematon henkilö nimeltä Erkki Könkkölä kuvata kuusikymmentä vuotta sitten ilmestyneen  Sosialistisen Aikakauslehden kautta sosialidemokratian syvintä olemusta. Tässä otteita hänen sanomastaan:

"Sosialidemokratian elävästä ja ajankohtaisesta sisällöstä ei vain saisi koskaan puuttua eräs seikka: kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttaminen. Käsittääkseni on kyllä Suomen Sosialidemokratia tämän yleensä muistanutkin, mutta silti on jossakin sosiaalisessa aatteellisuudessa ja yhteiskunnallisessa parannustyössä joskus unohdettu kaikkein heikoimmat samalla, kun on askarreltu muutenkin toimeentulevien elinehtojen parantamiseksi. Raamatussa oleva kertomus laupiaasta samarialaisesta on verraton esimerkki aatteellisuudesta, joka puuhailee ylevissä asioissa, mutta unohtaa kaikkein tärkeimmän ja kaikkein eniten apua tarvitsevan, joka useinkaan ei ole kaukana. Sosialidemokraattisen aatteellisuuden tulisi kuin silmäterää suojella tuota "laupiaan samarialaisen" mieltä eli sosiaalisesti herkkää omaatuntoa, joka huomaa kipeimmän avun tarpeen. Milloinkaan ei saisi minkään sinänsä hyvien päämäärien tavoittamisessa unohtaa kaikkein suurimmassa hädässä olevia.

Sosialidemokratia on aate, jonka mukaan valtiovallan mielipiteeksi on saatava enemmistön mielipide ja aate. joka ei halua toiminnassaan ja päämääriensä tavoittamisessa käyttää mitään pakkoa tai väkivaltaa. Silti riippuu sosialidemokratian, kuten kaiken aatteellisuuden, menestys viime kädessä enemmän sen aktiivisten, toimivien kannattajien aatteellisesta voimakkuudesta kuin suurista äänestäjämassoista. Kristus valloitti maailman vain kaksitoista apostolia alkuperäisenä kannattajajoukkonaan ja kourallinen aatteenmiehiä Leningradissa teki Venäjästä kommunistisen maailmanvallan. Sosialidemokraattisen työväenliikkeenkin läpimurto on viime kädessä riippunut sen, itse asiassa suhteellisen vähälukuisen, aatteellisen ydinjoukon siveellisestä ja aatteellisesta voimasta. Vaikka demokratiamme sääntöjen mukaan enemmistö saa määrätä ja esimerkiksi valtiollisessa elämässä pitäisi tämän mukaisesti eduskuntaryhmän suuruuden olla tavoiteltavimman päämäärän - niinkuin tärkeä onkin - niin on sittenkin sitäkin tärkeämpi sosialidemokraattien siveellinen ja aatteellinen laatu. Juuri valtiollisessa elämässäkin viime kädessä merkitsee sosialidemokratian kannattajien ja poliitikkojen laatu enemmän kuin heidän määränsä. Tämä on mielestäni selitysperuste sosialidemokratiamme sodanjälkeisillekin menestyksille ja voitoille.

Sosialidemokratia on esiintynyt yhteiskunnallisena, taloudellisena ja sivistyksellisenä herätys- ja uudistusliikkeenä, mutta se on aina ollut myös siveellinen aate ja asettanut eetillisiä vaatimuksia kannattajilleen. Kaikkien sosialidemokratian oppien, Marxista alkaen, perustana ovat olleet sivistyslain tietyt vaatimukset. Sosialidemokratian siveellisyyden pääperiaatetta, sosiaalista mielenlaatua, kaikkien ihmisten oikeutta riittävään toimeentuloon ja sivistykseen sekä yhteiskunnan edun asettamista yksityisen edelle, vastaa kristillisessa siveysopissa lähimmäisenrakkauden käsky.

Sosialidemokraattisen siveyskäsityksen mukaan on erikoisesti henkilökohtaisen rikastumisen tavoitteleminen erityisen tuomittavaa. Yksilön taloudellisen ponnistelun päämääränä tulee tietysti olla hänen oma toimeentulonsa, mutta ei hänen omansa, vaan yhteiskunnan rikastuminen. Henkilökohtaisen rikastumisen tavoittaminen ylimpänä päämääränä eli ahneus on juuri siveellinen vika, joka varmimmin tappaa harrastajassaan kaiken aatteellisuuden. Ihmisellä voi olla suuriakin siveellisiä puutteita ja hän voi silti olla korkeasti aatteellinen, ellei hän ole ahne.

Kansainvälisyys on aina ollut eräs sosialidemokratian aatteellisuuden ydinkohdista. Olisiko tässä suhteessa tapahtumassa muutos työväenliikkeen alkuaikoihin nähden, tai olisiko tuota muutosta ainakin tavoiteltava?  Alunperin kai käsitettiin kansainvälisyys pääasiassa köyhälistön voiman kokoamiseksi yhteistä vastustajaa vastaan tai yhteisen vallankumouksen valmistamiseksi. Kansainvälisesti yhtyneellä sosialidemokraattisella voimalla  on tietysti vieläkin merkitystä yksin jo maailmanrauhankin takia, mutta olisikohan sosialidemokratian kansainvälisyydessä oleva tästä lähtien pääpaino auttavan käden ojentamisessa aina sinne, missä sosiaalista hätää enimmin esiintyy? Tällaisen kansainvälisyyden omaksuminen tulee tietysti sitä tärkeämmäksi, mitä lähemmäksi kunkin maan sosialidemokratia pääsee omia kotoisia päämääriään.

Ote (Erkki Könkkölän kirjoituksesta Sosialistisessa Aikakauslehdessä 3/1955)

Yrjö Kallinen politiikan moraalista

Yrjö Kallinen:
Politiikan moraalista
"Jos joku lukijoista sattuisi muistamaan erään radioesitykseni "Moraalisista ennakkoluuloista" - esitys sai myöhemmin  painetun asun Werner Söderströmin julkaisemassa puheiden kokoelmassa - niin hän varmaan oudostelisi sitä, että tällä kertaa puhun moraalista politiikan yhteydessä. Silloinhan rohkenin väittää, että koko moraalia tarvitsemme vain silloin, kun sydämestämme on sammunut luonnollinen myötätunto lähimmäisiämme kohtaan ja eritoten silloin, kun omahyväisyytemme ja kovuutemme tarvitsevat pyhäpukua.

Asia on kuitenkin siten, että emme voi hyljätä käytännöstä jotakin sanaa sen vuoksi, että sitä myös väärinkäytetään. Emme voi esim. lakata puhumasta  rauhasta, vaikka näemmekin kaikkialla varustauduttavan sotaan rauhan nimessä.

Totta puhuen tämän kertainen aihenimi: "Politiikan moraali", on minulle annettu ja samallla ehdotettu, että maailmaa aika kauan vaeltaneena ja sitä puolelta jos toiseltakin tarkastelleena ihmisenä sanoisin siitä muutaman sanan.

---

Esitän tässä erään ajatuksen, joka käsittääkseni on teoreettisesti täysin looginen ja jota tosiasiat tukevat. --- Ajatus on tämä:
Luonnossa, historiassa ja ihmiselämässä ympärillämme ei ole mitään irrallista. Sotakaan ei ole, äärimmäisyyden esille ottaaksemme, mikään irrallinen ilmiö. Sen syynä eivät ole aseistetut armeijat, kuten antimilitaristit usein kuvittelevat. Aseistautuminen tietysti aina johtaa vasta-aseistautumiseen, ja kilpavarustelu päätyy sotaan. Mutta kilpavarustelun ja sodan syyt, samoin poliittisen tiimellyksen ja sen moraalittomuuden juuret ovat jokapäiväisessä elämässämme, yleisesti vallitsevissa arvostuksissamme, uskomuksissamme ja pyrkimyksissämme.

---

Niin kauan kuin yleisesti uskomme keskinäisen kilpailun sekä arvoon että väistämättömyyteen, elämä tulee olemaan pääasiallisesti kilpailua, taistelua ja sotaa. Ja niin kauan kuin tämä asiantila vallitsee, se selvästi näyttää ainoalta mahdolliselta. Taistelun, etuilemisen, toisten yläpuolelle kiipeämisen tila todellistaa ja tarpeellistaa itsensä siten, että kaikki muunlainen tuntuu ilmeisen mahdottomalta, naurettavalta tai vaaralliseltakin.

---

Kun uskomme, että ihminen on ihmiselle susi, kuten jo vanhassa latinassa sanottiin, niin elämä muodostuu susien elämäksi. Jos joku rohkenee esittää toisenlaisen olotilan mahdollisuutta, hänet on helppo nujertaa sanomalla: Katso miten lampaiden käy tässä susien maailmassa! Susimaisuus kuvastuu tajuumme tosiasiana. Sen vaihtoehdoksi asetamme lammasmaisuuden, emme suinkaan edes hevosmaisuutta, ihmismäisyydestä puhumattakaan.

Susimaisuus ihmisessä tarvitsee kiihokkeita ja siksi ajattelunkin täytyy olla jyrkkien vastakohtien sävyttämää, väkevää, dramaattista. Vaihtoehtoina siis ovat joko susimaisuus tai lammasmaisuus. Mikä tehoava realismi tuntuukaan tällöin olevan alati toistetussa ohjesanassa: Syö tai tule syödyksi!

---

Onko ihme, jos nuorisomme valitsee n.s. realismin tien, jonka päässä viittoo menestys, kunnia ja ehkä nimi historiaan? Lapsesta pitäen meille taotaan päähän sekä kotona että koulussa menestymisen, toisten edelle pääsemisen aatetta ja tahtoa. Meidät kasvatetaan elämäntaistelua varten, meitä aseistetaan tiedoilla ja taidoilla, jotta voittaisimme tuossa taistelussa, saisimme paljon toisten saadessa vähän.

---

Mitä sitten on politiikka? Sehän ei ole eikä voi olla mitään muuta kuin yleisesti vallitsevassa kilpailun ja taistelun tilassa esiintyvien pyrkimys- ja voimatihentymien huipentunutta kamppailua. Joskus on käytetty vertausta jonka mukaan poliitikko on keihään kärki, mutta keihään vartta pitelee hänen takanaan oleva eturyhmitys, puolue tai kansa. Vertaukset ontuvat, sillä poliitikko on myös jossakin määrin omaehtoinen tekijä, mutta sellaisenakin hänen täytyy olla toimeenpanija, jossa huipentuu, pelkistyy ja terävöityy takanaolevien voitontahto.

---

Tätä siis tahdon sanoa: Politiikan moraalissa ja moraalittomuudessa tulee esille yleisen elämänmenomme moraali ja moraalittomuus. Jos kerta pidämme realistisena ajatteluna ihmisen vertaamista suteen ja kansoja susilaumoihin, jotka hyökkäävät ilman muuta jokaisen puolustuskyvyttömän kimppuun, niin totta maar tämän kaltaisen "reaalitajun" mukaisesti panemme politiikkaa hoitelemaan pitkähampaisimmat sudet.

---

Hitler oli kirotun oikeassa sanoessaan, että jos hän onnistuu, niin myöhemmät sukupolvet tulevat ylistämään häntä eikä juuri kukaan kysy, minkälaisin menetelmin hän voitti. Saman tietää ja samaan uskoo minkä tahansa ideologian esille nostama vahva mies. Häikäilemättömimmät tyypit rynnistävät valtaan ei vain siellä, missä diktatuurin aate avoimesti tunnustetaan, vaan myös siellä, missä kansanvallasta enimmin puhutaan.

---

Tuhoamisvälineemme ovat rajattomasti tehokkaammat kuin petoeläimen välineet, ja jos siitä huolimatta elämme petoeläimen tavoin, tulos on ilman muuta selvä.

---

Maailman mieletön kompuroiminen kohti kuilua osoittaa, että arvokas on hyljätty ja arvoton on omaksuttu. Ja niinpä politiikkakin, ja eritoten se, mikä upeilee n.s. "reaalipolitiikan" nimellä, on suurimmalta osaltaan taikauskoista mammonan palvontaa, pimeätä ideologiaa, uskoa sanan kehnoimmassa mielessä ja kelpaa elämänohjeeksi vain siinä tapauksessa, että hyväksymme yhteisen tuhon tavoittelemisen arvoiseksi päämääräksi.

---

Lännen johtavat poliitikot vakuuttavat meille tuon tuostakin: Kommunistien johtajat ovat reaalipoliitikkoja - he kunnioittavat voimaa ja vain voimaa! Tämä sanotaan puolittaen ylistäen, koska samanlainen reaalipolitiikan käsitys on sanojilla itselläänkin. Natsien oppi rajoittamattoman julmuuden periaatteineen oli ja on vain puhtaaksi viljeltyä "reaalipolitiikkaa", joskin laskelmiin pääsi pujahtamaan virheitä.

---

Missähän olisi, tällä pienellä pallollamme maa ja kansa, joka kaiuttaisi herätyshuudon sanoutumalla irti tuosta kivikauden uskosta, jollainen atomikaudella merkitsee vain tuhoa, eikä mitään muuta kuin tuhoa? Missä olisi kansa, kyllin valveutunut, rohkea ja luja osoittaakseen kansoille tien rauhaan hylkäämällä sodan kerta kaikkiaan, takomalla miekat auroiksi ja astumalla rauhan tilaan keneltäkään aseellista suojaa anelematta? - Carlyle lupasi nuorille mahdollisuuden piirtää taivaanlakeen kertomuksen sankarillisesta elämästä: mitähän jos jokin kansa piirtäisi sekä taivaanlakeen että ihmissuvun historiaan kertomuksen tietoisesta siirtymisestä petoeläinperinteistä ihmisyyden aikakauteen? Kukapa tietää, mitä kauaskantoisia seuraamuksia moisella teolla saattaisi olla ajankohtana, jolloin järkevimmät kaikkialla käsittävät ihmissuvun olemassaolon olevan vaakalaudalla hetkestä hetkeen."

(Yrjö Kallisen kirjoitus on julkaistu kokonaisuudessaan  Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 3/1955)

Arvokeskustelua 60 vuotta sitten...

Lomakohteen kirjasto tarjosi mukavan yllätyksen. Sieltä löytyi luettavaksi Sosialistisen Aikakauslehden nidottuja vuosikertoja 1950-luvulta. Kun tällä hetkellä ei ole olemassa mitään foorumia, jossa periaatekeskustelua  käytäisiin, ajattelin lainata 1950-luvun vaikuttajien tuohon ajankohtaan liittyviä periaaatteellsia kannanottoja. Yhteiskunnallisen tilanteen muutos ja kansanvaltaisten periaatteiden pysyvyys ovat niissä samalla kertaa koettavissa.


Pohjoismaisesta yhteistyöstä ja ulkopolitiikasta:

"Ymmärrettävistä syistä ei Suomi ole voinut toisen maailmansodan päättymisen jälkeen osoittaa erikoista aktiivisuutta Pohjolan valtioitten yhteistyöpyrkimyksiä kohtaan. Sellainen aktiivisuus olisi varmasti tulkittu väärin itäisen naapurimme taholta, koska pienet viitteetkin siihen suuntaan ovat jo aiheuttaneet vastalauseita.

Kumoamaton tosiasia kuitenkin on, että Pohjolan valtioitten jokapäiväinen kanssakäyminen yli rajojen milteipä kaiken inhimillisen toiminnan aloilla on vertaansa vailla maailmassa. Pohjoismaalaisuus on asiallisesti oma käsitteensä, oma elämäntyyli ja tapa.

Kirjottaja sai aiheensa tätä artikkelia  varten siitä, että  lehdissä oli Isvestijan kiukkuinen hyökkäys lähinnä eräiden ruotsalaisten lehtien lausuntojen johdosta. Noiden ruotsalaisten lehtien lausuntojen mukaan Suomen osallistuminen pohjoismaisen neuvoston työhön oli toivottavaa ja sellaisia olettamuksia oli todella mainittu, ettei Neuvostoliitolla olisi enää painavia muistutuksia tehtävänä tuollaisen askeleen johdosta.

K.o. neuvostoliittolaisen lehden arvostelussa näitä lausuntoja vastaan on eräs mielenkiintoinen passus. Siinä pidetään Suomen liittymistä positiivisena tekona vain siinä tapauksessa, että Norja ja Tanska eroaisivat vastaavasti Atlantin liitosta. Tämä ajatus ei  mielestämme ole realistinen, sillä eihän voi ajatella Norjan ja Tanskan muuttavan aivan radikaalilla tavalla ulkopolitiikkaansa ja tähän perustuvaa ulkomaankauppaa vain sen vuoksi, että Suomi pääsisi mukaan pohjoismaisen neuvoston neuvottelupöydän ääreen. Totuus tietysti on, että jokainen maa ratkaisee ulkopolitiikkansa itse, omien kannanottojensa mukaan. Suomi ei voi pyytää veljesmaitaan muuttamaan kantaansa niiden omissa asioissa ja asettua tuomariksi tuossa tai tässä kannanmäärittelyssä. Neuvonnasta on meillä itsellämme kyllin huonot kokemukset, sillä Suomella on ollut tuomareita liikaakin ennen ja jälkeen suurten onnettomuusvuosiemme."

(SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen Sosialistisen Aikakauslehden numeron 1/1955 pääkirjoituksessa)

Demokratian kehitysilmiöistä:

"Kun valtiollisten asioiden hoito on monesti siirtynyt pois julkisuuden valopiiristä kulissien takana tapahtuvien keskustelujen ja neuvottelujen varaan, ei yleinen mielipide enää pääse niin helposti kuin ennen valvomaan tehtäviä ja tehtyjä ratkaisuja.

Useinhan on osoittautunut, että hallitusohjelmista saadaan tieto ikäänkuin pala palalta sitä mukaa, kuin niitä yritetään toteuttaa. Myös se vaara on tietenkin tarjolla, että liukkaat yksityishenkilöt pääsevät neuvotteluissa lupaamaan liian paljon yleisen edun kustannuksella oman asemansa pönkittämiseksi. Eräänlainen poliittinen yksityisyritteliäisyys elääkin nykyään kulissien takana kulta-aikojaan, kuten kaikki ovat joutuneet havaitsemaan Helsingin poliittisia uutisia seuratessaan. Mutta pahin vaara on kuitenkin nähdäkseni se, että kun ns.

poliittinen peli on käynyt yhä kovemmaksi, puolueet joutuvat pakostakin ajamaan yhä voimakkaammin yksinomaan oman ryhmänsä etuja, ja silloin tahtoo kokonaisuus unohtua eli, niinkuin Jahvetti Suomen Sosialidemokraatissa sanoisi lyhyesti ja ytimekkääästäi, unohtuu Suomi-neito.

Aivan selvänä ja avoimena on nykyään havaittavissa eräillä tahoilla kylmä yksinomainen puolue-etujen ajaminen kokonaisuuden edusta piittaamatta. Ja kuitenkin on ainoa kestävä ohje politiikassa se, että mikä sisältyy tunnuslauseeseemme: tänään puolue, huomenna kansa. Puolueiden tulee ajaa lähinnä niiden väestönosien etuja, jotka ovat niiden kannattajia, mutta valtakunnallista ajattelutapaa ei ole myöskään unohdettava. Näin tulenkin jälleen siihen, mitä jo aikaisemmin korostin; on entistä tärkeämpää kansanvallan pitämiseksi oikeilla raiteilla, että kansalaiset, yleinen mielipide valppaasti seuraa yleistä kehitystä poliittisella alalla. Se on kansalaisten oikeus, mutta myös velvollisuus demokraattisessa yhteiskunnassa.

Kansanvaltainen valtiollinen järjestys merkitsee, että kansalaiset itse osallistuvat asiain yleisen suunnan määräämiseen. Tämä vuorostaan edellyttää, että kansalaiset tarpeellisella valppaudella itse seuraavat valtiolaivan yleistä kurssia niin sisäisillä vesillä kuin ulkoisillakin ulapoilla. Demokratia vaatimalla vaatii, ollakseen todellista kansanvaltaa, valpasta yleistä mielipidettä.

Vain tällä ehdolla pysyy todellisuutena  hallitusmuotomme säännös, että Suomi on itsenäinen tasavalta, jossa valtiovalta kuuluu kansalle."

(Tohtori Tauno Suontausta Jyväskylän työväenyhdistyksen tilaisuudessa. Puhe julkaistiin kokonaisuudessaan Sosialistisen Aikakauslehden nimerossa 1/1955)

Laissez-faire - antaa mennä?

Japanilaisista kamppailulajeista "Jiujitsu" perustuu vastustajan liikkeen hyväksikäyttöön. Valittua liikerataa vauhdittamalla vastustaja menettää tasapainoinsa ja häviää kamppailun. Euroopan poliittinen tilanne ja sen keskeisen vaikuttajan, Euroopan Unionin jo perussäännöissään valitsema linja antaa aiheen pohtia maanosan ja maamme tulevaisuutta tältäkin, ehkä hieman erikoiselta tuntuvalta kannalta.

Pohjoismaista hyvinvointivaltiota on aiheellisesti nimitetty sosialidemokratian luomukseksi. "Kansankoti" -ajatus sai alkunsa Ruotsista. Sen ensimmäisiä ideoijia oli Ernst Wigfors . Yhteistä hyvinvointia alettiin rakentaa julkisen sektorin, avoimen ja kansanvaltaisen hallinnon varaan. Tuo periaate voimaannutti Ruotsin ja ruotsalaiset, loi pohjaa kansalaisten henkilökohtaiselle hyvinvoinnille, dynamisoi elinkeinoelämää ja teollista rakennetta - ja mikä tärkeintä: loi rauhanomaisen, keskustelevan ja yhteisöllisen, tasa-arvoisen kulttuurin; likavärde, jämställdighet, djärv målsättning. Ruotsi tuli kuuluisaksi yhdenvertaisuudesta, samanarvoisuudesta ja rohkeista yhteiskunnallisista tavoitteista. Hyvinvointiyhteiskunta levisi Ruotsista pohjoismaisen yhteistyön myötä myös muihin pohjoismaihin. Voidaan sanoa että hyvinvointivaltio on vaikuttanut vahvasti, melkeinpä hegemonisesti kansalaisten ajattelutapaan ja yhteiskunnallista uudistustyötä koskeviin odotuksiin.

Yhteiskunnallinen muutosprosessi ei olisi dialektista, vastakohtien kautta kohden uutta etenevää ellei välillä tulisi takaiskuja, pahojakin. Hyvinvointiyhteiskunta ruokkii turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta ja olemukseltaan kansanvaltaisena sallii myös omista lähtökohdistaan poikkeavan ajattelun, käytännön ja myös poliittisen aktivoitumisen. Perinteisesti yksityisestä intressistä ja sitä puolustavista autoritaarisista rakenteista (armeija, kirkko, lainsäädäntö) lähtevä konservatiivisuus  on aina asettunut ikäänkuin luonnostaan yhteisen hyvinvoinnin kyseenalaistajaksi ja valtaan päästessään sen romuttajaksi. Porvarillinenkin ajattelu on kuitenkin omaksunut muodollisen demokratian siksi yhteiseksi pelisäännöksi. jolla yhteiskunnassa toimitaan. Jos kansanvallalla ei ymmärretä muuta kuin vapaita vaaleja ja mielipiteenvapautta, voidaan sanoa sen olevan osa porvarillistakin ajattelua.

Hyvinvointiajattelun uhkaajaksi on vähitellen noussut myös nationalistisia, "isänmaa vastaan muu maailma" arvoja. Se pitää kyllä yhteistä hyvinvointia tärkeänä, mutta rajaa sen tiukasti koskemaan vain oman maan kansalaisia. Pohjimmiltaan kysymys on ymmärtämättömyydestä ja osaamattomuudesta suhteessa hyvinvointivaltion sisäiseen dynamiikkaan. Työllä ja yhteisellä osallistumisella arvoja luova yhteiskunta ei periaatteessa romahda väen paljouteen, ihonväriin eikä uskonnollisiin näkemyseroihin. Jokainen käsipari, jokainen henkistä ja fyysistä kapasiteettiaan käyttävä ihminen on hyvinvointiyhteiskunnalle vahvistava voimavara.

Euroopan Unioni on lukuisilla sopimuksilla keskittynyt toimintaan markkinoiden kautta - juuri siksihän puhutaankin yhteismarkkinoista. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa ellei Unioni olisi samalla Maastrichtin ja Valuuttaunionin perussopimuksissa rajannut yhteisen sektorin kehittämisen (EUROOPAN UNIONIN TOIMINNASTA TEHDYN
SOPIMUKSEN KONSOLIDOITU TOISINTO s 99/326) siten, että sen kautta on mahdotonta luoda uusia, yhteisiä ponnistuksia vaativia rakenteita ja projekteja. Velkaantumista ja kasvua rajaavien, tosiasiassa hatusta vetäistyjen prosenttien lisäksi Euroopan Valuuttaunioni yksiselitteisesti kieltää artiklassa 123 keskuspankilta julkisen sektorin rahoittamisen. Tämä on vakava puute, joka tekee unionista siipirikon ja yksipuolisen tavalla, jollaisia omaa valuuttaansa ja rahapolitiikkaansa vartioivalla valtioilla ei ole. Se voi koska tahansa polkaista  hankkeita käyntiin omilla päätöksillään ja myös rahoittaa niitä. Euroopan Unionin rahaliittoon kuuluvilla valtioilla kuten Suomella tätä mahdollisuutta ei ole.

Tämä muodostaa pohjoismaiselle sosialidemokratialle Euroopan Unionissa pysyvän ongelman ja suuren strategisen haasteen. Euroopassa, jolla itsellään ei ole ehkä Itävaltaa lukuunottamatta kokemusta pohjoismaistyyppisestä hyvinvointivaltiosta, julkisen sektorin varaan rakennettu hyvinvointi rinnastetaan melkein välittömästi Neuvostoliiton ja sitä seuranneiden maiden autoritaariseen yhteiskuntajärjestelmään ja torjutaan "sosialistisena" ratkaisuna. Valtiojohtoisen politiikan torjuminen johtaa suoraan markkinaehtoiseen - ja kuten nyt nähdään, markkina-alisteiseen yhteiskunnalliseen rakenteeseen. Siinä ei sosialidemokraatisella kansankotiajattelulla ole  mitään sijaa eikä sellaisia myönteisiä merkityksiä joita meillä kansalaiset yhteisessä hyvinvoinnissa näkevät.

Porvarillinen, konservatiivinen hegemonia on viime vuosina ollut vahvistumaan päin siitäkin huolimatta että Euroopan Unioni ja sen valuuttayhteistyö aiheuttaa jäsenvaltioille kasvavia ongelmia. Meillä Kokoomuksen rinnalle on noussut nyt Keskustapuolue ja sen autoritaarinen, porvarillisia mieltymyksiä omaava oikeistosiipi. Tämän lisäksi Soinin johtamat perussuomalaiset (nyttemmin Sinisen tulevaisuuden rp. kautta, lisäys 21.11. 2017) , joiden keskeinen valtti on ollut Euroopan Unionissa toteutetun politiikan mätkiminen populistisilla, eri puolilta manteretta koostuvilla sutkauksilla, ovat yhtäkkiä hallitukseen päästyään ryhtyneet paavillisemmaksi kuin paavi itse: perussuomalaiset tukevat melkeinpä äärioikeistolaisin äänenpainoin Unionin markkina-alisteisia ratkaisuja. Ainoan poikkeuksen muodostaa puolustuslaitos, armeija - ainoa yhteiskunnallisen toiminnan alue jonka yksityistämistä ja kaupallistamista porvarilliset voimat eivät ole ennenkään halunneet. Taisteluissa on nimittäin panoksena myös oma henki.

Ei tietenkään kuulosta hyvältä, kun totean että markkina-Eurooppa sulkee jo lähtökohtaisesti valtion, julkisen sektorin ja sen rakenteet uusien ulottuvuuksien dynaamisena kehittäjänä itsensä ulkopuolelle. Tämä asia ei noussut riittävässä määrin esille Euroopan Unioniin liityttäessä ja otettaessa eduskunnan päätöksellä Euro käyttöön. Vaikka valtiota ei kokonaan suljetakaan ulkopuolelle - ei ainakaan toistaiseksi - Eurooppaa kehitetään pelkästään markkinoiden kautta toimivaksi. Kun puhutaan Euroopan talouden vaikeuksista, juuri tämä muotopuolisuus on yksi suuri ongelmien aiheuttajista.

Markkinat eivät yksin voi luoda kysyntää, ne tarvitsevat tuekseen uusia hankkeita generoivaa valtiota, kysynnän ja ostovoiman kasvusta kiinnostuneita voimia ja ylipäätään näkemystä markkinoiden ja valtion vuorovaikutteisesta, dynamiikkaa luovasta yhteistoiminnasta. Tätä meidän rakenteistamme - meillä tarkoitan tässä koko Euroopan Unionia ja euroaluetta - tällä hetkellä puuttuu. Näivettymisen merkit ovat selvät, mutta viisautta irtautua tuhosuuntaisista rakenteista samaan tapaan kuin mitä esimerkiksi USA:ssa Fed-politiikassa tapahtuu meillä ei ole näkyvissä. On täysin mahdollista että heräämme "viimeisellä rannalla", jolloin massiivista, kaoottista purkausta ei enää voida välttää.

Poliittinen vastakkainasettelu näiden kysymysten ympärillä näyttää jatkuvan eikä ratkaisuja ole näkyvissä. Nyt kysynkin, onko sellaisella poliittisella vastakkainasettelulla, jossa toisen osapuolen keinovalikoima on lainomaisesti suljettu pois käytöstä, enää todellista merkitystä. Eikö ole parempi antaa valtavirran viedä tilanne pisteeseen, jossa luonnollisen, "dialektisen" käänteen on tapahduttava ja uuden tasapainoisemman ratkaisun olisi ikään kuin synnyttävä prinsessa Euroopan itsensä poliittisesta kohdusta. Tavallisen keskivertokansalaisen poliittinen välinpitämättömyys vie meitä mitä ilmeisimmin suurta murrosta kohti.

Mitä se poliittinen Jiu-Jitsu sitten olisi? Olisiko se sitä, että hyväksytään palkkojen alentaminen, repaleiset työsuhteet, pelkistetään, yksinkertaistetaan, sopeutetaan elämää yhä vaatimattomammaksi. Lopetetaan kuluttaminen ja ostetaan vain se vähin tarpeellinen siitä S-kaupasta. Käytetään vaatteet loppuun, leikataan tukat itse, pysytellään vapaa-aikana kotimaisemissa, lopetetaan yrittäminen, ei esitetä mitään uudistuksia koska niitä ei kuitenkaan tule, istutaan valtuustossa mykkänä ja myhäillään. Sulkeudutaan omien joukkoon ja pidetään toinen toisiamme hengissä. Miksi yrittää mitään, kun laillinen tie dynaamiseen vaihtoehtoon on kokonaan poissuljettu. Ei käytetä edes sitä vajavaista palveluseteliä, siinähän verorahat luisuvat tuntemattomille omistajille rajojen takana. Ei anneta tietojamme monikansallisille firmoille jotka kuitenkin käyttävät niitä ennenpitkää meitä vastaan. Rukkaset naulaan ja pensselit santaan. Heitetään kirves lapsen pesuveden mukana kaivoon. Vauhditetaan sekasorron tulemista, "Laissez-faire" - antaa mennä...

Vai onko niin että tästä vaihtoehdosta tulee väistämätön pakko?

Toisen sivistystien kantavuus

Jussi Pikkusaarelta, Työväen Sivistysliiton pitkäaikaiselta pääsihteeriltä ilmestyi vuonna 2014 Työväen Sivistysliiton historiaa ja kehitystä kuvaava kirja "Työväen omaehtoisen sivystystyön aatteen kantavuus". Kirja on itseasiassa erinomainen kuvaus Työväen Sivistysliiton historiasta ja tietyssä mielessä se ylittää perinteisen historiankirjoituksen rajat siinä mielessä, että se on samalla myös hyvin omakohtainen kuvaus TSL:n kehityksen vuosista, suurista persoonallisuuksista ja saavutuksista - mutta samalla myös kuvaus ajautumisesta näkemyseroihin ja ristiriitaan Työväen Sivistysliikkeen kehityksen suunnasta.

Jussi Pikkusaari on rehti ja analyyttinen kirjoittaja ja siksi kirjasta saa mielestäni selkeän kuvan siitä, minkälaisiin ristiriitoihin ajauduttiin. Ilmoittaudun tässä ennen tarkempaa kuvausta Pikkusaaren vision kannattajaksi, mutta haluan "en aivan ulkopuolisena" sanoa asettamistani toiveista ja tapahtuneesta kehityksestä sanasen minäkin, osallistuinhan 1960 ja 1970-luvuilla Työväen Sivistysliiton edustajiston kokouksiin yhden jäsenjärjestön sihteerin ominaisuudessa. Kirjan melankoolinen sävy on ymmärrettävä, sillä kirjoittajalla on järjestön kehittämiseen ja toiminnan sisältöön liittyviä toteutumattomia toiveita, joista hän joutuu kehittämistyön kuluessa luopumaan. Jäsenjärjestöjen omat, kokonaistehtävään suhteuttuna rajalliset intressit saavat yliotteen ja suuri sivistysidea painuu taka-alalle. Loppuvaikutelmaksi kuitenkin jää, että kirjoittaja näkee edelleenkin pieniä toivonmerkkejä "aatteellisesta heräämisestä". Itse asiassa minä yritän omalta osaltani tässä avata tietä ja näyttää suuntaa tämän tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän tiedostamiseksi. Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin aktiivisen ja tiedostavan kansalaisen havaitsemisesta, tukemisesta ja nostamisesta siihen arvoon joka hänelle koeteltua kansalaiskuntoa omaavana todellisuudessa kuuluu.

 Oma muodollinen sivistystieni katkesi keskikoulun suorittamiseen keskisuomalaisessa yhteiskoulussa. Syyt olivat moninaisia, mutta yhtenä tärkeimpänä oli rintamamiestilalla elävän suurperheen elämän karuus, köyhyys ja epävarmuus. Isä sairasteli, oppikoulua oli käytävä asumalla kodin ulkopuolella sukulaisissa. Murrosikäkin sattui siihen pahimmilleen ja jouduin vielä tuplaamaan yhden luokan - opiskelutaitoni osoittautuivat aika kehittymättömiksi. Oikean tekniikan opittuani selvisin keskikoulusta lopulta erinomaisella todistuksella. Päätin jo tuolloin hakeutua edistysmielisen osuuskauppaliikkeen palvelukseen - siellähän oli kirjeopisto ja osuuskauppakoulu, jossa saattoi perehtyä tähän mielestäni suurenmoiseen ideaan. Pääsinkin osuuskauppaan ruokatavaraosastolle harjoittelijaksi opettelemaan maidon, leivän, lihan ja vielä silloin vähäisten einesten myyntiä. Yhdeksi tärkeimmistä taidoista tuolta lyhyeltä ajalta muodostui lihanleikkuu, teurastaminen ja myytävän hankkiminen myymälään yhdessä myymälänhoitajan kanssa. Isäni sairauden vakavuus pakotti minut palamaan kuitenkin takaisin rintamamiestilalle 17-vuotiaana muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen. Muuten olisivat isäni tekemät hankintakaupat jääneet metsätöiden muodossa toteutumatta ja kahdeksanlapsinen perheemme olisi jäänyt heitteille ja senaikaisen äärimmäisen niukan sosiaalihuollon varaan.

Kun muutamassa vuodessa oli pahimmasta selvitty, isäni oli ensimmäisenä ehdottamassa että hakeutuisin opiskelemaan Työväen Akatemiaan, kun "näyttävät nuo aatteelliset asiat niin kovasti kiinnostavan". Kotipitäjässä oli hyviä esimerkkejä Työväen Akatemian nauttimasta suuresta arvostuksesta ja siitä että tämän kansankorkeakoulun käyneet pärjäsivät hyvin elämässä. Seurasin isäni ohjetta ja syksyllä 1959 minut hyväksyttiin opiskelemaan tähän Kauniaisissa sijaitsevaan kansankorkeakouluun. Täällä sain seuraavan herätteen työväen sivistystyön olemuksesta.

Akatemian opettajakuntaan kuului myös Työväen Sivistysliiton silloinen pääsihteeri, kouluneuvos Arvi Hautamäki, jolle oli muotoiltu hänen persoonaansa sopiva luentoalue työväenliikkeen ja sosialismin historiasta. Oletukseni ei liene aivan väärä kun totean että hän venytti teemaa intensiivisellä opetustavallaan työväen omaehtoisen sivistystyön suuntaan. Hänen pedagogisiin taitoihinsa kuului hyvä valmistautuminen, ja niinpä saimmekin opiskelumme tueksi päivän teemaan liittyvän monistetun disposition, jäsentelyn. Arvi puhui hiljaisella äänellä, mutta katseli oppilaita kosketusetäisyydeltä silmiin painottaen demokratiaa, kasvamista, omaehtoisuutta ja "toisen sivistystien" tarpeellisuutta. Ainakin minulle jäi vaikutelma, että Työväen Akatemia edusti sitä toista sivistystietä. Työväestön ja ylipäätään kansan keskuudesta nouseville nuorille ja aikuisille oli mahdollistettava yhteiskunnallisen osallistumisen muodossa kasvu vastuunottoon ja vaativiinkin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Kuten tiedetään, juuri Työväen Akatemialla on tässä suhteessa vahvat ja suurta arvonantoa ansaitsevat perinteet.

Työväen Akatemian jälkeen minutkin napattiin mukaan sosialidemokraattiseen nuorisoliikkeeseen ja myös varhaisnuorisojärjestö Nuoriin Kotkiin, jotka molemmat järjestöt edustivat arvopohjaltaan työväen sivistysliikkeen keskeisintä olemusta. Olavi Hurri, TSL:n pääsihteeri 1960-70 luvuilla oli ollut perustamassa ja organisoimnassa kotkaliikettä jo 1940-luvulla; Arvi Hautamäki oli puolestaan TSL:n pääsihteerinä samalla Nuorten Kotkain Keskusliiton puheenjohtaja. Sodan kauhut kokenut sukupolvi oli järjestöä perustamassa ja halusi tulevalle sukupolvelle yhteistoimintaan ja yhdessä kasvamiseen perustuvan kansanvaltaisen tulevaisuuden. Sivistysliikkeen kasvatusihanne tuli kuitenkin kotkaliikkeeseen sen silloisen pääsihteerin aktiivisesti tukeman pohjoismaisen yhteistyön kautta. Kuinka se tapahtui?

Ruotsin kotkajärjestö Unga Örnar toimi itse asiassa hyvin läheisessä yhteistyössä Ruotsin työväen Sivistysliiton ABF:n kanssa. Juuri tuohon aikaan lahden toisella puolen vaikutti suuri pedagogi Torsten Húsen, joka oli monin eri tavoin ollut kehittämässä ryhmätoiminnan pedagogiikkaa, "ryhmädynamiikkaa". Keskeinen idea oli se, että opintoryhmässä tai -piirissä kasvettiin yhteisöllisyyteen ja yhteistoiminnan taitoihin. Siitä seurasi aktivoituminen toiminnan sisältöihin ja ennenpitkää vastuunotto erilaisista, vaativistakin tehtävistä paitsi ryhmässä itsessään, myös sen ulkopuolella.

 Tämä "kasvamaan saattamisen" periaate, jota kouluneuvos Hautamäki jatkuvasti korosti, oli muodostuva siksi pohjoismaista tulevaksi ja oman maamme autoritaarista kasvatusperinnettä korvaavaksi työmuodoksi kotkaliikkeessä. Omaehtoisuudesta muodostui täten toisen sivistystien kivijalka, jonka pohjalle voitiin rakentaa kasvamista "kunnon kansalaiseksi". Siinä ei määritelty sitä, missä tuota uutta tietoisuutta kukin tulisi käyttämään. Varmaa kuitenkin oli, että se tarjosi hyvän pohjan toimintaan työelämässä ja harrastuksissa poliittisissa järjestöissä, ammattiyhdistysliikkeessä, osuustoimintaliikkeessä, kulttuurin alueella ja jopa yhteiskunnallisissa tehtävissä kunnissa ja valtiollisellakin tasolla. Tästä versoi minunkin mielessäni ajatus siitä, että toinen sivistystie oli olemassa ja että sitä voitaisiin vahvistaa niin, että tuota kunnon kansalaisuutta voitaisiin käyttää ennenpitkää laajalti kaikissa yhteiskunnallisissa tehtävissä.

Samat voimat, jotka olivat kehittämässä kotkaliikettä, olivat nostamassa myös työväen sivistysliikettä uuteen nousuun. Jussi Pikkusaari kuvaa voimakaksikon "Hurri-Kiuru" luovuutta ja energiaa  työväen Sivistysliiton nostamisessa. Tässä kirjoittaja TSL:n pääsihteerinä pääsi seuraamaan läheltä, kasvamaan ja vakuuttautumaan itsekin tämän sivistysjärjestön tärkeästä tehtävästä. 1970-luku oli todella vahvan kasvun aikaa, mutta 1980-luvulle tultaessa alkoi ilmetä vaikeuksia. Opintokerhojen, kurssien, luentojen ja järjestettyjen kulttuuritapahtumien määrä oli lisääntynyt. Samalla ne olivat kuitenkin muokanneet TSL:n tehtävänkuvaa jäsenjärjestöjen spesifisten tehtävien ja toiveiden suuntaan niin, että suuri yhteinen, aatteellinen tehtävä oli jäämässä tämän arkisen aherruksen jalkoihin. Tästä syystä pääsihteeri Pikkusaari alkoin yhä intensiivisemmin puhua TSL:n omien opintojärjestöjen toiminnan kehitämisestä jäsenjärjestöjen toiminnan rinnalla. Hän alkoi puhua "TSL:n suorasta toiminnasta".

Haluaisn hetkeksi pysähtyä käsitteen "suora toiminta" sisällölliseen merkitykseen. 1970-luvulla oli noussut - varsinkin mannermaalla - varsin erikoisia suoran, järjestöjen päätösvallan ulottumattomissa olevan toiminnan muotoja. Menemättä yksityiskohtiin muistan kommunistien vähemmistösiiven meillä ja esimerkiksi Saksan RAF-aktivistiryhmän  pelottavan toiminnan. Pääsihteerinä Pikkusaari tarkoitti tietenkin aivan jotakin muuta, nimittäin TSL:n paikallisten opintojärjestöjen omaa, järjestökohtaisten opintopyrkimysten rinnalle kasvavaa ja kansanvaltaisen työväenliikkeen koko kuvaa korostavaa sivistystyötä. Miten TSL:n jäsenjärjestöjen piirissä "suora toiminta" ymmärrettiin, sitä en tiedä - mutta mahdollisuus väärinymmärtämiseen oli ilmeisesti olemassa. TSL:n opintojärjestöjen suora ja välitön, aatteellisesta yhteisestä kokonaisuudesta huolta kantava jäi järjestöspesifisen, arkisen ja pragmaattisen, järjestön oman menestymisen kannalta tärkeän tehtävän jalkoihin - siis tekemättä.

Kun ajattelen työväen sivistysliikettä toisena, omaehtoisena sivistystienä, pidän selviönä että Jussi Pikkusaaren kaavailemaa itsenäistä jäsenjärjestörajat ylittävää koordinaatiota ja sisältöjä täydentävää ja syventävää toimintaa tarvitaan. Täsä "suorassa toiminnassa" on yksityisen ihmisen omaehtoisuuden, aktiivisuuden ja vastuunoton huomioiminen, kartoittaminen ja yhteenkokoaminen olennaista. Emme ole pelkästään aktivisteja puolueessa, ammattiyhdistysliikkeessä, kulttuuriharratuksessa, lukemisessa tai vapaa-ajan riennoissa. Jokainen meistä on "kalastaja aamulla, metsästäjä päivällä, karjankasvattaja illalla ja kriitikko päivällisen jälkeen",  vähän parodioidenkin nuorta Karl Marxia lainatakseni. Kunkin toiminta, aktiivisuus, osallistuminen ja vastuuntto muodostaa pohjan sen omaehtoisen toisen sivistystien kuvailemiseen.

 Sivistysliikkeen tehtävä olisi luoda jokaisen osallistujan toimintaa ja vastuita kuvaa "curriculum vitae" tai "participation vitae" vähän samaan tapaan kuin Linkedin tekee sosiaalisessa mediassa ja maailmanlaajuisella tasolla. Keskusjärjestön tehtävä olisi arvovallan ja merkityksen hankkiminen lainsäädännössä tälle "koetellulle kansalaiskunnolle. Tämä alun perin olennaiseksi kokemani sivistysliikkeen tehtävä toisen sivistystien kehittäjänä on jäänyt tekemättä. Työväenliikkeestäkin noustaan vastuunalaisiin tehtäviin kuten toimiin ja virkoihin ainoastaan muodollisen porvarillisen koulutuksen kautta. Niillä luodaan statusta, mutta ajankohtaisen osaamisen ja kansalaiskunnon kannalta vuosikymmeniä vanhalla muodollisella koulutuksella on vähän tekemistä. Sivistysliikkeen on puolustettava omaehtoista ihmistä, hänen taitojaan ja hankittava sille omilla systematisoinneillaan arvovaltaa.

Kovasti minua inspiroi Jussi Pikkusaaren kirja "Työväen omaehtoisen sivistystyön aatteen kantavuus"(Mediapinta,  2014 ISBN 978-952-235-855-4) . Tämän päivän sivistysliikkeen kannattaa hakea toisen sivistystien kehittämiseen yhteistyökumppaneita, luoda yhteistä, mahdollisimman laajaan konsensukseen perustuvaa rakennetta ja laittaa tässä suhteessa ihmisen ja aikamme yhteiskunnan vuorovaikutusta rakentavat voimat tärkeän, humanistisen tehtävän eteen. Osallistumiselle, osallistamiselle ja sen yksilökohtaiselle dokumentoinnille on luotavissa dynaaminen ja aitoon osaamiseen perustuva menestystarina.

Kaupallisuus elämäntapana

Euroopan Unionin ja kansallisen hallituksemme poliittisen toiminnan reunaehdot on nyt asetettu niin, että todellista, lailliseen toimintatapaan perustuvaa sosialidemokraattista vaihtoehtoa ei ole olemassa. Sosialidemokratian yhteiskunnallinen uudistustyö on perustunut sosiaalisesti oikeudenmukaisen, hallinnoltaan avoimen ja kansanvaltaisen, omatoimisen hyvinvointivaltion kehittämiseen. Euroopan Unionin peruskirjat ja hallituksemme tätä myötäilevä poliittinen tahto sulkevat sosialidemokraattisen lähestymistavan lainsuojattomana mahdollisuuksien ulkopuolelle. Vaihtoehtoisia esityksiä toki voidaan tehdä, mutta niiden on tapahduttava markkinaehtoisten raamien puitteissa. Tämä tekee sosialidemokratiasta poliittisen siipirikon tavalla joka estää liikettä käyttämästä koko aatteellista arsenaaliaan yhteiskunnallisessa uudistustyössä.

Jos ja - mielestäni kun - ylläoleva pitää paikkansa, tässä on laajoja seurauksia ja vaikutuksia siihen toimintatapaan, millä uusissa olosuhteissa voi menestyä ja kokea toimintatapansa normaaliuden puitteisiin sopivaksi. Palautan tässä mieleen työväenliikkeen arvoperinnöstä nousevan viisauden jota totuudeksikin voitaisiin luonnehtia: yhteiskunnan taloudellinen perusta vaikuttaa kaikkiin sen muovaamalle pohjalle syntyviin taloudellisiin ja toiminnallisiin erityisrakenteisiin, kulttuuriin, kasvatukseen, kuluttamiseen, tuottamiseen ja koko siihen turvallisuusrakenteeseen jota kutsumme luonteenpiirteistöksi.

Ihminen pyrkii luonnollisestikin aktiivisesti sopeutumaan niihin rakenteellisiin olosuhteisiin jotka ovat jokapäiväisen toiminnan ja tulevaisuuden rakentamisen ehtona. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen  koulukunnan suuren mestarin Erich Frommin mukaan perhe on se agentti joka kaikkein voimakkaimmin ohjaa tämän selviytymisstratregian hakemisessa. Vanhemmilla on se tarvittava auktoriteetti jolla mallit tulevaisuuteen suuntautumiselle uudelle sukupolvelle luodaan.

Kun puhutaan luonteenpiirteistöistä, periaatteessa ne voivat ohjata ihmistä joko kohden eheyttä ja itsensä täyttä toteuttamista, produktiivisuutta kohden, tai sitten olla ihmisen itsensä ja hänen sosiaalisten suhteidensa kannalta täyttä toteutumista estäviä, ihmissuhteita vahingoittavia, epäproduktiivisia. Luonteenpiirteen rakenteet voivat olla joko biofiilisia, elämää ylläpitäviä tai sitä rampauttavia ja pahimmillaan nekrofiilisia, elämää ja kasvua tuhoavia.

Yhden blogikirjoituksen varassa ei yhteiskunnan perusrakenteen ja sen vaikutuksista ihmisluonteeseen kertovan analyysin osalta voida edetä juuri tämän pidemmälle. Valittu kehityssuunta vaikuttaa ratkaisevasti ihmisten motivaatiuopohjaan ja mm. Erich Fromm on analyyseissaan kehittänyt käsitteen yhteiskunnallisesta luonteenpiirteistöstä. Koko yhteiskunnasssa voi kehittyä massakulttuuri, joka rakentuu samansuuntaiselle käsitykselle turvallisuudesta, menestymisestä ja hyvästä elämästä. Esimerkiksi tässä voisi ottaa 1930-luvun Saksan joka lyhyessä ajassa muuttui autoritaarisekisi, narsistiseksi, militantiksi ja tuhosuuntaiseksi koko kansakuntaa koskevaksi joukkoliikkeeksi. Sen syntyä ja toimintatapaa häpeillen ihmetellään  vielä tänäänkin. Kuinka tällaista voi tapahtua?

Euroopan Unionin ja sen jäsenmaiden - mukaanluottuna Suomen - markkinaehtoiset, luonteeltaan yhä selvemmin kokonaisvaltaiset, totaalitääriset ratkaisumallit eivät voi olla vaikuttamatta syvästi niihin toimintatapoihin, joille perheet, kasvatus, koulu, opinahjot, työelämä, vapaa-aika ja lukemattomat muut ulottuvuudet rakentuvat. Markkinaehtoinen toimintamalli suosii tietenkin kaupallisuutta elämäntapana. Erich Fromm kuvaa karakterologiassaan kaupallista elämäntapaa pinnalliseksi, kameleontttimaiseksi sopeutumisstrategiaksi, joka on valmis myymään periaatteensa "kunhan hinnasta sovitaan". Hän luonnehtii kaupallista luonteenpiirteistöä yhdeksi epäproduktiivisista suuntautumistavoista.  Hänen analyyseissaan se omaa myös nekrofiilisia, elotonta, esineellistämistä sisältäviä piirteitä.

 Idolien palvonta kuuluu läheisesti kaupalliseen asennoitumiseen. Idolien palvonta, "Idolatry", tarkoittaa brittiläisessä  kielenkäytössä joko epäjumalanpalvontaa sanan uskonnollisessa mielessä tai mielisairautta lääketieteellisenä terminä. Kristillisen, mukaanluettuna juutalaisen ja islamilaisen  lähestymistavan suurimpia syntejä on juuri epäjumalanpalvonta. Kaupallinen kulttuuri on tässä suhteessa mitä suurimmassa ristiriidassa valtavirtaisten uskonnollisten käsitysten kanssa.

Ei liene yllättävää että sosiaalisessa kanssakäymisessä tapaa paljonkin tällaisia piirteitä, jos osaa ottaa sosiaalipsykologisen  näkökulman tarkkailunsa lähtökohdaksi. Vapaa-aikakulttuuri on täynnä massiivista idolien palvontaa; tuntuu suorastaan käsittämättömältä, minkälaisia mittasuhteita idolien palvonta saa  kilpaurheilussa, musiikkikulttuurissa, muotimaailmassa ja muoti-ilmiöissä ylipäätään. Sillä perusteella valitaan kaverit, seurapiirit, sosiaalisen median peukutukset ja peukuttamatta jättämiset. Toveruus ja jopa rakkaus muuttuvat alisteisiksi kaupallisille elämäntavoille.

Vaatimaton mutta periaatteessa toistaiseksi voimassa oleva ennustukseni on, että markkinamekanismeihin sopeutuminen, kaupallisuudelle alistettu  Eurooppa ja  globaali business-megatrendi tulee yhä voimakkaammin vaikuttamaan kaikkiin elämisen muotoihimme. Nuo vaikutukset ovat ihmisen itsensä kannalta epäproduktiivisia, todennäköisesti yhä selvemmin myös nekrofiileja, elottomasta viehtymiseen viittaavia, välinpitämättömyyttä ja kylmäkiskoisuutta korostavia. Toveruudelle ja lujalle solidaarisuudelle ei siinä maailmassa ole sijaa. Demokratia elämäntapana muuttuu meditaation ja joogan tapaan alakulttuuriksi, henkilökohtaiseksi valinnaksi suhteessa itseensä ja kanssaihmisiin. Poliittisen toiminnan mallina se on suljettu jo nyt pois.

Solidaarisuutta yli ikärajojen

“Eduskunnan tietopalvelun tuoreiden laskelmien mukaan hallitus ajaa toimillaan ainakin 27 000 eläkkeensaajaa köyhyysrajan alapuolelle. Luku vielä taatusti kasvaa, sillä laskuissa ei ole otettu huomioon eläkeläisten lääke- ja matkakorvauksiin kaavailtuja säästöjä.”

Näin todetaan Eläkkeensaajien Keskusliiton 30.10. 2015 pitämän hallituksen kokouksen julkilausumassa. Kannanotto on oikeutettu ja ajankohtainen - ongelmana vain on se että valtakunnan keskeisten eläkeläisjärjestöjen yhteenliittymältä EETU:lta puuttuu sitä edunvalvontaan välttämätöntä kivijalkaa jonka avulla eläkkeensaajien aseman parantamisen puolesta voitaisiin taistella.

Toisaalla tietokirjailija Kimmo Kiljunen on julkaissut tämän vuoden 2015  syksyllä kirjan “Eläkeläisen taitettu itsetunto”. Kirja Eläkeläisten taitettu itsetunto päättyy teeseihin, jotka liittyvät vanhusten yleiseen asemaan, terveyteen, hoivaan ja eläke-etuuksiin. Yhtenä niistä on taitetun  indeksin muuttaminen täysin palkkaindeksipohjaiseksi. Köyhyysloukkuun jäämässä olevat eläkeläiset tarvitsisivat myös yleisen eläkekorotuksen, joka voitaisiin hyvin rahoittaa käyttämällä osa työeläkerahastojen sijoitusten tuotoista tähän tarkoitukseen. Hän on myös tehnyt kansalaisaloitteen, johon mitä ilmeisimmin saadaan kerättyä tarvittavat viisikymmentätuhatta allekirjoitusta ja asiaa päästään kansalaisaloitteen pohjalta käsittelemään eduskunnassa.

Aloite on sellaisenaan hyvä ja kannatettava, mutta sen ongelmaksi muodostuu aikanaan aloitteen käsittely porvarillisen enemmistön pohjalta toimivassa eduskunnassa. Eduskunta ja sen luottamusta nauttiva hallitus osaa varmuudella kääntää käsittelyn sellaiseksi että se joutuu vastakkain hallituksen eläkeläisiä kuristavan linjan kanssa. Enemmistön saaminen aloitteen taakse eduskunnassa on lähes poissuljettu, johtuen juuri poliittisista voimasuhteista ja lojaalisuudesta omaa eduskuntaryhmää kohtaan.

Nyt kiinnittäisin huomiota erääseen kummallisuuteen eläkkeellä olevan ihmisen edunvalvonnassa. Eläkkeelle jäädessään hänen asioidensa käsittely ammatillisessa edunvalvonnassa päättyy. Ammattiliitot eivät  hoida eläkkeellä olevien jäsentensä edunvalvontakysymyksiä edustuksellisella pohjalla ollenkaan. Ammattiliitot ovat kuitenkin olleet luomassa rahastoivaa työeläkejärjestelmää - yhtä toistaiseksi parhaiten toimivista hyvinvointirakenteista. Voisi sanoa että tämä eläkeläisen edunvalvontaa edustava jääkaappi on pakattu ruoka-annoksia täyteen - ja että sen pitää riittää. Ammattiliittojen johtohenkilöt ovat toki mukana vähemmistöosuudella ja muhkeilla palkkioilla työeläkerahastojen hallinnossa, mutta demokraattinen, osallistava yhteys eläkkeellejääviin pääosin puuttuu. EETUa kuunnellaan kaiketi jollakin tasolla, mutta lujaan solidaarisuuteen kuunteleminen ei yllä - valitettavasti.

Tässä suhteessa pohjoismaiset ammattiliitot poikkeavat mannermaan suurista ammatillisista järjestöistä. Niissä ammattiliiton jäsenyys on elinikäinen ja eläkkeellä olevien edunvalvonta on osa neuvottelutoimintaa. Elinikäinen jäsenyys symbolisoi solidaarisuutta yli ikärajojen ja sillä on ratkaisevassa tilanteessa puolin ja toisin suuri merkitys.

Työtehtäviini kuului viimeisinä vuosina Kunta-alan ammattiliitto KTV:ssa eläkeläisasioiden hoito. Liitolla oli kunniakkaat perinteet kunnallisten eläkeläisten aseman kohottamisessa. Liiton legendaarinen puheenjohtaja ja valistussihteeri  Eugen Kaukolampi oli jo kolmikymppisenä toimitsijana ollut tekemässä Työväen Sivistysliiton ensimmäistä opintosuunnitelmaa työelämän jo jättäneitä varten. “Vanhene viisaasti” opasti eläkeläisiä vireään toimintaan ja myös edunvalvontaan. Kunta-alan ammattiliiton eläkeläisillä oli oma valtakunnallinen neuvottelukuntansa ja paikallisia yhdistyksiäkin viitisenkymmentä. 1990-luvun alussa neuvottelukuntatoiminta liitossa  kuitenkin lopetettiin ja eläkkeelläolevat jäsenet jäivät edunvalvontasuhteissaan tyhjän päälle. 

Olin jo silloin  tekemässä liiton hallinnon päätöksellä perustetun, eläkkeelläolevista  jäsenistä muodostetun pohdintaryhmän kanssa esitystä toiminta- ja edunvalvontasuhteen aktivoimiseksi. Saimme aikaan mielestäni hyvän esityksen. Hämmästyksemme oli suuri, kun esitystämme ei otettu kunnolla edes käsittelyyn. Se heitettiin roskiin viitaten pohjoismaiseen käytäntöön eläkeläisten edunvalvontakysymysten hoitamisesta lainsäädäntöteitse, siis poliittisen voiman avulla.  Eläkeläiskysymystä koskeva selvitys  jäi viimeiseksi suuremmaksi työkseni - ja yhtä suureksi turhautumisen aiheuttajaksi - juuri ennen lähtöä eläkkeelle.

Ensimmäinen isku lainsäädännön varassa olevaan turvaan tuli jo Lipposen hallituksen aikana melkein heti sen jälkeen kun käsittelemättömäksi jäänyt mietintömme oli toimitettu liiton elimille. Kansaneläkkeestä tehtiin “työeläkevähenteinen”, minkä johdosta kuilu palkkatulon ja eläkepalkan välillä alkoi nopeasti kasvaa. Sittemmin eläketulon perusteita on muutettu lukuisia kertoja niin, että tämän päivän työelämässä olevalle maksimaalisen 60%:n eläkkeen saaminen on vain harvoin toteutuva mahdollisuus. Nykyisen hallituksen kuristustoimet murentavat edelleen tehokkaasti uskoa ja varmuutta siihen, että lakiteitse päätetyt eläkkeet olisivat pysyviä.

Olen koettanut katsella uuden perusteilla olevan ammattiliiton arvopohjaa ja alustavaa strategiaa sillä silmällä, että olisiko siinä sijaa nyt jo yli miljoonan työeläkkeellä olevan saattamiseen uudelleen solidaariseen suhteeseen työelämässä tai sen liepeillä vielä olevien kanssa. Näin pitkälle menevä solidaarisuus ei näytä kuitenkaan kuuluvan tämän päivän eikä huomisenkaan ammattiyhdistoiminnan solidaarisuuskäsitteen sisälle. Pohjoismainen ja keskieurooppalainen ammattiyhdistysliike jatkavat tässä suhteessa ilmeisesti edelleenkin eri tahtiin. “Viisas vanheneminen” kuitenkin edellyttäisi vahvemman tuen saamista eläkeläisten edunvalvonnan tueksi.

Kun ammattiyhdistysliikettä perustettiin viime vuoisisadan ensimmäisellä kymmenellä, tunnuksena oli “Kootkaamme vähäiset voimamme yhteen”. Minusta näyttää siltä että solidaarisuuden käsitettä olisi juuri näinä aikoina laajennettava ammattiyhdistysliikkeessä koskemaan myös  työaikana säästettyä palkanosaa, työeläkettä ja sen arvon säilyttämistä - tapahtuipa lainsäädännössä mitä tahansa. Vaaran merkit ovat yhä vain lisääntymässä.