Hiljentymisen voima

Joulunajan pyhäpäivät ovat tarjonneet mahdollisuuden hiljentymisen kokemiseen. Syksyn ehkä raskaankin työrupeaman jälkeen sillä on voimia antava, tervehdyttävä vaikutus. Hiljentyminen joulun perinteiden ympärille on tehnyt hyvää. Tosin ahdistuneelle nykyihmiselle voi pitkien pyhien aika muodostua raskaaksikin: ikävystyminen tai paineiden purkautuminen ristiriidoiksi ja jopa väkivallaksi on tuttua sekin. Tämä vain osoittaa että hiljentymisen symbolinen merkitys, harmonian tavoitteleminen ja saavuttaminen itsensä, kanssaihmistensä, työn ja kuluttamisen kanssa ei ole meille enää kaikkein helpoimmin saavutettavia ulottuvuuksia.

Lepopäivän, viikon seitsemännen päivän rauhoittaminen ja pyhittäminen on vanha kristillinen, jo juutalaisten heimolle käskyjen yhteydessä annetu periaate. Pilvenä Moosekselle ilmestynyt korkeampi voima sanelee tässä kansanjohtajalle kymmenen kohdan ohjelman, jonka mukaan on elettävä. Ensimmäiset kohdat tuosta ohjelmasta käsittelevät keskeisiä uskomiseen ja elämiseen liittyviä periaatteita. Ensimmäinen ohjelmakohta vaatii noudattamaan ohjelman antajan autoriteettia; toinen kuitenkin heti kieltää hänen nimensä mainitsemisen tai ylipäätään minkään autoriteettiin viittaavan esineen tai kuvan palvomisen. Kolmas ohjelmakohta esittää vaatimuksen, jonka mukaan pitää muistaa pyhittää lepopäivä. Kysymys ei ole pelkästä lepäämisestä raskaan työviikon jälkeen, vaan harmonian, rauhan ja tasapainon hakemisesta – ja tämän periaatteen pitäminen osana jokapäiväistä elämää. Lepopäivän pitämisen perinne on kadottanut matkan varrella eettistä sisältöään, vaikka se on uskonnoissamme säilynytkin yhtenä kymmenestä käskystä ja vapaapäivänä työstä. 

Joutenolo ei ole kuitenkaan tässä keskeistä. Kysymys on harjoituksesta, visiosta, sen sisällön tutkiskelusta, avaamisesta, syventämisestä ja kehittämisestä koko elämää sävyttäväksi periaatteeksi. Vaikka kysymys on uskosta, tavoite on historian sisäinen, ei vasta tuonpuoleisessa toteutuva. Ei ole siis ihme että sen sanoma on ajan saatossa saanut myös yhteiskunnallista, poliittista sisältöä. Soisi että viisipäiväinen työviikko lisäisi mahdollisuuksia yhden päivän yhä täydellisempään rauhottamiseen – tällöin työväen- ja ammattiyhdistysliikkeen liikkeen rikastuttava lähestymistapa tulisi tässäkin näkyviin.

Kun kysymys on harjoituksesta, tavasta elää, on kysyttävä, onko tuon periaatteen soveltaminen saanut muita muotoja meidän kulttuurissamme tai ylipäätään ihmiskunnan toimintaperinteessä? Ei kai näin tärkeän periaatteen toteutuminen ole vain yhden harjoitusmuodon varassa?

Mieleeni tulee ensimmäisenä länsimaissakin viime vuosina voimakkaasti yleistynyt mietiskely, meditaatio. Siinä pyritään päivittäin varaamaan hetki, parikymmentä minuuttia hiljentymiselle ja itsensä kanssa olemiselle, ulkopuolisen sulkemiselle pois ajatuksista, tilan tekemiselle omista ehdoista kumpuavalle. Jokainen joka on tätä kokeillut tai harjoittanut, tietää että ainakaan alkuvaiheessa kysymys ei ole helposta harjoituksesta. Kokemuksesta voi kuitenkin myös todeta että mietiskely on voimakas väline omien voimavarojen herättämiseen ja aktivoimiseen.

Mietiskelyn voi ottaa puhtaasti teknisenä harjoituksena ja se on sellaisenaan neutraali suhteessa elämänkatsomukseen. Asento on periaatteessa vapaa, mutta tarkoitus ei ole nukahtaa vaan pysyä ehyen valveillaolon tilassa. Tätä edesauttaa selän pitäminen suorana ja ilman tukea oleva istuma-asento. Istuminen räätälin asennossa lattialla on erinomainen tähän tarkoitukseen jos siihen vaivatta kykenee. Alussa voi minuuttikin tuntua pitkältä, mutta kokemuksen, harjoituksen ja elämysten myötä tilanne muuttuu intensiivisemmäksi, myönteiseksi ja rikastuttavaksi.

Vuosiloma on myös tarkoitettu itsensä kokoamiseen ja eheyttämiseen ja tässä suhteessa sitä voi pitää työväenliikkeen panoksena yhteiskunnalliseen harmoniaan. Eläkejärjestelmämme ja sen mukana saavutettava emeritus-kansalaisuus (emeritus=täysinpalvellut) tarjoaa mitä parhaimman mahdollisuuden työn ja toiminnan vapauden merkeissä uuteen, harmoniaa tavoittelevaan elämänvaiheeseen. Ei voi liikaa ylistää tätä hyvinvointivaltion myötä saavutettua mahdollisuutta. Eläkeiän harmonia on omiin voimiin suhteutetun toiminnallisuuden tasapainoa, yhteenvedon aikaa, sovinnon tekemistä itsensä, yhteiskunnan ja sosiaalisten suhteiden kanssa.

Mitä vielä voisi arjen mietiskelystä sanoa? Hiljainen hetki vainajan muistoksi on yksi satunnaiseksi luokiteltava meditaation muoto, joka tunnustetaan arvokkaaksi ja oikeamieliseksi tavaksi suhtautua tuttavapiiriin kuuluneen poismenoon. Rukous? Se lienee emmänkin johtopäätöstä oman mietiskelyn tuloksista ja kuuluu toiseen tärkeään harjoituksen muotoon, keskittymiseen.

Portti on raollaan...

Demokratia elämäntapana – kuulostaako tylsältä? Kilpailu, jännitys, show, idolien loisto, ansaitseminen, kulta ja kimallus – mikäpä se enempää tarjoaisi ikävyyden ja pitkästymisen torjumiseen? Totta on että kilpailu, voittajien ja idolien palvonta muodostaa aikamme haasteen demokratialle elämäntapana sekä sanan aineellisessa että henkisessä mielessä.

Kun ikäihmisenä katselee kilpailun henkilökohtaista merkitystä, huomaa menestyksen aikojen – jos sellaisia on ylipäätään ollut – jääneen kauksi taakse. Kilpailuun liittyvä fyysinen tai henkinen suoritus tuotti sen henkilökohtaisen äärirajan jolle ylipäätään saattoi niissä olosuhteissa ja sen hetkisellä lahjakkuudella yltää. Sen etsiminen ja saavuttaminen oli tietenkin tärkeää sekä suhteessa itseen että toisiin, tietynlaisena kertaluonteisena ja arvostettavanakin saavutuksena.

Voi kuitenkin olla että kilpailun jääminen päälle luonteenpiirteenä ja asennoitumisena kanssaihmisiin saa aikaan rajoja, joiden ylittäminen ei enää ole mahdollista eikä tuota sitä iloa eikä tyydytystä jota ihminen kuitenkin läpi elämänsä tarvitsee. Vuosikertoja, paranevia tuloksia ja uusia ennätyksiä päälleen saavan vanhan menestyksen hohteessa voi toki lämmitellä – mutta oliko se menestyksen jälkeisen – usein pitkänkin elämän todellinen tarkoitus?

En halua suinkaan tyrmätä omien rajojen tavoittelun merkitystä – niiden etsimisellä on myös merkitystä silloin kun puhutaan demokratiasta elämäntapana. Kilpailun muuttuminen rahalla palkituksi ammatiksi edustaa mielestäni jo kuitenkin kokonaan toisenlaista luonteenpiirteistöä ja sen kehittämistä. Iloitseminen ja nauttiminen erojen kasvamisesta niin suorituksessa, palkitsemisessa ja omistamisessa sisältää jo aimo annoksen epäprodulktiivisuutta, joka peittää hierarkisuudessaan koko sen kansalaispyramidin, joiden varaan henkilökohtainen menestyminenkin ja saavutukset loppujen lopuksi perustuvat.

Demokratia elämäntapana koskee jokaista ja on siinä mielessä haaste koko ihmislajille riippumatta fyysisistä ja henkisistä eroista. Se muodostaa perustan humanistiselle, ihmiskeskeiselle ajattelulle, toiminnalle ja ratkaisujen hakemiselle. Kysymys on koko elämän jatkuvasta asennoitumisesta, jossa uusia löytöjä, tuloksia ja menestystäkin on saavutettavissa koko elämän.

Ihmiskunnan historiassa on lukuisia, toisistaan erillään kehittyneitä kulttuureita, jotka ovat eri tavoilla mutta samaa tarkoittaen olleet kehittämässä ihmiskeskeistä, omaehtoista, täydellisyyttä tavoittelevaa elämäntapaa. Niille kaikille on kuitenkin ollut keskeistä ja tärkeää lajin säilyminen ja ihmistaimen suojeleminen niin että se voi kasvaa aikuisuuteen, täyteen mittaansa ja tuoda oman kehittymisensä, täyden syntymisensä kautta uuden kerroksen tiedon, kokemuksen ja heräämisen kumuloituvaan kerrokseen.

Matriarkaalinen. äidinrakkauden periaate on ehkä kaikkein keskeisintä tässä ihmiskeskeisessä lähestymistavassa. Jos elämä olisi ollut pelkkää kilpailua ja oman henkilökohtaisen menestyksen tavoittelua suhteessa kanssaihmisiin, ihmislaji olisi menestynyt jo alkutaipaleellaan – jos olisi ylipäätään syntynyt ollenkaan. Sama näyttää koskevan koko koko syntyvää elämää ylipäätään.

Humanistisen, demokratiaa elämäntapana korostavan elämänasenteen suuri ajatus on kenen hyvänsä kehityksestä iloitseminen ja jakamisen, elämän rikastuttamisen nouseminen kantavaksi periaatteeksi. Kilpailuun perustuvassa yhteiskunnassa ja sen mukaisessa asenneilmastossa voi tuntua vaikealta ylittää tätä kynnystä ja astua toisenlaisen ajattelun ja kokemisen maailmaan. Viimeistään kilpailu-uran päättyess' taitaisi olla tarpeen katsella maailmaa muistakin lähtökohdista.

Ihmiskunnan suuret opettajat ovat tässä suhteessa olleet rikastuttajia ja jakajia, visioiden tarjoajia, herättäjiä. Usein nuo periaatteet ovat olleet yksinkertaisia mutta valovoimaisia. Näin joulun aikoihin ja lahjoja annettaessa nostamme symbolisestikin etusijalle lähimmäisen rakastamisen periaatteen. Kysymys on demokratiaan elämäntapana liittyvästä lähestymistavasta sen syvimmässä merkityksessä: minun hyvinvointini, iloni ja nautintoni on yhteydessä ja riippuvuussuhteessa kanssaihmisen vastaaviin tunteisiin.

Onko iohmiskunta saavuttanut jo kaiken mitä lajilta voidaan maapallolla ylipäätään odottaa? Kun ottaa huomioon sen, että vuosituhanten kuluessa on saavutettu mitä huimimpia tuloksia voimme vain todeta että voimme ammentaa jo eri kulttuureissa saavutetusta; on pidettävä myös mielessä että aika ajoin on noussut esiin myös yksilöitä jotka ovat heränneet tavanomaista herkempään, kokonaisuuksia ymmärtävään tietoisuuteen.

Pieni ålaneettamme ja sen asukkaat kärsii edclleen monista puutteista ja ongelmista, joiden juuret ovat ihmisen tietoisuuden ja aidon produktiivisuuden vajavaisuudessa. Maailma ei todellakaan ole valmis. Edessä on suuria tehtäviä sekä nyt elävälle että tulossa oleville sukupolville.

Demokratian tehtävänä elämäntapana on saattaa ihmisiä, kansalaisia ja jokaista toimivana subjektina tuolle ainakin raollaan olevalle portille.

Joulupukki pankkiin jo käy...

Pukki on ollut joulun alla pankkiasioilla. Perinteisesti pukilla on mukanaan sekä lahjoja että piiskoja. Pankkien tuhmasta ja tyhmästä käyttäytymisestä johtunee, että nyt on puhuttu enemmän piiskoista eli siitä, millä tavalla pankit otetaan eurooppalaisella tasolla suurennuslasin alle jos ja kun bisnesviritykset alkavat mennä päin pöheikköä. Mutta tuliko pankkiunioniratkaisussa pankeille myös lahjoja?

Pankkiunionista ja siihen liittyvistä päätöksistä alkaa tulla tietoa, todennäköisesti kuitenkin paljon on vielä pimennossa. Keskustelua sen sisällöstä on kuitenkin viritettävä. Suomen edustajat, pääministeri ja valtionvarainministeri ovat aivan ilmeisesti olleet sekä persoonallisuuksina että vastuuhenkilöinä aivan asian ytimessä ja heidän kokonaisnäkemykseensä tässä on luotettava. Voi kuitenkin käydä niin, että seuraavan aisaparin muodostavat näissä asioissa vaikkapa Sipilä ja Soini – tulevan toiminnan analyysia saatetaan siis tehdä kokonaan toisennäköiseltä pohjalta.

Useimmiten ollaan jo aika pitkällä ennenkuin huomataan mitä oikein on tapahtumassa. Kysymys on valtavista pääomavirroista ja valtioiden – myös Euroopan Unionin - asioihin puuttuminen on johtunut siitä että pankki on ollut liian suuri jotta sen voisi päästää kaatumaan. Keskitetylle, tehokkaaseen valvontaan kykenevälle elimelle on siis kysyntää. Ainakin jossakin määrin demokraattisesti kontrolloidun pankkijärjestelmän tulee olla Euroopan Keskuspankin valvonnassa ja sillä tulee olla oikeus puuttua pankkien toimintaan. Omistajien, takaajien ja tallettajien vastuuta näytetään lisäävän – demokraattisista käytännöistä puhutaan tässä yhteydessä kuitenkin vähän. Taloutta tunteva hyvä ystäväni Saarijärveltä toteaa, että viime kädessä kansalaiset maksavat laskun joka tapauksessa.

Vaatimusta perinteisten pankkien ja investointilaitosten erottamista toisistaan ei tehty vaikka sitä monet talousasiantuntijat ovat sitä vaatineet. Pankkien rinnalle voi syntyä edelleen odotusarvojen varaan rakentavia varjopankkeja joiden tehtävä on tehdä rahalla rahaa. Tiedossa on että uusia rahoitusinstrumentteja kehitetään koko ajan. Riskialttiita finanssituotteita ei ainakaan tässä yhteydesä ole kielletty.

Juuri pankkiunionin hyväksymistä edeltävinä viikkoina toistakymmentä Euroopan maata ovat työstäneet esitystään finanssisektorin transaktioiden verottamisesta. Taitaa mennä uuden vuoden puolelle ennenkuin tämän aloitteen ajankohtaisesta tilanteesta kuullaan.

Veroparatiiseja – eurooppalaisiakaan – ei tiettävästi olla sulkemassa. Verokilpailu Unionin piirissä jatkuu siis edelleen ja se vahingoittaa yhteistä hyvinvointia tavoittelevaa kansalaisyhteiskuntaa. Verokilpailun sijasta tarvittaisiin juuri yhteistä sektoria tukevia rahoitusinstrumentteja. Voi vain ihmetellä sitä että aloitteita tässä suhteessa ei juurikaan näytä syntyvän. 

Eurooppa etenee siis pankkiunionin kehittämisessä valtaa pitävän konservatiivisen hegemonian ratkaisumallien pohjalta. Poliittiselle vasemmistolle ja sosialidemokratialle tämä merkitsee sitä, että on tyydyttävä tuomaan laimentavia ajatuksia kovin kurjistaviksi ja riistäväksi käyviin lääkkeisiin. Pääomavirrat kiertävät siis edelleenkin kaukaa yhteiset ja kansanvaltaista hyvinvointia vahvistamaan tarkoitetut rakenteet. 

(Olen käyttänyt tausta-aineistona kirjaa Mythen des Sparens (Beigewum VSA -Verlag Saksa 2013); kysymys on neuvostosta joka etsii vaihtoehtoisia ratkaisumalleja taloudellisiin käytäntöihin).

Mietteliästä joulua...

Ollaan laskeutumassa jouluun. Minun käsitteistössäni tämä tarkoittaa hiljentymistä, rauhoittumista ja jopa tietynlaista nauttimista tästä vuoden pimeimpien viikkojen ajasta. Vuosisatainen kristillinen joulusanoma puhuu joulurauhasta, mielen hiljentymisestä ja kristinuskon perussanoman välittymisestä tätä kautta ihmismieleen. Joulun ajan, ehkä koko elämän perustarkoitus on rauhoittuminen, henkinen, spirituaalinen ja jopa kosminen tietoisuus. Tietäjien kulkua ohjaava tähti, maailman vapahtajan etukäteen tiedossa ollut syntymä, avaruusolentojen kaltaisten enkeleiden ilmestyminen paimenille ja etenkin se että vastasyntynyt on hengeltään ihmisen biologian ulkopuolelta tulevaa, universaalia alkuperää. Sen ottaminen todesta pistää mietteliääksi.

Materiaalisia arvoja noissa olosuhteissa edusti Rooman valtakunta, joka piti ennusteita ja niiden mukaan toimimista hyökkäyksenä Rooman valtakunnan autoriteettia vastaan. Kaikkien vastasyntyneiden poikalasten tappaminen osoitti sen että Rooma piti oppia vaarallisena, vaikka tiettävästi alueella vaikuttaneet juutalaiset eivät taivaallista sanoman tuojaa odottaneetkaan. He tavoittelivat uskossaan messiaanista aikaa, historian sisällä syntyvää harmoniaa, jossa ihminen elää sopusoinnussa itsensä, kanssaihmistensä, luonnon ja ja oman toimintansa kanssa. Tuota uskoa symbolisoi sapatti – yksi päivä viikossa piti vietettämän tuon vision hengessä. Se oli Mooseksin laintauluihin kirjoitettu – ne oli tuo kankeakielinen kansanjohtaja saanut tiedoksi pilveltä, joka jyrkästi kielsi käyttämästä itsestään mitään nimeä ja vaati nimen, esineiden ja niistä johdettujen käsitteiden ehdotonta välttämistä ankaran rangaistuksen uhalla. Sen sijaan oli palvottava harmoniaa, tasapainoa, ehyttä elämää, integriteettiä, lyhyesti sanottuna lähes äärimmilleen pelkistettyä elämäntapaa viikon seitsemännen, pyhän päivän muodossa.

Uskoako kosmiseen, universaaliin voimaan, vaiko materiaaliseen, elämälle musertavia ehtoja  asettavaan todellisuuteen, vai olisiko sittenkin mahdollista luoda harmonia maan päälle jatkuvalla harjoituksella joka huipentuu viikottaiseen, harmionian hengessä vietettyyn vuorokauteen?

Nykyajan joulu näyttäisi yrittävän sovittaa yhteen näitä kaikkia kolmea lähestymistapaa. Kosmista, ylimaallista tietoisuutta välittää perinteinen kristillinen joulumme joululauluineen, virsineen, adventteineen, hiljetymisineen, joulukirkkoineen, joulutähtineen, uskonnollisine perinteineen.

Materiaalista joulua ja maallisia arvoja edustaa tietenkin kaupallinen joulu, joka seuraa joulumyynin edistymistä ja houkuttelee juhlan kunniaksi kansan tekemään reilusti ostoksia, hankkimaan ruokaa, juomaa ja tavaraa enemmänkuin mitä joulupukin pulkkaan tai pieneen kerrostaloasuntoon mahtuu. Logistiikka jouluostosten tekemisen jälkeen ei ole enää kaupan ongelma, siitä huolehtii itsekukin omalla tavallaan. Yksi tapa on hyväntekeväisyys, markkinatalouden anteliaisuuden muoto, täsmäohjattu hyvänmielen tuoja juuri sillä kertaa julkisuuteen nostetulle kohderyhmälle. Hyvää mieltä sekin tuo, tosin valikoidusti ja armorikkautta säännöstellen jakaen.

Joulun viettäminen hiljaisuudessa ja historian sisäiseen harmoniaan todellisena mahdollisuutena uskoen? Se taitaa edellyttää uudelle tietoisuuden tasolle kasvamista. Vielä tänäänkin vallalla oleva käsityksen mukaan työväenliikkeen arvoperintö olisi olemukseltaan erityisen materialistinen. Lakot, palkankorotusvaatimukset, ammattiyhdistysliike ja poliittinen työväenliike näiden vaatimusten tukena muka viittaavat siihen. Viimeksi Tampereen itsenäisyyspäiväjuhlan yhteydessä esiintynyttä väkivaltaa epäiltiin jonkin työväenliikkeen ääriryhmän tekoseksi, kateuden ja ahneuden epätoivoiseksi ilmenemismuodoksi. 

Voi se näinkin olla, mutta tosiasiassa työväenliikkeen visio harmoniasta on lähempänä sapatin pelkistävää ja turhasta pidättäytymisen henkeä kuin kaupallisuuden tarjoamaa äärimmäisen materialistista, ikuiseen imeväisyyteen perustuvaa tavarataivasta.

Materialistista työväenliikkeen arvoperintö on toki siinä mielessä, että aineelliset olosuhteet sanelevat armottomalla voimalla ehtoja ehyelle elämälle. Muodot vaihtelevat joulun ajan taivaita tavoittelevasta tavaratarjonnasta julkisen hyvinvoinnin avoimeen alasajon vaatimukseen – eikä yksin meillä vaan kaiketi koko globaaliin kaupallistumiseen ehdollistuneessa maailmassa. Rauhaa hakevalle jää henkilökohtaisen arvovalinnan varaan se, hakeeko joulurauhaa kosmisesta, ylimaallisesta ja tuonpuoleista tavoittelevasta sanomasta, vaiko historian sisäisen harmonian hakemisesta pelkistämisen ja pyhäpäivien tässä hengessä viettämisen muodossa.

Tekee siis mieli toivottaa mietteliästä joulua.

Lyhyt johdanto demokratiaan elämäntapana

"Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin. Asioiden juuri on kuitenkin  ihminen itse! Tämä lainausmuodoltaan vapaa mutta sisällöltään täsmällinen ilmaisu on kotoisin - mistäpä muualta kuin Karl Marxin taloudellisista ja filosofisista käsikirjoituksista. Usein tehdään eroa vanhan ja nuoren Marxin välillä, mutta tässä keskeisessä ja koko työväenliikkeen synnyn kannalta keskeisessä lähtökohdassa ei tapahtunut revisiota, uudelleenarviointia. Työväenliikkeen arvoperustassa kysymys ihmisestä ja ihmisyydestä on se avainlähtökohta, josta kaikkea tekemistä, ajattelemista, tuntemista, haistamista ja maistamista on tarkasteltava.
Kun taas kerran kirjoitetaan poliittisiin ohjelmiin näkemyksiä ja sisältöä demokratiasta, on aika lohdullista muistaa että yhdenkin sanan periaateohjelma jo riittää: ihmisyys. Tämä on lohdullista siinäkin mielessä että korkealentoistenkin maalailujen on annettava mieluummin selkeitä ja ymmärrettäviä vastauksia ihmisenä olemisen keskeisiin kysymyksiin. Lohdullista se on myös siinä mielessä, että jokaisen henkilökohtainen tilanne ja tuntemus omasta elämästään on analyysin lähtökohtana - käsitystä demokratiasta ei voi sanella inhimillisen kokemuksen ulkopuolelta - kuten sitä ei sanella pelkästään yhden indiviidin, yksilönkään lähtökohdista.
Voidakseen elää on kyettävä rakastamaan, herättämään vastarakkautta. Meitä on kaksi sukupuolta ja ihmiselon jatkumien perustuu kahden ihmisen kohtaamiseen, rakastamiseen ja ymmärtämiseen. Vaikka luonto on varustanutkin ihmisen kyvyllä luoda suhteita ja toimia polygaamisesti, rakastamisen ja ymmärtämisen suuri periaate ohjaa meitä kuitenkin kohden pysyvää, elämän läpi kestävää suhdetta. Rakkaus voidaan ymmärtää sekin monella tavalla, mutta rakkauden korkeassa veisussa, tuossa apostoli Paavalin kuuluisassa ensimmäisen korinttilaiskirjeen 13. luvussa asia on kuvattu kosmista tietoisuutta tavoittelevalla tavalla.

Toinen erityinen piirre ihmisessä on produktiivisuus. "Se on elämää luovaa elämää; elämää luova produktiivisuus on ihmiselle lajityypillinen ominaisuus; vapaa tietoinen aktiivisuus on ihmisyydelle olennaista, se toteutuu historian kulussa ihmisen produktiivisen aktiivisuuden kautta." Tässä olen lainannut ajatussisältöä Erich Frommin ja Thomas Bottomoren kirjasta "Marx's concept of man" (Frederick and Ungarn Publishing co, New York, 7. painos vlta 1970).

Rakastaa ja ymmärtää, olla luova ja produktiivinen. Työväenliikkeen arvoperintö on tämän sinänsä yksinkertaisen ja selkeän periaatteen soveltamista omaan elämään, sen sallimista kanssaihmiselle, ratkaisumallien etsimistä ja toteuttamista jotta tämä arvolähtökohta voisi toteutua. Tältä pohjalta on tarkasteltava ja tarkistettava vallitsevia käytäntöjä, omaa elinympäristöämme, omaa yhteiskuntaamme, Euroopan Unionia ja koko maailmaa. Marssijärjestystä siitä kuka saa ajatella, sanoa ja luoda visiota tulevasta, ei ole etukäteen määrätty. Kun puhutaan demokratian syventämisestä, se tarkoittaa juuri sitä, että minä ja sinä voimme itsessämme kehittää näitä ihmisyyteen kuuluvia, kuitenkin rohkeutta ja sopeutumista samalla kertaa vaativia ominaisuuksia omassa elämäntavassamme. Täsä mielessä demokratia on "tapaus ihmisen" mahdollistamista. Tätä taustaa vasten meidän on katseltava ja arvioitava omia ratkaisumallejamme.

Rakkauden ja luovuuden, so.  ymmärtämisen ja produktiivisuuden  periaatteet joutuvat koetukselle ja kehittämisen kohteeksi toiminnassa, yhteydessä toisiin, yhdessä tehtäessä, ratkaisuja valittaessa. Kansanvallan periaate toiminnassa oli se nerokas sovellutus, joka on siivittänyt työväenliikettä sen alkuajoista lähtien. Poliittinen, sivistyksellinen, ammatillinen ja osuustoiminnallinen liike rakennettiin juuri kansanvaltaisten käytäntöjen pohjalle. Tässäkään suhteessa etenkään sosialidemokratia - työväenliikkeen valtavirtaus meillä - ei ole tehnyt muutoksia toimintatapoihinsa. Voi olla että tietovallankumous tuo uusia ulottuvuuksia sähköisen äänestämisen, uusien osallistumismuotojen ja paremman tiedon saatavuuden muodossa, mutta ihmisen oikeuksien kunnioittamisen tulee aina olla noiden sovellutusten pohjana.

Pohjimmiltani olen taipuvainen uskomaan, että nämä suuret humanistiset lähtökohdat kiinnostavat ihmisiä yli puoluerajojen. Harharetkiä tehdään - se on selvää - ja jatkossakin joudumme kyseenalaistamaan valittuja toimintamuotoja-, tapoja, vallankäyttöä ja valtavirtauksia. Jokainen tarkistus on tarkistettava - demokratiaan tämä kuuluu itsestäänselvyytenä.  Vastaus piilee aina samassa lähtökohdassa, ihmisen tilanteessa, vallitsevissa olosuhteissa. Radikaalimpaa lähtökohtaa ei voi olla kuin ihmisen tilan tunnistaminen, sen tunnistaminen myös omassa elämäntavassa ja tavassa hakea uusia ratkaisuja tältä pohjalta. Juuri suhteessa demokratiaan isämme ja äitimme. isoisämme ja isoäitimme, aikaisemmat sukupolvet ja heidän perustamansa "vanhat puolueet" ansaitsevat lämmintä ja vakavaa kunnioitusta. Demokratia - kaikista synnytystuskista huolimatta - koetaan kuitenkin oikeaksi ja kestäväksi lähtökohdaksi ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Anomia

Anomalia - tämän käsitteen nosti 9.12. 2013 Juhani Räsänen esille kirjoituksessaan Facebookissa. Käännän seuraavassa anonyymiin auktoriteettiin ja yhdenmukaistamiseen liittyvää tekstiä Erich Frommin kokoelmasta “Teitä ulos sairaasta yhteiskunnasta”, suomeksi nimellä (“Terve yhteiskunta” ss. 160-161, Kirjayhtymä 1971), luvusta “Ihminen kapitalistisessa yhteiskunnassa”, Gesamtausgabe, osa IV, ss. 109-110. (Käännöksessä käytetyn auktoriteetti -käsitteen sijasta puhuisin mieluummin autoriteetista ja johtuen juuri jatkossa esille tulevista tekijöistä).

“”Tähän mennessä olen yrittänyt antaa yleiskuvan siitä, miten nykyaikainen ihminen vieraantuu isestäänja lähimmäisistään tuottamisen, kuluttamisen ja vapaa-ajan viettämisen prosesseissa. Haluan nyt käsitellä joitakin nykyisen sosiaaliluonteen erityispiirteitä, jotka ovat läheistä sukua vieraantumiselle mutta joita on helpompi käsitellä erilisinä kuin vieraantumisen osaominaisuuksina.

I Nimeton auktoriteetti - samankaltaistuminen (konformiteetti)

Ensimmäinen käsiteltävä piirre on modernin ihmisen asennoituminen auktoriteettiin.

Olemme käsitelleet järkeen pohjautuvan  ja järjenvastaisen, edistävän ja tukahduttavan auktoriteetin eroa ja todenneet, että länsimaisen yhteiskuntaa luonnehtii 1700- ja 1800-luvuilla molempien auktoriteettien sekoitus. Järkeen pohjautuvalle ja järjenvastaiselle auktoriteetille on yhteistä se että molemmat ovat avoimia auktoriteetteja. Te tiedätte kuka käskee ja kuka kieltää: isä, opettaja, pomo, kuningas, upseeri, pappi, Jumala, laki, moraalinen omatunto. Vaatimukset tai kiellot saattavat pysyä järjen puitteissa tai olla pysymättä; ne saattavat ola jäykkiä tai joustavia, minä voin totella tai kapinoida; aina kuitenkin tiedän, että auktoriteetti on olemassa, tiedän kuka se on, mitä se tahtoo ja mitä seuraa jos tottelen tai kapinoin.

Auktoriteetti on 1900-luvun puolivälin maissa muuttanut luonnettaan; se ei ole avointa vaan nimetöntä, näkymätöntä, vieraantunutta auktoriteettia. Kukaan ei esitä vaatimuksia, ei kukaan ihminen, ei mikään idea eikä moraalilaki. Kuitenkin me kaikki mukaudumme yhtä paljon tai enemmänkin kuin vahvassa autoritaarisessa yhteiskunnassa elävät ihmiset. Kukaan ei todellakaan ole auktoriteetti paitsi ihminen yleensä, “Se” tai “Ne”. Mitä ne ovat? Voittoperiaate, taloudelliset välttämättömyydet, markkinat, normaalijärki, yleinen mielipide, se mitä “muut” tekevät, ajattelevat ja tuntevat. Nimettömän auktoriteetin lait ovat yhtä näkymättömiä kuin markkinataloudenkin - ja niitä vastaan on yhtä turha nousta. Kuka voi käydä näkymättömän kimppuun? Kuka voi kapinoida Ei Ketään vastaan?

Avoimen auktoriteetin häviäminen näkyy selvästi kaikilla elämänalueilla. Vanhemmat eivät anna enää käskyjä, he sanovat että lapsi  “itsekin varmaan tahtoo tehdä niin ja niin”. Koska heillä itsellään ei ole minkäänlaisia vakaumuksia eikä periaatteita, he yrittävät opastaa lasta toimimaan mukautumisen lain edellyttämällä tavalla, ja usein he, koska ovat vanhempia ja sen vuoksi vähemmän kosketuksessa uusimpiin virtauksiin, oppivat lapsilta millainen asennoituminen on kulloinkin suotavaa. Sama pätee liike-elämässä ja teollisuudessa; ei anneta määräyksiä vaan “ehdotetaan”; ei käsketä vaan maanitellaan ja manipuloidaan. Jopa Yhdysvaltain armeija on hyväksynyt suuressa määrin tämän uuden auktoriteetin. Armeijaa mainostetaan ikään kuin se olisi kiinnostava liikeyritys; sotilaan tulisi tuntea olevansa “työryhmän” jäsen, vaikka yhä onkin olemassa se kova tosiasia, että hänet on harjaannutettava tappamaan ka tulemaan tapetuksi.

Niin kauan kuin oli olemassa avointa auktoriteettia, oli olemassa myös ristiriitoja ja kapinallisuutta - järjenvastaista auktoriteettia vastaan. Ristiriidoissa omantunnon käskyjen kanssa ja taistelussa järjenvastaista auktoriteettia vastaan persoonallisuus kehittyi - erityisesti kehittyi itseyden tunto. Minä koen itseni “minäksi” koska epäilen, koska esitän vastalauseeni ja kapinoin. Vaikka alistuisinkin ja tuntisin joutuneeni tappiolle, koen itseni “minäksi”, joka on hävinnyt kamppailun. Mutta jos en ole tietoinen alistumisestani tai kapinoimisestani, jos minua hallitsee nimetön auktoriteetti, menetän itseyden tunteeni, minusta tulee “muuan”, yksi “heistä”.

Nimetön auktoriteetti toimii yhdenmukaistumisen (konformiteetin) mekanismin välityksellä. Minun olisi tehtävä niin kuin kaikki muutkin tekevät, minun täytyy siis mukautua, en saa olla erilainen, en saa olla “silmätikku”; minun täytyy olla valmis ja halukas muuttumaan kaavassa tapahtuvien muutosten mukana; en saa kysyä olenko oikeassa vai väärässä vaan olenko sopeutunut, en kai vain ole “omituinen”, erilainen. Ainoa pysyvä minussa on juuri tämä muuttumisen valmius. Kenelläkään ei ole valtaa minuun paitsi joukolla, jonka osa olen mutta jonka tahtoon kuitenkin alistun.

--

Vieraantuneesta yhdenmukaistumisesta ja sosiaalisuudesta käytetään tietenkin sanaa, joka antaa asialle varsin myönteisen painon. Valikoimatonta sosiaalisuutta ja yksilöllisyyden puutetta sanotaan seurallisuudeksi. “

Fromm kirjoitti tämän tekstin jo yli kuusikymmentä vuotta sitten ja sen pohjalta muotoutui hänen käsitteistöönsä uusi epäproduktiivisen luonteenpiirteistön käsite, nimittäin kaupallinen asennoituminen. Juuri amerikkalaisessa yhteiskunnassa tuo asennoitumistapa levisi vauhdikkaasti mm. Dale Garnegien kirjan “Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” ansiosta.

---

Yhden terävimmistä kapitalistisen kulttuurin diagnooseista 1800-luvulla  teki sosiologi Emil Durkheim, joka ei ollut enempää poliittinen kuin uskonnollinenkaan radikaali. Hän väittää, että nykyaikaisessa teollisuusvaltiossa ovat sekä yksilöä että ryhmä lakanneet toimimasta tyydyttävästi; että molemmat elävät tilassa, jolle hän antoi  nimen “anomia”, josta toisin sanoen puuttuu mielekäs ja järjestynyt sosiaalinen elämä; että yksilön elämä on yhä enemmän “levotonta liikettä, suunittelematonta etenemistä, jonka tavoitteilla ei ole arvokriteerejä ja jossa onni on aina tulevaisuudessa eikä koskaan missään mihin on jo päästy”. Kun ihmisellä on saavutettavanaan koko maailma, hänen kunnianhimonsa muuttuu rajattomaksi ja hän täyttyy inhosta, “loputtoman pyrkimisen aiheuttamasta turhuudentunteesta”. Durkheim huomauttaa, ettei Ranskan vallankumouksesta jäänyt henkiin muuta ihmistä yhdistävää organisaatiota kuin poliittinen valtio. Aito sosiaalinen järjestys on sen vuoksi kadonnut, eikä valtio ole muuta kuin jäljellä oleva kollektiivinen, yhteiskuntaa järjestyksessä pitävä laitos. Ihminen, jolla ei ole sosiaalisia yhteyksiä, tuntee itsensä hylätyksi, eristyneeksi ja demoralisoituneeksi. Yhteiskunnasta tulee “hajanaista yksilötomua”. (Emil Durkheim, Le Suicide, Felic Alcan, Pariisi, 1897, s. 449)

---

Ihminen tarvitsee sosiaalisen järjestelmän, jossa hänellä on paikkansa ja jossa hänen suhteensa muihin ovat suhteellisen pysyviä ja jota tukevat yleisesti hyväksytyt arvot ja aatteet. Mitä modernissa teollisuusyhteiskunnassa on tapahtunut, on se että yhteiset perinteet, yhteiset arvokäsitykset ja aidot sosiaaliset suhteet ovat suuressa määrin kadonneet. Moderni joukkoihminen on eristynyt ja yksinäinen, jopa silloinkin kun hän on osa joukkoa; hän ei ole vakuuttunut mistään, minkä hän voisi jakaa toisten kanssa, vain iskusanoja ja aatteita joita hän saa joukkotiedotusvälineistä. Hän on tullut a-tomiksi, joka kreikan kielestä käännettynä tarkoittaa in-dividualistia, jakamatonta  ja ainoa side joka nämä yksilöt yhdistää keskenään, on yhteinen ja samalla vastakohtia täynnä oleva suhde rahaan. Emile Durkheim (1897) kuvasi tätä ilmiötä anomiaksi, ja hän havaitsi että se muodosti tärkeimmän syyn itsemurhiin jotka puolestaan näyttivät lisääntyvän koko ajan yhdessä teollistumisen kanssa. Hän ymmärsi anomialla kaikkien perinteisten sosiaalisten suhteuiden tuhoutumista, mikä puolestaan johti siihen, että jokainen aito yhteisö näytteli suhteessa valtioon toisarvoista roolia ja että kaikki aito sosiaalinen kanssakäyminen oli kadonnut. Hänen näkemyksensä mukaan modernissa poliittisessa valtiossa elävät ihmiset olivat “yksilöiden hajanaista, organisoitumatonta pölyä.”

(Erich Frommin  kirjasta “Aggressionstheorie, Gesamtwerke osa 7, DVA, s. 97)

Kysymys on motiiveista

Torstaina 5.12. 2013 toimittaja Marja Luumi kirjoitti sanomalehti Demokraatissa yritysten ja julkisten yhteisöjen vastuunjaosta - hän oli haastatellut yrittäjien etujärjestön toimitusjohtajaa Jussi Järventausta. Siitä minäkin olen muutamia kertoja kirjoittanut, lähtökohtana yritysten yhteiskuntavastuu, suhteiden rakentaminen julkisyhteisöihin kuten kuntiin, kuntayhtymiin ja muihin kansanvaltaisen hallinnon alla toimiviin rakenteisiin. Kysymys on motiiveista, lähestymistavasta, arvopohjasta ja tietenkin lopputuloksesta näiden yhteyksien rakentamisessa.

Kansalaisen intressien lähtökohtana on verovaroilla ja maksujen muodossa tekemänsä sijoituksen tarjoamat arvokkaan elämän ainekset, paljon puhuttua Himasen raporttia lainatakseni. Niihin kuuluu aivan ensisijaisena avoimuus ja mahdollisuus vaikuttaa itse palvelun tuottamiseen. Laskisin arvokkaaseen elämään kuuluvan myös sen, että verovaroilla tuotettavan palvelun ensisijainen tavoite on itse palvelutuote eikä sen taakse piilotettu joku muu pyrkimys, esimerkiksi yksityisen voiton tavoittelu.
Juuri tätä kirjoittaessani kuulen uutisista että yksityisesti tuotettuja palveluja haetaan jo huomattavassa määrin naapurimaasta Eestistä siitä syystä että siellä hintataso on selvästi edullisempi kuin mitä täällä kotimaassa. Kysymys ei ole myöskään ainoastaan kotimaisista yrittäjistä; aika nopeassa tahdissa yritykset siirtyvät kansainvälisten monikansallisten yritysten alaisuuteen. Hintatason asiallisuuden seuraaminen siirtyy täysin pois palveluja tarvitsevan kansalaisen hallinnasta, samoin mahdollisuus vaikuttaa siihen hallintoon jolla palvelu tuotetaan. Se keskeinen valtti, hyvä hinta-laatusuhde menettää merkityksensä, jos tulevaisuus tarjottavan palvelun arvopohjasta irtautuu kansalaisen valvonnasta.

Yrittäjät näyttävät jatkuvasti väheksyvän kansalaisen vaikuttamismahdollisuuden, avoimen hallinnon merkitystä palvelutuotannossa.  Englannin entistä pääministeria Winston Churhillia lainatakseni: demokratia on huono hallintotapa, mutta parempaakaan ei toistaiseksi ole tiedossa. Yritysten yhteiskuntavastuussa kysymys on nimenomaan demokraattisten käytäntöjen kehittämisestä, suhmuroinnin ja korruptiivisten käytäntöjen korvaamisesta avoimella ja vastuullisella suhtautumisella esimerkiksi kunnallishallintoon ja vaaleilla valittuihin päättäjiin.

Ei siis riitä se, että pidetään yhteyttä vain suljetuissa yhteisöissä luotuihin kontakteihin, siellä tehtyihin alustaviin sopimuksiin tai se että hoidetaan suhteita ns.  avainhenkilöihin. Ihmettelen että yrittäjien järjestöt eivät näe avoimen lähestymistavan suurta voimaa luottamuksen rakentamisessa halinnon kaikkiin vaikuttajaryhmiin. Tämä on erittäin tärkeää varsinkin silloin, kun resurssoidaan yhteiskunnallista toimintaa yrityksen toimesta. Mielestäni tähän olisi rekrytoitava yrityksen yhteistoimintaelimet sen sijasta että rajallisella arvostelukyvyllä varustettu toimitusjohtaja tekee omia, usein omaan henkilökohtaiseen intressiinsä perustuvia ratkaisujaan. Viime vuosien kokemukset osoittavat että suomalaiselle luonteenladulle vieras korruptiivinen toimintatapa tunkee sisään juuri tätä kautta.
Yrittäjien vaatima järjestämisen ja tuottamisen erottaminen tarkoittaa palvelujen tuottamisen irroittamista kansanvaltaisesta hallinnosta. Juuri tässä kohden hälytyskellot alkavat kansanvaltaan rakentavalla kansalaisella soida. Kun tiedetään, miten yksinvaltaisia, siis autoritaarisia johtamiskäytännöt yrityksissä ovat, on kaupallistamisessa kysymys päättäjien itsesuojeluvaiston pettämisestä suhteessa tuottamisen taloudellisiin ja hallinnollisiin perusteisiin. Kaikkein surkeinta tässä on se, että koko Euroopan Unioni kärsii tästä konservatiivien hellimästä unelmasta, vapaudesta ilman demokraattista vastuuta.

Kun yrittäjät vaativat pakollista palvelustrategiaa, on sen ensimmäiseksi ehdoksi asetettava kansanvaltainen hallinto ja avoimuus. Tämä ei suinkaan tarkoita yritysten heittämistä sivuun palvelujen tuottamisesta, vaan yritysten yhteiskuntavastuun täydellistä uudelleenarvioimista.

Kun yrittäjästrategiassa puhutaan kustannusten avaamisesta, on rinnalle ilman muuta nostettava myös tuottamisen hallinnon avaaminen. Juuri tässä astuu kuvaan tuottamisen motiivi: yhteinen intressi on todellakin eri asia kuin yksityinen. Palvelusten tuotantoa on katsottava koko yhteisön edun kannalta, palveluihin sijoitetun pääoman kierron lähtökohdista, henkilöstön  palvelusuhteen ehtojen ja toiminnan pitkäjänteisyyden näkökulmasta. Lyhytnäköinen ja kapea-alainen tarkastelutapa johtaa sekä kansalaisen että työntekijän kannalta arveluttaviin ratkaisuihin.

Tehoa ulkoistamalla? Ulkoistaminen ja kaupallistaminen taitaa olla kaikkein tehokkain tapa avata pääomavirtoja pois omalta hallintoalueelta kansainvälisten toimijoiden näkymättömille tileille.

Kun yritäjät vaativat mitoitusten höllentämistä ja toimintaa samoista lähtökohdista, he itse aliarvioivat omien toimijoidensa valintoja ja motiveja. Yrittäjillä ei ole keskenään tässä suhteessa yhteismitallisia toimintatapoja eikä todellista vastuuta kilpailijoidensa ja muiden yrittäjäperiaatteella toimivien strategiasta.

Demokraatin sinänsä arvokkaassa kirjoituksessa avoimuutta edustaa vaan yrittäjäjärjestön avoin haaste julkisyhteisöille. Haasten sisältö on seurava: onko yksityisen intressin ja voitontavoittelun ohella olemassa myös yhteisöllinen motiivi, jossa kanssaihminen otetaan huomioon, jossa hallinnon kansanvaltaisuudella ja sen varaan rakentuvalla arvokkaalla elämäntavalla on tulevaisuudessakin merkitystä?