Odottavalla kannalla (II)

Miten ja milloin luovuuden käsite alkoi kielenkäytössämme yleistyä? Minulla on sellainen mielikuva, että vielä 1950-luvulla tällaisesta ulottuvuudesta ei paljoakaan puhuttu, vaikka kyllä se kaiketi jonkinlaisena sisäänrakennettuna ominaisuutena lahjakkuudessa nähtiinkin.

Sanan ”Skapandet” (luovuuus) taisin ensimmäisen kerran kohdata kääntäessäni 1960-luvun alussa esteettiseen kasvatukseen tähtäävää Ruotsin kotkaliikkeen aineistoa. ”Skapande lek” sai suomenkieliseksi nimekseen ”Luova leikki”. Tuossa aineistossa kuvattiin mahdollisuuksia hahmottaa uudella tavalla värien, muotojen ja materiaalien maailmaa. Se oli askel uuteen suuntaan sodanjälkeisistä hierarkisista arvoasetelmista. Tuo monistamalla tehty kirjanen on edelleenkin kirjahyllyssäni.
Edelläkävijöinä Suomessakin oli Työväen Sivistysliitto, jonka pääsihteeri kouluneuvos Arvi Hautamäki luennoi väsymättä kasvatuksesta omaehtoisuuteen, omaehtoisesta sivistystyöstä. Nuorten Kotkain Keskusliiton puheenjohtajana ollessaan hän lanseerasi ajatuksen ”kasvamaan saattamisesta”.
Sitä seurasi sitten 1960-luvun arvokumous, jonka myötä maailmankuva alkoi saada uusia, myös luovuuteen viittaavia piirteitä. Autoritaariset asenteet joutuivat lähes naurunalaisiksi Arvo Salon ”Lapualaisoopperan” myötä. Järjestöpuserot vaihtuivat usein t-paitoihin, joihin painettiin uusia tunnuksia. Kotkaliikkeen kotkankuvan korvasi yhteispohjoismainen ”pienten piiri” joka pian otettiin myös kansainvälisen järjestön tunnusmerkiksi. Se olikin tarpeen, koska Euroopan ulkopuolisissa maissa kotka ja haukka miellettiin uhkaaviksi symboleiksi. Ne veivät kanat tarhasta ja karitsoita tai jopa  aikuisiakin elikkoja  lammastkatraasta.

Englannissa oli koko sodanjälkeisen ajan vaikuttanut, alunperin Saksan Dresdenistä 1921 liikkeelle lähtenyt vapaan kasvatuksen koulu nimeltään Summerhill. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle sen ja vapaan kasvatuksen ympärillä käytyyn keskusteluun totean vain, että tämän koulun piirissä erittäin pitkälle viety ajatus omaehtoisuudesta lisäsi omalta osaltaan keskustelua ihmisen uinuvista, käyttämättömistä mahdollisuuksista. Ne oli aktivoitavissa kun tehtiin tilaa  omaaehtoiselle kasvamiselle. Juuri lasten keskuudessa tämä luontainen, spontaani, uutta hakeva aktiivisuus näyttäytyy edelleenkin kaikkein puhtaimmillaan. Uuteen leikkiin riennetään juoksemalla, ei kävellen.
Vapaan kasvamisen ja vapaan elämisen mahdollisuus sai muitakin muotoja; Rock-maailmassa ”Woodstock” -tapahtuma nostettiin eräänlaiseksi ikoniksi. Myös amerikkalainen hippiliike, ”kukkaiskansa” toi uusia ajatuksia eurooppalaiseen kasvatus- ja elämänmuotoajatteluun. Sekin oli omiaan vahvistamaan visiota siitä, että ihmisen oli vapaassa ja kansanvaltaisessa yhteiskunnassa voitava kehittää itseään toteuttaakseen piilevät potentiaalinsa. Tämä ajatus taitaa edelleenkin olla humanistisen ajattelutavan peruspilareita. Se näkyi hyvin selvästi myös niissä pitkän tähtäimen ohjelmissa, joita minäkin olin varhaisnuorisojärjestön vastuuhenkilönä kirjallisestikin visioimassa.

Mikä oli sosialidemokratian suhde tähän muutokseen? Sitä voisi luonnehtia innostuneeksi, mikä näkyi 1960-luvun lopun suurenmoisena ohjelmatyönä enteillen hyvinvointivaltion keskeisten ajatusten läpimurtoa pohjoismaisten mallien mukaan Suomessakin. Liikkeelle omaehtoisuus muodosti luonnollisen arvolähtökohdan. Tuo henki oli näkynyt liikkeesä koko sen historian ajan alkaen yleisestä ja yhtäläisestä ääni- ja vaalioikeudesta, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaudesta, kansanvaltaisten periaatteiden tinkimättömästä noudattamisesta yhteisissä järjestöissä ja yhdenvertaisuuden, toveruuden ja tasa-arvon noudattamisena keskinäisessä kanssakäymisessä. Nuo periaatteet nostivat ihmisen arvokeskukseksi entisten, ihmisen ulkopuolella toimivien ja ihmistä kahlitsevien auktoriteettien sijaan. ”Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias”...Kysymys oli ajatusten ja asenteiden suuresta vallankumouksesta. Nuo arvot ovat siivittäneet liikettä, maan vanhinta samalla nimellä toiminutta puoluetta aina näihin päiviin saakka.

Todella merkittävä uusi, omaehtoisuutta tukeva sysäys  tuli aika yllättäenkin  1960-luvulla työväenliikkeen arvoperinnöstä ja siellä tehdyistä löydöistä. Karl Marxin taloudellisfilosofiset käsikirjoitukset oli löydetty uudestaan, eivätkä ne enää olleetkaan marxismi-leninismin tarkoitushakuisesti  neuvostojärjestelmää tukevaksi tarkoitettua omaisuutta, vaan päin vastoin   kyseenalaistivat autoritaarista, byrokraattista  ja väkivaltaiseksi osoittautunutta neuvostojärjestelmää. Käsikirjoitukset, erityisesti T.J. Bottomoren ja Erich Frommin englanniksi kääntämä ”Marx' Concept of Man” (Marxin käsitys ihmisestä) asettivat ns. sosialistiselle ajattelulle uusia haasteita. Olihan työväenliikkeessä aina asetuttu työn ja pääoman välisessä ristiriidassa selkeäsanaisesti työn puolelle. Se tarkoitti taistelua palkkatyön parempien ehtojen ja sopimuspolitiikan voimaansaattamisen puolesta poliittisen ja ammatillisen liikkeen yhteisvoimin.

Mutta mikä oli Marxin mukaan työväenliikkeen suhde itse työhön? Käsikirjoitukset nostivat esiin työväenliikkeen arvoperinnön ihmiskeskeisen, ihmisen omaehtoisuutta ja luovuutta korostavan periaatteen poikkeuksellisen perinpohjaisella ja vastaansanomattomalla tavalla. Tavoitteena oli ihmisen vapauttaminen palkkaorjuudesta ja maailman muuttamisesta omaehtoisuuden pohjalta jäsentyväksi. Taustalla on koko ajan mitä vankin usko ihmisen työn vapauttamisen kautta nousevaan  luontaiseen aktiivisuuteen, produktiivisuuteen, omaehtoisuuteen ja veljeyteen, sisaruuteen. Työväenliikkeen kaikki toimet voitiin nähdä tähän kokonaistavoitteeseen tähtäävinä osaratkaisuina. Tavoitteelle ei Marx asettanut aikataulua vaikka ennakoikin kapitalistisen maailmanjärjestelmänm ajautuvan murrokseen jonka pohjalta uusi yhteiskunta syntyy. Tämä pätee myös tämän päivän sosialidemokratiaan. Kilpailun ja palkkaorjuuden - tätä nimitystä jokaiseen ulotetusta palkkatyöstä käytettiin - hintana oli vieraantuminen joka saa mitä moininaisimpia henkisiä ja fyysisiä - myös sosiaalisia  - muotoja. Tervehtyminen ja kuntoutuminen oli mahdollista ainoastaan vapaan, omaehtoisen työn toteutumisen kautta. Ihmisen mielikuvituksen ja toivon sitkeyttä osoittaa se että toimeentulon hankkiminen satunnaisesti saadusta palkkatyöstä tuottaa sekin ainakin jossakin määrin tyydytystä.

Tässä on korostettava että ei tämä periaatepohja ollut yksin Karl Marxin aikaansaannosta,. Vaikka hän sitä nuoren miehen vauhdikkuudella  suvereenisti  hahmottikin. Sveitsiläisen J.J. Bachofenin havainnot matriarkaalisen ja patriarkaalisen ajattelutavan eroista vahvistivat suuresti uskoa siihen että demokraattisesti, omaehtoisesti toimiva sosialismi oli luotavissa.

Minun ajattelutapaani tämä lähtökohta on vaikuttanut voimakkaasti vielä nuoruusaikojen jälkeenkin. Kun ammattiyhdistysliikkeessä luennoin sen suhteesta työväenliikkeen arvoperintöön, nousivat ihmisen oikeudet, kansanvalta ja omaehtoisuus väistämättä olennaisiksi ja keskeisiksi teemoiksi. Täytyy myöntää että työkaverit hiljaa ihmettelivät tätä aatteen paloa ja pitivät sitä liian poliittisena. Ammattiosastojen luottamusmiehet useimmiten välittömästi aistivat sanoman autenttisuuden ja vastaanotto oli sen mukaista. Tässä luotiin pohjaa sille, minkälaisille uudistuksille työelämässä pääpaino olisi asetettava.

Olivatko ammattiyhdistysliikkeen suuret saavutukset suhteessa työaikaan, työturvallisuuteen tai sopimusjärjestelmiin nähtävissä osatavoitteina myös omaehtoisuuden, ihmisen vapauttamisen, kuntouttamisen ja uuteen tietoisuuteen nostamisen näkökulmasta? Ilman muuta, työväenliikkeen  vuosisatainen ponnistelu oli taistelua omaehtoisuuden ja ihmisen tärkeimmän ominaisuuden, työn ja toiminnan vapauttamisen puolesta: rakkautta ja veljeyttä suhteessa kanssaihmiseen, työtä ja toimintaa itsensä ja yhteisönsä hyväksi. Taustalla on vahva usko siihen, että ihminen on pohjimmiltaan tietoinen, rakastava ja yhteiseksi hyväksi toimiva olento. Jos näin ei olisi, ihmisestä ei olisi koskaan tullut sitä koko maapalloa hallitsevaa lajiolentoa, mitä se tänä päivänä on.

1970-luvun lopulla alkoi työttömyys taas kerran vaivata yhä pahemmin palkkatyöhön ja sen varaan viritettyä yhteiskuntaa. Tehtiin hätätilahallituksia, laskettiin jopa palkkoja, mutta työttömyys ei ottanut hellittääkseen. Milton Friedmannin monetaristiset opit alkoivat kantaa ensimmäisiä hedelmiään eri puolilla maailmaa. Jo senaikainen Euroopan yhteisö oli viritetty aika selkeästi konservatiivisten, monetarististen ja kilpailuun perustuvien arvojen ajajaksi tunnettujen neljän suureksi luonnehditun vapauden pohjalta. Sosialidemokratia oli tässä eräänlaisessa tienhaarassa: lähteäkö mukaan kilpailuun talouskasvusta ja sen kautta oletusarvoisesti saavutettavasta hyvinvoinnista, vaan yrittääkö löytää ratkaisumallia  oman arvoperinteen pohjalta?

Kun kysymys oli toimeentulosta yhtenä inhimillisen itsenäisyyden ja edes jonkinasteisen vapauden kulmakivenä, nousi tuolloin keskusteluun ajatuksia kansalaispalkasta, palkkarahastoista ja myös nuorten kohdalla ns. nuorten yhteiskuntatakuusta. Kun oli selvästi nähtävissä itsekkäiden arvojen voimistumista keskellä työttömyyden aiheuttamaa onnettomuutta, näytti minusta siltä että olisi luotava vahvoja yhteiskunnallsia ratkaisuja työeläkerahastojen malliin sosialidemokratian edellyttämän täystyöllisyyden tueksi. Jo silloin puhuttiin palkkarahastoista ja palkansaajarahastoista kokonaisvaltaisena työllistämisen mahdollistajana. Rahastoista ja uusista rahoitusinstrumenteista puhutaan nytkin, tosin niiden sisällön määräävät näinä aikoina konservatiiviset taustavoimat.

Sosialidemokratia ei lähtenyt luomaan uusia, täystyöllisyyden takaavia rahoitusmuotoja eikä täystyöllisyyteen tähtäävää yhteiskunnalista ohjelmaa tätä kautta, vaan 1980-luvun saatossa ryhtyi sitä aktiivisesti vastustamaan. Munat laitettiin kasvupolitiikan koriin, kasvupolitiikan jonka ytimen muodosti yritystoiminnan edellytysten parantaminen ja uusien työpaikkojen luominen yksityiselle sektorille. Suuntana ei siis ollut työn vapauttaminen, vaan työläisen roolin ulottaminen jokaiseen työikäiseen ja työkuntoiseen. Työ on se, joka tekee vapaaksi.
Neuvostoliiton romahtamisesta  – ja sen kanssa samaan aikaan sattuneesta pääomien vapauttamisesta aiheutuneesta euforiasta – seurasi 1990-luvun puolivälin lama. Johtuiko sitten valitusta kasvupolitiikasta vaiko yhtäkkisestä Nokian noususta it-alan jättiläiseksi, että seurasi kuitenkin vaikeiden vaiheiden jälkeen hieman seesteisempi aika. Työttömyys ei tosinkovista ja johdonmukaisista ponnisteluista huolimatta silloinkaan hellittänyt. Sen sijaan tuloerot alkoivat kasvaa huimasti. Syntyi kasvava eliitti jonka tulot eivät olleet missään suhteessa tarpeelliseen eikä edes taitoihin. Ehdittiin menettää kokonaisia sukupolvia työttömyyden ankaralle alttarille. Yhdellä jos toisella on on omakohtaisia ja lähipiiriin sijoituneita kokemuksia näistä elämänkohtaloista.

Elämme tänään keskellä konservatiivisen arvomaailman pohjalta rakennettua globaalia kilpailutaloutta, jossa yhteisiä rakenteita ajetaan alas. Syntynyttä sairautta yritetään ajaa alas keinoilla jotka sen ovat aiheuttaneetkin. Homeopatian periaatteita talouteen soveltaen voisi sanoa että pienempikin annos pakkosäästämistä ja kurjuuden lisäämistä riittäisi.

Suhteessa työhön ja toimeentulon sosialidemokratian aatteellinen arvopohja ja käytännössä otettu jalkoterien asento eivät oikein tunnu sopivan yhteen. Kasvupolitiikkaan taivuttaessa on lyöty luukkuja kiinni suhteessa omaehtoisuuteen ja inhimillisen toiminnan vapauttamiseen. Minä toivon tässä suhteessa sosialidemokraattisen politiikan uudelleenarviointia.

Saattaa olla että muutostä tässä suhteessa ei minun elinaikanani tapahdu. Mutta odotan sitä siitä huolimatta.

Odottavalla kannalla (I)

Minua pidetään luunkovana sosialidemokraattina, järkähtämättömänä liikkeen kannattajana joka on vuosien varrella nähnyt ja kokenut tuulet ja tuiskut. Ei taival sosialidemokraattisen puolueen jäsenenä ja järjestötoimitsijana aina ole ihan niin auvoista ollut kuin miltä ulospäin ehkä näyttää. Kriisejä on ollut monenlaisia, osa ohimeneviä, mutta joukossa on pysyvämpiäkin. Kaikki asiat eivät näytä ottavan ratketakseen edes pidemmällä aikavälillä. On aihetta huoleen ja siksi kirjoitan tästäkin aihepiiristä.

Kuulun niihin kansanvaltaisen työväenliikkeen kannattajiin, jotka imivät aatteen kehykset jo kodin ilmapiiristä. Se ei tarkoita sitä että politiikkaa olisi jauhettu ja päntätty päähän jo lapsesta pitäen. Kyllä kotona yhteiskunnallisista asioista keskusteltiin mutta ei niitä tieten tahtoen lapsiin istutettu. Arvot tulivat elämän kehyksistä, huolenpidosta, rakkaudesta, ristiriitojen ratkomisesta ja jokapäiväisen elämän huolista.

Järjestötoimintaa lasten ja nuorten parissa oli jo lapsuudesta saakka tarjolla, asuttiinhan aivan työväentalon naapurissa. Siellä tapahtui paljon, oltiin urheiluseurassa, Päivän Nuorissa, Nuorissa Kotkissa. Käytiin joskus pyhäkoulussakin ja osallistuttiin koulun raittiustyöhön, pääasiassa kilpakirjoituksiin. Uskonto ja viina olivat kotipiirissä jokseenkin käsittelemättömiä aiheita. Tapakristillisyys ja vähävaraisuuteen liittynyt yksinkertainen elämäntapa pitivät fyysiset ja henkiset huumeet loitolla.

Valmistauduttiin TUL:n liittojuhliin. Joukkoesityksiä harjoiteltiin ja puhuttiin liittojuhlille lähdöstä. Kevään kuluessa kävi selville että kaikkien matkoja ei voida tukea eikä kotonakaan ollut varaa kuin yhden päästämiseen mukaan. Siskoni oli loistava esiintyjä ja hän oli senkin vuoksi etuoikeutettu lähtemään sekä liittojuhlille että urheiluseuran kiertueille laajan pitäjän työväentaloille. Se että en päässyt mukaan kun muut lähtivät, oli yksi niistä nuoren pojan suurista pettymyksistä.

Osallistuttiin lasten toimintaan ja kesällä oli tulossa kotkapiirin leiri Huopanan Vuosjärvelle. Sinne päästiin jo vähän suuremmalla porukalla ja minäkin olin mukana. Kuorma-auton lavalla mentiin ja leiri rakennettiin metsäaukealle vai olisiko ollut pieni rantaniitty tai laitumena oleva aho. Komento oli kovaa, kuri ja järjestys sotilaallista. Leirin johtajalle piti leiriläisten rakentaa kenttävuode ja leirirakenteita vähän samaan malliin kuin muutama vuosi aikaisemmin oliu ollut tapana rintamaolosuhteissa. Yritin välttää huomion kohteeksi joutumista, koska pelkäsin rangaistuksi tulemista joko osaamattomuuteni tai mahdollisten rikkeiden vuoksi. Uusimaahin Kalevi, sittemmin kunnan palopäälikkönäkin toiminut, karkasi leiriltä ja hänen löytämisekseen järjestettiin monta tuntia kestänyt pojan haeskelu. Hän löytyi. Eihän hän olisi osannut sieltä metsien kautta kotiin kirkonkylään kulkeakaan. Muistan että leirin päätyttyä äidiltä pääsi itku, kun hän löysi reppuun pakatut vaihtovaatteet käyttämättöminä, kosteina ja ilmeisesti jo vähän homeisinakin mukaan pakkaamastaan repustani. Nämäkin kokemukset vaikutivat aika paljon siihen, kun myöhemmin olin järjestelemässä lastenleirejä kotkaliikkeessa. Olin saanut aikamoisen rokotuksen sekä kilpailuhenkistä toimintaa että autoritaarisia asenteita vastaan käytännön kokemuksen kautta.

Isääni kohdistunut uhkailu muodostui myös omalla tavallaan kasvattavaksi kokemukseksi.

Työväenyhdistyksen aatteellinen yhtenäisyys oli heti sodan jälkeen joutunut koetukselle, kun kommunistisesta liikkeestä tuli hävityn sodan jälkeen sallittu ja liike alkoi koota voimiaan näkyvään toimintaan. Isäni ei lakannut ihmettelemästi sitä miten parhaat kaverit olivat yhtäkkiä aatteellisesti rintamalinjan eri puolilla. Työväentalon luotettu vahtimestari osoittautui Moskovan kaaderikoulun käyneeksi kommunistiksi, tosin hiljaiseksi mutta hyviä julisteita maaalaavaksi vaikuttajaksi. Hänen tyttärensä toimi meidän ohjaajanamme talon lapsitoiminnassa.

Sodan jälkeen isäni joutui aktiivina työväenyhdistyksen jäsenenä ja sosialidemokraattina kommunistien vihanpidon ja vainoamisen kohteeksi. Tämä tapahtui osin senkin vuoksi että hänellä oli hyvät keskusteluyhteydet sahanomistajaan, työnantajaan, joka piti isääni mielenkiintoisena keskustelukumppanina sahan työntekijöiden ja työväenliikkeen puolelta. Taitavana keskustelijana ja sosiaalisena demokraatina isäni eli siinä uskossa että asioista voitiin olla eri mieltä mutta henkilökohtaisiin suhteisiin se ei saanut vaikuttaa.

Sahanomistaja sotkeutui sitten pitäjän porvarillisen kerman kanssa asekätkentäjuttuun. Erinäisten sattumusten vuoksi – olen kirjoittanut niistä tarkemmin muistelmissani – kommunistit alkoivat syyttää isääni osallisuudesta luvattomien aseiden piilottamiseen. Rauhan miehenä isäni oli jo sodassa lääkintämiehenä eikä meille kotiin koskaan tuotu minkäänlaisia aseita. Tarpeelliset tainnutukset teurastettaessakin tehtiin yksinkertaisesti kirveen nakalla, se oli tapana siihen aikaan. Isääni kohdistuneet syytökset ja leimaaminen osoittautuivat ennen pitkää aiheettomiksi, mutta tämä koko sosialidemokraatien johtamaa työväenyhdistystä uhannut vastakkainasettelu puhalsi puhdin pois isäni aatteellisesta toiminnasta. Hyvää toveruutta ja solidaarisuutta ei tiukan paikan tullen löytynyt mistään. Tämäkin muistikuva on tärkeää kirjata talteen, koska vastaavanlaisia sattumuksia ovat varmasti muutkin joutuneet kokemaan.

Kaikesta huolimatta toiminta työväentalon ympärillä jätti nuoren pojan ja nuorukaisen mieleen ajatuksen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden oleellisesta merkityksestä olojen parantamiseen. Olin kahdeksanlapsisen katraan vanhin ja kun isäni sairastui sepelvaltimotukkeumaan 1950-luvun puolivälissä, jouduin mitä ottamaan vastuuta muutama vuosi aikaisemmin rintamamiestilalle siirtyneen perheen toimeentulosta. Alkoi rankka nuoruuden taistelu hengissäpysymisestä ja edes joinkinlaisen turvan tuomisesta perheeseen. Sen hajottamisestakin oli jo kunnassa ehditty puhua, mutta me päätimme pysyä yhdessä – ja kumma kyllä selvisimme. Raivasimme peltoa, rakensimme rakennuksia, kävimme metsätöissä, tienasimme hankintakaupoilla ja metsäajossa sen verran toimeentuloa että puheet perheen hajottamisesta jäivät sikseen.

Jo 18-vuotiaana liityin Ilmolahden Sos.-dem. Työväenyhdistykseen vakuuttunena siitä että asutus- ja rintamamiestiloilla elävän uuden köyhälistön asemaan oli saatava parannuksia. Maaltapako oli alkamassa, lautoja lyötiin aika uusienkin rakennusten ikkunoihin. Väkeä – nuoria enimmäkseen – muutti Ruotsiin leveämmän leivän perässä. Meidänkin perhe kasvoi kohden nuoruutta ja aikuisuutta. Minä olin saanut ainoana käydä keskikoulun ja katsottiin että minulla olisi mahdollisuuksia hankkia elantoni muuallakin. Armeijan jälkeen ja isäni kehotuksesta hakeuduin Työväen Akatemiaan ja sieltä edelleen järjestöelämään.

Hyppäsin syrjäkylän rintamamiestilalta nopeaa vauhtia valtakunnalliseen toimintaan. Sosialidemokraattinen liike vetäisi minut mukaansa ja sai minusta aktiivisen ja jatkuvasti uutta opiskelevan toimijan. Tehtävät olivat mielenkiintoisia ja jo 1960-luvun alkupuolella toimin järjestöohjaajana Nuorten Kotkain Keskusliitossa ja sittemmin muissakin ”sosialistisen kasvatuksen” tehtävissä aina kansainvälisen keskusjärjestön pääsihteerin tehtäviä myöten. Olin ensimmäinen päätoiminen kansainvälisen sosialidemokraattisen järjestön pääsihteeri, kun minut valittiin 1970-luvun alkupuolella IFM-SEI:n, Sosialistisen Kasvatuksen Internationaalin pääsihteeriksi.

Sitä ennenkin oli tapahtunut jo paljon, ensimmäinen suuri poliittinen ristiriitakin oli tullut koettua. Se koski nuorisojärjestöjen valtionapua 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Uutta nuorisotyölakia valmisteltiin ja opetusministeriö ehdotti järjestön muuhun talouteen suhteutettua prosenttiperiaatetta valtakunnallisten nuorisojärjestöjen valtionavun pohjaksi. Asia kannattaa kuva siksikin, koska sen heijastukset näkyvät niin vahvasti tämän päivän Suomessa.

Yhteiskunnallinen tilanne oli tuohon aikaan vähän toisenlainen kuin nykyään. Kommunistiset järjestöt toimivat vilkkaasti yli maan rajojen ja saivat tukea ainakin kansainväliseen toimintaansa sosialistiselta blokilta. Partiolaiset olivat hakeutuneet kirkon suojelukseen – Kirkon Nuorisotyön Keskus otti tuohon aikaan partiotoiminnan virallisesti ainoaksi hyväksytyksi toimintamuodokseen. Sosialidemokraatit kelpasivat kirkkovaltuustoon mutta sosialidemokratian arvot ja ajatukset eivät saaneet tulla näkyviin kirkon kasvatustyössä. Partioliike oli tuohon aikaan paitsi tietynlainen varhaisnuorisotoiminnan esikuva myös johdonmukainen malli hierarkisesta, muodollisten tasojen (merkkisuoritusten) kautta tapahtuvasta, valtionkirkon tukemasta kasvamisesta  kohden järjestön arvojen mukaista valmiutta yhteiskunnalliseen vastuunottoon.

Johdin tuolloin pääsihteerinä kotkaliikettä, joka oli siihen saakka aika pitkälle rakentunut samansuuntaisten periaatteiden pohjalle. Siniset järjestöpuserot, merkkisuoritukset ja kilpailut kuuluivat kotkaliikkeenkin toimintaperiaatteisiin. Partion sijasta käyttiin nimitystä vartio ja tutkimuksen perustuvana esikuvana olivat Helangon poikasakit. Voitaisiin sanoa että kotkaliikkeen kovimmat kilpailijat, pioneerit ja partio olivat taloudellisesti vahvemman suojeluksessa. Niiden taustalla oli resursseja joilla omien voimavarojen suuri osuus voitiin helposti osoittaa. Kotkaliike eli sen sijaan heiveröisten jäsenmaksujen ja paikallisesti kuntien nuorisotyön vähäisten tukien varassa. Oli olemassa vaara että kotkaliikkeen avustusosuudet jäisivät huomattavasti jälkeen siitä mitä samanikäisten parissa tekevät toiset järjestöt saisivat. Oli löydettävä muitakin perusteita kuin vain taloudellisia moniarvoisen nuorisokasvatustyön pohjaksi. Samaan aikaan oli tiukasti torjuttava erilainen kuittitehtailu – sehän nousi tietenkin yhtenä vaihtoehtona keskusteluissa esille.

Samantyyppinen kasvatuskäytäntö sävytti kotkaliikettä kautta Euroopan – oltiin vielä vahvasti sidoksissa militaristisiin kasvatusihanteisiin. Poikkeuksen tässä suhteessa teki Ruotsi, jossa Unga Örnar järjestö oli syntynyt työväen sivistysliikkeen yhteyteen ja jossa kasvatustyön pohjana oli Torsten Husénin aikuiskasvatustyöhön pohjautuva ryhmädynamiikka ja osanottajien yhdenvertaisuus. Ruotsalainen sosialidemokratia oli jo 1930-luvulta lähtien ollut hyvin omaleimaista kansankoti-ihanteineen. Sille oli tyypillistä myös aatteellinen omavaraisuus, mikä leimaa ruotsalaista sosialidemokratiaa tänäkin päivänä. ”Ökad jämlikhet” (lisääntyvä tasa-arvo) ja ”skapande fostran” (luova kasvatus) olivat niitä ihanteita jotka kasvoivat tuosta maaperästä ja tuottivat käytännön kasvatusmallin, joka perustui sisäistetylle kasvulle yhteisöön, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon. Muotojen suhteen ei siellä oltu sitoutuneita kognitiiviseen tasolta toiselle nousemiseen eikä semimilitaristisiin maneereihin, oltiinpahan vain yhdessä, opittiin järjestötoiminnan, yhteiskunnan ja demokratian alkeita tätä varten koottujen opintoaineistojen ja kiinnostavan toiminnan avulla. Tuo malli omaksuttiin nopeaa vauhtia myös 1960-luvun kotkaliikkeessä.

Ruotsalainen sosialidemokratia näki järjestöpohjaisen toiminnan suuren merkityksen demokratiaan kasvattajana. Sitä pidettiin vähintään yhtä tärkeänä asiana kuin äänestystä ja vaaleihin osallistumista – kysymyksessä oli tulevaisuuden vastuunkantajien kasvattaminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Tästä syystä kansalaisjärjestöjen katsottiin muodostavan elintärkeän väylän kasvamiselle vastuunottoon. Aatteellisen kasvatustyön tuli tuottaa kokeneita, toiminnassa karaistuneita, kansalaiskuntoa omaavia uusia, tietoisia toimijoita. Kansalaisjärjestöjen toiminnan tukeminen tulisi olla yhteiskunnan itsestäänselvä velvollisuus. Niillä oli selkeä yhteiskunnallinen, demokratiaa vahvistava tehtävä.

Kun Nuorten Kotkain Keskusliiton pääsihteerinä ja aktiivisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön osallistuvana opin ruotsin sosialidemokraattisen työväenliikkeen kasvatustyöhön liittyvän dynamiikan, en voinut ymmärtää sitä että jo olemassaoleville taloudellisille resursseille kasvatusarvoista piittaamatta – ellei sellaisena pidetä taloudellisten voimavarojen omistamista itseään – annettaisiin nuoriso- ja lapsitoiminnan tukemisessa aivan keskeinen painoarvo. Avasimme kotkaliikkeessä keskustelua tästä asiasta ja aika monet ymmärsivätkin että nyt ollaan nuorisotyötä koskevan lainsäädännön kehittämisessä lähtemässä hakoteille.

Monet keskeisessä asemassa olevat sosialidemokraatit luottivat kuitenkin jostakin syystä siihen että myös sosialidemokraatit pärjäisivät tässä talouden kilpalaulannassa ainakin kohtuullisesti. Työväen Sivistysliitto joutui osin vastaanpanematta vastaavanhenkisen aikuiskasvatuslainsäädännön alaisuuteen ja sitä seurasivat kasvatus- ja nuorisotyötä tekevät järjestöt. Kotkaliikkeen vastaanhangoittelu ei herättänyt sosialidemokraattisen johdon piirissä myötätuntoa. Tosin SDP:n järjestöpäällikkö Valde Nevalainen ainoana ymmärsi syntyvän tilanteen täysin, mutta eivät hänenkään resurssinsa riittäneet kääntämään louhikkoon laskevaa yhteiskunnallista kelkkaa. Nuorijärjestöja alkoi kaatua: ensin meni Ammattikoululaisten liitto, sitten radikaaleja otteita esittänyt Teiniliitto.

Järjestöpohjainen kansalaiskasvatus on ajautunut vähitellen osallistamisen kannalta siihen heikkouden tilaan jossa me sen tänä päivänä näämme. Jäljelle on jäänyt kirkon verovaroilla tukema partiotyö ja tietenkin kovaan kilpailuun suuntautunut urheiluseurojen toiminta. Tästä suomalaisessa mallista ei sosialidemokraattisen arvokehityksen kannalta voi mairittelevaa arvosanaa antaa. Näköpiirissä ei ole sellaista yhteiskunnallista muutostilannetta, jossa osallistava ja vastuunkantoon ohjaaja kansalaistoiminta saisi sille kuuluvaa arvostusta. Vähän huvittavanakin yksityiskohtana mainitsen, että vietämme Pertti Paasion kanssa – hän näki vinoutuvan asioiden kulun alusta saakka – 1960-luvun nuorisityölainsäädännön epäonnistumisen muistotapaamisia.

Olen tässä näinkin pitkään yrittänyt kuvata niitä tekijöitä, jotka ovat omalta osaltaan olleet viemässä pohjaa pois osallistavalta kansalaistoiminnalta. Parempaan analyysiin olisi ollut aineksia juuri pohjoismaisen yhteistoiminnan kannalta jo 1960-luvulla, mutta ei tällä puolen Pohjanlahtea riittänyt henkisiä resursseja, yhteiskunnallista tietoisuutta eikä poliittista voimaakaan mielestäni edistyksellisempien vaihtoehtojen eteenpäinviemiseen.

Kun olin oikeastaan koko työurani tekemisissä järjestöpohjaisen toiminnan kanssa, on minusta tietenkin surullista ja turhauttavaa se että rakastamani liike ei osallistamisen kehittämisessä yltänyt sille tasolle, jonka liikkeen arvoperintö dynaamiseti ymmärrettynä tarjoaa. Tämän päivän sosialidemokratia on eilisen lapsi ja tietoisuus päättävästä osallistavan rakenteen tuottamisesta puuttuu. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin 1970-luvulta lähtien jolloin päästiin luomaan hyvinvointivaltion kansanvaltaisia rakenteita. Surullisena todisteena tietoisuutemme vajavaisuudesta on huoleton välinpitämättömyys kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta, mikä näkyy äänestysprosenttien alhaisuutena, populististen liikkeiden hyppäyksenomaisina nousina ja laskuina sekä tietenkin konservatiivisen, puritaanisuutta – siis säästämistä ja toimentulosta tinkimistä suosittavan - kilpailuyhteiskunnan hegemoniana.

Saattaa olla että muutostä tässä suhteessa ei minun elinaikanani tapahdu. Mutta odotan sitä siitä huolimatta.

Työn orjat...

Meitä haastetaan arvokeskusteluun politiikan suunnasta. Sosialidemokratian arvopohjassa työllä ja työväenliikkeellä on aivan erityinen merkitys. Nyt kuitenkin näyttää vetävän kaikista ovista. Työttömyys on vanhalla mantereella korkeissa lukemissa, kasvun moottorit ovat hakusessa. Työtä tarvittaisiin – vaikka kerrostaloasunnon kaikki kaapit ja seinänvieret on jo pakattu tavaraa täyteen.

Jussi Pikkusaari, Työväen Sivistysliiton pääsihteeri takavuosilta kirjoitti 7.2. 2013 Demokraatin ”Lukijan ääni” palstalla perustulosta, tuosta ”älyllisesti vähintäänkin mielenkiintoisesta” työhön ja toimeentuloon liittyvästä ajatuksesta. Sosialidemokratia ja  ammattiyhdistysliike on sitä vastustanut käytännöllisesti katsoen koko ajan kun asiasta on puhuttu. Myös Kokoomus on ollut ajatusta vastaan, näin olen ymmärtänyt.

Samaan aikaan kaikki poliittiset puolueet haastavat sosialidemokratiaa työväenpuolueena. Se kokee kantavansa työväenliikkeen parasta arvoperintöä juuri työn puolueena, kuten näinä päivinä tavataan sanoa. Onko niin että liikkeen paras arvoperintö on menettänyt tehonsa ja hohtonsa? Onko kaikki olennainen jo saavutettu ja aloite on siirtymässä muille voimille?

Ihannetavoitteena on täystyöllisyys ja ehyt, koko aktiivi-iän jatkuva työura. Siihen perustuu myös vanhuuden toimeentulo työelämän jälkeen. Aika harva nuori tajuaa että niukalla toimeentulolla – joko omasta halusta tai vakavan nuorisotyöttömyyden seurauksena - eletyt työuravuodet nuoruuden ajalta heijastuvat myös  viimeisten rakennemuutosten myötä eläketuloa alentavasti. Jokainen päivä, jokainen kuukausi ja jokainen vuosi lasketaan.

Työväenliikkeen huomion kohteena oli proletariaatti, joka muinaisessa Roomassa tarkoitti kaikkein halveksituinta, kaikkein alistetuinta ja nöyryytetyintä kansanosaa, jonka ainoa hyväksytty tehtävä oli orjatyön tekeminen ja orjatyövoiman uusintaminen. Henri de Saint-Simon otti Ranskassa tämän termin käyttöön kuvaamaan kaikkein nöyryytetyimmässä asemasssa olevaa kurjalistoa, jonka vapauttamisesta Marxin filosofiassa oli kysymys. Kysymys ei ollut työläisen roolin ulottamisesta jokaiseen, vaan sen poistamisesta ja jokaisen orjan työvoiman vapauttamisesta. Tämä oli uuden kommunistisen yhteiskunnan otettava lähtökohdaksi. Aikataulusta ei tässä yhteydessä puhuttu mitään, ei myöskään sen väkivaltaisesta toteuttamisesta. Ihmisen ikuinen tarve toteuttaa itseään ja elää omaehtoisesti oli se pysyvä käyttövoima joka johti uuden yhteiskunnan kypsymiseen ja syntymiseen vanhan kapitalistisen, työn pakkoon perustuvan yhteiskunnan "kohdusta".

Voi olla etä tämä työväenliikkeen arvoperinnön keskeinen ajatus on niin radikaali että sen toteuttamiseen lähteminen aiheuttaa paniikkireaktion kaltaisia tunteita. Tämän arvoperinnön initioija kuvasi aika tarkkaan miltä tuo omaehtoinen työ olisi ja miltä sen pohjalle järjestetty yhteiskunta näyttäisi: tuossa yhteiskunnassa

”kenelläkään ei ole muut alueet poissulkevaa tehtävää, vaan jossa jokainen voi kouluttautua haluamaansa suuntaan, jossa yhteiskunta säätelee yleistä tuotantoa ja juuri tätä kautta mahdollistaa minulle tehdä yhtä tänään, huomenna toista, metsästää aamuisin, kalastaa iltapäivisin, ajaa illalla karjaa laitumelta, kritisoida illallisen jälkeen, juuri sen mukaan kuin mikä minua haluttaa, ilman että ryhtyisin metsästäjäksi, kalastajaksi, paimeneksi tai kriittiseksi kriitikoksi. Tämä tiukka istuttaminen johonkin tehtäväään, tämä itse asiassa väkivaltainen tuottamisen lujittaminen osaksi itseämme, joka pyyhkii pois oman kontrollimme, joka on ristiriidassa omien odotustemme kanssa ja joka murskaa omat toiveemme, tämä on tähänastisen historiallisen kehityksen tärkeimpiä kysymyksiä.”

(Marxin taloudellisista ja filosofisista käsikirjoituksista)

Kysymys työväenliikkeen arvoperinnössä on kaikkein kärsivimmän kansanosan avulla tapahtuvasta omaehtoisen työn, vapautetun työn alueen toteuttamisesta. Minun mielestäni tämä visio ei sulje pois perustuloon pohjautuvaa vapautusliikettä. Itse asiassa tämä periaate on jo toteutettu monilta osin: lasten, sairaiden, lomalla olevien, vanhusten tai vammaisten ei tarvitse elättää itseään ainakaan kokoaikaisesti palkatyöllä.

Kun seuraa työmarkkinoilla olevaa vastakkainasetteulua ja yhä selvemmäksi käyvää työn muuttumista palkkaorjuudeksi, olemme henkisesti palaamassa takaisin siihen lähtötilanteeseen joka Euroopassa vallitsi 1800-luvun puolivälissä. Saavutettuja rakenteita voidaan jonkin aikaa pommittaa ja heikentää. Jossakin vaiheessa tapahtuu murtuminen, josta eräät Europan Union valtiot ovat jo pahanenteisinä esimerkkeinä.

Mitä seuraa, jos tätä omaehtoisuuden periaatetta, inhimillisen yhteiskunnan liikkeellelähdön perustekijää ei toteuteta? Seuraa vieraantumista, etääntyminen itsestä ja omista todellisista tarpeista, ihminen kokee toimintansa itselleen vieraaksi, ikävystyttäväksi, voimaksi jossa hänen oma työpanoksensa toimii häntä itseään vastaan. Seurauksena on sairas, rampautunut ihminen joka kokee menettäneensä elämäänsä liittyvät todelliset mahdollisuudet.. Siksi juuri olisi nämä rampauttavat kahleet katkaistava ja suuntauduttava omaehtoisen työn ja sen yhteiskunnan tasolla tapahtuvan koordinoinnin suuntaan.

Nyt on kuitenkin kasvun odottaminen ja sen mukana tulevaksi oletetun täystyöllisyyden toteutuminen noussut keskeiseksi yhteiskunnalliseksi teemaksi. Sitä se on ollut jo ainakin 1980-luvun alusta saakka ja pidempäänkin; useita sukupolvia on ehtinyt menettää mahdollisuutensa. Yhden jois toisenkin lähipiiristä löytyy näitä sosiaalisia, normaaliina pitämäämme elämään kuuluvia sairaskertomuksia.

Huoltosuhde? Teknistynyt ja automatisoituva tuotanto sanan laajassa merkityksessä tuottaa tarvitsemaamme jo selkeästi yli tarpeemme. Huoltosuhteen heikkeneminen ei muodosta ongelmaa, työn tuloksen, arvojen väärä jakautuminen kylläkin. Tarpeetonta ja tulevaisuuden kannalta vahingollista työtä tehdään jo nyt aivan liikaa. Pikkusaari viittaa tältä osin professori Reima Suomen Talouselämä lehdessä 7.1. 2013 julkaistuu kirjoitukseen.

Työväenliikkeen arvoperustasta lähtien ei voi muuta kuin yhtyä Jussi Pikkusaaren näkökantaan, jonka mukaan sosialidemokratian olisi aktiivisesti ryhdyttävä tukemaan tätä kansalaisaloitetta.

Minne kaikki kadonneet?

”Mitä tulee vallankumouksellisesta vallankumousta seuraavana päivänä?” Tämän retoorisen kysymyksen heitti Olof Palme aikanaan ja vastasi samantien: ”Varovainen uudistaja”. Tämä palmemainen, ironinen kommentti ei ole vailla merkitystä tänäkään päivänä. Kysymys koskee sitä motivaatiota, jolla uudistuksia ja myös valtaa ja asemaa vaaditaan. Tähän päivään tämä liittyy monella tavalla: vaaditaan uusia eduskuntavaaleja tai kansanäänestystä Euroopan Unionin jäsenyydestä. Vastustetaan visiota muutoksesta ja vaaditaan tiukasti paluuta kotiin, useimmiten vanhoihin ja ilmeisesti aikansa eläneisiin rakenteisiin. Tai vaaditaan muutosta tavalla joka edelleen pönkittäisi omaa valtaa ja poliittisia asemia. Saattaa tämä liittyä sosialidemokratiaankin tänä keväänä, kun ministerikierrätys kuulemma käynnistyy.

Omistushaluiselle, hamuavalle ihmiselle saattaa olla hyvinkin tyypillistä kiihkeä ja tiukka ilmaisutapa, muutoksen vaatiminen. Hän on valmis nyrkinpuinnin lisäksi aika veristenkin vaatimusten esittämiseen. Mutta kun valta on saatu ja pahin nälkä tyydytetty, tällainen vallankumouksellinen asettuu paikoilleen ja useimmiten vähät välittää muiden tarpeista tai hädästä. Tähti sammuu, muutostarve on yhtäkkiä hävinnyt jonnekin.

”Noiden hullujen metodi on halu tuhota kirveellä koko yhteiskuntarakenne - se on heidän metodinsa, Polonius sanoisi. Englantilaiset chartistit ovat nälän eivätkä näkemyksen esiinpakottamia. Niinpian kun he ovat tyydyttäneet nälkänsä paahtopaistilla sekä luumuvanukkaalla ja janonsa hyvällä oluella, he eivät enää ole vaarallisia. Kylläisinä he pudottautuvat kuin iilimadot maahan.” Näin kuuluu Karl Marx arvostelleen paitsi vanhemmalla iällä verisistä vallankumoushaaveistaan luopunutta ja katoliseksi kääntynyttä Heinrich Heinea, kuuluisaa runoilijaa ja ystäväänsä, mutta myös omistushaluisia ja vallannälkäisiä chartisteja, jotka väittivät edustavansa sosiaalista ja yhteiskunnallista uudistusliikettä. Samalla Marx ylisti hegeliläisen koulukunnan sosialistisia aatteita kannattavia suuria loogikoita, jotka ”epäilemättä ovat Saksan kyvykkäimpiä ajattelijoita ja kaikkein energisimpiä persoonallisuuksia”.

Uudistusten vaatijoita näyttää siis olevan vähintään kahta, aika paljon toisistaan poikkeavaa lajia. Muutamia – ei kovinkaan harvoja - ajaa eteenpäin nälkä, joka suuntautuu henkilökohtaiseen valtaan ja asemiin. Niin pian kuin tuo nälkä on tyydytetty, raivokkaat vaatimukset katoavat ja tämä kapinallinen taistelija katoaa kuin vesipisara maahan. 1970-luvun vasemmistolaiselle, etenkin ns. taistolaiselle kapinaliikkeelle taisi käydä juuri tällä tavalla. Heistä tuli intellektuelleja, he saivat valtaa ja asemia – ja katosivat.

Toisen lajin uudistajia ovat ne jotka esittävät visioita ja mielikuvia toivottavasta kehityssuunnasta, tulevasta ja ovat valmiita sitkeästi ja vastarinnasta piittaamatta tuomaan näkemystään esille, ilmeisesti elämänsä loppuun saakka. Vaikka maa heidän ympärillään palaisi tuhkaksi, niin aina ja yhä uudelleen nousee tuo tuore ajatuksen verso vaatien uutta näkemistä, revisiota ja tavoitteen uudelleen muotoilua, reformia. On aika traagista, että uuden esittäjää ja henkilkökohtaisen vallan tavoittelijaa ja uusia sisältöjä painottavaa uudistajaa ei juurikaan osata erottaa toisistaan.

Onko niin, että uusi keskiluokka joka on jo päässyt paistinsa ja punaviininsä ääreen ja on jo keskeisimmän, kiihkeimmän toiveensa saavuttanut? Yhteiskunnallisten uudistusten taakka ei enää kosketa samalla tavalla kuin aikaisemmin ja on turvallisempaa ja helpompaa antaa toisten jauhaa tylsää politiikkaa. Jos näin on, passiivisuus äänestystilanteessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa kertoo aika paljon yhteiskunnallisesta luonteenpiirteistöstämme.

Yhteiskunnallisia uudistuksia toivotaan, uutta menestystarinaa odotetaan ja kaivataan. Minkälaisia persoonia me haluamme kansakunnan johtajiksi? Sohvalla päivätorkkuja ottava ja punaviiniä maistelevia entisiä uudistajia, maallista hyvää yli mielikuvituksen rajojen hamuavia narsisteja vai rohkeita, leppymättömiä, aina uudelleen tuhkasta nousevia visionäärejä?

Hyvän ja pahan välillä

Valtiopäivien avajaiset käynnistivät alkuvuoden eduskuntatyön aika erikoisella tavalla.

Eduskunnan puhemiehen valinnasta, puhemiesten toimintatavoista ja tätä kautta koko eduskuntatyön käynnistymisestä muodostui aika erikoinen näytelmä. Media työnsi eturiviin Heinäluoman viitaten  hänen tapaansa jakaa puheenvuoroja vihjaten epädemokraattisen ja puolueelliseen työskentelytapaan. Tämä ongelma näkyy piinaavan eduskuntakeskustelua riippumatta siitä kuka kulloinkin nuijan varressa sattuu olemaan.

Kansanedustaja Sampsa Kataja syytti Heinäluomaa samanlaisen näytelmän järjestämisestä aikanaan kuin minkä Keskustan eduskuntaryhmä käynnisti nyt puhemiehen vaalissa. Ei ryhmien välisiä neuvotteluja eikä myöskään vakiintunutta käytäntöä, vaan puhemiehen vaalin kautta muutoksen käynnistäminen kohden jotakin uutta, tuntematonta. Heinäluomaa tämä väite näytti selvästi suututtavan.

Kuin kirjoitan tätä, samaan aikaan puhutaan radio-ohjelmassa poliittisesta väkivallasta, tosin kokonaan muilla foorumeilla kuin meidän parlamentissamme. Heinäluoma peräsi puheessaan eduskuntatyöhön arvokkuutta ja myönsi toimittajalle kuvauksen suuttumisesta olevan aika lähellä totuutta.

Väkivalta arkielämässä alkaa piikittelystä, nolatuksi tulemisesta, joskus jopa leikillisestä, henkilöön kohdistuvasta tökkäämisestä. Häviäminen painiottelussa johtaa kostohenkiseen sivullisten ampumiseen. Suvaitsemattomuuden esiinnostaminen Jyväskylän talvessa johtaa motiiveiltaan ilmeisesti poliittiseen puukotukseen. Suuttumisen ja vihanpidon välillä ei tunnetusti ole kovinkaan korkeata raja-aitaa.

Halu pilkata, mobata, saattaa sanattomaksi ja osoittaa poliittisesti toimintakyvyttömäksi näyttää kuuluvan osana parlamentissa käytävään poliittiseen keskusteluun. Demokratiassa pitää sallia terävää analyysia. Kansanedustaja tai ministeri on poliittinen julkishenkilö, jolta pitää voida odottaa myös kritiikin kestämistä. Raja loukkaamishalun ja terävän, kriittisenkin poliittisen analyysin välillä ei ehkä ole ihan selkeä, mutta sellainen on kuitenkin aivan varmasti olemassa. Silloin kuin arvokkuutta edellytetystä, parlamentaarisesta keskustelusta paistaa viha ja halu loukata, silloin on astuttu rakentavan keskustelun puolelta epäproduktiiviselle alueelle josta ei seuraa koskaan hyvää. Kohteeksi joutunut voi kristillisessä rakkauden hengessä ehkä antaa anteeksi ja unohtaa kärsimänsä vääryyden, mutta tuhosuuntainen, deskruktiivisuuteen taipuvainen poliittinen ilmapiiri ei tästä oikeamielisyydestä palkitse. Se tulkitaan heikkoudeksi ja hyväuskoiseksi naiviudeksi.

Kansanedustajien työtä seuratessa on voinut panna merkille myös kollegiaalisen sisaruuden ja veljeyden hengen, jota myös aivan ilmeisesti eduskunnassa, sen arkisessa ja julkisuudelta piiloon jäävässä elämässä noudatetaan. Kyselytyntien agressiivinen ilmapiiri on kuitenki on selvästi aistittavissa. Fyysiseen väkivaltaan ei meillä kameroiden edessä päädytä, mutta temperamentiltaan väkivallan suuntaan vähemmän rajoja asettavissa kulttuureissa tämä on mahdollista jopa Euroopan Unionin alueella. Englannissa ja Saksassa näytetään hyväksyvän todella ilkeää kielenkäyttöä demokratian nimissä, mutta ei se sielläkään jälkiä jättämättä unholaan painu.

Huolta asioiden suunnasta on kannettava, vaihtoehtoja on tuotava näkyville, motiivejakin on kyseenalaistettava. Eduskunnan työtä olisi osattava taustoittaa niin, että vaihtoehtojen paletti tulisi nähtäville, pohdittavaksi ja työstettäväksi. Tämä on vaativa tehtävä, mutta sen kehittämisellä olisi suuri merkitys asiapitoisen, sisältöihin suuntautuneen, osallistamiseen perustuvan työstämisen kehittämisessä. Tässäkin suhteessa Eurooppa ja maailma tarvitsisi tiennäyttäjää ja uusien urien aukojaa.

Jos eduskunnasta kyselytuntien myötä välittyy väkivallan esiasteita hyväksyvä, agressiivinen, loukkaava ja pahimmillaan sanattomaksi ja toimintakyvyttömäksi tekevä ilmapiiri, on tehty karhunpalvelus demokratian kehittämiselle sen edistämisen sijasta. Eduskunnan työtä seuraavat ovat poliitiikasta ja yhteiskunnan kehityksestä huolta kantavia kansalaisia, joilla tiedotusvälineestä johtuen on vain vastaanottajan rooli. Tunteita patoutuu ja toisessa tilanteessa, arkielämässä ja sosiaalisessa mediassa niitä puretaan laajemmalla toiminta-arsenaalilla kuin konsanaan eduskuntakeskustelussa.

Puukkohippasilla? Tämä vanha kansanomainen viittaus leikilliseksi tarkoitettuun agressiivisuuteen sisältää aina mahdollisuuden myös syvempään pistoon: viiltohaavoja ei hyväksytä. Eduskuntatyössä pitää asenteiden ja kielenkäytön tasolla olla tarkkana, jotta ei avata porttia eiproduktiiviselle, väkivallan ja tuhosuuntaisuuden siemeniä kylvävälle käytännölle.