Hyvän ja pahan välillä

Valtiopäivien avajaiset käynnistivät alkuvuoden eduskuntatyön aika erikoisella tavalla.

Eduskunnan puhemiehen valinnasta, puhemiesten toimintatavoista ja tätä kautta koko eduskuntatyön käynnistymisestä muodostui aika erikoinen näytelmä. Media työnsi eturiviin Heinäluoman viitaten  hänen tapaansa jakaa puheenvuoroja vihjaten epädemokraattisen ja puolueelliseen työskentelytapaan. Tämä ongelma näkyy piinaavan eduskuntakeskustelua riippumatta siitä kuka kulloinkin nuijan varressa sattuu olemaan.

Kansanedustaja Sampsa Kataja syytti Heinäluomaa samanlaisen näytelmän järjestämisestä aikanaan kuin minkä Keskustan eduskuntaryhmä käynnisti nyt puhemiehen vaalissa. Ei ryhmien välisiä neuvotteluja eikä myöskään vakiintunutta käytäntöä, vaan puhemiehen vaalin kautta muutoksen käynnistäminen kohden jotakin uutta, tuntematonta. Heinäluomaa tämä väite näytti selvästi suututtavan.

Kuin kirjoitan tätä, samaan aikaan puhutaan radio-ohjelmassa poliittisesta väkivallasta, tosin kokonaan muilla foorumeilla kuin meidän parlamentissamme. Heinäluoma peräsi puheessaan eduskuntatyöhön arvokkuutta ja myönsi toimittajalle kuvauksen suuttumisesta olevan aika lähellä totuutta.

Väkivalta arkielämässä alkaa piikittelystä, nolatuksi tulemisesta, joskus jopa leikillisestä, henkilöön kohdistuvasta tökkäämisestä. Häviäminen painiottelussa johtaa kostohenkiseen sivullisten ampumiseen. Suvaitsemattomuuden esiinnostaminen Jyväskylän talvessa johtaa motiiveiltaan ilmeisesti poliittiseen puukotukseen. Suuttumisen ja vihanpidon välillä ei tunnetusti ole kovinkaan korkeata raja-aitaa.

Halu pilkata, mobata, saattaa sanattomaksi ja osoittaa poliittisesti toimintakyvyttömäksi näyttää kuuluvan osana parlamentissa käytävään poliittiseen keskusteluun. Demokratiassa pitää sallia terävää analyysia. Kansanedustaja tai ministeri on poliittinen julkishenkilö, jolta pitää voida odottaa myös kritiikin kestämistä. Raja loukkaamishalun ja terävän, kriittisenkin poliittisen analyysin välillä ei ehkä ole ihan selkeä, mutta sellainen on kuitenkin aivan varmasti olemassa. Silloin kuin arvokkuutta edellytetystä, parlamentaarisesta keskustelusta paistaa viha ja halu loukata, silloin on astuttu rakentavan keskustelun puolelta epäproduktiiviselle alueelle josta ei seuraa koskaan hyvää. Kohteeksi joutunut voi kristillisessä rakkauden hengessä ehkä antaa anteeksi ja unohtaa kärsimänsä vääryyden, mutta tuhosuuntainen, deskruktiivisuuteen taipuvainen poliittinen ilmapiiri ei tästä oikeamielisyydestä palkitse. Se tulkitaan heikkoudeksi ja hyväuskoiseksi naiviudeksi.

Kansanedustajien työtä seuratessa on voinut panna merkille myös kollegiaalisen sisaruuden ja veljeyden hengen, jota myös aivan ilmeisesti eduskunnassa, sen arkisessa ja julkisuudelta piiloon jäävässä elämässä noudatetaan. Kyselytyntien agressiivinen ilmapiiri on kuitenki on selvästi aistittavissa. Fyysiseen väkivaltaan ei meillä kameroiden edessä päädytä, mutta temperamentiltaan väkivallan suuntaan vähemmän rajoja asettavissa kulttuureissa tämä on mahdollista jopa Euroopan Unionin alueella. Englannissa ja Saksassa näytetään hyväksyvän todella ilkeää kielenkäyttöä demokratian nimissä, mutta ei se sielläkään jälkiä jättämättä unholaan painu.

Huolta asioiden suunnasta on kannettava, vaihtoehtoja on tuotava näkyville, motiivejakin on kyseenalaistettava. Eduskunnan työtä olisi osattava taustoittaa niin, että vaihtoehtojen paletti tulisi nähtäville, pohdittavaksi ja työstettäväksi. Tämä on vaativa tehtävä, mutta sen kehittämisellä olisi suuri merkitys asiapitoisen, sisältöihin suuntautuneen, osallistamiseen perustuvan työstämisen kehittämisessä. Tässäkin suhteessa Eurooppa ja maailma tarvitsisi tiennäyttäjää ja uusien urien aukojaa.

Jos eduskunnasta kyselytuntien myötä välittyy väkivallan esiasteita hyväksyvä, agressiivinen, loukkaava ja pahimmillaan sanattomaksi ja toimintakyvyttömäksi tekevä ilmapiiri, on tehty karhunpalvelus demokratian kehittämiselle sen edistämisen sijasta. Eduskunnan työtä seuraavat ovat poliitiikasta ja yhteiskunnan kehityksestä huolta kantavia kansalaisia, joilla tiedotusvälineestä johtuen on vain vastaanottajan rooli. Tunteita patoutuu ja toisessa tilanteessa, arkielämässä ja sosiaalisessa mediassa niitä puretaan laajemmalla toiminta-arsenaalilla kuin konsanaan eduskuntakeskustelussa.

Puukkohippasilla? Tämä vanha kansanomainen viittaus leikilliseksi tarkoitettuun agressiivisuuteen sisältää aina mahdollisuuden myös syvempään pistoon: viiltohaavoja ei hyväksytä. Eduskuntatyössä pitää asenteiden ja kielenkäytön tasolla olla tarkkana, jotta ei avata porttia eiproduktiiviselle, väkivallan ja tuhosuuntaisuuden siemeniä kylvävälle käytännölle.