Minne kaikki kadonneet?

”Mitä tulee vallankumouksellisesta vallankumousta seuraavana päivänä?” Tämän retoorisen kysymyksen heitti Olof Palme aikanaan ja vastasi samantien: ”Varovainen uudistaja”. Tämä palmemainen, ironinen kommentti ei ole vailla merkitystä tänäkään päivänä. Kysymys koskee sitä motivaatiota, jolla uudistuksia ja myös valtaa ja asemaa vaaditaan. Tähän päivään tämä liittyy monella tavalla: vaaditaan uusia eduskuntavaaleja tai kansanäänestystä Euroopan Unionin jäsenyydestä. Vastustetaan visiota muutoksesta ja vaaditaan tiukasti paluuta kotiin, useimmiten vanhoihin ja ilmeisesti aikansa eläneisiin rakenteisiin. Tai vaaditaan muutosta tavalla joka edelleen pönkittäisi omaa valtaa ja poliittisia asemia. Saattaa tämä liittyä sosialidemokratiaankin tänä keväänä, kun ministerikierrätys kuulemma käynnistyy.

Omistushaluiselle, hamuavalle ihmiselle saattaa olla hyvinkin tyypillistä kiihkeä ja tiukka ilmaisutapa, muutoksen vaatiminen. Hän on valmis nyrkinpuinnin lisäksi aika veristenkin vaatimusten esittämiseen. Mutta kun valta on saatu ja pahin nälkä tyydytetty, tällainen vallankumouksellinen asettuu paikoilleen ja useimmiten vähät välittää muiden tarpeista tai hädästä. Tähti sammuu, muutostarve on yhtäkkiä hävinnyt jonnekin.

”Noiden hullujen metodi on halu tuhota kirveellä koko yhteiskuntarakenne - se on heidän metodinsa, Polonius sanoisi. Englantilaiset chartistit ovat nälän eivätkä näkemyksen esiinpakottamia. Niinpian kun he ovat tyydyttäneet nälkänsä paahtopaistilla sekä luumuvanukkaalla ja janonsa hyvällä oluella, he eivät enää ole vaarallisia. Kylläisinä he pudottautuvat kuin iilimadot maahan.” Näin kuuluu Karl Marx arvostelleen paitsi vanhemmalla iällä verisistä vallankumoushaaveistaan luopunutta ja katoliseksi kääntynyttä Heinrich Heinea, kuuluisaa runoilijaa ja ystäväänsä, mutta myös omistushaluisia ja vallannälkäisiä chartisteja, jotka väittivät edustavansa sosiaalista ja yhteiskunnallista uudistusliikettä. Samalla Marx ylisti hegeliläisen koulukunnan sosialistisia aatteita kannattavia suuria loogikoita, jotka ”epäilemättä ovat Saksan kyvykkäimpiä ajattelijoita ja kaikkein energisimpiä persoonallisuuksia”.

Uudistusten vaatijoita näyttää siis olevan vähintään kahta, aika paljon toisistaan poikkeavaa lajia. Muutamia – ei kovinkaan harvoja - ajaa eteenpäin nälkä, joka suuntautuu henkilökohtaiseen valtaan ja asemiin. Niin pian kuin tuo nälkä on tyydytetty, raivokkaat vaatimukset katoavat ja tämä kapinallinen taistelija katoaa kuin vesipisara maahan. 1970-luvun vasemmistolaiselle, etenkin ns. taistolaiselle kapinaliikkeelle taisi käydä juuri tällä tavalla. Heistä tuli intellektuelleja, he saivat valtaa ja asemia – ja katosivat.

Toisen lajin uudistajia ovat ne jotka esittävät visioita ja mielikuvia toivottavasta kehityssuunnasta, tulevasta ja ovat valmiita sitkeästi ja vastarinnasta piittaamatta tuomaan näkemystään esille, ilmeisesti elämänsä loppuun saakka. Vaikka maa heidän ympärillään palaisi tuhkaksi, niin aina ja yhä uudelleen nousee tuo tuore ajatuksen verso vaatien uutta näkemistä, revisiota ja tavoitteen uudelleen muotoilua, reformia. On aika traagista, että uuden esittäjää ja henkilkökohtaisen vallan tavoittelijaa ja uusia sisältöjä painottavaa uudistajaa ei juurikaan osata erottaa toisistaan.

Onko niin, että uusi keskiluokka joka on jo päässyt paistinsa ja punaviininsä ääreen ja on jo keskeisimmän, kiihkeimmän toiveensa saavuttanut? Yhteiskunnallisten uudistusten taakka ei enää kosketa samalla tavalla kuin aikaisemmin ja on turvallisempaa ja helpompaa antaa toisten jauhaa tylsää politiikkaa. Jos näin on, passiivisuus äänestystilanteessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa kertoo aika paljon yhteiskunnallisesta luonteenpiirteistöstämme.

Yhteiskunnallisia uudistuksia toivotaan, uutta menestystarinaa odotetaan ja kaivataan. Minkälaisia persoonia me haluamme kansakunnan johtajiksi? Sohvalla päivätorkkuja ottava ja punaviiniä maistelevia entisiä uudistajia, maallista hyvää yli mielikuvituksen rajojen hamuavia narsisteja vai rohkeita, leppymättömiä, aina uudelleen tuhkasta nousevia visionäärejä?