Taulan kastelua

Euroopan Unioni lähti siis pakotteiden tielle Venäjän ja sen Krimillä tekemien toimenpiteiden suhteen. Kriisi kulminoituu demokratian ja kansainvälisen oikeuden tulkintaan. Lähestymistavalla olisi vahva tuki Euroopan kansalaisten keskuudessa, jos EU:ta itseään pidettäisiin demokratian autorisoituna linnakkeena. Näin ei kuitenkaan ole: Unionin rakenteiden, peruskirjoin,  sopimuksin, direktiivein ja ajan myötä muovautuneiden käytäntöjen taustalla muhii arvokriisi, jonka keskeinen sisältö koskee Euroopan Unionin suhdetta demokratiaan ja sen keskeisiin instituutioihin, valtioon, kuntiin, julkisiin laitoksiin ja niiden kykyyn kohdata ja ratkaista ongelmia modernissa yhteiskunnassa.

Venäjä näyttää suhtautuvan asetettuihin pakotteisiin näennäisen rauhallisesti eikä ole kiirehtinyt vastatoimiin ensimmäisten, lähinnä yksityishenkilöihin ja heidän toimintaoikeuksiinsa kansalaisina suunnattujen pakotteiden käynnistämisessä. Se ei taida olla tarpeenkaan, sillä Euroopan Unioni on itse pistänyt päänsä ansalankaan, josta selviytyminen – jos sopimus todella kansallisissa parlamenteissa ratifioidaan - on äärimmäisen vaikea ja kriittinen prosessi. Tarkoitan solmittua sopimusta Ukrainan kanssa.

En ole saanut kyseisen sopimuksen suomennosta käsiini, mutta jos se noudattelee aikaisempaa, pääministeri Janukowskin hallituksen hylkäämää sopimuspohjaa, ainekset jännityksen ja ongelmien kasvulle ovat välittömästi käsillä. Kysymys on paitsi Ukrainan hyppäämisestä kaiketi satojen jo aiemmin tehtyjen sopimusten ja sitoumusten vauhdittamaan junaan. On  myös tartuttava myös pariin muuhun aika olennaiseen ongelmaan, nimittäin Ukrainan kautta tapahtuvaan energiahuoltoon ja Ukrainan talouden pikaista tukea vaativaan tilaan.

Ennen varsinaista sopimusta, sen ensimmäisissä liitteissä pyritään luomaan varoitus- ja hälytysjärjestelmää sen varalta, että jonkun sopimuksen ulkopuolella olevan tekijän johdosta Ukrainan kautta kulkeva kaasuvirta lakkaisi toimimasta. Kysymys ei ole kuitenkan pelkästään kaasusta, vaan polttoaineesta ylipäätään, ydin- ja hiilivoimasta, energia- ja logistiikkarakenteista, uudenlaisesta, unionikeskeisestä arkkitehtuurista koko maan ja sen tuotteiden rakenteessa. 

Sopimuksen sisällöstä ja sen seurannaisvaikutuksista saadaan tietoa lähipäivinä. Toivoisi vain että tässä ei ostettaisi sikaa säkissä pelkästään länsimyönteisen asennoitumisen hengessä. Sieltäkin on tulossa aasi ja elefantti Venäjän karhua vastaan...

Ukrainassa, joka on kulttuurisesti ja poliittisesti pirstoutunut maa, pyritään tietenkin käyttämään kaikkia mahdollisuuksia jotta selvittäisiin syvästä kriisistä. EU:n alustava 15 mrd:n euron tuki taitaa kuitenkin olla vasta alkusoittoa ja nähtäväksi jää, uskaltaako EU jatkaa samalla konseptilla jota on toteutettu ns. PIIGS-maiden suhteen.

Onko meillä ja EU:lla varaa uhitella demokratian nimissä? ETYJ-sopimus aikanaan rakennettiin mm. luottamusta lisäävien ja yhteistyön perustaa rakentavien toimien pohjalle. Nyt poliittista valtaa käyttää toimeenpanossa sukupolvi joka oli vielä 1970-luvulla pikkupoikia ja -tyttöjä. Lainatakseni J.P. Koskisen "Ystäväni Rasputin" kirjan Grigori Rasputinia:”Kun rettelöt alkavat, ei tule loppua. On parempi tukahduttaa tuli heti, viisas kastelee jo taulan, siihen riittää lasillinen vettä, kun tuli leviää, ei auta järvikään.”

Sanktiot ovat sotaa taloudellisin välinein, sanoo Sergej Glasjew, Putinin pääneuvonantaja; hän on myös joutunut lännen taloudellisten pakotteiden piiriin. Saksalainen die Welt -lehti haastatteli Glasjewia ihan äskettäin. Hän suositteli Venäjän ja EU:n yhteistyötä Ukrainan nostamisessa jaloilleen.

Kivi kourassa?

Euroopan Unionin syntyi 1950-luvun alussa kahden tärkeän periaatteen elvyttämisen, voimistamisen ja ylläpitämisen merkeissä. Rauha ja demokratia olivat syntyneen Hiili- ja Teräsunionin johtavia periaatteita. Niiden pohjalle rakentuvien sopimusten ja yhteistyön tuli palvella rauhan ja demokratian vahvistamista. Rikkomukset toisen maailmansodan ja sitä edeltävältä ajalta olivat vielä tuoreessa muistissa.

Kuinka on käynyt? Onko Euroopan Unioni onnistunut näiden kahden, sinänsä yksinkertaiselta näyttävän  johtoajatuksen toteuttamisessa?

Puhukaamme aluksi rauhasta, onhan Maidanin aukiolla Ukrainan Kiovassa käynnistynyt demokratiakriisi alkanut eskaloitua maailmanlaajuiseksi, suurvaltojen väliseksi hengenmittelöksi. Voimainkoitoksen mahdollisuus ei ole poissuljettu johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että periaatteellisten erimielisyyksien tueksi on alettu puhua sanktioista. Sanojen ja tekojen logiikka vaatii uusien askeleiden ottamista. Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin, kuten Clausewitz on  sotaa koskevissa maksiimeissaan todennut.

Tuhoavuus ihmisessä on todellinen vahva, heikosti peitelty ja nopeasti käyttöön tuleva  luonteenpiirre. Itsepuolustus edustaa kaiketi hyvänlaatuista agression muotoa, mutta sekoittuessaan alistamisen haluun, vahvemman ihailuun, omistamisen kiihkeään toiveeseen agression pahanlaatuiset muodot nousevat todellisina vaihtoehtoina ennenpitkää - usein nopeastikin - toiminnan keinojen arsenaaliin.

Euroopan Unioni on ilmeisesti jo olemassaolollaan, rauhaan ja demokratiaan liittyvillä odotusarvoillaan ollut perusarvojaan vahvistava tekijä maanosassamme. Tämä visio on edelleenkin yksi tärkeimpiä syitä olla kehittämässä  taloudellista, sosiaalista ja sivistyksellistä yhteistyötä ja koordinaatiota "sisämarkkinoilla". Eristäytyminen ja eristäminen tekevät koko ajan tilaa erilaisille epäproduktiivisille ratkaisuille.

Tällä kertaa Euroopan Unioni on lähes pikavauhtia edennyt osapuoleksi tässä kriisissä, vaikka alunperin oli tarkoitus kehittää vain yhteistoimintaa Ukrainan kanssa. Perusteena käytetään demokratian ja itsemääräämisoikeuden puolustamista, jota vastaan Venäjän nyt katsotaan rikkovan Krimin tapauksessa - Krimin joka alunperin taisi kuulua Krimin tataareille. Epäprodukltiivisuus on astunut produktiivisuuden tilalle. Erityisesti vanhempi väestö, jolla on vielä omassa muistissa toisen maailmansodan kauheudet, tuntee levottomuutta tapahtumien kulun johdosta.

Demokratian puolustaminen rauhan rinnalla kuuluu Euroopan Unionin  aatteelliseen ytimeen. Kuinka hyvin tätä tärkeää periaatetta on onnistuttu toteuttamaan? Jo pitkään on puhuttu Euroopan Unionin demokratiavajeesta. Se koskee tietenkin yksittäisen eurokansalaisen vaikuttamismahdollisuuksia tässä suuressa yhteisössä. Unionin elinten kautta voidaan tässä yhteisössä ainakin yrittää vaikuttaa. Vuosikymmenten mittaan se on luonut paitsi muodollisen demokraatisen rakenteensa myös tähän kuuluvat toimintatapansa. Ketkä ovat tämän vallan poliittisessa ja maantieteellisessä ytimessä, niitä kuunnellaan kaikkein herkimmin eikä heidän ylikävelemisensä ole niin vain tehtävissä - demokratiasta huolimatta.

Poliittisesti Euroopan Unioni on soveltanut markkinaehtoista demokratian tulkintaa ja Unionin kuuluisat vapaudet näyttävät tehokkaasti palvelevan juuri tätä lähtökohtaa. Pohjoiseurooppalainen hyvinvointivaltio rakentui alunperin vahvan julkisen sektorin, sen kansanvaltaisten toimintatapojen ja avoimen hallinnon varaan. Unioni ei ole näihin periaatteisiin yltänyt eikä nostanut niitä toiminnassaan keskiöön. Lähtökohtana on yritysvetoinen toimintatapa, puhe kasvusta tarkoittaa tämän päivän Unionissa yritysten toimintaedellytysten parantamista eikä sitten muuta. Yritysmaailman ylilyönnit, mielikuvituksellisiin arvoihin nousseiden investointien ja odotusarvojen varaan rakentaminen  on onnistuttu - kasvun generoimisen nimessä -  kääntämään valtioiden velkasuhteeksi pankeille.

Puhutaan pankkien pelastamisesta, demokratian ja avoimen hallinnon varaan rakentuva valtio saa selvitä niinkuin parhaaksi näkee. Viimeksi Itävallan eteläisin osavaltio Kärnten on ajautunut vararikon partaalle - jos valtio nyt voi Euroopassa ylipäätään vararikkoon ajatua -  sen joutuessa pelastamaan Hypo-Adria -pankkia.  Se jouduttiin hätätilanteessa kansallistamaan velkoineen, olihan se liian suuri jotta sen sallittaisiin kaatua. Kansa maksaa roskapankiksi muuttuneen Hypo-Adrian mielikuvitukselliset vastuut  ja pankin velkojat - ketä he sitten ovatkaan - juhlivat kurssivoittojaan. Oma paradoksinsa on sekin että Itävallan “vapaat demokraatit” - edesmenneen Haiderin joukot - ovat  yhdessä konservatiivien kanssa suuren sotkun  takana. Viimeisenä oljenkortena kansa on nyt sitten nostanut sosialidemokraatit suurimmaksi poliittiseksi ryhmittymäksi ja he joutuvat nyt sitten selvittämään tilannetta. Ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta että näin käy. Kolumnisti puhuu mustasta perjantaista kansalaisten kannalta samalla kun pankin velkojat nauravat kämmeneensä.

Palatakseni rauhaan ja demokratiaan on todettava, että varsin ohuesti on myös kansanvallan suurta periaatetta Euroopassa onnistuttu toteuttamaan. Demokratian temppelissä yksinvalta, suljettu hallinto, omistamisen himo ja saavutetut etuoikeudet on sementoitu ohjelmilla, lainsäädännöllä ja ohjeistuksella ja saatettu samalla palvelemaan epäproduktiivisia intohimoja ja voimia. Ollaanko jo niin pitkällä että monikymmenvuotinen valta vaihtuisi tulevissa Eurovaaleissa tänä keväänä? Kun kuuntelen Eurooppaa koskevaa poliittista argumentointia niin pessimismi tässä suhteessa tahtoo nousta päällimmäiseksi.

Euroopan Unionilla ei ole oikeutta ensimmäisen kiven heittoon silloin kun on kysymys rauhasta ja demokratiasta.

Lupaus johon olet luottanut

Euroopan Unionin ja kotimaankin politiikan mantra on kasvu, kasvun kautta saatava työllisyys – ja usko siihen että kun riittävän paljon kasvua saadaan aikaan, jakaantuu sitä sitten tätä kautta kaikille. Näin syntyy suomalaisen yhteiskunnan moderni brändi, kapitalistinen hyvinvointiyhteiskunta.

Hyvinvoinnin lupaus näihin kilpailun ja kasvun odotusarvoihin taitaa olla kuitenkin suomalaisittain sanottuna ”pitkässä kuusessa”. Globaali kilpailu on kulttuuri- ja kehityserojen johdosta äärimmäisen epätasaista. Vertailtavissa olevien käytettyjen vaihdon väineiden, valuuttojen eriarvoisuuden johdosta maailmassa eletään täysin erilaisissa oloissa, oikeastaan erilaisissa maailmoissa.

Kiinalainen, intialainen, vietnamilainen tai afrikkalainen palkkataso, työelämän olosuhteet ja infrastruktuurit eivät ole läntisin arvoin juuri vertailtavissa. Globaali kilpailu edellyttää meidän sopeutuvan näiden maiden kilpailuolosuhteisiin. Kiina tekee jo nyt ruotsalaisten merkkiautoa Volvoa ja intialaiset ovat vahvoja sisältötuotannossa – itse asiassa intialainen kulttuuri on vauhdilla tunkeutumassa läntiseenkin maailmaan.

Kilpailussa pärjäämisestä tulee näin ollen pitkä ja raskas taistelu – taloudellisista privileegioista ja uskonasioistahan tässä maailmassa pääosin sotia käydään. Näyttäisi siltä että kehittyneet länsimaat ovat löytäneet keinokseen koulutuksen, jonka avulla vaativaa osaamista työt pidetään kotimaissa ja hanttihommat jätetään kehittyvien maiden kansalaisille. Tätä ajattelutapaa voisi kutsua nykypäivän talousimperialismiksi. Toisena yritysten strategiaan kuuluvana uutena lähestymistapana voisi mainita  koulutetun työvoiman poimiminen mös internetin kautta erityistä osaamista edellyttäviin erikoistehtäviin. Tehtävät saattavat olla ruhtinaallisestikin palkattuja, mutta tehtäviin pääsee vain määräajaksi, projektiluonteisesti, ilman ”palvelusuhteeseen” kuuluvia sosiaalisia etuja. Yritykset eivät puhukaan enää yhteiskunta- vaan yritysvastuusta.

Oman lukunsa muodostaa juuri viimeisen vuoden aikana paljastunut globaali, yksityiskohtiin ja yksittäisiin kansalaisiin ulottuva tietourkinta. Yleisluontoiset lupaukset kansalaisten mielipiteenvapauden ja aineettoman omistuksen suojelulta ovat vailla todellista pohjaa. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Kilpailuhan on ahneiden sotaa, kuten tunnettu työväenliikkeen arvoperinnön humanistisen pohjan luoja jo taloudellisissa ja filosofisissa käsikirjoituksissaan huudahti.

Kulutuksen markkinat ovat kehityvissä maissa, joissa hyvinvoinnin hedelmiä ei ole vielä päästy maistelemaan. Noiden maiden markkinoille pääseminen edellyttää sopeutumista alkeelliseen infrastruktuuriin, samoin Aasian ja Afrikan kymmenien kielten osaamista ja kulttuurien tuntemusta. Kilpailuetujen tavoittelun kautta yritysmaailma on vienyt kuitenkin jo osaamista sen verran maailmalle, että pikemminkin me olemme heidän markkina-alueensa. Noihin kulttuureihin pyrittäessä ja omia talouden ja kilpailun arvoja sinne viedessämme saatamme olla hävittämässä näiden kulttuurien sisällöllisesti arvokkaimpia ulottuvuuksia.

Jotta tässä kilpailussa pärjättäisiin ja sitä tavoiteltua hyvinvointia saataisiin, on kustannuksia vähennettävä ja jo rakentamamme hyvinvoinnin rakenteita purettava. ”Meillä ei ole enää varaa nykyisenkaltaiseen hyvinvointivaltioon” - näin asia ilmaistaan jo julkisestikin. Tätä kautta on toteutumassa ällistyttävä paradoksi: saavuttaaksemme markkinajärjestelmän odotusarvojen lupailemaa, epämääräisessä tulevaisuudessa ja ehtoja täynnä olevan kaupallisen logiikan takana olevaa hyvinvointia, meidän on luovuttava jo saavutetusta, maailmalla ylistetystä pohjoismaisesta, kansanvaltaan nojaavasta ja taloudellista lamaa loistavasti puskuroineesta hyvinvointimallistamme. Yhteisen edun tavoittelun sijasta on rakennettava yksityisen intressin varaan.

Euroopan Unioni ja kotimaankin politiikka on sekä pitkällä että syvällä tässä lähestymistavassa. Jopa tulevaisuuteen yltävät periaateratkaisut ehdollistavat meitä tälle ajattelulle. Hyvinvointivaltiota on supistettava vuoteen 2017 mennessä ja eläkerahastojen karttumaa ja kasvattamista kevennettävä – tällaisiin ratkaisuihin on kuulemma jo periaatteessa suostuttu. Nyt puheena oleva lisääntyvän velkataakan supistamisaikataulu tulee tähän uutena ulottuvuutena mukaan. Tältä osin tulevaisuuden demokraaattisia oikeuksia on jo supistettu pitkään ja siten kavennettu kansanvallan mukaista vaaleissa vaikuttamista. Logiikkaan kuuluu että lupauksista on pidettävä kiinni kävi vaaleissa kuinka tahansa.

Kun sanon että ylläkuvatun logiikan mukaan tavoiteltua hyvinvointia ei todellisuudessa ole olemassa, niin haastan kansalaista tarkastelemaan kriittisemmin yhteiskunnallista käyttäytymistään. Vallan ja voiman antaminen tälle konservatiivisen ajattelun ydinsanomalle ei mielestäni ole mikään pelkkä onnettomien taloudellisten sattumien ja markkinoiden näkymättömän käden isku vasten kasvojamme. Se jo vuosikymmeniä jatkuneen systemaattisen, ideologisesti motivoituneen strategisen ajattelun ja siihen perustuvan tulosta. Tuo koneisto jyrää maanvyöryn lailla päällemme erilaisista suunnista: milloin on kysymys Euroopan Unionin ja Yhdysvaltojen markkinoita suosivan ja yhteisvastuuta rankaisevan vapaakauppasopimuksen sisällöstä, sisällöltään riistävien ehtojen asettamista  valtioille , jota joutuvat nyt lunastamaan odotusarvoihin sotkeutuneita investointipankkeja ja niiden riskihankkeita, milloin hallinnoltaan suljettujen yritysrakenteiden asettamista kilpailussa samalle viivalle kansanvaltaisen julkisen hallinnon kanssa, milloin tuontantorakenteiden tuottamisen periaatteellisesta kieltämisestä kokonaan julkisen sektorin osalta, kuten meidän keskeisen porvarillisen puolueen Kokoomuksen äänenpainoista on kuultavissa. Tähän voisi lisätä median lähes totaalisen sitoutumisen kaupallisiin markkina-arvoihin ja erilaisten ajatuspajojen siedättämishoidon kaupallisten, riistävien rakenteiden tyrkyttämisessä.

Mitä? Tämä kaikkihan perustuu vaaleissa saatuun valtaan, demokratiaan, saatat huudahtaa. Niin perustuukin. Minäkin puolestaan kysyn, voidaanko nykyisen tietoisuuden oloissa ylipäätään rakentaa hyvinvoinnille yhteiseen tietoisuuteen perustuvaa vaihtoehtoa, jonka perusteita olen näissä kirjoituksisani yrittänyt avata.

Julkisen ja yksityisen tehokkuudesta

Julkista sektoria syytetään tehottomuudesta - mutta onko tosiaan näin? Tarkastellaanpa tehokkuutta tässä suhteessa vähän yksityiskohtaisemmin.

Suomalainen sananlasku sanoo että hädässä ystävä tunnetaan tai että kun hätä on suurin on apu lähinnä. Palvelua tarvitsevan kannalta resurssin ja avunsaamisen välisen ketjun on oltava mahdollisimman lyhyt. Parhaimmillaan resurssilla tuotetaan tarvittavaa palvelua. Kun välitön fyysinen auttaminen ei osaamisesta tai muistakaan syistä ole mahdollista, silloin tarvitaan varautumista resurssien muodossa. Julkinen palvelu ja yhteinen säästäminen näiden palvelujen toteuttamista varten mahdollistaa parhaimmillaan lähes välittömän yhteyden palvelun tarjoajan ja sitä tarvitsevan välillä.

Kyllähän yksityisestikin tuotettu palvelu on nopeaa - edellyttäen että avun tarvitsijalla on itsellään resursseja maksaa siitä. Ilman ylimääräistä maksuvalmiutta apua ei tipu ja tehokkuus muuttuu saman tien tehottomuudeksi avun tarvitsijan kannalta.

Tuloksen hakeminen työntekijän selkänahasta on niitä yksinkertaisimpia ja samalla epämiellyttävimpiä keinoja hakea tehokkuutta. Tehokkuutta voidaan hakea muualtakin, kuten esimerkiksi rakenteista ja tietoisuuden lisääntymisestä.

Rakenteena julkinen sektori on äärimmäisen hyvä työllistäjä. Yli puolet julkiselle sektorille kootuista rersursseista menee henkilöstön palkkoihin. Palkan sivukulut ovat hyvin usein   varautumista hyvinvoinnin varmistamiseen vakuutusten, työeläkkeiden, sairastumisen, onnettomuuksien tai työttömyyden varalta. Tässä mielessä ne edustavat tehokasta asioihin puuttumista silloin kun kaikki ei menekään oletetulla tavalla. Palkan sivukulut ovat itseasiassa hyvinvoinnin perusmekanismeja ja sellaisenaan toimivan työelämän tehokkuutta lisäävä ulottuvuus.

Tehokkuudesta on kysymys myös silloin kun  palkka ja ansiot kiertyvät nopeasti kulutukseen ja tätä kautta muiden palveluntuottajien tuloiksi. Julkisen sektorin palkat ovat pääosin sopimusten mukaisissa rajoissa, jolloin ne ovat sekä julkisia että melko tasapuolisiakin, minkä lisäksi palkkaerot ovat selkeästi vähäisempiä kuin yksityisellä sektorilla. Tällä on tehokkuuden kannalta valtavan suuri merkitys; kun palkkatulo käytetään lähes välittömästi hankintoihin ja kulutukseen, merkitseee nopeaa kiertoa  ja samalla tehokasta pääomankäyttöä. 

Yksityisellä sektorilla suuret palkat, optiot ja kerätyt voitot ovat harvojen käsissä ja niiden tehokkuus yhteisen pääoman kierron kannalta on tehotonta. Suuret tuloerot muodostavat tosiasiassa yhden jarruttavan tekijän tehokkaalle pääomankäytölle. Laiska pääoma  on aktiivista ja tehokasta hyvinvointia jarruttava tekijä. 

Kulutuksen paikallisuudella on myös merkitystä. Lentäminen  lomanviettoon maapallon toiselle puolelle on yhteisen hyvinvoinnin kannalta tehotonta rahankäyttöä. Lentoyhtiöt eivät tietääkseni maksa polttoaineestaan edes veroja.  Turismi sellaisenaan  tekee niin suuren  mustan aukon pääomavirtoihin, että puhuminen maltillisesta matkailusta ja sen edellytysten parantamisesta  olisi mitä ajankohtaisinta. Kokonaistehokkuuden kannalta kotimaiset tasokkaat lomakohteet, niiden laatuun ja tasoon investointi yhdistettynä sosiaalinen lomatoimintaaan olisi todella tehokasta rahankäyttöä.

Julkisen sektorin voimavarojen kierto paikallistasolla edellyttää lisävoimavaroja vain sen verran mitä niitä viedään pääomien muodossa ulos. Paljon puhutaan viennin merkityksestä kansantaloudelle; tehokkaimmillaan uusi pääoma taitaa olla juuri julkisella sektorilla. Sen kasvukaan ei mielestäni ole ongelma vaan pikemminkin siunaus: suuri pyörä tuottaa enemmän laatua ja hyvinvointia kuin pieni ja kun tarvittavat voimavarat ovat koossa, paikallisen hyvinvoinnin  ja sen pääoman kierron kehää voidaan pitää pystyssä.

Ajatus liian suuresta julkisesta sektorista on itse asiassa absurdi - siinähän kyseenalaistetaan yhteisten suunnitelmien ja päätösten merkitys, kun samalla  siirretään elämänlaatu ja hyvinvointipalvelut pitkän odotteluarvojen ketjun päähän. Julkinen sektori eri voimavarojen lisääntyessäkään kasva tarvetta suuremmaksi. Nykyisen teknologian aikakaudella kuluttaminen on aivan yhtä tärkeää kuin tuottaminenkin. Lähimmäisen auttaminen, inspiroiminen ja työllistäminen yhdessä yhteisen hyvinvoinnin lisäämisen kanssa on globaalissa maailmassa ja euroalueen kriisissä todennäköisesti kaikkein terveintä politiikkaa. 

Tehokkuus ja tietoisuus? Tässä tulee mukaan tietoisuutemme ihmisen todellisista tarpeista, ympäristön kestävyydestä, rationaalisesta, järkevästä toiminnasta, yhteisestä priorisoinnista ja koko elämäntavasta. Tehokkuuden on nimittäin mahdollistettava myös harmonia, tasapaino, raja jonka yli ei mennä.  Juuri tällaisessa analyysissa yhteinen päätöksenteko, tarpeiden ja mahdollisuuksien arviointi edustaa myös järkevää, kokonaisuutta  tarkastelevaa, hyväksyttävien rajojen sisällä toteutettavaa tehokkuutta.

Heräämistä odotellessa

Puheenjohtajataisto on siis alkamassa SDP:ssä nyt kun Antti Rinne, ilmeisen hyvin valmistautuneena on ilmoittautunut haastajaksi Jutta Urpilaiselle. Antti Rinne julkaisi tänään maanantaina 3.2. 2014 laajan liitteen SDP:n pää-äänenkannattajan Demokraatin osana ja siinä hän availi kampanjansa lähtökohtia.

Huomattava on että Jutta Urpilaisen sanojen mukaan molemmat edustavat SDP:n samaa ”talouden suurta linjaa”, jonka keskeinen lähtökohta on uusien työpaikkojen luominen kasvun kautta. Linjaeroksi mielestäni ei riitä menossa olevien suurten uudistusten yhteydessä nähtävissä oleva ”soutaminen ja huopaaminen”, kun välillä ollaan tukemassa kuntien yhdistämishankkeita SOTE-sopiviksi rakenteiksi ja toisasalla vannotaan kuntien itsenäiseen päätöksentekoon ja kuntien itsehallintoon. Kysymys ei ole arvopohjaeroista, vaan strategisista painotuksista joissa eroja tietenkin löytyy. Samaa tavoitellaan, toimintakykyisiä, kansanvaltaisesti hallinnoituja kokonaisuuksia, joissa varsinainen tavoite, henkinen ja fyysinen hyvinvointi voi toteutua.

Talouden suuren linjan suuri ongelma on se, että käytännössä kaikki poliitiset suuntaukset ilmoittavat tavoittelevansa tätä samaa tavoitetta. Tämä on jo nyt osoittautunut kompastuskiveksi juuri sosialidemokratialle. Kun työpaikkoja tavoitellaan teolliselle, uusiin innovaatioiohin perustuvalle ja globaalissa kilpailutaloudessa toimivalle yrityssektorille, päädytään lähes automaattisesti yritystoiminnan edellytysten varmistamiseen ja parantamiseen jo toteutettujen mallien mukaisesti niin valtion kuin kuntienkin päätöksenteossa. Kokoomuksella ja keskustapuolueella on tällä sektorilla, siis pääoman puolella tapahtuvaan toimintaan liittyvää kulttuurista kokemusta ja vuosikymmeniä kehitetty toimintaverkosto. Sosialidemokratian työhön, toimeentuloon, yhdenvertaisuuteen, avoimuuteen, demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät arvot koetaan yrityksen ja sen toiminnasta vastaavien menestyksen esteiksi. Tällä suunnalla sosialidemokratia on ja pysyy nykyisillä eväillä sinänsä tarpeellisena mutta mieluimmin vähänkäytettynä jarrukahvana. Tasainen tulonjako olisi kulutuskysynnän elvyttämisen kannalta loistava elvytysruiske, jonka saavuttaminen ei kuitenkaan näytä mahdolliselta. Tuloerot ovat kasvamaan päin.

Rinne on maininnut että Suomen julkinen sektori ei ole köyhä ja että toimivaa visiota voitaisiin rakentaa myös julkisen aloitteellisuuden varaan. Tätä kautta syntyvistä hankkeista voitaisiin sitten myydä osia yrittämisen pohjaksi. En usko Urpilaisenkaan vastustavan tällaista avautumista. Miten porvarienemmistöisessä julkisessa hallinnossa - joka itse pyrkii yksityiseen säästömotiiviin vedoten purkamaan julkista sektoria vedoten suuruuteen, köyhyyteen ja tehottomuuteen - tällaista aloitteellisuutta saataisiin aikaan – siitä ei ole ajatuksia tässä yhteydessä eikä aikaisemminkaan juuri esitetty.

Kasvun kautta tapahtuvan työllistämisen mantra on ollut sosialidemokratian käytössä itse asiassa koko sodanjälkeisen ajan. 1950-luvulta käynnistynyt teollistaminen, valtionyhtiöisen rakentaminen ja sitä seurannut kasvu on kääntynyt valtionyhtiöiden yksityistämiseksi, kaupallistamiseksi ja myymiseksi. Informaatioteollisuuden nousu 1990-luvulta lähtien palautti joksikin aikaa tulevaisuudenuskoa tätä kautta mahdollistuvaan, vahvasti koulutuksella tuettuun nousuun, mutta sekin tie näyttää nousevan uusissa olosuhteissa pystyyn. Maailma on täynnä ostettavaa tavaraa, jonka määrää ei voida asumis- ja säilytystilojenkaan vähäisyyden vuoksi paljoa lisätä. Inhimillisten tarpeiden manipulointikaan yhä lisääntyvään kulutukseen ei ole mahdollista rajallisten resurssien maailmassa.

Jos vaaleissa käy kuten ennustetaan, sosialidemokratian toimintamahdollisuudet rajautuvat toimivien poliittisten yhteyksien luomiseen kunnallispolitiikassa. Pitäisikö tämän näkyä myös SDP:n puheenjohtajavalinnoissa? Ei siitä haittaakaan olisi, minkä lisäksi siltä suunnalta löytyy huomattava määrä osaajioa ja kokemusta. Eurooppa-vaaleissa konservatiivien ja liberaalien – keskusta mukaanluettuna – vahva enemmistö merkitsee Saksan johtaman austerity-politiikan jatkumista pitkälle tulevaisuuteen. Asema Euroopan maantieteellisessä keskiössä mahdollistaa omalta osaltaan tämän erityisaseman ja muita EU-valtioita köyhdyttävän politiikan jatkumisen. Suomi on ajautumassa säästötavoitteineen pahanenteiseen suuntaan. Jokainen julkisen sektorin supistamistoimenpide automaattisesti muuttaa velkasuhdetta epäedullisemmaksi.

Facebook-sivullaan kaverini Juhani Räsänen kirjoitti tarvittavasta muutoksesta enteellisesti seuraavaa:” Uuden politiikan fokuksessa tulee olla yhteiskunnallisen kiusaamisen muuttaminen yhteiskunnalliseksi voimaannuttamiseksi kaikilla julkisen palvelun lohkoilla.”

Vaihtoehtoinen, sävähdyttävä ja näkemystä säteilevä sosialidemokratian linjaaminen näyttää siis antavan vielä odottaa itseään. Minä keskityn puheenjohtajapelin sijasta tuon sisällöllisen vision synnytykseen.

I have a dream...

Tiistain 28.1. 2014 Demokraatissa Joonas Honkimaa kirjoittaa työstä, työvoimasta ja työväenliikkeestä. Kirjoitus on otsikoitu ”Työväenliike vai työn liike”. Kirjoituksesta käy selville että sosialidemokratian suhden näihin käsitteisiin on ollut jokseenkin epäselvä ja ristiriitainenkin. Sitä on mielestäni esiintynyt ennenkaikkea suhteessa työväenliikkeen arvoperintöön ja sen suureen esikuvaan, Karl Marxin käsityksiin ja visioihin työstä, työvoimasta ja työväenliikkeen tehtävästä.

Työvoima (labour) on mielestäni yhteiskunnallinen käsite, joka tarkoittaa kaikkea inhimillistä työvoimaa. Kun puhutaan työvoiman vapauttamisesta, lähtökohtana on yhteiskunnallisesti järkevä, rationaalinen tuottaminen. ”Jokaiselle tarpeidensa ja jokaiselta kykyjensä mukaan” on yksi ja yksinkertaistettu tapa kuvata tätä työvoiman käyttöä. Marxin kritiikki kapitalismia kohtaan lähti juuri siitä, että pakotettu työ vieraannuttaa ja merkitsee luopumista omasta elämästä ja omista tarpeista palkkatyön vaatimusten mukaisesti. Ihmisen tarpeita voidaan manipuloida lähes loputtomiin ja luoda kysyntää ja näennäistä palkkatyötä ilman että ihmisen todelliset tarpeet tulevat edes tyydytettyä. Marxin sosialismissa ja kommunismissa yhtyneet tuottajat hakevat ratkaisumalleja ja toteutustapaa yhteiseksi ja tarpeelliseksi koetun tuottamiseen. Julkiset palvelut nyky-yhteiskunnassa hakevat vastausta juuri tällaiseen työvoiman käyttöön ja organisointiin. Työvoiman vapauttamisen kannalta on aina kysymys valinnoista hyvien ja huonojen ratkaisujen välillä – juuri sitä taistelua käydään tänäänkin.

Työ käsitteenä viittaa yksilöön ihmislajin yhtenä toimijana ja ja hänen suhteeseensa työhön. Kun lukee Marxin taloudellisia ja filosofisia käsikirjoituksia (joita ei taida olla saatavana suomeksi), ei voi muuta kuin vakuuttua siitä, että Marx oli lähtökohdissaan juuri ihmisen työn vapauttamisen ja aidon produktiivisuuden toteuttamisen kannalla. Koko ihmisen tähänastinen historia on ollut lähes tyystin pakkoon ja selviytymiseen liittyvää raadantaa, jonka pääoma on onnistunut nyky-yhteiuskunnassa kääntämään oman voiton tavoitteluksi ja kilpailuksi siitä kenellä on oikeus työntekijänä ja ihmisenä säilyä hengissä. Työn vapauttaminen on vastaus ihmisen tarpeisiin ja itsensä toteuttamiseen. Uusi yhteiskunta jota Marx tavoitteli oli lähtökohta mutta ei tietenkään lopullinen muoto tälle työhön, toimintaan ja omaehtoisuuteen perustuvalle, täysin inhimillistyneelle yhteiskunnalle.

Työväenliike oli Marxille se väline, joka oli toteuttava tämän suuren humanistisen tavoitteen. Proletariaatti, kansanryhmä jolla ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa oli – tietenkin – tarttuva tuohon haasteeseen. Se mistä Marxia voidaan syyttää, oli hänen ylioptimistiset odotuksensa tuon luokan kykyyn toteuttaa tämä uskomaton muutos ihmisen historiassa. Elämänsä loppuun asti hän odotti viimeisen taiston alkamista; kapitalismi osoittautui kuitenkin huomattavan joustavaksi suhteessaan raatajiin luopumatta silti missään vaiheessa pääomakeskeisestä ja tässä mielessä täysin eihumanistisesta ajattelu- ja toimintatavastaan. Politiikasta tiedämme että tämä autoritaarisuuteen, omistamisen haluun ja väkivallan vimmaan perustuva brutaali asennoituminen on vuosisatoja merkinnyt kärsimystä, tuskaa, pelkoa ja alistumista valtaosalle ihmiskuntaa.

Sosialidemokratialla työväenliikkeen vanhimpana ja perinteistä rikkaana arvoperinteen välittäjänä on kunniakas historia niin työvoiman kuin työnkin yhteiskunnallisena ja inhimillisenä vapauttajana, siis ihmisen luovan aktiviivisuuden, omaehtoisuuden kannustajana. Tarina alkaa tietoisuuden herättämisestä ja toimintamuotojen kehittämisestä, yhteiskunnallisista ratkaisuista, äänioikeuden, kokoontumis- ja järjestäytymisvapauden saavuttamisesta. Tuo historia on värikäs kokoelma raadannalle asetettuja rajoituksia ja uusien mahdollisuuksien luomista alkaen lasten oikeuksista , sosiaaliturvasta, terveydenhoidosta, toimeentulon takaavasta palkasta ulottuen aina työeläkkeisiin ja toteutumassa olevaan vanhuspalvelulakiin. Minulle toiminnallinen vapaus, täysi aktivoituminen, omaehtoisuus ja itseni toteuttaminen on työväenliikkeen pyrkimysten antama suurenmoinen lahja, jonka yhä täydempää ja perusteellisempaa toteuttamista olen havittelemassa.

Kuten aivan viimeaikaisistakin tapahtumista tiedetään, ihmisen maailmassa työvoiman ja työn vapauttaminen ei ole aina itsestäänselvää edes työväenliikkeessä. Jokainen tarkistus on tarkistettava, keinot sen saavuttamiseksi ovat aina myös osa päämäärää. Ihminen toteuttaa itseään työssään ja toiminnassaan, yhteydessään luontoon, tuottamiseensa, kuluttamiseensa ja myös sosiaalisissa suhteissaan.

Tässä tehtävässä voi tulla vaikeitakin takaiskuja, taantumista ja ajautumista ihmisen hyvinvoinnin kannalta vakaviin ja laajoihin epäonnistumisen kierteisiin. Liike, kansakunta ja ilmeisesti kokonainen maanosa voi ajautua vuosikausiksi ajamaan perimmäisten tavoitteidensa kannalta tehottomia ja rationaalista voimistumista jarruttavia kehityskulkuja.Toisaalta, ihmisen onni ja hyvinvointi ei ole kapitalisoitavissa tai yksityistettävissä millekään tätä tavoitetta ajavalle liikkeelle. Oikea, hedelmöittävä, rikastuttava aloite voi tulla mistä poliittisesta ilmansuunnasta tahansa. Olennaista on se, että ihmisen esihistoria, jo nyt olemassa olevien resurssien kannalta tarpeeton, epäproduktiivinen ja vieraannuttava raadannan historia saa YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaisen tietoisen tilinpäätöksen ja voimat kootaan ihmisyyden mahdollistavien ratkaisujen aikaansaamiseen.

Mihin olen menossa?

Sigmund Freudin mukaan koko ihmiskunta on tavoitettu väärine uskomuksineen ja naivine asenteineen aina silloin tällöin ns. housut kintuissa. Väärät uskomukset ovat haavoittaneet pahasti ihmisen omanarvontuntoa ja vain vaivoin on hyväksytty muutosta edellyttänyt tieto ja ryhdytty korjaamaan asenteita oikeampaan suuntaan. Freudin mukaan Keplerin lait oli yksi tällainen käännekohta; niiden mukaan aurinko ei kiertänytkään maata vaan päinvastoin; maailma ja etinkin voimakas katolinen kirkko joutui tottumaan ajatukseen jonka mukaan maapallomme ei ollutkaan kaikkeuden keskipiste vaan tähden, aurinkomme planeetta linnunradan, yhden galaksin äärilaidalla.

Charles Darwin järkytti 1800-luvulla uskonnollista ja tieteellistä järjestystä. Hän esitti kokoamaansa tieteelliseen todistusaineistoon nojaten kaikkien eliölajien kehittyneen ajan saatossa yhteisestä kantamuodosta  luonnonvalinnaksi nimetyn prosessin kautta. Ihminen ei ollutkaan jumalan luomus sillä tavoin kuin ainoassa oikeassa lähdeteoksessa ja kirkon suvereenilla voimalla haluttiin uskotella. Vähitellen joutui ihmiskunta tottumaan ajatukseen, jonka mukaan polveudumme samasta lähteestä kuin muukin elämä maapallolla ja että geneettiset erot ovat joissakin tapauksissa hyvinkin pieniä, vaikkakin ovat elämän ja lajin selviytymisen kannalta johtaneet toisenlaiseen lopputulokseen – tai välivaiheeseen jos katsomme asiaa lajien synnyn ja kehittymisen pitkässä saatossa.

Freudin oma löytö, havainto tiedostamattoman olemassaolosta ja sen keskeisestä vaikutuksesta, siitä että ihminen ”ei olekaan herra omassa talossaan” vaan että tiedostamattomat ja hyvin kätketyt vietit määräävät viime kädessä hänen tietoisia toimiaan, on kolmas Freudin itsensä havaitsema haavoittuvuus ihmisenä olemisessa. Viimeistään Freudin tiedostamattoman löytymisen jälkeen ei voi enää olla varma siitä, että kun ihminen sanoo olevansa rehellinen ja puhuvansa totta että näin asianlaita todellakin on. Eikä siitä, että jos joku - arvovaltaakin omaava - puhuu vapauden ja jopa sen puolesta, että hän todella sitä tarkoittaa.

Tunnettu saksalainen internetekspertti ja Internetin puolestapuhuja Sascha Lobo kirjoitti Frankfurter Allgemaineen 13.1. 2014 esseen, jossa hän luetteli näitä ihmiskunnan keskeisiä heikkouksia ja mainitsi nyt neljäntenä haavoittuvuutena oman ja ihmiskunnan naiviksi osoittautuneen uskon Internetin vapauteen. Edward Snowdenin tekemien paljastusten myötä olemme joutuneet kaikki surullisen, omaa naiviuttamme osoittavan tosiasian eteen: kaikki digitaalinen informaatio on jäljitettävissä, avattavissa ja tulkittavissa maailman mahtavien välineillä ja resursseilla. He yksin päättävät, millä tavalla tätä tietoa kerätään, varastoidaan, jäsennetään ja käytetään. Mitkään turvaohjelmat, salasanat eikä edes huolellisetkaan tekniset keinot muuta toiseksi sitä tosiasiaa että digitaalisen tekniikan käyttäjää ja hänen toimiaan voidaan tarkkailla ja hänen vapautensa, omaehtoisuutensa ja personallisuutensa kyseenalaistaa tai ryövätä sen enempää lupia kysymättä.

Saksalaisen internetekspertin nolo naivius ei koske yksin häntä, vaan kaikkia meitä jotka olemme puhuneet tämän välineen erinomaisuuden puolesta ja pitäneet sen ”hallitsemisen” oppimista ikäihmisellekin lähes välttämättömänä. Ne jotka suhtautuivat epäilevästi ja torjuen digitaalisen tiedon käyttöön ja sen henkilökohtaiseen omaksumiseen, saattavat naurahtaa – joskaan syntyneiden uhkakuvien ulkopuolella eivät ole hekään.

USA:n presidentti Barak Obama on nyt pitänyt puheen, jossa hän käsittelin asiaa ja kuvaili yleisellä tasolla sitä tapaa jolla virallinen USA tätä uskomattoman suurta ongelmaa lähestyy. Taustalla oli hänen joululukemiseksi saamansa raportti ”Liberty and Security in changin World”. Kyseeenalaiseksi jää, onko internet ylipäättän palautettavissa sellaiseksi vapauden välineeksi, jollaisena suuri osa ihmiskuntaa on se kokenut. Pikemminkin näyttää olevan toteutumassa George Orwellin kuvaama kauhukuva totaalisesta kontrollista – ja vieläpä moninkertaisena; tätä ”tarkkailua” tekevät USA:n NSA:n ohella kaikki suurvallat ja monet kehittyneet pienemmätkin valtiot.

Olen toiminut vähän toistakymmentä vuotta aika aktiivisesti Eläkkeensaajien Keskusliiton alaisessa EKL-Werkkoviestijät yhdistyksessä. En voi sanoa olevani ekspertti mutta internetin ja sosiaalisen median puolestapuhuja kylläkin. Merkkejä on toki ollut ennenkin siitä että kaikki eivät suhtaudu sen enempää vapauteen kuin yksityisyyteenkään minun tavallani, ei edes suomalaisten tai eurooppalaisten, eikä edes suuren osan ihmiskuntaa edellyttämällä tavalla. 

Quo vadis, Domine?