Kivi kourassa?

Euroopan Unionin syntyi 1950-luvun alussa kahden tärkeän periaatteen elvyttämisen, voimistamisen ja ylläpitämisen merkeissä. Rauha ja demokratia olivat syntyneen Hiili- ja Teräsunionin johtavia periaatteita. Niiden pohjalle rakentuvien sopimusten ja yhteistyön tuli palvella rauhan ja demokratian vahvistamista. Rikkomukset toisen maailmansodan ja sitä edeltävältä ajalta olivat vielä tuoreessa muistissa.

Kuinka on käynyt? Onko Euroopan Unioni onnistunut näiden kahden, sinänsä yksinkertaiselta näyttävän  johtoajatuksen toteuttamisessa?

Puhukaamme aluksi rauhasta, onhan Maidanin aukiolla Ukrainan Kiovassa käynnistynyt demokratiakriisi alkanut eskaloitua maailmanlaajuiseksi, suurvaltojen väliseksi hengenmittelöksi. Voimainkoitoksen mahdollisuus ei ole poissuljettu johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että periaatteellisten erimielisyyksien tueksi on alettu puhua sanktioista. Sanojen ja tekojen logiikka vaatii uusien askeleiden ottamista. Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin, kuten Clausewitz on  sotaa koskevissa maksiimeissaan todennut.

Tuhoavuus ihmisessä on todellinen vahva, heikosti peitelty ja nopeasti käyttöön tuleva  luonteenpiirre. Itsepuolustus edustaa kaiketi hyvänlaatuista agression muotoa, mutta sekoittuessaan alistamisen haluun, vahvemman ihailuun, omistamisen kiihkeään toiveeseen agression pahanlaatuiset muodot nousevat todellisina vaihtoehtoina ennenpitkää - usein nopeastikin - toiminnan keinojen arsenaaliin.

Euroopan Unioni on ilmeisesti jo olemassaolollaan, rauhaan ja demokratiaan liittyvillä odotusarvoillaan ollut perusarvojaan vahvistava tekijä maanosassamme. Tämä visio on edelleenkin yksi tärkeimpiä syitä olla kehittämässä  taloudellista, sosiaalista ja sivistyksellistä yhteistyötä ja koordinaatiota "sisämarkkinoilla". Eristäytyminen ja eristäminen tekevät koko ajan tilaa erilaisille epäproduktiivisille ratkaisuille.

Tällä kertaa Euroopan Unioni on lähes pikavauhtia edennyt osapuoleksi tässä kriisissä, vaikka alunperin oli tarkoitus kehittää vain yhteistoimintaa Ukrainan kanssa. Perusteena käytetään demokratian ja itsemääräämisoikeuden puolustamista, jota vastaan Venäjän nyt katsotaan rikkovan Krimin tapauksessa - Krimin joka alunperin taisi kuulua Krimin tataareille. Epäprodukltiivisuus on astunut produktiivisuuden tilalle. Erityisesti vanhempi väestö, jolla on vielä omassa muistissa toisen maailmansodan kauheudet, tuntee levottomuutta tapahtumien kulun johdosta.

Demokratian puolustaminen rauhan rinnalla kuuluu Euroopan Unionin  aatteelliseen ytimeen. Kuinka hyvin tätä tärkeää periaatetta on onnistuttu toteuttamaan? Jo pitkään on puhuttu Euroopan Unionin demokratiavajeesta. Se koskee tietenkin yksittäisen eurokansalaisen vaikuttamismahdollisuuksia tässä suuressa yhteisössä. Unionin elinten kautta voidaan tässä yhteisössä ainakin yrittää vaikuttaa. Vuosikymmenten mittaan se on luonut paitsi muodollisen demokraatisen rakenteensa myös tähän kuuluvat toimintatapansa. Ketkä ovat tämän vallan poliittisessa ja maantieteellisessä ytimessä, niitä kuunnellaan kaikkein herkimmin eikä heidän ylikävelemisensä ole niin vain tehtävissä - demokratiasta huolimatta.

Poliittisesti Euroopan Unioni on soveltanut markkinaehtoista demokratian tulkintaa ja Unionin kuuluisat vapaudet näyttävät tehokkaasti palvelevan juuri tätä lähtökohtaa. Pohjoiseurooppalainen hyvinvointivaltio rakentui alunperin vahvan julkisen sektorin, sen kansanvaltaisten toimintatapojen ja avoimen hallinnon varaan. Unioni ei ole näihin periaatteisiin yltänyt eikä nostanut niitä toiminnassaan keskiöön. Lähtökohtana on yritysvetoinen toimintatapa, puhe kasvusta tarkoittaa tämän päivän Unionissa yritysten toimintaedellytysten parantamista eikä sitten muuta. Yritysmaailman ylilyönnit, mielikuvituksellisiin arvoihin nousseiden investointien ja odotusarvojen varaan rakentaminen  on onnistuttu - kasvun generoimisen nimessä -  kääntämään valtioiden velkasuhteeksi pankeille.

Puhutaan pankkien pelastamisesta, demokratian ja avoimen hallinnon varaan rakentuva valtio saa selvitä niinkuin parhaaksi näkee. Viimeksi Itävallan eteläisin osavaltio Kärnten on ajautunut vararikon partaalle - jos valtio nyt voi Euroopassa ylipäätään vararikkoon ajatua -  sen joutuessa pelastamaan Hypo-Adria -pankkia.  Se jouduttiin hätätilanteessa kansallistamaan velkoineen, olihan se liian suuri jotta sen sallittaisiin kaatua. Kansa maksaa roskapankiksi muuttuneen Hypo-Adrian mielikuvitukselliset vastuut  ja pankin velkojat - ketä he sitten ovatkaan - juhlivat kurssivoittojaan. Oma paradoksinsa on sekin että Itävallan “vapaat demokraatit” - edesmenneen Haiderin joukot - ovat  yhdessä konservatiivien kanssa suuren sotkun  takana. Viimeisenä oljenkortena kansa on nyt sitten nostanut sosialidemokraatit suurimmaksi poliittiseksi ryhmittymäksi ja he joutuvat nyt sitten selvittämään tilannetta. Ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta että näin käy. Kolumnisti puhuu mustasta perjantaista kansalaisten kannalta samalla kun pankin velkojat nauravat kämmeneensä.

Palatakseni rauhaan ja demokratiaan on todettava, että varsin ohuesti on myös kansanvallan suurta periaatetta Euroopassa onnistuttu toteuttamaan. Demokratian temppelissä yksinvalta, suljettu hallinto, omistamisen himo ja saavutetut etuoikeudet on sementoitu ohjelmilla, lainsäädännöllä ja ohjeistuksella ja saatettu samalla palvelemaan epäproduktiivisia intohimoja ja voimia. Ollaanko jo niin pitkällä että monikymmenvuotinen valta vaihtuisi tulevissa Eurovaaleissa tänä keväänä? Kun kuuntelen Eurooppaa koskevaa poliittista argumentointia niin pessimismi tässä suhteessa tahtoo nousta päällimmäiseksi.

Euroopan Unionilla ei ole oikeutta ensimmäisen kiven heittoon silloin kun on kysymys rauhasta ja demokratiasta.