Berliinin karhu taitaa olla heräämässä...

 

Modernin Monetaarisen Teorian parissa vuosikausia työskennellyt professori Bill Mitchell (William) kirjoittaa blogissaan Saksan perustuslakituomioistuimen kannanotosta Euroopan unionin "Next Generation" ohjelmaan, joka paremmin tunnetaan Korona-pandemian hoitoon liittyvänä 750 mrd:n euron tuki- ja lainapakettina jäsenvaltioille. Perustuslakituomioistuimen myönteiseksi tulkittu kannanotto ei Mitchellin mukaan ole avoimen valtakirjan antaminen Saksan puolesta tälle paketille. Ennenkuin valtuus voidaan allekirjoittaa, on varmistettava että Saksan budjettisuvereenisuutta ei millään tavalla loukata. Perustuslakituomioistuimen mukaan on varmistettava, että 'seuraavan sukupolven' tuki- ja lainapaketti ei avaa Euroopan Komissiolle oikeutta päästä vaikuttamaan Saksan kansalliseen budjetin tekoon. Tällä ehdolla ja tiukan kertaluontoisuuden periaatteella Saksan perustuslakituomioistuin voi siis antaa hyväksynnän tuki- ja lainapaketin käyttöönotolle.

Perustusklakituomioistuimen kannanotolla on merkittävä vaikutus myös Euroopan Komission ja muiden jäsenmaiden välisiin suhteisiin budjettipolitiikan kansallisen suvereniteetin kannalta. Euroopan Komissiohjan on luonut tiukan kontrolliohjelman ns. Maastrichtin Vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamiseksi. Käytäntö perustuu EU:n konsolidoituun perussopimukseen ja sen tulkintaan. Euroopan Komisio edellyttää jopa kriikissä pysymistä annetuissa eettisissä ohjeissa, jotka kieltävät kansallisilta hallituksilta ja Euroopan Unionin elimissä toimivilta hakemasta vaihtoehtoja muualta kuin hyväksytyn ja konsolidoimalla lujitetun peruskirjan toimintalinjasta.

Nyt Saksan peruslakituomioistuin on yhtäkkiä havahtunut kansallisen itsehallinnon menettämisen vaaraan, joka nousee kärjistettynä esille Euroopan Komission Korona-pandemiaan liittyvän tuki- ja lainapaketin yhteydessä. Tämä on mielestäni todella yllättävää, koska tämä vaara on ollut koko ajan nähtävillä ja toteutetuilla käytännöillä on jo nyt ollut suuri vaikuitus mm. meiläkin parastaikaa keskustelussa olevaan kehysbudjetointiin. Lue siis Bill Mitchellin ansiokas blogikirjoitus tästä teemasta!

Talouspolitiikan "Vekkulassa"

Pitkän aikavälin kasvu näytää jäävän Suomessa vaimeaksi, käy ilmi Rahamuseossa 6.4. 2021 pidetyssä webinaarissa. Näin ennustaa Valtion tarkastusvirston vanhempi ekonomisti Arto Kokkinen:

Väestön ikääntyessä ja nuorten ikäluokkien pienentyessä Suomen talouskasvun edellytykset heikkenevät. Talouden kasvu perustuu uutta teknologiaa sisältävän kiinteän pääoman jatkuvaan käyttöönottoon, mikä edellyttää talouden käytössä olevan inhimillisen pääoman kasvua. Koulutettavien ikäluokkien pienentyessä inhimillisen pääoman kertyminen hidastuu ja kääntyy lopulta laskuun. Suomen pitkän aikavälin talouskasvu uhkaakin jäädä vaimeaksi.

Luennon yhteydessä käy selväksi että kiinteän pääoman käyttö on kääntynyt laskuvoittoiseksi sitten 1990-luvun puolivälin. Liekö sattumaa vai ei mutta tämä mollivoittoinen kasvukehitys on tapahtunut samaan aikaan kuin mitä Suomi on ollut Euroopan Unionin jäsen. Arto Kokkinen peräänkuuluttaa uudenlaista kasvun politiikkaa ja uusia innovaatioita kasvukäyrän muuttamiseksi sekä aineellisen että aineettoman kiinteän omaisuuden kohdalla nykyistä paremmaksi. Hän ei tee esityksessään mitään suoria ehdotuksia suunnan muuttamiseksi paremmaksi - sitä voitaneen kaiketi pitää poliittisten voimien keskeisenä tehtävänä.

Lukuisissa eurooppalaista taloutta koskevissa postauksissani tässäkin blogissa olen kiinnittänyt huomiota demokraattisen valtion - erityisesti Euroopan Unionin jäsenvaltioiden mutta myös muualla läntisessä arvoyhteisössä - puuttumiseen dynaamisena toimijana eurooppalaisesta raha- ja finanssipolitiikasta. Syyt tähän löytyvät Euroopan Unionin rakenteellisesta valinnasta käyttää vain oikean jalan asekelmaa talouspolitiikan "Vekkulan" rappusissa . Rohkenen käyttää tällaista analogiaa, koska rahan pumppaaminen esimerkiksi EKP:n määrällisen elvytyksen muodossa yritysten likviditeetin parantamiseksi ei näy saavan investointeja liikkeelle sen enempää Suomessa kuin muuallakaan Euroopassa.

Kun nyt on saatu kuulla että USA:n vastavalittu presidentti on laittamassa liikkeelle jopa 1900 miljardin euron suuruisen tukipaketin mm. suurten julkisten infrastruktuurihankkeiden käynnistämiseksi, tarkoittaa se sitä että USA:ssa otetaan nyt käyttöön talopuspoliittisen Vekkulan toinenkin askel. Se päättää paikallaan sahaamisen vaiheen ja myös osa merkittävistä yritysjohtajista on ilmaissut tukensa yritysten osallistumiseen yhteiskuntavastuuseen näiden hankkeiden toteuttamiseksi korkeamman yritysverotuksen muodossa. Painotukset yritysmarkkinan yksipuolisesta ja tuloksettomasta pönkittämisestä ovat nyt siirtymässä sekatalousperiasatteella toimivaan lähestymistapaan, talouspoliittisen Vekkulan molempien askelmien käyttämiseen. 

SDP:n takavuosien puoluesihteerin Erkki Raatikaisen lanseeraaman sekatalous-käsitteen ohella voitaisiin hyvin käyttää nykyajassa niin suosittua kahden moottorin käsitettä, hybriditaloutta. On jokseenkin käsittämätöntä että tämän päivän talousasiantuntijoilta - laajoista kansanjoukoista puhumattakaan - on valtion, siis julkisen sektorin valtavan suuri merkitys talouden dynaamisena kasvutekijänä päässyt unohtumaan. Vahva valtio investoi kansalaisten ilmaisemiin tarpeisiin, yritystoiminta  johonkin myytävissä olevaan - jos on ostovoimaa. Yhden jalan vekkulaperiaate ulottuu yritystoiminnassa siis myös yrityksen omistajan ja siellä työskentelevän väliseen suhteeseen. Tämä on yksi markkinatalouden suuria kohtalonkysymyksiä.

Näyttäisi siltä että USA:n talouspolitiikassa tapahtumassa oleva edistysaskel on ainakin jonkinlaisessa yhteydessä Moderniin Monetaariseen Teoriaan (MMT), jota erityisesti Joe Bidenin poliittinen kilpailija Bernie Sanders ajoi voimakkaasti omassa vaalikampanjassaan. Hänen talouspoliittiseen tukiryhmäänsä kuului myös MMT:n edustamaa uutta lähestymistapaa ajava Stephanie Kelton, joka odeisessa videossa kertoo MMT:n keskeisistä periaatteista. Bernie Sanders ei ole nytkään kokonaan pois kuvioista, onhan hänet valittu USA:n budjettikomitean puheenjohtajaksi. Ei liene vaikeaa arvata että Joe Bidenin tunnettu voimia yhdistävä politiikka toimii tässä Bernie Sandersin ja presidentti Joe Bidenin yhteistyönä. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että suuren amerikkalaisen tukipaketin  kustantaminen ei jää yksin yritysten tehtäväksi, vaan apuna käytetään endogeenista, itsesäätöiseen makrotalouteen kuuluvaa elementtiä yhdessä USA:n keskuspankin Fed'in kanssa. Tästä on jo näkynyt vahvoja suuntaaantavia linjauksia presidentti Trumpin  hallintokauden loppupuolella hänen toteuttamassaan monetaarisessa 'helikopterielvytyksessä' ei rahan jakamisessa suoraan kansalaisille. Siten keskuspankki tulisi mukaan endogeniosen rahapolitiikan toteuttamiseen ja USA:n talouspolitiikan "Vekkulan" vasemmanpuolen nostavaksi portaaksi.

Näyttäisi siltä että myös Euroopan keskuspankki EKP valmistelee samantyyppisiä uusia rakenteita, joista myös Suomen Pankin päääjohtaja Olli Rehn mainitsee talouskatsauksensa kalvosarjassa puhuessaan "Digieuron" eli eurojärjestelmän digitaalisen keskuspankkiraahan valmistelussa. Kaikki muuten hyvin tältä osin - mutta pääjohtajankin käytössä on toistaiseksi vain talouspoliittisen Vekkulan oikeanpuoleinen askelma.

Rationaalisia vastauksia kaivataan

 Suomessa päivitellään Elinkeinoelämän ja työnantajapuolen irtisanoutumista sopimustoiminnasta keskeisellä tasolla ja jatkavan sitä pääosin vain paikallistason toimintana. Missä määrin tämä tulee olemaan neuvottelemista, sopimista tai työtaisteluihin ja työelämän rampautumiseen johtavaa jatkuvaa taistelua, sen tullaan lähivuosinä näkemään. Toisesta maailmansodasta saakka jatkunut 75-vuotinen sopimisen historia on nyt kuten Eltankajärven jää - taakse jäänyttä elämää. Se mitä näinä vuosina on saatu vietyä lainsäädäntöön, pätee edelleenkin, mutta sopimusten varassa olevat asiat ovat kaikki katkolla. 

Sopinee kysyä, missä määrin eri osapuolet ovat perillä kokonaisuudesta ja kuinka hyvin voidaan vanhaa sopimuksiin perustuvaa kokonaisuutta pitää kasassa. Edessä on mahdottomalta tuntuva viidakko sopimista ja sopimatta jättämistä. Tulevaisuus vaikuttaa kaoottiselta. Työnantajapuolen vakuuttelut siitä että tällä tavalla päästään parhaaseen tulokseen, jää nähtäväksi. Todellinen toinen mahdollisuus on, että keskipalkat ja palkkasumma kokonaisuudessaankin putoaa ja monet sopimuksiin aiemmin kuuluneet edut tulevat katkolle. Sillä on oma vaikutuksensa teollisuuden työntekijäpuolen ostovoimaan, valtion ja kuntien verotuloihin. Jos palkkatason yleistä nousua ei ole odotettavissa, mitkään supertoimet eivät saa myöskään teollisuuden investointiastetta nousemaan, koska tarvittavaa ostovoimaa ei ole olemassa.   

Mahdollinen nousu ja vakauttaminen taitavat näissä uusissa olosuhteissa jäädä  muiden kuin yritysten hoidettavaksi. Kun yhteiskuntavastuu on karsittu kokonaan pois yritysten eettisestä konseptista, jäljelle jää vain voitontavoittelu - ja muutahan meillä ei yrityslainsäädäntö yrittämiseltä edellytetäkään. Yhteiskuntavastuu on julkisella rakenteella, valtiolla ja kunnilla. Rooman sopimuksen ja muidenkin EU:n ratifioimien sopimusten mukaan  Euroopan Unionin tehtävä on myös rauhan ja demokratian vaaliminen, mutta siitä johdettuun Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen se ei enää keskeisenä asiana kuulu. Oikeusvaltioperiaate pitää sisällään myös 'erittäin kilpailukykykyisen markkinan' (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) suuntaa antavan strategisen periaatteen. Sen soveltaminen käytäntöön tarkoittaa valtion strategista toissijaisuutta; tämä tullaan näkemään erityisesti nyt, kun Euroopan Komission Korona-elvytyspakettia ryhdytään soveltamaan käytäntöön. 

Yritystoiminnan yhteiskuntavastuun poistamisen rinnalla eurooppalaisesta kansallisvaltiosta on katsottu muodostuvan taakka kaikenkattavalle onnistumiselle yritystoiminnassa. Tämä näkyy kaikilla tasoilla Euroopan Unionin ja Komission toiminnassa. Demokratiaan viittaavat julkilausumat ja katederipuheet sallitaan, mutta käytännössä on sitouduttava markkinaehtoiseen lähestymistapaan. Sen enempää EKP:n määrällistä elvytystä - Suomen saama osuus viimeisen seitsemän vuoden ajalta on jo nyt yli 60 miljardia euroa - kuin muutaman miljardin tuki- ja lainapakettia (vastuineen yli 6 mrd euroa vuoteen 2058  mennessä) ei voida käyttää vahvan valtion rakentamiseen ja palveluiden kehittämiseen, ei ainakaan julkisen sektorin omana toimintana. Jos Sinusta tuntuu että väitteeni ovat tässä suhteessa vääriä tai yksipuolisia, taakka todistaa valtion toimintamahdollisuudet todellisiksi ovat tässä asiassa Sinun puolellasi.

Miltä näyttää tulevaisuuden Eurooppa nykyisen peruskirjan tarjoamien mahdollisuuksien valossa? Vahva ja kansanvaltainen hyvinvointivaltio on suljettu mahdollisuutena kokonaan pois kuvioista. Samoin näyttää siltä että 'markkina' kokonaisuudessaankaan - siis yritystoiminta ja julkisen sektori yhdessä - eivät tehtävänasettelusta johtuen voi onnistua yhteisen hyvinvoinnin rakentamisessa. Pääomavirrat on ohjattu kokonaan muualle ja vaikka veroparatiisit suljettaisiin, ei yhteinen vastuunotto saa näistä toimista toimintatilaa. Onko Euroopan Unionissa edellytyksiä nostaa yritysverotusta niin että välttämätön infrastruktuuri ja palvelut saataisiin järkevänhintaisina ja kohtuullisen kustannuksin toteutettua? Jos jollakin on tähän vastaus, niin olisin siitä minäkin kiinnostunut.

Samaan aikaan kun yritystoiminnan asemaa on jatkuvasti vahvistettu, kansalaisjärjestöjen asema on Euroopassa heikentynyt. Viime vuosikymmenen aikana on eurooppalaisten ja Euroopassa toimivien kansainvälisten ympäristöjärjestöjen avustus ja yhteistyöohjelmat ajettu alas, kiitos Junckerin johtaman Euroopan komission. Suhteessa eurooppalaisiin instituutioihin yritysten lobbaustoiminta on muodostunut aivan ylivoimaiseksi eikä kansalaisjärjestöillä ole ollut varaa eikä mahdollisuuksia yltää järkevään vuoropuheluun Euroopan Unionin kanssa.

Kaikesta edelläsanotusta huolimatta näyttää meitä Euroopan Unionin elimissä edustavien kannanotoissa vallitsevan hallitsevana edelleen vahva positiivinen henki ja rohkaisevat kannanotot Unionin mahdollisuuksista menestyä sen edessäolevien suurten tehtävien hoidossa: ilmaston ja ympäristön suojelu, digitalisaation ja automatisaation rationaalinen hallinta, vastaaminen massamuuttoliikkeisiin ja pandemian kaltaisiin epävarmuustekijöihin, työn ja toimeentulon turvaaminen, sosiaalisen vastuun kantaminen, puhumattakaan rauhan, luottamuksen  ja demokratian vahvistamisesta maailmassa.  On kaiketi perusteltua kysyä tätä taustaa katsottaessa: onko optimismille rationaalista perustetta?

Eurooppalainen kärsimysnäytelmä

 Makrotalouspolitiikassa tapahtuu.

Päättymässä olevalla viikolla USA:n presidentti Joe Bidenin julkaisi uuden elvytyspaketin joka on kooltaan jättimäinen, 2300 miljardia dollaria. Uutisen mukaan tästä on tarkoitus käyttää kokonaista 650 miljardia pelkästään julkisen infrastruktuurin parantamiseen. Se onkin tarpeen, sillä 'markkinan' hallisemassa USA:ssa valtaväylät, kadut ja sillat ovat uutisten mukaan huonossa kunnossa. 

Erona Euroopan Unionin laina- ja elvytyspakettiin, joka on kooltaan 750 mrd euroa kertaluonteisena tuki- ja lainapakettina on siis se, että tukea suunnataan myös julkisiin investointeihin. Euroopan Unionissa jäsenvaltioiden suora tukeminen on konsolidoidun perussopimuksen mukaan kiellettyä. Toinen suuri ero on myös kertaluonteisuus, kun taas USA:ssa tukitoimia jatkettaneen ilman sen suurempia esteitä jatkossakin, vaikka tämän liittovaltion kokonaisvelka on jo muutenkin yli 28000 miljardia dollaria.

Ehdotuksessa, joka mennee ilman muuta läpi sekä demokraattienemmistöisissä Edustajainhuoneessa että Senaatissa, suunnitellaan Reutersin mukaan 650 miljardin sijoituksia liikenteeseen. Sillä parannetaan 32 000 kilometrin edestä tieverkostoa, kymmenen "taloudellisesti merkittävää siltaa" ja 10 000 muuta siltaa. Tieturvallisuuteen on summasta  varattu 20 miljardia, raideverkostoon 80 miljardia, lentokenttiin 25 miljardia ja sisävesiliikenteeseen 17 miljadia.

Kun katsoo Suomen hallituksen ehdotusta Euroopan komission tuki ja elvytyspaketin kansalliseksi toteuttamiseksi, siinä ei puhuta julkisen infrastruktuurin ja palveluiden parantamisesta suoraan mitään, vaikka toki hallitusohjelman painopistealueiden mukaan tarkoitus on edetä. Myös käsittelyvauhti on hitaanpuoleista ja sen toteutumisen tiellä on vielä monia esteitä viime vuoden heinäkuun alussa tehdyn huippukokouksen yksimielisestä päätöksestä huolimatta. Mukaan on kytketty Suomen aloitteesta oikeusvaltioperiaatteen toteuttaminen, jonka alustava ja rajoittunut tulkinta uhkaa jo pudottaa ainakin Puolan että Unkarin pois koko ohjelmasta. Jos näin on käy, nämä maat voivat äänestää koko laina- ja tukipakettia vastaan, jolloin jo joudutaan hakemaan uusia ratkaisuja. On puhuttu mahdollisuudesta toteuttaa se Thomas Pikettyn ehdottamana   'samanmielisten' projektina, jollaisesta on jo esimerkki Saksan ja Ranskan välillä solmitun ja ilmeisesti EU:n tukeman  yhteistoimintasopimuksen muodossa. 

Nyt on vain niin, että Saksassa sikäläinen perustuslakituomioistuin on asettunut vastustamaan laina- ja tukipaketin vastaanottoa viitaten Saksan vuonna 1949 hyväksyttyyn perustuslakiin, joka asettaa sekä liittovaltion että osavaltioiden alijäämille tiukat rajat. Niiden mukaan Saksa ei saa ottaa vastaan tätä tuki- ja lainaerää, koska se on ristiriidassa Saksan perustuslain kanssa. Jos tämä kanta Saksassa menee läpi, on mitä ilmeisintä että Saksa ei tule hyväksymään Euroopan komission lainoja myöskään muille maille. On muistettava että sisämarkkinat rakentuvat yhteistyön lisäksi markkinakilpailulle ja Saksan joutuminen tässä suhteessa huonompaan asemaan muihin EU:n jäsenmaihin nähden ei voi tulla kysymykseen. Saksan perustuslakituomioistuinhan kyseenalaisti jo Euroopan Komission tuki- ja lainapaketin, koska Euroopan Unionin kasvu- ja vakausopimuksen ehdot ovat lähes suoraa lainausta Saksan voimassaolevan perustuslain teksteistä.

Tähän traagiseen virheeseen, jossa peruskirjatasoiseen asiakirjaan sisällytetään johonkin aikaan perustuvia strategisia määräyksiä kategorisena imperatiivina, uhkaa nyt Euroopan Unionin markrotalouspolitiikan uudistaminen kaatua. Mukana on kaksi perustavaa laatua olevaa - ja kohtalokasta - ajatusvirhettä. Ensimmäinen niistä on valtion sulkeminen toimijana lähes kokonaan pois kuvasta ja elvytyksen suuntaaminen kokonaan muille markkinatoimijoille. Syynä tähän, mm. pohjoismaista, vahvaan valtioon rakentavaa sosialidemokratiaa rampauttavaan lähestymistaapaan ovat Saksan kahtijakautuminen kylmän sodan seurauksena. Se johti Saksan Demokraattisen Tasavallan (DDR) syntymiseen ja autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään vahvan sosialistisen, yksityistä markkinaa syrjivän ja sen jopa kieltävän järjestelmän syntymiseen. Tämän seurauksena Saksan Liittotasavallan puolella on nähtävissä suorastaan valtava pelko valtion vahvistamista vastaan yhteiskunnallisena toimijana. Tästä syystä myöskään DDR:n poliittisen järjestelmän perillinen eli "die Linke" (Vasemmisto) ei puolueena näytä kelpaavan Saksan liittovaltion hallitukseen, vaikka osavaltiotasolla (Bremen, Thüringen) jo näin on käynyt. Tästä seuraa mm. se että Saksan julkiset rakenteet ja palvelut ovat kehittyneet heikosti ja niitä korvaamaan on luotu muunlaisia, osavaltioiden itsenäisyydestä johtuen erilaisiin ratkaisuihin perustuvia rakenteita.

Se toinen syy on perustuslakitasoisesti pelätty velkaantuminen ja vaatimus etukäteissäästämisestä silloin kun julkisia rakenteita parannetaan ja hankkeita  käynnistetään.   Saksa pelkää velanottoa perustuslakitasoisesti ja tämä ajattelutapa on juurtunut syvään saksalaiseen poliittiseen ajatteluun. On tehtävä mitä muuta hyvänsä mutta velkaa ei saa ottaa. Hyvän esimerkin tästä pelosta tarjoaa se austeristinen politiikka, jota Saksan valtionvarainministeriön (Schäuble) johtolla toteutettiin Kreikkaa kohtaan vuoden 2008 USA:ta ja Eurooppaa kohdanneen talousromahduksen jälkeen. EKP:n pääjohtajan Mario Draghin aikaansaaman EKP:n monetaarisen määrällisen elvytysohjelman toteutus vuoden 2012 jälkeen muutti tilannetta jossakin määrin niin, että jopa Kreikka pääsi vuoden 2016 lopulla takaisin määrällisen elvytyksen piiriin. Kreikan velkavuori ei ole kuitenkaan pienentynyt, vaan on jatkanut kasvuaan - siitä vain ei nyt puhuta suureen ääneen.

USA on siis astumassa taas kerran rivakasti eteenpäin rohkean monetaarisen elvytyksen tiellä, jossa liittovaltion aikaisemmalla velalla ei näytä olevan merkitystä ja joka sitä paitsi suuntautuu yksityisen markkinan lisäksi myös julkisten rakenteiden parantamiseen lähes yhtä suurella dollarimäärällä kuin mitä koko Euroopan Komission korona-elvytyspaketti on tukineen ja lainoineen. Toimeenpanossa ei ilmeisestikään viivytellä, mikä antaa aiheen olettaa että USA toipuu Trumpin palleaiskusta nopeasti samaan aikaan kun Euroopan Unioni ottaa edelleen lukua, nyrkkeilyanalogiaa käyttääkseni.

Oman lukunsa mannerten välisessä kilpailussa muodostaa tietenkin Kiina, joka käyttää kommunistisen puolueen suvereniteettiin perustuvaa sekatalousjärjestelmää eli vahvaa valtiota ja   vahvasti monetaristisin keinoin tuettua ja järjestelmälle lojaalia yritysmaailmaa kaikin keinoin hyväkseen. Kiinaa suojaa autoritaarisen järjestelnän lisäksi kulttuuri- ja kielimuuri, joiden taakse eivät länsimaiden sanktiot eivätkä sotilaalliset uhkailut näytä ulottuvan. Lisäksi 1,4 miljardin asukkaan Kiina pysäytti Korona-pandemian kuin seinään ja on palannut nopeasti taloudellisen kasvun tielle. Kiinan hankkeet ovat saaneet myönteisen vastaanoton myös monissa Euroopan Unionin jäsenmaissa.  Lisäksi Euroopan Unionin yhteisönä hylännyt Venäjä on kääntynyt selvästi öljyputkineen ja hankkeineen Kiinan suuntaan. Euroopan Unioni  on merkillisen yksin ja aneemisen tuntuinen tässä mannertenvälisessä, suurvaltain hallitsemassa voimien mittelyssä.

Mihin menet Eurooppa?

Poliittisia aseita työelämän juoksuhautoihin

 

Nyt kun Teknologiateollisuus on ilmoittanut irtautuvansa muusta kuin paikallisesta sopimisesta, näyttää siltä että sekä perustuslailliset että ihmisoikeuksiin ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n kanssa solmittuihin sopimuksiin perustuvat lakisääteisdet oikeudet ovat uhattuina. Meillä on aika pitkään jätetty palkoista ja työoloista sopiminen työmarkkinajärjestöjen kesken sovittaviksi. Kun elinkeinoelämä nyt ilmoittaa keskeisiltä osiltaan vetäytyvänsä käytännössä kokonaan pois keskeisestä sopimustoiminnasta ja siinä tähän mennessä saavutetuista yhteisistä ehdoista, joudutaan uudelleen katsomaan, mitä Suomen perustuslaki ja Suomen solmimat kansainväliset sopimukset kansalaisen työhön liittyvistä oikeuksista sanovat. Oikeusvaltiossa ei voida jättää kansalaista pelkän romuttumassa olevan sopimusjärjestelmän varaan. Valtiovallalla, so. politiittisella päätöksenteolla on turvatta työhön, tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät, lainsäädännössä ja solmituissa kansainvälisissä sopimuksisa turvatut oikeudet.

Suomen perustuslain 18 pykälässä säädetään kansalaisen oikeudesta työhön ja toimeentuloon; eihän tuo pykälä kovin vahva ole mutta yhdessä perustuslain tarkoituksen, perheen omaisuuden suojelun ja perusoikeuksien kannalta sillä on - ja täytyy olla - merkitystä:

18 § Oikeus työhön ja elinkeinovapaus

Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta.

Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Oikeudesta työllistävään koulutukseen säädetään lailla.

Ketään ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä.

YK:n yleismaailmallinen ihjmisoikeusjulistus, jonka myös Suomi on kansakuntana hyväksynyt, velvoittaa artikloissaan 22-25 erityisesti työhön liittyvien oikeuksien toteuttamiseen:

22. artikla. Jokaisella on yhteiskunnan jäsenenä oikeus sosiaaliturvaan sekä oikeus kansallisten toimenpiteiden ja kansainvälisen yhteistyön kautta kunkin maan järjestelmä ja voimavarat huomioon ottaen, nauttia hänen ihmisarvolleen ja hänen yksilöllisen olemuksensa vapaalle kehittymiselle välttämättömiä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia.

23. artikla. 1. Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan. 2. Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä. 3. Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot. 4. Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi.

24. artikla. Jokaisella on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan, työajan järkevään rajoittamiseen sekä määräaikaisiin palkallisiin lomiin.

25. artikla. 1. Jokaisella on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja hyvinvoinnin ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkintähuollon ja välttämättömän yhteiskunnallisen huollon osalta. Jokaisella on myös oikeus turvaan työttömyyden, sairauden, tapaturman, leskeyden tai vanhuuden sekä muun hänen tahdostaan riippumatta tapahtuneen toimeentulon menetyksen varalta. 2. Äideillä ja lapsilla on oikeus erityiseen huoltoon ja apuun. Kaikkien lasten, riippumatta siitä, ovatko he syntyneet avioliitossa tai sen ulkopuolella, tulee nauttia samaa yhteiskunnan suojaa. 

Myös Kansainvälisen Työjärjestön ILO:n kautta tulee monia työelämään liittyviä, jo olemassa olevia lakeja. Yksi niistä on yhdenvertaisuus ja tasa-arvo työelämässä: siinä olevien oikeuksien valvominen kuuluu työsuojeluviranomaisille.

Jätän tässä Euroopan Unionin työelämää koskevat kohdat vähemmälle käsittelylle, koska ne olennaisilta osiltaan ovat pohjustaneet taustaa nykyiselle "sosialisaatioprosessille", jota Euroopan Unioni on viime vuosina johdonmukaisesti edistänyt.  Yhtenä tärkeänä makrotason keinona näkisin pyrkimisen Modernin Monetaarisen Teorian mukaiseen endogeeniseen, itsesäätöiseen raha- ja finanssipolitiikkaan Euroopan tasolla.   

---

Tämä pieni kertaus on pohjustusta sille, mitä näissä uusissa olosuhteissa on lakisääteisesti turvattava, jotta työllä toimeentuloaan sekä yhteisen hyvinvoinnin  ja itsensä toteuttamista voidaan edelleen sekä ylläpitää että edistää. Keinovalikoima jota esitän, ei ole kattava, onpahan vain ensimmäinen reaktio niihin ilmeisiin vaaroihin ja ongelmiin joita  mitä ilmeisimmin on pikatahtia odotettavissa. 

Paikallinen sopiminen tarkoittaa parhaimmillaan joustavia palkka- ja työehtosopimusmenettelyjä, joita toki on jo varsin paljon olemassa. Helsingin Sanomien 26.3. 2021 uutisesta ja sitä seuranneesta keskustelusta käy ilmi, että hyvin yleisesti pelätään työhön liittyvien oikeuksien romuttuvan, koska yksittäisellä työntekijällä ei ole käsitystä eikä mahdollisuutta sopia ilman taustatukea edes lainsäädännön edellyttämistä yleiosistä ehdoista. Siksi tarvitaan juuri edessäoleviin tilanteisiin sopivia yleisiä ehtoja ha sanktioita, joilla villiintymässä olevalle työelämälle luodaan edes jonkinlaisia raameja.

1. Yritykset saavat tätä nykyä runsain mitoin tukea sekä valtiovallalta että myös Euroopan Unionilta ja sen keskuspankilta EKP:ltä. Yleiseksi ehdoksi olisi asetettava että alan keskimääräistä palkkatasoa on noudatettava yrityksissä, jotka tavalla tai toisella saavat valtion tukea toimintaansa. 

2. Jos yritys ei noudata keskimääräisen palkkatason tai yleisen sopimuslinjan mukaista tasoa, siltä pitäisi kieltää oikeus osinkojen maksuun ja yleisesti hyväksyttyä tasoa - esimerkiksi kunnnissa ja valtiolla noudatettuja  - korkeampien palkkioiden ja optioiden maksaminen johtavassa aemassa oleville toimihenkilöilleen;

3. Julkisella viranomaisella tulisi olla oikeus joko asettaa oma toiminnantarkastaja tai osallistua toiminnan tarkastukseen ja antaa oma lausuntonsa palkka- ja sopimstilanteesta yrityksessä, joka saa valtion tukea, veroetuja tai lailla säädettyjä helpotuksia yhteiskunnallisiin ja sosialisiin velvollisuuksiinsa.

4. viimekätisenä 'last resort' ulottuvuutena julkinen valta voi maksaa täydentävää palkkaa alipalkatulle työntekijälle ja lyhentää tämä osuus yrityksen saamista julkisista tuista tai periä se ylimääräisenä verona yritykseltä perustuslain ja Suomen valtion sopimien sitovien kansainvälisten sopimusten ja niihin perustuvan lainsäädännön ehtojen toteuttamiseksi.

Uskon että ammattiyhdistysliikkeessä pohditaan pää kuumana, mitä edessäolevassa tilanteessa on tehtävä. Kyllähän perinteinen työtaistelu ja jopa yleislakko voi tulla kysymykseen, jos elinkeinoelämä ryhtyy pakottamaan suomalaisia takaisin vuosisata sitten vallinneelle tasolle - jos tasosta ylipäätään voidaan puhua. Tiedossa on myös että vienti lakkaa vetämästä ja samoin tuonti, jos elämisen ja työn ehdot ajetaan äärimmäisyyksiin.

 

Vaikeneminen on myöntymisen merkki

 

Modernin Monetaarisen Teorian yksi kehittäjä ja sen puolesta väsymättömästi toimiva australialainen professori Willian Mitchell kirjoittaa 23. maaliskuuta 2021 blogipäivityksessään sosialidemokratian ja sen poliittisen eliitin taipumisesta uusliberaalin, valtavirtaisen talouspolitiikan peesaajaksi ja mielistelijäksi. Mielestäni hänen sanomansa - olkoonkin että se on kirjoitettu lähinnä brittiläisen ja australialaisen työväenliikkeen tarkastelun pohjalta - sisältää paljon yleispätevää, myös meidän oloihimme sopivaa analyysia. Kysymys on vaikenemisesta, epävarmuudesta ja osaamattomuudesta, pahimmillaan mielistelystä, hännystelystä ja kääntymisestä valtavirtaisen makrotalouden perustelujen kannattajaksi.

"Vaikka ns. edistyksellisinä esiintyvät poliitikot pitävät itseään uuden ajan airueina, toimivat he kaikin tavoin kauhistelemalla julkisen talouden alijäämää ja valtavirtaisen makrotalouden oppeja saadakseen itsensä näyttämäänm uskottavilta. Uskottavan talouspolitiikan raamit näyttää todellisuus kuitenkin sivuuttavan nopeasti. Britanniassa ja Euroopassa työvoimapolitiikka on ollut jo vuosikymmeniä lamassa. Heidän uskonsa julkiseen rahoitukseen on korvautunut lähestymistavalla, jonka mukaan valtion on tyydytettävä omien toimiensa sijasta keinottelijoiden, siis minkälaisen hyvänsä  yrittämisen etuja."

Bill Mitchellin mukaan Australiankaan työväenpuolue ei ole tässä suhteessa erilainen. 

"Jos antaa sosialidemokraattisille poliitikoille liikkumavaraa, he yksityistävät, leikkaavat hyvinvointiin tarkoitettuja menoja, vapauttavat sääntelyä, antavat erinäisiä etuja kaikkein parhaiten toimeentuleville - ja paljon muuta. Meillä on viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta tästä riittävästi näyttöä. Australiassakin keskuspankki osoittaa nyt - mitä Modernin Monetaarisen Teorian kannattajat ovat aina sanoneet - että itsenäisen keskuspankin omaava hallitus voi käyttää hallituksen valtaa ja alistaa raha- ja finanssipolitiikan palvelemaan asetettuja tavoitteita. On tullut aika jolloin näiden 'edistyksellisten tyyppien' olisi aika alkaa ryhtyä oikeasti edistyksellisiksi ja kunnianhimoisemmiksi sen sijasta että omaksuvat sykofanttisen, mielistelevän ja ruskeakielisen kannan, jonka mukaan rahoitusmarkkinat saattavat tuhota rahajärjestelmämme."

Käännös ei ole aivan sanatarkkaa mutta sisällön suhteen se ei jätä epäilystä. Myös sosialidemokraattiset poliitikot ovat niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa omaksuneet taloudenpidon suhteen valtavirtaiset opit ja ryhtyneet perusteluissaan seurailemaan sen valtiota hylkivää ja kaikenkarvaista yritystoimintaa suosivaa lähestymistapaa. 

Jo 1970-luvun lopulla, kun työttömyys lähti kasvuun ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli jo  vaatinut hätätilahallituksen muodostamista, keskusteltiin rakenteellisten uudistusten merkityksestä. Minäkin olin esittämässä erityisen työllistämisrahaston perustamista vähän samaan tapaan kuin mitä työeläkerintamalla oli tehty ja johon myös ruotsalainen keskustelu palkansaajarahastoista vahvasti viittasi. Tälle tielle ei kuitenkaan lähdetty, vaan keskeiseksi ideaksi nousi kasvun kautta tapahtuva työllistämismahdollisuuksien lisääntyminen, yhdistettynä tulopolitiikkaan joka tähtäsi työntekijäpuolen ideoiden mukaanottamiseen yritysten kehittämiseen. Kasvun sijasta tuli kuitenkin 1990-luvun lama ja suurtyöttömyys. Tulopolitiikan sijasta työnantajapuoli alkoi koventaa keinojaan myös sopimuspolitiikassa. Työntekijäpuolen ehdotusten rinnalle tuli työnantajien vastaava patteri työehtojen heikennyksiä kilpailukyvyn parantamisen nimissä. Samalla alkoi myös keskustelu yhteistoiminnasta yrityksissä saada yhä ikävämpiä muotoja.  Edistyksen välineestä tuli pelätty lomautus- ja irtisanomisautomaatti, jota tämänkin päivän palkansaajat  odottavat kaikilla sektoreilla kylmä rinki sen yhden paikan ympärillä.

Yritysten kilpailukykyvaatimuksiin on pikkuhiljaa suostuttu yhä laajemmalla rintamalla. Samalla on ryhdytty purkamaan keskitettyä sopimusjärjestelmää ja kokonaisvaltaisia yhteistoiminnan rakenteita muutoinkin. Ehdittiin kuitenkin luoda kohtalaisen vahvat työeläkerahastot, mutta tästäkin 'sosiaalisen vastuun' pilarista työnantaja on hankkiutunut eroon, kun työeläkemaksut on siirretty kokonaan työntekijäpuolen kannettavaksi.

Talouspolitiikassa kuunnellaan nykyään pelkästään valtavirtaisen, uusliberaaliin henkeen perustelevia 'pääekonomisteja' jotka saavat palkkansa yritysmaailmasta ja puhuvat luonnollisesti niistä häristä joilla he itse kyntävät. Talouskeskustelussa työväenliike vaikenee ja sen piiristä kasvaneet talousvaikuttajat ovat sisäistäneet näyttävästi uusliberaalit lähestymistavat ja suosittelevat puheissaan yhdellä äänellä valtavirtaisen talouspolitiikan keskeisiä teemoja. Yhteiskunnallisen, taloudellisen ja sosiaalisen demokratian liike näyttää luopuneen kokonaan yrityksestä visoida pääoman endogeenista, itsenäiseen päätöksentekoon perustuvaa kehittämistä ja odottaa Adam Smithin näkymättömäön käden läimäytystä kädet korvilla. 

Minusta näyttää siltä, että Helsingin Yliopiston vieraileva professori ja aktiivinen Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä osuu oikeaan väittäessään liikkeen arvopohjan luisuneen sen keskeisten poliitikkojen toimesta markkinaehtoisen yhteiskuntamallin toistelijaksi ja kannattajaksi. Keskuelua vaihtoehdoista työväenliikkeen oman arvoperinnön hengessä ei tahdo syntyä. 

Onko epäilykseni oikea? Vastaan omasta puolestani: vaikeneminen on myöntymisen merkki.

Uusia keinoja käyttöön

 

"Perinteiset leikkaukset ja veronkorotukset eivät jatkossa riitä talouden tasapainottamiseen", sanoo valtionvarainmnisteri Matti Vanhanen Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun kirjoituksessa, joka aivan ilmeisesti on suunnattu huhtikuussa eteen tulevaan hallituksen toiminnan puoliväliriiheen. Tarvitaan uusia keinoja, joista keskeisin näyttäisi olevan erityinen miljardiluokan lainarahalla tehtävä panostus julkiseen tutkimus- ja kehitysrahastoon Suomen tuottavuuden ja kilpailukyvyn vauhdittamiseksi. Tällaista tarvittaisiin Vanhasen mielestä tulevan kasvun edellytysten luomiseksi ja yritysten toimintaedellytysten turvaamiseksi.

Kyllä rahastoakin varmasti tarvitaan, erityisesti julkisen tutkimus- ja kehitysrahaston luomiseksi, siis valtion omien investointien mahdollistamiseksi. Kuten  Vanhanen artikkelissa toteaa, investointien kehitys on ollut viime vuosina huonoa. Sitä ei ole auttanut edes Euroopan Keskuspankin viimeisen kuuden vuoden aikana toteuttama mittava, Suomenkin osalta ehkä noin 60 miljardin määrällinen elvytys. Pankit ovat ostaneet valtion velkakirjoja tällaisen määrän edestä ja Euroopan Keskuspankki on ostanut ne edelleen pankeilta omiin taseisiinsa. Ne ovat siellä edelleen olemassa, sterilisoituina siten että niitä ei peritä euroina Suomen valtiolta takaisin heti maturiteetin koitettua, jolloin ne olisi lunastettava takaisin. Päinvastoin, Euroopan Keskuspankki suunnittelee "luopuvansa" vähitellen näistä velkakirjoista, mikä tarkoittanee niiden vähittäistä kuolettamista. Tämäkin hanke hipoo taas vaarallisesti Euroopan Unionin peruskirjan talous- ja rahapolitiikan rajoja, onhan peruskirjoissa nimenomaan kielletty vastuun ottaminen jäsenvaltioiden lainoista.

Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys ja nyt aloitettu Euroopan Komission finanssipolitiikka "Next Generation" elvytyspaketin muodossa kertovat kuitenkin yhä lähempänä olevasta avauksesta Modernin Monetaarisen Teorian mukaiseen suuntaan. On selvästi nähtävissä että Euroopan Unionin itsenäinen keskuspankki EKP voi ottaa taloudellisesti vastatakseen minkälaisista vastuista tahansa. Tätä tekevät jo muutkin mahtivaltioiden keskuspankit, kuten USA, Japani ja Kiina. USA:n uuden presidentin Joe Bidenin julkistama 1900 miljardin dollarin "helikopterielvytys" on tästä tuorein esimerkki.

Herää kysymys: eikö Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Komissio voi harjoittaa samantyyppistä, Euroopan olosuhteisiin sovellettua modernia raha- ja finanssipolitiikkaa? Viimeisen vuoden aikana tapahtunut käänne, jonka mukaan velkaa voidaan ottaa sekä pandemian verholla että sen kylkeen myös muihin tarkoituksiin kytkettynä, kielii kääntymisestä uuteen suuntaan eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa. Kuvaavaa on että mm. Saksa ottaa tämän päivän 3Sat uutisten mukaan  vuoden 2022 loppuun mennessä uutta velkaa yli 320 miljardia euroa. Vasta sitten painetaan velkajarrua (Schuldenbremse).

Määrällinen elvytys ja nyt toteutettavana oleva Euroopan Komission "Next Generation" tuki- ja velkaohjelma edustavat jo peitellysti uutta avausta. Jäsenvaltiot ovat muodollisesti vastuussa tämän paketin takaisinmaksusta, mutta samaan aikaan Euroopan Komissio valmistelee erinäisiä aloitteita itsenäisten, keskustason resurssien vahvistamiseksi. Kun vielä muistetaan että EKP voi ostaa myös Euroopan Komission lanseeraamia velkakirjoja, on vain ajan kysymys että näitä keinoja tullaan myös käyttämään eikä jäsenvaltioden velkavastuut tältäkään osin kaadu niiden syliin.

Se mikä ei toistaiseksi ole toteutunut, on EKP:n monetaarinen ja finanssipoliittinen tuki suoraan jäsenvaltioille ja tältä pohjalta kehitetty suunnitelmallinen yhteistyö kaikkien niiden suurten haasteiden toteuttamiseksi, joita Unionilla on. Ilmastopolitiikan ja digitaalisen kehityksen ohella suuri sosiaalinen turvattomuus ja epävarmuus tulevasta raastaa koko mannerta. Sen infrastruktuuri ja sosiaaliset turvarakenteet eivät ole vieläkään kunnossa. Ei ole vaikeaa löytää syytä tähän kurjuuteen. Se löytyy Euroopan Unionin konsolidoituun peruskirjaan betonoidusta linjasta, jonka mukaan Euroopan Unioni ei ota vastuuta kansallisten hallitusten velanotosta, siis se ei tue jäsenvaltioiden hallituksia niiden vastuulla olevissa suurissa hankkeissa.

Ongelmaksi keinovalikoiman laajentamisessa muodostuu mielestäni siis Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja ja sen ehdoton kielto ottaa vastuuta jäsenvaltioiden veloista. Velanotto on juuri se väline jolla toivottua kasvua saadaan liikkeelle. Oikeusvaltioperiaatteen toteuttaminen suhteessa "treatyyn" tulee muodostamaan äärimmäisen haastavan kynnyksen pyrittäessä kokonaisvaltaiseen, itsesäätöiseen (endogeeniseen) makrotalouspolitiikkaan. Pysyminen Euroopan Komissiolle myönnetyssä 'kertaluontoisessa' avustus- ja tukipäätöksessä on tärkeää tässä vaiheessa erityisesti siksi, että pelkkä markkinoiden tukeminen ei selvästikään tuota toivottua tulosta.

Eurooppa kantaa mukanaan edelleen ikävää neuvostotyyppisen sosialismin taakkaa pelätessään vahvaa valtiota ja sen autoritaarisia sovellutusmalleja. Pohjoismaisen sosialidemokratian kansanvaltainen, vahvan valtion hyvinvointimalli on joutunut tämän pelkotilan uhriksi Euroopan Unionin peruskirjan nykyisen talous- ja rahapolitiikan yksipuolisten ja autoritaaristen määräysten vuoksi. Selkeää pelastustietä moderniin raha- ja finanssipolitiikkaan ei ole sen vuoksi näkyvissä, vaikka välineet tätä varten ovat olemassa. Näitä välineitä haastoi mm. USAn demokraattien presidenttiehdokas Bernie Sanders käyttöönotettavaksi. Hän on nyt vaikutusvaltaisen talouskomission puheenjohtaja ja on syytä olettaa että tästä suunnasta on tulossa uusia, uutta tietä aukaisevia suunnitelmia.

Uusia keinoja siis kaivataan. Matalien korkojen aikana ja inflaation pysyessä ilmeisesti vielä pitkään 'noin' kahden prosentin tuntumassa valtionvelka ei ole meille sen suurempi ongelma kuin Saksallekaan. On lisäksi syytä uskoa että itsenäisen keskuspankin omaava Euroopan Komissio saa ennenpitkää vetoapua velkajärjestelyilleen Euroopan Keskuspankilta niin, että nyt hyväksytty velka- ja tukipaketti "Next Generation" ei todellisuudessa tule jäsenvaltioiden maksettavaksi siinä laajuudessa, jota peruskirjan hengessä kirjoitettu suunnitelma muodollisesti edellyttää. Todella suuren ja merkittävän askeleen finanssiunionin suuntaan Euroopan Unioni ottaisi, jos valtio - joko kansallisvaltioina tai liittovaltiona - tunnustaisi markkinoiden ohella myös demokraattisen valtion oikeutetut ja perustellut odotukset. Silloin päästäisiin eroon perustuslaillisesta ideologisesta kurjistamisesta, taloudellista polarisaatiota ja suurta eriarvoisuutta ja kurjuutta aiheuttavasta 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' ylivallasta, jota Euroopan unionin peruskirja tällä hetkellä edustaa.

Miten valtionvarainministeri Matti Vanhasen fläppitaulun piirrokset tähän kokonaisuuteen vastaavat? Kun kokonaisratkaisua etsitään, kaikki työkalut olisi otettava pragmaattisesti käyttöön. Kirjoituksen kielenkäyttö viittaa kuitenkin edelleen siihen suuntaan, että ratkaisu löytyisi pelkästään yritysten suunnasta. Investoijina yritykset ja valtio ovat olemukseltaan ja motiiveiltaan perusteellisesti erilaisia. Kansalaisten demokraattisissa prosesseissa ilmaisemiin tarpeisiin kykenee vain valtio vastaamaan, toki yritystystoimintaa soveltuvin osin tukenaan käyttäen. Juuri valtiolla on kokonaisvastuu koordinaatiosta, resurssien järkevästä ja maltillisesta käytöstä ja investointien tulosten oikeudenmukaisesta jakaantumisesta.

Korona-pandemia on jo nyt avannut portteja uuteen ajatteluun. Vielä muutama ratkaiseva askel lisää tarvittaisiin...