Vaikeneminen on myöntymisen merkki

 

Modernin Monetaarisen Teorian yksi kehittäjä ja sen puolesta väsymättömästi toimiva australialainen professori Willian Mitchell kirjoittaa 23. maaliskuuta 2021 blogipäivityksessään sosialidemokratian ja sen poliittisen eliitin taipumisesta uusliberaalin, valtavirtaisen talouspolitiikan peesaajaksi ja mielistelijäksi. Mielestäni hänen sanomansa - olkoonkin että se on kirjoitettu lähinnä brittiläisen ja australialaisen työväenliikkeen tarkastelun pohjalta - sisältää paljon yleispätevää, myös meidän oloihimme sopivaa analyysia. Kysymys on vaikenemisesta, epävarmuudesta ja osaamattomuudesta, pahimmillaan mielistelystä, hännystelystä ja kääntymisestä valtavirtaisen makrotalouden perustelujen kannattajaksi.

"Vaikka ns. edistyksellisinä esiintyvät poliitikot pitävät itseään uuden ajan airueina, toimivat he kaikin tavoin kauhistelemalla julkisen talouden alijäämää ja valtavirtaisen makrotalouden oppeja saadakseen itsensä näyttämäänm uskottavilta. Uskottavan talouspolitiikan raamit näyttää todellisuus kuitenkin sivuuttavan nopeasti. Britanniassa ja Euroopassa työvoimapolitiikka on ollut jo vuosikymmeniä lamassa. Heidän uskonsa julkiseen rahoitukseen on korvautunut lähestymistavalla, jonka mukaan valtion on tyydytettävä omien toimiensa sijasta keinottelijoiden, siis minkälaisen hyvänsä  yrittämisen etuja."

Bill Mitchellin mukaan Australiankaan työväenpuolue ei ole tässä suhteessa erilainen. 

"Jos antaa sosialidemokraattisille poliitikoille liikkumavaraa, he yksityistävät, leikkaavat hyvinvointiin tarkoitettuja menoja, vapauttavat sääntelyä, antavat erinäisiä etuja kaikkein parhaiten toimeentuleville - ja paljon muuta. Meillä on viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta tästä riittävästi näyttöä. Australiassakin keskuspankki osoittaa nyt - mitä Modernin Monetaarisen Teorian kannattajat ovat aina sanoneet - että itsenäisen keskuspankin omaava hallitus voi käyttää hallituksen valtaa ja alistaa raha- ja finanssipolitiikan palvelemaan asetettuja tavoitteita. On tullut aika jolloin näiden 'edistyksellisten tyyppien' olisi aika alkaa ryhtyä oikeasti edistyksellisiksi ja kunnianhimoisemmiksi sen sijasta että omaksuvat sykofanttisen, mielistelevän ja ruskeakielisen kannan, jonka mukaan rahoitusmarkkinat saattavat tuhota rahajärjestelmämme."

Käännös ei ole aivan sanatarkkaa mutta sisällön suhteen se ei jätä epäilystä. Myös sosialidemokraattiset poliitikot ovat niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa omaksuneet taloudenpidon suhteen valtavirtaiset opit ja ryhtyneet perusteluissaan seurailemaan sen valtiota hylkivää ja kaikenkarvaista yritystoimintaa suosivaa lähestymistapaa. 

Jo 1970-luvun lopulla, kun työttömyys lähti kasvuun ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli jo  vaatinut hätätilahallituksen muodostamista, keskusteltiin rakenteellisten uudistusten merkityksestä. Minäkin olin esittämässä erityisen työllistämisrahaston perustamista vähän samaan tapaan kuin mitä työeläkerintamalla oli tehty ja johon myös ruotsalainen keskustelu palkansaajarahastoista vahvasti viittasi. Tälle tielle ei kuitenkaan lähdetty, vaan keskeiseksi ideaksi nousi kasvun kautta tapahtuva työllistämismahdollisuuksien lisääntyminen, yhdistettynä tulopolitiikkaan joka tähtäsi työntekijäpuolen ideoiden mukaanottamiseen yritysten kehittämiseen. Kasvun sijasta tuli kuitenkin 1990-luvun lama ja suurtyöttömyys. Tulopolitiikan sijasta työnantajapuoli alkoi koventaa keinojaan myös sopimuspolitiikassa. Työntekijäpuolen ehdotusten rinnalle tuli työnantajien vastaava patteri työehtojen heikennyksiä kilpailukyvyn parantamisen nimissä. Samalla alkoi myös keskustelu yhteistoiminnasta yrityksissä saada yhä ikävämpiä muotoja.  Edistyksen välineestä tuli pelätty lomautus- ja irtisanomisautomaatti, jota tämänkin päivän palkansaajat  odottavat kaikilla sektoreilla kylmä rinki sen yhden paikan ympärillä.

Yritysten kilpailukykyvaatimuksiin on pikkuhiljaa suostuttu yhä laajemmalla rintamalla. Samalla on ryhdytty purkamaan keskitettyä sopimusjärjestelmää ja kokonaisvaltaisia yhteistoiminnan rakenteita muutoinkin. Ehdittiin kuitenkin luoda kohtalaisen vahvat työeläkerahastot, mutta tästäkin 'sosiaalisen vastuun' pilarista työnantaja on hankkiutunut eroon, kun työeläkemaksut on siirretty kokonaan työntekijäpuolen kannettavaksi.

Talouspolitiikassa kuunnellaan nykyään pelkästään valtavirtaisen, uusliberaaliin henkeen perustelevia 'pääekonomisteja' jotka saavat palkkansa yritysmaailmasta ja puhuvat luonnollisesti niistä häristä joilla he itse kyntävät. Talouskeskustelussa työväenliike vaikenee ja sen piiristä kasvaneet talousvaikuttajat ovat sisäistäneet näyttävästi uusliberaalit lähestymistavat ja suosittelevat puheissaan yhdellä äänellä valtavirtaisen talouspolitiikan keskeisiä teemoja. Yhteiskunnallisen, taloudellisen ja sosiaalisen demokratian liike näyttää luopuneen kokonaan yrityksestä visoida pääoman endogeenista, itsenäiseen päätöksentekoon perustuvaa kehittämistä ja odottaa Adam Smithin näkymättömäön käden läimäytystä kädet korvilla. 

Minusta näyttää siltä, että Helsingin Yliopiston vieraileva professori ja aktiivinen Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä osuu oikeaan väittäessään liikkeen arvopohjan luisuneen sen keskeisten poliitikkojen toimesta markkinaehtoisen yhteiskuntamallin toistelijaksi ja kannattajaksi. Keskuelua vaihtoehdoista työväenliikkeen oman arvoperinnön hengessä ei tahdo syntyä. 

Onko epäilykseni oikea? Vastaan omasta puolestani: vaikeneminen on myöntymisen merkki.