Jokainen tarkistus on tarkistettava...

Edessä murros?
Euroopan Keskuspankin 19.3. 2020 tekemä päätös 750 miljardin määrällisestä elvytyksestä Korona-virusepidemian aiheuttaman globaalin kriisin seurauksena merkitsee sitä, että makrotason finanssi- ja rahapolitiikassa on tapahtumassa valtava murros. Se että Christine Lagarden johtama Euroopan Keskuspankki ja sen neuvosto uudistavat nyt edellisen pääjohtajan Mario Draghin aloittaman, vuosina 2014-2018 toteutetun  määrällisen elvytyksen oikeastaan jo toiseen kertaan - onhan määrällistä elvytystä jatkettu jo marraskuusta 2019 myös EKP:n juuri valitun uuden johdon toimesta - merkitsee todellista muutosta makrotalouden monetaarisesa politiikassa. Rahaa ei tehdä enää etukäteen säästämällä schwaabilaisen perheenäidin käytännöllisen lähestymistavan mukaan, vaan poliittisilla päätöksillä säädöksissä annettujen valtuuksien puitteissa, tarkoittaa juuri tätä murrosta. Yksi kerta on poikkeus, toinen kerta on yllättävä sattuma - mutta kolmas kertaa tarkoittaa jo tendenssiä...

Verrattuna Valuuttaunionin kansalaisten määrään (360 miljoona) tämä tarkoittaa noin 2000 euron suuruista lisärahoitusta jokaista eurokansalaista kohden. Määrä ei suhteessa tarpeisiin ole vielä mitenkään kauhistuttavan suuri - mutta etukäteissäästämisen avulla ajatellen koko Valuuttaunionia tuollainen euromäärä olisi saavutettavissa vasta vuosia kestävän ponnistelun tuloksena.

Kysymys ei ole etukäteen jossakin valmiina olevasta setelivarastosta eikä edes Euroopan Keskuspankki olisi tällaisia summia kyennyt mitenkään kokoamaan, vaikka erityisesti saksalainen talouspolitiikka on tätä kaiken aikaa edellyttänyt etenkin omalta valtionhallinnoltaan perustuen vuonna 1949 hyväksyttyyn Saksan perustuslakiin. Tätä kömmähdystä - strategisen tavoitteen istuttamista perustuslakiin -  ei ole tässä suhteessa muutettu. Tätä samaa edellytetään edelleen Euroopan Unionin jäsenvaltioilta;  EKP:n mandaatti  kieltää euromaiden suoran rahoittamisen (artikla 123), josta mm. Antti Ronkainen mainitsee Suomen Kuvalehdessä uusia päätöksia tuoreeltaan referoidessaan.

Saksa ja sitä talouspoliittisesti peesaavat maat kuten Hollanti ja Belgia - ja myös Suomi aika pitkälle? - ovat nyt Ronkaisen artikkelin mukaan joutuneet taipumaan yksimieliseen päätökseen rahapoliittisen tykin käyttämisestä määrällisen elvytyksen välineenä. Tämä on suuri, mullistava muutos eikä se voi olla jättämättä jälkiä valtavirtaisen talousdoktriinin eksogeeniseen talouskuripolitiikkaan. Erityisen suuri vaikutus tällä täytyy olla saksalaiseen ajatteluun ja heidän perustuslakinsa onnettomaan strategiseen tulkintaan velkaantumis- ja kasvurajoista. Toisaalta tämä luo toivoa Euroalueen kriisimaille, kuten Italialle, Ranskalle, Espanjalle ja Kreikalle (ns. PIIGS-maat) ja uskon tämän saavan aikaan välähdyksen myös Ranskan presidentin Emmanuel Macronin silmissä toisenlaisen Euroopan mahdollisuudesta. Tähän saakka saksalaiset ovat onnistuneet pitämään Macronin visiot enemmän tai vähemmän näkymättömissä.

Mistä tässä on kysymys? Mielestäni tässä otetaan nyt ensi askeleita Modernin Monetaarisen Teorian mukaisen makrotalousajattelun suuntaan. Raha maksun välineenä ei perustu enää kultakantaan, vaan luottamukseen jonka mukaan itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö voi selvitä finanssi- ja rahapoliittisesti mistä hyvänsä haasteesta, ts. se ei voi mennä konkurssiin. Setelirahoitusaikana esteen saattoi muodostaa seteleiden jatkuva painaminen, nollien lisääminen setelien arvoihin ja yhä suurempien ja eriarvoisten setelimäärien hallitseminen; digitaalisena aikana tällaiset ongelmat ovat käytännössä poistuneet. Hirveästi pelätty inflaatiovaarakin on siirtynyt taka-alalle; omana bisneksenään kriisiarviointia suorittavat arviointilaitokset ovat menettämässä otettaan korkoaseen käytössä ja Euroopan Keskuspankkikin joutuu tekemään erityistoimia riittävän inflaatioasteen saavuttamiseksi. Pankit olisivat hätää kärsimässä miinuskorkoisen luotonannon kanssa, jos  EKP  ei tekisi sitäkin vastaan puskurointitoimenpiteitä.

Kuten olemme huomanneet, Euroopan Keskuspankin omalla päätöksellään tekemä raha velkasuhteen ja erityisten taseenvahvistusohjelmien (purchase-programs) muodossa on nimenomaan määrällistä elvytystä, johon sillä on mandaatti. Määrällisen elvytyksen laajentaminen jäsenvaltioiden suuntaan on jyrkästi perussopimusten artikloissa kielletty. Jos vastaaminen kaikkiin jäsenvaltioita kohtaaviin haasteisiin mahdollistettaisiin, voisi hyvinkin puhua laadullisesta endogeenisesta elvyttämisestä. Se mahdollistaisi jäsenvaltioiden rapautuvien julkisten rakenteiden, infrastruktuurin uudistamisen ja sosiaalisen turvallisuuden kohentamisen nykyaikaa vastaavalle tasolle kaikissa maissa. Myös täystyöllisyysen toteuttaminen kävisi nopealla aikataululla mahdolliseksi, samoin resurssien käytön suhteuttamisen esim. ilmastomuutoksen tai raaka-aineiden kohtuullisen asettamiin raameihin. Keskuspankilla on tähän tasapainottamiseen erityinen "sterilisaatio"-väline käytössään, jolla voidaan säädellä käytettävissä olevan maksuvälineen määrää joko sitä lisäämällä tai vähentämällä.


Makrotalouspolitiikka on siis astumassa melkeinpä väistämättä uuteen aikakauteen. Tätä politiikkaa harjoittavat läntiset, yksityisen omistamisen privileegioihin perustuvat keskuspankit kaikkialla, kuten  USA:ssa, Kanadassa ja Japanissa. Sitä harjoittavat myös suuret, yksipuoluejärjestelmän suunnitelmataloudet, keskeisenä esimerkkinä Kiina. Kiinan tapauksessa yrityksiä tuetaan avokätisesti, mutta yhdellä ehdolla: niiden on suostuttava toimimaan Kiinan hallituksen ja sitä dominoivan kommunistisen puolueen asettamien arvopäämäärien mukaisesti. Tavoitteena on Kiinan nostaminen maailman johtavaksi supervallaksi vuoteen 2050 mennessä. Jo televisiosta olemme voineet huomata että myös valtion rakenteisiin kuten infrastruktuuriin satsataan äärimmäisen voimakkaasti. Yksityiseen aloitteellisuuteen perustuva teollisuus näyttää kukoistavan. Vielä jokunen vuosi sitten Kiina oli kansantuotteeltaan vain 1/10 länsimaiden vastaavasta. Nousu on ollut nopeaa. Veikkaukseni on, että Kiina käyttää endogeenista, modernia finanssi- ja rahapolitiikkaa sekä määrällisesti että laadullisesti. Kansanedustukseen perustuvaa valtiota ja sen rakenteita ei jätetä kehittämättä - kuten Euroopassa on Euroopan Unionin viimeisenä kolmena vuosikymmenenä - ja jo aikaisemminkin - tapahtunut.

Missä on eurooppalainen sosialidemokratia, jonka olettaisi olevan vahvasti puolustamassa vahvaa valtiota ja vaatimassa ennakkoluulottomasti makrotalouspolitiikan välineiden saamista käyttöön myös yhteisen, parlamentaarisen ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mahdollistamiseksi? Näyttää käyneen niin, että sosialidemokratia ei ole Suomessakaan päässyt irtautumaan valtavirtaisen talousajattelun kahleista. Ei siitä ole päässyt irtautumaan kokonaan myöskään Vasemmistoliitto, mutta siellä on on tapahtunut vaivihkaa käänne oikeaan suuntaan: keskeiset modernin monetaarisen talousajattelun aktivoijat ovat siirtyneet Vasemmistoliiton hallitusryhmän (Patrizio Laine) tai ministerien (Lauri Holappa Anderssonin) talouspoliittisiksi avustajiksi. Aalto-yliopistossa tätä 'heterodoksista' talousajattelua edustaa professori Heikki Patomäki, jota Paavo Lipponen riensi muistelmissaan moittimaan sivistymättömäksi... Patrizio Laine toimi aiemmin SAK:n talouspoliittisena asiantuntijana, mutta muutti sieltä Toimihenkilöunionin talouspoliittiseksi neuvonantajaksi. Tällaiset muutokset ovat pahanenteisiä sekä suomalaisen sosialidemokratian että maan suuriman ammatillisen keskusjärjestön kannalta. Totean omasta puolestani professori Bill Mitchelliä lainaten, että MMT on ideologisesti neutraali väline - sitä voidaan käyttää poliittisesti niin hyviin kuin huonoihinkin tarkoituksiin.


Entä tämän blogikirjoituksen otsikko? Kysymys on Karl Marxin toisesta tärkeästä maksimista, jolla hän filosofisen ajattelun  parhaita perinteitä noudattaen ilmaisi yhden  demokratian keskeisistä periaatteista. Virheelliset ja vanhanaikaiset ajattelutavat on nähtävä uudelleen (re-vision) ja muokattava paremmin aikaa vastaaviksi (re-form). Virheet kuuluvat elämään:"Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta." - Se on Karl Marxin toinen maksimi - syvää sosiaalipsykologiaa sekin.

Jotta kirjoitus ei menisi aivan ylettömän pitkäksi, ilmoitan palaavani tähän asiaan erityisesti lähestyvän SDP:n puoluekokouksen ja sen periaatejulistuksen tiimoilta...

19.3. 2020 klo 23.10
Ilpo Rossi:  
Kuuntelin juuri saksankielisen 3Sat kanavan uutisia; siellä Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen tiedotti, että johtuen Korona-viruksen aiheuttamasta poikkeustilasta Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen 60%:n velkaraja ei ole voimassa ja jäsenvaltiot voivat tarvittaessa rahoittaa toimenpiteitään lisävelanotolla. Tämä Komission päätös koskee kaikkia Euroopan Unionin jäsenmaita. Tämä tarkoittaa sitä että Maastrichtin sopimuksessa pysyväksi asetettu velkaantumisraja ei ole toistaiseksi voimassa.

Kehnot säännöt on luotu rikottaviksi

Aamun uutisista kuulen Turkin päätöksestä avata omasta puolestaan siellä oleville, arvatenkin yli miljoonalle pakolaiselle raja heidän pääsemisekseen Eurooppaan. Juuri ennen uutisia seuraan hetken Ruotsin television tuottamaa ohjelmaa 1940-lukulaisista; siinä yritysjohtaja panee merkille naisten nousevan osuuden yhteiskunnallisessa vastuunotossa ja jopa yritysmaailmassa. Hänen mukaansa olemme siirtymässä matriarkaattiin, äidin ehdottoman rakkauden periaatteella toimivan yhteiskuntaan. Se tulee merkitsemään suurta muutosta patriarkaatin, ehdollisen rakkauden periaatteilla ja usein miesten johdolla rakennettuun yhteiskuntaan.

Nämä kaksi todellisuutta ovat nyt joutumassa todellisuuden ja tositapahtumien esiinnostamaan ristiriitaan, joka vaatii ja johon etsitään ratkaisua. Tarkoitan tällä Kreikan ja Turkin rajalla olevaa, tällä hetkellä yli kolmenkymmenen tuhannen lähi-idän pakolaisen värjöttelyä talvisessa säässä nuotioiden ääressä, ilman riittävää vaatetusta, ruokaa tai mitään todellista huolenpitoa tai huoltoa. He odottavat nyt Euroopalta päätöksiä.  On syntymässä tilanne, joka vaatii ratkaisua ja johon on vastattava.

Tämän kysymyksen eteen joutuvat ensimmäisenä tuohon alueeseen rajoittuvat maat, Kreikka, Bulgaria ja Romania. Vastaukset ovat olleet patriarkaaliseen, ehdollisen rakkauden periaatteeseen pohjautuvia. Ensimmäinen periaate on ollut rajojen ehdoton sulkeminen. Toinen - jota Britannia nyt aktiivisesti kehittää - on se, että ainoastaan hyvin koulutetut, omaa varallisuutta omaavat ja itsestään huolehtimaan kykenevät voidaan päästää maahan. Kun katselen Unkarin, Slovakian ja Itävallan asenneilmapiiriä, luvassa on rajojen sulkemisia, vihamielisiä ja etnofobisia asenteita, silmien sulkemista edessä olevalta humanitääriseltä katastrofilta.

Voisiko eurooppalainen todellisuus tarjota toisenlaista vaihtoehtoa? Tämä vanheneva maanosa tarvitsisi todellisuudessa nopeassa tahdissa lisää nuorta, työikäistä sukupolvea rakentamaan paitsi omaa tulevaisuuttaan, myös vahvistaman ikääntyvää Eurooppaa. Olisiko mahdollista yhdistää pakolaisvirrassa mukanaoleva dynaaminen voima uudenlaisen todellisuuden, 'uuden normaalin' luomiseen, joka muuttuisi  rasitteeksi koetusta ja vihatusta voimavaraksi ja uusia näköaloja avaavaksi, uudeksi yhteisen hyvinvoinnin tulevaisuudeksi?

Nyt palaan uudelleen Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikkaan, jota olen useaan otteeseen eri yhteyksissä arvostellut sitoutumisestä tähän aikaan relevanttia vastausta antamattomista, sopimattomista ideologispohjaisista säännöistä. Ne - kuten Euroopan kasvu- ja vakaussopimus nykymuodossaan - eivät tarjoa vastauksia sen enempää täällä vieläkin vallitsevaan kurjuuten ja eriarvoisuuteen, kuin suurten humanitääristen ongelmien ratkaisuunkaan - jollainen pakolaisten virta aivan ehdottomasti on. Tällainen ei tilanteen tarvitsisi olla. Sen muuttaminen edellyttää kuitenkin talous- ja rahapolitiikkaan liittyvän 'Gordionin solmun' avaamista. Patrtiarkaaliset lähestymistavat eivät tarjoa tähän muuta vastausta kuin kurjuuden - niin aineellisen kuin henkisenkin - hyväksymistä ja mikä vielä pahempaa ja rumempaa: vetäytymistä kansalliseen kuoreen ilman vastauksia koko ihmiskuntaa koskeviin haasteisiin.

Euroopan uuden Komission johdossa on nainen, Ursula von der Layen, suurperheen äiti ja tunnettu rohkeista perhepoliittisista ratkaisuistaan Saksan sosiaaliministerinä. Rahapolitiikkaa Euroopan keskuspankissa johtaa myös nainen, Christine Lagarde. Vastaavasti Suomessa on yllättäen uusi hallitus, jossa maata  on johtamassa  viiden puolueen asettamia naisministereitä. Uskon näiden kaikkien pohtivan parastaikaa kuumeisesti, mitä olisi tehtävä nyt eteennousevan pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Kun totean, että Euroopan Unionin jäsenmaiden poliittinen todellisuus ei tarjoa mahdollisuutta järkevään ja inhimillisen ratkaisuun, on tämä johtopäätös mitä todennäköisimmin mitä suurimmassa ristiriidassa sekä matriarkaalisen, ehdottoman rakkauden periaatteen kanssa. Nyt tarvitaan Immanuel Kantin ¨kategorisen imperatiivin¨ jokaista ihmistä oikeudenmukaisesti kohtelevan periaatteen ottamista käytäntöön.
Se tarkoittaa Euroopassa sitä, että ideologisista ja strategisista syistä hyväksytyn kasvu- ja vakausopimuksen säännöt laitetaan sivuun ja vastataan ennakkoluulottomasti edessäolevaan ongelmaan. Ratkaisu voidaan hahmottaa seuraavasti.

Euroopan Unionin komissio toteaa välttämättömyyden ratkaista pakolaiskriisi produktiivisella ja ennakkoluulottomalla tavalla. Euroopan Komissio tekee finanssipoliitisen päätöksen pakolaiskriisin ratkaisemiseksi yhdessä EKP:n kanssa asettamalla poliittisella päätöksellä käyttöön Euroopan valtioille euromääräisen summan, joka vastaamaan väestömäärään suhteutettua osuutta pakolaistilanteen nopeaksi järjestämiseksi Turkin Euroopan puoleisella alueella, pakolaisten rekisteröimistä, huoltoa ja kuljetusta käytettävissä olevin liikennevälinein kohdemaihin.  Tällä rahoituksella varmistetaan myös pakolaisten asian kokonaisvaltainen hoitaminen vastaanottajamaissa, asumista, sosiaalista hyvinvointia, koulutusta, kotouttamista ja työelämään sijoittamista myöten.

Itsenäisen keskuspankin omaavan Euroopan Unionille tämä ei ole taloudellisesti ongelma missään muodossa - ainoastaan nykyiset säännöt rajoittavat toimeen ryhtymistä. Paljonko tällainen operaatio tulisi maksamaan? Otetaan lähtökohdaksi jokin teoreettinen summa, esimerkiksi 100 000 euroa yhtä pakolaista kohden; kymmenen maksaa miljoonan, 1000 maksaa sata miljoonaa, 100 000 maksaa kymmenen miljardia, miljoona maksaa 100 miljardia. Summa on  suuri - mutta ei mielikuvituksen rajaa ylittävä; maksoihan Euroopan Keskuspankki omilla rahapoliittisilla päätöksillään pääjohtaja Mario Draghin aloitteesta vuosina 2014-2018 vähintään 3200 miljardia määrällistä elvytystä erilaisten velkakirjojen osto-ohjelmien muodossa, ei valtioille vaan yrityksille ja markkinalle. Miten tämä raha jakaantui ja miten se käytettiin, on edelleen selvittämättä.

On siis käytettävä samaa keinoa, määrällistä elvytystä, mutta suunnattuna tällä kertaa jäsenvaltioille edessäolevan pakolaisongelman humanitäärisen ja dynaamiseen hoitamiseen. Totta on että sääntöjä on rikottava, sääntöjä jotka ovat  vuosikymmenien takaisen maailmanpoliittisen tilanteen ja senaikaisen strategisen ymmärryksen hallitsemia. Voin kuvitella, että asennoitumistavan muutos YK:n ihmiusoikeusperiaatteiden suuntaan voi onnistua juuri nykyisillä voimilla, jos he ymmärtävät feminisminsä sillä ainoalla oikealla tavalla, jota matriarkaalinen lähestymistapa tarkoittaa. Myös pakolainen on samanlainen ihminen kuin kuka meistä tahansa. Väkivallan sijasta on vastattava tähän haasteeseen matriarkaalisella,  ehdotoman 'äidinrakkauden' periaatteeella, sovelletuna ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Syntyvä pakolaiskriisi voidaan ratkaista - ja se voidaan ratkaista nopeasti, produktiivisesti ja dynaamisesti ajatellen Euroopan ja maailman tulevaisuutta. Voidaan luoda malli, joka ennenpitkää auttaa koko maailmaa ratkaisemaan ilmastokriisin ohella myös pakolaisuuden, joka sekin taitaa ainakin osittain olla muuttuvan ilmaston syytä.

10.3. 2020
Turkin ja Kreikan (ts. Euroopan Unionin) rajalla syntynyt pakolaiskriisi ja sen ratkaisuyritykset kuvaavat hyvin Euroopan Unionin kyvyttömyyttä ratkaista suuria yhteiskunnallisia - tässä tapauksessa globaaleja - ongelmia. Euroopan Unioni on jo vuonna 2016 tehnyt sopimuksen Turkin kanssa pakolaisten pitämisestä Turkin puolella Euroopan Unionin maksaessa miljardeja euroja Turkille tämän tehtävän jonkinasteisesta hoitamisesta - hoidon laadusta ja humanitaarisuudesta ei ole taidettu tässä yhteydessä sopia yhtään mitään. Nyt Turkki on alkanut käyttää tätä sopimusta ja sen noudattamisen keskeyttämistä strategisena poliittisena aseena. Sanoia kai voidaan, että tämän sopimuksen yhteydessä ei ole tähänkään saakka yritetty vastata kansainväliset ihmisoikeusnormit täyttävällä tavalla.
Haluan kiinnittää huomiota tässä yhteydessä samaan aikaan Euroopan Keskuspankin määrälliseen elvytykseen, jota jaetaan Euroopan Unionin alueelle yrityksille ja markkinapohjaisille rakenteelle keskimäärin 20 mrd euroa kuukausittain ainakin tämän vuoden loppuun saakka. Kun nyt Korona-vitus on saanut aikaan yht'äkkisen pörssikurssien romahduksen, on odotettavissa että määrällistä elvytystä markkinoiden tukemiseksi todennäköisesti vahvistetaan edelleen.

Huomaa että määrällinen elvytys suuntautuu markkinoille eikä valtioille vaikka valtioiden velkakirjoja tässä EKP:n toimesta pääsääntöisesti ostetaankin. Markkinat eivät vastaa mitään pakolaiskriisiin, siihen on valtioiden vastattava. Määrällinen elvytys valtioiden suuntaan saattaisi muodostaa ratkaisevan keinon syntyneen pakolaiskriisin hoitamiseksi dynaamisella, inhimillisellä ja samalla produktiivisella tavalla. Itsenäisen keskuspankin omaava yhteisö kuten EU voisi todennäköisesti ilman mitään riskejä rahoittaa valtioiden kautta koko pakolaiskysymyksen hoitamisen kaikkine siihen liittyvine ilmiöineen, kuten edellä olen päässälaskunomaisesti osoittanut. Jo nykyisillä päätöksillä EKP tukee Valuuttaunionin markkinoita ainakin kaksinkertaisella summalla jo tämän vuoden aikana verrattuna siihen, mitä pakolaiskriisin haltuuonotto tulisi maksamaan. Kysymys olisi valtavasta piristysruiskeesta eurooppalaiselle taloudelle. Tällainen suora tuki valtioille olisi merkitykseltään kokonaan eri luokkaa kuin 'markkinoiden likviditeetin' vahvistaminen.

Miksi tällaista ei tehdä - eikä siitä edes puhuta? Se on hyvä kysymys ja se kuvastaa Euroopan Unionin finanssi- ja rahapoliittista yksisilmäisyyttä,  joka on strategisena tavoitteena upotettu Euroopan Unionin peruskirjoihin. Peruskirjan on puolestaan kirjoitettu ja sovittu konsensuksella niin, että niiden muuttaminen talous- ja rahapolitiikankaan osalta ei ole todennäköisesti lainkaan mahdollista. Euroopan Valuuttaunioni on sulkenut itsensä omituiseen 'veljeyden vankilaan' ja heittänyt päätöksiä tehdessään vankilan avaimen kaltereiden läpi ulottumattomiin. Nyt kun pitäisi suurten kysymysten edessä tehdä ratkaisuja, keinoja ei nykyisten perussääntöjen ja niiden pohjalle laadittujen mekanismien puitteissa ole olemassa.
Mistä löytyy se Kalevalan peukalonmittainen mies, joka kaataa tämän aurinkoa peittävän ja päivän paistamisen estävän ja raikastavaa tuulta pidättelevän ideologisen tammen?

12.3. 2020
Ilpo Rossi:

Euroopan Komissio on ottanut kantaa Korona-viruksen vastaisessa taistelussa: Euroopan Unionin perussopimusten mukaisesti Komissio voi tukea pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä työmarkkinoita; terveydenhoitoalan tuki tarkoittanee markkinaperusteisia ratkaisumalleja. Julkista terveydenhoitoa Komissio ei voi tällä 25 mrd:n tukipaketilla  juurikaan tukea, vaikka juuri se pohjoismaisessa hyvinvointimallissa ottaa päävastuun myös tämän virustaudin vastaisesta strategiasta ja  terveydenhuoltotoimista. Mielenkiintoista kuulla jatkossa päätösten tarkempi toteutustapa ja se, miten hallituksemme tähän Komission suunnitelman suhtautuu. Markkinaperusteisena vastaus saattaa arvokkaan sijasta muotoua jokseenkin irvokkaaksi?                                                    "Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen sanoi tiedotustilaisuudessa, että valtiot saavat tukea niitä yrityksiä, jotka sitä viruksen takia tarvitsevat.

Kasvu- ja vakaussopimuksen annetaan joustaa tässä tilanteessa. Komissio työstää ehdotuksensa ennen ensi maanantain euroryhmän kokousta.

Lisäksi komissio perustaa Korona-sijoitusrahaston. Tavoite on koota 25 miljardia euroa, jotka voidaan ohjata terveydenhuoltoalalle, pienille ja keskisuurille yrityksille sekä työmarkkinoille.

Äkillisesti komissio aikoo vapauttaa talouden suojatoimiin 7,5 miljardia euroa hätäapuna. Komissio päättää yksityiskohdista tänään (torstai 12.3. 2020); jos EKP pitää tiukasti kiinni rahapoliittisista säännöistä, tukea voivat saada mm. ykstyisen puolen yritykset, mukaanluettuna terveydenhoitola. Julkisen sektorin tukeminen on periaatteessa kiellettyä. Tukea voisivat siis saada yritykset, jotka eivät kanna suoranaista yhteiskuntavastuuta, mutta julkisen puolen pitäisi kantaa itse kokonaisvastuu. Jos lentoyhtiöitä tuettaisiin Koronaviruksen aiheuttamien menetysten johdosta, valtiojohtoinen Finnair ei periaatteessa kuuluisi EKP:n tuella avustettavien yritysten joukkoon. Sekä Euroopan Komissio että EKP ovat nyt erityistoimissaan vedenjakajalla.

28.6. 2020
Viittaan tässä blogikirjoituksessa Immanuel Kantin "Kategoriseen imperatiiviin", jonka mukaan yhteiseksi moraaliseksi normiksi ei voida ottaa sellaista normia, jota ei voida yleisesti hyväksyä. Euroopan Unionin peruskirjassa on käynyt juuri näin. Markkinaperiaatteen autorisoiminen yleiseksi ja kaikkea talopudellista toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi on ristiriidassa erityisesti sosialidemokratian mutta myös nykyisen vasemmistoliiton ja jossakin määrin yhteiskunnallisesti uudelleenasennoituneiden vihreiden periaatteellisen lähestymistavan kanssa. Jotta Kantin "kategorisen imperatiivin tulkinta ei jäisi ainoastaan allekirjoittaneen näkemysten varaan, lainaan tähän Frankfurtin koulukunnan informaatioteoreetikkona mainetta saanutta Jürhen Habermasia, joka sanoo tästä vaativasta periaatteesta seuraavaa:

"On kiinnostavaa miten tekijät, joiden filosofiset lähtökohdat ovat erilaiset, törmäävät tällaista moraaliperiaatetta etsiessään jatkuvasti samoille ideoille rakentuviin peruskysymyksiin. Kaikki kognitivistiset etiikat nimittäin tarttuvat Kantin kategorisesa imperatiivissaan esittämään intuitioon. Minua eivät tässä kiinnosta Kantin eri muotoilut vaan taustalla oleva idea, jonka on tarkoitus ottaa huomioon pätevien moraalisten kieltojen persoonaton tai yleinen luonne. Moraaliperiaate määritellään siten, että se sulkee epäpätevinä pois kaikki normit, joihin kaikki mahdolliset asianosaiset eivät erityisin perustein voi  yhtyä. Yksimielisyyden mahdollistavan sitaperiaatteen tarkoituksena on taata se, että ainoastaan sellaiset normit hyväksytään päteviksi, jotka ilmaisevat yhteistä tahtoa; kuten Kant yhä uudelleen muotoilee, niiden on sovelluttava "yleiseksi laiksi". Kategorinen imperatiivi voidaan ymmärtää periaatteeksi, joka edellyttää toimintatapojen ja maksiimien tai niissa huomioitujen (siis toiminnan normeissa kiteytyvien) intressien yleistettävyyttä. Kant haluaa eliminoida epäpätevinä kaikki tämän vaatimuksen kanssa "ristiriidassa" olevat normit. Hänellä on "mielessään se sisäinen ristiriita, joka syntyy toimijan maksiimeissa silloin kun tämän käyttäytyminen voi johtaa aiottuun tulokseen ainoastaan siten, että kyseinen käyttäytyminen ei ole yleistä." Tosin tällaisesta ja vastaavista siltaperiaatteen muotoilusta juontuva johdonmukaisuuden vaatimus on johtanut formalistisiin väärinkäsityksiin sekä valikoiviin lukutapoihin."
(Jürgen Habermas: "Järki ja kommunikaatio", s. 117 luvussa "Diskurssietiikka")

Joutsenlaulu?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli vieraana tämän lauantain (22.2.2020) TV1:n ykkösaamussa; puutun tässä yhteydessä hänen puheenvuoroissaan olleeseen pariin kohtaan - ensimmäinen niistä koskee Kiinaa ja sen yksipuoluejärjestelmää. Niinistön mukaan Kiina on tässä suhteessa autoritaarinen diktatuuri - ja tähän kannanottoon on suomalaisen sosialidemokraatin helppo yhtyä. Sosialidemokratialle "demokraattinen sosialismi" tarkoittaa järjestelmää, jossa jokaisella aatteella on periaatteellinen oikeus ryhmittyä arvojensa ja tavoitteidensa ympärille, ja pyrkiä poliittisena liikkeenä vastuunottoon yhteiskunnan elimissä ja yrittää toteuttaa tavoitteensa, jos parlamentaarinen, kansaa edustava enemmistö niin tahtoo.

Toinen kannanotto, joka on toistunut tavan takaa tasavallan presidentti Niinistön lausunnoissa, on eurooppalaisen ja läntisen  demokratian puolustaminen. Hänen mukaansa Euroopan Unioni ilmeisesti tarvitsisi yhteisen, yhteisesti rahoitetun puolustusjärjestelmän eurooppalaisen ja läntisen arvoyhteisön tueksi, tarvittaessa yksinkin mutta mieluusti läntisiä, demokraattisia arvoja puolustavan NATO:n kanssa. Tämä kävi ilmi tässäkin haastattelussa puhuttaessa USA:n asettamien NATO:n jäsenmaksuvaatimusten täyttämisestä, joista mm. Saksan Liittotasavalta on jatkuvasti tinkinyt vaikka se NATOn jäsenenä sotilasliittoa kannattaakin.

Kiina on lähes puoltatoista miljardia kansalaista edustava autoritaarinen diktatuuri, joka ei salli moniarvoista poliittista rakennetta. Se kieltää sellaisten poliittisten voimien esiinmarssin, jotka kyseenalaistavat kansan parhaaksi ja valtion varaan rakentuvan poliittisen autoriteetin ja sen tavoitteleman 'kommunistisen' hyvinvointivaltion.

Eurooppa ja Euroopan Unioni sallii kyllä monipuoluejärjestelmän, mutta salliiko se poliittisen toiminnan ja vastuunoton näiden arvojen ympärillä ja niiden saavuttamiseksi?

Saksassa on juuri tapahtunut äärioikeistolainen veriteko Hanaun kaupungissa Frankfurtista länteen. Nyt on noussut äänenpainoja, jotka ehdottomasti torjuvat Saksassa jo toistasataa kuolonuhria vaatineet äärioikeistolaiset liikkeet; niistä vaaleissa menestynyt AfD (Alternative für Deutschland)   on tuominnut terroristiteon vaikka se todellisuudessa antaakin tuulensuojaa (Pertti Paasion loistava ilmaus!) äärioikeistolaisille voimille. Kysymys kuuluu: pitäisikö äärioikeistolaiset puolueet kieltää, koska niiden arvot eivät vastaa käsitystämme demokratiasta? Eikö olisi rationaalista ja järkevää kieltää YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen mukaisen yhteisen ihmisarvon torjuva ja sitä vastaan taisteleva ja jopa väkivaltaa käyttävä kansanliike poliittisena, valtaan pyrkivänä puolueena?

Autoritaarinen poliittinen rakenne voi ilmetä muullakin tavalla kuin avoimena poliittisten puolueiden kieltämisenä. Autoritaarisuus ei pyri välttämättä kokonaan nitistämään tappamalla sitä uhmaavaa ihmistä tai liikettä; pehmeämpiäkin keinoja ehdottomaan voimankäyttöön on olemassa. Kriittinen kansalainen saa pitää mielipiteensä, pääasia on että pitää turpansa kiinni. Aikaa myöten monet näyttävät valitsevankin autoritaarisuuden, sen ilmenemisen alistuvana, nöyrtyvänä ja jopa uskollisuutta osoittavana puolena. Tämä vaikeneva, nöyrtyvä 'hiljainen enemmistö' ei todellisuudessa todellakaan ole pieni erityisryhmä - kysymys saattaa olla todellakin jopa enemmistöstä. En pitäisi mahdottomana että näin on myös sosialidemokraateiksi itsensä kokevien kansalaisten keskuudessa.

Euroopan Unionin peruskirjoissa 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, 2. artikla, kohta 3) siis erilaisten yritysten kautta tapahtuva toimeliaisuus on peruskirjatasoiseti asetettu tämän sisämarkkinayhteisön ensisijaiseksi tavoitteeksi. Tämä näkyy myös niin, että mm. rahapolitiikka suunnataan johdonmukaisesti suojeltujen yksityisten pankkien kautta markkinavoimia tukemaan. Euroopan Unioni kieltää  jäsenvaltioiden suoran monetaarisen tukemisen ja finanssipolitiikkakin on jäsenvaltioiden suuntaan todella rajoitettua. Nyt kun EU:n ministerineuvostotasoiset neuvottelut EU:n rahoituskehyksestä suhteessa ovat kariutuneet, näyttää epätodennäköiseltä että Euroopan Unioni kykenisi millään tavalla vastaamaan ilmastohaastetta, suurelta osin ilmastomuutoksesta johtuvaa pakolaisuutta tai digitaalista kehitystä koskeviin  valtaisiin haasteisiin. Euroopan Unioni on konsolidoidussa peruskirjassaan käytännössä rajannut demokraattisen valtion, siis jäsenvaltionsa, aktiivisen ja tähän tarkoitukseen resursseja generoivan  toimintakentän ulkopuolelle.

Mistä tällainen rajaus johtuu? Syitä on etsittävä Euroopan Unionin geopoliittisesta ytimestä, Saksasta. Siellä käytiin toisen maailmansodan jälkeen näyttävin vastakkainasettelu marxilaisleniniläisen teorian mukaisen auktorisoidun valtion, DDR:n  ja 'sosiaalista markkinataloutta' ajamaan lähteneen Saksan liittotasavallan välillä. Tämä 'neljäkymmenvuotinen sota' päättyi 1989 Berliinin muurin kaatumiseen ja Saksan yhdistymiseen. Tämä vastakkainasetetlu jätti syvät haavat ja uurteet saksalaiseen ajatustapaan valtiosta poliittisena toimijana ja keskeisenä valtiomahtina. Rakennetaan markkinan varaan, vahva valtio edustaa byrokraattista, reaktionääristä sosialismia; Saksan liittotasavalta on liittovaltioineen jäänyt tavallaan oman historiansa vangiksi ja on kyvytön tukemaan esimerkiksi sellaista rakennetta kuin pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Tämä näkyy erittäin selvästi Euroopan Unionin 1990-luvulla hahmotellussa perusrakenteessa, siinä Euroopan Unionissa, johon me 1990-luvulla liityimme. Siinä keskeinen toimija on markkina - valtio on taloudellisena toimijana alistettu selväsanaisesti markkinoille Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa, jota Saksa yhtenä keskeisenä toimijana liittokansleri Helmut Kohlin kaudella oli muotoilemassa. Euroopan Unionin muuttaminen sekataloutta tukevaksi, nykyaikaista finanssi- ja rahapolitiikkaa käyttäväksi instituutioksi ei voi saada Saksasta tukea - se olisi maan perustuslain vastaista toimintaa.

Jo tämä lähtökohta merkitsee eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta sitä, että se ei pääse toteuttamaan Euroopan Unionissa hyvinvointivaltion kannalta keskeisen instrumentin kehittämistä, vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota. Mutta onko vielä jotakin muuta ratkaisevaa, joka rajaa juuri sosialidemokratian tai nykyaikaisen talousteorian tarjoamaa mahdollisuutta vahvan hyvinvointivaltion rakentamiseksi paitsi Euroopassa, myös sen tarjoamana aatteellisena visiona muulle maailmalle?

Toinen haavoittava tekijä on inflaation pelko, joka erityisesti rampauttaa valtavirtaista talousajattelua. Saksaa se rampauttaa 1920-luvun hurjan inflaation aiheuttaman talouden romuttumisen muodossa. Kun Saksan perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1949, toista maailmansotaa ja Hitlerin kansallissosialismin nousua edeltänyt tuhoisa inflaatio oli edelleen muistissa. Siksi perustuslakiin kirjattiin strateginen, myös inflaatiota puskuroiva määrällinen tavoite, jonka mukaan liittovaltion tai osavaltioiden budjetin kasvu ei saanut ylittää tiettyä prosenteissa asetettua kasvurajaa. Toinen perustuslakiin otettu tavoite koski suhdetta velkaan; velan avulla tapahtuvaa kasvua pyrittiin määrätietoisesti rajoittaman seuraamalla 'schwaabilaisen perheenäidin' talousopetusta: rahat on ensin säästettävä ennen kuin voidaan kuluttaa tai investoida. Nämä molemmat strategiset periaatteet tuotiin Saksan toimesta myös Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen, jota on samantasoinen asiakirja kuin Euroopan Unionin perustuslaki.

Tällaisten strategisten tavoitteiden tuominen perustuslakiin on ristiriidassa parlamentaarisen demokratian kanssa mitä syvimmässä mielessä. Jo Immanuel Kant kiinnitti huomiota 'Kategorisessa imperatiivissaan' siihen,  että moraaliseksi periaatteeksi - siis peruskirjatasoiseksi ehdottomaksi käskyksi - sopii vain sellainen periaate, jonka voidaan katsoa sopivan laiksi jokaiselle. Saksan perustuslain strategiset pykälät ja Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan rajaukset valtion taloudellisesta roolista eivät sovi tällaisiksi kategorisiksi imperatiiveiksi. Nämä strategisen tavoitteet rajaavat europpalaisen sosialidemokratian mahdollisuudet rakentaa vahvaa, kansanvaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa - siltä näyttää - ikuisiksi ajoiksi  omassa maanosassamme, puhumattakaan sosialidemokratian kansainvälisestä, 'maan ääriin' ulottuvasta visiosta.

Onko Euroopan Unioni länsimaisen demokratian vahva ja ehyt linnake? Onko se sitä niin vahvasti että sitä on myös sotilaallisesti ja nykyaikaisin teknisesti äärimmilleen kehittynein asein ja digitaalisin 5-G tekniikoin puolustettava? Onko Euroopan Unioni unelmiemme mukainen demokraattinen yhteiskunnallinen rakenne?

Valitettavasti joudun tässä vastauksenani toteamaan, että Euroopan Unioni ei ole perustuslaillinen demokratia, vaan autoritaarinen rakenne, joka diktatuurien tapaan kieltää vapauden ja kansanvallan toteuttamisen vahvan hyvinvointivaltion muodossa, jota eurooppalainen sosialidemokratia nimenomaan edustaa. Se ei tapahdu sosialidemokratian kieltämisenä puolueena, mutta se tapahtuu sellaisten strategisten tavoitteiden sisällyttämisenä perustuslakitasoisiin asiakirjoihin, jotka rajaavat sosialidemokratian poliittista toimintaa vastoin liikkeen arvoperustaa ja  jotka eivät sinne 'kategorisina imperatiiveina' ollenkaan kuuluisi. Tästä syystä sosialidemokratia ei voi toteuttaa visiotaan ja historiallista tehtäväänsä Euroopan Unionin nykyisen rakenteen puitteissa.

Mitä tarkoitan tässä yhteydessä joutsenlaululla? Kun kuuntelen eurooppalaisen - tai saksalaisen - sosialidemokratian ylväitä, retoorisesti voimakkaita puheenvuoroja ja toisaalta vaikenemista saksalaisten ja eurooppalaisten rakenteiden autoritaarisesta, sosialidemokratian tavoitteiden mukaisten ratkaisujen kieltämisestä, koen tämän kauniin laulun soivan pelottavan lähellä joutsenen, 'unelman'  lopullista kuolemaa . Vai käykö niin kuten Hertta Kuusinen, SKP:n agitaattori ja kansanedustaja 1940-luvulla totesi:"Älkää aliarvioiko sosialidemokraatteja; ne taistelevat kaikkein kovimmin silloin kun niillä on selkä seinää vasten."

Onko joku havainnut taistelun olevan käynnissä?

Vihapuhe ja vapaa assosiaatio

Sosiaalinen media ja vapaa assosiaatio

Sosiaalinen media on nostanut esiin uuden käsitteen - "vihapuhe". Kukapa meistä ei olisi joutunut 'tökätyksi' tai tölväistyksi Facebookissa, Twitterissä tai jossakin muussa sosiaalisen median ilmenemismuodossa samaan tapaan kuin työyhteisön pikkujouluissa tai muussa vapaamuotoisessa tilaisuudessa.

On vaadittu myös vihapuheen kieltämistä ja ennenkaikkea omaa 'sosiaalista kontrollia', hyvissä tavoissa pysyttelemistä, toisen koskemattomuuden loukkaamattomuutta.

Ongelma ei liene ihan näin helposti voitettavissa. Tapa jolla ilmaisemme itseämme, on kiinteästi sidoksissa ympäröivän maailman odotuksiin. Tavallisesti yritämme tehdä 'hyvän vaikutuksen', eli pyrimme käyttäytymään odotusten mukaisesti. Työpaikkahaastattelu tai seurustelutilanne lienevät hyviä esimerkkejä itsensä 'stailaamisesta' sellaiseen malliin, jonka odotamme olevan hyväksi itsellemme ja menestyksellemme. Omat, todelliset tunteet ja odotukset eivät silloin ole ensisijaisia, keskeistä on ulkopuolisen maailman meille asettamat vaatimukset.

Frankfurtin koulun tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm puhuu ihmisen tietoisesta ja tiedostamattomasta olemisen tasosta; kaikki meidän toiveemme ja pyrkimyksemme eivät ole yleisesti hyväksyttyjä ja siksi ne pyritään torjumaan, tunkemaan pois tietoisuudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nämä pyrkimykset kokonaan häviäisivät. Ihminen voi pyrkiä hyvään tai pahaan; olosuhteet joissa elämme ja kasvamme vaikuttavat suuresti suuntautumiseemme.  Erityisesti 'vapaan assosiaation' tilassa pyrkivät esiin ne luonteenpiirteet ja asenteet, jotka kertovat todellisesta olemuksestamme ulospäin tarjotun ulkoisen esiintymisen sijasta.

Miten vapaa assosiatio ilmenee? Joissakin erityistilanteissa ihmisen käyttäytyminen muuttuu kokonaan toiseksi, mitä hän normaalioloissa esittää. Tunnettua on esim. humalatilassa  ilmenevä agressiivisuus ja väkivalta, mustasukkaisuus, pöyhkeily, arvaamaton toimintatapa. Nuori rakkaus saattaa avioliiton solmimisen jälkeen muuttua yhtäkkiä painajaiseksi, kun rakkauden ja ymmärtämisen sijasta kiihokkeena olikin voimakas toisen omistamisen halu ja hallitsematon mustasukkaisuus. Perhepiirissä ilmaistaan usein asioita jotka eivät siedä päivänvaloa - tällaista on esimerkiksi perheväkivalta. Unissa nousee esiin mielihaluja ja toimintatapoja, joista on itsekin yllättynyt.  Vapaan assosiaation tilassa ihminen ilmaisee todellisia eikä vain rationalisoituja, ympäristön vaatimuksiin sovellettuja 'hyväksyttäviä' asenteita ja arvoja. Entä sosiaalinen media?

Sosiaalinen media näyttää luoneen uuden vapaan assosiaation tilan, jossa ei tarvitse esittää itseään hyväksyttävänä, vaan jossa voi purkaa todellisia, usein piilossa pidettyjä tuntemuksiaan. Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm pitää vapaan assosiaation tilaa tärkeänä todellisten tunteiden ja motiivien paljastajana. Hän kirjoittaa: "Psykoanalyysi on ensisijaisesti menetelmä, jonka avulla henkilö pyrkii paljastamaan tämän alkuperäisen minän. "Vapaa assosioiminen" merkitsee sitä, että ilmaistaan tunteet ja ajatukset, kerrotaan totuus; totuus ei tällöin sisällä vain sitä mitä sanotaan ja ajatellaan, vaan ennenkaikea, että pyritään ajattelemaan alkuperäisiä ajatuksia, eikä sellaisia joita henkilö arvelee itseltään odotettavan. Freud kiinnitti erityistä huomiota 'pahojen' seikkojen torjumiseen.Tuntuu siltä, ettei hän kylliksi ottanut huomioon sitä, missä määrin myös 'hyvät' asiat ovat torjunnan kohteena." (Erich Fromm: Vaarallinen vapaus, s. 194 alaviite, 1962).
Samassa yhteydessä Fromm kirjoittaa 'valeminän' ja 'todellisen minän' välisestä erosta:"Tämä sieluntoimintojen korvaaminen epäaidoilla vie lopulta siihen, että alkuperäinen korvataan valeminällä. Alkuperäinen, aito minä on sielullisten toimintojen alkuunpanija. Valeminä on vain agentti, joka edustaa sitä osaa jota henkilön odotetaan esittävän, ja tämän edustustehtävän se suorittaa kyseisen henkilön aidon minän nimissä. Ihmisellä voi olla monta roolia ja henkilökohtaisesti hän voi olla vakuuttunut, että jokaisessa näistä rooleista hän on 'hän'. Todellisuudessa hän kaikissa näissä rooleissa on se mikä hänen odotetaan olevan ja useilla ihmisillä, ellei peräti enimmillä, aito ja alkuperäinen minä korvautuu valeminällä.  Jokus unissa, kuvitteluissa tai kun henkilö on juonut, osa alkuperäistä minää voi tulla esiin, hänellä voi olla tunteita ja ajatuksia, joita hän ei enää vuosiin ole kokenut. Usein ne ovat huonoja tunteita ja ajatuksia, jotka hän on torjunut sen takia että on niitä hävennyt tai pelännyt. Toisinaan ne kuitenkin saattavat olla parasta mitä hänessä on ja hän on torjunut ne pelätessään niiden voivan olla naurettavia tai herättävän suuttumusta."

Vaatisi pitkää kirjoitusta sen kuvaamiseksi, miten tärkeänä Erich Fromm pitää vapaan assosiaation merkitystä henkilön, kansanryhmän tai jopa kokonaisen kansakunnan luonteenladun, 'yhteiskuntaluonteen' tutkimisessa. Kuvaavaa on että keskeisessä, jo 1930-luvulla tehdyssä, myös 'vapaata assosiaatiota' kenttätutkimuksessa käyttäessään Fromm päätyi tulokseen, että Saksan työväenliike ei ollut sellaisessa henkisessä tilassa että se olisi kyennyt vastustamaan Hitlerin ja natsismin valtaannousua. Suuren enemmistön asenteet ja arvot olivat todellisuudessa samansuuntaisia Hitlerin autoritaarisen ja tuhosuuntaisen luonteenpiirteistön kanssa. Se selitti myös natsi-Saksan nopean nousun valtaapitäväksi voimaksi.

Kun siis kansa vihaa, nujertaa, uhkailee ja pelottelee sosiaalisessa mediassa, twiiteissä ja Facebookissa, mistä se kertoo? Se kertoo siitä, että hyvin peitetyn ulkoisen esiintymisasun alla on vakavia epäproduktiivisia, patologisia painetiloja, erilaisia ei-hyväksyttynä pidettyjä arvostuksia jotka pyrkivät tässä sosiaalisen median tarjoamassa 'vapaan assosiaation' tilassa  esilletulooon ja - jos olosuhteet - sen esimerkiksi vaaleissa sallivat - nousta alitajunnasta uudelleen tietoisuuteen ja tietoisen henkilökohtaisen ilmaisemisen, toiminnan ja poliittisen lähestymistavan muodoksi. Kysymys voi olla halusta omistaa äärettömästi, alistaa tai alistua, käyttää väkivaltaisia ratkaisumalleja,  huijata populistisilla toimintatavoilla tai jopa saattaa toimimattomaksi tai hengettömäksi jokin kansanryhmä tai toimintaulottuvuus joka ei sovi omaan, epäproduktiividseksi luonnehdittavaan 'todelliseen' minään ja sen motiiveihin.

Kyllä myös hyvälaatuiset motiivit, tunteet ja ajatukset voivat tulla torjutuiksi; tässä yhteydessä tekisi mieli mainita kansan 'hiljainen enemmistö' joka välttelee ilmaisemasta todellisia mielipiteitään - myös siinä tapauksessa, että ne saattaisivat olla todella myönteisiä ja produktiivisia yhteisön, kansakunnan tai jopa koko mantereella vallitsevan yleisen ilmapiirin kannalta. Pelätään olla eri mieltä, tulla merkityksi 'erikoiseksi', epänormaaliksi, naurettavaksi tai jopa hulluksi. Tämä johtaa vastaanottavaan,  alistuvaan autoritaariseen elämäntapaan, jota voi kutsua 'automaattiseksi yhdenmukaisuudeksi'.

Kyllä sosiaalisesta mediasta löytää myös elämää ylläpitäviä, spontaanisti ilmaistuja, vapauttavia ulostuloja. Myös omasta hakeutumisesta johonkin viitekehykseen tai 'kuplaan' riippuu, millaisia herätteitä sosiaalisen median vapaasta assosiaatiotilasta saa.

Sosiaalisen median vihapuhe, agressiivisuus, uhkailu ja pelottelu on sanan sosiaalipsykologisessa mielessä tosiasiassa mitä tärkein tietolähde. Normaalioloissa tuo tunnetila saattaa vain vilahtaa ilmeissä tai eleissä, sosiaalisen median käytössä oman tietokoneen tai puhelimen kanssa ilmaisut saavat yhtäkkiä selkeitä ja karkeita, henkilön todellista minää ilmaisevia muotoja. Sosiaalinen media ei unohda mitään; oman Facebook-sivun seinältä ja toimintalokista voi käydä katsomassa, minkälainen luonteenlaatu normaaliksi katsottavan tavallisen ihmisen alitajunnasta löytyy. Uskon myös, että sosiaalipsykologinen tutkimus voi tulevaisuudessa kertoa paljon siitä, mikä tätä kansakuntaa todellisuudessa 'riivaa' tai kannustaa. Mitä epäproduktiivisen elämänmuodon piirteet ovat yleisimpiä? Halu omistaa yhä enemmän ja enemmän? Vakaa halu kurittaa ja nöyryyttää, asettaa sanktioita ja edellyttää tällä tavoin taipumista, tuloksia? Intohimo hauskuuttaa populistisella huulenheitolla ja rohkaista muitakin tulemaan 'ulos kaapista'? Ja vihdoin: välinpitämättömyys elämästä, yhteisestä ihmisyydestä, yhä ilmeisemmästä yhteisestä kohtalosta tällä ainutlaatuisella planeetalla?

Mitä sitten olisivat produktiiviset vapaan assosiaation ilmenemismuodot? Sellaiseksi kuvittelen spontaanisti itseään ilmaisevan, uusia 'löytöjä' alitajunnastaan tekevän, ympäristöään rikastuttavan ja ulospäin energiaa ja voimaa säteilevän, ihmisenä olemisen ja vapauden valtakuntaa jatkuvasti omalla toiminnallaan laajentavan  kansalaisen.

Ilmastorahasto ja sen resurssit

Olisikohan niin, että hallituksen ilmastoseminaarin tiedotustilaisuuden yhteydessä 3.2. 2020 saatiin ensimmäisen kerran vihiä siitä, miten Euroopan Unionin määrällisen elvytyksen mukanaantuomia euromiljardeja käytetään? Tarkoitus näyttää olevan muuttaa Valtion Kehitysrahaston Vaken ilmettä niin, että se toimisi 'vastinkappaleena' Euroopan Unionin suuntaan ilmastopoliittisten tavoitteiden toteuttamiseksi hallituksen ohjelman puitteissa, tavoitteena hiilineutraali Suomi vuonna 2035.

Vakehan syntyi oikeastaan yllättäen pääministeri Sipilän aloitteiden pohjalta; sitä on kritisoitu sekä oikealta että vasemmalta. Sille kertyi nopeasti 2,3 mrd:n omaisuuspohja jota se voi käyttää uuden yritystoiminnan luomiseen ja nyt, Ilmastorahaston muodossa yritystoiminnan hiilineutraaliutta tavoittelevaan muodonmuutokseen. Vaken perustamista koskevassa valtioneuvoston muistiossa todetaan, että kehitysyhtiö tulisi olemaan budjettitalouden ulkopuolinen toimija. Muistion mukaan eduskunnan suostumus Vaken yhtiöomistusten myynteihin tarvitaan vain, jos järjestelyn johdosta valtio lakkaa olemasta yhtiön ainoa omistaja tai luopuu enemmistöstään yhtiössä.

EKP:n määrällisen elvytyksen miljardit sopisivat erittäin hyvin tällaisen valtionyhtiön perustamisen motiiviksi. Sinne kertyviä varoja ei suoranaisesti käytetä hallituksen budjetin katteeksi, vaan yritysten tukemiseen ilmastorahaston muodossa tavalla, jolla ne voisivat kehittää tuotantoprosessejaan ja jopa tuotteitaan  - ajattelen tässä mm. turvevoimalla toimivia energialaitoksia - ilmastoystävälliseen suuntaan.

Miksi EKP:n määrällisen elvytyksen varoja on käytettävä nimenomaan valtion ulkopuolisten yksityisten yritysten kautta? Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen  125 artiklassa (aiempi EY-sopimuksen 103 artikla)  todetaan, että

 "Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi."

Näitä resursseja ei siis voitaisi käyttää esimerkiksi kuntakeskusten energian ja lämmöntuotannon rakenteiden uusimiseen silloin kun ne toimivat kunnan tau kaupungin 'omana toimintana'. Jos ja kun näin on, tulee tässä näkyviin perussopimusten yksipuolinen markkinahenki ja torjuvan kielteinen suhtautuminen demokraattiseen valtioon toimijana. Voitaneen kuitenkin todeta, että jos edelläkuvaamani prosessi on sisällöltään oikea, voidaan sillä ohjata 'markkinaa' nopeaan uudistumiseen ilman että siihen joudutaan tuhottomasti uhraamaan suoranaisia veroeuroja. Samalla tässä tulee tulevaisuutta ennakoivan endogeenisen talouspolitiikan dynaaminen mahdollisuus markkinan osalta näkyviin.

Toisen suuren kysymyksen muodostaa valtion tuen merkitys mahdollisesti kilpailua vääristävänä ulottuvuutena. Perussopimuksen 107 artiklassa (aiempi EY-sopimuksen 87 artikla)  todetaan , että

"Jollei perussopimuksissa toisin määrätä, jäsenvaltion myöntämä taikka valtion varoista muodossa tai toisessa myönnetty tuki, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa, ei sovellu sisämarkkinoille, siltä osin kuin se vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan."

Millä tavalla tämä kilpailua vääristävä elementti eliminoidaan, siinä tulee ainakin osittain Ilmastorahastoksi muuttuvan Vaken osaaminen ja tasapainoilutaito käyttöön tavalla, jota on mielenkiintoista seurata. Ilmastorahaston kehittämisvaroja haluaa varmasti yksi ja toinen yrityssektori ja toimiala mieluusti myös omaan kehitystyöhönsä.

Omassa, jo tänään (3.2. 2020) antamassaan tiedotteessa Vake toteaa omasta roolistaan seuraavaa:

"Elämme poikkeuksellista ajanjaksoa seuraavan vuosikymmenen ajan. Konkreettisilla toimilla ilmastonmuutoksen torjumiseksi on kiire, mutta käynnissä oleva kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön perinpohjainen muuttaminen ja sitä kautta näkyvät tulokset vaativat aikansa. Julkisen pääoman on mahdollista kirittää investointeja tapahtumaan aikaisemmin ja laajempina kuin ne toistaiseksi puhtaasti yksityisin voimin tapahtuisivat”, toimitusjohtaja Paula Laine kommentoi julkistusta."

Vaken hallituksen puheenjohtaja Reijo Karhinen jatkaa:

"Vaken avulla valtion on mahdollista ohjata merkittävä panostus ilmastoinvestointeihin. Ilmastorahasto on konkreettinen teko kohti hallitusohjelman kunnianhimoisia tavoitteita. Ilmastorahaston painoarvo nojaa sen mittaviin pääomiin sekä ripeään toimeenpanoon."

Lisäksi kannanotossa todetaan, että

"Keskeinen pullonkaula ilmastoratkaisujen rahoituksessa liittyy teolliseen mittakaavaan skaalaavaan, markkinapuutetta korjaavaan rahoitukseen. Tässä roolissa Vake voisi toimia myös EU:n ilmastorahoituksen kansallisena vastinkappaleena. Yhtiö tarttuu tarkempaan valmisteluun osaltaan omistajan toiveiden mukaisesti."

Strateginen lähestymistapa näyttäisi siis olevan nopeasti löytymässä. Vaikka kukaan ei ole asiaa julkisesti todennut, täytyy näin suurten pääomien nopea irroittaminen ilmastomuutoksen kansalliseen torjuntaan olla ulkopuolelta saatavien resurssien suuntamisessa. EKP:n määrällinen elvytys tuntuisi sopivan tähän tarkoitukseen erinomaisesti ilman että se  vaarantaa hallituksen budjettia ja sosiaalista  ilmettä.

Sipilän hallitus ei ehtinyt - eikä tavoitteistaan johtuen oikein osannutkaan ottaa mitään erityistä markkinan toimintamuotoa kehittämisen kohteeksi. Uuden Euroopan Komission asettuminen omalta osaltaan ilmastokriisin päättäväisen torjujan toteuttajaksi näyttäisi tarkoittavan sitä, että resursseista Ilmastorahastolla ei tule olemaan puutetta.

EKP:n määrällisen elvytyksen tuomaa taloudellista piristysruisketta on vaikeaa ohjata yritystukiin ja markkinan piristämiseen tavalla, joka ei loukkaa markkinakilpailua ja joka ei muodostu 'varjovaltion' kaltaiseksi hankkeeksi johtuen juuri peruskirjan strategisesta ohjauksesta, ohjauksesta joka ei Immanuel Kantin "kategorisen imperatiivin" mukaan  sinne todellisuudessa kuuluisikaan.

Ilmastorahasto ei olisi mikään huono - pikemminkin aitoa toivoa herättävä -  kohde Euroopan Keskuspankin määrälliselle elvytykselle. Yksi varoituksen lause on kuitenkin kirjoitettava tämän blogipäivityksen loppuun: sen enempää Suomen Pankki, hallitus, valtionvarainministeriö eikä mikään muukaan taho ole puhunut oikeastaan mitään EKP:n määrällisestä elvytyksestä, jota tänäkin vuonna suunnataan valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta ilmeisesti yli 3 miljardia euroa pelkästään Suomeen ja kokonaisuudessaan parisataa miljardia Euroopan Valuuttaunionin 342:n miljoonan kansalaisen yhteisöön.

Jos olen väärässä, niin ilmastorahasto on kova isku hallituksen sosiaalipoliittiselle ilmeelle.

Britannia EU:lle: Hyvästi!

Muistelen vanhaa suomalaista elämäntapaa ja toimintaa tilanteessa, jossa välit katsottiin menneen lopullisesti poikki. Ennen oven lyömistä vauhdilla kiinni tiuskaistiin:"Hyvästi!" Sen jälkeen ei oltu puhe- eikä paljon muissakaan väleissä.

Britannian lähtöä enteili pitkään sen suhteellisen myöhäinen jäseneksitulo Euroopan Yhteisöön (EY), taipumus noukkia rusinat pullasta hankkimalla itselleen mitä erilaisimpia etuuksia  alkaen jäsenmaksuista, Unionin laitosten sijoittamisesta britteinsaarille, jatkuen muhkeisiin maataloustukiin ja lisäksi huolenpito siitä, ettei Brittien kielellisiin (englanti) tai maantieteellisiin (Gibraltar) etuoikeuksiin puututa.

Miten tällainen luonteenpiirteistö toimii yksilötasolla? Minulle tulee mieleen jonoissa etuilijat, liikenteessä säännöistä piittaamatttomat ohittajat, hedelmätiskin kaivajat ja pullapitkojen puristelijat elintarvikemyymälöissä, katujen ja tienvarsien muista piittaamattomat roskaajat - muutamia kuvaavia esimerkkejä mainitakseni.

Tällainen "epäproduktiivinen" toiminta yksilötasolla on tulosta tietynlaisesta turvallisuushakuisuudesta, jossa kanssaihmistä ei oteta huomioon vaan jossa oma etu muista piittaamatta on etusijalla. Kunnioittamani sosiaalipsykologinen analyytikko, Frankfurtin koulukunnan johtava sosiaalipsykologinen filosofi Erich Fromm kuvaa tällaista käyttäytymistä nimellä "Hoarding orientation", hamuava ja omistava asennoituminen. Siihen voi liittyä myös alistamista, ryöstämistä   ja väkivaltaa   - tai jos on alistuva ja itsensä heikommaksi tunteva - myös näpistelyä, varastamista ja pettämistä jos se vain tuo itselle jotakin hyötyä.

Oletko joskus joutunut huomauttamaan etuilijalle tai myymälävarkaalle hänen epäsopivasta käyttäytymisestään? Ilmaistun vihan määrä on tuollaisessa tilanteessa käsin kosketeltavissa ja se osoittaa, kuinka syvällä luonteenpiirteistössä rohmuava, muista piittaamaton elämänasenne istuu.

Vaatisi tietenkin perusteellista tutkimusta siitä, miten tällainen asennoituminen voi muodostua kokonaisen kansakunnan yhteiskuntaluonteeksi ja millä tavalla 'omistava' asennoituminen on sidoksissa haluun alistaa, käyttää voimaa ja väkivaltaa, soveltaa omanvoitonpyyntiä kaupankäynnissä ja liikesuhteissa tai ylipäätään ihmissuhteissa. Voisin kuvitella että hamuava ahne ihminen ei paljon kanssaihmisensä kohtalosta piittaa. Konservatiivisen pääministerin uhkapeli Britannian EU-jäsenyydellä osoitti, että hinta voi muodostua kohtalokkaaksi koko Euroopan tulevaisuudelle.

Britannia on tainnut soveltaa koko EU:ssa olemisensa ajan edellä kuvaamaani asennepohjaa omaan poliittiseen toimintaansa yhteiseksi tarkoitetun eurooppalaisen yhteisön sisällä. Joku voisi nähdä siinä vanhan kolonialistisen toimintatavan jatkumon teollisen ja digitalisoituvan modernin Euroopan oloissa. Tunnettu sääntö on että luonteenpiirteistöön istutetut toimintatavat istuvat sitkeässä ja niitä on vain äärimmäisen harvoin mahdollista muuttaa joksikin muuksi, varsinkin niiden vastakohdaksi, elämää ylläpitäväksi ja yhteisöä rikastuttavaksi toimintatavaksi. Isien pahat teot - mutta toki myös hyvätkin - joko kostautuvat tai parhaillaan periytyvät kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, kuten isossa kirjassa tästä ilmiöstä todetaan.

Olisi tuntunut oikeastaan luonnolliselta, että irtautumishalu olisi  tullut ilmaistua pikemminkin jonkin selvästi vasemmistoenemmistöisen hallituksen ja sitä tukevan kansakunnan toimesta kuin vahvasti jo sukupolvia vaikuttaneen konservatiivisen puolueen ja sen johtaman kansakunnan taholta. Euroopan Unioni on sekin hengeltään vahvasti konservatiivista, uusliberaalia oikeistopolitiikkaa tukeva - ideologisesti ohjattu - rakennelma erittäin kilpailukykyisine markkinaodotuksineen (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3).

Markkinoiden ensisijaisuuden asettaminen demokraattisen valtion edelle - periaate jota esimerkiksi Rooman sopimuksessa ei vielä mainittu - loukkaa tietenkin  syvästi sellaisten poliittisten liikkeiden - etenkin perinteisen vasemmiston -  toimintaa ja ohjelmatyötä, jotka rakentavat vahvan ja kansanvaltaisen valtion, kuntien  ja julkisen sektorin varaan palveluissaan ja koko kulttuurissaan. Kun ei edes valtion ja markkinan yhdenvertainen sekatalousjärjestelmä ole Euroopan Unionissa mahdollista, ei olisi ihme että juuri sieltä olisi demokratian nimissä ja autoritaaristen, yksipuolisten sopimusten johdosta todettu: "Let My People Go" ; yleisesti on kuitenkin vasemmiston piirissä osoitettu kritiikistä huolimatta suorastaan poikkeuksellista kärsivällisyyttä ja jopa alistumista Erich Frommin "Vaarallisessa Vapaudessa" kuvailemaan automaattiseen yhdenmukaisuuteen. Lähtökohtana on ollut sekä perinteinen kansainväliseen solidaarisuuteen ja yhteistyöhön uskominen sekä ohjelmatasolla ilmaistu toive sosiaalisesta ja oikeudenmukaisesta Euroopasta.

Britanniassa perusteet eivät ole rakenteellisten, peruskirjatasoisten ratkaisujen kritiikissä, vaan poliittisessa strategiassa jossa oman edun tavoittelun rinnalle on nostettu juuri oman lautasen reunan ulkopuolella olevia asioita - kuten esimerkiksi väestömäärään perustuvan suhteellisen osuuden vastaanottaminen pakolaisvirran osalta. Asenteet ovat tässä suhteessa sukua Unkarissa, Puolassa, ja muuallakin Euroopassa tapahtuneeseen oikeistolaistumiseen ja kansallisen, nationalistisen ja ikävimmillään jopa rotusortoon viittaavan ajattelun kanssa. On yllättävää kuinka pitkälle äärimmäisyyksiin voidaan mennä sellaistenkin kansakuntien keskuudessa, jotka ovat hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistuksen ja koko joukon siihen perustuvia, pysyviksi tarkoitettuja kannanottoja.  Niissä eivät ole lähtökohtana lyhyen tähtäimen taloudelliset intressit, vaan syvästi humaaninen, jakamattomiin ihmisoikeuksiin kuuluva lähtökohta.

Vaikka Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen vilkuttaakin lähtiäisiksi ja sanoo "Me rakastamme teitä!", taustalla voi kuulla oven läimähtävän vakaumuksellisesti kiinni. Kuinka hyvin Britannia selviää asenteineen jatkossa "America first" ajattelun, mustan pörssin kulansseeraajaksi ja kiusantekijäksi soveliaan brittiläisen kansanluonteen kanssa, se jää nähtäväksi. Onko ahneella paskainen loppu? Onko edessä enemmän sotaa kuin rauhaa muistuttava tilanne? Seuraako joku muu, hamuamisen varaan rakentava euromaa jäljessä? Ja lisäksi: kuinka pitkälle Euroopan poliittinen vasemmisto voi sietää yhä epäproduktiivisemmiksi kääntyviä ilmaisuja, tekoja ja irtiottoja? Ja mitä tekee Brittien Labour tässä tilanteessa?

Vanheneva kansalainen näkee tässä kansakuntien selän kääntyvän niille odotuksille, joita toisen maailmansodan melskeissä ja sen jälkeen kasvaneet suuret ikäluokat parhaimmillaan toivoivat. Ei tullut räätälöimäämme takkia vahvan hyvinvointivaltion muodossa, tuli vain liivit - ja nyt niistäkin ovat napit lentämässä...

Hiekalle rakennettu

Onko EKP:n rahapolitiikan kivijalan uudelleenmuotoilua se, että muutetaan sanonta "alle" sanaan "noin" kun puhutaan inflaatiotavoitteesta? Todellisuudessa tarvitaan sekä Euroopan Unionin finanssipoliittisen linjan avaamista ja sitä kautta avoimempaa ja moni-ilmeisempää monetaristista politiikkaa. Se edellyttää muutoksia EU:n konsolidoidussa peruskirjassa.

Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön rahan vähyys tai loppuminen ei ole mahdollista, koska se voi tarvittaessa aina ja kaikissa olosuhteissa luoda tarvittavia pääomia 'tyhjästä' eli omilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Euroopan Keskuspankki käyttää jo nyt tätä instrumenttia määrällisessä elvytyksessään, mutta vain pankkien ja markkinoiden suuntaan. Tuntuisi luonnolliselta että tällainen ulottuvuus olisi EKP:lla käytettävissä myös valtioiden ja tietenkin erityisesti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden suuntaan. Tämä mahdollisuus on kuitenkin torjuttu Euroopan Unionin keskeisissä asiakirjoissa, mm. sen konsolidoidussa peruskirjassa. Päätös on ehdoton ja se koskee valtiota ja sen kaikkia alarakenteita omaa pankkia (Suomen Pankki) lukuunottamatta - kuntataso mukaanluettuna. Koko eurooppalainen politiikka sosiaalista pilaria myöten johdetaan tästä aikanaan ideologisesti valitusta lähtökohdasta. Tämä on helposti havaittavissa seuraamalla Eurooopan Unionin elinten päätöksentekoa ja ja niiden sisältöjä.

Miksi tällainen yksipuolinen linja sitten valittiin Euroopan Unionin poliittiseksi lähtökohdaksi? Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika käytiin kylmää sotaa rautaesiripun molemmin puolin; vastakkain olivat kommunisitisiksi tai sosialistisiksi itseänsä kutsuneet Neuvostoliitto ja sen johdettavana ollut valtion johdolla ja yksipuoluejärjestelmää toteuttanut blokki, vastassaan läntinen, kapitalistinen maailma, joka rakensi 'vapaan markkinatalouden' varaan.

Jossakin määrin näiden väliin ja ulkopuolelle jäi Euroopan pohjoisosassa Ruotsissa kehitetty ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjaksi muodostunut 'kansankoti', jossa noudatettiin demokraattisiin rakenteisiin perustuvaa sekatalousjärjestelmää ja joka osoittautui erinomaisen hedelmälliseksi, toimivaksi ratkaisuksi. Läntiselle maailmalle yksipuolisesti valtiojohtoinen, yksipuoluejärjestelmään perustuva vaihtoehto muodostui jäykkyydessään ja byrokraattisuudessaan kauhukuvaksi, josta erityisesti Saksa oli huolestunut, olihan maa jakautunut läntiseen ja itäiseen, lopulta itsenäisiksi valtioiksi katsottaviin kokonaisuuksiin. Pelottava valtiojohtoinen järjestelmä DDR:ssä vaikutti joka tapauksessa vahvasti saksalaiseen yhteiskuntaluonteeseen ja tämä vaikutti Euroopan Unionia luotaessa enemmän ratkaisuihin kuin pohjoisessa sinnitellyt kansanvaltainen hyvinvointivaltio.

Saksa on ollut aina paitsi sijaintinsa ja asukasmääränsä, myös talousihmeeseensä ja korkeaan insinööritaitoonsa perustuen Euroopan johtava maa, huolimatta kolmanteen valtakuntaan, kansallissosialismiin ja sen tuhoisiin rakenteisiin perustuvista peloista. Saksaa sekin haavoitti pitkään, mutta vähitellen vanha kansallistunto on noussut uudelleen vaihtoehto Saksalle (AfD) liikkeenä ilmeisesti syvällä saksalaisessa luonteeenlaadussa olevan piirteistön seurauksena. Saksa on omassa politiikassaan torjunut valtioon ja sen rakenteisiin perustuvan politiikan tehden koko ajan yhä enemmän ja enemmän tilaa markkinaratkaisuille.

Kun Euroopan Unionia rakennettiin, erityisesti 1980-luvulta lähtien tämä valtion vieroksunta johti EU:n perussopimusten yhteydessä ehdottoman etusijan antamiseen markkinoille; katseen kääntäminen länteen, irtautuminen idän järjestelmistä tuntui sekä helpotukselta että hyvältä turvallisuusratkaisulta. Me emme huomanneet, että tuohon uuteen rakenteeseen ei kuulu sellaista sekatalouteen perustuvaa ratkaisumallia, johon olimme pohjoismaissa tottuneet. Kun vahva valtio on samalla hyvin keskeistä sosialidemokraattisessa hyvinvointiajattelussa, joutui myös eurooppalainen sosialidemokratia 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' pakkopaitaan, josta sosialidemokratia maksaa edelleenkin kovaa hintaa paitsi kannatuksen hiipumisen, myös erilaisten pysyviksi näyttäviltä jääneiden sosiaalisen kurjuuden ja 'köyhyyteen tuomitun' valtion ongelmien muodossa.

Dynaaminen valtio voisi hyvinkin finanssi- ja rahapolitiikallaan pystyä hoitamaan yhteiskunnallisen jälkeenjääneisyyden - myös Euroopan Unionin oloissa - jos sille finanssi- ja rahapolitiikalla nämä mahdollisuudet annettaisiin. Esteenä uudistumiselle on peruskirjoihin konsensuksella rakennetut esteet, joita voidaa poistaa vain samantasoisilla uusilla päätöksillä. EKP:n kivijalan uudistamista koskevat varovaiset lausunnot antavat ymmärtää, miten vaikea ja vaarallinen tie tämä on. Berliinin konservatiivista karhua on vaikeaa taivuttaa, koska muutos osoittaisi että koko poliittinen rakennelma Euroopan Unionissa perustuu väärään, yksipuoliseen, rauhan ja demokratian (Rooman sopimus sic!) kannalta epäonnistuneeseen peruskirjan muotoiluun. Kuka uskaltaa osoittaa Euroopan talouseliittiä ja sanoa että te olette olleet koko ajan väärässä? Ei EKP:n johtokaan taida uskaltaa 'viheltää' sormillaan kirkossa?

On toinenkin samaa luokkaa oleva tyhmyys, joka sisältyy edelleen 1920-luvun jätti-inflaatiota pelkäävään Saksaan ja sen perustuslakiin, jonne on naulattu jo vuonna 1949 ja edelleenkin voimassaolevat valtion kasvun rajat. Tämä sama rakenne näkyy vain hieman muunnetussa muodossa Maastrichtin sopimuksessa ja sen tunnetuissa velkaantumista ja kasvua koskevissa rajoituksissa. Tämä Saksan perustuslain 'kategorinen imperatiivi' määrää voimakkaasti saksalaista poliittista keskustelua ja ohjelmanmuodostusta laidasta laitaan; sieltä ei voi tulla esitystä Maastrichtin sopimuksen muuttamisesta, olisihan se samalla Saksan perustuslain vastaista toimintaa ja niinmuodoin myös Saksan perustuslakituomioistuimen mukaisesti rangaistavaa 'isänmaan petturuutta'. Se muodostaa myös uskottavan syyn sille, miksi kunnioitettu saksalainen sosialidemokratia Euroopan keskiössä voimakkaasta retoriikasta huolimatta ei yllä strategisesti merkittävään, vaihtoehtoja tarjoavaan eurooppalaiseen politiikkaan.

Euroopan Unionin ja keskuspankin 'kivijalan' rakentaminen uudelleen on kaikkea muuta kuin korkopolitiikan nyansseilla leikkimistä. Moderni, asianmukaisilla finanssipäätöksillä tuettu rahapolitiikka pystyisi ja päässälaskutaidoilla vastaamaan Euroopan suuriin ongelmiin, jos ei tarvitsisi pelätä ankaria rangaistuksia ja joutumista tyhmyyden ja konformistisen automaattisen yhdenmuukaisuuden häpeäpaaluun.

Oletukseni on, että tämä ristiriita on Euroopan Unionin ja EKP:n tiedossa. Varovaisin sanakääntein yritetään löytää maaperää vakavalle uudistumiskeskustelulle. On hämmästyttävä periaatteellinen virhe kirjoittaa johonkin aikaan liittyviä strategisia ohjeilta maan tai yhteisön perustuslakiin, lakiin jonka pitäisi vahvistaa demokratiaa, strategista moniarvoisuutta ja toimia demokratian kulmakivenä. Taitaa olla niin, että vain lasten ja lapsenmielisiksi tulevien suusta voi kuulla tunnetun mutta järkyttävän totuuden: keisarilla ei ole vaatteita vaikka niin kuvitellaan.

Ilmeisesti paluu lapseksi tulemiseen on totta tämän kirjoittajankin kohdalla. Siitä huolimatta se saattaa olla totta.

31.1. 2020

31.1. 2020

Helsingin Sanomat lainaa pääkirjoitukseensa Hämeessä ilmestyvän lehden ilmeistä vaatimusta luopua hallitusohjelmasta ja ryhtyä seuraamaan Talouden arviointineuvoston kriittiseksi kuvattua linjausta.
Talouden arviointineuvosto perustaa arviointinsa Valtionvarainministeriön laskelmiin ja ennustuksiin, ilmenee sen omista perusteluista vuoden 2910 arviointiraportissa.Valtionvarainministeriö puolestaan seuraa – joutuu seuraamaan – pelkästään Euroopan Unionin asettamaa päälinjaa ’mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan’ toimintaedellytysten toteuttamisesta. Jos Euroopa unionin yksipuolinen markkinaorientoituminen ja demokraattisen valtion syrjiminen on lähtökohtana, ei yhteistä hyvinvointia ja vahvaa kansanvaltaista valtiota tavoitteleva Sanna Marinin hallitus voi odottaa talouden arviointineuvostolta myönteistä ja rohkaisevaa lausuntoa. Totta on vain se, että hallitus joutuu hakemaan ulospääsyä kilpailukykyumpikujasta luomalla edellytyksiä työllisyydelle ja sitä kautta talouden kasvulle ahtaan kujanjuoksun tunnelmissa. Silti se saattaa siinä onnistua – Portugalin tapaan.

Huomiota kiinnittää se että vaikka Euroopan Keskuspankki on marraskuussa 2019 aloittanut uudelleen määrällisen elvytyksen luoden likviditeettiä yritystoiminnalle valtion velkakirjojen oston muodossa ja investointien ja työpaikkojen luomisen odotuksin, mitään investointibuumia yritysmaailman puolelta ei ole näkyviissä. Olisi luullut että arviointineuvostolla on jotakin sanomista tästä erityisestä hankkeesta ja sen mahdollisista vaikutuksista.