Ilmiöitä ja ihmisiä

Saimme vaalienjälkeistä hallitusta muodostettaessa kuulla, että sen ohjelma perustui erilaisten ilmiöiden tarkasteluun, tietynlaiseen poikkihallinnolliseen kokonaisuuksien katselemiseen ja tältä pohjalta rakennettuun hallitusohjelmaan. Lähestymistapa vaikutti tuoreelta ja uusia uria aukovalta, olihan keskeisenä lähtökohtana katsoa, millä tavalla nämä  ilmiöt vaikuttavat ihmisen, kansalaisen elämäntilanteeseeen. Lähtökohtana eivät olleet markkinat ja niiden tilanteesta lähtevä talousanalyysi muuten kuin yhtenä, kansalaisen elämään vaikuttavana vaikuttavana tekijänä - myönteisine ja kielteisine piirteineen.

Onko ilmiöpohjainen tarkastelutapa jotakin täysin uutta? Vai onko silläkin historialliset ja jopa ehkä filosofisetkin juurensa? Kun vastaan heti että kyllä on, toivon että se mitä jatkossa asiasta sanon, pysyisi jatkossa pikemminkin kommentoimattomana salaisuutena kuin yllätyksen aiheuttavana käänteenä. Kun tällaisen blogikirjoituksen lukijoita on yleensä kohtalaisen vähän ja kommentoijia vielä vähemmän, uskon tämän ilmiöiden kokonaisuuteen liittyvän sanoman pysyvän edelleenkin pikemminkin luottamuksellisena toivon herättäjänä kuin riidan ja vastakkainasettelun  siemenien kylväjänä.

Ilmiö, englanniksi phenomenon, saksaksi Phänomen, ruotsiksi fenomen, ranskaksi phénomène, on filosofiassa hyvinkin merkittävä käsite.  Hegelille fenomenologia oli filosofinen lähestymistapa, joka alkaa ilmiöiden eli tietoisessa kokemuksessa meille ilmenevien asioiden tutkimisella. Tavoitteena oli lopulta tavoittaa absoluuttinen, looginen, ontologinen ja metafyysinen Henki tai Mieli (Geist), joka oli ilmiöiden taustalla. Tätä on kutsuttu dialektiseksi fenomenologiaksi.

Ilmiöiden ilmeneminen tarkastelijalle? Tämä oli myös keskeistä Karl Marxin filosofisessa lähestymistavassa. taloudellisissa ja filosofisissa käsikirjoituksissaan hän sanoi kääntäneensä Hegelin fenomenologian päälaelleen, ylösalaisin. Hänelle tietopyramidin keskuksena ja huippuna ei ollut henki, "Geist" joka ilmeni ihmisen vuosisataisena alistumisena yläpuolella olevien auktoriteettien maailmaan, vaan tässä ilmiömaailmassa elävä ja kokeva ihminen, josta oli tuleva heräävän tietoisuutensa kautta sekä itsensä että aikakautensa muovaaja ja kehittäjä.

Aika-ajoin ihminen taipuukin uskomaan johonkin muuhun kuin omaan elämäntilanteeseensa ja itsensä toteuttamisen ensisijaisuuteen. Aina on kuitenkin palattava takaisin todellisuuteen, siihen millä tavalla elämän ja arjen  todellisuus ihmiselle ilmenee, tehtävä korjausliikkeitä ja koetettava  löytää rakenteita ja ratkaisuja, jotka vihdoin mahdollistaisivat aikaisempaa paremmin "tapaus ihmisen" toteutumisen. Ihmiskeskeinen fenomenologia sallii ihmisen roolin osallistujana, toimijana ja vastuunkantajana.

Työväenliike kehitti tähän ihmiskeskeiseen fenomenologiaan, ilmiöiden kokonaisuuksien hallintaan tarkoitetun käsitteen, kansanvallan. Sen juuret ovat Antiikin Kreikan Demokratia-käsitteessä, jonka mukaan kansan tulee hallita (Demokratia tulee sanoista demos (tavallinen kansa) ja kratos (valta, hallita). Ei ole sattumaa, että työväenliikkeen järjestöt perustettiin alunperin kansanvaltaiselle hallintotavalle ilmauksena ilmiöiden maailman ymmärtämisestä ihmiskeskeisenä, hänen kokemuspiirinsä kautta suodattuvana todellisuutena. Tietoisuus ihmisestä ja ihmisyydestä maailmaa hahmottavana ja muuttavana voimana on siis aina ollut keskeistä työväenliikkeen arvopohjassa. Vähitellen kansanvallan ja demokratian mukainen toimintatapa alkoi saada sijaa yhteiskunnassa laajemminkin.

Maaimalla vannotaan laajalti demokratian nimiin. Valtaanpyrkivät perustelevat toimensa ja motiivinsa demokratian vahvistamisena ja voimistamisena. Se että kaikesta huolimatta demokratian toeuttamisessa epäonnistutaan ja ajoittain ajaudutaan jopa päinvastaiseen,  alistavaan,  kurittavaan ja ihmisen aineellista ja henkistä tasoa alentavaan tilanteeseen, osoittaa vain, miten lujassa  erilaiset ihmisen ulkopuolella olevat voimat edelleen meidän ajassamme edelleen vaikuttavat - ja miten vaativa demokratia on elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä..

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä on siis sekä tärkeä että vaativa väline ihmiskeskeisen ilmiöiden maailman hallitsemisessa. Voisi kuitenkin ilahtuneena todeta että monilla tärkeillä alueilla ihmiskeskeinen fenomenologia on saavuttanut pysyvän aseman. Ajattelen tässä YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta, Suomen perustuslakia ja siihen perustuvaa, kansalaista suojelevaa lainsäädäntöä. Se tarjoaa ihmiselle "oikeusvaltion" suojan ja oikeudet. Ihmiskeskeisen fenomenologian avulla olemme harpanneet pitkän ja merkittävän askeleen kohden uutta aikaa, jolloin irrationaalisten voimien hallitsema fenomenologia jää historiaan ihmisen esihistoriallisen ajan päättymisen merkkinä ja uuden aikakauden alkamisena.

Onko käänne maailmassa tähän suuntaan jo tapahtumassa? Sitä emme voi varmuudella sanoa; aina on olemassa mahdollisuus, että ajassa tapahtuu muutos ihmiskunnan historiasta niin tuttujen irrationaalien voimien suuntaan milloin milläkin sloganilla varustettuna. Maailman suurin valtio Kiina rakentaa tiensä kommunistisen puolueen ehdottoman ylivallan nimissä kansalaisen parasta tarkoittavaan suuntaan. USA haluaa toteuttaa sitä muodossa "Make America Great again" vahvojen asevoimien ja autoritaarisen maailmanherruuden kautta. Euroopan Unioni rakentaa visionsa "mahdollisimman tehokkaiden markkinoiden" varaan. Pohjoismainen hyvinvointivaltio lienee yksi niistä harvoista ja ilmeisen onnistuneista rakenteista, joissa yhteinen hyvinvointi on vaikeissakin olosuhteissa rakentunut kansanvallan, demokratian ja kansalaiskeskeisten ilmiöiden maailman, fenomenologian varaan.

Kun hallituksemme on nyt ottanut ohjelmassaan ilmiöiden maailman tarkastelukohteeekseen ja soveltaa tätä ihmis- ja kansalaiskeskeisesti, voisi sanoa historian siipien havisevan taas kerran. Maailma eikä edes Eurooppa ole tässä suhteessa selkeillä vesillä, vaikka Euroopan Unionin monet keskeiset dokumentit yhä uudelleen ja uudelleen vannovat toimivansa demokratian keskeisten periaatteiden pohjalta. Se että lähestymistavoista kiistellään, osoittaa että monia muitakin arvopohjia kuin ihmisen arvon yleismaailmallinemn tunnistaminen ja tunnustaminen on edelleen liikkeellä. Kun Suomen kausi Euroopan Unionin puheenjohtajamaana on nyt alkamassa, voisi vain toivoa että ilmiöpohjainen, ihmiskeskeinen ja kansalaisen asemaa ja voimavaroja vahvistava  fenomenologia löytäisi muotoja myös Euroopan Unionin uudistamiseen ja vahvistamiseen.

Ultima ratio - viimeinen keino

Kun ajattelen vanhojen suurten puolueiden nykytilannetta, koen sen ajatumisena tilanteeseen, jota Helsingin Sanomien takavuosien tunnetun pilapiirtäjän Kari Suomalaisen eräs karrikatyyri hyvin kuvaa. Siinä autoilija on ajanut umpikujaan, jossa eteenpäin ajaminen on kielletty, samoin kääntyminen oikealle tai vasemmalle. Kuvaa täydentääkseen Kari oli keksinyt vielä yhden liikennemerkin lisää: myös takaisinkääntyminen, "U-käännös" oli kielletty.

Äärioikeiston - ja sellaiseksi eurooppalaisessa "keskustelukäytävässä" (der Spiegelin käyttämä ilmaus) mielletty populististen oikeistovoimien nousu estää konservatiiveilta ja liberaaleilta enemmän kääntyminen jyrkästi oikealle. Työväenliikkeen ja perinteisen vasemmiston kääntyminen demokraattisista käytännöistä vielä jyrkempää suuntaan vanhan proletariaatin diktatuurin ja väkivaltaisen kumouksen suuntaan ei näytä sen enempää ajankohtaiselta kuin mahdolliseltakaan. Yksiulotteinen Euroopan Unionin markkinoihin suuntautuminen ja sekatalousmallin - siis julkisen ja yksityisen varaan rakentuvan vuorovaikutteisuuden - jyrkkä kielto konsolidoiduissa peruskirjoissa merkitsee voimakasta jarrua dynaamiselle finanssipolitiikalle ja siten kieltotaulua eteenpäinmenolle kaikista ja ilmeisesti yhä uusista yrityksistä huolimatta. Peruuttaakaan ei voi, koska "läntistä arvoyhteisöä" on puolustettava jopa siihen sopimattomilla keinoilla. Umpikuja, Sackgasse; paikalleen jämähtämistä tai jopa sosiaalisessa ja taloudellisessa turvallisuudessa taantuvaa kehitystä ennakoivat rakenteet povaavat edelleen huonoa - aivan liian huonoa - menestystä yhteiselle Euroopalle, jonka toivottiin muodostuvan rauhan, demokratian, turvallisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin linnakkeeksi.

Ennenpitkää ovat poikkeukselliset toimet tarpeellisia Euroopan pelastamiseksi. Niitä on jo nähtykin: kaiketi neljääntuhanteen miljardiin euroon noussut EKP:n määrällisen elvytyksen ohjelma oli yksi perussääntöjen rajoja hipova ja osin ylittäväkin toimenpide, korvasihan se valuuttaunionin jäsenvaltioissa todellisuudessa sellaisia markkinoiden tukitoimien rahoituksia, jotka muuten olisi pitänyt kustantaa suoraan budjettivaroista. Tarjontapolitiikka ei mahdollista yritysten rahoituksen kautta tapahtuvaa onnistumista, jos laajaa ostovoimaa ei ole käytettävissä. Valtion logiikka ja investoinnit toimivat eri tavalla kuin yksityisen toimijan spekulointi sijoitustensa ja investointiensa menestyksestä. Tämä tosiasia ei ole saanut riittävää huomiota EKP:n määrällisen elvytyksen analyysissa. Määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja vaikutuksista on vaiettu meillä lähes tyystin, mikä ei tee helpommaksi sen rationaalisten vaikutusten ja merkityksen arvioimista.

Olen jo aikaisemmin useissa yhteyksissä väittänyt, että tästä umpikujasta ei päästä muuten ulos kuin tarttumalla äärimmäisiin keinoihin eli "Ultima ratioon". Sanonta tulee kolmikymmenvuotisesta sodassa ja tarkoittaa kuninkaiden oikeutta ratkaista epätoivoinen tilanne omalla päätöksellään. Termiä käytetään myös työoikeudessa, joskin vähän erilaisessa tarkoituksessa: työntekijää on suojeltava irtisanomiselta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja vasta viimeisenä keinona "ultima ratio" eli irtisanominen voi tulla käyttöön.

Euroopan Unionin tapauksessa se tarkoittaisi konsolidoitujen peruskirjojen avaamista ja ennenkaikkea finanssipolitiikan tiukoista säännöistä irtautumista. Maastrichtin sopimuksen tiukka velanoton rajoittaminen ja kansallisten budjettien 3%:n vuosittainen kasvuraja ovat tällaisia, irrationaalisiksi ja huonosti perustelluiksi koettuja rajoitteita. Kotitalous ja kansantalous eroavat toisistaan oleellisesti jo peruslähtökohdissaan: kotitaloudella ei ole veronkanto-oikeutta ja valtiorakenne (pidän Euroaluetta tässä suhteessa valtioon verrattavana)  voi oman itsenäisen pankkinsa ja finanssi- ja rahapolitiikkansa keinoin pelastaa itsesä ja jäsenvaltionsa millaisesta kriisistä tahansa - edellyttäen että se käyttää näitä välineitään ongelmien poistamiseen. Euroopan Unionikaan ei voi mennä konkurssiin. Heikkoa finanssipoliittista performanssia voitaisiin huomattavasti - oleellisesti - parantaa muuttamalla peruskirjoja niin, että koko finanssi- ja rahapolitiikan spektri voitaisiin tarvittaessa - juuri nytkin ajankohtaisessa tilanteessa - ottaa käyttöön. Kysymys ei ole vasemmistolaisesta vallankumouksesta, vaan liberaalin keynesiläisen talousajattelun ajankohtaistamisesta.

Peruskirjojen avaamisesta ei eurovaalitaisteluissa suoraan puhuttu mitään. Muutama rohkea (nais)ehdokas käytti vaalitaistossa ja puheenvuoroissaan "systeeminvaihdoksen", paradigmanmuutoksen tarpeellisuuden ilmausta. "Emme tarvitse ilmastonmuutosta - järjesjestelmänmuutoksen me tarvitsemme" - näin totesi itävaltalainen nuori eurovaaliehdokas Julia Herr - omassa vaalivideossaan. Tämä on se "ultima ratio", jonka edessä Euroopan Unioni ennenpitkää - ilmeisesti hyvin pian - todellisuudessa on.

Vanhan ammattiyhdistystoimitsijan "ultima ratioon" viitaten: "Jos mikään muu keino ei auta, niin yritä rehellisyyttä."

Kansallistaminen uudessa nousussa?

Saksan SPD:n nuorisojärjestön "Jungsozialisten" puheenjohtaja Kevin Kühnert on herättänyt huomiota Saksassa ryhtyessään puhumaan suuria omaisuusmassoja hallitsvien yritysten omistamisen rajoittamisesta, yhteiskunnallistamisesta. Sksalaisessa lehdistössä Kühnert on leimattu välittömästi DDR-tyyppisen valtiollistamisen ja kuopatuksi tulleen marxilaisleniniläisen sosialismin takaisinkutsujaksi. Kevin Kühnert on kuitenkin SPD:n jäsen ja kannanottonsa hän perustelee jatkuvasti puolueen sääntöihin ja periateohjelmiin. SPD:n periaateohjelmassa todetaan:""Demokraattinen sosialismi on meille näkemys vapaasta, oikeudenmukaisesta ja solidaarisesta yhteiskunnasta, jonka toteuttaminen on meille pysyvä tehtävä."

Kevin Kühnert on vedonnut mm. BMV:n omaisuuden ottamiseksi yhteiskunnallisen valvontaan (Enteignung) nykyisen, Euroopan Unionin ja erityisesti Saksan suosimaan tarjontapolitiikkan sijasta, joka ei kiinnitä juurikaan huomiota ostovoimaan,  vaan suosii suurien - suunnattoman suurien - omaisuuksien kasautumista niskan päälle päässeille suuryrityksille. Saksalaiset autonvalmistajat kaikki ovat tällaisia, minkä lisäksi ne ovat juuri tällä vuosikymmenellä osoittautuneet vilpillisillä keinoilla, vääriä ja itselleen edullisia lukemia antavilla tietokoneohjelmilla kilpailua harrastaviksi keinottelijoiksi. 

Kevin Kühnertin kannanotto Jusojen puheenjohtajana on johtanut hänen leimaamiseen täysin kyvyttömäksi keskustelijaksi, nuoren yliopistokeskustelijan ääriradikaaliksi perustyypiksi, joka ei sovi saksalaiseen "keskustelukäytävään" nostaessaan esiin alimpaan helvettiin tuomitun DDR:n arvopohjasta muistuttavia teemoja, kuten kansallinen, valtiollinen omistaminen, julkisen sektorin merkittävä rooli oikeudenmukaisen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamisessa. Näyttää siltä, että saksalainen lehdistö ei enää pidä vapaan, oikeudenmukaissen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamista edes sosialidemokraattisen puolueen tehtävänä.

Tosiasia kuitenkin on että Kevin Kühnert on Saksan SPD:n nuorisojärjestön Jusojen puheenjohtaja, jo 29 vuotias jolloin on jo lupa tehdä vakavasti otettavaa poliittista karriääriä saksalaisessakin yhteiskunnassa. Hänen sulkemisensa "poliittisen keskustelukäytävän" ulkopuolelle on todella inhottavaa ja rumaa keskustelukulttuuria. Asiasta kirjoittava Samira el Ouassil, sanomalehtitieteilijä (Zeitungswissenschaftlerin) toteaakin saksalaislehtien Kevin Kühnertiä koskevasta kirjottelusta."Viva la Desinformation!" Eläköön disinformaatio!


Yhtenä suurena tekijänä nuorsosialistien yhteiskunnallisen valvonnan lisäämiseen tähtäävien kannanottojen takana on mm. pääkaupungin Berliinin vuokra-asuntokannan laajamittaineen siirtyminen kansainvälisten sijoittajafirmojen haltuun. Vuonna 2004 Berliinin kaupunki myi omistamansa suuren yleishyödyllisen asuntoyhteisön 51000 asuntoa 405 miljoonalla Eurolla kansainvälisille sijottajille. Tällä hetkellä noiden asuntojen kokonaishinnaksi arvioidaan (der Spiegel no 11 9/3 2019) 4,8 miljardia euroa. Berliinissä on kaikkiaan 220 000 vuokra-asuntoa ja mm. kansainvälinen pörssiyhtiö "Deutsche Wohnen" (Saksalaiset asuvat) omistaa niistä 110 000 eli määrältään noin puolet puolet Berliinin vuokra-asuntokannasta. Vuokrat on nostettu äärimmäisen korkeiksi eikä enää keskiluokkainen saksalainenkaan voi olla varma, kykeneekö maksamaan asuntonsa vuokraa. Yksistään vuonna 2017 nousivat vuokrat Berliinissä kaksitoista prosenttia. Tätä uhkakuvaa vahvistaa työelämän muuttuminen yhä pirstonaisemmaksi ja epävarmemmaksi.

Eipä siis ihme että Berliinistä on lähtenyt liikkeelle "kansannousu" suurten vuokra-asuntoyritysten omistusoikeutta vastaan. Hankkeen nimi on "Deutsche Wohnen & Co kansallistettava". Saksan perustuslaissa on edelleenkin tietyissä oloissa kansallistamista edellyttävä kohta (15 §), jos voitontavoittelu alkaa vaarantaa yhteistä hyvinvointia:"Maa, luonnonvarat ja tuotantovälineet voidaan muuntaa yhteiseksi omaisuudeksi tai muuksi julkishallinnon muodoksi sosiaalistamista varten riippuen aiheutetun vahingon luonteesta ja laajuudesta."

Tällä nimienkeruu -kampanjalla on kaikki edellytyket edetä kaupungin päätöksentekokoneistossa loppumetreille saakka. Vasemmistopuolue "Die Linke" ja Vihreät näyttävät tukevan aloitetta ja myös suuri soa SPD:n kannattajista. berliinin sosialidemokraattien muuten radikaalina tunnettu pormestari Michael Müller pitää tällaista päätöstä äärimmäisenä keinona (Ultima ratio) eikä ole suoraan asettunut sitä tukemaan. Taustalla on Berliinin kylmänsodanaikaiset kokemukset piiritettynä kaupunkina ja saksalaisten purkamaton pelko "sosialistisoia ratkaisuja" kohtaan olkoonkin, että ne tehtäisiin kansanvaltaisin hallinnollisin toimin.

"Deutsche Wohnen" yritys on aloittanut puolestaan voimakkaan kampanjan tätä yli 3000 vuokra-asuntoa omistavaa yritystä kohtaan suunnattua kansallistamiskampanja vastaan. Ensiksikin se vaatii 36 miljardin euron korvauksia mahdollisessa kansallistamistapauksessa. "Kampanja tähtää potentiaalisti kaikkea yksityisomistusta vastaan ja kuuluu näin vasemmitopuolue Die Linken poliittiseen toimintaspektriin.", toteaa "Deutsche Wohnen" yrityksen tiedottaja Manuela Damianakis.

Mutta kuinka tainnuttaa vuokralla-asuvien selvästi ilmenevä viha kansainvälisyten suuryritysten riistoa vastaan? Juson puheenjohtajan Kevin Kühnertin kannanotoilla kansallistamisen puolesta on pohjaa sekä Saksan perustuslaissa, SPD:n periaateohjelmissa ja ennenkaikkea  Saksassa hyvin yleisen asumismuodon, vuokralla-asuvien kansalaisten pelon ja moraalisen suuttumuksen valtaamissa mielissä.

Entä Suomessa? SDP:n puheenjohtajan Anttti Rinteen vetämissä hallitusneuvotteluissa on noussut kaksi asiaa tässä suhteessa keskeisen pohdiskelun kohteeksi: 1) Julkisen hallinnon johtava rooli ns. SOTE-uudistuksessa ja 2) julkkisen ja yksityisen kilpailuperiaatteen poissulkeminen sosiaali- ja terveydenhoidossa keskeisenä lähtökohtana. Käyköhän niin, että kohta aletaan kansaa tosissaan pelotella reaalisosialismin haihtuvalla muistolla? Miten suhtautuu tilanteeseen juuri äänestysikään tuleva ja näistä asioista vain narratiivisia kokemuksia omaava nuorempi sukupolvi?

Vakava, vastausta vaativa kysymys

Mikä on sosialidemokraattien profiili eurooppapolitiikassa ja nyt ajankohtaisissa europarlamentivaaleissa tai heinäkuun alussa alkavalla Suomen EU-puheenjohtajakaudella? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä riippumatta siitä, millaiseen hallituspohjaan tai hallitusohjelmaan juuri käytävissä hallitusneuvotteluissa päädytään.

Vahva valtio ja yhteinen säästäminen - säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa - lienee yksi kaikkein tyypillisimpiä ja sosialidemokratialle leimaa antavia piirteitä kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentamisessa. Kysymys on yhteisen, universaalin, jokaista kansalaista  koskevan periaatteen toteuttamisesta.

Euroopan Unioni puolestaan rakentaa peruskirjojensa mukaan mahdollisimman tehokkaan markkinaperiaatteen pohjalle. Etusija annetaan suurissakin ratkaisuissa markkinoille, kuten tiedämme kilpailuttamisperiaatteista, vapaakauppasopimuksista tai jopa juuri edellisen hallituksen toimikaudelle sattuneesta valtavasta määrällisestä elvytyksestä (QE). Markkinaperiaatteella ja vahvaan valtioon perustuvalla hyvinvointivaltioajattelulla on selkeä ero, vaikka ne molemmat muodollisesti pohjautuvat oikeusvaltioperiaatteeseen. Lainsäädännön, parlamentarismin ja laillisten, avoimuuden avulla seurattavien  toimintaperiaatteiden perusta on se yhteinen  tekijä johon on ensisijaisesti sitouduttu liittyessämme Euroopan Unioniin. Liittymisen aikoihin uhkana oli yksiulotteinen reaalisosialismin toimintaperiaate, joka Neuvostoliiton ja DDR:n mallien mukaan ei tunnustanut itsenäisten,  omilla arvoillaan vastuuta ottavien muiden puolueiden ehdotonta toimintaoikeutta.

Markkinaperiaatteella ja hyvinvointivaltiolla on suhteessa investointeihin ja palveluiden järjestämiseen tietty ja hyvin selkeä ero: julkinen sektori investoi kansalaisten palvelutarpeen tyydyttämiseen, vaikka ostovoimaa ei kysynnän tyydyttämiseen olisikaan olemassa. Yksityisen sektorin om edellytettävä ostovoiman olemassaoloa ennenkuin se voi ryhtyä investoimaan. Kun investointi julkisella sektorilla tehdään, se tuottaa kahdenlaista merkittävää arvoa: 1) työtä ja työpaikkoja hyväksyttyjen työehtojen ja sopimusten puitteissa; julkinen sektori hyötyy työstä verotusoikeutensa ansiosta; 2) toteutetun investoinnin tuloksesta, "infrastruktuurista" ja sen yhteyteen syntyvästä uudesta työstä. Markkinaperiaate hyötyy puolestaan työpaikkojen luomasta, markkinoille niin tarpeellisesta ostovoimasta ja kysynnän lisääntymisestä.

Läntiselle arvoyhteisölle merkityksellisen oikeusvaltioperiaatteen suurta merkitystä sosialidemokratia ei ole koskaan kiistänyt. Se että  Euroopan Unioni on peruskirjojensa hyväksymisen ja muokkaamisen kautta päätynyt markkinoiden ensisijaisuuteen julkisen hyvinvointivaltioperiiaatteen kustannuksella, on se kohtalokkaan suuri myönnytys, jonka sosialidemokratia on Euroopan Unionin konsensuksella aikaansaatujen liittymissopimusten yhteydessä tehnyt. Se merkitsee luopumista pohjoismaisesta kansanvaltaisesta hyvinvointivaltioperiaatteesta eurooppalaisena mallina. Euroopan Unionin konsolidoitujen perussopimusten talous- ja rahapolitikkaa koskevat osiot kieltävät yksiselitteisesti dynaamisen talous- ja rahapolitiikan toteuttamisen Unionin itsensä ja sen jäsenvaltioiden kautta. Päätökset tässä suhteessa ovat ehdottomia eikä niiden kyseenalaistaminen kuulu sen enempää Euroopan Unionin kuin jäsenvaltioidenkaan muodollisiin oikeuksiin.

Euroopassa puhutaan yleisesti sosialidemokratian voimattomuudesta, "vanhanaikaisuudesta" suuria eurooppalaisia ongelmia ratkaistaessa. Totta onkin, etteivät Euroopan sos.-dem. Puolue, EU:n demokraatit ja Sosialistit tai kansalliset puolueet ole ryhtyneet kritisoimaan Euroopan Unionia systeemikriisinä, jonka perusarvoja pitäisi ryhtyä tarkastelemaan uudelleen. Samaan aikaan muut ideologiset ja taloudelliset mannerlaatat - ennenkaikkea Kiina - näyttävät omaavan aivan käsittämättömän määrän resursseja ja taloudellista dynamiikkaa omassa toiminnassaan. Kiinalainen markkinatalous eroaa oikeastaan vain yhdessä olenaisessa suhteeessa länsimaiden harjoittamasta. Markkinoiden on hyväksyttävä valtion ja sitä johtavan kommunistisen puolueen ehdoton etuoikeus poliittiseen visioon, sen mukaiseen suunnitteluun ja talous- sekä rahapoliittisten välineiden käyttöön asetettujen tavoitteiden toteuttamiseksi. Lojaalisuus merkitsee osallisuutta endogeenisella talous- ja rahapolitiikalla luotuihin hankkeisiin. Rahasta ei siis Kiinassa tule olemaan puutetta, ei myöskään kannattavuudesta, voitoista eikä edes miljardööreistäkään.

Se että Euroopan Unioni on perussopimuksillaan rajannut valtion ja julkisen sektorin dynaamisena, arvoja luovana ulottuvuutena pois keinovalikoimastaan, näyttää osoittautuvan siksi kohtalokkaaksi virheeksi, joka estää sitä kehittymästä tasaveroiseksi toimijaksi makrotaloudessa. Pitäytyminen oikeusvaltioperiaatteessa tarkoittaa sosialidemokratian kannalta sitä, että systeeminen paradigmanvaihdos on saatavissa aikaan vain samanlaisilla suurilla konsensusperiaatteilla kuin millä nykyinenkin Unioni luotiin.

Suhteessa valtioon ja julkisiin rakenteisiin Euroopan Unioni ei anna sosialidemokratialle sitä toimintaoikeutta, jolla pohjoismainen hyvinvointivaltio aikanaan luotiin. Reaalisosialismi haavoitti tässä suhteessa läntistä lähestymistapaa niin merkittävästi, että voimakas valtio piti ehdottomasti ja peruuttamattomasti kieltää. Syntyi nykyinen, hengeltään uusliberaali Euroopan Unioni, jonka liberaalisuuden kyseenalaistaa rakenteiden autoritaarinen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion ehdottomaasti kieltävä  muoto.

Jos olisin pyrkimässä Euroopan parlamenttiin tai tärkeisiin tehtäviin Euroopan Unionissa sosialidemokraattina, joutuisin kysymään itseltäni: miten aion toteuttaa kansanvaltaisen hyvinvointivaltion, "kansankodin"  suurta periaatetta  Euroopan Unionin nykyisissä rakenteissa?

Kykyjen ja tarpeiden yhteensovittaminen

Vappu, toukokuun ensimmäinen, kansainvälinen työn vapautuksen juhlapäivä on taas lähestymässä. Takana on rikkonainen ja yltiöpäinen neljän vuoden jakso, jonka aikana konservatiivien, keskustan ja populistien yhteishallitus on voimakkaasti yrittänyt saada Suomen taloutta jaloilleen kilpailukykysopimuksella ja erityisesti pysyvää työpaikkaa vaillaolevien "aktivoimisella", kuten "aktiivimallin" nimellä tunnetusta hankkeesta hyvin käy selville.

Mitä aktiivisuus on - tätä voitaisiin ihan ensimmäiseksi kysyä. Onko se ulkoapäin tulevaan pakotukseen reagoimista vai omaa, sisäistä heräämistä? Pohjimmiltaan tästä on kysymys koko ihmisenä olemisen ymmärtämisessä. Työväenliike alkoi Karl Marxin johdolla jo 1840-luvulla puhua ihmisen vapauttamisesta ja työläisen roolin poistamisesta osana uutta yhteiskuntajärjestystä. Tällä hän tarkoitti uutta yhteisöllisyyttä, joka täysin tunnustaa ihmisen keskeisenä todellisuuden tulkitsijana ja kunnioittaa hänen luontaista aktiivisuuttaan. Tämä ilmenee ihmisessä jo lapsuudesta lähtien aktiivisena ympäristön havainnontina, sosiaalisuutena ja pyrkimyksenä omien voimavarojen täyteen hyväksikäyttöön. Aikuisen ihmisen kohdalla voisimme puhua omaehtoisuudesta. Työelämään sovellettuna se tarkoittaisi tilannetta, jossa kansalainen pääsee täysin käyttämään itsessään olevia voimavaroja. Kun osaaminen ja oppiminen on luonteeltaan kumulatiivista, kasautuvaa, voitaisiin todeta omaehtoisuuden vaatimuksen koskevan koko ihmisen elinikää.

Meidän ajallemme on ollut tyypillistä kansalaisen toimeentulon kytkeminen yhteen työelämän kanssa. Ihminen on yhteiskunnallinen olento  ja hänen panoksensa koko yhteisön hyvinvoinnille on merkityksellistä sekä hänen itsensä että koko yhteisön kannalta. Jos omaehtoisuus ymmärretään myös oikeutena olla vaikuttamassa yhteisten tarpeiden tunnistamiseen ja niiden toteutuksen mahdollistamiseen, alamme olla sekä työn olemuksen että kansanvallan keskeisen sisällön ytimessä. Kuten työväenliikkeen keskeinen patriarkka Karl Marx jo nuoruudessaan totesi, jokaisen on voitava antaa panoksensa yhteiseen hyvinvointiin kykyjensä mukaan - ja saada myös tyydyttää olennaisimmat tarpeensa. Kun yhteiskuntaa ja sen työelämää muokataan, ihanteellista olisi saada inhimilliset taidot käyttöön koko laajuudessaan. Vähintään yhtä tarpeellista on, että oikeassa kansankodissa kansalainen saa myös riittävän toimeentulon, siis yksilölliset ja sosiaaliset tarpeensa tyydytettyä.

Missä määrin nyt päättymässä oleva hallituskausi ja sen "aktiivimalli" on tyydyttänyt työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen ja palkallaan elävän väestön tarpeita omaehtoisuuden ja riittäväksi katsottavan toimeentulon kannalta? Vastaus on valitettavasti surullinen toteamus: aktiivimalli ei ole perustunut sen enempää humaaniin käsitykseen aktiivisuuden olemuksesta kuin vaatimukseen sen avulla luotujen työpaikkojen avulla saatavasta täydestä toimeentulosta.

Voidaanko sanktioihin perustuvien työttömyyskorvausten  ja prekariaattisiksi luonnehdittavien, muutaman tunnin  työpaikkojen,  jotka on toteutettu työehtosopimusten palkkavaatimuksia vastaamattomalla tasolla, luonnehtia onnistumiseeksi työelämän uudistamiseksi? Ei tietenkään - kumpikaan tärkeä vaatimus, omaehtoisuuden mahdollistuminen  ja kunnon toimeentulon  varmistuminen eivät ole hallituksen aktiivimallissa toteutuneet.

Todellisuudessa on heitetty hukkaan kallisarvoisia vuosia. Kallisarvoisiksi niitä voidaan kutsua sen vuoksi, koska myös nuorten ja työttömien puutteellinen, vajaa työllistyminen heijastuu aikanaan saatavaan eläketuloon. Koko aktiivisen työelämäajan mittainen laskentatapa tarkoittaa sitä, että nuoruudessa tai työttömyyden vallitessa ohueksi ja palkan vähäisyyden vuoksi mitättömäksi  muodostuva eläkekarttuma jää myös tältä osin vajavaiseksi ja heijastuu vanhuuteen heikon eläkkeen muodossa. Tiedossa on myös, että alimpaan tuloviidennekseen jäävä kansanosa ei kykene käyttämään nyt sosiaali- ja terveydenhoitoon ehdotettua "valinnanvapautta" hyväkseen, koska palvelusetelit kattavat vain osan hoidon tai hoivan kustannuksista. Ystäväni, entinen kunta-alan ammattiliiton sosiaalisihteeri totesikin, että tulonsaajaryhmistä alin viidennes ei keskimäärin koskaan pääse nauttimaan edes pienestä työeläkkeestään. Heikkotuloisuus on nimittäin kytköksissä myös odotettavissa olevaan elinikään.  Perustuslakimme keskeinen sisältö jokaisen kansalaisen oikeuksista ja huomioonottamisesta ei näytä toteutuvan.

Samaan aikaan kun Elinkeinoelämän Keskusliitto EK on ilmoittanut luopuvansa kolmikannasta ja työelämän ehtoja koskevasta neuvottelemisesta työntekijäpuolen kanssa, voidaan todeta lähes kaikkien keskeisten työelämän parantamiseen tähtäävien hankkeiden pysähtyneen ja tilalle tulleen autoritaarisen, sanelua ja nöyryytyksiä tulvivan, koko nuorempaa väestönosaa ylisukupolvisesti koettelevan, hyvin usein alaspäin sosiaalisessa kiertokulussa vievän vaihtoehdon.

Kun keskeiset rakenteet hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja työelämään tulevat nykyään Euroopan unionin, ja meidän tapauksessamme myös sen sisällä olevan Valuuttaunionin rakenteiden kautta, voimme todeta työelämästä ja yhteiskunnasta puhuessamme tarkestelevamme koko mantereen, Euroopan Unionin laajuista ongelmakenttää. Kuinka vahvaksi hyvinvointivaltio voi muodostua? Miten Euroopan Unionin suuret vapaudet ja yhä tiivistyvä vapaakauppa maailmanlaajuisella tasolla vaikuttavat työelämään? Haluamatta pelotella totean vain, että ne vaikuttavat työehtoihin  kilpailuperiaatteineen ja talous- ja rahapoliittisine rajoituksineen aivan keskeisesti. Ilman paradigmanmuutosta, siis ilman uutta lähestymistapaa, sen enempää työelämän kohentaminen kuin yhteisen kansankodin rakentaminenkaan eivät tule onnistumaan.

Taistelemme edelleen samojen ongelmien kanssa kuin 170 vuotta sitten, kun valistuksenajan filosofiaan, Ranskan vallankumoukseen ja teollistumisen alkuvaiheeseen sijoittuva Karl Marxin twiitinomainen tokaisu, universaaliksi maksimiksikin kutsuttu, lausuttiin. Olemmeko palaamassa takaisin keskiaikaan kesäajan sijasta? Yllättääkö joku muu suurvalta - esimerkiksi Kiina - Euroopan ja Suomen housut kintuissa talouden ja työelämän kehitämisessä? Puristetaanko Eurooppa ja Suomi kuiviin mannertenvälisessä talouskilpailussa?

Vaalitulosten perusteella herää myös kysymys: valtaako epäusko myös palkansaajaväestön ja sitä tähän saakka vuosikymmeniä onnistuneesti puolustaneen ammattiyhdistysliikkeen? Emmekö osaakaan rakentaa innostavaa kansainvälistä yhteistyötä voimavarojen kartuttamisen vaan maanrakoon painavan gravitatiivisen palkkakilpailun pohjalle?  Vieläkö sittenkin on voimassa Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n perustavassa kokouksessa vuonna 1907 esitetty huudahdus:

Näiden ajatusten saattamana toivotan Sinulle voimakashenkistä työn vapauttamisen kansainvälistä juhlapäivää vuonna 2019!

Viides valtiomahti?

Saksalainen der Spiegel aikakauslehti, yksi Saksan, Euroopan ja ehkä koko maailmankin arvostetuimmista viikottain ilmestyvistä yhteiskuntapoliittisesti suuntautuneista lehdistä kirjoittaa numerossaan 5/2019,  26.1. 2019 "viidennestä  voimasta", joka yhä selvemmin vaikuttaa markkinaehtoisen yhteiskunnan ja valtion muovautumiseen. Lehti, liberaalisen arvomaailman edustajaksi itsensä mieltävänä ei suhtaudu tähän mahtitekijään pelkästään myönteisesti, pikemminkin pelolla ja epävarmuudella. Puhuessaan tästä mahdista lehti käyttää kansivullaan siitä ilmaisua "Gewalt",  joka ei tarkoita pelkästään mahtia, vaan myös väkivaltaista voimatekijää.

Kysymys on konsulttitoiminnan kautta julkiseen yhteisöön, siis valtioon, kuntiin ja näiden alaisiin  laitoksiin tunkeutuvasta ulkopuolisesta asiantuntijavallasta. Usein nämä konsulttiyrityksen mielletään puolueettomiksi asiantuntijoiksi, jotka vain yhtäkkiä ilmestyvät neuvoineen ja erityisosaamisineen hallinnon strategisiin kokouksiin ja suunnittelutilaisuuksiin. Valtiota ja julkista sektoria karsastavassa uusliberaalissa yhteiskunnassa useimmiten on kysymys taloudellisesta ahdinkotilasta ja tarpeesta selvitä edessä olevien suurten tehtävien ja vähäisten voimavarojen välisestä ristiriitatilanteesta ulkopuolisen asiantuntijan avulla.

Kuten tiedetään, konsulttien ehdotukset tähtäävät säästöjen aikaansaamiseen hallinnossa ja hankkeiden toteutuksessa. Se merkitsee useimmiten tehottomaksi mielletyn julkisen hallinnon hoikentamista ja tehostamista. Juuri tässä vaiheessa astuu kuvaan mukaan "viides valtiomahti", julkisen hallinnon demokratian ja omaehtoisuuden kannalta väkivaltainen voimatekijä, jota jopa Saksan vanha valtapuolue CDU/CSU on alkanut huolestuneena epäilemään vallan  kaappaamisesta  kokonaan demokraattilselta valtiolta. Kysymys ei ole pelkästään neuvonnasta, vaan valtavia henkilöstömenetyksiä kokeneen valtion voimattomuudesta vastata edessä oleviin teknisiin ja srategisiin haasteisiin. Neuvonantajayrityksen eivät näytä tyytyvän pelkästään neuvontaan, vaan ovat valmiita myös "tukitoimiin", jotka pitkälle kehittyneiden telknologisten rakenteiden kohdalla merkitsevät vallan kaappaamista koko koneistosta aina strategista tehtävänasettelua myöten.

Konsulttiyritysten historia maailmalla on jo pitkä. Suurimmat niistä ovat aloittaneet toimintansa jo 1930-luvulla. Sellaiset nimet kuin mcKinsey&Company, Accenture, Deloitte tai Pwc hääräävät Saksan valtionhallinnon apuvoimina. Yksikään näistä kaikkein suurimmista ei ole alunperin saksalainen, vaan takana on suuria amerikkalaisia konsultti- ja neuvonantajajättiläisiä, joiden liikevaihto on yli 10 miljardia euroa. Toki saksalaisiakin konsulttiyrityksiä on mukana, mutta niiden toimintavolyymit ovat toistaiseksi huomattavasti pienempiä.

Konsultti- ja neuvontayritykset tulevat aluksi mukaan pienillä projekteilla. Yhteydet hallintoon on rakenettu kulissien takana.  Aina löytyy markkinahenkisten poliitikkojen ja virkamiesten  joukosta yhteistyöhaluisia toimijoita, jotka voitelukorvausta vastaan ovat valmiita esittelemään neuvonantajafirman strategisena ratkaisijana kysymyksissä, joissa maallikoista koostuvissa elimissä toimivat, demokraattisesti valitut edustajat kokevat itsensä osaamattomiksi ja siksi myös voimattomiksi. Ulkopuolinen apu näyttää usein tulevan demokraattisesti valituille päättäjille enemmän tai vähemmän yllätyksenä. Kun panokset ovat aluksi pieniä, neuvonantajafirma saa "jalkansa oven väliin" ja pääsee tekemään mullistavia ehdotuksiaan.

Miten homma etenee? Neuvonantajayritysten toimintafilosofia ei rajoitu ainoastaan annetun tehtävän hoitamiseen, vaan tiedon hankintaan koko ongelmakentästä ja yhä täsmällisempien ja erityisosaamista vaativien toimenpide-ehdotusten laatimiseen. Esimerkiksi Saksan puolustusvoimissa uusi teknologia, sen käyttöönotto ja päivittäminen, edellyttävät koko strategisen toimintakokonaisuuden ymmärtämistä ja hallintaa. Paitsi että tarvitaan oikeaa tekniikkaa, tarvitaan myös "softaa" joka vastaa hallinnonalan toimintatarpeita. Tässä yhteydessä neuvonantajayritys luo nahkansa ja tarjoaa myös tukitoimienpiteitä vaativan strategian ja sitä tukevan teknologian käyttöönottoon, varsinaiseen käyttämiseen ja aikaa myöten myös päivittämiseen.

Tällaista neuvonantajavallan kasvua on nähtävissä kaikilla hallinnonaloilla. Suurten ja vaativien tehtäväkokonaisuuksien hallinta vaatii yhä uusia suoritteita konsulttiyrityksiltä samalla kun nämä neuvoa-antavan toiminnan yhteydessä imevät  sienen tavoin  virkamieskunnalta ja poliittisilta päättäjiltä näiden tietotaidon ja osaamisen. Voimavaroista tyhjäksi puristettu julkinen hallinto ei kykene ilman neuvonantajia ja näiden yhä lisääntyviä toimintapanostuksia vastaamaan hankkeiden onnistumisesta. Alun pienet hankkeet kasvavat, hallinnon taloudesta ja toteutuksesta vastuussa oleva johto laajentaa ehdotettujen tarpeiden mukaan toimeksiantoja. Budjetteihin joudutaan varaamaan yhä suurempia summia tähän kalliiseen tukitoimintaan - niitä ei toteuteta  alkuunkaan vakituisen henkilökunnan palkkausta ja palvelusuhteen ehtoja koskevissa puitteissa. Näyttää siltä, että neuvontayritysten hankkeita piilotetaan mitä erilaisimpien nimikkeiden alle, koska päätöksentekokoneisto ei olisi valmis suoraan hyväksymään kallista - lähes kaikki voimavarat imevää - ulkopuolista "outsourcing"-toimintaa. Nimihän kertoo jo kaiken - kysymyksesä on "lähteen tyhjentäminen".

Baijerin CSU:n entinen pääministeri ja nykyisen koalitiohallituksen sisämininisteri Horst Seehofer on jo ilmaissut huolensa tästä kehityksestä. Ei voi olla demokratian kannalta oikein, että ministeriöiden tai muiden julkisten hallinnonalojen henkilökunta ei pysty vastaamaan hankkeiden toteutuksesta. Voimavaroista tyhjäksi hylsytetty hallinto on voimaton ja täysin ulkopuolisten toimijoiden armoilla. Neuvonantaja- ja tukiyritykset kokevat puolestaan toimintansa hyväksi businekseksi ja luovat sekä muodollisia että epämuodollisia kanavia käyttäen yhä tiiviimpiä, jopa perheyhteyksiä hyväksikäytttäviä kontaktipintoja johtaviin poliitikkoihin ja virkamiehiin.

Sen enempää Saksa kuin muutkaan euromaat eivät ole suojassa yritystoiminnan vahvalta tunkeutumiselta toteuttamaan demokraattiseksi rakenteeksi koetun valtion tehtäviä. Hyvässä vauhdissa olevat eurooppalaiset vapaakauppahankkeet ovat omiaan luomaan juridista pohjaa yritystoiminnan niskalenkille hyvinvointivaltion toimintojen hylsyttämiseksi ulkoisille toimijoille. Kun motiivina on mahdollisimman suuren voiton saaminen, alkuperäinen idea ylimääräisten ja tarpeettomien kustannusten välttämisestä katoaa kokonaan matkan varrella. Konsulttiyrityksen korvaukset toteutetusta toiminnasta saattavat der Spiegelin mukaan nousta moninkertaisiksi omaan toimintaan verrattuna.

Myönnettävä  toki on, että julkinen hallinto ei juurikaan korvaa innovatiivista osaamista ja on hidas liikkeissään suhteessa tarvittavaan muutokseen.  Ulkoistaminen johtaa pitkällä tähtäimellä  siihen,  että digiajan ja keinoälyn mukanaan tuomista uusista haasteista omalla vähäisellä henkilökunnalla ei ole aikaa eikä kompetenssia suoriutua

Henkilöstövähennykset ovat Saksassa johtaneet siihen, että hallinto ei kykene enää edes valvomaan neuvonantaja- ja tukiyritysten toimintaa ja laskutusta. Myös korruptiivisen toimintasuhteen mahdollisuus kasvaa yhä lisääntyvän ulkoistamisen kanssa.

Kysymys kuuluu: mitä pitäisi tehdä ulkoistamisen, tämän viidennen valtiomahdin etenemisen, julkisesti johdetun ja omalla henkilökunnalla toteutetun demokraattisen valtion ja julkisten tehtävien hoitamisen kanssa?

19.4. 2019
Seppo Tuovinen jakoi tämän blogitekstin #Tampereryhmälle"seuraavin saatesanoin:
"H.T.

Ilpo Rossi ja der Spiegel paljastavat Viidennen (V) Valtiomahdin salat erittäin
mielenkiintoisella tavalla, miten julkista sektoria pilkotaan ja ulkoistetaan häikäilemättömästi. Varmaan olemme nähneet, mitä Tampereellakin tapahtuu juuri nyt. Rakennusliikkeiden ja konsulttien valta kasvaa. Demokratia on mielestäni koetteilla ja suuressa vaarassa niin kunnissa kuin valtion hallinnossa. Saksan esimerkki, josta DER Spiegel kirjoittaa, on kyllä pysäyttävä. ( Liite)

"Tällaista neuvonantajavallan kasvua on nähtävissä kaikilla hallinnonaloilla. Suurten ja vaativien tehtäväkokonaisuuksien hallinta vaatii yhä uusia suoritteita konsulttiyrityksiltä samalla kun nämä neuvoa-antavan toiminnan yhteydessä imevät  sienen tavoin  virkamieskunnalta ja poliittisilta päättäjiltä näiden tietotaidon ja osaamisen. Voimavaroista tyhjäksi puristettu julkinen hallinto ei kykene ilman neuvonantajia ja näiden yhä lisääntyviä toimintapanostuksia vastaamaan hankkeiden onnistumisesta."

"Alun pienet hankkeet kasvavat, hallinnon taloudesta ja toteutuksesta vastuussa oleva johto laajentaa ehdotettujen tarpeiden mukaan toimeksiantoja. Budjetteihin joudutaan varaamaan yhä suurempia summia tähän kalliiseen tukitoimintaan - niitä ei toteuteta  alkuunkaan vakituisen henkilökunnan palkkausta ja palvelusuhteen ehtoja koskevissa puitteissa. Näyttää siltä, että neuvontayritysten hankkeita piilotetaan mitä erilaisimpien nimikkeiden alle, koska päätöksentekokoneisto ei olisi valmis suoraan hyväksymään kallista - lähes kaikki voimavarat imevää - ulkopuolista "outsourcing"-toimintaa. Nimihän kertoo jo kaiken - kysymyksessä on "lähteen tyhjentäminen"."

Henkilöstövähennykset ovat Saksassa johtaneet siihen, että hallinto ei kykene enää edes valvomaan neuvonantaja- ja tukiyritysten toimintaa ja laskutusta. Myös korruptiivisen toimintasuhteen mahdollisuus kasvaa yhä lisääntyvän ulkoistamisen kanssa.

Kysymys kuuluu: mitä pitäisi tehdä ulkoistamisen, tämän viidennen valtiomahdin etenemisen, julkisesti johdetun ja omalla henkilökunnalla toteutetun demokraattisen valtion ja julkisten tehtävien hoitamisen kanssa?

Juuri nyt tarvitsemme aatteellisesti vahvoja hyvinvointivaltioon sitoutuneita asiantuntijoita, kun SDP valmistautuu mahdollisiin hallitusneuvotteluihin.Voisiko joku kysyä esimerkiksi hallitusohjelmaa valmistevaan asiantuntijaryhmään Lauri Holappaa tai Tuomas Kurttilaa Lauri Finerin kaveriksi? Vanhemmasta asiantuntijakaartista suosittelisin kuultavaksi professori Matti Tuomalaa, Jukka Kekkosta ja uutta kansanedustajaamme Aki Lindeniä. Jokaista omalta sektoriltaan."

Ilpo Rossi vastasi:
Koska asia näyttää kiinnostavan, vastaan tässä parilla kommentilla kahdesta muusta jutusta samaisessa Spiegelissä.
1) Saksan Liittotasavalta on myynyt lähi-itään huomattavia määriä aseita, alkaen puolustuksellisista turvarakenteista aina panssarivaunuihin ja Saudi-Arabialle valmistettuihin  taisteluhävittäjiin saaka. Saksalaisia keltaiseksi maalattuja panssarivaunuja on silloin tällöin näkynyt lähi-idän taistelukuvissa. Saudi-Arabia tuhoaa parastakin aikaa naapurtimaataan Jemeniä materiaalisella ja sotilaallisella ylivoimallaan. Kun uusi Saudi-Arabian hallitsija on osoittautumassa Istanbulissa Saudi-Arabian lähetystössä murhatun, Saudi-Arabian uuteen johtoon kriittisesti suhtautuneen lehtimiehen Kashoggin  murhamääräyksen antajaksi, on Saksa pysäyttänyt jo valmiiksi tilattujen kahden taisteluhävittäjän toimittamisen Saudi-Arabiaan. Koneiden rakentaja Rhein-Metall ei ole saanut siis maksua kyseisestä lentokonetoimituksesta ja siksi se painostaa hallitusta lähettämään koneet Saudi-Arabiaan. Lentokonevalmistaja on huolissaan myös tulevasa työllisyydestä ja omasta taloudellisesta tilanteestaan ja edellyttää yhdessä CDU:n kanssa sotamateriaalitoimitusten jatkamista. Yritys on siis vahvasti puuttumassa Saksan valtion ulkopoliittiseen ja sotilaallistaloudelliseen strategiaan. Ulkomisnisteri Heiko Maas (SPD) yrittää saada sodan Arabian niemimaalla loppumaan ja sitä kautta asian pois päiväjärjestyksestä.
2) Hollantilainen miljardööri on kahden kolmen peiteyrityksen kautta antanut taloudellista tukea Berliinin CDU:lle ja suunnittelee samaan aikaan kokonaisen uuden kaupunginosan rakentamista Berliinin liepeille. Puoluelaki kieltää tällaisen tuen liittovaltiotasolla, mutta ei sano mitään paikallisesta taloudelliseta tukemisesta. Yritysryppään takana oleva hollantilainen miljardööri puolustautuu toteamalla että hänen yritysryppäänsä tukee monia muitakin puolueita - summista ja tarkotusperistä ei puhuta mitään. Kysymys on tuhansista asunnoista ja itseasiassa koko uuden kaupunginosan arkkitehtuurista. Tässä yritystoiminta on luomassa kaupunkikuvaa. Berliinin SPD on yrittänyt pysäyttää hankkeen kiireelliseksi julistamisen. Normaalin etenemisjärjestyksen väitetään aiheutavan yrittäjämiljardöörille suuria taloudellisia menetyksiä.

Nämä ja monet paikalliset esimerkit meilläkin puhuvat konsulttien ja yritysten kiihkeästä - ylikansallisesta - halusta tulla tyhjentämään julkisia rahoituslähteitä ja tämä on  niiden pitkän tähtäimen strateginen tavoite. Huoleton suhtautuminen Kokoomuksen tapaan yritystoiminnan ja julkisen hallinnon asettamisesta kilpailutuksessa "samalle viivalle" tarkoittaa todellisuudessa julkisen sektorin  tyhjentämistä aluksi henkilökunnasta ja sen jälkeen kaiken tietotaidon imemistä strategiseksi voimavaraksi sekä yritystoiminnan kehittämiseksi ja laajentamiseksi maksimiin. Neuvonantop ja suositukset muuttuvat hankkeiden tukemiseksi ja - kun kaikki tietotaito on saatu käsiin - viidenneksi, omilla motiiveillaan toimivaksi "viidenneksi valtiomahdiksi".
Ilpo Rossi

Brusiuksen juuria etsimässä

Rautalammin Rossien 2000-luvun alussa tehdyssä tutkimuksessa törmäsin tietoon, jonka mukaan  Rautalammin (sittemmin Viitasaaren) Kimingin Viitasaaren Suovanlahdella, nykyisen Kimingin kylän eteläpuolisessa naapurikylässä olisi ollut Rosseja jo 1500-luvun lopulla.   Tällä tiedolla on omien sukujuurieni kannalta merkitystä myös siinä mielessä, että isäni on syntynyt Viitasaaren Kimingillä. Suku on elänyt sitten 1800-luvun puolivälin juuri noilla seuduilla ja muodostaa Viitasaaren Rossien vahvan keskittymän Keitelejärven itäpuolella,  kohtalaisen hyvien yhteyksien päässä Rautalammille, seudun vanhaan emäpitäjään. Olin jo ehtinyt unohtaa tuon tiedon, mutta pitäessäni pientä esitelmää sukujuuristani löysin sattumalta sukututkijamme Tommy Koukan vuoden 2010 seutuvilla  tekemän alustavan selvityksen Ambrosius Rossin sukujuurista.

Aikanaan suuri Silon talo on edelleen Suovanlahden pohjukassa ja sieltä on vesitieyhteydet luoteessa 20 km päässä olevalle Viitasaaren kirkolle että etelään mennessä kapean kannaksen kautta Konnevedelle ja Rautalammin kirkolle. Ainakin talviaikaan Suovanlahdelta on ollut rekitieyhteys Konneveden pohjoispäähän.

Tällä tiedolla on mielestäni paljon merkitystä siksi, että 1600-luvun sotaväenotoissa Jalkasen 1800-luvun lopulla tekemän tutkimuksen  mukaan Rautalampi jakautui kahteen osaan. Emäpitäjän pohjoisesta osasta kutsunnoissa otetut sotamiehet lähetettiin Hämeen joukkojen mukana Turkuun ja edelleen Tukholmaan osallistumaan sotatoimiin Puolan pohjois-osissa ja Saksassa, pitäjän eteläosista sotaväen otossa sotilaat  vietiin Viipuriin ja sieltä edelleen Liivinmaalle.

Edelleen on hämärän peitossa myös se, mihin ansioihin perustuen Brusius Rossi sai 1640-luvun  tienoilla kruunun torpan Ukonjärven ja Liesveden väliseltä kannakselta. Olisiko mahdollista että suvun kantaisä olisi osallistunut 30-vuotiseen sotaan ja saanut niistä ansioista krunun torpan. Tunnetttuahan on, että Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf lupasi hakkapeliitoille ("Hacka på och lita på") maata torpan paikkaa varten, koska senaikaiset rahat, plootut ja taalerit olivat varsin suuria ja mahdottomia kuljettaa maksuvälineenä vieraalla maalla ja sotaväen ollessa paljon liikkeellä.
Kuten keräämistäni tiedoista käy selville, pohjois-savolaiset joukot osallistuivat varsin keskeisesti 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalla (mm. kirkjassa "Sadan vuoden sotatie").

Omissa selvityksissäni Ruotsista 30-vuotiseen sotaan lähetettyjen komppanioiden miehistössä näyttäisi olleen sekä Rossi-sukuisia että myös Brusius Mattson.  Joka tapauksessa tätäkin, historiallisiin tapahtumiin perustuvaa  tutkimuslinjaa kannattanee jatkossakin pitää avoimena.

Tässä lainaus Tommy Koukan selvityksesta vuodelta 2011:

"Kari-Matti Piilahti on 2.5.2007 päivätyssä  sukututkimuksessa[1] selvittänyt varsin perusteellisesti Rossin suvun kantaisän Brusius Matinpoika Rossin / Siikasen / Kaipaisen taustaa. Hänen selvityksestään nousi pari kohtaa, joita selvitin hieman tarkemmin.

Rautalammin Rossien alkuperän selvittämisen kannalta mielenkiintoinen henkilö on 1500-luvulla Rautalampiin kuuluneessa Kimingissä isännöinyt Rossi Siikanen. Suomen asutuksen yleisluettelon[2] mukaan Rautalammin hallintopitäjään kuuluneen Viitasaaren Kimingissä mainitaan isäntänä vuosina 1565-80 Rossi Siikanen. Hänen tilansa oli 1/12 veron suuruinen ja aluksi tilalla mainitaan yksi jousi, mutta vuodesta 1575 alkaen kaksi jousta. Talo on merkitty 1572-75 ja 1579-80 kuuluneeksi Suovanlahden kylään.

Rossi Siikasen nimi on kirjoitettu verokirjoihin muotoihin Rossij Siikainen (1565), Sickainen (1567), Sikainen (1575-76) ja Sikanen (1579-80). Suomen asutuksen yleisluettelon mukaan Kimingissä oli 1561 Matti Jääskeläisen (Matz Jäskiläinen) 1/12-veron ja 1 jousen talo. Vuonna 1562 hänen talossaan oli 2 jousta ja kylään oli tullut uudeksi isännäksi Juho Lankinen (Jöns Langinen), jonka talo oli 1/12-veron talo, jossa oli 1 jousi. Vuonna 1565 kylään tuli isännäksi Jääskeläisen ja Lankisen lisäksi Rossi Siikanen. Rossi Siikasen talon isäntänä mainitaan vuodesta 1581 alkaen Pekka Silonen (Peter Silonen), joten Rossi Siikasen isännöimä talo saattoi olla sama kuin myöhempi Viitasaaren Suovanlahden Silon talo. Vaikuttaa siltä, että Silon talo on 1500-luvulla jaettu Suovanlahden Kimingin talosta ja alkuaan Suovanlahtea kutsuttiin kylän kantatalon mukaan Kimingiksi. Toistaiseksi ei ole selvinnyt, mistä Rossi Siikanen tuli Kiminkiin ja minne hänen sukunsa sieltä mahdollisesti muutti."

Tommi Koukan mukaan "Nimet Rossi, Siikanen ja Kaipainen ovat olleet niin yleisiä, ettei näiden nimien perusteella voida varmuudella saada selville Brusius Matinpoika Rossin kotipaikkaa. Piilahti pitää aika mahdollisena Brusiuksen kotipaikaksi Pieksämäen Tikkalanmäkeä, jossa asui Kaipaisia jo 1500-luvulla. Tikkalanmäkeä pidän itsekin todennäköisenä kotipaikkana. Piilahden mukaan Tikkalanmäessä mainitaan isäntänä vielä 1644 Rossi Matinpoika Kaipainen, joka mainitaan jo vuonna 1633 Pieksämäen Vesikansassa, johon Tikkalanmäki kuului.[3] Käsitykseni mukaan henkikirjoihin sama henkilö voitiin merkitä vain kerran. Sen sijaan maakirjoihin sama henkilö on voitu merkitä useamman kerran, jos hän on omistanut useampia tiloja. Mikäli Rossi Matinpoika Kaipainen mainittaisi vain maakirjoissa, hän voisi olla sama kuin Kärkkäälän Rossi Matinpoika, jolloin Rossi olisi omistanut tilan Tikkalanmäellä ja itse asunut Kärkkäälässä. Näin ei kuitenkaan ole ollut, sillä vuoden 1644 henkikirjan mukaan Vesikansan neljänneksen Tikkalanmäen kylässä mainitaan isäntänä Rossi Matinpoika Kaipainen (Rossi Matzsson Caipahain), jolla oli vaimo ja poika. Heti hänen jälkeensä on merkitty isäntä Rossi Antinpoika Kaipainen (Rossi Andersson ibdem) vaimoineen. Huomioitavaa on, että Tikkalanmäessä mainitaan myös Siikasia, nimittäin Juho Matinpoika Siikanen (Jönss Matzsson Sikain), jolla oli vaimo ja poika ja pojallakin vaimo.[4] Mielenkiintoista on, että samaan aikaan henkikirjoissa mainitaan Tikkalanmäessä Rossi Matinpoika Kaipainen ja saman niminen henkilö Rautalammin Kärkkäälässä. Nimien samanlaisuus viittaisi sukulaisuuteen. Kärkkäälän Brusius Rossin sukunimeksi on merkitty aluksi Siikanen, joka nimi mainitaan myös hänen pojallaan 1700-luvun vaihteen kirkonkirjoissa. Myöhemmin Brusiuksen sukunimeksi on välillä merkitty Kaipainen ja lopuksi Rossi. Mahdollisesti Siikanen on ollut hänen alkuperäinen sukunimensä. Jokin syy nimen Kaipaisen antamiselle on myös täytynyt olla. Ehkä hän on kuulunut äitinsä puolelta Kaipaisen sukuun. Nimen Rossi hän on selvästikin saanut etunimensä Brusiuksen eli Ambrosiuksen mukaan, joskin ei ole mahdotonta, että nimi olisi periytynyt hänen esi-isiltään. Ehkä esim. hänen isoisänsä on ollut etunimeltään Rossi. Täysin mahdollista on, että Brusius olisi ollut 1500-luvulla mainitun Rossi Siikasen jälkeläinen (kursivointi IR).








Brusiuksella mainitaan vaimo Riitta Heikintytär jo vuonna 1637, joten Riitta on syntynyt ehkä 1610-luvulla. Heidän lastensa arvioiduista syntymäajoista päätellen kaikki lapset ovat syntyneet Kärkkäälän kylässä, joten tullessaan Kärkkäälään Brusius ei välttämättä vielä ollut avioitunut. Näin ollen on mahdollista, että Riitta olisi ollut kotoisin Kärkkäälästä. Kärkkäälässä mainitaan hyvin harvakseltaan Heikki-nimisiä isäntiä. Riitan isäksi voisi sopia Kärkkäälän Häyrilän isäntänä 1638-69 ollut Heikki Laurinpoika Häyrinen, jonka vaimo Anna Taavetintytär oli Kärkkäälässä isäntänä olleen vänrikki Taavetti Olavinpojan tytär. Heikki Häyrinenkin oli tullut Kärkkäälään jostakin muualta, mahdollisesti Juvan pitäjään kuuluneelta Vesikansan neljänneksen Kaitaisten kymmeneksestä, jossa asui myös Kaipaisen sukua.[5]