Äärioikeiston - ja sellaiseksi eurooppalaisessa "keskustelukäytävässä" (der Spiegelin käyttämä ilmaus) mielletty populististen oikeistovoimien nousu estää konservatiiveilta ja liberaaleilta enemmän kääntyminen jyrkästi oikealle. Työväenliikkeen ja perinteisen vasemmiston kääntyminen demokraattisista käytännöistä vielä jyrkempää suuntaan vanhan proletariaatin diktatuurin ja väkivaltaisen kumouksen suuntaan ei näytä sen enempää ajankohtaiselta kuin mahdolliseltakaan. Yksiulotteinen Euroopan Unionin markkinoihin suuntautuminen ja sekatalousmallin - siis julkisen ja yksityisen varaan rakentuvan vuorovaikutteisuuden - jyrkkä kielto konsolidoiduissa peruskirjoissa merkitsee voimakasta jarrua dynaamiselle finanssipolitiikalle ja siten kieltotaulua eteenpäinmenolle kaikista ja ilmeisesti yhä uusista yrityksistä huolimatta. Peruuttaakaan ei voi, koska "läntistä arvoyhteisöä" on puolustettava jopa siihen sopimattomilla keinoilla. Umpikuja, Sackgasse; paikalleen jämähtämistä tai jopa sosiaalisessa ja taloudellisessa turvallisuudessa taantuvaa kehitystä ennakoivat rakenteet povaavat edelleen huonoa - aivan liian huonoa - menestystä yhteiselle Euroopalle, jonka toivottiin muodostuvan rauhan, demokratian, turvallisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin linnakkeeksi.
Ennenpitkää ovat poikkeukselliset toimet tarpeellisia Euroopan pelastamiseksi. Niitä on jo nähtykin: kaiketi neljääntuhanteen miljardiin euroon noussut EKP:n määrällisen elvytyksen ohjelma oli yksi perussääntöjen rajoja hipova ja osin ylittäväkin toimenpide, korvasihan se valuuttaunionin jäsenvaltioissa todellisuudessa sellaisia markkinoiden tukitoimien rahoituksia, jotka muuten olisi pitänyt kustantaa suoraan budjettivaroista. Tarjontapolitiikka ei mahdollista yritysten rahoituksen kautta tapahtuvaa onnistumista, jos laajaa ostovoimaa ei ole käytettävissä. Valtion logiikka ja investoinnit toimivat eri tavalla kuin yksityisen toimijan spekulointi sijoitustensa ja investointiensa menestyksestä. Tämä tosiasia ei ole saanut riittävää huomiota EKP:n määrällisen elvytyksen analyysissa. Määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja vaikutuksista on vaiettu meillä lähes tyystin, mikä ei tee helpommaksi sen rationaalisten vaikutusten ja merkityksen arvioimista.
Olen jo aikaisemmin useissa yhteyksissä väittänyt, että tästä umpikujasta ei päästä muuten ulos kuin tarttumalla äärimmäisiin keinoihin eli "Ultima ratioon". Sanonta tulee kolmikymmenvuotisesta sodassa ja tarkoittaa kuninkaiden oikeutta ratkaista epätoivoinen tilanne omalla päätöksellään. Termiä käytetään myös työoikeudessa, joskin vähän erilaisessa tarkoituksessa: työntekijää on suojeltava irtisanomiselta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja vasta viimeisenä keinona "ultima ratio" eli irtisanominen voi tulla käyttöön.
Euroopan Unionin tapauksessa se tarkoittaisi konsolidoitujen peruskirjojen avaamista ja ennenkaikkea finanssipolitiikan tiukoista säännöistä irtautumista. Maastrichtin sopimuksen tiukka velanoton rajoittaminen ja kansallisten budjettien 3%:n vuosittainen kasvuraja ovat tällaisia, irrationaalisiksi ja huonosti perustelluiksi koettuja rajoitteita. Kotitalous ja kansantalous eroavat toisistaan oleellisesti jo peruslähtökohdissaan: kotitaloudella ei ole veronkanto-oikeutta ja valtiorakenne (pidän Euroaluetta tässä suhteessa valtioon verrattavana) voi oman itsenäisen pankkinsa ja finanssi- ja rahapolitiikkansa keinoin pelastaa itsesä ja jäsenvaltionsa millaisesta kriisistä tahansa - edellyttäen että se käyttää näitä välineitään ongelmien poistamiseen. Euroopan Unionikaan ei voi mennä konkurssiin. Heikkoa finanssipoliittista performanssia voitaisiin huomattavasti - oleellisesti - parantaa muuttamalla peruskirjoja niin, että koko finanssi- ja rahapolitiikan spektri voitaisiin tarvittaessa - juuri nytkin ajankohtaisessa tilanteessa - ottaa käyttöön. Kysymys ei ole vasemmistolaisesta vallankumouksesta, vaan liberaalin keynesiläisen talousajattelun ajankohtaistamisesta.
Peruskirjojen avaamisesta ei eurovaalitaisteluissa suoraan puhuttu mitään. Muutama rohkea (nais)ehdokas käytti vaalitaistossa ja puheenvuoroissaan "systeeminvaihdoksen", paradigmanmuutoksen tarpeellisuuden ilmausta. "Emme tarvitse ilmastonmuutosta - järjesjestelmänmuutoksen me tarvitsemme" - näin totesi itävaltalainen nuori eurovaaliehdokas Julia Herr - omassa vaalivideossaan. Tämä on se "ultima ratio", jonka edessä Euroopan Unioni ennenpitkää - ilmeisesti hyvin pian - todellisuudessa on.
Vanhan ammattiyhdistystoimitsijan "ultima ratioon" viitaten: "Jos mikään muu keino ei auta, niin yritä rehellisyyttä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti