Lojaaliuden ansa

Olla lojaali, toimia lojaalisti, kunnioittaa tehtyjä päätöksiä; tärkeä periaate jolle annamme arvoa ja jota demokratiassa ja parlamentarismissa edellytetään seurattavan. Onko näin - vai liittyykö tähänkin jokin ansa tai vaara, jonka suhteen tulee olla tarkkana?

Rationaalinen, omiin arvoihin ja analyysin perustuva lojaalisuus on vahva voima. Se yhdistää meidät tiukan paikan tullen. Luja vakaumus arvojemme kestävyyteen ja vakaalla kannalla pysyminen, sitä kutsutaan solidaarisuudeksi. Se kestää myös muutaman harha-askeleen, erehdyksen, satunnaisen epäonnistuneen analyysinkin, kunhan sitten erehdys huomataan - ja tunnustetaan. Kukaan ei ole täydellinen. Arvojemme ja asenteidemme suhde lopulliseen tavoitteeseen on aina suhteellinen ja se on ymmärrettävä. Kuuta osoittava sormi ei ole kuu vaan sormi. Oman pyrkimyksemme ja lopullisen tavoitteen välillä on parhaimmillaankin suuria aukkoja, se meidän on tunnustettava.

Demokratia elämäntapana nojaa oman tilanteemme ja tavoitteidemme suhteellisuuden ymmärtämiseen. Kaikesta huolimatta aatteellinen perustamme voi olla rationaalinen ja järkevä. Se on kuitenkin aina asetettava vuoropuhelun ja kommunikaation kovaan kouluun - muuten ei perusta kestä. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi sekin perustua irrationaalille, järjettömälle ja tavoitteisiin nähden kontraproduktiiviselle pohjalle. Kysymys on silloin autoritaarisista, alistavista ja alistuneista asenteista, omien ahnehtivien intohimojen - kuten rajoittamattoman hamuamisen - tai jopa väkivaltaan ja materiaaliseen voimaan perustuvan nujertamisen kunnioittamisesta. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi muuttua myös ansaksi, jos ei ymmärretä sen ehdotonta vaatimusta kanssaihmisen ja koko yhteisön yhteisten ja jakamattomien oikeuksien kunnioittamisesta.

Oman elinaikani yksi merkittävin irrationaali väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden ilmentymä oli Suomen kommunistisen liikkeen solidaarisuus ja lojaalisuus Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi kutsuttua poliittista liikettä, Neuvostoliiton Kommunistista Puoluetta Kommunistista Internationaalia kohtaan. Taustalla oli usko yhdenvertaisuuteen perustuvan, lopullista tavoitetta eli kommunismia kohden pyrkivän sosialistisen yhteiskunnan suuresta kunnioituksesta ja sen herättämästä toivosta. Se tuntui vastaavan oikealla tavalla niihin odotuksiin, joita köyhä ja omistamaton kansanosa mielessään ja alitajunnassaan oli vaalinut.

Neuvostokommunismi sai kauniin ja ehyen arvopohjansa seuralaiseksi Neuvostoliiton, "kansojen sulatusuunin" mukana vahvoja, koko yhteiskuntaluonnetta suuntaavia eiproduktiivisia, yli sukupolvien vaikuttavia  asenteita ja ratkaisumalleja, jotka koituivat vilpittömän ja aitoon pyrkimykseen perustuvan uuden yhteiskunnan kohtaloksi. Tsaari-Venäjän vahvat autoritaariset asenteet ja toimintarakenteet eivät olleet niin vain poispyyhkäistävissä, vaan ne tulivat myös rakenteilla olevan "sosialismin" toimintatavoiksi ja ratkaisumalleiksi. Jo Lenin taisteli rationaalisen ja irrationaalin autoriteetin vedenjakajalla ja erityisesti Josef Stalinin kaudella vaatimus lojaalisuudesta korostui järjettömiin, irrationaaleihin mittoihin.

Kansainvälinen sosialidemokratia oivalsi pian, että yhden, autoritaarisia toimintamalleja ja asenteita suosivan puolueen varaan ei sosialismia voida rakentaa. Työväenliike jakautui, sosialidemokraatit alkoivat puhua omata lähestymistavastaan "demokraattisena sosialismina" korostaen demokratian, parlamentarismin ja demokraattisen elämäntavan ja sosiaalisten suhteiden suurta merkitystä. Suomen Kommunistinen puolue ja myös koko kansandemokraattinen liike pysyi vaikeinakin aikoina - ajattelen tässä esimerkiksi 1930-luvun Stalinin vainoja ja kansanmurhaan verrattavaa likvidointiaaltoa - solidaarisena ja lojaalina "kommunistiselle aatteelle". Sosiaalipsykologiseen analyysiin kykenemätön porvarillinen rintama piti tätä neuvostotyyppistä, autoritaarista järjestelmää Marxin kommunististen periaatteiden mukaisena yhteiskuintamallina. Seurauksena oli kommunismi-käsitteen kielteinen ja edelleen voimassaoleva arvovaraus.

Myös sosialidemokraatit olivat taipuvaisia pitämään Leninin ja Stalinin luomaa rakennetta aitona kommunismina. Tämä johti osin myös siihen, että osa sosialidemokratiaa oli valmis antamaan kielteisen arvovarauksen koko Karl Marxin teorialle. Työväenliikkeen arvoperintöön ja teoreettiseen analyysiin syvemmin perehtyneet näkivät ristiriidan neuvostojärjestelmän ja työväenliikkeen pohjimmiltaan humanistisen arvoperinnön välillä. Pohjoismainen sosialidemokratia onnistui jopa kehittämään vaihtoehtoisen mallin, joka vieläkin tunnetaan kansanvaltaisena hyvinvointivaltiona. Kaikkialla sosialidemokratia ei kestänyt, vaan väärä lojaalisuus sai yliotteen ja mm. DDR:ssä sosialidemokratia alistui Oto Grotewohlin johdolla sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) vallan alaiseksi apuvoimaksi.

Miten tämä autoritaarisuus ilmeni aatteellisessa keskustelussa? Neuvostoliiton vahva poliittinen koneisto julisti oman lähestymistapansa ainoaksi oikeaksi ja siihen kriittisesti suhtautuvia sosialidemokraatteja ryhdyttiin pilkkaamaan revisionisteiksi ja reformisteiksi. Paradoksaalista on, että revisio (revision = nähdä uudelleen, nähdä toisin) reformi (reform = muovata uudelleen, uudistaa) ovat sosialidemokraatisen sosialismikäsityksen pysyviä rakenteellisia arvoja. Ei voida ajatella sellaista sosiaalidemokraattista yhteiskuntaa jossa uudelleen näkeminen, uudelleenarviointi ja tähän perustuva rakenteiden uudelleen muokkaaminen ei olisi mahdollista. Neuvostokommunismi tuli samalla näiden pilkkanimitysten muodossa sulkeneeksi itseltään tien jatkuvaan uudistumisen ja vahvisti samalla autoritaarista, irrationaalia lojaalisuutta.

Neuvostoliiton johtamasta järjestelmästä tuli kuitenkin vahva kansainvälinen voima, joka johti mm. Saksan jakaantumiseen lähes viideksikymmeneksi vuodeksi Saksan Liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan, DDR:ään. Kun sitten seurasi autoritaarisen, yksinvaltaisen, neuvostotyyppisen "sosialismin" romahtaminen ja Berliinin muurin murtuminen, Saksa yhdistyi ja ryhdyttiin rakentamaan tulevaa kehitystä "läntisten arvojen" varaan.

Samaan ajankohtaan sattuu myös Euroopan Unionin rakenteiden uusiminen. Keskeiset periaatteet lyötiin lukkoon jo 1990-luvun alussa. Ne vahvistettiin kuuluisassa Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin myös Lissabonion sopimuksessa. Historiallista taustaa vasten on ymmärettävää että vahvat kapitalistiset arvot ja asenteet olivat mukana Europan Unionin uutta ilmettä luotaessa. Neuvostotyyppinen kommunismi piti ehdottomasti sulkea pois vaihtoehtojen joukosta. Konkreettisen muodon se on sitten saanut Euroopan Unionion peruskirjoissa, joissa ensisijainen valta annetaan markkinoille ja demokraattinen valtio suljetaan arvopohjaisesti pois sekä periaatteellisena lähestymistapana että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa. Sosiaalisessa markkinataloudessakin vain markkina toimii, sosiaalisuus laahaa rampana perässä.

Miten lojaalisuuden kannalta sosialidemokratian tulisi suhtautua Euroopan Unionin markkinaehtoisiin rakenteisiin ja peruskirjojen tältä pohjalta toteutettuun politiikkaan? Hiljaisuus keskustelussa antaa ymmärtää, että sosialidemokratia on vähintäänkin lojaali
jos ei vallan solidaarinen Euroopan Unionia kohtaan. Onko sosialidemokratia nyt sortunut väärään, autoritaariseen ja irrationaaliin lojaalisuuteen suhteessa Euroopan Unioniin?

Vielä suhteessa työväenliikkeen arvoperinnön epäproduktiivisiin vääristymiin sosialidemokratia oli mitä johdonmukaisimmin Karl Marxin lanseeraaman maksimin kannalla: jokainen tarkistus on tarkistettava. Kehitys kulkee vastakohtien kautta kohden uusia, toivottavasti kehittyneempiä yhteiskunnallisia mutoja. Yhteiskunta on rakennettava kansanvallan, monipuoluejärjestelmän ja näiden luovuttamatoman oikeuden, suvereenin poliittisen vastuunoton varaan.

Europan Unioni on peruskirjoissaan läntisen arvokäsityksen voiton jälkeen lähtenyt luomaan tiukasti markkinoihin tukeutuvaa, koko manteretta koskevaa yhteiskuntajärjestelmää. Suuri paradoksi on, että asettaessaan 1900-luvun historiallisten kokemusten valossa demokraattisen valtion pysyvästi ja peruskirjojen mukaan peruuttamattomasti alisteiseksi markkinoille on syyllistytty  sisällöllisesti samaan virheeseen, jonka autoritaarinen Neuvostoliitto teki suhteessa pääomaan, yksityiseen yrittämiseen ja omistusoikeuteen.

Tiedossa on että koko Eurooppa kantaa mukanaan raskasta historiallista taakkaa, joka ilmenee asenteissa ja luonteenpiirteissä. Pahojen epäonnistumisten jälkeen yritetään tehdä korjausliikkeitä, mutta sukupolvien vaihtuessa yhä uudelleen palataan irrationaaleihin, demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta järjettömiin ja turhauttaviin ratkaisuihin. Suhteessa kansaan ja kansoihin se näkyy väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden vaatimuksena. Kansalaisten toimintatavassa se näkyy väärän lojaalisuuden sietämisenä, hyväksymisenä ja ajan kuluessa ilmeisesti myös aktiivisena hyväksymisenä asenteissa ja luonteenpiirteistössä.

Olisiko jotakin tehtävä?

Ulos veljeyden vankilasta

Mielipidetiedustelut näyttäisivät osoittavan sosialidemokratian, kansanvaltaan, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan elämäntapana toimintansa rakentavan liikkeen olevan voimissaan. Optimismia varjostaa kuitenkin tarkemmin määrittelemätön epävarmuuden tunne. Mitkä ovat liikkeen konkreettiset vaihtoehdot tästä eteenpäin? Sosialidemokratian mahdollisuudet Suomessa ja Euroopassa?

Läntinen maailma, Euroopan Unioni niiden mukana ja jopa poliittisessa keskiössä, vakuuttaa rakentavansa toimintansa demokratian varaan. Puhutaan läntisestä arvoyhteisöstä ja sen lujasta päättäväisyydestä puolustaa demokratiaa, tarvittaessa vaikka asevoimin arvopohjaltaan eiproduktiivisiksi luokiteltuja valtioita, kulttuureita ja kansanliikkeitä vastaan. Tälle lähestymistavalle halutaan vakautta ja uskotaan sen toteutuvan demokratiaan kuuluvan vapauden kautta. Vapauden jonka keskeiseksi soveltamismuodoksi on EU:ssa valittu neljä vapautta: ihmisten vapaa liikkuvuus, tavaroiden vapaa liikkuvuus, palveluiden vapaa liikkuvuus ja pääoman vapaa liikkuvuus. Meidän Euroopan Unionissa oletetaan uskovan, että näitä periaatteita toteuttavat parhaiten markkinat. Siksi Euroopan Unionin peruskirjoissa markkinoille on annettu ensisijainen rooli.

Euroopan Unionihan syntyi Rooman sopimuksella Hiili- ja teräsyhteisönä, jota on sitten täydennetty Amsterdamin, Nizzan ja Lissabonin sopimuksilla. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa tapahtui Euroopan Unionissa muutos, jossa rauha ja yhteistyö korvattiin kaupallisella kilpailulla. Tämä muutos näkyy emeritusprofessori John Weeksin mukaan Perussopimuksen artiklassa 2, sen kolmannessa kappaleessa: siinä korostetaan voimakkaasti kilpailevaa sosiaalista markkinataloutta. Sopimus velvoittaa kaikki jäsenmaat aivan tietyn tyyppiseen taloudelliseen organisaatioon, josta sopimuksessa käytetään nimitystä "markkinatalous". EU:n perussopimuksen muissa osissa täsmennetään, että "markkinatalous" on synonyymi kapitalismille.

John Weeks korostaa, että yhdenkään merkittävän maan perustuslakiin - Kiinaa lukuunottamatta - ei ole kirjattu tällaista ideologista sitoutumista. Hän päättelee, että koska tätä ilmaisua on käytetty nimenomaan sisämarkkinoiden yhteydessä, ilmaisu "voimakkaasti kilpaileva" tarkoittaa nimenomaan kaupallista kilpailua.

Euroopan Unioni, joka sekin alunperin luotiin rauhan ja demokratian linnakkeeksi, kuvaa yhteisessä, lopulta konsensuksella hyväksytyssä konsolidoidussa peruskirjassaan toimintatapaansa seuraavasti:

125 artikla (aiempi EY-sopimuksen 103 artikla)
1. Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi. Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.

Sosialidemokratian ja liberaalin porvariston arvopohja on perustunut markkinatalouden ja sosiaalista, taloudellista ja sivistyksellistä turvaa luovan valtion vuoropuheluun, "sekatalouteen" jossa valtio korvaa markkinoiden puutteita markkinoiden toisaalta purkaessa puutteellisesti toimivan talouden aiheuttamia umpikujia. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on perustunut juuri vahvan ja kansanvaltaisen valtion, "kansankodin" periaatteelle. Dynaamisen lisän tähän ajatteluun toi aikanaan poliittisesti liberaali  John Maynard Keynes antisyklisellä talouspoliitisella teoriallaan.

Yksinvaltainen ja autorisoitu valtio johtaa sen kaltaisiin umpikujiin, joita ns. "reaalisosialismi" 1900-luvulla edusti. Markkinoille annettu ehdoton valta johtaa puolestaan tuloerojen kasvuun ja syvän varallisuuspolarisaation aiheutamaan vastakkainasetteluun, ympäristöongelmiin ja rajattoman kilpailun tuloksena myös valtioiden ja yritysten vastakkainasetteluun - ja pahimmillaan sotaan. Kansanvaltainen hyvinvointivaltio edustaa tässä suhteessa kultaista keskitietä - mikäli sellaiseen mahdollisuus annetaan.

Kun tarkastelee Euroopan Unionin peruskirjaa, siinä esitettyjä arvoja ja niiden henkeä sekä tältä pohjalta toteutettavaa politiikkaa, ei voi päätyä muuhun lopputulemaan kuin siihen, että Euroopan Unionissa valtiolta on otettu pois sen tehtävä yhteisiin päätöksiin perustuvan hyvinvoinnin luojana ja samalla mahdollisuus antisyklisesti ohjailla pääomavirtoja markkinoiden puutteellisen sosiaalisen ymmärryksen aiheuttamien puutteiden korjaajana ja YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen periaatteiden toteuttajana.

Sosialidemokratialle tämä on kohtalonkysymys. Jos valtio ei ole keskeisenä autoriteettina käytettävissä liikkeen periaatteiden toteuttamisessa, on vain varsin rajallisia mahdollisuuksia  tavoitteiden mukaisen oikeudenmukaisen kansankodin rakentamiseen. Sitoutuminen Euroopan Unionin peruskirjoissa vahvistettujen periaatteiden toteuttamiseen merkitsee sitä, että sosialidemokratialta on otettu pois sen keskeiset välineet arvopohjansa mukaisen politiikan toteuttamiseen. Kun moniarvoiseksi tarkoitetussa yhteisössä niinkin keskeinen liike kuin  sosialidemokratia kastroidaan perustavaa laatua olevissa asiakirjoissa poliittisesti ja vaihtoehtoinen politiikka estetään, herää vakava kysymys: onko Euroopan Unioni pohjimmiltaan demokraattinen yhteisö? Ja edelleen: tarkoittaako nojaaminen "läntisen arvoyhteisöön" sosialidemokratian poissulkemista poliittisena liikkeenä?

Mielestäni nämä äärimmäisen vakavat kysymykset on vihdoinkin  esitettävä avoimesti. Sosialidemokratia ei merkitse oikeudenmukaisuutta ainoastaan yhdessä maassa ja Euroopan Unionin oloissa se ei olisi mahdollistakaan. Voiton demokraattisissa vaaleissa tulisi merkitä sitä, että liikkeen arvopohjaan kuuluva toimintamahdollisuuksien arsenaali on kokonaan käytettävissä.         
Euroopan Unionin oloissa asianlaita ei ole näin.

Tämä yhteiskunnallinen tilanne varjostaa koko eurooppalaista ilmapiiriä ja tietenkin erityisesti sosialidemokratiaa. Onko käynyt niin, että liikkeen sitoutuminen kansainvälisyyteen ja toiminnan universaaleihin periaatteisiin on hämärtynyt Euroopan Unioniin liityttäessä ja sen politiikan arvopohjan muuttuessa autorisoiduksi markkina-alisteiseksi, uusliberaaliksi poliitiseksi ohjelmaksi? Hämmästyttävällä tavalla eurooppalainen sosialidemokratia joko vaikenee tästä ristiriidasta tietoisesti tai sitten se on henkisesti sillä tavalla vieraantunut arvopohjastaan, että yhteiskunnallisesti oikeita kysymyksiä ei osata esittää eikä luoda lujaa, omaan arvopohjaan perustuvaa strategiaa vapautumiseksi markkina-alisteisesta veljeyden vankilasta.

Kun nyt taas kerran lähestytään tärkeitä vaaleja, tämä suunnattoman suuri ongelma olisi osattava sanoa ääneen. Omasta puolestani sanon sen seuraavalla tavalla: sosialidemokratian on luotava ohjelma vapautumiselle eurooppalaisesta, markkina-alisteisesta veljeyden vankilasta ja sille on hankittava laaja, enemmistöön perustuva tuki Euroopan ja jatkossa myös maailman pelastamiseksi ja kuntouttamiseksi yksipuolisen markkinaorientaation  rampauttavilta, kontraproduktiivisilta vaikutuksilta. Eurooppa voi olla myös toisenlainen - sellainen kuin miksi se alunperin 1950-luvun alussa tarkoitettiin.

Osakesäästäminen ja uudet rahoitusinstrumentit

Valtion budjetin yhteydessä valtionvarainministeri Orpo on väläytellyt osakesäästämisen edistämistä julkisin eli valtion toimenpitein. Henkilökohtaisen osaketilin perustaminen, tulojen verotettavan osuuden siirtäminen osaketilille ja sijoituksiin. Verotus tapahtuisi vasta sitten, kun osakkeita asetettaisiin uudelleen myyntiin oman kuluksen tarpeisiin. Tällöin myös valtio saisi verotuloja, mahdollisesti myös tavallisesti vuosittain tehtävässä osakkeille maksettavan osingon verotuksen yhteydessä.

Myönnettävä on, että ehdotus on uusia uria aukova siinä mielessä, että. valtio ryhtyisi odotusarvoisesti uudella tasolla tukemaan globalisoituvaa yritystoimintaa arvellen samalla edistävänsä myös omassa maassa tapahtuvaa yksityistä hyvinvointia.

Yritysten menestyminen on kuitenkin kiinni onnistuneista sijoituksista ja yleisestä ostovoiman vahvistumisesta. Esitys pitää tästä syystä sisällään suuria riskejä: yritys saattaa epäonnistua sijoitustoiminnassaan; sijoittajalla ei ole muodollista eikä varsinkaan todellista osuutta päätöksentekoon; yritysten hallinto on käytännössä suljettu ja päätöksenteko on tiukasti suurten omistajian sisäpiirin hallinnassa; yritysten sijoitukset eivät kohdistu rationaalisesti kaikkein välttämättömimpään eikä varsinkaan sijoittajien kotimaahan tai tarpeisiin. Puhutaan allokoinnin, suuntaamisen ongelmasta. Kaikein suurin ongelma on tätä toimintaa tukevan valtion rahoituspohjan muuttuminen varmoista verotuloista epävarmoihin sijoitusodotuksiin. Se merkitsisi yhteisen hyvinvoinnin lopullista heittämistä romukoppaan, hyvinvointivaltion varman rahoituspohjan katoamista.

Osakesijoittaminen ja uusien rahoitusinstrumenttien luominen ei ole kuitenkaan lähtökohtana huono ajatus. Uusia rahoitusinstrumentteja tarvitaan ja erityisesti niitä tarvitsee valtio ja kunta, verotusoikeudella varustetut julkiset yhteisöt itse. Siksi valtionvarainministerin hengeltään uusliberaalia esitystä olisi kehitettävä suuntaan, joka karsisi sen kontraproduktiivisia vaikutuksia ja muodostaisi samalla uutta pohjaa "rationaaliselle allokoinnille" eli uusien voimavarojen hankkimiseen suoraan tarpeelliseksi todettuihin ja yhteisesti päätettäviin hankkeisiin. Miten tämä olisi toteutettavissa?

Huomiota kiinnittää se, että osakesäästämistä ei ole juurikaan kehitetty suoraan julkisen sektorin hankkeita ja projekteja tukevaan suuntaan. Verotusoikeudella varustetulle julkiselle yhteisölle joilla on paljon omaisuuspohjaa  osakepohjaisen yhteisen säästämisen pitäisi olla täysin luonnollinen, uusi yhteisen hankeiden rahoittamisen muoto. Tämä olisi erittäin tärkeää juuri Euroopan Unionin markkinaehtoisen rahapolitiikan vuoksi, koska se on suunnattu pelkästään yritysten, markkinoiden tukemiseen yhteisen sektorin rahoituspohjan varmistamisen sijasta.

Jo Jaqcues Delors puhui bondeista, velkakirjamuotoisesta yhteisen sektorin tukemisesta. Tämä visio ja alustavan  tuen saaminen mm. Helmut Kohlilta tälle ajatukselle  johti siihen, että Delors oli Euroopan Komission puheenjohtajana valmis tukemaan perusteilla olevaa Euroopan Valuuttaunionia. Kehitys kuitenkin vei toiseen suuntaan ja yhteisen sektorin osakepohjainen säästäminen Valuuttaunionin toimin kiellettiin peruskirjoissa. Tämä muodostaa edelleen suurimman yksittäisen uhkatekijän koko Euroopan Unionin voimistumiselle ja kuntoutumiselle Euroopan kansalaisten yhteisten asioiden hoitajana.

Osakesäästäminen yhteisiin hankkeisiin, projekteihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin olisi mahdollistettava valtionvarainministeri Orvon kaavailemalla tavalla mahdollistamalla osakesijoittaminen myös  julkisen sektorin, valtion ja kuntien yhteisiin hankkeisiin. Kunnat voisivat itse tältä osin toimia pankkeina ja mahdollistaa määräaikaisiin velkakirjoihin tai osakkeisiin perustuvan säästämisen ainakin osittain sellaisilla veroeduilla joita Orpo on valtion budjetin yhteydessä kaavaillut. Suuntautuminen yhteisten hankkeiden toteuttamiseen on perusteltua julkisen sektorin rahoitusvajeen ja kehittämistarpeiden kannalta.

Julkisen sektorin omiin hankkeisiin suuntautuminen osin perusteltua silloin, kun verotusoikeudella varustettu yhteisö haluaa suunnata resursseja omiin, välttämättömiin hankkeisiinsa. Se kykenee myös vastaamaan omilla resursseillaan siitä, että sijoittaminen on turvallista. Esimerkiksi viiden prosentin osuuden sijoittaminen verotuloista julkisia hankkeita edistäviin rahastoihin toimisi samalla tavalla kuin työeläkerahastojen kannustava esimerkki on osoittanut. Osakesäästämisen mahdollistaminen julkisiin hankkeisiin loisi pitkällä tähtäimellä uusia ja vahvoja rahoitusinstrumentteja.

Tätä lähestymistapaa ei pitäisi olla vaikea ymmärtää. Se että tätä mahdollisuutta ei ole ryhdytty käyttämään, kuvaa hyvin ajan oikeistolaistunutta henkeä. Eivät edes kaikki varakkaat tai älykkäät osaa toimia oman onnensa seppinä, suurista massoista puhumattakaan. Yhteisen hyvinvoinnin tarkoituksena on huolehtia siitä, että kukaan ei putoa tyhjyyteen kun epäonni tai omien toimien odottamattomat seuraukset kohtaavat. Siksi esimerkiksi julkiseen työllisyyteen, kansalaisjärjestökentän voimistamiseen, luovan kulttuurin kehittämiseen ja uusiin sosiaalisiin tarpeisiin tarvitaan uusia rahoitusinstrumentteja.

Ilmasto- ja ympäristöongelmien uhkaavaan lisääntymiseen viitaten voisi sanoa: Yksityiseen intressiin perustuva osakesäästämisen kehittäminen eli "Minun jälkeeni vedenpaisumus" -ajattelu ei riitä lähtökohdaksi. Yhteinen intressi, yhteinen turvallisuus, suunniteltu ja yhteisesti päätetty tärkeiden tarpeiden ryydyttäminen sopii siihen mitä erinomaisimmin.

Raukkamaista pakolaispolitiikkaa

Euroopan Unioni maksaa monenlaista hintaa valitsemastaan ideologisesta linjasta. Viimeisin näytös on leirien perustaminen Unionin ulkopuolelta tuleville pakolaisille. Nämä keskukset eivät aitauksineen, todennäköiesti niukkoine ja ilman valinnan vapautta toteutettavine olosuhteineen laadullisesti paljoakaan poikkea niistä ilman näköalaa olleista olosuhteista, joita toteutettiin  1930-luvulla sen ajan Saksassa ja Neuvostoliitossa. Vankileirien saaristo ja dokumentit keskitysleireistä kertovat eurooppalaisesta osaamisesta ulkopuolisiksi koettujen ihmisten kohtelussa. Miten voi olla mahdollista, että suurin odotuksin ja lupauksin toteutetussa Euroopan Unionissa on päädytty tällaiseen, keskeisellä ministeritasolla nyt päätettyyn politiikkaan?

Euroopan Unioni on poliittinen ja taloudellinen yhteisö, joka on ankkuroitu tiukasti markkinaehtoiseen, yhtiöiden, pankkien ja yritysten hyväksi toimivaan valtapolitiikkaan. Kun valuuttaunionia ryhdyttiin luoomaan, se päätettiin - suoraan sitä julkilausumatta - toteuttaa tavalla jossa valtion rooli toimijana ja toteuttajana ajettiin sivuraiteelle. Syynä tähän valintaan oli kylmä sota, rautaesirippu ja Saksan jakautuminen ideologisesti näihin kahteen vastakkaiseen leiriin. Kun muuri murtui ja DDR romahti, koitti aika jolloin piti rakenteellisesti varmistaa että "reaalisosialismi" ei enää nouse eikä tällaisiin kokeiluihin enää lähdetä sen enempää Saksassa kuin muuallakaan kasvavan Euroopan Unionin alueella. Syntyi Euroopan valuuttaunioni ja Euroopan Unionia, Euroopan Keskuspankkia ja näiden aölaisia yhteisöjä koskeva peruskirja, joka määrittää talous-  ja rahapoliittiset toimet lähes yksinomaan markkinaehtoisesti toteutettavaksi.

Kaikki tietävät että valuuttaunioni on yksisiipinen ja rampa siinä mielessä, että se ei kykene toteuttamaan sellaisia suuria rahapoliittisia toimia vaativia projekteja , jotka muutoin olisivat minkä tahansa itsenäisen keskuspankin omaavan maan toteutettavissa. Tällainen Unioni sulkee neuvostotyyppiset, autoritaariseen yksipuoluejärjestelmään perustuvat rakenneratkaisut yksiselitteisesti pois päiväjärjestyksestä. Ikävää - kohtalokasta -  tässä Unionin  finanssi- ja rahapolitiikan rajauksessa on se, että se sulkee myös tien Pohjolassa syntyneeltä kansanvaltaiselta hyvinvointivaltiolta ja sen euroopantasoiselta kehittämiseltä. Tosin tämä pohjoismainen menestyskonsepti ei ole poikkeuksellsia rahapoliittisia toimia tarvinnut, koska sen dynamiikka on jo sellaisenaan taannut sen menestymisen.

Euroopan Unionin demoratia ja hyvinvointioajattelu ei seuraa pohjoismaista kansanvaltaista mallia, vaan se perustuu toistaiseksi näyttöjä vailla olevaan irrationaaliin uskoon markkinoiden kautta toteutuvasta hyvinvoinnista. Sen logiikka ja taustalla tapahtuvat vaikuttimet eivät ole minkään demokraattisen rakenteen hallittavissa. Kun sitten tapahtuu sellaisia suuria mullistuksia, kuin suuret, ilmeisesti ilmastokriisin aiheuttaman ympäristötuhon ja sen sosiaalisena seurauksena syntyneet pakolaisaallot, talaus- ja rahapoliittisesti rampa Unioni ei kykenekään käyttämään tätä resurssi-impulssia millään tavalla hyväkseen, vaan käpertyy sijoittamaan näitä paljon kärsineitä ja elämältä parempaa toivovia lajitovereita "keskuksiin", joihin joutuville  ei  ole olemassa visiota paremmasta elämästä. Ainahan sattuma voi tuoda jotakin parempaakin, mutta tätä sosiaalista ja ympäristökatastrofia ei nyt voida hoitaa ongelman suuruuteen ja samalla sen tarjoamiin mahdollisuuksiin sopivilla, relevateilla keinoilla.

Määrällisen elvytyksen suuntaaminen pakolaispolitiikkaan Euroopan Unionin, sen Keskuspankin, investointipankin toimin ja poliittisen päätöksenteon välinein mahdollistaisi kokonaan toisenlaisen, sekä eurooppalaisille että sinne tuleville rationaalisen toivon mahdollisuuden ja uuden elämän vision. Keynesiläiseen talousajatteluun perustuen voi todeta, että rahan, resurssien ja suunnitelmien luominen on kiinni vain ihmismielestä ja sen luovasta mielikuvitukssta. Eurooppa voisi ottaa ympäristökriisiä ja siitäkin seuraavia sosiaalisia ongelmia pakenevia vastaan produktiivisen ja rationaalisen ohjelman puitteissa, ohjelman joka pakitsee tätä mahdollisuutta käyttäviä jäsenmaita. Siis voisi toimia toisinkin, jos avaamattomaksi julistettua peruskirjaa voitaisiin avata ja muuttaa lähestymisen paradigmaa.

Kun sanon että pakolaiset ovat myös resurssi, ajattelen heidän työvoimaansa, haluaan rakentaa omaansa ja elinyhteisönsä tulevaisuutta. Heille meidän pitäisi voida osoittaa että demokratia, yhteistoiminta ja yhteinen tahto luovat myönteisiä ihmeitä ja muodostavat esimerkin koko maailmalle. Nyt Euroopan Unioni tarjoaa synkkää ja pelottavaa leirivaihtoehtoa ja rakentaa Unionista keskiaikaista linnoitusta. Tällaista kuvaa itsetään ei emokraattisen Euroopan pidä itsestään maailmalle antaa.

Minua ei ilahduta Euroopan johtajien eikä ilmeisesti vahvistuvan yleisen mielipiteen alistuva ymmärtämättömyys, sulkeutuminen ja vaipuminen poliittiseen dementiaan hetkellä jota olisi ihan historiallisistakin syistä pitänyt käyttää  dynaamisesti hyväksi.

Raukkamaista, icdeologisesti halpamaista, syvästi ihmisarvoa loukkaavaa politiikkaa. Mieli tekisi sulkeutua ulos koko maanosasta, ellei tietäisi että valtio, maa ja kansa on pakkoyhteisö josta ei pääse pakoon. Ja kaikki tämä vain sen vuoksi että "länsimaisen arvoyhteisön" opportunistinen, arvoton politiikka saisi jatkua hamaan maailman tappiin. 

Logiikka ontuu...

Logiikka ontuu - ontui jo kaksi vuotta sitten, kun kirjoitin tämän postauksen Facebook-sivuilleni - jostain syystä en silloin päässyt blogisivuilleni. facebookin algoritmit palauttivat kirjoittamani uudelleen tietoisuuteen ja luettuani kirjoittamani totesin että ajankohtaisuus ja tuoreus ei  sanomasta ole haihtunut. Pikemminkin siihen on tullut uusia sävyjä lisää perustuslakimme ja ylimpänä autoriteettina olevan Euroopan Unionin peruskirjan markkinasuuntautuneisuuden ja julkista, kansanvaltaista rakennetta odotusarvoiselle politiiikalle alistamisen kautta.

"Logiikka ontuu...
Elinkeinoministeri Olli Rehn ja pääministeri Juha Sipilä ovat useaan kertaan todenneet, että jos valtion kautta tapahtuva elvytys olisi toimiva ratkaisu, pitäisi Kreikan, Espanjan ja Portugali eli näiden PIIG-maiden olla taloudellisesti mitä parhaimmassa kunnossa. Näiden maiden taloudellinen tilanne siis osoittaisi että valtion kautta tapahtuva elvytys ei ole toimiva ratkaisu.

Entä pohjoismaat? Niissä on vuosikymmeniä rakennettu julkisen sektorin varaan, verot ovat Unionin korkeimmalla tasolla, mutta myös talous on – ehkä Suomea lukuunottamatta – edelleen erinomaisessa kunnossa. Rehnin ajatuksenjuoksun mukaan pohjoismaisen hyvinvointimallin olisi pitänyt ajaa myös pohjoismaiden taloudet rapakuntoon jo ajat sitten.

Rehnin analyysista herää ainakin kaksi pohtimisen arvoista kysymystä. Ensiksikin, onko valtion kautta tapahtuva elvytys todellakin kehno vaihtoehto, pankkien, investointiyhteisöjen ja yritysten kautta tapahtuvaan elvytykseen verrattuna? Toinen kysymys kuuluu, missä määrin Keskustapuolue on ylipäätään ollut julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvoinnin kannalla?

 
Vaatisi seikkaperäistä tietoa siitä, missä olosuhteissa Kreikan velkaantuminen on tapahtunut. Pääsääntö näyttää olleen vahva yksityisen sektorin mukaantulo investointeihin, valtion järjestämät takuut rahoitukselle ja toteutuksen yhteydessä mukaan iskenyt korruptio, jonka johdosta huomattava osa varoista on päätynyt veroparatiisien pankkien tileille. Kreikka myöntää itsekin tämän olleen maan tavan. Olettaisin taustojen löytyvän muutaman vuosikymmenen takaisista autoritaarisista, rojalistiseen valtaan ja ehkä myös kirkon bysanttiseen kaikkivoipaisuuteen, siis vahvaan asemaan perustuneista käytännöistä. Sellaista avointa ja demokraattista hallintoa, yhtyneenä vähäiseen tai lähes järjestäytymättömään korruptioon kuin mikä on sävyttänyt pohjoismaista hallintoa ja hyvinvointiratkaisuja - sellaista ei Välimeren maista ole löydettävissä. Tuloksena on hukkaan, hankkeiden kannalta epäolennaiseen, tehottomaan ja jopa rikolliseen jemmaamiseen valuva raha ja olemattomat tulokset sijoitetun pääoman määrään nähden. Käynnissä olevan prosessin aikana nykyinen Syrizan johtama hallitus on Kreikassa tämän avoimesti myöntänytkin.

Pohjoismaissa vahva sosiaalinen omatunto ja rehti, korruptioon vaikeasti taivutettavissa oleva elämäntapa on johtanut toisenlaiseen tulokseen. Yhteisillä päätöksillä, yhteisellä voimien kartuttamisella, avoimella kansanvaltaisella hallinnolla ja yksityistä voittoa tavoittelemattomilla käytännöillä on pystytty osoittamaan, että veroa kanta yhteisö voi olla tavattoman voimakas pääoman kokoaja, yhteisiin hankkeisiin sijoittaja ja tehokas pääomien käyttäjä. Kun julkisen sektorin hankkeet ovat lisäksi paljon henkilöstöä vaativia ja samalla palkkapolitiikassaan ehdottoman avoimia ja järjestäytyneitä, muodostavat näihin hankkeisiin sijoitetut varat veronmaksun kautta voimavaroja kartuttavan, myönteisen kehän, edellyttäen tietenkin että sijoittaminen yhteisiin hankkeisiin on pitkäjänteistä. 

Yksityinen yritys tarvitsee sijoituksilleen kysyntää ja ostovoimaa. Julkinen investointi taas puolestaan luo kysyntää ja ostovoimaa. Siksi yhteinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa luo tärkeän perustan julkisen sektorin kautta tapahtuvalle elvyttämiselle.

Missä määrin Suomen Keskustapuolue tunnistaa itsensä vahvan hyvinvointivaltion initioijaksi ja kehittäjäksi? Vaikka puhutaan hyvinvointivaltion pelastamisesta, niin keinovalikoima näyttää päinvastaista. Tästä seuraa että sellaiset elvyttävät toimet jotka olisivat yhteiskunnallisen eheyden kannalta tarpeellisia koko Euroopassa, jäävät nyt kehittämättä. Voi olla että hallitus saa Euroopan konservatiiviselta hegemonialta synninpäästön ja luvan jatkaa, mutta kansan kannalta tulos näyttää uhkaavasti kääntyvän päinvastaiseen suuntaan.

Pelkkä odotettavissa oleva virheliikkeiden korjaus ei auta jos ajosuunta on kokonaisuudessaan väärä. 
(Kirjoitan tämän poikkeuksellisesti "talteen" tänne Facebook-sivulle kun en asetusten pomppimisen vuoksi pääse kirjoittamaan blogisivulleni, IR.)"

Lisäys 11.6. 2018:

Kaksi vuotta sitten Euroopan keskuspankki oli jo jatkanut puolitoistavuotta aikaisemmin alkanutta määrällistä elvytystä, josta Suomikin pääsi osalliseksi. Kreikkaa rangaistiin sen suurten velkojen vuoksi eikä sitä otettu heti alusta määrällisen elvytyksen piiriin - se tapahtui vasta vuoden 2017 lopulla. Myös kreikan tapauksessa tämä määrällinen elvytys on piristänyt taloutta jossakin määrin. Määrällinen elvytys julkisia rakenteita vahvistamalla olsi olut vieläkin tehokkaampaa, näin oletan. 

Kolme kantoa kaskessa

On oikeastaan kolmenlaisia syitä siihen, miksi Suomen mielipidemittauksissa eniten kannatusta saaneen Suomen Sosialidemokraattisen puolueen tie hallitukseen ja sosiaalisemman politiikan painottamiseen ei näytä kovin valoisalta.

Näitä syitä ovat Keskustapuolueen suuttumus sosialidemokratiaan ja oppositioon ylipäätään. Lienevätkö keskustalaiset huomanneet, että puolueen politiikka on saanut yhä vahvemman uusliberalistisen piirteen maaseutuytimen etujen ajamisen ja puolustamisen rinnalla. Juha sipilän johtama keskustapuolue ei pidä SDP:tä todennäköisenä hallituskumppanina tästä eteenpäin. Kaukana ovat ne 1930-luvun vuodet, jolloin sosialidemokratia Väinö Tannerin johdolla asettui tukemaan Kyösti Kalliota Suomen tasavallan presidentiksi1930-luvun Lapuanliikkeen ja Isänmaallisen kansanliikkeen jälkimainingeissa. Syntyi punamultayhteistyö, jolla maata on suurelta osin rakennettu, vaan ei rakenneta enää.

Toisen syyn muodostaa Turussa tässä samassa viikonvaihteessa puoluekokoustaan pitäneen Kokoomuksen kovat linja- ja henkilövalinnat. NATO-keskeisen puolustusdoktriinin ajaminen ja yritys valjastaa tasavallan presidentti NATO-vankkureiden vetäjäksi ei tainnut ihan onnistua. Humalapäissään äkkivihainen kansa saattaisi tälle kannalle asettuakin, kunhan ALKOn monopoli saadaan lopetettua. Sanni Grahn-Laasosen valinta puolueen varapuheenjohtajaksi muodostaa sellaisenaan esteen sosialidemokraattien ja Kokoomuksen hallitusyhteistyölle. Eduskunnassa on saatu kuulla enemmän kuin kaksi tai kolme kertaa nykyisen opetusministerin ilkeitä kommentteja sosialidemokraattiemn taipumisesta aikaisemmassa hallitusyhteistyössä porvarienmmistöisen hallituksen linjauksiin ja niiden puolustajaksi. Pragmaattisuutta kokoomuksesta tarvittaessa hallitusyhteistyöhön saattaa löytyä, mutta sosialidemokratian kannalta jäljet peloittavat. Tästä on puheenjohtaja Rinnekin useita kertoja puheissaan maininnut. Kaiken lisäksi kaupallistamisessa, hamuamiskeskeisen politiikan tekemisessä ja yrityksessä peitellä tämä epäprodikttiivinen lähestymistapa populistisella vero-, sosiaali- ja koulupolitiikalla ei tee Kokoomuksestakaan kovin miellyttävää hallituskumppania. Jäljet peloittavat, kokemukset eivät ole myönteisiä.

Kolmas syy on Eurooppapolitiikan kääntyminen hyvin selkeästi markkinoita tukevaan suuntaan ja niiden kautta tapahtuvaan yritykseen luoda taloudellista kasvua ja luvattua yhteistä hyvinvointia.  EKP:n määrällinen elvytys toi huomattavan piristysruikeen maanosaan vuisina 2015-18 ja niin 3000 mrd:n velkakirjojen ostohjelman tuleekin tehdä. Tuki on suuntautunut kuitenkin  lisää tukea vaativille yrityksille taitavilla toimilla, ilman suurempia hälinöitä ja asian ottamista julkiseksi puheenaiheeksi. Hallituspuolueet ovat kirjanneet tämän imaginäärisiin hankkeisiin ja yritystukiin upotetun rahavirran hallituksen talouspolitiikan ansioksi moitiskellen samalla oppositiota aikaisemmin harjoitetusta kelvottomasta talouspolitiikasta.

Hallituksen toimet eivät ole tätä piristysruisketta saaneet aikaiseksi, vaan EKP:n suunnasta koko Eurooppaan tullut yritystulki. Jos määrällinen elvytys olisi suunnattu julkisiin hakkeisiin ja Euroopan suurten yhteiskunnallisten ongelmien hoitamiseen, tulokset olisivat olleet todennäköisesti huimasti parempia ja näkyvämpiä, elpymisen tasaisemmasta jakautumisesta puhumattakaan. Tämä ei Euroopan Unionin perussääntöjen mukaan ole kuitenkaan mahdollista.

Tästä seuraa se kolmas syy, joka rampauttaa eurooppalaista sosiaalista, yhteisten rakenteiden kautta tapahtuvaa elvyttämistä ja kuntouttamista. Yrityksiä ja pankkeja voidaan rahapolitiikalla ja mielikuvituksellisilla ratkaisuilla tukea, mutta valtiot ja kansalaiset joutuvat tyytymään reaalitalouden, verojen ja maksujen avulla saataviin tuloihin ja yritykseen ohjata budjettivaroja odotusarvoisten satsausten sijasta suoraan yhteisen hyvinvoinnin parantamiseen investoinnein, palvelurakenteisiin ja masssojen ostovoiman edes kohtuullisena pitämiseen. Euroopan Unionin valitsemalla linjalla se ei ole helppoa. Päinvastoin, esimerkit osoittavat että rahapolitiikkaa voidaan käyttää myös rankaisukeinoja kuten Kreikan tapauksessa on käynyt. Seuraavana on vuorossa Italia, joka sitten tuleekin olemaan suurempi ja vakavampi tapaus. Sielläkin on selvästi ilmaistu että julkisia rakenteita on elvytettävä, ristiriita on muutoin saamassa yhä kärjistyneempiä piirteitä.

Nyt alkaa ilmeisestä jonkinlainen kesätauko ja SOTE-ratkaisutkin siirtyvät siten syyskaudelle. Kaatuuko SOTE perustuslaillisiin ongelmiin? Jos kansan mielipidettä kysyttäisiin, niin  hankkeen pysäyttäminen olisi enemmän kuin todennäköistä. SOTE-ratkaisun lähestymistapa on ristiriidassa perustuslakimme kanssa, mutta onko se ristiriidassa EU-oikeuden ja Euroopan Unionin uusliberaalin markkinapolitiikan kanssa?

Minusta näyttää siltä, että Kokoomus ja Keskusta ovat tässä suhteessa lähempänä Euroopan Unionin ydintä kuin oppositio ja sen keskeisin eurooppalainen voima sosialidemokratia. Ainakin Kokoomuksen piirissä tämä näytetään tietävän ja siksi ratkaisuilla ei välttämättä pidetä kiirettä - Euroopan Unionin markkinahengestä ei Suomen perustuslain vahvallakaan sanomalla niin vain eroon päästä.

Siis ainakin kolme kovaa kantoa on sosialidemokratialla - ja koko oppositiolla - voitettavana eurooppalaisen yhteisöllisemmän ja sosiaalisemman politiikan kaskessa.

Huutava ristiriita?

SOTE-hankkeessa näyttävät perusasiat olevan edelleen pahemman kerran ristissä. Iltasanomissa julkaistun - sinän perustuslakivaliokunnan työn suojattua asemaa rikkovan - uutisen mukaan maakuntauudistus ei voi toteutua, koska hallitus varaa budjettikehyksessään terveyden- ja sosiaalihuoltoon riittämättömän määrän resursseja. Hallintoelintä - tässä tapauksessa tulevaa maakuntahallintoa - ei voi asettaa tilanteeseen, jossa se ei pysty toteuttamaan perustuslain sille asettamaa tehtävää: Valiokunta viittaa tässä etenkin perustuslakiin kirjattuun julkisen vallan velvollisuuteen turvata kaikille kansalaisille riittävät sote-palvelut (19 §) sekä perusoikeudet ja ihmisoikeudet (22 §). Näiden lisäksi maakuntien rahoituksen riittämättömyys voisi valiokunnan lausuntoluonnoksen mukaan muodostua perustuslailliseksi ongelmaksi myös kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta (6 §). Luonnoksen perusteella hallituksen esitys ei valiokunnan mukaan turvaa maakuntien edellytyksiä suoriutua velvoitteistaan.

Ministerivalassaan tai juhlallisessa vakuutuksessaan jokainen hallituksen ministeri lupautuu noudattamaan perustuslakia ja palvelemaan ainoastaan ja vain kansalaisten etua ja oikeuksia:""Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä virassani noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi."

Tuomarinvalassa - jonka minäkin olen työtuomioistuimen jäsenenä vannonut - on säilynyt muuttamattomana vuodesta 1734. sanotaan:

"Minä N. N. lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan kaikissa tuomioissa tahdon tehdä ja teen oikeutta niin köyhälle kuin rikkaallekin ja tuomitsen Jumalan ja [Ruotsin] lain ja laillisten sääntöjen mukaan: etten koskaan minkään varjolla lakia vääristele enkä vääryyttä edistä sukulaisuuden, lankouden, ystävyyden, kateuden ja vihan tahi pelon tähden taikka lahjan ja antimien tahi muun syyn takia, enkä syytöntä syylliseksi taikka syyllistä syyttömäksi tee. Minä en myöskään ennen tuomion julistamista enkä sen jälestä ilmaise oikeutta käyville enkä muille niitä neuvotteluita, joita Oikeus suljettujen ovien takana pitää. Kaiken tämän tahdon täyttää ja täytän uskollisesti, rehellisenä ja totisena tuomarina, ilman kavaluutta ja juonia, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta."

Vuonna 2017 nämä vannomiset ovat muuttuneet vakuutuksiksi, mutta sormet pidetään edelleen joko raamatun tai lakikirjan päällä, joten laadullisesti on kyse edelleen samasta moraalisesta velvoitteesta.

Mitenkähän tässä kävisi tai käy, jos SOTE-lait vietäisiin myös EU:n oikeusistuinten käsiteltäväksi? Muodollisestihan Euroopan Unioni perustuu rauhan ja demokratian tavoitteluun. Tosiasiassa kuitenkin konsolidoidussa peruskirjassa - tässä linkki sen toisintoon - markkinoille annetaan määräävä asema suhteessa demokraattisesti valittuihin instituutioihin, parlamentttiin, ministerineuvostoihin ja erikseen vielä näistä erilleen rakennettuun Euroopan Keskuspankkiin ja Investointipankkiin. Niilläkin on muodollinen demokraattinen rakenne mutta konsolidoitu peruskirja määrittelee lähestymistavan EU-keskeiseksi ja toiminnan sisällöllisesti valtion ja julkisen omaa toimintaa rajaavaksi ja antaa - kuten mm. EKP:n määrällisestä elvytyksestä on havaittavissa - etusijan vastuunotolle markkinamekanismien joustavasta toiminnasta ja "hyvinvoinnista". 

Kansalaisten hyvinvointi perustuu EU:ssa odotusarvoiseeen ajatteluun, jonka ehtona on onnistuminen markkinoilla. Tällaista ehtoa ei Suomen perustuslaissa ole. Viime kädessä valtio joutuu vastaamaan kansalaisten hyvinvoinnista. Ennen Euroopan Unioniin liittymistä takaajana ja edellytysten luojana eduskunnan lisäksi oli oma ja itsenäinen Suomen Pankki, joka yhdessä valtioneuvoston kanssa kykeni rahapoliittisesti vastaamaan kaikkiin perustuslaillisiin vaatimuksiin.

Euroopan Unionin Konsolidoidun perussopimuksen tulkinta kohdistuu perussopimuksen toimivallasta kysymykseen siitä, onko sosiaali- ja terveyspolitiikka yksinomaan jäsenvaltion päätettävissä. Kysymys on EU:n yksinomaisesta tai jaetusta päätöksentekovallasta. Kuitenkin talous- ja kauppapolitiikka kuuluvat  yksinomaan Euroopan Unionin hallitsemaan toimivaltaan. Juuri talouden osalta hallitus on kehysbudjetoinnin muodossa määritellyt jo etukäteen maakunnille tulevan rahoituksen periaatteellisen kehyksen - taustalla on ajatus pysyttelemisestä EU:n jäsenvaltioiden taloutta rajaavien ja ohjaavien päätösten puitteissa. 

Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikasta määrätään konsolidoidun perussopimuksen artikloissa 120-133: Artikalassa 125 todetaan seuraavasti:"Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi. Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi."

Euroopan Komissiolla on laajat oikeudet valvoa ja tarvittaessa puuttua asetettujen budjettirajoitusten ylityksiin juuri tämän konsolidoidun perussopimuksen nojalla. Tässä siis lainsäätäjät, juristit ja muut EU-oikeuden aiantuntijat joutuvat pohtimaan, onko SOTE-uudistus pelkästään kansallinen hanke vai onko sillä kosketuspintaa sellaisiin EU-toiminnan alueisiin jotka kuuluvat nimenomaan Euroopan Komission ja sen elinten päätösvaltaan. Talouspolitiikka, vapaakauppapolitiikka ja rahapolitiikka ovat ainakin EU:n yksiselitteisesti johtamia. Muunkin hallinnon osalta hallituksella on velvollisuus pyrkiä politiikkansa yhteensovittamiseen Euroopan Unionin säädösten kanssa.

Kumpi ratkaisee, Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja vai Suomen perustuslaki, jos ne joutuvat ristiriitaan? Olen ymmärtänyt niin, että perustuslakimme on alisteinen Eurooppa-oikeudelle ja Euroopan Komissiolta, oikeusistuimeltatai instituutioilta tulevat määräykset ja tulkinnat ovat ensisijaisia.

Mieslestäni ei ole liioiteltua todeta, että perustuslakimme ja Euroopan Unionin peruskirjojen välillä vallitsee selvä - etten sanoisi huutava - ristiriita. Paljasjalkatuomarina minusta näyttää siltä että tässä oikeudellinen logiikka on menossa pahemman kerran umpisolmuun. Kun vielä totean että kaiken taustalla on 1900-luvun lopun voimakas ideoliginen vääntö "reaalisosialismin" romahtaessa omaan irrationaalisuuteensa ja läntisen arvoyhteisön pyrkimys sementoida markkinayhteisö toimijana ainoaksi ja ensisijaiseksi, onnistuttiin luomaan pysyvä ristiriita yhteisen ja yksityisen, valtion ja "markkinan" välille. Tämä ristiriita ja sen aiheuttama stagnaatio uhkaa heikolla hetkellä koko Euroopan Unionin tulevaisuutta.

Meillä tämä periaatteellinen ristiriita on nyt joutumassa todelliseen testiin perustuslakimme tulkitsemisen ja Euroopan Unionin peruskirjojen yhteensovittamisen muodossa.