Ydinsanomaa

Paavo Lipponen, aktiivinen sosialidemokraatti jo 1960-luvulta lähtien, vuosituhannen vaihteen pääministeri, SDP:n takavuosien puheenjohtaja ja karismaattinen poliitikko manifestoi 1990-luvulla oman eurooppapolitiikkansa pyrkimyksenä Euroopan Unionin ytimeen. Ei liene liioiteltua todeta, että tässä lähestymistavassaan myös hän monessa suhteessa onnistui. Juuri valovoimansa ansiosta Paavo saattoi katsekorkeudella kommunikoida kenen tahansa vaikutusvaltaisen  eurooppalaisen poliitikon kanssa yli ideologisten rajojen, tarvittaessa vaikka Kiinan keisarin kanssa. Pohjoisen ulottuvuuden avartaminen oli paljolti Paavo Lipposen mielikuvitusta ja käsialaa. Taloudellisten suhteiden rakentaminen Venäjän ja Euroopan Unionin välille mm. öljy- ja kaasuputkien muodossa on jo pitkäään ollut Paavo Lipposen työlistalla. Hänen pääministerikautenaan ja Suomen toimiessa vuorollaan ministerineuvoston puheenjohtajana alettiin rakentaa myös Turkin ja Euroopan Unionin välille rakentavaa taloudellista ja kulttuurista yhteistyötä. Näen edelleen nämä toimet rauhaa ja demokratiaa vahvistavina suurisuuntaisina hankkeina - ja aloitteellisuudesta nostan edelleen lakkia Paavo Lipposen saavutuksille ja avaralle, rohkealle ja kaukonäköiselle perusasenteelle. Joskus ja jonkun tämäkin asia on sanottava ja minä dokumentoin sen omalta osaltani tässä ja nyt.

Euroopan Unionin ydin ei kuitenkaan avaudu tavalliselle kansalaiselle poliittisesta asemasta ja henkilökohtaiseen valovoiman perustuvasta kanssakäymisestä lähtien. Sitä rajoittaa luonnollisella tavalla edustuksellinen, parlamentaarinen demokratia ja poliittisen kansanvallan edustuksellinen luonne. Näiden kummankaan tehtävänä ei ole kuitenkaan rajoittaa kansalaisen mahdollisuuksia tuoda esille näkemystään tai luovaa ajatteluaan, "hetken välähdystä" sen enempää pienissä kuin suurissakaan yhteyksissä. Osallistava demokratia tarkoittaa oikeutta ja mahdollisuutta katsella paikallisten asioiden ohella myös laajempia ympyröitä, jopa Euroopan Unionin toimintaperiaatteita. Mitä siis "oleminen Euroopan Unionin ytimessä" tarkoittaa minun, meidän tavallisten kansalaisten asemasta asioita katsellessa?

Euroopan Unionin ydintä edustavat yhteisön keskeiset periaatteet, kuten Rooman sopimus, Maastrichtin kokouksen päätökset lisäpöytäkirjoineen, Lissabonin sopimus ja Euroopan Keskuspankin perussäännöt, vain muutamia mainitakseni. Näiden varaan rakentuu hallinnollisessa vastuussa olevien käytännön toiminta. Se ei saa olla ristiriidassa asetettujen periaatteellisten tavoitteiden kanssa. Kun tästä puhutaan ja sitä analysoidaan, silloin ollaan myös tavallisen kansalaisen kannalta eurooppalaisen yhteistyön ytimessä.

Edellä mainituille sopimuksille on yhteistä - yhteisten sisämarkkinoiden periaatetta tulkiten - markkinoiden toimintamahdollisuuksien ja resurssien varmistaminen ja mahdollistaminen. Tämän lähestymistavan vastapooliksi on noussut ilmeisen ideologinen rajoitusten asettaminen yhteiselle sektorille, valtiolle ja verotusoikeuden varassa toimiville julkisille rakenteille. Syynä tähän sanotaan olevan mm. inflaation pelko ja euron arvon heikkeneminen. Poliittisena arvokysymyksenä taustalla on myös irtiotto ns. reaalisosialismista ja reaktionäärisestä, autoritaarisesta hyvinvointivaltiosta ylipäätään.   Budjetin kasvua ja velkaantumista rajoitetaan ja tämän valtioille niin tyypillisen resurssointikanavan käyttöä rajoitetaan. Yhteinen sektori, demokratian, yhdenvertaisuuden, sosiaalisen turvallisuuden ja kaikista kansalaisistaan vastuuta ottavan 'pakkoyhteisön' toiminnalle on annettu tiukasti rajattu ellei peräti kielteinen arvovaraus.

Euroopan Keskuspankki saa tukea pankkeja ja yrityksiä, ja sitä se myös voimaperäisesti tekee. Vuoden 2018 loppuun mennessä syyskaudella 2015 alkanyt määrällinen elvyttäminen on suuntautunut juuri pankeille ja yrityksille. Rahasumma, jonka Euroopan Keskuspankki on sille kuuluvilla ja sille rajatuilla alkemistisilla oikeuksilla  markkinoille osoittanut, tulee olemaan lähellä 3000 mrd euroa. Parin miljoonan lottopotti vaikuttaa tuon jättiläismäisen summan rinnalla mitättömältä. Jos tuo rahamäärä laitettaisiin tienvarteen miljoonan euron paketteina, niin 1500 km:n matkalle - käytännössä Suomen päästä päähän - riittäisi kaksi miljoonan euron pakettia joka metrille. Se tarkoittaa sadan tuhannen euron setelipinoa vieri viereen koko matkalle...

Komission puheenjohtajan oikeana kätenä toimii Jyrki Katainen, jonka vastuualueena on löytää yrityksiä jotka esittäisivät investointikohteita ja ottaisivat tukirahaa vastaan. Jossakin määrin - mielestäni aika hitaasti ja innottomasti - yritykset ovat tähän touhuun lähteneet. Voidakseen investoida yritys tarvitsee kulutuskykyisiä asiakkaita ja näiden ostovoimaa. Sitä yritykset eivät voi luoda - ostovoiman luominen on yritysvastuun ulkopuolella olevaa arvomaailmaa, vaikka se yhteiskuntavastuuseen kuuluukin.

Valtioiden ja julkiseen rahoituksen perustuvien rakenteiden tilanne on toinen. Juuri ne voivat luoda demokraattisen keinoin yhteisiin tarpeisiin investointeja, visioida ja rakentaaa uusia palveluja ja jatkaa edellisten sukupolvien luomalle perustalle. Juuri tätä puolta Euroopan Unioni ei halua rahoittaa, vaikka jossakin määrin resursseja on  annettukin tarkasti suunnattuihin toiminta-alueisiin mm. kulttuurivaihtoon, koulutukseen ja alikehittyneiden alueiden erityistukiin. Niilläkin on saatu näkyviä tuloksia tieverkostoihin, infrastruktuuriin ja kulttuurinkin alueelle.

Todellisuudessa Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja kieltää jyrkästi valtioiden ja sen alaisten yhteisöjen tukemisen. Alkuperäinen kiellon suoraan sanelema sanonta on perussäännön uudessa versiossa korvattu muotoilulla, joka ilmoittaa, että EKP ei ota mitään vastuuta jäsenvaltioiden  veloista eikä myöskään takaa niitä. Tämä tarkoittaa että keskuspankin oikeutta luoda pääomia ja resurssoida julkisia, yhteisiä, parlamentaarisen demokratiaan ja oman toimintaan perustuvia hankkeita ei tueta. Rahapoliittista mekanismia ei käyteä julkisen yhteisön resurssointiin. Piste.

Tämä on se Euroopan Unionin  politiikan sisällöllinen ydin, josta kansalaisen on oltava tietoinen ja myös otettava siihen kantaa. Erityisesti sosialidemokratian on otettava siihen kantaa, koska julkinen ja yhteinen, veronkanto-oikeudella varustettu  valtio rakenteineen on se keskeinen väline, jolla hyvinvontia, turvallisuutta ja rauhaa rakennetaan. Euroopan ja sen kansalaisten ei tarvitse köyhtyä ja kurjistua. Vaurastuminen on yhteisen tietoisuuden ja määrätietoisen politiikan varassa. Tämän Euroopan Unionin ydintä koskevan tietoisuuden tulee sosialidemokraateilla lähteä toisesta ytimestä: selkäytimestä.

Alkemistinen kulta lähellä onnistumista?

Kulta, tuo pehmeä jalometalli oli vuoteen 1971 saakka tärkeä rahan arvon ja pysyvyyden mitta. Silloin USA:n presidentti Richard Nixon purki kullan ja dollarin sidonnaisuuden ja dollarista tuli sellaisenaan keskeinen maailmanvaluutta, jonka arvoon muiden maiden valuuttakursseja vertaillaan. Kulta ei siitä huolimatta ole menettänyt hohtoaan; kultaa kerätään, sen varaan rakennetaan jykevää turvaa pahan päivän varalle. Kulta on ollut suhteellisen niukka luonnonvara - mutta onko enää?

Kullan hinta lienee tällä hetkellä n. 40 000 euroa/kilo; kulta painaa 19,32 tonnia kuutiometriä kohden eli litran mitan kokoinen pala (10x10x10 cm) painaa 19, 32 kg; kulta on lyijyäkin painvampaa. Kuutiometrin kokoinen kultajärkäle maksaisi siis  40000 x  19,32 x 1000 = 7,728000 euroa.  Paljonko saisi kultaa vaikkapa 3000 mrd:lla eurolla? Jos kuutiometri kultaa maksaa 7,72 mrd euroa, niin kansakoulun alemmilla luokilla opitun laskuopin mukaan kultaa saisi 3000:7,72 = 388,6 kuutiometriä. Yhtenä kasana se tarkoittaisi sivultaan siinä runsaan seisemän metrin kokoista kultakuutiota.. Maailmassa kultaa löytyy 158 tuhatta tonnia eli nelikymmenkertainen määrä verrattuna  Euroopan Keskuspankin määrälliseen elvyttämiseen tämän vuoden 2017 loppuun mennessä käyttämään pottiin.

Euroopan Keskuspankin ei tarvitse siis omistaa tuollaista kultamäärää, kun vihdoinkin alkemistinen prosessi on keksitty.  Kullan - tai ainakin siihen tarvittavan virtuaalisen rahan - tekeminen on helppoa, se tapahtuu keskuspankin taseissa, pääalkemisti Mario Draghin johdolla ja poliittisesti - ei ehkä demokraattisesti - valitun hallinnon alaisuudessa.

Ainoa mikä tässä alkemismiin verrattavassa prosessissa on ongelmana, on se että tuo virtuaalinen - mutta samalla todellinen - raha syntyy paratiisin portin väärällä puolella, businekselle pyhitetyssä maailmassa. Pari periaatteen kultaisin miekoin varustettua kerubia pitää huolen siitä, että tuosta pääomasta, yhteiseksi hyväksi tarkoitetusta rahasta ei pääse välittymään resursseja Eevan ja Aatamin perillisille. Toinen niistä on ostovoima, jonka vähäisyys ei mahdollista sen enempää kaupankäyntiä kuin yhteiseksi hyväksi tarkoitettujen rakenteiden tai palvelujenkaan tuottamista. Ei voi investoida kun ei ole kysyntää.

Tästä seuraa että raha hakeutuu mitä mielikuvituksellisimpiin tuotteisiin. Finanssikriisi on jatkuvasti vaanimassa pankkimaailmaa. Tätä riskiä vielä lisää se, että pankit ovat ryhtyneet itse pelaajiksi rahamarkkinoilla ja asiakkaista on tullut potentiaalsia busineksen kohteita. Pankin tarjoama kahvikuppi saattaa todellakin tulla hintoihinsa.

Toisen kerubin, joka tavoittelee harmoninaa, yhteisöllisyyttä ja tasapainoa luonnon kanssa, silmissä kangastelee kauhistutttava, tuhoisan megakoneen murskaava voima, joka vaatii pyhäpäivän kaltaisen harmonian, tulevaisuuden tasapainon tavoittelua henkilökohtaisena elämäntapana. Kristinuskomme - ja maailman suuret uskonnot ylipäätään - ovat elämäntapoineen ja sapattiperiaatteineen yrittäneet istuttaa meihin tuota levollisen tietoisuuden henkeä. Tuo kerubi väittää, että ihmisen ei pidä ahnehtia, elää ikuisena imeväisenä, jonka mielikuvituksella omistamisen ja ahnehtimisen suhteen ei ole mitään rajaa.

Tuolla alkemiaan verrattavalla prosessilla olisi mahdollisuus toimia myös yhteisen hyvän sektorilla, vastata tarpeisiin ja odotuksiin. Tuohon huutoon, jonka mukaan olosuhteet eivät ole sitä mitä ne voisivat olla, eivät nämä nykyajan alkemistit ole keksineet vielä keinoa. Kyllä sellaisia toki on olemassa, mutta menneisyyden haamut pelottavat. Paluu paratiisiin, yhteiseen hyvinvointiin on uhkakuvilla ja ankarilla säädöksillä ja konsensukseen perustuvilla sopimuksilla estetty. On estetty tiukasti, yhteisen eurooppalaisen kodin hajoamista uhallakin.

 Digitaalinen aika on vapauttanut meidät seteleistä ja kohta ilmeisesti kolikoistakin. Rahaa - kultaan verrattavaa - tehdään päätöksillä ja senää vain abstrakteina numerosarjoina tietokonepäätteellä. Alkemistinen prosesi on teknisesti juuri nyt onnistumassa. Sosiaalisesti eletään kuitenkin edelleen kivikautta.

Digitalisaation vallankumous

Digitalisaation vallankumous
Wienin soveltavan taiteen yliopiston  Prof. Dr. Peter Weibel luennoi 3Sat-kanavalla aiheesta "Digitalisaatiom vallankumous?" Onko digitalisaatio suurempi keksintö kuin kirjapainotekniikka yli 500 vuotta sitten? Hänen mielestään on kysymys huimasti suuremmasta askeleesta ihmiskunnan kehitystiellä.

Digitalisaatio eroaa täysin analogisesta puheesta, musiikista ja kirjallisesta ilmaisusta. Kysymys on fysiikan, matematiikan ja näille perustuvan tekniikan tuomasta uudesta ulottuvuudesta.

Ihmiskunnan esihistoriassa, kun ei ollut vielä kieltä, ei ollut esineitäkään. Sitten tuli puhe, kirjoittaminen ja asioiden ymmärtäminen niiden kautta. Filosofia ja kirjallisuus elää vielä sanojen esineille antamien nimien kulttuurissa (vrt. "Ruusun nimi"). Nyt on tapahtumassa jotain aivan toisenlaista, analoginen kulttuuri on muuttumassa dataksi, nolliksi ja ykkösiksi. Nolla=ei virtaa, Yksi=virtaa - kaikki digitaalinen tekniikka perustuu tähän äärimmäiseen pelkistykseen.
Nämä jo 1700-luvulla tehdyt keksinnöt kuvata esineitä ja asioita luvuilla ovat koko digitaalitekniikan perustana. Tältä pohjalta on kasvanut ajatusten ja symbolien digitaalinen esittäminen. Kytkentä nollan ja ykkösen välillä sisältää mullistavan avaimen digitaaliseen maailmaan.

Jos olisin osannut perustaa Microsoftin, olisi minulla ollut jo tieto valmiina, mutta minä perustin laitoksen nimeltä "Institut für epistemologische physiologi" (tietopohjaisen fysiologian laitos) toteaa Professori Weibel.

Sitten kuvaan ovat tulleet mukaan sähkömagneettiset aallot, joiden tavanomaista käyttöä mm.kompassi edustaa. Sähkömagnetismi on kuitenkin ollut olemassa jo aikojen alusta saakka, suuresta "big bang" pamauksesta  lähtien. Myöskin valo ja radiosignaali perustuvat sähkömagneettisiin aaltoihin. Sanomaa ei tarvitse lähteä viemään laivalla toiselle mantereelle, se kulkee sinne yksikseen sähkömagnetismin avulla ja suurella nopeudella. Tätä on vaikea ymmärtää, mutta se vain osoittaa matematiikan suuren voiman ja merkityksen sen yhdistyessä suuriin keksintöihin.

Tärkeän lisän digitalisaation mahdollistamaan keksintöjen ryppääseen tuo raudan sulatustekniikan keksiminen ja tuon juoksevan metallin jalostaminen teräkseksi. Sula rauta noudattaa tahtoamme ja muovautuu osaamisemme avulla haluamiksemme tuotteiksi. Nykypuhelin muodostuu teräksestä, alumiinista ja joukosta jalometalleja. Radiossa oli viisi transistoria, nykypuhelimessa niitä on miljoona transistoria. Puhelin - tietokone - puhuu, kirjoittaa, ottaa valokuvia, tekee ehdotuksia. Kysymys on kuitenkin pelkästä materiasta, ihmisen käyttöön pakotetusta aineesta. Laskukone on 150 vuotta vanha, se tekee meidän puolestamme henkistä työtä, laskutoimituksia ja kaiken lisäksi virheettömästi... Mitä seuraavien sadan vuoden aikana tuleekaan tapahtumaan?
Voimme siis muuttaa esineitä dataksi -  tämä on analogista maailmaa. Mutta että voimme muuttaa digitaalista maailmaa uudelleen ääneksi ja kuvaksi, se on digiaikaa. Esimerkiksi 3D -tulostus tekee datasta tavaraa.

Nyt on tullut kuitenkin uusia yrityksiä - suuria kansainvälisiä firmoja - kuten Google, Facebook, Twitter jne. jotka eivät tuota datasta mitään tavaraa, vaan ovat ikäänkuin tavaratuotannon yläpuolella. Nyt ne tuottavat dataa myös autoihin eivätkä autot ilman tietodataa ole mitään. Tietovarastot ovat Amerikassa ja me eurooppalaiset olemme vain loppukäyttäjiä. Sama kehitys on alkanut myös kaukoidässä, siellä tuotetaan myös dataa digitaalisiin laitteisiin. Nousu digitalisaation aallonharjalle on valtavan suuri haaste koko mantereelle, nyt me olemme jäämässä digitalisaatiossa raaka-aineen tuottajiksi.

Digitaalinen tekniikka pystyy ylittämään sen mihin ihminen kykenee. Ihminen ei ehdi eikä jaksa kirjoittaa kaikkea sitä mitä hän ajattelee tai puhuu. Hän ei kykene puhumalla ilmaisemaan edes kaikkea sitä mitä hän ajattelee. Ihmisen henkiset ja fyysiset rajat tulevat vastaan. Mutta, yhdistämällä matematiikkaa, fysiikkaa ja tekniikkaa ihminen voi yltää kaikilla ajateltavissa olevilla ilmaisun alueilla paljon yli omien, tavanomaisten mahdollisuuksiensa.

Symbolisesti: kun yhdistät näkymätöntä happea ja näkymätöntä vetyä, saat aikaiseksi 70 % maapallon pinnasta peittävää aineellista, näkyvää vettä.

Aatosta jaloa ja alhaista mieltä

Lehdistönvapaus, ilmaisuvapaus, toimittajan etiikka ja koskemattomuus, sananvapauden korkea taso Suomessa, kuuluminen läntiseen arvoyhteisöön. Tässä muutamia ilmaisuja, jotka kuvannevat julkistamisilmapiiriämme, sen suomalaista arvopohjaa,sille annettua tehtävää median ja demokraattisen elämäntavan yhdistäjänä.

Ylevästä pintakuorrutuksesta huolimatta jatkuvasti nousee esiin ilmiöitä, jotka osoittavat että varsinkin julkisuuden henkilöiden suhde mediaan ei ole yksioikoinen eikä helppo. Ilmaisunvapaudesta huolimatta monet mököttävät, kun eivät koe tulleensa asiallisesti kohdelluiksi julkisissa tiedotusvälineissä.

Tiedossa on pääministerimme ja ainakin YLEn jossakin määrin tulehtumaan päässeet suhteet. Pääministeri haluaisi asettaa yksityiselämän ja julkisuuden rajat vähän eri tavalla kuin mitä yleinen mielipide toivoo. Hän ja julkisuus ovat eri mieltä siitä, miten  ministeritason henkilöitä koskevat säännökset varallisuudesta  ja niihin läheisesti kytkeytyvistä sidosryhmistä on julkistettava.

Presidentti Trump on ensi töikseen ennen ensimmäistä alkavaa työviikkoaan haukkunut amerikkalaisen median alimpaan helvettiin vannoessaan sataprosenttista uskollisuuttaan CIA:n, USA:n keskustiedustelupalvelun henkilökunnan edustajille. Ilmeistä on että jatkossakin johtavan suurvallan presidentin tokaisuja kuullaan myös sosiaalisen median, mm. Twitterin kautta.

Lauantain ykkösaamussa YLEn keskeisellä tv-kanavalla oli entinen pääministeri ja edelleenkin vahva vaikuttaja Esko Aho haastateltavana. Hän jakoi median vakavasti otettavaan, ammattimaisesti toteutettuun mediaan yhtäällä ja toisalla "valemediaan", jolla hän tuntui tarkoittavan koko sosiaalisen median kirjoa. Siinä meni Facebookit, Twitterit ja bloggarit samaan roskatynnöriin. Toisaalta hän myönsi ammatillisesti toteutetun median hivuttautuvan sosiaalisen median kylkeen. Sekä YLEn ohjelmat että keskeisten sanomalehtiemme avoimesti julkaistut kirjoitukset ovat ihan lehtien omilla ikoneilla linkitettävissä sosiaalisen median eri muotoihin.

Voiko sosialidemokraatti tai vasemmistolaisesti suuntautunut ihminen luottaa ammatillisesti toimitetun lehdistön sananvapauteen ja sen tarjoamiin ilmaisumahdollisuuksiin? Tottakai - joskin käytäntö on samantapainen kuin tunnetun kulttuuripersoonan Arvo Salon mukaan oikeuden toteutumisessa:"Laki on kaikille sama - vain tuomiot vaihtelevat." Vapaassa sanankäytössä astuvat kuvaan mukaan median omat taloudelliset intressit ja sidonnaisuudet - niiden julkistamisen suhteen tiedotusvälineet ovat aina olleet vähäsanaisia ja suhteessa tehtäväänsä ristiriitaisia.

Vaikuttaako lehden omistuspohja toimittajan tapaan kirjoittaa, toimittajien valintoihin, asemaan organisaatiossa tai hänen maineesensa ammattilaisena? Tässä lähestytään lehdistönvapauden ja demokratian sosiaalipsykologista puolta, joka vaatisi vähän laajempaa analyysia. Riittäköön tässä vaiheessa vain toteamus, että toimittajalta vaaditaan - tietenkin - sopeutumista yhteisöön. Lojaalisuus perinteitä ja noudatettua linjaa kohtaan muodostavat sen kivijalan, jonka pohjalta toimittaja tavoittelee toteuttaa kutsumustaan. Totean tässä vain, että autoritaarisessa, omistuksiltaan sidotussa, kaupallisesti orientoituneessa mediayhteisössä aktiivinen sopeutuminen, lehden perusideologiaa kehittävä ja syventävä lähestymistapa saa jalat ulottumaan pohjaan ja pään pysymään pinnalla. Monet toimittajat ymmärtävät sisimmässään kriittisen s, "tutkivaan journalismiin" liittyvät vaaratekijät ja sopeutuvat. Monet ovat kyseenalaistaneet palvelemansa median 'yhteiskuntaluonteen' - ja ovat saaneet lähteä.

Edelläkuvatuissa raameissa saattaa joku muista kuin kaupallisista intresseistä lähtevä lähestyjä saada kuvansa lehteen tai puheensa referoiduksi ja jopa pienen puheenvuoron mielipidepalstallekin. Aktiivisen roolin saaminen lehdessä sisällöntuottajana on jo kokonaan toinen juttu. Se analyyttinen lähtökohta jota itse yritän kirjoituksissani tuoda esille, loistaa käytännöllisesti katsoen kokonaan poissaolollaan vapaasta, arvopohjaisesti itsensä pluralistiseksi luokittelemssa mediassa.

Suomen suurimman tämän hetken gallupkannatuksen omaavalla puolueella ei ole käytössään.varteenotettavaa mediaa  Kerran viikossa ilmeisen hyvin toimitettu lehti nojaa jo kokonsakin puolesta rajalliseen avustajakuntaan ja joutuu keskittymään sisältöjen suhteen ilmeisesti kaikkein olennaisimpaan. Sosiaaliseen mediaan verrattavaksi keskustelufoorumiksi näistä pienistä 'vaihtoehtolehdistäkään ei ole'.

Valtaosa lehdistämme on kahden nyt hallituksessa istuvan puolueen poliittisen vallankäytön piiriin kuuluvia. Vaikka yleisradion pitäisikin olla poliittisen vallankäytön ulkopuolella, sen johdossa istuvat eduskuntavaaleissa valta-aseman saaneet, lehdistön kanssa samansuuntaisesti valtaa käyttävät voimat. Keskeisiä vastaavia toimijoita ja toimittajia valitaan tehtäviinsä  'toistaiseksi' - siis eläkeikään saakka. Välillä poliittisen tietoisuuden ja demokratiakäsitysten ristiriita nousee esiin kaikesta huolimatta - hiljentyäkseen sitten taas ilman että arvorotaatio lähtisi toimimaan.

Kun ja jos kuvaukseni on lähelläkään oikeaa, ei ole ihme että kuin tilauksesta syntynyt SOME, sosiaalinen media alkaa tehdä luku- ja kirjoitustaitoisesta kansasta hyvässä suomalaisessa kansa- ja peruskoulussa opittaviksi tarkoitettujen taitojen käyttäjiä. Valtaosa on edelleen hiljaa, sillä 'valemedian' käytöstä saatetaan rangaista; se voi muodostaa uhkakuvan tulevaisuudelle, jos ei osaa pitää epäproduktiivisia luonteenpiirteitään piilossa tai jos yrittää kehittää valtavirtaisesta ajattelusta poikkeavia, sitä kritisoivia tai jopa uusia vaihtoehtoja hahmottavia tulevaisuudenkuvia.

Mutta, entä jos valhemedian sisältö onkin totta? Totta se on ainakin siinä mielessä, että se sisällöllään osoittaa yhteiskuntaluonteessamme piilevien asenteiden kirjon, niin produktiiviset kuin epäproduktiivisetkin puolet. Onko vapaan median omistaminen ja hallitseminen, kaupallisuus ja sen autoritaarinen, tarvittaessa kovilla, jopa väkivaltaisilla keinoilla puolustaminen läntisen arvoyhteisön ja demokratiakäsityksemme mukaista produktiivisuutta, omaehtoisuutta ja vapaata kasvutilaa antavaa? Totuuden ja valheen raja ei välttämättä näissä aioissa ole juuri siinä asennossa, mitä 'kuuluminen läntiseen arvoyhteisöön' edellyttäisi.

Juuri näinä päivinä 70-vuotta täyttävä tunnettu sosialidemokraatti Lasse Lehtinen kirjoitti julkaisi 2000-luvun alussa väitöskirjansa "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" kuvatessaan 1950-70 -lukujen, siis presidentti Kekkosen kauden suomalaista ulkopolitiikkaa ja sen aika-ajoin sameata ja autoritaarista, neuvostoalisteista ilmapiiriä. Valitsen siksi tämän kirjoituksen otsikoksi Lehtisen tohtorinväitöskirjan otsikon. Vaivaako myös mediaa alhainen mieli jalon aatoksen sijasta?

Lisäys 26.1. 2017
Helsingin Sanomien kolumnisti Jari Pullinen kirjoitti otsikon päivämäärällä "strategisesta tiedottamisesta". Julkisen vallan tiedotuksen pitää palvella hallituksen asettamia poliittisia tavoitteita. Hän vertasi tällaista uutisointia USA:n vastavalitun presidentin Trumpin tiedotuspolitiikkaan, jossa mm. ympäristöministeriöltä on kielletty sosiaalisen median kuten Twitterin käyttö.

Välikäsien Suomi

Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan kokouksen tavoitteet on saavutettu. Sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä. Sen tavoittelema hyvinvointiyhteiskunta on toteutunut ja vuosisadantakainen ohjelmatyö on täten tullut tyhjiin ammennetuksi. Näinkö kävi?

Paljon tuon legendaarisen kokouksen asettamista tavoitteista on saavutettu. Ohjelman tavoitteet olivat aikanaan kumouksellisia, mullistavia ja ovat vaikuttaneet toteutuessaan käsitykseemme demokratiasta, ihmisoikeuksista ja visioomme hyvästä tulevaisuuden elämästä.  Kun käyt lukemassa SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelman tavoitteet, voit itse päätellä, kuinka pitkälle noiden korkeasti eettisten ja sosiaalisten tavoitteiden toteuttamisessa on päästy.

Paljon on kuitenkin vielä tekemättä, Olen vuorokauden aikana kuunnellut kahta merkittävää vaikuttajaa. Yhdysvaltain preidentti Donald Trump piti virkaanastujaispuheensa, jossa hän vaati radikaalin islamismin  poiskitkemistä maan päältä ja Amerikkaa takaisin amerikkalaisille. Tekeillä olevista vapaakauppasopimuksista ei näillä näkymin kannata odottaa suurta pelastajaa sen enempää EU:lle kuin Suomellekaan. Ykköstelevision lauantain Ykköaamussa haastateltiin Suomen 1990-luvun alun pääministeriä Esko Ahoa, joka on uudelleen saamassa kipinää osallistua ja vaikuttaa politiikkaan. Hän oli pannut merkille vasemmiston yleiseurooppalaisen voimattomuuden ja erityisesti punavihreän tavan rakentaa tulevaisuutta erilaisten vähemmistöjen muodostaman joukkoliikkeen varaan. Näillä vähemmistöillä hän ei kuitenkaan nähnyt yhteistä nimittäjää. Hyvinvointivaltiosta pohjoismaisena - ajattelen tässä erityisesti ruotsalaisen Ernst Wigforssin kuvailemaa kansankotia - saavutuksena hän ei tullut mitään maininneeksi.

Aho piti suurena edistysaskeleena sitä, että suomalaisen puhelin- ja telelaitoksen sijalle rakennettiin monien palveluntuottajien varaan rakentuva, nyt jo langattomia ja mobiilimuotoja saanut digipohjainen infrastruktuuri. Kun yritän saada Uudenmaan laitamilla mökillä yhteyttä internettiin, joudun toteamaan että edelleenkin verkko on heikko, elävää kuvaa ei saa katseltua, yhteydet tökkivät. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt rakentaa yhteinen, valtion omistama ja hyvät, soljuvat yhteydet takaava infrastruktuuri tällekin alalle. Internetin ja sosiaalisen median huumaa ei ole ole kansallisin toimin meille turvattu. Viinaa ja Alkon tuotteita suojellaan sen sijaan edelleen yhteisenä monopolina.  En ole alkoholin vapaan jakelun suuri kannattaja, mutta hyvän teleinfrastruktuurin olisin halunnut saada jo heti internetin keksimisen jälkeen ja digikehityksen lähdettyä liikkeelle.

Aho kuitenkin ylisti silloin luota ratkaisua monien toimijoiden verkostosta, niiden kilpailusta ja sitä kautta saadusta dynamiikasta kommunikaatioon. Hän käytti samaa perustetta myös liikenneministeri Bernerin tekemään esitykseen kaikkien aikojen mullistuksesta tie- ja vesiliikenteen uudistamisessa - sitten auton keksimisen. Ahon mukaan perustettava valtion ja maakuntien aluksi omistama yhtiö toimii vain alustana myriaadille yrityksiä jotka tulevat tällä sektorilla toimimaan. Sama tapahtuu SOTE-uudistuksen myötä terveydenhoidossa ja sosiaalipalveluissa. Koulutoimi, vankeinhoito, puolustuslaitos ja muut yhteiskunnan toimialat odottavat ilmeisesti vuoroaan. Valtion metsiä yksityistetään ja kaupallistetaan niitäkin. Joko mielipidetiedustelut ovat yhtiöinä korvaamassa eduskunnan ja muun päätöksenteon? Maakuntahallinnollakaan - kun ja jos se tulee - ei ole muuta tehtävää kuin valtava terveydenhoidon ja sosiaalipalvelujen puristaminen ylhäältä määrättyyn taloudelliseen pakkopaitaan. Kuka mieleltään sosiaalinen kansalainen  haluaisi päästä - tai joutua - sellaista tehtävää suorittamaan?

Mitäs tekemistä tällä vuodatuksella on SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelman kanssa? Taitaa kuitenkin hieman olla. Ohjelmajulistuksen kohdan 9. mukaan "Kunnan työt ovat teetettävät ilman välikäsiä ja palkka maksettava sen tariffin mukaan, mikä kussakin ammatissa on silloin voimassa." Ei tavoiteltu kaiken omistuksen siirtämistä valtiolle, vaan laajaa yhteistä palvelujen toteuttamisen kirjoa.

Kun sosialidemokratia kamppailee tänä päivänä - ja ilmeisesti helmikuussa 2017 pidettävän puoluekokouksen jälkeenkin - julkisen sektorin oikeutuksen ja toimintamahdollisuuksien puolesta, se on itse asiassa toteuttamassa edelleen Forssan 1903 puoluekokouksen yhtä keskeistä vaatimusta. Läpinäkyvyys, korruption ja oman edun tavoittelun välttäminen edellyttää näiden välikäsien pitämistä pois kansalaisen  kukkarolta, yhteisistä verovaroista ja jo luoduista resursseista.

Meille on siis juuri näinä vuosina syntymässä "välikäsien Suomi" ja samoilla eettisesti, avoimeen demokraattisen hallintoon sopimattomilla periaatteilla toimiva markkina-alisteinen maanosa. Taustalla toimivat globaalit, itsekkäät voimat, joiden keskinäinen taistelu edelleenkin estää sosialidemokratian suurten ihanteiden toteutumista paitsi Suomessa, koko maanosassamme. Sijalle on tullut yksiulotteinen, kaupallisiin intresseihin, omistamiseen, voittojen tavoitteluun, polarisoitumiseen johtava välistävetäjien kulttuuri.

Ei ihme, että Mark Twain, suuri amerikkalainen, kirjailija tokaisi:"Kun kuulen sanan kulttuuri, otan varmistimen pois pistoolistani."

Itävallan SPÖ:n toukokuun puoluekokous perutaan

SPÖ - Itävallan sosialidemokraattinen (sosialistinen) puolue on päättänyt siirtää puoluekokoustaan, joka oli suunniteltu pidettäväksi 12.-13. toukokuuta 2017 Grazissa Steiermarkissa. Syynä on periaateohjelmatyön keskeneräisyys. Sen luonnoksen laatijat, parlamenttiryhmän puheenjohtaja Josef Cap (Wienin SPÖ:stä) ja Itävallan Eläkeläisten liiton puheenjohtaja, politiikan veteraani Karl Blecha ovat esityksensä antaneet, mutta se ei ole kelvannut uudelle puheenjohtajalle Christian Kernille.

Hän moitii ohjelmaluonnosta "rohkeuden puutteesta, vähäisestä edistyksellisyydestä ja liiasta huokoisuudesta". Luonnos näyttää enemmänkin koalitiosopimukselta kuin sisällölliseltä ohjelmalta. Tämä johtunee osittain myös Kernin edeltäjästä, Werner Faymannista, joka halusi tehdä toteutettavissa olevan lyhyen tähtäimen ohjelman. Kern haluaa katsoa tätä päivää - ja edessä olevaa lainsäätämisjaksoa - pidemmälle ja tällä tavalla asemoida puolue selkeästi tulevaisuutta ajatellen."Kysymys on lentokorkeudesta", tokaisee Kern. Kun käytettävissä ei ole mitään vaihtoehtoista ohjelmaa ja kun kokous maksaisi järjestelyineen n. 400 000 euroa, ei ole järkevää kokoontua.

Uuden luonnoksen laatiminen on annettu Renner-instituutin johtajalle Maria Maltschnigille ja se esitettäisiin puoluekokoukselle vuonna 2018.

Josef Capin ja Karl Blechan työryhmässä olivat mukana ennenkaikkea Wienin SPÖ, Akateemisten sosialidemokraattien liitto,  lapsipoliittinen järjestö Kinderfreunde sekä puoluetta lähelläolevat nuorisojärjestöt.

Maria Maltschnig on suhteellisen uusi Renner-instituutin johdossa - hän aloitti vuoden 2016 lokakuussa.Hän haluaa kehittää puolueakatemia Renner-instituuttia punaisen ajatuspajan suuntaan. Hänen ohjelmaluonnoksensa tulee sisältämään 5-7 suurta ohjelma-aluetta, kuten esimerkiksi työelämä - mukaanluettuna digitalisaatio,sosiaalivaltion tulevaisuus, taloudellinen kehitys ja oikeudenmukaisuuskysymykset. Olennainen kysymys on myös omistuksen ja omaisuuksien epätasainen jakautuminen."Meidän pitää muistaa ketä me edustamme". sanoo Maltschnig.

Puoluejohtaja Kern ei ole antanut mitään ohjetta, mitä teemoja pitäisi ottaa mukaan, vain kehotuksen työskennellä  rohkeasti ja ohjelmallisesti. "Maailma on muuttunut viimeisen 20. vuoden aikana dramaattisesti, meillä oli finanssi- ja talouskriisi ja me olemme joutuneet kokemaan uusliberalismin voittokulun ja sen seuraukset. Näihin meidän on löydettävä vastauksia ja sen me tulemme myös tekemään", sanoo Maltschnig.

Mitä puolueorganisaatioon tulee, SPÖ haluaa digitalisoida myös puolueosallistumista. Tässä kohden puolueella on kuitenkin suuri ongelma. Ainoastaan murto-osalla puolueen 200.000 jäsenestä on sähköposti.


(Referaatti Michael Völkerin raportista derStandard -lehdessä 19.1. 2017.).

Arvostelun helppoudesta

Sanotaan että Euroopan Unionia on helppo arvostella. Oma aloitekyvyttömyys voidaan kääntää Euroopan Unionin syyksi. Tällä tavalla vältetään ne tarpeelliset, välttämättömät muutokset joita kovassa globaalissa kilpailussa pärjääminen välttämättä - näin väitetään - edellyttää.

Maailma ei ole taloudellisessa mielessä ihan kokonaan samasta puusta veistetty. Eroja on sekä kehityksessä että kulttuureissa. Maantieteellisetkään edellytykset eivät ole kaikkialla samanlaiset, luonnonvaroista puhumattakaan. Suomi on pieni maa, jonka luulisi helposti haukkaavan maailmalta sille oikeudella ja kohtuudella kuuluvan osan hyvinvoinnista.

Kilpailemme osaamisella ja hyvällä koulutuksella. Vientimme voi olla korkeatasoista ja tason säilyttäminen vaatii koneiden ja laitteiden huollon ja kunnossapitämisen pitämistä kotimaassa. Kysymys on hyvin palkatuista erityisosaajista, ammattimiehistä ja -naisista. Voimme tukea osakesäästämisen muodossa kotimaista, vientiin suuntautunutta teollisuutta. Yhteisen sektorin pienentäminen on välttämätöntä kustannustason alhaallapitämiseksi ja kilpailuasemien vahvistamiseksi.

Näiden periaatteiden mukaan tässä on jo toimittu vähintäänkin kymmenen vuotta ellei jo sitä ennenkin. Toteutusmuotona kilpailukyvyn ylläpitämisessä oli aiemmin  devalvaatio, rahanarvon pudottaminen niin että vientituotteemme pysyivät kilpailukykyisinä. Nyt tuota välinettä ei ole, koska raha- ja finanssipolitiikka on yhteisillä, EU:n vahvoihin perusrakenteisiin sidotuilla konsensuspäätöksillä annettu Euroopan keskuspankin EKP:n yksinoikeudeksi. Rahapoliittista välinettä ei aikaisemmassa merkityksessä ole käytössä.

On siis kilpailtava paitsi palkoilla myös työn sivukuluilla, joista tärkeimpiä ovat verot,  työeläkevakuutukset ja työntekijän sosiaaliset oikeudet. Näistä on karsittava, jotta pärjäisimme kilpailussa ja syntyisi sitä lisäarvoa jota nimitämme yhteiseksi hyvinvoinniksi. Ensiksi kuitenkin on yrittäjän saatava katetta riskinotolleen, vara-rahastoilleen, omalle hyvinvoinnilleen ja varautumiselleen tulevaisuutta varten.

Kun tiedetään, että markkinoilla toimivat yritykset eivät ole kiinnostuneet yhteiskuntavastuusta, jää kansalaisen mietittäväksi edelleen kysymys omasta tulevaisuudesta ja toimentulosta. Rakentavan ja luovan vastauksen löytäminen ei tähän kysymykseen ole helppoa. Vastausta siihen ei ole globaaliin markkinakilpailuun sitoutuneilla yrityksilläkään. Pikemminkin näyttää siltä että markkinoiden näkymätön käsi on enemmän ottamassa kansalaisen taskusta kuin tunkemassa seteleitä hänen lompakkoonsa.

Euroopan Unioni kuitenkin perustettiin rauhan ja demokratian linnakkeeksi siinä toivossa, että nämä keskeiset arvot pitävät ristiriitojen kärjistymisen taka-alalla ja maanosaa voidaan rakentaa vakaissa oloissa. Näin ei näytä käyneen. Sisämarkkina-alue kamppailee toinen toistaan suurempien vaikeuksien edessä. Lisäksi jää vaikutelma että alkuperäiset arvot ovat korvautuneet jollakin sellaisella, joka sopii huonosti yhteen rauhan ja demokratian kanssa.

Käytettävissä näyttää kuitenkin olevan vain yksi vaihtoehto: markkinavetoinen, oikeastaan markkina-alisteinen Eurooppa, läntisistä arvoistaan ylpeä ja niihin pohjautuvia sanktioita ajava ja rajoja rakentava Eurooppa.

Onko siis Euroopan Unionin arvosteleminen helppoa? Siltä ei tosiaankaan vaikuta. Keskivertokansalaisella ei riitä tietoa, taitoa eikä harrastusta itsestä kaukana koetuksi olevan Unionin arvojen ja toimintatapojen haastamiseen. Ei edes Euroopan parlamentin jäseniltä tunnu löytyvän vahvaa näkemystä sen enempää Euroopan Unionin puolustamiseen kuin sen kritisoimiseenkaan. Suomalaiset eivät ole tässä tilanteessa yksin. Itsekkään kansalliset edut, pärjääminen oman provinssin vaaleissa ja paikalliset kysymykset ohjaavat mm. sakslaisten sosialidemokratiaa ja ammattiyhdistysliikettä olevien säätiöiden mielestä aivan keskeisesti myös europarlamentaarikkojen asennoitumista.

Mikä olisi se Akilleen kantapää, josta Euroopan Unionin perusteltu, analyyttinen arvostelu voisi lähteä liikkeelle? Tämä on poliittisessa vähemmistössä ja oppositioasemassa olevalle puolueelle elintärkeä kysymys, jos mielii herättää kansalaisten tuntoja ja uskoa hyvään, vaihtoehtoiseen eurooppapolitiikkaan.

Olen jo jonkin aikaa blogeissani väittänyt, että yksipuolinen markkinoihin nojautuminen ja valtion mahdollisuuksien poissulkeminen on se heikko kohta, joka tekee Euroopan Unionista muotopuolen ja siipirikon. Pelkästään pankkien kautta tapahtuva markkinoiden rahoittaminen - viimeisten puolentoista vuoden aikana n. 2300 mrd euroa eli lähes 5000,- euroa jokaista eurokansalaista kohden on osoittautunut tehottomaksi ja vaikeasti tasapainotettavaksi rahankäytöksi. Yritykset eivät voi luoda kysyntää - ne tarvitsevat sitä ja ostovoimaa voidakseen investoida. Tätä pääsääntöä on todella vaikeaa ellei peräti mahdotonta sivuuttaa.

Entä vahva hyvinvointivaltio? Meillä se luotiin sodanjälkeisessä tilanteessa, yhdessä jälleenrakennustyön kanssa. Historiallinen akkuna avautui 1960- ja 1970-luvuilla. Keskeiset hyvinvointivaltion rakenteet luotiin siinä vaiheessa. Presidentti Roosevelt nosti 1930-luvulla amerikkalaiset 1930-luvun lamasta rohkealla raha- ja elvytyspoolitiikalla New Deal-ohjelman puitteissa. Saksan kansallissosialistinen Hitler nosti hänkin vahvan rahapolitiikan avulla Saksan energiseksi ja itserakkaaksi, pelottavaksi voimaksi ensimmäisen maailmansodan raunioista. USA:n presidentit Bill Clinton ja Barak Obama ovat esimerkkejä valtionpäämiehistä, jotka rohkealla elvytyspolitiikalla republikaanien nilkkaanpuremisesta huolimatta onnistuivat kääntämään konservatiivisen politiikan tuhoisat ja lamaannuttavat seuraukset takaisin kasvuksi ja lisääntyväksi hyvinvoinniksi.

Myönteisen vastauksen löytäminen eurooppalaiseen umpikujaan ei ole todellakaan helppoa, mutta antamani esimerkit osoittavat, mistä suunnasta vastaus on löydettävissä. Mediasta meillä ei ole ollut apua vaihtoehtoisen, elvyttävän rahapolitiikan rakentamisessa. Parhaita vastauksia on tullut nuorilta jälkikeynesiläisiltä talousammattilaisilta ja tutkijoilta, jotka mm. meillä "Raha ja talous" blogin muodossa ovat avanneet rahapoliittisen elvytyksen mahdollisuuksia.

Helpon arvostelun tekee vaikeaksi myös se, että juuri valtioiden kautta tapahtuvan elvyttämisen tie on Euroopan Unionin Maastrichtin myriaadisessa sopimusparvessa ja  Euroopan Keskuspankin hyvin piilotetuissa perussäännöissä tehty mahdottomaksi. Elvyttäminen rahapoliittisin keinoin on perustuslaillisesti kiellettyä ja siis rangaistavaa toimintaa. Kiltille ja lainkuuliaiselle suomalaiselle tällainen ajattelutapa merkitsee ehdotonta tabua. Talouspoliittisen moukan arvonimeä ei ole helppo kantaa - varsinkaan sillä varsin vähäisellä asiantuntemuksella ja talouspolitiikkaa mystifoivalla keskustelulla, mitä tavalliselle, demokraattista keskustelua edellyttävällä kansalaisella on käytössään.

Kansalainen joutuu siis nojautumaan siihen arkikokemukseen joka hänellä on tähänastisista hyvinvointipalveluista käytettävissä. Julkisenhallinnon kustantamien palveluiden sulkeutuessa  yksityisiin ja tiedon suhteen läpitunkemattomiin yhtiöihin voi riittämättömästä palvelusta ja vain osakorvauksen antavasta palvelusetelistä huomata, että yhteinen hyvinvointi on muuttumassa harvojen etuoikeudeksi.

Aatteelliseen toimintaan pitkään osallistuneella sosialidemokraatilla on tämän lisäksi vielä yksi lähde: sosialidemokratian saavutukset hyvinvoinnin rakentamisessa ja jatkuva, päivittäinen taistelu julkisten palveluiden, avoimen hallinnon ja kaikkia kansalaisia tasavertaisesti kohtelevien säännösten puolesta. Ja tässäkin näyttää siltä, että monilta taisteluvuosien saavutukset ovat joko unohtuneet - tai niitä ei heille kukaan tullut koskaan kertoneeksikaan.

Ei Euroopan Unionia ole helppo arvostella. Siinä laittaa likoon paitsi yhteiskunnallisen osaamisensa, myös arvostuksensa valtavirtaisen talousanalyysin hegemoonisessa maailmassa. Tutkitusta tiedostakaan ei ole aina apua - senkin takana aina Nobel-palkintoja myöten on omaan luonteenpiirteistöön ja valtakoneiston yhteiskuntaluonteeseen sitoutunut maailma. Eläkkeellä olevalta emerituskansalaiselta se vielä toistaiseksi onnistuu kohtalaisen turvallisesti ja kaikesta huolimatta - mutta mikä on nuoren, elämään astuvan, perhettä perustamaan ryhtyvän, kotia itselleen hankkivan ja uusia mahdollisuuksia hakevan nuoren ihmisen laita? Hänen kohdallaan on kysymys sekä leivästä, kunniasta että tulevaisuudesta.

Arvostelu ei ole helppoa - arvostelematta jättäminen, luopuminen demokraattisista oikeuksista, oman ajattelutavan kehittämisestä on se tavanomainen, yleisin vaihtoehto. Suukuolema on jo tavallaan henkistä halvautumista.